Suotuisa loppu
Kalju mies levitti pöydälle tavattoman suurikokoisen maailmankartan. Hän piteli levollisen näköisenä harppia kädessään. ”Istu, neiti Lavenham”, mestari käski, ”minun viereeni.”
Erica noudatti käskyä niin nopeasti että kykeni salaamaan lievän hämmästyksensä herraltaan. Hän katsoi tarkkaavaisena luisevia, harpilla leikitteleviä sormia, joissa oli ylikasvaneet, liuskoittuneet ja kärjistään keltaiset kynnet. Nainen sävähti kuulleessaan sihinää oikealta puoleltaan, ja valtava käärme hipaisi hänen tuoliaan.
”Ei se tee sinulle mitään”, pimeyden lordi tuhahti ja sanoi sihisevällä kärmeskielellä jotain käärmeelleen, koska se luikerteli sävyisästi isäntänsä luo, kauemmas Ericasta. Velhon silmissä asui sillä hetkellä levollisuus. ”Britannian herruus on ollut jo pidemmän aikaa minun, vaikka se kirppu – Harry Potter onnistuikin pakenemaan herrasväki Malfoylta.”
”Veikkanpa ettei Potter kestä enää kovinkaan kauan”, Erica virkkoi sovittelevasti.
”Lordi Voldemortilla ei tästä syystä ole tarvetta tyytyä pelkästään Ison-Britannian hallitsemiseen. Hänellä on vielä monia maita valloitettavanaan – kenties koko maailma.” Harppia pyöriteltiin summittaisesti kartalla, kunnes pimeyden lordi kuljetti sitä Ranskan yllä. ”Kronologisesti ajateltuna on järkevintä hankkia ensimmäisenä jalansijaa juuri Ranskasta, sillä vain yksi kanaali erottaa meidät tästä valtiosta ja yleensäkin Manner-Euroopasta. Sinä lähdet kiertelemään Ranskaan; katsastamaan mitä tuolla valtiolla on tarjottavanaan ja tekemään tiedusteluja. Vielä en ole päättänyt matkasi ajankohtaa, mutta matkakulusi tullaan korvaamaan.”
Hänen mestarillaan ei ollut muuta asiaa, joten Erica sai lähteä. Vakoojatar oli pyytänyt matkaviittansa yhdeltä kartanon kotitontuista ja oletti saavansa sen melko pian, mutta hän kuulikin askelia takaansa. Joku ihminen auttoi viitan hänen hartioilleen. Niillä viipyvissä käsissä olevat sormukset olivat hyvin tutut.
”Lucius.”
Mies tuli hänen vierelleen, jolloin Erica saattoi nähdä hänet kunnolla. Se miltä Lucius näytti nyt, sai noidan ähkäisemään. Tämän kapeissa kasvoissa oli useita syviä haavoja ja huuli oli halki. Lucius ei ollut enää lähellä murtumista – vaan kokonaan murtunut ja piestymmän näköinen kuin pahainen kulkurakki.
”Mitä sinulle on tehty? Miksi, Lucius?”
”Voit lukea vastauksen minun silmistäni”, Lucius sanoi ontolla ja synkällä äänellä.Ihmissusi Harmaaselkä lymysi nojatuolin takana. Narcissa ja Draco Malfoy turvautuivat Luciukseen, jonka takana he piilottelivat hätääntyneinä, kasvot vääristyneinä. Muistaen mitä pimeyden lordi teki Dolohoville ja Rowlelle Potterin, Grangerin tytön ja Weasleyn pojan päästyä heiltä karkuun... Kartanonherra oli kaikkein hätääntynein, ja hänen oikea kätensä oli kangistunut kohoilevaa rintaa vasten.
Pimeyden lordi raivosi verenpunaiset silmät kytien Bellatrixin rääkyvän selittelyn yli. ”Vai kutsuit sinä minut tänne, jotta minä antaisin sinulle ja sinun perheellesi anteeksi, Lucius! Sinulle, joka päästit jopa ne kolme edellistä vankia pakenemaan!”
”Dobby, se lankoni perheen entinen kotitonttu -”
”Vaiti, Bellatrix!”
Malfoyden taru taitaa olla lopussa”, Lucius ilkkui itseään. ”Minä ja Narcissa olemme nyt kokonaan vankeja omassa kodissamme. Draco on sentään Tylypahkassa, mutta... Kunpa, voi kunpa...” Herra Malfoy ei uskaltanut sanoa lausetta loppuun pimeyden lordin oleskellessa edelleen hänen kodissaan. Vieläpä salissa, jossa oli yhteen aikaan tanssittu.
Erican harallaan olevat sormet kulkivat ruhjeilla olevien kasvojen molemmilla puolilla roikkuvien, platinanvaaleiden hiusten läpi. Naisen kynnet raapaisivat kevyesti Luciuksen poskia. Hän suuteli tämän rohtuneita, arkoja huulia viileästi ja ilman kiihkoa. Yhtä hyvin se olisi voinut olla muodollinen otsasuudelma, joka annettiin vainajalle. Rahan ja vallan makuun päässeen lutkan versio.
”Minun pitää nyt lähteä laittautumaan, että olen valmis Rabastanin tullessa hakemaan minua Sakian syntymäpäiville. Näkemiin vaan, Lucius. Koettakaa nyt säilyä hengissä”, Erica sanoi keveään sävyyn erkaantuessaan miehestä.
Hän lähti tietämättään Narcissa Malfoyn katselleen häntä ja miestään kaiteeseen nojaten, pudistaneen päätään suunnatessaan askelensa omiin huoneisiinsa.
Sakian syntymäpäivät pidettiin ministeriön vuokraamassa kartanossa, jossa järjestettiin usein taikaministeriön vuotuisia juhlia, esimerkiksi pikkujoulut. Yaxley oli langettanut niin taidokkaan komennuskirouksen, ettei Sakia vaikuttanut aivottomalta marionettihaamulta. Taikaministerihän käyttäytyi äärimmäisen tavallisesti – vaikka pelasi tietämättään pimeyden lordin pussiin.
Herra taikaministerille jaettiin osastoittain lahjoja ja jokaisen osaston päälliköt pitivät vuorotellen omat onnittelupuheensa. Kutsuilla sai olla muuten melko vapaasti; virallinen ohjelma pelkästään jaksotti paikoitellen syntymäpäiväjuhlintaa.
Averyt lapsineen sekä Walden, Kristianus ja leskirouva Macnair olivat saaneet kutsun muiden silmäätekevien ohella. (Kotiarestissa olevat Malfoyt oli tietenkin jätetty kutsumatta.) Beatrice edusti moitteettomasti aviomiehensä rinnalla, Beaugard, Malraux ja Beata seurustelukumppaneineen ja tavallista hillitymmin pukeutunut Waldenne-serkkunsa. Hänellä oli lyhythihainen, syvänpunainen turnyyrileninki, ja kiharat oli kammattu tyylikkään huolettomalle nutturalle. Erica ja Rabastan olivat Averyjen ja Macnairien seurassa.
Korkeiden ikkunoiden luona seisoskeli kolme vanhaa ystävystä, jotka tunnettiin Ison-Britannian taikayhteisön pahimpina juorukelloina: Susannah Seismom (omaa sukua Zabini), Eleanor Warrington (omaa sukua Parkinson) ja Purillla Oraklus (omaa sukua Yaxley).
”Averyn Beata, Beatrice ja leskirouva Macnair voisivat olla sama ihminen eri ikävaiheissa”, Susannah tuumi ja siemaili cocktailiaan.
”Kaikki kolme ovat – miten sen nyt sanoisi – hivenen värittömiä”, Eleanor sanoi maireasti. ”Tuo nuorin tytär... Valeriekin hän nyt oli?”
”Waldenne Nasty”, Eleanor auttoi. ”Nykyään Macnair otettuaan äitinsä tyttönimen.”
Purilla-rouvan kuperaluomiset silmät siristyivät ikään kuin hän ei olisi nähnyt kunnolla. ”Miehet sanovat Waldenne Nastya ’komeaksi naiseksi’. Ehkä se on oikea ilmaisu, sillä tyttö on auttamatta liian miesmäinen. Tuo kyömynenä ja tuo pituus, yleensäkin se tapa, miten hän käyttäytyy.”
Rouva Warringtonin ohuthuulinen suu suipistui. ”Ei tuo vielä mitään. Muistelepa hieman, millainen Waldenne Nasty oli kouluaikoinaan!”
”Hah, kouluaikoinaan. Eihän tyttö edes käynyt Tylypahkaa loppuun Dumbledoren erotettua hänet erään välikohtauksen takia. Hän olisi ehkä voinut jatkaa valmistuakseen, jos Macnair ja Avery eivät olisi viruneet Az -”
”Vanha juttu”, rouva Seismon tuhahti. ”Mitä olitkaan selittämässä Waldenne Nastyn aikaisemmista tempauksista – ennen kuin Purilla keskeytti sinut, Eleanor?”
”Sitä ainakin että Waldenne Nastylla oli tapana livahtaa kutsuilla milloin kenenkin pojan kanssa omille teilleen ja tulla myöhemmin takaisin jokseenkin peuhanneen näköisenä. Ja mitäs muuta...” Juorumuisti oli pettää hetkeksi aatelisrouvan. ”Hmmm... Niin tosissaan, tytöllä oli tapana naukkailla naistenhuoneessa ja livahtaa parvekkeelle tupakoimaan. Kerran tehdessäni pienen yllätysvisiitin Averyjen somaan kartanoon, niin tämä letukka retkotti olohuoneen antiikkisohvalla polttamassa. Äitinsä nähden.”
”Moista ei olisi suvaittu meidän aikanamme”, rouvat Orakslus ja Seismon päivittelivät. Vanhemmiten oli tapana vaieta omista, vastaavista teoista. Sen mitä tämän edellisen sukupolven vanhemmat eivät olleet nähneet, saattoi kiistää.
”Macnairin poika ei päässyt edes vaarallisten eläinten hävityskomitean teloittajaksi. Osti reilu vuosi sitten pahaisen räkälän Iskunkiertokujalta”, rouva Seismon päivitteli kimeähköllä äänellään.
Averyjen ja Macnairien seurue olisi tarjonnut enemmänkin mahdollisuuksia vanhempien juorujen uusiokäyttöön, ellei itse taikaministeri Sakia olisi harpponut näiden luo isot kihot vanavedessään. He kättelivät miehiä ja suutelivat jokaisen naisen kättä. Sakia suorastaan viivytteli pitämällä Erica Lavenhamin kättä pitkään kourassaan, ennen kun suuteli marmorikättä. ”Neiti Lavenham on ehdottomasti juhlien kirkkain tähti”, harmaantuva taikaministeri ylisti.
”Noh, noh”, tenhotar naurahti palkiten Sakian ja päälliköt säihkyvällä hymyllä.
”Noin suurenmoisen kaunottaren on ehdottomasti päästävä taikaministerin juhlista kertovaan lehtijuttuun”, yksi päälliköistä keksi ja virnisti Rabastanille, Averyille, Macnaireille ja Rabastanille. ”Teidäthän voisi mahduttaa samaan kuvaan kaunottaremme kanssa.”
Sakian silmät suorastaan tuikkivat, ja hänen äänensä oli yhtä öljyinen kuin hyvin voidellut saranat. ”Aivan loistava idea – josta vain herrasväelle sopii.”
”Profeettaan pääsy onkin yksi minun ei-salaisista unelmistani, herra taikaministeri”, Erica virkkoi pää kallellaan.
”Eikä meilläkään ole mitään ehdotusta vastaan”, Bordeaux ja Beatrice virkkoivat muun seurueen puolesta leskirouva Macnairin nyökytellessä armollisesti.
”Se onkin sitten päätetty”, Sakia myhäili mustanharmaaseen raitapartaansa. ”Hoi, neiti Luodiko, tulkaapa tänne sen valokuvaajanne kanssa!”
Komeanpuoleinen nainen pyyhälsi yhdessä hujauksessa seurueen luo valokuvaaja kintereillään. Tällä oli platinanvaaleiksi vaalennetut, puolipitkät kiharat. Kasvonpiirteet olivat säännölliset, jotain selväpiirteisyyden ja raskaspiirteisyyden väliltä. Vahvuudettomat, tekojalokivin koristellut silmälasit olivat olleet Rita Luodikon tavaramerkki jo silloin, kun Erica oli työskennellyt vähän aikaa toimituksessa. Pergamenttikäärö ja myrkynvihreä sulkakynä leijuivat Rita Luodikon vierellä. Savua pölläyttelevää kameraa pitelevä punkero miekkonen tähyili Waldennea, mutta tämän ime muuttui ahneen kiinnostuneeksi kameramaakarin huomatessa Erican.
”Te kirjoittanette jonkin sorttisen jutun tästä seurueesta?” Sakia kysäisi viitaten seurueeseen.
Rita Luodiko hymyili ja tarttui muitta mutkitta Erican olkavarteen pedonkynsillään. ”Entinen – lyhytaikainen työtoverini seurueineen sopivatkin juttuni aiheeksi oikein hyvin”, platinablondiini vakuutti imaistuaan vihreän sulkakynänsä kärjen suuhunsa, jonka asetti tasapainoilemaan pergamentille.
”Esimerkiksi tähän tyyliin: etusivun kansalaiset, Ison-Britannian velhoaristokratian edustajat nauttivat täysin rinnoin juhlinnasta.” Noidan puhuessa vihreä sulkakynä luisteli paperilla muotoillen vaaleaverikön lausetta ja syytäen lisää tekstiä. Tummaverinen kaunotar neiti Lavenham, 41 vuotta osallistuu oikeutetusti ministeriön työntekijänä juhliin... Vaaleaverikkö haastatteli vielä osaa seurueesta, ja lihava miesvalokuvaaja näpsäisi lopuksi pari kuvaa kokoonpanosta värittämään artikkelia.
Eleanor, Purilla ja Susannah suuntasivat kiireenvilkkaa haastateltujen luokse paistatellakseen lehteen pääsevien loisteessa. Valitettavasti Rita oli löytänyt tähän mennessä uusia haastattelukohteita.
”Täälläpä on enemmänkin vanhoja tuttuja!” Purilla sirkutti nyökytellen jokaiselle hymy kasvoilleen liimattuna samoin kuin kahdella ystävättärellään.
”Mitä sinulle ja Ericalle kuuluu, Beatrice hyvä?” Eleanor kysyi.
”Tässähän tämä”, vastasi Beatrice. ”Lapset ovat lentäneet pesästä, mutta perheemme on vaihteeksi koolla.
”Voin vakuutta, että minullekin kuuluu oikein hyvää”, Erica sanoi.
Rouva Seismon kyseli Bordeaux’n, Waldenin ja Patricia-rouvan kuulumisista. Rouva Oraklus puolestaan jututti vuorotellen Averyn sisaruksia ja Kristianusta, Waldenin nuorempaa painosta. ”Puhutaan sinulla olevan ah-niin-mielenkiintoinen uravalinta, Waldenne Nasty.”
Waldenne kohautti paljaita olkiaan. Hänen lähipiirinsä ei käyttänyt liiemmälti hänen kaksiosaista etunimeään puhuessaan hänelle. ”Mielenkiintoinen ja samalla tuottoisakin, rouva Oraklus.” Neito pyöritteli merkitsevästi silmiään. ”Yhtä mielenkiintoinen kuin teidän olettamuksenne.” Hän alensi karhean äänensä kuiskaukseksi. ”Muistaakseni miehenne serkku rouva Roseley maksoi minulle siitä hyvästä että hankin erästä harvinaista myrkkyä, josta ei jää jälkeä. Ja kappas: saimme lukea hiljattain miehenne serkun isotädin kuolleen. Ja rouva Roseley sai suuren perinnön, josta riitti hänen aviomiehensä pelivelkojenkin jälkeen tuhlattavaa.”
”Minä... hän tuota.” Noitarouvan kristallilasia pitelevä käsi nytkähti ikävästi saaden viiniä läikkymään persikanväriselle leningille. ”Heh.” Hän sanoi hivenen kömpelösti Kristianukselle: ”Onko krouvihankintasi tuottanut hyvin?”
”Tarkoittanette varmaan Iskunkiertokujan krouvia?” Kristianus lausahti uskaltamatta katsoa Waldenne-serkkuaan, sillä aatelisnuorukainen pelkäsi purskahtavansa nauruun.
”Ah, se on siis sen nimi – juuri sitä.”
”Jäähän minulle ihan kivasti jotain käteen, vielä Ritan palkankin jälkeen.”
”Puhutpa sinä tuttavalliseen sävyyn tästä Ritasta. Ei kai sinulla ja hänellä vain ole jotain meneillään? Kyseinen nainen ei taida olla kovinkaan hyvästä perheestä.”
”Saahan sitä aina huvitella”, nuoriherra Macnair totesi piikitellen waldennemaisesti rouva Oraklusta.
Purilla naurahti kankeasti tarkastellen punaviinitahraa.
Erican toinen noenmusta kulmakarva oli koholla. ”Sinun kannattaa minun mielestäni mennä pikimmiten naistenhuoneeseen siistiytymään, Purilla-chérie. Siltä varalta, jos sinä, Eleanor ja Susannah vaikka sattuisitte pääsemään Päivän Profeettaan tai Saarivaltion seurapiiriin.”
Tällä kerta Purillan käsi nytkähti entistä pahemmin. Nestettä tippui jo hänen rinnuksilleen. ”Sinä olet tosiystävä, Erica!” nainen ähkäisi singoten tiuskeita mulkaisuja parhaisiin ystävättäriinsä, jotta he saisivat lievitettyä hänen kiukkuaan liehittelyllä.
”Tapaamisiin”, vallasnaiset huikkasivat nopeasti purjehtiessaan matkoihinsa suut kapeina viivoiva.
Walden läimäytti paksujen kultasormusten koristamat kätensä yhteen liiskaten seurueen kimpussa pörränneen kärpäsen kuoliaaksi. ”Hah!” hän tuhahti, ”ensin Orakluksen akka juoruaa meistä noiden kahden muun kanan kanssa, mutta se tuleekin viivana meidän luoksemme nähdessään meidän päässeen lehteen.” Mustahiuksinen mies sipaisi viiksiään. ”Yaxleyn sisar onkin rupsahtanut lyhyessä ajassa.”
”Lihonutkin vielä”, Rabastan lisäsi. ”Ei ikinä uskoisi juorukerhon olevan samanikäisiä kuin Erica ja Beatrice.”
Silloin Erica tarttui Rabastanin käteen. ”Hei, nehän alkavat soittaa valssia!”
Rabastanin suupieliä nyki. ”Neiti Lavenham suonee minulle tämän tanssin?” Mies laittoi toisen kätensä valmiiksi naisen kapeaakin kapeammalle vyötärölle. Hän olisi saanut vieläkin molemmat kätensä lähes kokonaan tuon ampiaisvyötärön ympärille.
”Tässä kartanossa kerrotaan olevan näkemisenarvoinen taidegalleria, johon voisimme tutustua”, Rabastan sanoi hyväilevän kaksimielisesti heidän tanssiessa.
Erica heitti päätään taaksepäin ja nauroi huikean pitkät ripset väristen. Velhotar läimäytti kihertäen Rabastania timantein koristellulla, maisema-aiheisella viuhkallaan.
***
Resuinen Lucius Malfoy istui kädet polvien ympärillä eräässä Rääkyvän röttelön huoneen nurkassa puoleksi varjoihin vajonneena. ”Herrani... pyydän... poikani.”
”Jos sinun poikasi on kuollut, se ei ole minun vikani”, pimeyden lordi tuhahti. ”Hän ei tullut muiden luihuisten mukana eikä liittynyt joukkoihini. Ehkä hän onkin päättänyt ystävystyä Potterin kanssa?”
”Ei – ei ikinä”, Lucius kuiskasi sortuneella äänellä toinen ruhjeinen käsi kalmankalpeiksi valahtaneilla kasvoillaan. Hänen toinen silmänsä oli puoleksi umpeutunut.
”Sinun on syytä toivoa sitä.”
Kuin ruoskansuomaisu.
”Eikö – eikö teitä pelota, herrani, että Potter voi kuolla jonkun muun kuin teidän käsiinne?” vaaleaverinen velho henkäisi ääni säröillen. ”Eikö olisi... suokaa anteeksi... sopivampaa keskeyttää tämä taistelu mennäkseen etsimään s-sitä itse linnasta?”
”Älä huijaa, Lucius. Sinä toivot taistelun lakkaavan, jotta saisit tietää miten pojallesi on käynyt. Sitäpaitsi minun eit tarvitse etsiä Potteria; poika löytää minut ennen yön päättymistä.””Tahdotko sinä, Lucius Sylvanus Malfoy ottaa Narcissa Druellene Mustan lailliseksi vaimoksesi?” velhopastori kysyi.
”Tahdon”, Lucius kajautti. Hän katseli morsiantaan silmänurkastaan.
”Tahdotko sinä, Narcissa Druellene Musta ottaa Lucius Sylvanus Malfoyn lailliseksi aviomieheksesi?”
”Tahdon”, Narcissa vastasi heleällä äänellään.
Pastori kohotti taikasauvansa korkealle, Luciuksen ja Narcissan yläpuolelle. ”Täten julistan teidät iäksi toisiinne sidotuiksi. Hopeaa hohtavat tähdet satoivat Malfoyden ylle ja kiertyivät toisiaan syleilevän ja suutelevan miehen ja naisen ympärille.
”Painu hakemaan Kalkaros?”
Lucius säpsähti. ”Kalkaros, h-herrani?” hän ihmetteli.
”Kalkaros. Heti. Minä tarvitsen häntä, sillä olen vaativa häneltä erään palveluksen. Mene jo.”
Malfoy säikähti ja lähti huoneesta kompastellen hämärässä.Abraxas Malfoy makasi kuolleena seitinohuen, mustan harson alla eebenpuisessa ruumisarkussa, jonka kansi oli nojallaan mustalla kankaalla verhottua pöytää vasten. Korkeiden hopeakynttelikköjen kynttilät paloivat Abraxasin arkun ympärillä.
Lucius katseli vainajaa, isäänsä, joka oli kuolleenakin majesteetillinen näky. Narcissa ja pikku Draco seisoivat Lucuksen vierellä. Cissy oli jäykän arvokas niin kuin marmorikuningatar, mutta Dracon suuret hopeasilmät olivat täynnä hämmästystä. Jo kahdeksanvuotias poika tajusi kyllä isoisän kuolleen, kuolleen lohikäärmerokkoon. Oli silti outoa ajatella, ettei suuressa kirjastossa hallinnut etäinen ja pelottava mies enää jatkaisi elämäänsä. Malfoyn isältä pojalle periytyvä sukusormus kimalteli vuorostaan suurenmoisen Lucius-isän sormessa. Lucius Malfoysta oli tullut suvun päämies ja sen lisäksi yksi velhomaailman kuninkaallisista.
***
Tylypahkan puolustajat eivät kiinnittäneet huomiota yksittäiseen, paikalta poistuvaan pitkään ja naamioituun kuolonsyökään.
Pimeyden lordin kuolema oli niin suuri järkytys kaikille paikallaolijoille, niin kuolonsyöjille kuin Tylypahkan koulua puolustaneelle roskaväelle. Rabastan ei keksinyt mitään muutakaan sanaa. Potterin pojan piti olla kuollut. Kuolonsyöjät olivat nähneet omin silmin pimeyden lordin langettavan vihreänä leimunneen tappokirouksen. Sen jälkeen mestari oli lyyhistynyt nurmikolle tajuntansa hetkeksi menettäneenä, ja silloin Rabastan tiesi jotain selittämätöntä tapahtuneen. Epäillytkin. Pimeyden lordi oli määrännyt Narcissa-rouvaa tutkimaan Potterin ruumiin varmistaakseen tämän kuolleen. Luciuksen vaimo olikin valehdellut, sillä hän tiesi pääsevänsä kouluun etsimään Dracoa ainoastaan kuolonsyöjien armeijan mukana. Potter oli totisesti näyttänyt kuolleelta roikkuessaan velttona ilmassa pimeyden lordin kiduttaessa tätä kokeeksi.
Valloittaja-armeijan sorruttua ja kärsittyä tappioita tappioiden perään Harry Potterin kuolema oli iskostunut molempien puolien tajuntaan. Silloin pieni ääni johdatti Rabastanin teeskentelemään tainnutettua. Onko sillä väliä voittaako vai häviääkö pimeyden lordi? Eikä ääni suostunut vaikenemaan olemalla itsepäinen ja taistelun ääniä kantavampi.
Kälyn ja Weasleyn matamin kaksintaistelu ja sen lomassa käymä sananvaihto vangitsivat Rabastanin huomion.
”Miten sinun lastesi käy minun tapettua sinut?” Bellatrix härnäsi yhtä mielipuolisesti kuin pimeyden lordi loikkiessaan aina sinne, minne Weasleyn matamin kiroukset hyppyyttivät häntä. ”Kun äiskä on mennyt samaa tietä kuin Freddie?”
”Sinä – et – enää – ikinä – koske – meidän – lapsiin!” Weasleyn matami kiljahti.
Bellatrix nauroi kevyttä naurua. Silloin lyhyen naisen kirous lehahti Bellatrixin levitettyjen käsivarsien väliin ja osui suoraan sydämen kohdalle hyydyttäen kuolonsyöjälle ominaisen, vahingoniloisen hymyn. Naisen silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan; maailman lyhyimmän hetken käly tiesi, mitä oli tapahtunut ja sitten pitkä ja komea nainen kaatui. Ympärillä katseleva joukko mylvi Bellatrixin kuolemalle, ja pimeyden lordi rääkäisi. Kuhnusarvio, muodonmuutosten opettajatar McGarmiwa ja mustaihoinen kiltalainen paiskautuivat taaksepäin huitoen ja rimpuillen ilmassa, kun lordi Voldemortin raivo räjähti vuolaana tämän uskollisimman palvelijan kaaduttua. Mestari kohotti slejasauvan ja tähtäsi paksua Weasleyn vaimoa.
”Varjelum!” karjaisi tuttu, pojalle kuuluva ääni. Keskelle salia levittäytyi kilpiloitsu, jonka langettajaa pimeyden lordi haki polttavalla katseellaan.
Näkymättömyysviitan alta paljastui kuolleeksi luultu Harry Potter. Rabastan liikahti tahtomattaan, joskin kenenkään huomaamatta. Riemunkiljahdukset, tyrmistyneet kirkaisut ja joka suunasta kuuluvat ”Harry!” HÄN ON HENGISSÄ!” -huudot tukahtuivat alkuunsa. Tylypahkan puolustajat olivat peloissaan, ja hiljaisuus lankesi yllättäen pimeyden velhon ja Potterin katsoessa toisiinsa ennen kuin he alkoivat kiertää toinen toisiaan.
”En tahdo apua”, Potter sanoi lujaa roskaväelle kierrellessään. ”Tämän on mentävä näin. Minun on tehtävä tämä.”
Lordi sähisi kuin myrkkykäärme. ”Potter puhuu roskaa”, hän tokaisi punaiset silmät levällään. ”Ei hän toimi näin. Ketä sinä aiot käyttää tällä kertaa kilpenäsi, Potter?”
”En ketään”, Potter totesi. ”Hirnyrkkejä ei ole enää. On vain minä ja te. Kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä, joten jompikumpi poistuu pian lopullisesti.”
”Jompikumpi?” pimeyden lordi ilkkui. Hänen koko vartalonsa oli äärimmilleen jännittynyt, ja silmät tuijottivat kuin iskuun valmistuvalla käärmeellä. ”Olisitkohan sinä, poika, joka on jäänyt henkiin Dumbledoren vedeltyä naruista?”
”Vahinkoko se oli, kun äitini kuoli säästääkseen minut?” Molemmat liikkuivat yhä sivuttain täydellistä ympyrää pitäen muuttumatonta etäisyyttä toisiinsa. ”Vahinko, etten puolustautunut tänä yönä enkä silti kuollut, vaan palasin taistelemaan?”
”Vahinkoja!” pimeyden lordi lähes kirkui, mutta ei iskenyt edelleenkään. Katselijat olivat jähmettyneet kuin kiveksi. ”Vahinkoa ja tuuria että kyyristelit ja lymyilit itseäsi suurempien miesten ja naisten helmoissa ja annoit minun tappaa heidän sinun sijastasi?”
”Tänään te ette tapa enää ketään.”
Harry Potter ja pimeyden lordi tuijottivat toisiaan silmiin kiertäessään toistuvaa kehää. ”Te ette pysty tappamaan enää koskaan ketään heistä. Ettekö käsitä? Minä olin valmis kuolemaan, jotta te lakkaisitte satuttamasta näitä ihmisiä -”
”Muttet kuollut.”
”- aioin kuolla, ja se merkitsi. Tein saman minkä äitini teki, joten he ovat turvassa teiltä. Ettekö ole huomanneet, miten teidän langettamanne taiat eivät pidä? Ette pysty kiduttamaan heitä. Ette pysty koskemaan heihin. Te ette taida oppia virheistänne, Valedro?”
”Älä uskallakaan -!”
”Kyllä minä uskallan. Tiedän sellaista, mitä te ette tiedä, Tom Valedro. Tiedän paljon tärkeitä asioita, joita te ette tiedä. Haluatteko kuulla niistä muutaman, ennen kuin teette seuraavan, ison virheenne?”
Rabastan ei uskonut nulikan tietävän oikeasti mitään, vaikka tämä oli sanonut tuhonneensa (jotkin) pimeyden lordin luomat hirnyrkit – mutta hän kuunteli. Nulikan täytyi bluffata. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään tavatonta, etteivät pimeän lordia vuosikausia palvelleet kuolonsyöjät päässet selville mestarinsa salaisuuksista. Hirnytkitkin sopivat kuvaan, ne esineet ja käärme, joiden vuoksi hänen herransa oli ollut kovin raivoissaan. Mutta hirnyrkeissä ei ollut tarkemmin ajateltuna mitään arvaamatonta toisin kuin muissa Potterin kertomissa, shokeeraavissa paljastuksissa. Hänen herransa ei ollutkaan esimerkiksi järjestänyt Dumbledoren kuolemaa. Albus Dumbledore olikin valinnut itse kuolintapansa kuukausia ennen kuolemaansa miehen kanssa, jota Rabastan oli pitänyt muiden lailla pimeydelle lojaalina. Kuolleen Severus Kalkaroksen. Mies oli ollut Dumbledoren puolella siitä lähtien, kun pimeyden valtias oli alkanut vainota Potterin kuraveristä äitiä. Kalkaros oli rakastanut Lily Evansia koko ikänsä, ja nimenomaan rakkaus oli ajanut ryhtymään Dumbledoren vakoojaksi.
Dumbledoren viimeinen suunnitelma ei kostautunut Potterille. Se kostautui pimeyden lordille itselleen. Kauan haviteltu seljasauva ei Potterin mukaan toiminut vieläkään pimeyden lordin käsissä, koska tämä oli murhannut väärän miehen. Severys Kalkaros ei ollut koskaan ollut seljasauvan todellinen isäntä. Tämä ei ollut kukistanut Dumbledorea, jonka oli määrä kuolla kukistamattomana, seljasauvan viimeisenä todellisena isäntänä. Mikäli kaikki olisi mennyt velhovanhuksen suunnitelmien mukaan, seljasauvan voima olisi mennyt hänen mukanaan kenenkään voittamatta sauvaa häneltä. Pimeyden lordi oli varastanut sauvan sen viimeisen isännän haudasta, mutta pelkkä omistaminen ei riittänyt eikä sitä saanut omakseen kantamalla tai käyttämällä, koska taikasauva valitsi velhon. Vähän ennen Dumbledoren kuolemaa seljasauva tunnusti uuden isännän, joka ei milloinkaan käyttänyt sitä Draco Malfoyn riistäessä sen vastoin entisen omistajan tahtoa. Potterista oli puolestaan tullut seljasauvansa seuraava, todellinen isäntä riisumalla Dracon aseista.
Suuren salin lumottu taivaskatto sävyttyi kullanpunaisella hehkulla aamuauringon noustessa pilkistämään lähimmästä ikkunasta ja valaisemaan taistelijat.
Miltä tuntuisi olla kokonaan vapaa?
Potter ja käärmekasvoinen velho kohottivat taikasauvansa samanaikaisesti ja lausuivat loitsunsa.
”Avada kedavra!”
”Kartotaseet!”
Pamaus oli yhtä äänekäs kuin tykinlaukaus avada kedavran vihreän valosuihkun ja karkotaseet-loitsun törmätessä.. Kultaiset liekit purkautuivat kierretyn kehän keskipisteeseen merkitsemään loitsujen törmäyskohdan. Seljasauva liisi ylhäällä tummana, auringonnousu taustanaan. Kieppui lumotun katon poikki ja ilman halki kohti isäntää, jota se ei tappaisi, koska tämä oli viimein tullut ottamaan sen kunnolla omakseen. Potter nappasi kuolonkepin vapaaseen käteensä samalla kun pimeyden lordi kaatui kädet levällään taaksepäin. Mestarin verenpunaisten silmien pupillit pyörähtivät ylöspäin; velhomaailmaa lyhyen aikaa hallinnut diktaattorivaltias rojahti lattialle maallisen lopullisesti, ruumis elottomampana ja riutuneempana kuin Azkabanin vangilla. Pelottavan käärmemäiset kasvot olivat tyhjät ja mistään tietämättömät. Rabastanin, hänen kuolonsyöjätoveriensa ja muiden tuota miehen irvikuvaa palvelleiden herra oli kuollut saatuaan surmansa omasta, kimmonneesta taiastaan. Siksi Harry Potter piteli nyt kahta taikasauvaa paksuissa käsissään.
Rabastan hivuttautui varovasti ylös. Potterin ympärille puhkeava mekkala oli viedä kuulon naamionsa takana irvistävältä kuolonsyöjältä. Ah, Potter oli tämän roskajoukkion sankari ja suunnilleen kaikki halusivat välttämättä koskettaa poikaa, joka elää. Aristokraatti ei jäänyt katselemaan moista, sillä se mitä hän olisi tekevä elämälleen olisi hänestä itsestään kiinni. Päättäväisyys ajoi häntä ulos linnasta kohti Tylypahkan laajoja tiluksia. Rabastan juoksi niin kovaa kuin vain jaloistaan pääsi mustan kaavun lepattaessa hänen ympärillään. Vasta portin ulkopuolelle päästyään velho tiedosti olevansa hengästynyt ja sydämen lepattavan rinnassaan. Kaapu oli tukalan kuuma tällaisen juoksun jälkeen.
Hän riisui naamionsa, laski hupun niskaan ja haroi hiostuneet luonnonkiharat otsaltaan vetäen raikasta aamuilmaa keuhkoihinsa. Tuskin aatelismies tulisi ikinä kertomaan kenellekään olevansa salaa kiitollisuudenvelassa Potterin nulikalle – vain hiukan.
Veistoksellisen mies piteli kuolonsyöjän naamiota suippokärkisissä sormissaan. Kuivuneet ja väsyneet silmät saattoivat huijata, mutta nuorempi Lestrange oli näkevinään naamiossa edesmenneen Xavier-isänsä piirteitä. Sen täytyi olla harhaa. Ja se olikin, sillä miehen katsoessa viimeisen kerran naamiota, siinä ei ollut häivääkään isää eikä ylipäänsä ihmistä.
Kultakello kävi kaiken aikaa ja muistutti siitä, ettei aikaa ollut haaskattavaksi. Pitäisi lähteä mahdollisimman kauas Ison-Britannian kamaralta, mieluiten koko Euroopasta... Aurorit eivät tulisi aivan heti hänen kotiinsa, mutta ilmestyisivät viimeistään parin tunnin kuluttua.
Kuolonsyöjän naamio jäi hylättynä nurmikolle, kun Rabastan oli jo kaikkoontunut.
***
Beatrice syöksi kirosanoja suustaan. Hartiahuivi valahti hänen olkapäiltään ja jäi roikkumaan käsivarsien varaan.
”Avatkaa! Avatkaa lain nimessä!” Aurorit olivat kartanolla, mutta kartanonrouva sulki korvansa äänekkäiltä vaateilta ja kolkutukselta.
Kaikki hänen lapsensa olivat ryhmittyneet tiiviisti. He olivat yhtä väsyneitä kuin äitinsäkin, sillä pimeän lordi oli pakottanut Beaugardin, Malraux’n ja Waldenne Nastyn osallistumaan tappiolliseksi kääntyneeseen Tylypahkan taisteluun. Beatrice ja Beatakaan eivät olleet nukkuneet parina yönä kovinkaan hyvin, vaikka olivat saaneet jäädä kotiin. Sisarukset ja Bordeaux olivat niitä onnekkaita, jotka olivat ehtineet kaikkoontua paikalta. Kenellekään ei ollut käynyt pahasti, ja muutamat naarmut tulisivat paranemaan yhdessä hujauksessa.
Beatrice oli tiennyt heti miehensä ja lastensa palattua, että Bordeaux’n oli lähdettävä välittömästi maasta. Hän seuraisi jossain vaiheessa miestään ja vanhin poika Beaugard saisi kartanon isännyyden. Herra Avery oli siitä syystä yläkerrassa pakkaamassa jo ennen aurorien saapumista, niinpä miehen olisi odottanut aivan hyvin pääsevän karkuun. Bordeaux oli livahtanut Tylypahkastakin, jonne Walden oli jäänyt tajuttomana. Ensin Beatrice-rouva oli kiljunut syytöksiä miehelleen ja lapsilleen: heidän olisi pitänyt ottaa hänen veljensä mukaan eikä jättää Waldenia roskasakin vangittavaksi. Syvään huokaistuaan ja konjakkia juotuaan kartanon emäntä oli hylännyt haihattelun ja keskittynyt miehensä auttamiseen. Bordeaux meni aviomiehenä isoveljen edelle.
Kaikki oli juuri loksahtamaisillaan paikoilleen aurorien ilmaantuessa. Ristiverikkö ei kuitenkaan aikonut luovuttaa niin helposti kuin aurorit kuvittelivat.
”Avatkaa lain nimessä!” aurorit ärjyivät ties kuinka monennetta kertaa.
”Mitä me teemme, äiti?” Beata kysyi hermostuneena.
”Kunpa tietäisinkin, kultaseni”, Beatrice vastasi.
”Luulisi meidän pärjäävän viidestään niille, ellei niillä ole kovinkaan suurta partiota”, Waldenne tuumasi.
”Sinä tiedän, etten minä ole hyvä kaksintaistelemaan”, Beata sanoi hiljaa.
”Onneksi sinut on kasvatettu isän ja äidin pikkudebytantiksi”, Waldenne ilkkui suu vinossa. ”Siitä onkin vitusti hyötyä! Paskanmarjat. Painu äkkiä yläkertaan varoittamaan isää ja sano hänelle, että lähtee takaoven kautta. Sillä aikaa kun moukat ratsaavat taloa, isä ehtii häipyä.”
”Tee kuten sisaresi sanoi”, rouva Avery käski tiukkaan sävyyn, vaikka ei hyväksynyt nuorimmaisensa töykeää kielenkäyttöä. ”Se saattaa onnistuakin. Nopeasti! Ja te loput olette olevinanne vain kotona käymässä. Luotan erityisesti siihen, että sinä näyttelet tarvittaessa, Waldenne.”
”Voit olla varma siitä, äiti.”
”AVATKAA LAIN NIMESSÄ! TIEDÄMME ETTÄ JOKU ON KOTONA!”
Beata ampaisi yläkertaan raskaita helmojaan kannatellen, kaksoispojat ja Waldenne Nasty menivät salonkiin ja Beatrice suuntasi ovelle viileän kärttyisä ilme kasvoilleen sommiteltuna. Nainen kietoi hartiahuivin paremmin ympärilleen. ”Mitä asiaa?” hän kysyi kalseasti yläluokkaisella englannillaan.
Auroreita oli kolme, yksi nainen ja kaksi miestä. Kolmikko nyökkäsi. ”Epäilemme että miehenne Bordeaux Avery on täällä, hyvä rouva ja tu -”
”- litte siksi tarkistamaan pitävätkö epäilyksenne paikkansa.”
”Niin, rouva.”
”Mitä jos tulisitte ensin salonkiin, niin voitte alkajaisiksi kuulustella lapsiani?” Hänen ivaava sävynsä sai aurorit kurtistelemaan kulmiaan, mutta kolmikko ei sanonut mitään.
”Mitä nuo täällä tekevät?” Malraux kysyi venytellen aurorien harppoessa salonkiin tuli hännän alla.
Beata istui Waldennen vieressä. Hän oli ehtinyt varoittaa isäänsä näinkin lyhyessä varoitusajassa.
”Tulivat katsomaan, jos isäsi oli kotosalla”, Beatrice oli selittävinään.
”Ai, onko isä muka kotona?” Waldenne näytti kohdistavan kysymyksensä sohvatyynylle.
”Älkää viitsikö, neiti Avery?” toinen miespuolisista auroreista sanoi.
”Neiti Macnair”, neiti korjasi. ”Otin nimittäin äitini tyttönimen.
”Aivan sama, mikä sukunimenne on.”
***
Kaksi pöllöä toi Ranskassa oleskevan Erican aamupostin; toinen oli vieras postipöllö ja toinen Beatricen Mercy-niminen helmipöllönaaras. Rullalla olevasta Päivän Profeetasta erotti pääotsikon: HÄN-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ ON KUKISTUNUT. Erica tuijotti otsikkoa epäuskoisena hautautuneea mietteisiinsä, kunnes havahtui postipöllön äkäiseen nokkaisuun. ”Voi helvetti!” hän manasi peukaloaan puhallellen. ”Oliko sinun pakko?” Pöllö tapitti häntä syvänkeltaisilla silmillään ja ojenteli merkitsevästi koipeaan.
”Niin, niin. Saat kyllä maksun.” Nainen laittoi viisi pronssisulmua linnun koipeen kiinnitettyyn nahkapussukkaan päästen käsiksi lehteen.
Harry Potter on totisesti koko velhomaailman sankari, valittu ja poika, joka elää. Hän kukisti eilen lopullisesti aikamme pelätyimmän pimeyden velhon: hänet-joka-jääköön-nimeämättä. Myöskin pimeyden lordina tunnettu velho kukistui Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa käydyssä taistelussa. Hänen kuolonsyöjiään pakenee ja pidätetään par’aikaa, sillä heidät tullaan saattamaan oikeuden eteen vastaamaan tekosistaan.--
Erica lukaisi muutkin otsikot. KAIKKI HÄNESTÄ-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ, ETSINTÄKUULUTETUT KUOLONSYÖJÄT ja PIMEYDEN LORDIN HIRMUTEOT. Moni, Potter etunenässä oli antanut lausuntonsa Profeetalle. Noiden lausuntojen pohjalta kootut artikkelit – etenkin KAIKKI HÄNESTÄ-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ – toivat esille lähes koko velhomaailmalta piilossa olleita asioita ja muun muassa sen, ettei Kalkaros ollutkaan ollut pimeyden lordin puolella.
Seuraavaksi tummaverikkö avasi Beatricen kirjeen.Hei Erica.
Tarvitsee tuskin kertoa sinulle pimeyden lordin kukistumisesta. Siitä nyt voi lukea mistä tahansa lehdestä, kuulla miltä tahansa radiokanavalta. Tällä kertaa ainakin on varmaa, ettei mestari palaa.
Kävi ilmi että pimeyden lordi oli aikanaan tehnyt jotain hirnyrkkejä – jakanut sielunsa – ja tämän takia hän ei kuollutkaan silloin 80-luvun alussa. Potter onnistui jotenkin tuhoamaan kaikki hirnyrkit, ja sen takia pimeyden lordi oli ennen kukistumistaan jälleen kuolevainen.
Minä olen jokseenkin helpottunut päästyämme hänestä eroon enkä häpeä tuoda sitä julki. Mutta nyt roskaväki on taas vallan kahvassa. Kiltalaisvaltainen taikaministeriö. Pian Walden on jo Azkabanissa tutkintavankeudessa kuten moni muu. Ainakin Rabastan onnistui pääsemää pakoon, koska häntä ei ole löydetty elävänä eikä kuolleena.; eiköhän hän ole jo kaukana Brittein saarilta. Bordeaux ja lapset osallistuivat Tylypahkan taisteluun, ja he kaikki ovat nyt kotona. Bordeaux pakkaa yläkerrassa. Hän aikoo ulkomaille. Minä rukoilen hänen pääsevän livistämään auroreilta, sillä Azkabanin selli ei voi olla hänen kohtalonaan uuden kynnyksellä.
En usko kenenkään tietävän sinun olleen pimeyden lordin vakooja, joten Rymistyir taisi viedä salaisuuden hautaansa. Taikaministeriö onkin keskittynyt tällä hetkellä lähinnä kuolonsyöjien saattamiseen oikeuden eteen. Tuskin he ovat kiinnostuneet tälläkään kertaa sinun kaltaisistasi pikkutekijöistä.
Minun lienee parasta lopetella. Toivoisin kuitenkin näkeväni sinut mahdollisimman pian sen jälkeen kun olet palannut Englantiin.
Sinun,
Beatrice
Laskettuaan luetun kirjeen käsistään Erica hypisteli Lucius Malfoyn lahjoittamaa, kolmerivistä helminauhaa kuten muitakin kaulakorujaan ollessaan hermostunut. Nainen sytytti tikunohuen savukkeen ja imi savukeholkkia täyteläiset huulet mutrussa.
Jästeillä taisi olla tapana sanoa, että kolmas kerta toden sanoi -. tai jotain sinne päin. Tosin Erican maailma oli kääntynyt neljästi päälaelleen. Pimeyden lordin ensimmäinen valtakausi, välikausi tai niin sanotut rauhan vuodet, pimeyden lordin toinen lyhyempi valtakausi ja mestarin lopullinen tuho, samalla uusi alku.
Erica oli sopeutunut loistavasti kolmelle ensimmäiselle aikakaudelle käyttämällä taikakykyjään sekä naisellista tenhovoimaansa ja myötäilemällä valtaa pitäviä sopivalla työpanoksella. Hän voisi pärjätä neljännelläkin valtakaudella miltei yhtä hyvin kuin tähän asti, ehkä paremminkin. Taikamaailma saattoi olla muuttumassa eikä mahdollisuuksia saanut haaskata.
Ylellinen, luksustason hotellihuoneisto oli kustannettu hänelle Pariisista, Ranskan matkan viimeistä etappia varten. Jokaiselta paikkakunnalta oli löytynyt potentiaalisia seuraajia pimeyden lordilla, sillä ranskalaiset olivat olettaneet tämän toiminnan rantautuvan seuraavaksi heidän maahansa – halusivat tai eivät. Heistä oli ollut parempi osoittaa myötämielisyyttä niin mahtavalle miehelle. (Jästien sotien raakuudet kielivät siitä, miten valloittajat kohtelivat miehittämiensä maiden vastahakoisia.) Mademoidelle Lavenhamin kasvot sopivat hyvin käännyttäjälle eikä hänen täytynyt agiteerata tuodakseen poliittisia kantoja esiin. Keskiverto ranskalainen noita tai velho ei suhtautunut puoliksi ranskalaiseen naiseen pelkkänä vieraana, joka oli edesauttanut häntä.
Nyt Ranskassa oleskelu saisi riittää. Erican ei tarvinnut enää olla suorittamassa tehtäviä kuolleelle herralleen, ei täällä ei muualla, joten Ranskassa nähty vaiva oli heitetty hukkaan. Kuolleet johtajat eivät tehneet mitään seuraajilla.
Englantiin palattuaan Erica meni ensitöikseen käymään vanhemmillaan.
”Erica-neiti tuli, herra ja rouva”, vanha Muffy ilmoitti palvovasti.
”Mene siinä tapauksessa keittämään kahvia meille ja neidille.”
Kotitonttu niiasi syvään. ”Kyllä, rouva.”
”Erica! Tämäpä on iloinen yllätys!” Yvonne huudahti silmin nähden ilahtuneena lähestyen ainoaa tytärtään käsivarret levällään.
”Päivää, maman ja isä”, naisen tytär sanoi.
Yvonne istutti Erican sirolinjaiselle sohvalle, ja kohta perhe nautti Muffyn keittämää kahvia – niin kuin siitä lähtien kun Muffy oli tullut Lavenhamien palvelukseen. Pimeyden lordin valtaannousu ja sitä seurannut lopullinen kukistuminen eivät olleet vaikuttaneet eläkepäiviään viettävän avioparin elämään juuri mitenkään. He olivat pysytelleet ulkopuolisina siviileinä.
”Nyt sinäkin voit kääntää uuden lehden, nukke”, Frederick Lavenham virkkoi.
”Uskoakseni koko taikamaailma voi.”
”Aamen ja halleluja”, Yvonne Lavenham totesi ja kohotti kullattua kahvikuppia ikään kuin se olisi ollut shampanjalasi. ”Mitä sinulla on suunnitelmissa tulevaisuuden varalle? Aiotko palata ministeriöön?”
”Olen saanut tarpeekseni taikaministeriöstä – ja myöskin koko Isosta-Britanniasta. Haluaisin muuttaa kokonaan ulkomaille, mutta minulle ei ole siihen tarpeeksi rahaa, ellen myy korujani. Enkä haluaisi tehdä sitä.”
”Kohta saattaa olla”, Yvonne totesi tyynesti.
”Kuinka niin?”
” Minun Philippe-serkkuni tekee kuolemaa. Kyllähän sinä hänet muistat.” Maman painoi sormenpäänsä vastakkain. ”Parasta tässä kaikessa on se, että Philippe aikoo testamentata osan kullastaan Yvonne-serkkunsa viehättävälle tyttärelle eli sinulle. Voin vakuuttaa, ette cousin Philippe ole mikään tyhjätasku – vaikka onkin puoliverinen.”
”Ukko on paljon rikkaampi kuin, mitä me luulimme alun alkaen”, isä pisti väliin hieroessaan silmiään.
”Sinun sijassasi palaisin vähäksi aikaa ministeriöön”, sanoi Yvonne. ”Sillä välin vanha Philippe ehtii kuolla, ja sinä saat osasi kullasta.”
Joitakin päiviä myöhemmin Erica olikin jälleen kerran matkalla töihin, mutta vain väliaikaisesti. Erica ei vielä tiennyt, minne hän muuttaisi saatuaan perintörahat ja mitä tulisi tekemään. Silti mikään tai kukaan ei enää pidättelisi häntä kovin kauan Isossa-Britanniassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti