sunnuntai 20. elokuuta 2017

Lihan himo epilogi


Korkeat aallot paiskoivat pitkää puuvenettä. Suuri Azkabanin velhovankila oli jäänyt niin kauas, että se näytti hämäävän pieneltä, tummana horisonttia halkovalta rakennelmalta. Vene oli lähtenyt Azkabanin laiturista kuljettamaan muutamaa vankia: Dolores Pimentoa, Pius Sakiaa ja puolen tusinaa vangittua kuolonsyöjää taikalakineuvoston eteen. Vasta alkanut sade ja veneen laitoihin osuvat aallot kastelivat tasapuolisesti sekä valppaat vanginvartijat että vangit.

Kiinni saatujen kuolonsyöjien joukossa olivat Rodolfus Lestrange, Walden Macnair ja Bordeaux Avery. Rodolfus oli tainnutettu jo ennen Potterin ilmestymistä ja Waldenin oli ollut mahdotonta virota kyllin nopeasti tajuihinsa sen tällin jälkeen, joka oli seurannut siitä kun puolijätti Hagrid oli paiskannut hänet päin seinää. Bordeaux oli päässyt perheesensä avulla pakosalle. Hän oli ehtinyt olla vain pari päivää pakosalla aurorien saadessa hänet kiinni Normandiassa. Kellään vangeista ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä saisivatko he elinkautisen tuomion vai pääsisivätkö he vähemmällä.

Dolores Pimento oli esittänyt matkan alussa omia olettamuksiaan pikkutyttömäisellä äänellään, mutta Walden oli luonut sammakkomaiseen ikäneitoon murhanhimoisen katseen ja luvannut kuristaa tämän siihen paikkaan, mikäli Pimento ei vaikenisi. Sen seuraamuksena Dolores Pimento nökötti entistä lyhyemmän oloisen Pius Sakian ja Augustus Rookwoodin väliin kahlehdittuna. Välillä tanttamainen noita kostutti huuliaan pitkällä kameleontinkielellään.

Vanginvartijat katsoivat jokaista vankia sen näköisenä kuin olisivat halunneet heidän katuvan tekojaan. Azkabanin ahtaassa sellissä ehti miettiä muutenkin vaikka kaikkea elämänsä aikana tekemää, että kiitos vain, vangit ajattelivat kyynisesti. Walden ei ollut ikinä vaivautunut katumaan menneitä vaan hän oli elänyt hetkessä. Mies ei ollut tuntenut sääliä tai empatiaa viiltäessään viattoman lapsen kurkun auki – ei edes Kristianuksen ollessa pikkupoika. Walden oli sentään ollut isä pojalleen siinä missä muutkin, vaikkei ollutkaan piitannut tästä. Kaikilla rakastavammilla vanhemmilla ei ollut kuitenkaan tarjottavaksi yltäkylläisyyttä lapsilleen. Ensimmäinen murha oli ollut alkusoittoa iän myötä esiin pilkahtaneelle murhanhimolle. Mies muisti ensimmäisen murhaamansa ihmisiä, muttei muuta kuin etäisesti satoja muita siltä väliltä. Pitkiä, lyhyitä, vanhoja, nuoria, vaaleita, tummia, lihavia, normaalivartaloisia, rumia, vähemmän rumia... Katuiko hän sittenkin jotain, jotain muuta kuin tekemiään murhia?

Hän tiesi vastauksen itselleen esittämäänsä kysymykseen vasta sitten kun hänelle langetettiin tuomio.

”Walden Beaton Macnair, teidät tuomitaan kuudeksi vuodeksi Azkabaniin kuolonsyöjänä toimimisesta.”


***
Toiseen kutsuun oli sama yksinkertainen syy kuin edellisellä kerralla: Narcissa ei ollut kotona.

Pimeyden lordin tuhon jälkeen Lucius Malfoy oli taas herra ja valtias Malfoyn kartanossa. Lucius oli niitä harvoja Azkabanin välttäneitä kuolonsyöjiä, jotka eivät olleet saaneet edes lyhyttä tuomiota kuten Bordeaux Avery. Beatrice Macnair Averyn aviomies oli saanut neljä vuotta Azkabania, koska tämä oli kyennyt vakuuttamaan palvelleensa vastahakoisesti itsensä ja rakkaan perheensä puolesta peläten. Hän ei ollut kavaltanut ainuttakaan kuolonsyöjätoveriaan. Potterin puolustuspuhe lievensi Malfoyden tuomion (myöskin kullan ja statuksen avittamina) yhteiskuntapalveluksi jästien oikeusjärjestelmän tapaan. Sydän oli ollut Malfoyden motiivina pahan  leirissä olemiseen.

Erica oli saatettu kartanon musiikkihuoneeseen, hänelle vieraaseen huoneeseen. Musiikkihuone oli kartanon jäisen eleganttia peruskaavaa värikkäämpi. Luumunpunaiset silkkitapetit ja musta marmorilattia loivat pienentävän vaikutelman, joskaan sitä ei huomannut niin suuressa tilassa. Käpäläjalkaiset tuolit oli asetettu hevosenkengän muotoon kolmeksi riviksi kompensoimaan avaruutta. Lucius lepuutti kättään flyygelin kiillotetulla pinnalla. Erican nähdessään mies lähti kävelemään häntä kohti kasvot totisina ja hopeasilmät hivenen laajenneina. Naisen pieni hymy tartutti hymynhäiveen Luciuksenkin huulille.

Velho kumarsi Erican käden yllä punakorkoiset solkikengät marmorilattiaan kalahtaen. Hän suuteli Erican kättä, ja sai vieraansa hymyilemään leveämmin. Kapeat huulet tuntuivat säväyttävän pehmeiltä kämmenselällä. Vaaleaverinen aristokraatti puristi velhottaren lähelleen tiukkaan koteloon. Lempeät huulet sivuuttivat karmosiininpunaisiksi maalatut huulet, ja sen sijaan ne liukuivat kaulalla. Erica tunsi silmäluomensa raskaiksi aivan kuin hänen pitkät ja tuuhean tuuheat ripsensä olisivat painaneet tavallista enemmän ja sulki silmänsä.

Lucius hieroi hänen yläselkäänsä lapaluiden välistä. Useat sormukset osuivat kevyesti hänen nikamiinsa. Kuinka hyväileviksi tämän kartanon itserakkaan valtiaan hyväilyt ja suudelmat olivatkaan muuttuneet... Nähtävästi Lucius Malfoy halusi olla unelmarakastaja muillekin kuin kalliille Narcissa-vaimolleen. Hekumalliset unelmat ja Lucius olivat viemässä Erican mukanaan. Noidan ylävartalo oli taipunut taaksepäin, toinen jalka liukumassa lattialle, kunnes se lukkiutui paikalleen.

Yhden sydämenlyönnin aikana Erica avasi silmänsä. Huudahdus ei koskaan karannut hänen suustaan. Hän irrotti miehen kädet ympäriltään ja vetäytyi taaksepäin. Vasta nyt hän katsoi perusteellisesti miestä, joka oli pitkää kotitakkia lukuunottamatta täysissä pukeissa. Vasta nyt hän oivalsi.

Herra Malfoy piti kättään lantiollaan. ”Kutsuni hyväksyminen tarkoitti sitä, että vietät päivän kanssani”, Lucius huomautti hieman ärtyneesti.

”Olen aina tiennyt, mitä myöntyminen tarkoittaa.”

”Mistä sitten on kyse?” tivattiin sinnikkäämmin. Väsymys oli painanut leimansa aatelismiehen olemukseen. Silmien alla oli harmahtavat varjostukset, kylmänharmaissa silmissä oli sameutta ja kireäksi valahtanut ilme korosti hienoisia juonteita silmäkulmissa ja suupielissä. Aristokraattinen ulkonäkö ja platinanvaaleiden hiusten elinvoimaisuus eivät saaneet Lucius Malfoyta enää Lucius Malfoyta näyttämään nuoremmalta. Lucius oli saanut valta-asemansa takaisin, joten puitteiden piti olla kohdallaan. Ikääntyminen sattui olemaan väistämätöntä jokaisen elonpolulla. Erica näki juonteet muunakin kuin merkkinä ikääntymisestä; näki pinnan nähdäkseen pinnan alle. Hän luki miestä sekä ruumistaan ja reaktioitaan kuin avointa kirjaa, tulkitsi niin kuin ennustaja teenlehtiään.

Lucius oli aina ylläpitänyt vaikuttavia kulisseja viemään huomion pinnanalaisesta minäkuvastaan. Helliä suudelmia ja kosketuksia tai ei.

Vulgaari vetovoima oli tiessään. Ilman mieltä tyrannisoivaa halua ei ollut raiskauksia lähenteleviä aktejakaan todistamassa ihmiskunnan eläimellisyydestä.

”Erica, mutta Erica”, Lucius mutisi käsiään heilutellen käsittäen etukäteen rakastajattarensa aikeet. ”Sinä et voi tehdä niin kuin olet tekemässä.”

”Kuule Lucius”, tummaverikkö virkkoi sointuvaan ja lopulliseen sävyyn tehdessään lähtöä huoneesta, ”minä voin tehdä ihan mitä tahansa.”

Mies seurasi häntä huoneesta käytävään, sieltä portaikkoon ja alakertaan. Ulko-ovelle asti toivoen voivansa kääntää Erican pään.

”Sinä olet nainen vailla vertaa enkä suostu sanomaan ’hyvästi’ sinulle!” mies huudahti kiihkeästi.

”Sanokaamme sitten toisillemme ’au revoir, mon chér Lucius.”

Erica ei huomannut Luciuksen tarjoaman viimeisen kerran kättään hänelle, sillä hänen ajatuksensa olivat matkanneet Ranskaan, äidin synnyinmaahan. Ranska voisikin olla se maa, jonne hän halusi asumaan. Veri veti häntä maahan, jossa äidinpuoleiset sukulaiset olivat asuneet siitä pitäen, kun jästisyntyiset esivanhemmat olivat saaneet taikavoimansa.

Hänen nimensä kuoli Luciuksen huulille Erican astuessa ulos ovesta niin kuin pyöveliltään armoa rukoilevan uhrin anelut. ”Erica!”



***

Fortunan pelisali oli suuressa suosiossa New Orleans’n ranskalaisjuurisen velhoväestön keskuudessa. Kolmen sukupolven aikana paikan liikevaihto oli kymmenkertaistunut kahteenkymmeneen kaljuunaan vuodessa. Fortunan pelisali oli alkujaan ollut ranskalaisten emigranttien (jästien) kartano, hiukan Malfoyn kartanoa pienempi, mutta tässäkin talossa kolme kerrosta. Ensimmäisessä kerroksessa toimi itse pelisali, toisessa oli vaari ja omistaja perheineen asutti kolmatta kerrosta. Rabastan työskenteli yhdessä pelipisteessä. Hän sai jatkuvasti enemmän vastuuta ja ennen pitkää Foxwoodit antaisivat koko pelisalin hänen valvottavakseen. Näin menettelemällä Foxwoodit saisivat keskittyä paremmin hallinnollisen puolen asioihin.

Rabastan oli päässyt pakenemaan Yhdysvaltoihin ilman perässä olevaa auroripartiota. Hän oli vaalentanut keskiruskeat hiuksensa kullanvaaleiksi, alkanut kasvattaa niitä hartiolle kihartumaan ja viiltänyt pitkän haavan poskeensa, nyt jo arpeutuneen. Vaaleampi hiusten väri ja arpi muuttivat jonkun verran hänen ulkonäköään, niinpä häntä ei voinut väittää vuorenvarmasti etsintäkuulutetuksi Rabastan Lestrangeksi. Paitsi kiskomalla hihan kyynärtaipeeseen asti ja rikkomalla haalistuneen piirron kätkemän taian. Lisäksi herra Lestrangella oli uusi henkilöllisyys hämäämässä. Uudet tuttavat ja Fortunan väki tunsivat hänet Raymond Amberlyena, puoliverisenä velhona.

Hän ei ollut hakenut töitä ihan heti päästyään Yhdysvaltoihin vaan oli tarkkaillut ihmisiä ja opetellut ääntämään amerikkalaisittain. Ylhäinen brittiaksentti ei sopinut ”keskiluokan” amerikkalaisvelholle. Vaivannäöstä oli hyötyä, koska hänen natiiviuttaan ei epäilty kertaakaan aatelismiehen alettua esiintyä amerikkalaisena.

Herra Foxwood laski satunnaisesti leikkiä työntekijänsä kustannuksella. ”Joskus minusta tuntuu, että sinä kuvittelet olevasi muita parempi, Raymond.” Esimiehellä oli tapana taputtaa sanojensa päätteeksi, nauraa hohottaen Rabastania selkään. Silloin alaisen olisi tehnyt mieli sanoa: ”Voi minähän olen. Minä sentään synnyin erittäin rikkaan ja vaikutusvaltaisen, ranskalaista alkuperää olevan puhdasverisen perheen toiseksi pojaksi toisin kuin sinä.” Mutta kaikkia mielihaluja ei voinut toteuttaa (paitsi makuuhuoneen puolella), joten hän tyytyi nauramaan työnantajansa kanssa alaisen tavoin mielistellen. Koskaan hän ei unohtanut joutuvansa työskentelemään miehelle, jonka isoäiti oli kuraverinen ja suhtautumaan vertaisiinsa ja pyrkyreihin ylentyvästi.

Pah, omistajan tytär miss Foxfood oli korniuden huipentuma liihotellaan nokka pystyssä pelisalissa tai toisen kerroksen cocktailbaarissa. Tämä ei ollut luuloistaan huolimatta edes sievää nähnyt. Amerikkalaisneidillä oli kapea, pitkä ja kuperahko nenä, eri korkeudella olevat silmät, notkoselkä ja tavattomat isot jalat. Hänen kengännumeronsa oli yhtä iso kuin miesten jalkineiden pienimmät koot. Rabastan nauroi salaa miss Foxwoodille tehden sen alentuvasti ja omahyväisesti.

Ei New Orleans’ssa ollut mahdotonta elää. Nykyinen työ menetteli eikä kukaan päättänyt hänen kaikista tekemisistään. Hänellä ei ollut enää palaamista Englantiin, sillä hän ei halunnut siedettävämmäksi muuttuneeseen Azkabaniin. Ericalla oli sormensa pelissa sen kanssa, ettei häntä etsitty enää. Rakastajatar oli juottanut jollekin jästimiehelle monijuomalientä, jossa oli Rabastanin hius ja tappanut ”jästi-Rabastanin”. Kuollut kaksoisolento oli mennyt täydestä sen löytäneisiin auroreihin. Erican lähettämässä, Profeetasta leikatussa artikkelissa oli ollut maininta kuolonsyöjä Rabastan Etienne Lestrangen kuolemasta ja katkelma Neville Longbottomin haastattelusta. ”Olen niin helpottunut, kun yksi vanhempieni kiduttamisessa mukana ollut kuolonsyöjä on kuollut! Saipa paha palkkansa.”

Osa pimeyden lordin entisistä kuolonsyöjistä tiesi totuuden. Muille Rabastan Lestrange oli mielellään kuollut.

”Bonjour, mesdames”, herra Foxwood kuului sanovan kahdelle naiselle kohtalaisella ranskallaan.

Bonjour”, toinen rouva vastasi ranskaksi, toinen puolestaan englanniksi.

Molempien äänet olivat tutut.

C’est moi monsieur Foxwood ”, Rabastanin työnantaja sanoi Ericalle ihailuista lumoutuneena.

Enchánte, monsier Foxwood; c’est moi madame La Belliere ”, Erica virkkoi ojentaessaan kätensä amerikkalaisvelhon suudeltavaksi. ”Tässä on ystävättäreni rouva Avery”, hän jatkoi esitellen Beatricen englanniksi.

Herra Foxwood tervehti kohteliaasti Beatriceakin ja huikkasi Rabastanille. ”Tuletko tänne, Raymond? Voisit esitellä rouva Averylle ja madame La Bellierelle pelisalia, jos rouville sopii?”

”Tutustumme mielellämme pelisaliinne, mister Foxwood”, Erica sanoi hunajaisella äänellä.

Rabastan jätti kortinpeluunurkkauksen ja tuli heidän luokseen.

Mesdames, tässä on Raymond Amberley – luottotyöntekijäni.

Beatrice ja Erica nyökyttelivät suopeasti muka vieraalle henkilölle. Rabastanin mustista polvihousuista, valkoiset röyhelöhihat omaavasta pellavapaidasta, polven yläpuolelle tapaavasta liivistä ja solmiosta muodostuva työasu sekä koko asetelma huvittivat heitä.

”Toivottavasti arvon rouvat tulevat viihtymään casinollamme”, Rabastan sanoi kumartaen.

Foxwood luuli alaisensa ainoastaan haluavan olla kohtelias ylhäisille asiakkaille, vaikka tämä näytteli hänen tietämättään mukana. Rouvien ja Raymond Amberleyn lyhyessä, esittelykierroksen aikana käydyssä keskustelussa lausutut repliikit olivat oikeasti vuorosanoja. Fortunan väki oli heidän yleisönään ja herra Foxwood näytelmän kunniayleisönä.


***

Azkabanin velhovankila oli kuin toinen vankila sen jälkeen kun Kingsley Kahlesalvasta oli tullut taikaministeri. Muutokset eivät olleet päättyneet ankeuttajien poistamiseen vanginvartijoiden tehtävistä, sillä muutamat taikaministeriön työntekijät tekivät salaa vierailuja jästivankiloihin. Heidän näkemänsä pohjalta saatiin ideoita Azkabanin inhimillistämiseen. Azkabanin olot olivat aikaisemmin olleet kuin 1700-luvulla: vangit olivat olleet kaiken aikaa ahtaissa ja vetoisissa kiviselleissään.

Tyrmiä laajennettiin ja ikkunoihin laitettiin lasit poistamaan tauottoman läpivedon. Olkien ja taitettavan puulaverin sijasta sellit kalustettiin kapeilla sängyillä, puukirstuilla henkilökohtaisia tavaroita varten, jakkaroilla ja pienillä pöydillä. Vangit saivat ulkoilla kahdesti päivässä yhteensä neljäkymmentä minuuttia velhovankilan pihalla valvonnanalaisina. Lisäksi jokaiseen kerrokseen rakennettiin vierailutila, jossa vangit ja vierailijat saivat keskustella lasin läpi.

Percy Weasleysta oli tehty vankilanjohtaja. Nuori mies oli osoittanut olevansa oikea valinta, sillä hän oli aina ollut pikkutarkka, ja kunnianhimo piti hänen työpanoksensa sataprosenttisena. Nyt herra Weasley oikoi solmiotaan peilin edessä, vaikka hänen ulkoasunsa oli ennestäänkin liioitellun siisti. Hiukset olivat paikoillaan eikä kaavussa ja prässätyissä housuissa ollut ryppyjä tai likatahroja. Mutta velho halusi antaa hyvän vaikutelman Itävallasta saapuville vieraille, joiden vierailua lehdistö tulisi seuraamaan. Itävallan taikaministeriön lähettämä seurue halusi vuorostaan sada ideoita kehittääkseen oman maansa velhovankilaa.


***

Monet olivat ihmetelleet miksi Erica oli mennyt naimisiin raihnaisen Armandus La Bellieren kanssa, sillä seitsemänkymmentäviisivuotiaalla miehellä oli molemmat jalat haudassa. Kolmesta syystä: Armandus La Belliere oli puhdasverinen, rikas kuin Kroisos ja ikäloppu. Armandus oli lisäksi vanhuudenhöperö ja ollut aina hidasjärkinen. Siinä oli peräti viisi ominaisuutta. Erica oli pyrkinyt niiden tähden puhdasveriseen sukuun ja saavuttanut tavoitteensa eikä se ollut mitään sen rinnalla, että Armandus La Belliere oli velhomaailman kolmanneksi rikkain mies. Esimerkiksi Malfoyden ja Armanduksen varallisuudesta ei voinut puhua samana päivänäkään.

Ennen avioitumistaan Erica oli ostanut Philippe-vainajalta jääneellä perintösiivulla kolmion Pariisista. Perinnöstä oli jäänyt sen jälkeen niin paljon jäljelle, ettei hänen täytynyt mennä töihin ainakaan vuoteen; seurapiiritilaisuudet korvasivat töissä käymisen. Ericalla oli poikkeuksellinen menolippu jetset-piireihin: nimittäin kauneutensa. Kyllin elegantti ja viehättävä puoliverinen kaunotar pääsi Ranskassa mihin tahansa tilaisuuteen toisin kuin vanhoillisessa Englannissa.

Kerran Ranskan menoon tottunut Erica tapasi Armandus La Bellieren erään rouvan puutarhakutsuilla, joiden emäntä esitteli heidät toisilleen. Erica oli tajunnut laittaa kaiken peliin. Hänen sulokkuutensa ja magnetisminsa saivat ukon kiinnostumaan välittömästi mademoiselle Lavenhamista. Kiinnostus eteni tuttavuudeksi, lyhyt tuttavuus edelsi kosiskelua. He olivat menneet vajaan kuukauden kuluttua ensitapaamisestaan kihloihin. Armandus La Belliere ja Erica Lavenham avioituivat jo seuraavan kuukauden tienoilla vain muutaman todistajan läsnä ollessa. Siinä että suureellisia ja loistokkaita tilaisuuksia rakastava noita halusi pienet häät, riitti ihmettelemistä Englannissa ja Ranskassa. Toisaalta syys oli itsestään selvä hänen päästessään nopeammin miljonäärin vaimoksi.

Aviomiehen veri kuohahteli yli kolmekymmentä vuotta nuoremman vaimon seurassa. Ukko oli mennyt mahtailemaan rouva Armandus La Bellierelle, ettei hänen miehinen suorituskykynsä ollut edes nuorena ollut yhtä korkealla kuin nyt, yli 70-vuotiaana. Tuore madame La Belliere oli aviomiehen mukaan nuorentanut häntä ainakin parikymmentä vuotta. Makuukamarin puolella tuli kuitenkin ilmi, ettei nuorentava vaikutus ulottunut ihan jokaiseen paikkaan. ”Potenssiongelma” oli kaunisteltu kuvaus falloksesta, joka ei nuokkunut, vaan riippui täysin elottomana ukon jalkojen välissä kuten kuivettunut makkara.

Avioliitto jäi ilman luonnollista täyttymystään. La Belliere korvasi tämän puutteen antamalla vaimolleen kaiken tämän haluaman ja enemmänkin. ”Toivottavasti tämä topaasitiaara suo minulle edes rahtusen anteeksiantoa, koska monet velhonuorukaiset kilpailevat siitä että pääsisivät antamaan madame La Bellieren sen ainoan, johon aviomies ei kykene.” Erica kuitenkin tapasi salaa rakastajiaan jopa Bellieren sukulinnassa ukon tajuamatta mitään. Tämä luuli vaimonsa potevan huoneistossaan migreeniä.

Erica keksi nopeasti hyödyntää miehensä suhteita ja kultaa muuhunkin kuin omiin tarpeisiinsa. Armandus ei paljon kysellyt vaimon lahjoessa Britannian taikaministeriön parista miljoonasta lyhentämään Walden Macnairin sekä Bordeaux Averyn tuomioita, jolloin entisten kuolonsyöjien tuomioita lyhennettiin puolella. Erica osti Kristianukselle kansainvälisen kauppaketjun, jonka tuottoisuus teki varakkaasta nuorukaisesta melkoisen rikkaan. La Belliere piti tätä tekoa jalona; oli luonnollista auttaa nuorta miestä etenemään liikemaailmassa.

”Saahan lapsuudenystäväni Beatrice tulla vieraaksemme?” Erica-rouva kysyi usein näönvuoksi.

”Tietenkin saa”, La Belliere vastasi. ”Se brittilady kaipaa totisesti piristystä miehensä viruessa vankilassa. On hienoa että sinä jaksat ajatella muiden parasta.”

Ranskassa oleskelu kohotti Beatricen mielialaa, vaikkei hän antanutkaan masennuksen riepotella itseään. Kanaalin toisella puolella ei juoruttu Averyista ja Macnaireista toisin kuin saarivaltiossa.

Erica oli perillä Rabastanin vaiheista ja olinpaikasta. Hän oli käynytkin New Orleáns’ssa yksin ennen hänen ja Beatricen yhteistä Amerikan matkaa. Hänen ansiostaan Rabastania pidettiin kuolleena – eikä rahalla ollut mitään tekemistä kyseisen seikan kanssa.

Tuore rouva ihmetteli usein, miksei ollut tajunnut mennä nuorempana rikkaisiin naimisiin. Päälle kaksikymmentävuotiaana, jolloin hän oli ollut sokaisevan upea, loppukevättään elävä kaunotar. Kenties hän olisi saanut miehen, jolla olisi ollut myös komea ulkomuoto. Jäisen kauniin kuten Lucius Malfoy, miehekkään miehen, jolla oli ohuet viikset kuten Waldenilla tai suloisen ja aistikkaan hurmurin kuten Rabastan. Muistikuva viimeisestä miehestä nuorukaisena nostatti kaihoisen hymyn Erican huulille. Femme fataletkin saattoivat menettää osan sydämestään saamatta menettämäänsä osaa takaisin.

La Belliere oli laadituttanut uuden testamentin. Erica tulisi perimään käytännössä kaiken muun La Bellierelle kuuluvan paitsi ei muutamaa kiinteistöä, jotka menisivät kaukaisille sukulaisille. Omaisuuden jakaminen aviomiehen kanssa ei riittänyt Ericalle. Hän halusi omistaa kaiken yksin eikä olla ainoastaan velhomaailman kolmanneksi rikkaimman miehen vaimo. Hän halusi olla itse velhomaailman kolmanneksi rikkain ja ollakseen tuo henkilö hänen oli raivattava La Belliere tieltään.

Murhaamalla tämän niin kuin pimeyden lordi oli tehnyt halutessaan jostain ihmisestä eroon. Ensialkuun Erica oli harkinnut ulkopuolisen murhaajan palkkaamista, mutta hän oli hylännyt ajatukset. La Bellieren kuoleman piti näyttää luonnolliselta huolimatta siitä, että niin rikkaalla velholla löytyi veritekoa harkitsevia vihamiehiä. Yksin Erica kykeni suunnittelemaan ja toteuttamaan murhan ilman että kukaan tulisi edes ajatelleeksi  henkirikoksen mahdollisuutta.

Sinä iltana ihastuttavaan ateljeeluomukseen pukeutunut madame La Belliere tarjoutui viemään monsieur La Bellieren iltakaakaon kotitonttujen puolesta. Kaikki oli niin naurettavan helppoa, että tyhmempikin olisi kyennyt samaan. Erica kikatti itsekseen lorauttaessaan suklaasta keitetyn kaakaon sekaan piskuisen lasipullon sisältämän värittömän nesteen. Myrkky muistutti vettä muunkin kuin värittömyytensä puolesta; se ei maistunut miltään.

Erica hillitsi kikatuksen puuskansa koputtaessaan aviopuolisonsa makuuhuoneen oveen. ”Minä tässä, Armandus. Tulin tuomaan iltakaakaosi.”

”Olisihan kotitonttu voinut tuoda sen”, Armandus hymähti nojatuolistaan.

”Niillä on ennestäänkin töitä, mon ami”, Erica virkkoi leijuttaessaan tarjottimen Armanduksen luo. ”Usko tai älä, mutta halusin keventää vähän otusten työtaakkaa.” Ja nähdä omin silmin sinun kuolevan.

”Ranskassa ei taida olla toista noitamadamea, joka on yhtä hyvä kotitonttuja kohtaan.”

Erica istui vapaaseen nojatuoliin, asetti savukkeen holkkiin ja sytytti sen kykenemättä olemaan hihittämättä. Aviomies kuvitteli vain hänen hihittelevän otettuna kehuista ja otti kultaruusuisen kupin kurttuiseen käteensä. Hörppäisi ensimmäisen kerran, sitten toisen ja kolmannen... ja muutaman minuutin kuluttua posliinikuppi oli tyhjä.

”Oireet ilmenevät heti kun myrkky on juotu”, myyjä oli sanonut. Hiki alkoikin kihota heti vanhuksen otsalle. Maksaläiskäinen käsi hakeutui rinnalle.

”Tuntuu oudolta... ikään kuin jokin painaisi rintaa...”

Erican silmät välähtivät huomaamattomasti hänen täyttäessään keuhkonsa mentholisavulla. Hiki alkoi valua vuolaammin vanhuksen uurteisilla kasvoilla, ja tämä läähätti kädet nykien.

”Kaakaossa oli myrkkyä, ja minä kaadoin sitä siihen.”

Sietämättömät kivut pyyhkivät höperyyden La Bellieren kasvoilta. ”M-mutta miksi?” aatelismies kakoi.

”Jotta sinä kuolisit”, Erica ilkkui ja hipaisi jalallaan miehensä laihaa säärtä.

”En saata ymmärtää... Mehän olemme – olimme niin onnellisia...”

”Hah!” Velhottaren ei täytynyt sanoa uuta kouristelevalle miehelle. Myrkystä ei jää mitään jälkiä. Peittelen ukon vuoteeseen hänen kuoltuaan, jolloin kotitontut luulevat hänen nukkuneen pois yön aikana, kun ne tulevat tuomaan aamiaista.

Armandus ei pystynyt enää puhumaan, pelkästään kähisemään sekavia tavuja. Hän näytti kauhistuneelta – mutta vähemmän typerältä kuoleman nojatessa viikatteeseen Erican vierellä. Vanha mies tajusi menneensä naimisiin kavalan ja laskelmoivan syöjätärnaisen kanssa. Lasittuvien silmien edessä olevat ulkoiset todisteet paljastivat femme fatalen liian myöhään.

”Minä olin lordi Voldemortin eli pimeyden lordin palveluksessa. Olin ja olen edelleen yksi taitavimmista lukilitiksen taitajista. Toimin vakoojana ja olin niin ovela, ettei kukaan vaivautunut koskaan tutkimaan minun osuuttani”, Erica ilkkui silkkisesti, kihelmöintiä aiheuttavalla äänellä lukien kuolevan ajatukset.

Petkutti kaikkia. Se kyykäärme.

Naisen vahvasti ehostetut meripihkasilmät olivat kuin peilit vangitessaan kuolevan miehen kuvajaisen.


***
Diamonds are forever,
They are all I need to please me,
They can stimulate and tease me,
They won't leave in the night,
I've no fear that they might desert me.
Diamonds are forever,
Hold one up and then caress it,
Touch it, stroke it and undress it,
I can see every part,
Nothing hides in the heart to hurt me.

I don't need love,
For what good will love do me?
Diamonds never lie to me,
For when love's gone,
They'll luster on.

Diamonds are forever,
Sparkling round my little finger.
Unlike men, the diamonds linger;
Men are mere mortals who
Are not worth going to your grave for.

I don't need love,
For what good will love do me?
Diamonds never lie to me,
For when love's gone,
They'll luster on.

Diamonds are forever, forever, forever.
Diamonds are forever, forever, forever.
Forever and ever.


Shirley Bassey – Diamonds Are Forever

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti