perjantai 30. joulukuuta 2016

Kuolonsyöjän poika

Title: Kuolonsyöjän poika
Author: Glorisablet
Pairing: Kristianus Macnair/Marita ”Rita” Brand
Rating: K-13
Genre: drama
Kirjoitettu: 2011?
Summary: Tästä muistui kiusallisesti mieleen että aurorit tulisivat takuulla kuulustelemaan häntä isän kuolonsyöjyyden takia. Voi helkkari! Sekin vielä.
Kuolonsyöjän poika
Valitettavasti Iskunkiertokujan krouvi oli sinä päivänä suljettu, ja sekös harmitti pubin kantapaikakseen ottaneita laitapuolen kulkijoita ja rahvasta.
Pubin omistava jalosukuinen Kristianus Macnair istui korkealla jakkaralla tupakoimassa baaritiskin ääressä. Aatelisnuorukainen oli väsynyt, sillä parin tunnin yöunet eivät olleet riittäneet palautumiseen suuren rasituksen jälkeen. Vittu, ikään kuin hän olisi ollut krapulassa. Pimeyden lordi oli käskenyt Kristianusta ja hänen kolmea serkkuaan osallistumaan Tylypahkan taisteluun, koska tämä oli katsonut sen kuolonsyöjien jälkeläisten velvollisuudeksi. Serkukset olivat onnistuneet tappamaan ja haavoittamaan pahasti joitakin Tylypahkan puolustajista. Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä kuolleeksi luullun Potterin ilmestyttyä kukistamaan mestarin – milläpä muulla kuin aseistariisunnalla, joka sai pimeyden lordin tappokirouksen kimpoamaan tähän itseensä. Eeppinen kaksintaistelu oli kuin suoraan Kristianuksen varhaisnuorena lukemista paskoista poikakirjoista, joissa paha sai aina palkkansa.
Beatrice-tädin aviomies oli välttynyt tappokiroukselta ja haavoittumiselta taistelun aikana toisin kuin Kristianuksen tajuntansa menettänyt isä. Bordeaux-setä oli kieltänyt lapsiaan ja vaimonsa veljenpoikaa hölmöilemästä. Ottamasta tajutonta Waldenia mukaansa, koska he eivät olisi pystyneet kuljettamaan tätä huomaamattomasti. He olivat sentään osanneet hyötyä lordi Voldemortin lopullisen kuoleman suomasta hämmingistä livahtaessaan sen turvin taistelutantereelta. Sukulaisten tiet olivat eronneet Tylypahkan porteilla; Bordeaux-setä ja serkut olivat kaikkoontuneet Averyn kartanoon ja Kristianus asunnolleen. Nuoriherra Macnair oli mennyt lepäämään kuuman, lihaksia rentouttavan kylvyn ja parranajon jälkeen. Herättyään hän oli pukeutunut ja ilmiintynyt kapakkaansa, jossa baarimikko oli ollut valvomassa siivojan työtä.
”Näytätte vittuuntuneelta, herra Macnair”, hutsahtava naisbaarimikko huomautti.
”Syystäkin, Rita. Isä on säilössä Azkabanissa. Oikeudenkäynti on jossain vaiheessa edessä. Vitun mukavaa istua seuraamassa hiirten hyppimistä pöydällä kissa kuoltua.”
”Mustakin paskamaista.”
Mustaviiksinen nuorukainen tuhahti. ”Kaada minulle oikein vahva ryyppy. Eihän tässä muuten pysy hereillä. Kaada itsellesikin, niin voimme ryypätä yhdessä.”
”Juokseehan palkka ryypätessäkin, joten voisinhan mä juoda itseni pieneen sievään.” Vaalennetut, hartiapituiset hiukset omaava kapakkaemäntä osoitti yhtä baaritiskin takaissia hyllyissä olevista pulloista taikasauvallaan. ”Tulejo tuliviski.” Avaamattoman lasipullon kolahdettua kevyesti jynssätylle puupinnalle vaaleaverikkö toisti kutsuloitsun, jolloin snapsilasit leijailivat pullon luo. Hän kaatoi lasit niin täyteen että viinapaisumus oli tulvia lasien reunojen yli, pitäen silmäpeliä työnantajansa kanssa. Suuri povi näytti olevan tursuamaisillaan kokonaan ulos mustalaistyylisen puseron kaula-aukosta.
Marita ”Rita” Brandin metkut olivat tulleet tutuiksi nuoriherra Macnairille. Ne osasi ulkoa. Heilurilantio, kaula-aukkoja jotka olivat syviä kuin kaivo, kirjanpidon vaihtumista pikapanoksi, keinotekoinen blondiini raakkumassa cockneyllään palkankorotusta kesken aktin.
”Hiero minua”, Kristianus huokaisi.
”Ai mistä?” Rita kysyi kaksimielisesti.
Hartioista. ” Tälle naiselle piti tehdä heti kättelyssä selväksi, mitä halusi; muuten blondiini näytti luulevan työskentelevänsä bordellissa eikä tavallisessa juottolassa.
”Riisukaa ainakin kaapunne.”
”Ai niin.” Mies napitti yksinkertaisen, erinomaisesti leikatun mittatilauskaapunsa auki ja heitti sen vierelleen baarijakkaralle. Voimaa käyttävät kädet löysivät jäykät kohdat ja saivat herrasmiehen rentoutumaan. Jostain syystä hän halusi kertoa työntekijälleen erään asian.
Sen miten vähän hän oli ollut mukana pimeyden lordin toiminnassa. Pimeyden lordi josta Kristianus uskalsi vihdoin käyttää nimeä lordi Voldemort, ei ollut koskaan tehnyt nuorempaan Macnairiin niin suurta vaikutusta, että hän olisi tahtonut liittyä kuolonsyöjiin. Edes Voldemortin noustua Pius Sakian nukettajaksi.
Tästä muistui kiusallisesti mieleen että aurorit tulisivat takuulla kuulustelemaan häntä isän kuolonsyöjyyden takia. Voi helkkari! Sekin vielä. Kaiketi hän sanoisi olleensa vakiopanonsa Ritan seurassa, mikäli aurorit ilmaantuisivat tivaamaan, missä nuoriherra Macnair oli ollut Tylypahkan taistelun aikaan. Se nainen nyt valehtelisi ihan mitä haluttiin saadessaan rahallisen tai luonnossa suoritettavan maksun. Kristianus ei haksahtaisi valehtelemaan olleensa komennuskirouksen alaisena taistelemassa Voldemortin riveissä. Valhe ei kuitenkaan menisi täydestä vangitun kuolonsyöjän pojan kertomana.
Vapaaksi kiemurtelu olisi edessä olevaa hermojen raastamista. Nyt hän ryyppäisi Rita Brandin kanssa, kunnes painava uupumus pakottaisi nukkumaan univelat pois.

tiistai 18. elokuuta 2015

Sisustuselementti

Title: Sisustuselementti
Author: Hannabella
Pairing: Sulpicia/Aro/Jane
Rating: K-11
Genre: renessanssidraama
Summary: Vaimo ei ollut otettu siitä että hänet oli pudotettu jalustaltaan sen juurelle pikku Janen mennessä kaikessa hänen edelleen. Hempukalla oli muun muassa suurempi huoneisto kuin hänellä ja Athenodoralla, alituisesti lahjapäiviä, ja mokoma sai osakseen kuningattarelle osoitettavaa kohtelua.





Työhuoneessa koko aamupäivän viettänyt Aro laski lukemansa asiakirjan läpikuultavista käsistään. Paperityöt saisivat riittää joksikin aikaa. Volterran herra tarvitsi muuta ajanvietettä odotellessaan muuan Santiagoa, nuorta espanjalaista vampyyria, joka oli kiinnostunut liittymään Voltureihin. Valtias Aro nousi korkeaselkäiseltä, myöhäisgotiikkaa edustavalta tuoliltaan ja päätti lähteä tapaamaan rakastajatartaan. Hän oli viettänyt aikaa vampyyrittaren henkevässä seurassa jo ennen kuin oli ottanut tämän maîtresse-en-titrekseen.

Jane-neito oli tunnetun vampyyritaiteilijattaren mallina, sillä kuninkaallinen rakastaja halusi hänen muotokuvansa huoneistoonsa. Aron toivomuksesta kreikkalaiseksi jumalattareksi pukeutunut tyttö piteli avointa kirja sylisään. Tyttö näytti raikkaan suloiselta paljaine olkapäineen, levollisine sydänkasvoineen ja ohuen puvun läpi kuultavine vartalon ääriviivoineen, että heräävä halu sai vampyyriylimyksen sävähtävään. Hän tyytyi siitä huolimatta kumartamaan ja suutelemaan keijukaisneitosensa kättä.

My darling”, vaaleaverikkö liversi. Paikallaanolo ei ollut mikään hankaluus kuolemattomalle, mutta pitkästytti Janen kaltaista nuorta vampyyritarta. Siksi hän olikin hyvillään rakastajansa pistäytymisestä.

He juttelivat hetken, lähinnä taulun edistymisestä. Sitten Mestari Aro sanoi joutuvansa lähtemään pitämään seuraa vaimolleen, koska hallitsijapari ei ollut aikapäiviin viettänyt aikaa toistensa seurassa. Velvollisuusvisiitti ei haitannut miehen huomionosoituksia rakastavaa Janea, sillä Hänen Herransa tulisi kuitenkin hieman myöhemmin hänen huoneistoonsa, tarkennettuna vuoteeseensa.

Palvelijan ”Valtias Aro, Valtiatar” -ilmoitus ei ilahduttanut Valtiatar Sulpiciaa. Vaimo ei ollut otettu siitä että hänet oli pudotettu jalustaltaan sen juurelle pikku Janen mennessä kaikessa hänen edelleen. Hempukalla oli muun muassa suurempi huoneisto kuin hänellä ja Athenodoralla, alituisesti lahjapäiviä, ja mokoma sai osakseen kuningattarelle osoitettavaa kohtelua. Viisitoistavuotiaana muutetusta, lapsenkasvoisesta, kypsymättömästä ja talonpoikaistaustaisesta tyttösestä la maîtresse-en-titre. Ottaen huomioon Sulpician olevan aristokraattisesta huoneesta lähtöisin oleva sivistynyt ja ylväs kaunotar näyttävine muotoineen. Hänellä ei vain ollut erityiskykyä kuten aviopuolisolla ja tämän kokoelmien helmillä.

”Olet ollut aiemminkin uskoton minulle, mieheni”, Sulpicia tokaisi. ”Mutta petit aiemmin niin, etteivät syrjähyppysi tulleet yleiseen tietoon. Sinähän olet aina ollut uskollinen pelkästään vallanhimollesi.”

Syytösten kohde menetti hetkessä hermonsa, vaikka oli vasta tullut puolisonsa luo. Sulpicia oli ollut ilmeisen tyytyväinen pysytellessään tornissa suurimman osan ajastaan, jonne metsästäjätär Heidin toimittamat ateriat toimitettiin. Vaimon täytyi olla ylinaiivi kuvitellessaan hänen tyytyvän pelkkään antiikkikoristeeseen. Aro kaipasi ikivanhana vampyyrina nuoria vampyyrittaria tunteakseen itsensä vähintään puolet nuoremmaksi. Syyt Janen pitämiseen maîtresse-en-titrena eivät kuuluneet millään muotoa Sulpicialle.

Hän läimäytti platinakutrista vampyyritarta ensimmäistä kertaa ikuisuuselämän aikana, hienopiirteiset kasvot kireinä. ”Saisit olla helvetin tyytyväinen osaasi, vaimo!” vampyyrivaltias sähähti. ”Minä sentään nostin sinut vampyyriruhtinattareksi avioitumalla kanssasi.”

”Niin osaksi palatsisi sisustusta, Aro! Liikkuvaksi marmoripatsaaksi, joka siirtyy itsestään somistamaan haluttua tilaa.” Pikku Jane oli tietenkin kruununjalokivenä tuhat kertaa marmoria arvokkaampi.

”Ajattelepa Athenodoran ja Caiuksen avioliittoa”, kehotettiin silotellusti. ”Siinä on muutakin huonoa kuin toisen osapuolen uskottomuus. Täytyy myöntää, vaikkei heidän avioliittonsa kuulu minulle.”

”Tiedänhän minä, sillä poloinen Athenodora on uskoutunut minul -”

”Joten voinet lakata nalkuttamasta?”

”Ei ole kyse siitä. Voi miksei kaikki voisi olla niin kuin tähänkin asti? Makaa halutessasi pikku lemmikkisi kanssa, mutta älä pidä ketään julkisena rakastajattarenasi. Salli minun uskotella itselleni olevani ikuisuutesi ainoa nainen.”

Aro käyttäytyi ikään kuin ei olisi kuullutkaan. ”Olet vapaa lähtemään tahi jäämään halutessasi.”

”Enhän minä halua lähteä Volterrasta!” Valtiatar Sulpicia huudahti.

Mustahiuksinen miesvampyyri oli kuin verhoutunut maireudesta kudottuihin silkkikaapuihin. ”Siinä tapauksessa käyttäydyt kuten minä haluan vaimoni käyttäytyvän.”

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Sweet Lies: 3.luku


Kaikella on hintansa


Kello oli kymmenen yli kahdeksan aamulla Erican juodessa espressoa asuntonsa pienehkössä ja valoisassa keittiössä. Tähän mennessä hän, luonnostaankin tummapiirteinen nainen, oli ennättänyt laittautua. Hänen vahva ehostuksensa levittyi kasvonpiirteille yhtä taidokkaasti kuin marmorijumalattaren kivipiirteille, eikä monellakaan ollut käsitystä siitä miten hänen kampauksensa oli tehty. Taikaministeriössä piti olla vähän ennen yhdeksää, joten vielä ei ollut mitään kiirettä.

Erica oli juomaisillaan kupistaan huomatessaan vieraan pöllön tapittavan häntä moitteettoman kirkkaan ikkunalasin takaa. Velhotar päästi linnun sisään avaamalla keittiön ikkunan. Kukaan merkittävä yhteiskunnan jäsen ei ainakaan voinut olla kyseessä, koska pergamenttirullaa ei ollut sinetöity minkään aristokraattisen perheen sinetillä. Kohtahan lähettäjä paljastuisi, hän ajatteli väläyttäessään vinon hymyn tuolin selkänojalla istuvalle varpuspöllölle, joka suki höyhenpukuaan.

Neiti Lavenham, kirje alkoi, on ehkä liian aikaista sanoa näin varhaisessa vaiheessa, että te olette tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Minusta se on outoa ottaen huomioon sen, ettemme ole kohdanneet kuin kaksi vaivaista kertaa. Te olette nainen, jota sen enempää minä kuin muut miehet eivät saa mielestään.
    Tiedän pyyntöni olevan mahdollisesti kohtuuton ja voi olla, että luulen teidän mielestänne liikoja itsestäni, mutta olisiko mitenkään mahdollista, että teiltä liikenisi aikaa minun tapaamiseeni? Haluaisin kovasti tutustua teihin.
    Odotan vastaustanne - päätittepä vastata mitä tahansa

Terveisin,
Benji Fenwick


Vai oikein Benji Fenwick. Olisihan hänen pitänyt arvata, osata päätellä. Fenwickin kirjeessä oli jotain yhdenmukaisuutta joidenkin hänen rakastajakseen haaveilevien miekkosten kirjeiden kanssa; melkein kaikki vakuuttivat kliseiseen tapaan olevansa tavattoman ihastuneita häneen, ja he pyysivät häntä olemaan edes niin pitkämielinen, että suvaitsisi vastata heidän kirjeisiinsä. Lähtemättömän vaikutuksen tekemisen pystyi tulkitsemaan monella tapaa, jos oivalsi lukea rivien välistä. Fenwick käytti kyseistä ilmaisua sen neutraalin monipuolisuuden vuoksi tuodakseen tunteensa vähemmän pateettisesti esiin ilman radikaalia hyökkäävyyttä. Kirjeen luonnosteluun ja kirjoittamiseen oli ilmiselvästi käytetty aikaa; Fenwick oli pyrkinyt hyvään lopputulokseen. Joka tapauksessa kiltalaisen epävarmuus oli havaittavissa.

Erica ei tavallisissa olosuhteissa vaivautunut vastaamaan jokaisen miekkosen itseään toistaviin kirjeisiin, vaan poltti kirjeet takassa tai sujautti ne kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta ne kaivettiin silloin tällöin pölyttymästä. Luettiin kirjeitä ja naurettiin niiden kirjoittajille. ”Saat vettä ja pöllönnamin”, Erica sanoi uteliaalle linnulle. ”Sitä ennen saat odottaa sen verran, että minä saan kirjeen kirjoitettua. Viet sen sitten isännällesi.”

Naisella ei mennyt kuin kymmenen minuuttia vastauksen kirjoittamiseen - jos sitäkään. Tämän killan nulikan johdatteluun ei paljoa tarvittu, vaikka Fenwick ei vaikuttanut yhtä naiivin hidasjärkiseltä kuin kuolonsyöjäksi käännytetty Piskuilan.


***

”En voi muuta kuin ihmetellä hyvää tuuriani”, Fenwick toisteli hengästyneenä tajuttuaan olevansa Erican asunnossa kahden naisen kanssa - vieläpä kaunottaren makuuhuoneessa. Nautintojen näyttämössä.

”Älä sulje koiranpentumaisia silmiäsi, sillä silloin et näe minua ja herkullisia alusvaatteitani”, Erica kiusoitteli.

Turhamaisena naisena hän esitteli mielellään alusvaatteita ja vartaloaan miehille nauttien ihailevista katseista, mutta velhotar pyrki ylläpitämään katsekontaktia aivan toisesta syystä. Benji makasi hänen vierellään pelkät alushousut jalassa. Alushousujen etumus näkyi pullottavan valmiiksi kireänä. Velho nieleskeli nolostuneena ja hermostuneena ikään kuin pikku nulikka ei olisi koskaan ollut sängyssä naisen kanssa.

”En voi ymmärtää, miten minua voi hermostuttaa näin paljon, vaikka me ei olla vielä muuta kuin suudeltu.”

Erica silitti Fenwickin lyhyitä ja karheita hiuksia, jotka eivät tuntuneet lasimaisilta tai samalta kuin Rabastanin enkelinkiharat.

”Mutta kun -”

”Älä ota turhia suorituspaineita”, noita virkkoi sametin pehmeästi.

Benji nousi kyynärpäidensä varaan. ”Monet naiset ovat sanoneet, että olen tosi huono sängyssä, enkä minä halua teidänkin olevan samaa mieltä… En todellakaan.”

”Voi mon chéri, miten aiheettomia pelkoja sinulla onkaan. Katsos, minä olen sen verran kokenut seksin saloissa, että osaan neuvoa sinua.”

”Sanottehan jos teen jotain väärin?” Fenwick mumisi epävarmasti.

”Tietenkin sanon, mon chéri”, Erica vakuutteli. Hän vei huulensa toisen huulille, suuteli miestä avittaen tätä pääsemään oikeaan tunnelmaan. Fenwick vastasi kömpelösti hänen suudelmaansa, sillä miehen kieli liukui liian pitkälle hänen suussaan, mutta Erica vetäytyi hetkeksi suudelmasta ohjeistaen kiltalaista. Suudelma muuttui heti huomattavasti nautinnollisemmaksi auttaen Ericaa itseään saavuttamaan oikean vireen. Nuorukainen tavoitti Erican meripihkanhehkuisen katseen, ja tummaverikkö nyökkäsi kevyesti. Benjin huulet liukuivat varovasti hänen ihollaan, kunnes ne olivat kulkeutuneet poven syvän vaon yläreunaan.

Nainen avasi itse rintaliiviensä hakaset, sillä Benjin kädet olisivat luultavasti tärisseet liikaa, eikä tämä olisi välttämättä saanut vaatekappaletta riisutuksi. ”Voit imeä rintojani, mutta varo käyttämästä hampaita”, Erica virkkoi laiskaan sävyyn. Fenwick suuteli poven pyöreää täyteläisyyttä ennen kuin toinen rinnannipukka kätkeytyi hänen suuhunsa. Hän kiihotti Erican rintoja yhtä harjaantumattomasti kuin vastasi suudelmiin. Velhotar vertasi Fenwickia jatkuvasti Luciukseen ja Rabastaniin; ei jäänyt epäselväksi, että vakoojatar olisi halunnut toisen edellä mainituista tulevan nulikan tilalle.

”Kuvittele nuolevasi sorbettia”, Erica letkautti armollisesti koukistaessaan jalkojaan. Pölkkypää joutuisi tekemään kunnolla kielitöitä. Ehkä hän voisi silloin harkita antautuvansa tälle.


***

Erica venytteli olohuoneessaan antamatta Waldenin läsnäolon häiritä päivärutiinejaan. ”Kuulin muistaakseni Rabastanilta, että sinulla on joku venäläinen katuhuora kierroksessa.”

”Minä olen käynyt huorissa siitä lähtien, kun pääsin Tylypahkasta”, Walden tuhahti katsellen yhdellä jalalla seisovaa, harjoituspukuun pukeutunutta noitaa. ”Hiton outo huomautus Malfoyn rahoilla elävältä muijalta.”

Nainen naurahti Waldenin tokaisulle.

”Ei sinnepäinkään”, Erica totesi laskiessaan vasemman jalkansa alas. Hän heilautti vuorostaan oikean jalkansa ylös tukien sitä käsillään. ”Mutta palataan vielä tähän Nastya -nimiseen huoraan, mon ami.”

”Mistä sinä tiesit sen nimen olevan Nastya?” mustaviiksinen mies ihmetteli. ”Et ainakaan Rabastanilta.”

”Minä en kuullut siitä missään vaiheessa keneltäkään, Walden. Onnistuin lukemaan vähän Fenwickin ajatuksia.”

”Mitä vittua? Sanoitko oikeasti ’Fenwickin’?”

”Sanoinpa hyvinkin. Fenwick on tai on ainakin ollut yhdessä tämän Nastyan kanssa.”

Velho näytti vahingoniloiselta. ”Ah, Fenwick onkin sitten se ’nakkimunainen luuseri’, jota Nastya on haukkunut minulle ohimennen. Onko Fenwickilla oikeasti niin pieni muna?”

Ericalla oli vaikeuksia pysytellä tasapainossa, sillä hän tirskui äänekkäästi ja joutui tukeutumaan seinään. ”Keskimääräistä pienempi kieltämättä, ja kloppi oli muutenkin jokseenkin kehno pano.”


***

Miehen ja naisen voihkaisut ja huohotukset sekoittuivat toisiinsa. Nastyan kädet olivat uponneet miehen vahvaan selkään. Hän tunsi pellavapaitansakin läpi Nastyan kynsien terävyyden, eikä mies ollut tätä hellempi näykkiessään venakon kalpeaa ihoa. Syvät ja kovakouraiset työnnöt raatelivat kosteaksi turvonnutta lihaa saaden naisen huokailemaan sekä kivusta että vulgaarista mielihyvästä raiskausfantasian toistuessa kerta toisensa jälkeen.

Walden parahti purkautuessaan naisen sisään. Lyyhistyi koko painollaan Nastyan päälle raskaasti hengittäen. Noita makasi käpertyneenä hänen allaan. Sumeat savusilmät olivat löytäneet kiintopisteen tilavan makuuhuoneen ainoasta maalauksesta. Waldenin mieli ja ruumis olivat raukeat. Venäläinen katuhuora oli tyydyttänyt hänet jälleen kerran antamalla hänen omistaa halvan ruumiinsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Joku venäläinen katupoika oli varmaan vienyt pikku huoran neitsyyden jo ennen kuin hän oli edes kasvanut naiseksi. Vihkinyt Nastyan ammattinsa saloihin. ”Sinä satutat minua, Walden”, monet Luihuisen pikku lutkat olivat valittaneet kouluaikoina. Nämä kaikki olivat olleet samanlaisia persettään keinuttavia hutsuja, joilla oli ollut kova kiire ahtautua luutakomeroon komean Walden Macnairin kanssa. Vuorossa ollut ämmä olikin käynyt vinkumaan heidän päästyään tositoimiin.

Mies nousi vuoteeltaan ja alkoi pukeutua verkkaisesti viitsimättä napittaa röyhelöhihaista pellavapaitaansa. Hänen rintakehänsä oli lihaksikas ja hyvin muodostunut. Orgasmin jälkimainingit eivät olleet vielä vaalentaneet silmien mustuutta. Waldenin hymy oli riehakas ja leikkisä. Innostunut. Hänen lähipiirinsä olisi tunnistanut tuon hymyn ja läpäisemättömän katseen, mutta Nastya Borodavkija ei tuntenut häntä kunnolla. Walden oli hänelle tavallinen - keskimääräistä paremmin maksava asiakas. Nastya oli nähnyt pimeyden lordin polttaman pimeyden piirron noenmustat ääriviivat hänen vasemmassa käsivarressaan eikä ollut sanonut mitään. Se oli täysin loogista; ovelat Feeniksin killan hännystelijät eivät paljastaneet korttejaan kuolonsyöjille.

Hän laittaisi naikkosen paljastamaan tietonsa ja yhteytensä.

Macnair ei halunnut herättää epäilyksiä, joten hän ei lähtenyt olohuoneeseen hakemaan taikasauvaansa. Sitä vastoin hän veti pitkän hopeatikarin saappaan varresta. Mies lähestyi vuoteella makaavaa huoraa hitain ja vaimein askelin tikaria pitelevä käsi puolittain selän takana. Nastya ei edes kuullut hänen askeliaan; tämä huomasi miehen Waldenin pysähtyessä vuoteen oikealla puolelle.

”Pitääkö mun nousta?” Nastya nurkui. ”Mä en millään jaksaisi.”

Walden ei vastannut naisen kysymykseen. ”Kerro minulle mitä sinä tiedät Feeniksin killasta”, mustahiuksinen mies sanoi painokkaaseen sävyyn.

Slaavinainen siveli eebenpuisen vuoteen kaiverruksetonta päätyä aivan kuin pikkutyttö hypisteli uutta lelua. ”Ei voisi vähempää kiinnostaa koko vitun kilta.”

”Aijjaa”, Walden ivasi. Tikarin terä tuntui jäiseltä hänen kämmentään vasten. ”Sinun heilasi Fenwickhan kuuluu Feeniksin kiltaan.”

”Ja teillä on pimeyden velhon merkki käsivarressanne.” Nainen pyöritteli silmiään hänelle tai hänen huomautukselleen.

”Älä kiertele.”

”En mä kiertelekään.”

”Tiedät takuulla jotain siitä helvetin killasta, joka on heitellyt kapuloita meidän rattaisiimme. Killan asioiden on täytynyt vuotaa Fenwickilta.”

”Se mulkku ei ole kertonut mulle muuta kuin, että kuuluu siihen Dumbledoren kiltaan.”

”Minä en kuule uskoa sinua. En todellakaan usko sinua”, Walden sähähti. Nuorukainen toi tikaria pitelevän kätensä esiin. Nastya ei ennättänyt sanoa mitään huomatessaan Waldenin vieneen hopeatikarin kärjen kurkulleen. Hän älähti yllättyneenä, ei sentään alkanut kirkua.

”Mitä - mitä pirua? Mitä pirua?” Nastya toisteli. Käheä ja raakkuva ääni oli kohonnut korkeammaksi.

Kuolonsyöjäaristokraatti painoi tikarin terää sen verran syvemmälle, että terä jätti pienen naarmun Nastyan kaulalle. Naarmusta ei tullut pisaraakaan verta, rosoisuuden erotti vain lähietäisyydeltä. ”Sinulle ei ole käynyt toistaiseksi huonosti, mutta kohta käy - ellet ole varuillasi”, velho totesi hyisesti.

”Ette ole tosissanne!” huudahti Nastya miehen kumartuessa lähemmäs.

”En laske ikinä leikkiä tällaisista… hmm vakavista asioista…” Mies piirteli tikarilla näkymättömiä kuvioita. Kenties kirjaimia tai numeroita.

Nastya pyristeli kuin hämähäkin tahmeaan ansakudelmaan eksynyt päiväperhonen. Walden ei käsittänyt moista vastarintaa, sillä hän ei ollut tehnyt vielä mitään. Ilmeisesti saaliista ja häikäilemättömästä saalistajasta koostuva klassinen asetelma sai Nastyan ylireagoimaan. Hänenkään taikasauvansa ei ollut käden ulottuvilla, luultavasti pienen ja kuluneen käsilaukun uumenissa muiden tavaroiden seassa. Taikuus oli kanavoimatonta ilman taikasauvaa, sillä harvat olivat kyllin voimakkaita kyetäkseen loitsimaan ilman sauvaa. Nastyan taikavoimat eivät koskaan olleet merkittävän voimakkaat; noita ei ollut käynyt taikakouluakaan kolmea vuotta kauemmin.

Nainen huitoi, rimpuili ja kiemurteli, koska hänen taikuutensa ei riittänyt vastarintaan tarvittavaksi voimavaraksi. Hän kynsi Waldenia kovemmin kuin rajujen, antiromanttisten aktien aikana tavoitellessaan tikaria. Nastyasta ei ollut potentiaaliseksi vastustajaksi täysikasvuiselle, fyysisesti hyvässä kunnossa olevalle miehelle, mutta hän ei ollut täysin avuton. Kaikista naisista ei olisi ollut edes vähäiseksi vastukseksi. Poskeen suunnattu läimäytys höllensi Waldenin otetta, ja tikari kimposi rypistyneiden lakanoiden sekaan.

”Helvetin huora!” ärähti Walden.

Nyt molemmat tavoittelivat tikaria. Välillä näytti siltä, ettei kumpikaan saisi teräasetta ja sitten se oli tilapäisesti toisella. Nastyan laiha käsi oli takertunut koristeelliseen kahvaan, eikä Walden onnistunut anastamaan sitä itselleen. Heidän kamppaillessaan vuoteella tikarin terä osui mihin sattui sohimaan. Waldenin puristaessa tummahiuksisen naisen rannetta terä painui vahingossa miehen kylkeen upoten syvälle lihaan.

”Voi saatana!” Walden sihahti. Ohuthuulinen suu oli vääntynyt tuskaiseen irvistykseen. Mies kavahti taaksepäin, sillä pahasti kirvelevää kylkeään poltteli ja kylmäsi samanaikaisesti. Kipu palautti mieleen sen päivän, jolloin hänestä oli tullut kuolonsyöjä. Pimeyden piirron polttaminen oli sattunut niin paljon, että siitä aiheutuvaa kipua oli vaikea käsittää. Paranemiseen oli mennyt kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa jatkuvaa kirvelyä ja järkyttävää kipua, johon mikään ei ollut tuonut edes lyhytaikaista helpotusta. Tuskainen äännähdys sai Nastyan irrottamaan kuolonsyöjän veren tahriman kätensä. Walden nappasi tikarin hajamielisesti haavan viedessä hänen huomionsa. Oli outoa nähdä oman verensä pulppuavan haavasta ja värjäävän repeytyneen pellavapaidan helakanpunaiseksi. Ilman kirottua kipua lämpimältä tuntuvaa verta ei olisi uskonut hänen omakseen.

Mustaviiksinen mies tavoitteli ivahymyä heilutellessaan veren likaamaa kättään Nastyan silmien edessä, mutta hänen huulensa muotoutuivat ainoastaan kivuliaaseen irvistykseen. Hampaat paljastavaan. ”Katso mitä sinä olet tehnyt”, velho ärähti naiselle.

Venakkokin näytti siltä kuin ei olisi uskonut näkemäänsä. ”En - en m-mä tarkoittanut”, maahanmuuttaja sopersi. ”Mun ote vaan…” Nainen niiskautti siristellen silmiään.

Walden nauroi kolkkoa ja ilkkuvaa naurua niska kaarella. Tummat silmät kiilsivät kuin kuumeisella. Yleensä suitut ja huolitellut hiukset olivat menneet sekaisin kamppailun aikana. Nuorukainen ei ollut varma, oliko veri hänelle itselleen samanlainen kimmoke kuin koiratappeluissa käytettäville rakeille verenpunaisen usvan täyttäessä hänen näkökenttänsä… Se saattoi johtua huimauksesta. Hänhän menetti kaikenaikaa verta, vaikka yritti tyrehdyttää vuotoa puristamalla haavan reunoja yhteen. Silti teki niin paljon mieli tappaa, nähdä toisen tuupertuvan elottomana vuoteelle tietoisena siitä, ettei syvän haavan aiheuttama veren menetys ollut hänen, Waldenin kuolemaksi. Halpa huora ei kyennyt tekemään selvää tappajaksi syntyneestä miehestä.

Ei Nastya varmaankaan ollut valehdellut hänelle tai jättänyt kertomatta mitään kertomisen arvoista. Se ei merkinnyt Walden Macnairille rahtuakaan, koska mielihaluja ei jätetty noteeraamatta. Hänen kätensä saattoi täristä, ja hänellä saattoi olla poikkeuksellisen heikko olo, mutta nuorukainen tiesi kykenevänsä käyttämään tikaria oikeaan käyttötarkoitukseensa. Tekemään oikeutta maahisten valmistamalle, siroin kaiverruksin koristetulle taidonnäytteelle.

Vain Walden kuuli Nastyan kirkaisun viiltäessään tämän kurkun auki. Asunnot oli äänieristetty tehokkaasti loitsuin, jotta asukkaat saisivat nauttia oman kodin rauhasta.

Mies tuhahti tuoreelle vainajalle, joka retkotti hänen vuoteellaan kurkku auki viillettynä. Auki repsahtaneet silmät näyttivät kauhistuneilta. Walden nautiskeli hetken näystä ihaillen ruumista kaikista mahdollisista kulmista pyyhkiessään veren kasteleman tikarin naisen hameeseen. Hän kääri ruumiin aluslakanaan. Siitä pitäisi hankkiutua eroon vielä samana päivänä, sillä hän ei halunnut jonkun huoran raadon lemun tarttuvansa isänsä ostamaan asuntoon. Walden kuvitteli jaksavansa hävittää ruumiin välittömästi, muttei pystynytkään kantamaan vainajaa tällaisessa kunnossa. Miehen oli tyydyttävä laskemaan käärö lattialle.

Hän hoiperteli olohuoneeseen ja otti taikasauvan käteensä. Hänen voimansa riittivät vielä Erican luo ilmiintymiseen.

Walden pani merkille Erican ja sisarensa hölmistyneet ilmeet naisten nähdessä hänen seisovan verisenä valoisassa rappukäytävässä.

”Hei Erica ja sisko”, mies tervehti leppoisasti.

Beatrice puri kämmenselkäänsä.

”Mitä hittoa sinulle on käynyt?” Erica hämmästeli vetäessään Waldenin sisään välttääkseen naapureiden ihmettelyn.

Mies nauroi huvittuneesti. ”Eräs huora yritti varmaan tappaa minut. No, nyt se on kuollut kuin kivi.” Hän horjahti ja joutui ottamaan tukea oven pielestä, ettei olisi kaatunut. ”Oikea villikissa… sellainen se muija todellakin oli…”

Beatrice pudisti päätään nuhtelevasti ja hyvin sisarellisesti. ”Herranen aika! Olet taas ollut sillä tuulella, etkä edes huomaa, miltä tuo kuulosti.”

”Älä jaksa saarnata, Bea”, Walden huokaisi. ”Olen tiennyt aina, etteivät minun huvitukseni ole olleet ’sopivimmasta’ päästä. Varmaan ennen kuin täytin kymmenen…”

Mies käveli hitain, epävarmoin askelin olohuoneeseen peitellen heikkouttaan naisilta. Hän rojahti makaamaan divaanille kylkeään pidellen. ”Kai jompikumpi osaa tehdä tälle jotain?” Macnair kysyi sellaiseen äänensävyyn, että piti sitä itsestään selvyytenä.

Beatrice Macnair Avery suipisteli punattuja suupieliään ja kietoi hartiahuivin paremmin vatsakumpunsa peitoksi. ”Sinä tiedät, ettemme minä ja Erica ymmärrä mitään parantamisesta. Olisit mennyt Pyhään Mungoon.”

”Pah! Pyhään Mungoon sellaisen vamman takia, jota ei voi edes luokitella taikavammaksi”, nuorukainen vähätteli ojentaessaan pitkät säärensä suoraksi raskasluomiset silmänsä suljettuina. ”Ei mitään kiirettä - enhän minä vuoda paljon verta.”

Erica polvistui tuhahtaen divaanin eteen ja alkoi napittaa miehen paitaa auki. Waldenin keskivartalo oli kuivuneen ja kostean, haavasta virtaavan veren peitossa. Tummaverikkö huomasi, ettei vuoto ollut lakannut, eikä tulisi tyrehtymään niin kauan kun haavalle ei tehtäisi mitään. Waldenin ajatukset olivat ilmiselvästi kivussa.

”Toisitko minulle pyyhkeitä ja vadillisen lämmintä vettä?” hän sanoi Beatricelle.

”Hyvä on.”

Velhotar otti sillä aikaa konjakkipullon baarikaapista. Kohta Beatrice palasi pyyhkeiden ja vadin kanssa, ja hän laski ne sohvapöydälle. Erica kastoi ensitöikseen käsipyyhkeen vedessä ja pesi sen avulla veren pois. Nainen kostutti toisen käsipyyhkeen kulmaa konjakilla, sillä hän oli kuullut alkoholin olevan antiseptistä. ”Tämä kirvelee luultavasti”, hän varoitti painellessaan pyyhkeellä haavaa. Walden säpsähti ja kirosi matalasti, mutta ei huutanut. Erica kosketti syvää haavaa kevyesti taikasauvan kärjellä lausuessaan loitsun, jota parantajilla oli tapana käyttää. Hän ei saanut loitsua toimimaan kunnolla, koska haavan olisi pitänyt kadota kokonaan eikä muuttaa sitä pienemmäksi. Verenvuoto sentään lakkasi, Erica totesi itsekseen loitsiessaan sideharsoa, jota saattoi kääriä miehen kyljen ympärille.

”Minä en ole mikään parantaja”, Erica tuhahti pyyhkiessään käsiään tahraavan veren pyyhkeeseen.

Walden kokeili kireää sidettä. ”Pääasia ettei vuoda niin pahasti”, hän totesi. ”Kaada minulle ryyppy, niin olen kohta sen verran tolpillani, että jaksan lähteä kotiin hävittämään huoran ruumiin.”


***

”Kyllä sinusta vielä kehkeytyy kelpo rakastaja”, Erica vakuutteli härnäävään sävyyn suoristaessaan turnyyrillisen leninkinsä helmoja. Nutturan jokainen suortuva oli ojennuksessa, mutta vaikutelma ei ollut ankaran suunnitelmallinen. Kaunottaren tämän hetkinen huulipuna - osuvalta nimeltään Vampyyrittaren suudelma - ei ollut edes tahriintunut lemmiskelyn aikana. Kissamaisen rivo ilme ja Benjin tuntema kliimaksin jälkeinen olotila muistuttivat nuorukaista vaatekerroksen alta löytyvistä kurvikkaista salaisuuksista.

Ohut, paikoitellen repeytynyt täkin virkaa ajava huovan raakki peitti hädin tuskin Benjin strategiset alueet. ”Kertokaa minulle suloisia valheita”, velhonuorukainen lausui. ”Kertokaa minulle enemmän valheita.”

Nainen nauroi helisevästi pää hieman kallellaan. ”Siinähän minulla on oikea pikkurunoilija”, neito kiusoitteli. ”Sinun kannattaisi pukea kohta päällesi, sillä ajattelin keittää meille kahvia.”

”Mmm… en millään jaksaisi”, Benji mankui tavoitellen vihjaavaa äänensävyä. ”Tulisitte takaisin minun viereeni, mademoiselle.”

”Enpä taida.” Neiti heilutteli toruvasti hoikkaa etusormeaan. ”Sait vasta seksiä ja heti pitäisi saada lisää.”

”Olettepa te ilkeä.”

Ilkeämpi kuin osaat ajatella, Erica ajatteli. Hän sanoi ääneen: ”Minä menen joka tapauksessa keittiöön keittämään kahvia. Voisin siivotakin samalla.”

”En osaa kuvitella teitä tekemässä kotitaloustaikoja.”

Erica ei vastannut, sillä hän oli jo mennyt mökin pieneen ja siivottomaan keittiöön. Huone oli tuskin hänen vaatehuonettaan suurempi tila. Sinne oli jollain keinolla mahdutettu puuhella, tiskiallas keittiötasoineen sekä nelikulmainen pöytä, jonka ääreen mahtui korkeintaan neljä ruokailijaa. Tuolit olivat erivärisiä - ja muotoisia - luultavasti ystävien ja sukulaisten lahjoittamia tai muiden pois heittämiä. Kirjavaan räsymattoon oli palanut reikiä, jotka kielivät huonosti päätyneistä ruuanlaittoyrityksistä. Erica päätti siivota perusteellisesti ennen kuin ryhtyisi kahvinkeittoon. Tummaverikkö käytti muutamaa äidiltään ja muilta naispuolisilta sukulaisiltaan omaksumaansa tehokasta loitsua. Taiat hävittivät likaisten astioiden röykkiön ja saivat työtason yksittäiset tavarat parempaan järjestykseen. Kuivuneet ruokatahrat katosivat sauvanheilautuksella.

Kolhiintunut kahvipannu löytyi yläkaapin perukoilta; sen puhtaus kieli ahkerasta käytöstä. Fenwick oli selvästi enemmän kahvin- kuin teenjuojia. Kohta kahvipannu kiehui vanhanaikaisella liedellä. Erica nojasi seinään katsellen kuparisesta kahvipannusta nousevaa höyryjuovaa. Kahvinkeitto oli sopivan arkipäiväistä puuhaa, mitä saattoi tehdä Rabastanin ja Waldenin yllätysvierailua odotellessa. Hermostumista ei saanut näyttää, sillä hänen piti käyttäytyä luontevasti. Vakoojatar asetteli sokeriastian ja kahvikupit valmiiksi hymyillen pahantahtoista hymyä. Nurkassa rapisteleva hiiri näkyi säikkyvän kiiluvia meripihkasilmiä, koska se pujahti vikkelästi koloonsa.

Kohta Benji kolisteli keittiöön kahvin tuoksun houkuttelemana. Nuorukainen oli saanut suorat housut ja parsitun villapaidan ylleen, ja tämä oli vetänyt villasukat jalkaansa.

”Tätä ei tunnista minun keittiökseni”, poika myhäili, ”koska täällä on aivan liian siistiä.”

Erica uskaltautui katsomaan Fenwickia silmiin saatuaan ovelan ilmeensä katoamaan. Hän naurahti kaataessaan heille kahvia peittääkseen sen, ettei keksinyt mitään sanottavaa. Erica siemaili sokerilla ja kermalla makeutettua kahviaan hieman välinpitämättömästi ja mekaanisesti, mutta Benji joi pitkän kulauksen kaksin käsin kannattelemastaan mukista. Nainen oli lukenut päivän aikana kiltalaisen ajatuksia omaksi huvikseenkin. Ei ollut yllättävää paljastua nulikan päähänpinttymäksi, mutta olisi kuvitellut tämän surevan Waldenin tappamaa venakkoa hieman enemmän. Fenwick tunsi lähinnä laimeahkoa sääliä nuorena tapettua naikkosta kohtaan, jonka verinen ruumis oli löytynyt Iskunkiertokujalta. Erica tunsi myös omanlaistaan sääliä naikkosta kohtaan; haksahtaa nyt pölkkypäiseen kiltalaiseen, jota sai olla jatkuvasti opastamassa, mikäli halusi seksin muodostuvan edes siedettäväksi.

Vähäpätöisimmätkin suunnitelmat oli huomioitu Erican urkkimien yksityiskohtien perusteella Fenwickin murhaa suunnitellessa. He tiesivät, ettei Fenwick tuntenut itseään suojattomaksi kuolleelta sukulaiseltaan perimässään metsämökissä, koska tämä aliarvioi kuolonsyöjiä niin suuresti, ettei ollut tajunnut langettaa tontille alkeellisintakaan suojaloitsua. Tänään Benji ei ollut lähdössä minnekään, niinpä kiltalainen ei odottanut ketään luokseen. Hän ei ollut kertonut kenellekään olevansa mökissään ihannenaisensa seurassa.

Lukitsemattoman oven heilahdus, kahdet lähestyvät askeleet ja kaapujen kahina yllättivät Fenwickin totaalisesti. ”Mitä pirua?” velho älähti kuulostaen siltä kuin hänen päälleen olisi kaadettu sangollinen jääkylmää vettä. Mies ehti ainoastaan nousta kömpelösti seisomaan ivallisen naurun kantautuessa keittiön ovelta. Walden ja Rabastan astuivat matalan kynnyksen yli taikasauvat koholla. Kummallakaan ei ollut naamiota eikä kuolonsyöjän koruttoman mustia kaapuja.

”Hei Erica”, Walden tervehti aidosti huvittuneena. ”Sinä ja Fenwick näytte olevan juomassa päiväkahveja.”

Erica kilisteli lusikkaa. ”Kappas, Walden ja Rabastan”, hän hymähti. ”Olenkin odotellut teitä.”

”Oliko tuo joku helvetin vitsi?” Benji Fenwick tiuskahti kolauttaessaan kahvikuppiaan pöydälle. Hän etsi turhaan vastausta tenhottaren liljanvalkeilta kasvoilta.

”Ei todellakaan ollut”, tenhotar tuhahti.

”Sinä sen sijaan olet vitsi, Fenwick”, Rabastan ilmoitti laiskalla, alentuvalla äänellä pyyhkäistessään kiharat suortuvat silmiltään. Aristokraattinuorukainen näytti ennemmin ylimieliseltä kuin erityisen vaaralliselta.

Benji ähkäisi huomatessaan molempien miesten, kahden kuolonsyöjän osoittavan häntä taikasauvoillaan. Ei luvannut hyvää, että hänen muusansa oli puhutellut noita tunkeilijoita ”Rabastaniksi” ja ”Waldeniksi”… Hän vilkuili miehiä purren ennestään paksua alahuultaan toivoen sydämensä pohjasta voivansa puristaa omaa taikasauvaansa vasemmassa kädessään. Waldeniksi puhuteltu mies oli hänelle ja muulle killalle ennestään tuttu. Walden Macnair oli pitkä ja olemukseltaan oikein salskea ministeriön ison kihon poika. Hänellä oli kaksi vuotta nuorempi sisar, joka oli naimisissa Bordeaux Avery -nimisen aristokraatin kanssa; Averykin oli melko varmasti kuolonsyöjä. Kalseasti virnuileva Macnair oli vaarallinen mies. Jossain määrin psykopaattinen tapaus, joka oli monen raa’an surmateon takana.

Vaaleampi kuolonsyöjistä, Rabastan, ei ollut ainakaan Benjille entuudestaan tuttu. Hän oletti nuoren miehen olevan jonkun huomattavan puhdasverisen suvun vesa, joka oli liittynyt kuolonsyöjiin sukulaistensa painostuksesta. Benji ei olisi välttämättä pelännyt tätä Rabastania, ellei olisi ollut sekä tämän että Macnairin armoilla.

”Pyydän, älkää tehkö mitään neiti Lavenhamille”, Benji takelteli uskon sen, minkä halusi uskoa. Ihannenainen saattoi tuntea kuolonsyöjät, mutta tuskin muusalla oli mitään tekemistä kuolonsyöjien ilmestymisen kanssa.

Rabastan ja hänen suloisen kurvikas muusansa nauroivat yhtäaikaisesti halveksuvasti.

”Voi mon petit”, yliluonnollisen kaunis muusa leperteli äänellä, joka tihkui juoksevaa hunajaa sekä kitkerää myrkkyä, ”miten hyväuskoinen sinä osaatkaan olla - suorastaan hidasjärkinen idiootti.” Hän hymyili kujeilevasti Rabastanille ikään kuin nautiskellen jännittyneestä ilmapiiristä ja omien sanojensa herättämistä reaktioista.

Koko kehoa kylmäävät puistatuksen hyökyaallot tärisyttivät Benjia miehen vetäessä kiivaasti henkeä. Ei, ei, ei! Pelkkä hidasjärkiseksi haukkuminen ei saanut häntä uskomaan kauneusihannenaisen olevan samassa juonessa kuolonsyöjien kanssa. Rääväsuinen Nastyakin oli herjannut häntä niin alentavalla ja julmalla tavalla, että ei sellaista ei olisi olettanut kuulevansa naisen suusta. ”Ei haukkuva koira pure”, jästeillä oli tapana sanoa.

”Nulikka ei ole pelkästään hidasjärkinen, vaan kokonaan vailla älyä”, letkautti Rabastan nyrpistäen nenäänsä aivan kuin koko mökki olisi lemunnut paskalta.

Nulikka! Eihän nuori mies voinut olla häntä paljonkaan vanhempi. Neiti Lavenham, veelan verta kantava eroottisten fantasioiden ja hengentuotteiden muusa nauroi terävästi ja ilkkuen. Benji ei tiennyt kuinka kauan nainen nauroi, mutta sitten se lakkasi tämän ottaessa muutaman keinahtelevan askeleen. Erica oli niin lähellä, että heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan.

Noita vaikutti sipaisevan kevyesti hänen sänkisen karheaa poskeaan, mutta raapaisikin hänen kasvojaan pitkillä ja lakatuilla kynsillään, jotka olivat yhtä terävät kuin kissalla. Meripihkankellertävät silmät olivat yhtä hyytävät kuin petollisen hurmaavan vampyyrittaren kiiluvat silmät. ”Minä olen tuhonnut sinua söötimpiäkin pojuja”, Erica Lavenham ivasi. Silkkinen ääni halkoi ilmaa kuin ruoskan sivallus. ”Voin vakuuttaa, etten olisi antanut sinun koskea ikinä minuun kömpelöillä sormillasi, ellei pimeyden lordi olisi käskenyt vietellä sinua, jotta voisin samalla urkkia säälittävän kiltanne asioita.”

Erica laski pehmeän kätensä Rabastanin käsivarrelle. ”Katsos kun minun kaltaisilleni naisille kelpaa vain paras. Sellainen mies, joka on todellinen ilo silmälle ja loistava rakastaja.”

Ikkunasta tulviva valo teki oikeutta Ericalle sekä Rabastan -nimiselle velholle. Kuolonsyöjä oli jossain määrin naismainen, mutta sanainkuvailemattoman kaunis. Rivon aistikas hymy oli kuin langenneella enkelillä. Tuo mies oli hänen ihannenaisensa rakastaja, ja se teki hänet mustasukkaiseksi, vaikka petollinen neiti Lavenham oli johdattanut hänet ansaan suloisilla valheillaan. Benji olisi halunnut katua hyväuskoisuuttaan, jos olisi kyennyt siihen. Hän tiesi maksavansa kalliin hinnan eroottisten fantasioidensa kohteen kanssa vietetyistä hekuman täyteisistä hetkistä. Benji tulisi maksamaan hengellään.


***

If I could turn the page
In time then I'd rearrange
Just a day or two
Close my, close my, close my eyes

But, I couldn't find a way
So I'll settle for one day
To believe in you
Tell me, tell me, tell me lies

Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies

Although I'm not making plans
I hope that you understand
There's a reason why
Close your, close your, close your eyes

No more broken hearts
We're better off apart
Let's give it a try
Tell me, tell me, tell me lies

Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies

If I could turn the page
In time then I'd rearrange
Just a day or two
Close my, close my, close my eyes

But I couldn't find a way
So I'll settle for one day
To believe in you
Tell me, tell me, tell me lies

Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies

Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me, tell me lies)


Fleedwood Mac - Little Lies


Sweet Lies: 2.luku


- Toinen luku -


Mustaviiksinen mies ja odaliski


Nastya näki jo ovelta pubissa olevan paljon asiakkaita. Hän tilasi itselleen tuliviskin ja haki lasittuneella katseellaan vapaata paikkaa. Ainoa vapaa paikka näytti löytyvän mustaviiksisen miehen pöydästä. No pahemminkin olisi voinut käydä, Nastya ajatteli huvittuneesti suunnatessaan askeleensa miehen luo.

”Hei, saahan tähän istua?” hän varmisti.

”Istu pois”, mies sanoi, ”sillä mikä minä olen sinua estämään.”

Nastya istui alas ja avasi kuluneen samettijakkunsa ylimmät hopeahakaset. Nainen saattoi olla nousuhumalassa, mutta hän ei ollut koskaan niin kännissä, ettei olisi kyennyt kiinnittämään huomiota miehiin. Pöytätoveri oli huomiota herättävän näköinen. Miehellä oli voimakkaat ja säännölliset, perinteisen maskuliiniset piirteet vahvoine leukoineen ja sopusuhtaisine kyömynenineen. Mustat, lyhyehköt hiukset oli kammattu huolellisesti taaksepäin leveältä otsalta. Tuntematon ei vaikuttanut Jimnuksen pubin tyypilliseltä asiakkaalta, sillä tämä ei näyttänyt työläiseltä. Tummasävyisten vaatteiden oli täytynyt maksaa yksinkertaisuudestaan huolimatta enemmän kuin suurin osa asiakkaista tienasi kahdelta viikolta. Kolme paksua kultasormusta ja kultainen korvarengas kimalsivat loitsitun valon nihkeydessä. Lyhyeksi leikatut neliskulmaiset kynnet kiilsivät hoidettuina. Mies oli varreltaan roteva ja lihaksikas, varmasti lähemmäs 190 senttimetriä. Ohuet ja mustat viikset sopivat miehelle paremmin kuin raapiva sänki Benjille.

Nainen kaiveli näön vuoksi jakkunsa taskuja ja kirosi, kun ei löytänyt etsimiään savukkeita. Oikeasti hän järjesti itselleen tekosyyn, jonka nojalla hän saattoi puhua tuntemattomalle velholle. ”Olisiko teillä tarjota mulle tupakkaa, kun mun röökit jäi kämpille?” Nastya kysyi.

Mies otti samettikaapunsa taskusta kultaisen savukerasian, jonka kannessa komeilivat nimikirjaimet W.M. ”Mikäs siinä”, mies virkkoi ojentaessaan toisen savukkeen Nastyalle.

”Kiitos vaan. Mä oon niin hermosauhujen tarpeessa”, Nastya huoahti korostetun tympääntyneesti.

”Onko elämäsi niin vittumaista?” Miehen äänensävy oli kuivakka, mutta tummat silmät näyttivät huvittuneilta. Tässä valaistuksessa muukalaisen silmät olivat yhtä mustat kuin hautausmaan multa.

”Milloinka mun elämä ei olisi?” Nastya otti pitkät henkoset kalliista savukkeesta.

”Mikä huoran elämässä nyt niin kovasti tympii?”

Nastya tuhahti. ”Millä perusteella mä olen huora?”

”Eipä sen tajuamiseen tarvita loogista ajattelua: sen näkee naamastasi.” Vastaus esitettiin karkeasti ja hyvin suorapuheisesti. Jonkun vähemmän salskean ja varakkaan miehen taholta tällainen koruton suorapuheisuus olisi loukannut ammattikunnastaan ylpeää Nastyaa.

Slaavinainen hymyili. Hänellä oli lievä yläpurenta, ja hänen hammasluunsa oli luonnostaan kellertävää, mutta hänen hymyssään oli jotain aidosti katseen vangitsevaa.

”Voin mä vastatakin. Miehet.”

Mies naurahti. ”Ja silti olet valinnut nimenomaan ’maailman vanhimman ammatin’. Siinä ammatissa näet väkisin miehiä ellet myy itseäsi toisille naisille.”

”Ei tässä oo kyse mun asiakkaista.”

”Vaan?”

”Yhdestä tietystä miehestä.”

”En tiennytkään yhden ainoan miehen voivan aiheuttaa noin paljon… hmm mielipahaa huoralle”, mies letkautti.

”Sitten te ette tunne huoria tarpeeksi hyvin, herra.”

”Tuntemistani voi pitää suhteellisen hyvänä.” Mies joi konjakkiaan.

Nastya pyöritteli kajalilla vahvistettuja silmiään. ”Te yleistätte huoria liikaa. Maksullisetkin on yksilöitä, muutakin kuin maksullista lihaa.”

”Ihan miten vaan”, mies lausahti ja nuolaisi ohuita huuliaan. ”Salli minun arvata mistä kiikastaa.”

”Arvatkaapa.”

”Ehkä huoran ja tämän miehen kotileikit eivät suju toivotulla tavalla?”

”Ohhoh, aika hyvin. Mä en oo varma voiko kotileikkien toista osapuolta ylipäänsä kutsua mieheksi.” Nastya ei todellakaan ollut varma poikaystävänsä miehekkyydestä, koska tämä olisi näyttänyt keskenkasvuiselta teinipojalta mustaviiksisen miehen rinnalla, vaikka edellä mainitun hermoille käyvä käytös ei olisikaan kyllästyttänyt prostituoitua. ”Haittaako teitä jos meikäläinen rupeaa suorapuheiseksi?”

”No kerro, sillä eihän sitä saata tietää.”

”Te ette vaikuta sellaiselta mieheltä, joka käy tämmöisissä paikoissa”, Nastya totesi. ”Mä oon miettinyt sitä, mikä on tuonut teidät tänne.”

”Minäkin jaksan ihmetellä miksi olen eksynyt tähän räkälään moukkien ja huorien sekaan.” Hänen kyllästynyt alentuvuutta kuvastava ilmeensä tehosti sanoja.

”Ehkä te tulitte valitsemaan naisseuraa?” Nastya vihjasi.

Mies hymyili luonnonvalkeat hampaat paljastavaa ylimielisen ärsyttävää hymyä. Kaksi puuttuvaa ylähammasta oli korvattu kultahampailla kuten varakkailla oli tapana tehdä. Tumma katsanto arvosteli hyvin lyhyessä ajassa jokaisen yksityiskohdan naisen ulkonäössä.

”Tusinassa on kymmenen sinua huomattavasti paremman näköistä naista.”

Nastya kohotti luisevia olkapäitään välinpitämättömästi tietäen ettei ollut erityisen hyvännäköinen. Valjuihin ja värittömiin brittinaisiin verrattuna hänen slaavilainen tummapirteytensä oli eksoottista, mutta häneen ei kiinnittänyt muiden venakkojen läsnä ollessa huomiota. Naisen pitkänomaisen kolkot piirteet eivät olleet klassisen kauniit niin kuin Benjin piirustusten mielikuvituskaunottarella, eivätkä voimakkaat ja silmiinpistävät ollakseen komean naisen piirteet. Nastyan kasvonpiirteissä ei ollut edes arkipäiväiseen sievyyteen vaadittavaa tyttömäistä raikkautta. Erinomainen vartalo olisi antanut paljon anteeksi, sillä monet miehet eivät kiinnittäneet niinkään huomiota naisen kasvoihin; kasvonpiirteiltään sievä hyvävartaloinen nainen näytti heistä kyllin kauniilta. Hänen vartaloaan ei voinut väittää ihanteelliseksi. Nastyan vartalo oli rinnan ja lantion symmetrisyyden perusteella miellettävissä tiimalasivartaloksi, mutta hän oli luiseva. Keskipituinen nainen olisi voinut näyttää suurenmoiselta ohuen ihon alta kuultavine luineen ja tyttömäisine muotoineen toisin kuin Nastyan kaltainen pitkä nainen.

”Totta.” Sitä Nastya ei kyllä tulisi ikinä sanomaan ääneen, että hänen pistävien silmiensä sumuisessa harmaudessa riitti sielukkuutta vaikka kaikille maailman naisille. Ne olivat sellaiset silmät, joita ei unohdettu koskaan.

”Hah. Sinussa riittää röyhkeyttä vaikka muille jakaa. Jotenkin pidän siitä”, velho myönsi ja kaatoi konjakin rippeet kurkustaan alas. Hän nousi seisomaan ollen ilmiselvästi lähtöaikeissa. ”Lähdetkö mukaan?” mies vihjasi.

Nastya tyhjensi oman lasinsa ja kalautti sen pöytään äänekkäämmin kuin olisi halunnut. ”Jotenkin mun on hankittava ruoka ja vuokrarahat”, nuori nainen näpäytti. ”Minne me mennään?”

”Minun kaupunkiasuntooni Luxury square kahdeksaan”, mies vastasi.

He ilmiintyivät kolmikerroksisen takorauta-aidan ympyröimän uusklassista tyylisuuntaa edustavan talon eteen. Piha oli niin hoidetun näköinen, että puutarhurivelhojen täytyi käydä tiheästi pitämässä sen kunnossa. Se oli kuitenkin persoonaton ja tyhjän oloinen. Pelkkää lyhyeksi leikattua nurmikkoa, korkeita pensaita ja vain muutama kukkaistutus. Talo täytti ulkoa käsin kaikki Nastyan odotukset. Hän tiesi vain varakkailla ja rikkaiden hemmotelluilla itsenäistymistä kokeilevilla lellipennuilla olevan varaa Luxury squarella asumiseen. Asuntojen vuokran täytyi olla yli tuhat kaljuunaa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan omistusasunnon hinnasta. Tyhjä piha ei häirinnyt häntä. Itse talon hulppeus ja julkisivun korinttolaistyyliset pylväät tekivät vaikutuksen katujen kasvattiin. Nastya ei ollut koskaan päässyt näin hienoon taloon harjoittamaan ammattiaan.

Miehen kolmannen kerroksen oven kiillotetussa messinkilaatassa luki Macnair koukeroisella kaunokirjoituksella. Päivän Profeetan seurapiiripalstoilla oli toisiaan mainintoja Patricia Macnair -nimisestä seurapiirirouvasta, jonka täytyi olla sukua tälle herra W.Macnairille. Nastya unohti usein nimilaattojen sukunimet, sillä ne miehet joille nimet kuuluivat, eivät olleet tarpeeksi anteliaita ja pitkäkestoisia asiakkaita. Macnair oli sitä vastoin muistamisen arvoinen sukunimi.


***

Erica otti tänään ostamansa naamiaisasun ylellisestä laatikosta, joka oli sidottu kiinni leveällä silkkinauhalla. Hän tiesi jokaisen mittatilaustyönä teettämänsä naamiaisasun vaatekappaleen sopivan täydellisesti itselleen. Kaunotar ei olisi muuten vaivautunut käyttämään niin paljastavaa vaatetusta, elleivät naamiaisasuja myyvän ateljeen luomukset olisi vastanneet hänen odotuksiaan. Lyhyt paljetein koristettu pitkähihainen yläosa ja matalavyötäröiset pussihousut paljastivat hänen litteän vatsansa ja vyötärön, joka ei ollut paljon leveämpi ilman tiukkaan nyöritettyä korsettia. Kuka tahansa tyttö tai nainen ei olisi kehdannut pukeutua paljastavaan odaliskin asuun, mutta se ei tuottanut ongelmaa Erica Lavenhamille. Tummaverikkö tiesi harkitusti näytetyn liljanvalkean ihon tulevan vaikuttamaan määriteltyyn kohteeseen.

Hän pukeutui nilkkapituiseen villakangastakkiin ja otti ruusunmuotoisen käsilaukkunsa käsivarrelleen ennen ilmiintymistä. Erica oli ottanut selvää taidepiirien velhojen ja noitien eräässä ränsistyneessä huvilassa järjestämistä naamiaisista, jonne kuka tahansa naamiaisasuun pukeutunut henkilö oli tervetullut. Taidepiirit - etenkin kirjoittajat - eivät karsastaneet uusia tulokkaita tai ihmetelleet uusia kasvoja.

Naulakot pursusivat ihmisten viittoja ja takkeja. Erica sysäsi piittaamattomasti muutaman viitan lattialle ja ripusti mittatilaustakkinsa vapautuneeseen koukkuun kenenkään huomaamatta. Nilkkaketjujen kulkuset kilisivät hänen siirtyessään peremmälle musiikin ja ihmisten aiheuttamaan meluun. Pieni sali oli täynnä erilaisiin naamiaisasuihin pukeutuneita ihmisiä. Erican haukankatse huomasi ensimmäisenä toisten naisten puvut; nämä olivat enimmäkseen pukeutuneet keijuiksi, historiallisiksi henkilöiksi tai niinkin tavallisiksi eläimiksi kuin oraviksi, joita tavattiin jopa jättimaailmassa. Ainoastaan vampyyrittareksi pukeutunut keskipituinen punapää oli panostanut asuunsa yhtä huolellisesti kuin Erica. Miesten asuihin hän ei kiinnittänyt huomiota.

Ainoastaan sen miehen, jonka takia hän oli tullut huvilalle. Velhotar tunnisti keskiaikaiseksi velhoksi pukeutuneen Benji Fenwickin, antikvariaatin myyjän ja kiltalaisen. Erica omaksui naurettavan nopeasti hämmästyneen ilmeen kierrellessään ”epävarmana” läsnäolijoiden seassa antaen näiden huomata itsensä. Hän kaatoi itselleen lasin halpaa roséviiniä, jonka tiesi maistamattakin olevan kaukana aromaattisesta vuosikertaviinistä. Nainen käveli Benji Fenwickin luo. Mies oli syventynyt keskustelemaan kirjallisuudesta kahden nuoren ja boheemin miehen kanssa.

”Täällä näyttää olevan sittenkin edes etäisesti tuttu henkilö”, Erica totesi hymyillen helpottuneesti.

Benji rykäisi. Kiltalainen ei ollut varma, halusiko hän selvittää kurkkuaan, vai oliko se epämääräisen nopea reaktio. Arseus ja Oller saattoivat pitää häntä hetken aikaa seonneena tohelona, kunnes hekin huomasivat ihannenaisen. Silti odottamaton ilmestys ei vaikuttanut heihin samalla tavalla; intohimon sietämätön roihu ei kärventänyt hänen ystäviensä sielua ja ruumista. Nainen oli puhunut hänelle. Nainen oli tullut näihin naamiaisiin pukeutuneena aistikkaan paljastavaan asuun, joka näytti tämän päällä melkein yhtä herkulliselta kuin hänen kuvittelemansa pikkuhousut, rintaliivit, vyötärökorsetti ja saumasukat. Hän olisi halunnut painaa nälkäiset huulensa litteän vatsan iholle, jättää paljaalle hipiälle järjestelmällisesti alemmaksi laskeutuvia, kosteita suudelmia…

”Mistä te muka Benjin tun -?” Oller aloitti, mutta Benji vaiensi ystävänsä töytäisemällä tätä kyynärpäällään.

”Valitettavasti minulla ei ole kunnia tietää nimeänne, jonka kauneuden täytyy vetää vertoja omistajattarensa kauneudelle”, Benji mumisi.

Nainen vei pikarin karmosiininpunaisiksi maalatuille huulilleen juoden vähän punaista viiniä, jonka puna vaikutti värittömältä hänen huuliensa syvän värin rinnalla. ”Valitettavasti nimeni on enemmän arkipäiväinen kuin runollinen. Erica Lavenham.”

Erica Lavenham. Pelkistetyn riisuttua, kuitenkin yksinkertaisen kaunista naisen itsensä painottamana. Erica, Erica Lavenham.

”Mikä tahansa nimi tai sana kuulostaa yhtä kauniilta juuri teidän lausumananne, neiti Lavenham”, Benji takelteli. ”Minä olen Benji Fenwick, hauska tutustua.”

”Samoin”, Erica sanoi ojentaessaan kätösensä Benjin käteltäväksi.

Nuorukainen puristi lujasti hänen savukkeen ja kalliin käsivoiteen tuoksuista kättään, vaikka Erican paljaan ihon koskettaminen oli liikaa hänelle. Benji ajatteli kaiken aikaa sitä, millaista olisi ollut tuntea vaatteiden alle kätketyn hipiän marmorinkylmä tasaisuus ihoaan ja kättään vasten.


***

Pitkästä aikaa Nastya saattoi syödä kunnolla täyttävän päivällisen laihojen keittojen, blinien, paistettujen makkaroiden, pekonin ja sitkeiden kumimaisten perunoiden asemasta. Naudan sisäfileepihvit, keitetyt ruusukaalit ja kreikkalainen salaatti suolaisen mehevine oliiveineen sekä suussa sulava konditorian rahkapiirakka olivat jopa keskiluokalle itsestään selvyyksiä. Sen sijaan hän osasi antaa arvoa noinkin yksinkertaisille aterioille lisukkeineen. Tummaverikkö heilutteli varpaitaan ja siemaili lämmittävää teetä odotellessaan beigen kynsilakan kuivumista.

Nainen ei ollut tienannut ennen niin paljon, että hänellä olisi ollut varaa muuhun kuin halpoihin elintarvikkeisiin, joista edes hyvä ruunalaittaja ei olisi kyennyt loihtimaan kulinaarisia makunautintoja. Walden Macnair eli nuoriherra Macnairin tapaamisesta lähtien oli ollut. Nuoriherra Macnair maksoi yhtä paljon kuin keskivertobordellien huorille maksettiin. Tällä velholla oli varaa maksaa korkeampiakin taksoja.

Nastya oli tullut pari tuntia sitten Macnairin niukasti kalustetusta kaupunkiasunnosta, jonne aristokraatti oli käskenyt ilmiintymään. Teeskentelemättömän suorapuheiseen herrasmieheen oli juurtunut aristokraattisen perheen snobimaisia mieltymyksiä, koska Walden Macnair ei ollut halunnut maksaa venäläisittäin murtavalle huoralle pahaisessa murjussa nussimisesta. Miehen vaatimukset sopivat hänelle hyvin, sillä venakko oli ihastunut Macnairin huoneiston korkeisiin huoneisiin, seinäpaneelien tummuuteen sekä asunnon kunnolliseen lämmitykseen.

Toinen kuivakka käsi hakeutui tummien purujälkien värittämälle kaulalle. Hänen luiseva naisenruumiinsa oli yhä kauttaaltaan arka miehen otteiden jäljiltä. Hänet oli nussittu verille, mutta Waldenin kovakouraisuus oli ollut yhtäaikaisesti seksuaalisesti tyydyttävää. Tämän mustat viikset kutittivat, mutta eivät raapineet ihoa samalla tavalla kuin Benjin sänki.

Raiskaus oli kuulunut Nastyan seksifantasioihin jo silloin kun hän oli ollut pienirintainen, muutamat kuukautiset saanut tyttö. Hään koki Benjin kanssa harrastetun seksin lähinnä fyysiseksi koettelemukseksi. Hintelät mielikuvitusmaailmaan hautautuneet nulikat eivät kuuluneet naisten erilaisiin eroottisiin unelmiin.


***

Benji oli nukkunut muutaman tunnin nähden kiusallisia unia kauneusihanteestaan, jonka nimi oli Erica Lavenham. Hän ei muistanut tarkkaan unensa yksityiskohtia, ei edes sitä oliko hän päässyt edes hipaisemaan neiti Lavenhamin huulia omilla rohtuneilla huulillaan. Uni oli saanut vääntelehtimään vuoteella. Aluslakana oli rypistynyt hänen alleen, toinen huovista lentänyt lattialle pölyyntymään. Velholla oli yhä kuuma, ja hän oli yhä pistävän hajuisen hien peitossa. Lantiolla riippuvien alushousujen etumus tuntui kostealta. Benji veti huovan kokonaan pois päältään, jolloin pieni läikkä erottui hiukan tummempana lahkeellisten alushousujen vaaleansinisyydestä.

Voi vittu! Kuinka oli mahdollista että hänellä seisoi, vaikka hän oli lauennut unissaan? Benji riisui alushousunsa ärtyneenä, heitti ne lattialle yrittäen nukahtaa uudelleen. Turhaan. Nuorukainen tiesi voivansa nukkua korkeintaan sitten kun unen aiheuttamasta piinasta tulisi loppu. Ketään ei ollut näkemässä. Benji oli yksin tässä kaksihuoneisessa mökissä, joten hän saattoi asettaa kätensä jäykkänä kohoavan erektionsa varrelle, jota Nastya oli usein haukkunut pikkunakiksi. Ei juurikaan alle kymmenen vuotiaan vehjettä suuremmaksi. Nastya oli liioitellut. Ei Benjillä sentään niin ”pieni” ollut.

Hän liikutti kättään säännöllisesti ja lujasti edestakaisin. Oma käsi tulisi tuomaan helpotuksen, mutta elävä nainen oli silti korvaamaton. Benji eli jälleen kerran uudelleen naamiaisten tapahtumia. Nuorukainen muisti jokaisen neiti Lavenhamin lausuman sanan ja hänen kasvoillaan vaihdelleet ilmeet.

Voitiinko puhua rakkaudesta ensisilmäyksellä? Ehkä ihastumisesta? Benji oli ollut kouluaikoinaan useasti ihastunut, ja oli siten perillä kyseisen tuntemuksen vaikutuksesta itseensä; ihastuminen ei ollut selittämättömän voimakasta. Normaali halukaan ei tarkoittanut tietyn ihmisen himoitsemista jokaisella solulla. Hänen ydinnesteensä tuntui pulppuavan pulppuamistaan. Benji huohotti raskaasti katsellessaan yläreisillään kimaltelevaa tahmean väritöntä nestettä.

Hän nousi vuoteeltaan ja käveli alastomana tuskin siivouskomeroa isompaa kylpyhuoneeseen peseytymään. Joko viileä suihku selkeytti hänen raiteilta livenneitä ajatuksiaan tai sitten masturboinnilla saavutettu lyhytaikainen tyydytys usutti häntä kastamaan variksensulkakynänsä musteeseen ja kaivamaan yhdestä laatikosta palan pergamenttia. Mies pyöritteli sulkakynää kädessään tapaillen mielialaansa ja tuntemuksiaan ilmentäviä sanoja tietäen, ettei hän ollut ikinä kyennyt tavoittamaan oikeita sanoja muuta kuin novelleihinsa.

Parahin neiti Lavenham, Benji kirjoitti alkajaisiksi pergamentin ylälaitaan. Ei, tuollainen aloitus sopi parhaiten kuivakalle kotirouvalle osoitettuun kirjeeseen. Neiti Lavenhamissa ei totisesti ollut mitään kuivakkaa. Muotoseikoissa piti kuitenkin pitäytyä, vaikka Benji olisi halunnut kirjoittaa: Voi neiti Lavenham, olin jo puolihullu ennen kuin eroottisten unelmieni muusalla oli edes nimi, mutta sen jälkeen, kun ilmaannuitte työpaikalleni sekosin lopullisesti kauneutenne vuoksi.

Tunti ehti kulua, ennen kun Benji oli saanut aikaiseksi edes kelvollisen puoleisen kirjeen, joka ei antaisi kirjoittajastaan totaalisen idioottimaista vaikutelmaa. Benji katseli ikkunasta varpuspöllönsä lentoa. Hänen ei täytynyt edes tunnustella tykyttävää jalkoväliään huomatakseen miehuuteensa pullistuvan kovuuden. Jo toistamiseen himmeässä kynttilänvalossa alastomana istuva nuorukainen joutui turvautumaan känsäiseen käteensä. Tätä menoa yöstä tulisi pitkä; hänen pitäisi olla ylhäällä neljän tunnin päästä, sillä työvuoro alkaisi yhdeksältä…

Sweet Lies: 1.luku


Author: Hannabella
Beta: Nalinea luku 1, Sädekehä luvut 2 - 3
Pairing: Rabastan/Erica, Benji Fenwick/Nastya, Walden/Nastya, Erica/Benji Fenwick, Bordeaux Avery/Beatrice
Rating: K-15
Genre: eroottista draamaa
Chapters: 3
Kirjoitettu: 2009 tai 2010
Disclaimer: En omista J.K. Rowlingin luomaa maailmaa.
Summary: Erica ei ollut aivan tosissaan sanoessaan Rabastanille, ettei huomista täytynyt ajatella etukäteen, sillä juonittelun yksityiskohdista alkoi kehittyä viittä vaille valmis, tiivis ja pitävä ansaverkko, jota kavalan kaunis femme fatale pääsisi pian virittelemään.







- Ensimmäinen luku -

Mielikuvitusmuusa


”Haluan että Benji Fenwick tapetaan”, jäätävä miesääni virkkoi.

Kalju, luuhun asti laiha mies istui korkeaselkäisessä valtaistuinta muistuttavassa tuolissa, jonka verenpunainen silkkibrokadiverhoilu kuvasti osuvasti hänen tekemiään hirmutekoja. Verisuonien rihmastot kuulsivat ohuen ihon kalmankelmeyden lävitse. Hän pystyi pitämään katsekontaktia huoneeseen kokoontuneisiin ihmisiin räpäyttämättä kertaakaan silmiään. Mustakaapuinen joukkio oli polvistunut nojatuolin ympärille säännölliseksi kaareksi.

Yksi mustakaapuinen hahmo liikahteli joko vaivaantuneisuuden tai kärsimättömyyden takia. ”Minä voin hoitaa Fenwickin päiviltä, herrani”, hahmo tarjoutui kepeällä äänellä.

Pimeyden lordi naurahti painaessaan luisevat kätensä vastakkain. ”Tehtävä on luonnollisesti sinun, Macnair - muttei ihan vielä”, pimeän lordi moitti toruvaan sävyyn. ”Joudut odottamaan vähän aikaa.”

Walden Macnair nyökkäsi hillitysti, mutta hän vilkuili huomaamattomasti vierustovereitaan. Hänen paras ystävänsä Rabastan Lestrange pyöritteli hermostuneena sormuksiaan. Erica Lavenham puolestaan antoi käsiensä roikkua suorana sivuilla. Naisen pää oli yhtä pystyssä kuin muutamalla muulla, joskin hän piti katseensa alaviistoon suunnattuna.

”Tule lähemmäs, neiti Lavenham”, mestari käski.

Alushameet kahisivat naisen noustessa. Tämä otti kymmenkunta askelta ja polvistui uudelleen. Rabastan sävähti. Walden tiesi ettei ystävä pitänyt siitä ajatuksesta, että joku heistä joutui jättämään puolikaaren suojaisan yhtenäisyyden joutumalla polvistumaan yksin heidän mestarinsa jalkojen juureen. Rabastanin kaltaiset kauniita naisia palvovat herrasmiehet joutuivat tällaisilla tilanteissa kamppailemaan itseään vastaan. Herrasmiehet olisivat halunneet kietoa käsivartensa suojelevasti rakastajattariensa ympärille, vaikka nämä eivät olisikaan olleet helposti särkyviä posliininukkeja.

”Minulla riittää tehtäviä miestennielijöillekin.”

”Olkaa hyvä ja kertokaa, herrani”, Erica Lavenham virkkoi.


***

Autiotalon pölyisessä salissa parveili velhoja ja noitia, jotka yrittivät saada itselleen parhaan mahdollisen näköyhteyden tarjoavat paikat. Noidat ja velhot olivat vetäneet viitanhuput syvälle päähänsä ja puolinaamiot kasvoilleen. Kyseessä oli vain näennäinen varotoimenpide, sillä yksittäiset ihmiset ja pienet ihmisryhmät vain teeskentelivät etteivät tunteneet toisiaan. He kätkivät osan kasvoistaan, mutta heidän yksilöllinen vaatetuksensa kavalsi heidän henkilöllisyytensä. Velhot olivat ensisijaisesti Britannian ylimystöä ja noidat heidän rakastajattariaan tai muita heihin tilapäisesti ripustautuneita puolimaailmannaisia, jotka olivat tavallisia ilotyttöjä parempiosaisia. Vain harvoja salin naisista saattoi pitää elegantteina. Muutama vähäeleisen tyylikäs nainen ja rubiininpunaiseen turnyyrilliseen leninkiin pukeutunut nuori nainen erosivat kirkkaissa väreissä pörhistelevistä naikkosista, joiden kikatus kaikui kalustamattomassa huoneessa. Pelkistetyn yhtenäisesti pukeutuneet naiset edustivat velhomaailman aristokratiaa. Sen sijaan rubiininpunaiseen leninkiin pukeutunut nainen ei ollut kurtisaani eikä liioin aristokraatti.

”Kuinka paljon lyöt vetoa, Erica?” kysyi yksi naisen seurueeseen kuuluvista miehistä.

”Kolmetuhatta kaljuunaa”, Erica ilmoitti asetellessaan helmojaan paremmin. Hän hymyili ilkikurisesti mustaviiksiselle Waldenille, joka löysäsi jo valmiiksi rahapussinsa nyörejä. ”En ole kuitenkaan niin uhkarohkea, että löisin vetoa omasta pussistani. Mutta Luciukselle se on pikkusumma.”

Erican vieressä istuva mies ojenteli hansikoituja sormiaan. ”Älkää uskoko Ericaa”, mies sanoi laiskalla äänellä. ”Hän yliarvioi varallisuuteni.”

Walden ja Erican kanssa silmäpeliä pitävä Rabastan Lestrange tuhahtivat, sillä Luciuksen oli turha tekeytyä vaatimattomaksi.

Ovet avautuivat ja sisään tuli viisi miestä. Yhdellä miehistä oli päässään huppu, joka varjosti hänen nuorehkoja piirteitään. Muilla ei kuitenkaan ollut huppuja eikä naamioita. Viisihenkinen seurue käveli salin etuosaan ja pysähtyi parin metrin päähän etummaisesta penkkirivistä.

”Tervetuloa, tervetuloa, naiset ja herrat”, huppupäinen mies tervehti lipevään sävyyn ja osoitti taikasauvallaan kahta vierekkäin seisovaa miestä piirrellen ilmaan kahdeksikkoja ja pelkkiä kiemurtelevia viivoja. Sauvan heilautus paljasti pitkän, lukitun laatikon. ”Alohomora.” Laatikosta kuului sihinää ennen kun myrkynvihreä käärme nosti sen verran päätään, että sen pieni pää pilkotti matalan reunan yli. Kolmikon tuomien miesten hälytyskellot eivät edelleenkään alkaneet soida. Näiden silmät olivat lurpallaan eivätkä uneliaan ilmeettömät miehet olleet edes tietoisia missä olivat. Velhomaailman silmissä vieras ruutupaidan ja farmarihousut käsittävä vaatetus paljasti heidät jästeiksi. Kaikki laittomien vedonlyöntien takia kuolleet uhrit olivat umpimähkään kaapattuja jästejä, vieraan ja alempiarvoisen kansan jäseniä, joita ei kaivattu sivistyneemmässä rinnakkaismaailmassa.

Lipevä-ääninen mies leijutti vihreän pikkukäärmeen huteralle pöydälle nostettuun lasiterraarioon. Ruutupaitaiset miehet jästimiehet marssivat velhon käskystä terraarion äärelle ja työnsivät kätensä terraarion pyöreisiin aukkoihin.

”Kumman tämä pieni mutta sitäkin myrkyllisempi vihreä mamba valitsee? Vasemman- vai oikeanpuoleisen; lyökää vetoa vihreän mamban valinnasta”, huputettu mies kuulutti.

Hänen apurinsa - roteva hidasälyiseltä vaikuttava mies ja hintelä mies, jolla oli erittäin paksut pullonpohjalasit - lähtivät kiertämään penkkirivejä toisen kirjatessa summia muistikirjaansa.

”Miksi sinä löit vetoa vain kuudestasadasta kaljuunasta, Walden?” Lucius venytteli huvittuneena, kun heidän neljähenkinen seurueensa oli maksanut vedonlyöntimaksunsa.

”Siksi että minun isäni ei ole yhtä antelias kuin Abraxas Malfoy, vaan Walter Macnair -niminen kitupiikki, joka ei mielellään maksa poikansa pelivelkoja”, Walden letkautti.

Erica suipisti näyttävästi huuliaan. Hänen meripihkankellertävinä loistavat vinohkot silmänsä seurasivat vihreää mambaa; käärmeen luikertelu oli yhtä sulavaa kuin hänen kissamaisen joustavat liikkeensä. Käärme harkitsi samaan aikaan kun Erica hioi alustavasti omia suunnitelmiaan.


***

Tummaverikkö veti Rabastanin ohuen ja säädyttömän lyhyen yöpaidan verhoamaa vartaloaan vasten. Roosanvärinen yöpaita oli niin ohut että verenpunaiset rintaliivit ja alushousut kuulsivat kankaan vaaleuden läpi. Erica pyöritteli miehen otsalle valahtanutta pronssinruskeaa kiharaa sormensa ympärille Rabastanin hymyillessä suloisesti. Nuorukainen taivutti Erican päätä taaksepäin ja suuteli häntä. Huomatessaan Erican vastaavan innokkaasti hänen lämpimien huultensa ja kielensä kutsuun Rabastanin suudelma muuttui intohimoisen palvovaksi. Hän kiusoitteli heitä molempia vetämällä viekoittelevan yöpaidan tarkoituksellisen hitaasti naisen pään yli. Rabastan liu’utti käsiään Erican selän kermanvaalealla sileydellä ennen kuin avasi pitsillä koristettujen rintaliivien hakaset.

”En saa ikinä tarpeekseni sinusta ja ihastuttavasta vartalostasi”, Rabastan mutisi karheasti.

Hän hyväili höyhenenpehmeästi kahta rehevänä kohoavaa rintaa ja vei toisen punertavan, tuntoherkän rinnankärjen kuumaan, viileää ihoa melkein polttavaan suuhunsa. Se tuntui aivan ihanalta, mutta fyysisen läheisyyden nostattama todellinen euforia oli vielä kokematta. Nuori nainen levitti avuliaasti muodokkaita reisiään, kun Rabastanin aristokraattinen käsi vaelsi silkkialushousujen reunan alle suun jatkaessa rintojen hyväilyä.

”Minun pitää saada kunnon käsittely, mon chéri”, Erica vihjasi hunajaisesti.

”Sen sinä tulet saamaan”, Rabastan vakuutti yhtä hunajaiseen sävyyn, kun he laskeutuivat matolle. Pörröinen kanervanvioletti matto oli parin tuuman paksuisena niin pehmeä, että Erica kykeni asettumaan mukavasti lattiatyynyjen sekaan.

Rabastan riisui verkkaisesti naisen silkkialushousut ennen kuin työnsi Erican jalat koukkuun ja laskeutui naisen jalkoväliin. Erica tunsi melkein heti kielen pyörähtelevän liukkaudessaan, lipaisevan hänen tykyttävää nuppustaan. Tummaverikkö nauroi hiljaista ja matalaa nauruaan Rabastanin otteessa. Suloinen nautinto saisi jatkua vaikka ikuisesti… tai ei ehkä ikuisesti, sillä Rabastan tuntui kerrassaan taivaalliselta hänen sisällään… Eroottisten unelmien vaihtoehdot pyörivät hänen mielessään veistoksellisen nuorukaisen jatkaessa intiimiä kielileikkiä, kunnes kliimaksin hyökyaallot saivat hänen kurvikkaan lantionsa heittelehtimään.

”Tiedän jo missä asennossa haluan sinun naivan minua”, Erica kujersi rivosti.

Rabastan hymyili ikään kuin olisi nähnyt selkounta eroottisesta fantasiastaan. Erica kujersi ranskaksi riettaita vihjeitä hänen korvaansa, otti hänen lävistetyn korvalehtensä vähäksi aikaa viehättävien huultensa väliin.

”Luulen tajunneeni”, Rabastan naurahti malttamattomasti.

Parisen tuntia myöhemmin he lojuivat alusvaatteisillaan yhtenä pitkien raajojen sekamelskana; oli vaikea huomata mitkä raajat kuuluivat kummallekin. Erican lantiolle ulottuva kiharahuntu oli kyllin paksu verhoamaan hänen ylävartalonsa miltei kokonaan. Verenpunaiset rintaliivit pilkottivat tumman suklaan väristen suortuvien lomasta. Naisen päällimmäinen sääri oli enemmän koukussa. Rabastankin makasi kyljellään. Valaistuksen himmeys korosti loistavasti ihanteellista sivuprofiilia, joka ylitti jopa kuvanveistäjän kriteerit androgyynillä häkellyttävyydellään. Jonkun olisi pitänyt vangita kankaalle nuo kaksi luunvalkeaa olentoa, jotka olivat luonnottoman kauniita jopa magian muotojen täyttämään taikamaailmaan.

Mies suuteli Erican sormusten koristamaa kättä marmorinvihreät silmät puoliummessa.

”Sinä joudut aloittamaan pian tehtävä Fenwickin”, Rabastan surkutteli.

Erica hyväili Rabastanin poskea. ”On turhaa uhrata ajatustakaan seuraavalle päivälle, kun edellistä on vielä jäljellä.”

”Onhan se sääli, että Fenwickin nulikka koskee juuri sinuun. Tuskin se edes tietää miten naisen kanssa ollaan.”

”Tuskin tietääkään”, Erica myönsi kuivasti, ”mutta otathan huomioon, että minä sentään viettelin tässä jokin aika sitten Piskuilanin omasta vapaasta tahdostani - ei pimeyden lordi edes jättänyt Piskuilanin käännyttämistä yksin minun hoidettavakseni. Sinä ja Walden olitte samassa juonessa.”

”En ole unohtanut sitä. Saimme ihan hyvät naurut Waldenin kanssa.”

Erica koukisteli varpaitaan. ”Sen sijaan minä ja Beatrice taisimme saada elämämme naurut. Pidimme lapselliset pyjamapirskeet hänen Sinisestä tarinasta vuokraamassaan sviitissä. Olimme tilanneet oikein syötävää huonepalvelusta ja järjestäneet piknikin lattialle. Ainoastaan minä ryyppäsin, koska Beatrice oli jo silloin raskaana, mutta me kikattelimme niin kuin pahaiset teinitytöt. Äh, älä katso minua noin - ihan kuin olisit yllättynyt parhaiden ystävien suosikkihuvituksista.”

”Voin kuvitella sinut heilumassa täydessä tuiskeessa siellä sviitissä.”

”Kuvittele vielä hiusverkot meidän päihimme, niin päätön meno on taattu.”

”Ja hotellin kylpytakit.” Rabastanin suupieliä nyki. ”Eikös Beatricen tuleva lapsi ole sisarussarjan neljäs?”

”Onhan se. Lapsen syntymään on vielä kaksi kuukautta, mutta Beatrice sanoo tuntevansa itsensä tiineeksi lehmäksi.”

Nainen nousi ja veti seitinohuen yöpaidan ylleen. Kohta hän palasi hopeisen savukerasian ja eebenpuisen savukeholkin kanssa. Erica ei ollut aivan tosissaan sanoessaan Rabastanille, ettei huomista täytynyt ajatella etukäteen, sillä juonittelun yksityiskohdista alkoi kehittyä viittä vaille valmis, tiivis ja pitävä ansaverkko, jota kavalan kaunis femme fatale pääsisi pian virittelemään.


***

Benji Fenwickillä oli selkeä mielikuva kauniista naisesta: pitkä muttei liian pitkä, tiimalasivartalo, virheettömän kauniit kasvot ja pitkän pitkät hiukset - ainakin vyötärölle ulottuvat lainehtivat kutrit. Kaikkien mielestä Benji vaati liikaa naiselta. ”Hitot sellaista naista edes on”, ystävätkin sanoivat, ”koska jopa kauniissa naisissa on jotain rumaa kauneuden ohella. Benji Fenwick oli alle kaksikymmentävuotias hiukan varsamaisen hontelo mies, joka tavoitteli boheemia vaikutelmaa kirjavilla kaavuilla, tummasänkisillä kasvoillaan sekä neulotuilla kaulahuiveilla. Hänellä oli tummanruskeat nappisilmät, oikeat koiranpennun silmät. Benjin ilmeet olivat kuin maailmanmenoa ihmettelevällä pikkupojalla. Joidenkin tyttöjen mielestä nuorukaisessa oli jotain ’perustelemattoman sööttiä’, mutta Benjiä ei pidetty niin miellyttävän näköisenä että edes puoliksi hänen ihanteitaan vastaavat naiset olisivat voineet kiinnostua Benjistä.

Mikään ei estänyt Benjiä haaveilemasta niinä hetkinä jolloin hän ei ollut töissä antikvariaatissa tai riskeeraamassa henkeään Feeniksin killan hyväksi. Hän kirjoitti lyhyitä taidenovelleja ihannenaisesta ja piirsi tästä lyijykynäpiirustuksia. Hivenen tyyliteltyjä ja pelkistettyjä taustattomia luonnoksia. Benjillä oli suhde suunnilleen ikäiseensä ulkomaalaissyntyiseen naiseen, joka liikkui Iso-Britannian velhoyhteisön kirjavissa taidepiireissä. Nastya Borodavkija ei pitänyt mielikuvitusmuusan innoittamaa taidetta edes huvittavana ja kornina. Ei, Nastya olisi kironnut mielikuvitusmuusan alimpaan helvettiin, jos tämä olisi ollut lihaa ja verta.

Hän ja Nastya eivät olleet ottaneet viime aikoina yhteen iänikuisen syyn takia, vaikka heidän yhteisten hetkiensä laatu kärsi negatiivisen jännitteen takia. Kytevää hiillosta pystyi lietsomaan uuteen riitaisuuden roihuun. Nastya näytti avoimesti tyytymättömältä, kun Benji sysäsi hätäisesti luonnoslehtiönsä ja käsikirjoitusliuskat hilseilevän kirjoituspöytänsä laatikkoon naisen tullessa käymään. Nastya ei kuitenkaan sanonut mitään moisesta viimehetken siivoamisesta, sillä hänen ei tarvinnut. Oli muutenkin epäilyttävää panostaa kirjoituspöydän siisteyteen, vaikka keittiön tasot olivat likaisten astioiden ja aterimien röykkiön peitossa.

Liikkeen ruostunut kello helähti naisen astuessa myymälään korkojen kopinan ja oven narahduksen saattelemana. Benji katsoi tavoistaan poiketen ovelle, vaikkei yleensä puhunut pahemmin asiakkaille elleivät nämä pyytäneet erikseen apua. Siinähän oli hänen muusansa, innoittajansa ja päivittäinen pakkomielteensä! Nuori mies sulki silmänsä kokeillakseen näkisikö hän muusansa vielä silloinkin kun hän avaisi uudelleen silmänsä.

Hän näki, näki naisihanteensa joka oli juuri sellainen kuin piti. Vieläkin kauniimpi.

Naisella riitti pituutta ilman leningin helman alta pilkistäviä korkokenkiäkin. Tämän pitsien ja ruusukkeiden koristama kaula-aukko korosti ennemmin kuin peitti. Kapea vyötärö oli tuskin edes viisikymmentäsenttinen, ja sen pienuutta korostava lantio kaartuisi kurvikkaana leveiden helmojen kätköissä. Korkealle nutturalle asetellut hiukset hipoisivat varmasti valtoimenaan keinahtelevaa lantiota.

Benji sulki kirjan, jota oli lueskellut paremman tekemisen puutteessa. ”Päivää, neiti”, hän tervehti. ”Voisinko olla avuksi?”

”Etsinkin yhtä tiettyä kirjaa”, tummaverikkö lausahti juuri sellaisella käheällä ja hunajaisella äänellä, jolla Benji oli kuvitellut ihannenaisensa puhuvan.

Muodokas nainen suuntasi keinuvin, kissamaisin askelin tiskille kallis alligaattorinnahkainen käsilaukku käsivarrelle ripustettuna. Hän oli korkokenkineen ainakin Benjin mittainen - mahdollisesti pidempikin.

”Mitä kirjaa olette ajatellut?” nuorukainen kysyi takellellen.

Kuuluisimman kurtisaanin muistelmia”, nainen vastasi.

Benjin poskipäitä kuumotti, hänen kätensä hikosivat. ”Niin Beauxus Charmer’n kirjoittama Infontablea Plaisirin elämänkerta…” Mies oli laskeskelevinaan sormillaan antaakseen sellaisen vaikutelman, ettei ihannenaisen odottamaton ilmestymine muka vaikuttanut häneen. ”Meillä oli sitä muistaakseni - tuota noin - parisen kappaletta. Koetan löytää teille hyväkuntoisimman yksilön.”

Nainen nyökytteli sirosti. Punattujen huulten hienostunutta linjaa ei tarvinnut korjata huultenrajauskynällä, koska symmetrisistä symmetrisimmät huulet eivät olleet millimetrin vertaa liian ohuet tai liian paksut… Benji oletti naisen istuvan kolhiintuneelle art noveau- tyyliselle tuolille, mutta nainen seurasikin tarkkaavaisena hänen kapuamistaan huteralle jakkaralle. Kellään ei ollut samanlaisia silmiä, hän ajatteli tasapainoillessaan jakkaralla. Silmiä, jotka tuntuivat näkevän kaiken elleivät enemmänkin. Ylimmällä hyllyllä oli kolme pölyttynyttä Kuuluisimman kurtisaanin nidettä. Mies pyyhki parhaimpansa mukaan pölyt kaikista niteistä.

Benji olisi halunnut kirota, koska hyväkuntoisimman niteen liikkuva kansikuva oli hänelle liikaa. Infontablea Plaisir kiristi kuvassa kureliiviään suu seksikkäässä mutrussa pulleat rinnat pystyssä, kuin tarjottimella. Hän tunsi piinaavan terävän vihlaisun alavatsassaan. Infontablea oli jo itsessään kiusallisen viettelevää katsottavaa… eikä hän voinut olla kuvittelematta piinaavaa muusaa poseeraamaan samassa syntisessä rinnan yli tapaavasta korsetista, satiinialushousuista ja saumasukista koostuvasta minimalismia ylistävässä asukokonaisuudessa. Housut muuttuivat liian ahtaiksi. Ei helvetti: hänellä alkoi seistä!

Nuorukainen laskeutui polvet tutisten niteet kainalossaan. Hän ojensi ne kömpelösti naisasiakkaan nähtäväksi toivoen, ettei tämä huomaisi hänen housunetumuksensa alati pullistuvaa kohoamaa.


***

Erica, Rabastan sekä Beatrice aviopuolisoineen olivat kokoontuneet Waldenin Lontoon asuntoon. Walden asui naimisiin mentyään virallisesti Yorkshiressä sijaitsevassa lapsuudenkodissaan, vaikka hän vietti enemmän aikaa asunnossaan kuin Macnairin sukutalossa. Sohvalla makoileva Beatrice oli erillään pöydän ääressä istuvasta seurueesta. Hän imi kärttyisenä savukeholkkia toinen käsi raskausvatsallaan. Beatrice Macnair Avery tunsi itsensä ulkopuoliseksi kolmen juonittelevan kuolonsyöjän ja jopa rakkaimman ystävättärensä seurassa.

”Olen käynyt Fenwick -pojun työpaikalla”, Erica sanoi, ”siellä antikvariaatissa.”

Bordeaux Avery karisti sikarin tuhkaa pöydällä olevaan emaloituun tuhkakuppiin. ”No niin, nyt meidän tarvitsee enää selvittää missä Fenwick asuu ja missä sillä on tapana liikkua.”

”Luulisi Piskuilanin tietävän tuollaiset perusjutut”, Walden sanoi laiskalla äänellä. ”Sen kun kysytään siltä vätykseltä.”

Rabastan naputti pöytälevyä ivallisesti hymyillen. ”Luulisi Piskuilanin kertoneen pimeyden lordille kaiken tietämisen arvoisen Feeniksin killasta. Tokkopa Fenwick tietää sen enempää kuin Piskuilan.”

”Väitätkö olevasi perillä pimeyden lordin kaikista suunnitelmista, Rabastan hyvä?” Bordeaux kysyi.

”Ajattelisitte loogisemmin - totta kai Fenwick on helpompi tappaa, kun tiedämme missä se majailee”, Walden letkautti.

”Sinä et ajattele muuta kuin tappamista”, Rabastan piikitteli.

“Mitä väliä?”

”Pimeyden lordin logiikkahan on ilmiselvä”, Erica pisti väliin, ”ja voin sanoa Waldenin olevan oikeilla jäljillä.”

”No niin, siinä kuulitte.” Walden virnisti.

Erica oli painanut sormenpäänsä vastakkain ja nojasi eteenpäin. ”Katsos Rabastan, Piskuilan ja Fenwick eivät tietääkseni ole sydänystäviä, eivätkä edes tunne toisiaan hyvin. Minä sekä pimeyden lordi tiedämme minun voivan soluttautua osaksi Benji Fenwickin elämää.”


***

Slaavilaisen näköinen nainen toisteli venäjänkielisiä kirosanoja samaan aikaan, kun Benji työntyi häneen kerta toisensa jälkeen. Nastya Borodavkija piti asetelmaa äärimmäisen nöyryyttävänä: hän paljas perse pystyssä ja Benji nussimassa häntä takaapäin umpimähkäisesti sohien. Tämä oli tunkenut kätensä hänen kaula-aukkoonsa ja puristeli kivuliaasti hänen rintojaan. Naisen kädet puristivat keittiön työtason reunaa. Benjin raskas, äänekäs huohotus enteili laukeamista. Muutaman kipua aiheuttavan työnnön jälkeen nuori mies ähkäisi kiivaasti, ja Nastya tunsi tämän laukeavan pahoinpideltyyn naiseuden kuiluunsa, sitten Benji lysähti häntä vasten melkein koko painollaan.

”Vedä se ulos musta äläkä hitto soikoon nojaa muhun”, Nastya sihahti. ”Selkä menee vähemmästäkin!”

”Mitä sinä niuhotat?” Benji valitti. ”Mehän käytettiin ehkäisyloitsua.”

Nastya tapaili keittiön työtasolla olevaa taikasauvaa käteensä. ”Minä - minä vittuna sä oikein pidät mua, Benji Fenwick?” Hän heilutteli taikasauvaansa.

Benji taputteli hänen paljasta persettään ikään kuin olettaen hänen pitävän sitä huomattavasti parempana kuin tissien kourimista. ”Nastya, Nastya… Älä viitsi”, mies torui maanittelevaan sävyyn.”

”Voi saatana! Kuulit mitä mä sanoin sulle!”

Mies vetäytyi hänen sisältään. Nastya laski helmansa alas ja poimi alushousunsa kylmältä lankkulattialta. Hän kääntyi nuorukaiseen päin silmät hivenen kavenneina. Pitkät hiukset roikkuivat Nastyan kasvoilla, mutta hänelle ei tullut mieleenkään pyyhkäistä niitä tieltä. Benji veti sepaluksensa kiinni. Nappisilmät olivat tavallistakin ihmettelevämmät.

”Mitä siinä toljotat?” slaavinainen kivahti kiskoessa alushousujaan ylleen. ”Ai niin, mutta sähän kuvittelet sen ihannenaisen, kirotun mielikuvitusmuusasi mun paikalle. Niinpä tietysti. Olisihan mun pitänyt tajuta.”

”Pyh, pyh. Nyt puhut omiasi.”

”Älä jaksa jauhaa tota samaa paskaa, mikä tulee jo ulos mun korvista.” Hän raastoi melkein mustia piikkisuoria hiuksiaan. ”Oon niin väsynyt sun valheisiin.”

”Meidän panostako kaikki johtui? Voidaanhan me ottaa uusiksi - hitaammin - eikä minun ole mikään pakko panna sinua takaapäin. Luulin vaan että olisit tykännyt. Jotkut naiset sanoo tuntevansa itsensä tosi seksikkäiksi kun niitä pan -”

”Et voisi olla lässyttämättä? Se on tosiasia ettet sä osaa nussia missään asennossa hyvin. Laukeatkin liian nopeasti etkä osaa sisäistää mistä mä tykkään. Toi äskeinen oli viimeinen pohjanoteeraus. Mua on nussittu paljon paremmin, tuhat kertaa paremmin.”

Benjin kulmakarvojen väliin ilmestyi pystysuoria ryppyjä. ”Siitähän ammattihuoralla riittääkin kokemusta”, hän sanoi sarkastisesti.

”Mä voin levittää haarani jokaiselle säälliselle kaksilahkeiselle kohtuullista korvausta vastaan ja kestää epämääräistäkin lykkimistä”, Nastya tuhahti. Hän seisoi kädet puuskassa paino jakaantuneena tasaisesti molemmille jaloilleen. ”Sä jaksat aina syyllistää mua ammatistani. Ihan kuin köyhän katuhuoran tyttärellä olisi hirveästi valinnanvaraa, kun ei oo kunnollista koulutusta eikä yhtään säästöjä.”

”Joskus tuo väite on voinut pitää paikkansa sinun kohdallasi, mutta sinä voisit saada halutessasi kunnon töitä. Et kuitenkaan hae niitä, koska olet mieltynyt huoraamiseen.”

Nastyan kolmiomaiset, pitkähköt kasvot vääristyivät tunnistamattomaksi vihan naamioksi. Nainen tarttui taikasauvaansa ja osoitti sillä Benjiä. ”Kidut -”

Mies ehti väistää ajoissa ja perääntyi monta askelta taaksepäin. Nastyan povi kohoili kiivaasti. ”Korjaa äkkiä luusi, sillä seuraavalla kerralla mun kirous ei mene ohi.”

Benji lähtikin. Ei halunnut joutua halvan huoran kiduttamaksi, Nastya ajatteli ironisesti maatessaan säröilevässä ja tummuneessa kylpyammeessa, joka vei suurimman osan pikkuisen kylpyhuoneen lattiatilasta. Kylpyvesi oli haileaa, koska kylpyvaahdon nostattama sitruunan tuoksuinen vaahto oli haihtunut olemattomiin. Nastya poltti savuketta tarkastellen alastonta vartaloaan ulkopuolisen silmin: paksuniveliset ja luisevat polvet, kupera vatsa, kapea vyötärö ja keskikokoiset rinnat, joiden kovettuneet kärjet olivat kalvakan vaaleanpunaista sävyä. Hänellä ei ollut enää lämmin hupenevassa vedessä, joten Nastya nousi ammeesta ja kuivasi itsensä karkeaan ja ohueen pyyhkeeseen.

Hiukan myöhemmin hän ehosti itseään pienen, nuhjuisen pukeutumispöydän ääressä. Hän ei tarvinnut tasaiselle iholleen muuta ehostusta kuin sipaisun poskipunaa kirkastamaan ihonsa kalpeutta. Sen sijaan hän korosti voimakkaasti kaarevia kulmakarvojaan ja silmiään. Levitti mustasta ja ruskeasta yhdistettyä luomivärisekoitusta luomilleen ja rajasi silmänsä mustalla kajalilla ennen kakkumaskaran laittoa. Hän jätti tupeeratut hiuksensa auki, kun Nastya ei ollut koskaan osannut tehdä suorille hiuksilleen oikein mitään. Ehostettu lopputulos jäi laimeammaksi kuin hän oli ajatellut. Kalpea, tummaluominen nainen näytti sairaalta ja väsyneeltä.

Mä en ole oppinut edelleenkään meikkaamaan itseäni paremmin. Näytän samalta katuhuoralta jopa silloin kun mä yritän tosissani näyttää luksushuoralta. Nastya olisi halunnut särkeä pukeutumispöydän reunoiltaan mustuneen peilin välttyäkseen näkemästä sitä mitä ei halunnut nähdä. Se oli turhaa. Todennäköisesti kaikki oli varmaan turhaa… Nastya irvisti katkerasti avatessaan tuliviskipullon. Anna mulle paras humala, parempi kuin aikaisemmin koetut.

Humalassa Nastya arvosti enemmän itseään. Humalassa hän oli ylpeä siitä, että oli vetoisassa loukussa asuva kymmenen sirpin huora. Iskunkiertokujan pubit odottivat huoraansa, joka halusi myydä luisevaa, epäkypsää ruumistaan miehille, jotka eivät nostaneet mielikuvitusmuusia jalustalle.

Viattomuuden illuusio


Author: Hannabella
Beta: ninjapiski
Rating: S
Genres: drama, angst, one-shot
Päähenkilöt: Kyyryn perhe
Kirjoitettu: 2009
Disclaim: Potter-versum kuuluu Row´lle, juoni Lavinialle.
Summary: Rouva Kyyry tietää kuolevansa ja pyytää aviomiestään tekemään viimeisen palveluksen hänelle.







Voima oli katoamassa rouva Kyyryn hauraasta ruumiista. Hänen elämänliekkinsä oli hiipumassa eikä mikään saisi sitä vahvistumaan. Rouva Kyyry oli sinnitellyt lääkkeiden voimalla viimeisen vuoden ajan, sillä varteenotettavan taikaministeri-ehdokkaan vaimon oli hänen mielestään oltava esillä. Uuvuttavat seurapiiritapahtumat olivat tihentäneet sairaalakäyntejä. Lääkitystä oli muutettu aina vain vahvemmaksi, mutta se ei ollut saanut häntä hautautumaan sängyn pohjalle. Vasta eräs kohtalokas tapaus pysäytti työnarkomaanin ja tämän elämään takertuvan vaimon.

Heidän ainoa poikansa jäi kiinni kidutuskirouksen langettamisesta Longbottomin pariskuntaan. Taikalainvartijaosaston päällikön poika paljastui kuolonsyöjäksi. Näinä sekalaisina, kaoottisina aikoina Bartemius Kyyry oli noussut nopeasti ministeriössä. Hän oli taistellut väkivaltaa vastaan väkivallalla ja sallinut anteeksiantamattomien kirouksien käytön epäilyksenalaisiin. Joidenkin mielestä hänestä tuli kyltymättömän julma, mutta Barty Kyyryllä oli kuitenkin kannattajajoukkonsa. Enemmistö piti hänen toimintaansa eettisesti oikeana, joten moni vaati hänen valitsemistaan seuraavaksi virkaatekeväksi taikaministeriksi. Hänen-joka-jääköön - nimeämättä katoamisen jälkeen Barty Kyyry oli kuvitellut saavuttavansa tavoitteensa.

Pojan kiinnijääminen oli kohtalokas kolhu vanhemman Kyyryn saavutuksille.

Vanhempi Kyyry oli tuominnut oman poikansa Azkabaniin siinä missä Lestrangen pariskunnan ja nuoremman Lestrangen. ”Minun poikani sinä et ole. Minulla ei ole poikaa”, herra Kyyry oli sanonut taikalakineuvoston oikeudenkäynnissä.

Fortuada Kyyry oli silti anellut heidän poikansa vapauttamista. Herra Kyyry suostui harkitsemaan Fortuadan ehdotusta sen enempää lupaamatta.

”Et voi kiistää ettet olisi nähnyt nuoremman Bartemiuksen kauhua”, Fortuada sanoi jälleen kerran. ”Luojan tähden, Bartemius, meidän poikamme itki siellä oikeudenkäynnissä ja sanoi minulle: ’Ei! Äiti, ei. Minä en tehnyt sitä, minä en tehnyt sitä, minä en tiennyt. Älä lähetä minua sinne, älä anna isän lähettää!’”

Fortuada heilutteli kuihtuneita pikkukäsiään hilliten halunsa itkeä. “Se oli meille molemmille kohdistettu avunpyyntö.”

Bartemiuksen alahuuli värisi ja hän yskäisi. Ne olivat Fortuadalla tuttuja hermostuneisuudesta ja epäröinnistä kertovia merkkejä, joista Barty Kyyryn lähipiiri oli tietoisia.

”Sinä tiedät - sinä tiedät millaisessa seurassa poikamme jäi kiinni, Fortuada”, herra Kyyry ärähti yhteen purtujen hampaittensa välistä. “Minä näin omin silmin pimeyden piirron hänen käsivarressaan, kun kävin Azkabanissa hänen pidätyksensä jälkeen. Ainoastaan sillä itseään kuolonsyöjiksi kutsuvalla roskasakilla on pimeyden piirto.” Hän sylkäisi kahdeksan viimeistä sanaa suustaan.

”Teki Barty mitä tahansa, niin hän on silti meidän poikamme.”

Aviomiehen silmät laajenivat, mutta muuten hän hillitsi itsensä.

”Sinun pitäisi tietää ettei isälliseen kiintymykseeni vetoaminen auta - sinun jos kenen.”

Hetkeen aviopari Kyyry ei sanonut mitään. Viimein Fortuada Kyyry sanoi jotain sellaista, mitä aviomies ei voinut pistää pelkkään harkintaan.

”Minä olen kuolemansairas, Bartemius”, rouva Kyyry totesi käheällä äänellä, ”ja pyydän sinua tekemään viimeisen palveluksen pian kuolevalle vaimollesi.”


***

Hento nainen tärisi herra Kyyryn käsivarsilla. Paksu samettiviitta ei riittänyt lämmittämään ihmiskehoa, johon kalvava kylmyys oli uponnut luita ja ytimiä myöten. Herra Kyyry laski hauraan naisen vuoteelle vain nähdäkseen miten Fortuada alkoi venyä pituutta ja miten tämän hauras olemus muuttui, palautui ennalleen. Nuorempi Kyyry makasi kyljellään kapealla vuoteella. Barty tukeutui kyynärpäittensä varaan.

”Isä…”, poika sopersi.

Hänen kuumeisena kiiltelevät silmänsä tavoittelivat ankaran isän katsetta. Ne olivat samaa harmaansinistä sävyä kuin Fortuadalla ja muodoltaan yhtä mantelinmuotoiset.

”Minä - minä…” Sanat vaikuttivat juuttuneen herra Kyyryn kurkkuun ikään kuin tukehduttamaan hänet. Ehkä hän ei kestänyt nähdä Fortuadalta perittyjä silmiä.

Taidokkaasti solmittu lumenvalkoinen musliinisolmio kuristi. Herra Kyyry löysäsi solmiotaan selin poikaansa, sillä hän halusi paeta Fortuadan silmiä. Hän harppoi hartiat lysyssä talon kirjastoon, jota hän piti työhuoneenaan. Vastoin tapojaan hän oli ryypyn tarpeessa. Yleensä hän, hallittu ja teräksiset hermot omaava terveysfanaatikko käytti alkoholia vain satunnaisesti, koska hän ei sietänyt sitä tunnetta, että oli kaatanut alas kurkustaan ainetta, joka loi valheellista harmoniaa. Mutta hän ei kyennyt tässä tilanteessa pitämään itsekuriaan yllä. Baarikaapissa oli useita seurustelukäyttöön varattuja pulloja, joiden seasta herra Kyyry löysi kaipaamaansa tuliviskiä. Mitä lehdistön susilauma olisikaan valmis antamaan siitä faktasta, että Bartemius Kyyry vanhempi on kaikkein ankarin itselleen? hän ajatteli ironisesti kaataessaan savuavaa alkoholijuomaa snapsilasiin.

Nuoremmalla Kyyryllä oli ollut kuumetta jo useitten päivien ajan, mutta hänen kuumeensa nousi nousemistaan, kunnes se oli pelottavan korkealla. Poika heittelehti levottomana ylellisellä vuoteella houreidensa kourissa. Iholle kihonnut hiki oli liimannut pyjaman hänen ylävartaloonsa. Siniharmaat silmät eivät enää tunnistaneet ankaraa isää eivätkä uskollista kotitonttu Winkyä. Pojan kaikki katkonaiset ja käheät sanat olivat hourailua. Hän oli liki voimaton, mutta kuitenkin kyllin vahva potkimaan peitteensä pois.

Winky pyyhki jatkuvasti kostealla pellavapyyhkeellä hikeä Bartyn pisamaisilta ja maidonvalkeilta kasvoilta. Sen suunnattomat mulkosilmät olivat oikea murheen asuinsija. ”Winky on sitä mieltä, että isännän pitäisi kutsua parantaja tänne hoitamaan nuorta isäntää”, se kimitti.

Herra Kyyry käveli ikkunan luota sairasvuoteelle. ”Tiedät ettemme voi tehdä sitä, Winky”, hän sanoi rauhoittavaa sävyä tavoitellen, vaikka rauha oli huvennut kalvavaan tyhjiöön.

”Winky ei haluaisi sanoa tätä, armollinen herra, mutta… jos kuume nousee vielä vähänkin korkeammalle, niin se vie hengen nuorelta herralta.”

Nuorempi Bartemius joutaisikin kuolemaan, sillä poika oli syössyt Kyyryn nimen lokaan. Mutta hän oli luvannut tehdä viimeisen palveluksen keijukaisvaimolleen… herkälle ja hauraalle Fortuadalleen. Hänen vaimonsa oli niin eteerinen, keski-ikäisenäkin Fortuadassa oli samaa aineettomuutta kuin pisamaisessa lapsenkasvoisessa tyttönaisessa, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Fortuada oli aina ollut uskomattoman hyvä nainen. Hän oli auttanut velhomaailman vähäosaisia järjestelmällä keräyksiä ja muita hyväntekeväisyystilaisuuksia. Liian hyvä tähän kylmään maailmaan. Heidän vanhempansa olivat aikanaan päättäneet lastensa puolesta kihlauksesta, mutta suloinen neito oli saanut hänet heti ihastumaan itseensä. Neidon avuttomuus ja lempeys olivat vedonneet vanhemman Kyyryn herkempään puoleen ja herättäneet piilevät suojeluvaistot. Rakkaan vaimon viimeinen toive oli ollut oikeutettu, sillä vaatimaton Fortuada ei ollut melkein koskaan pyytänyt häneltä edes rakkautta. Herra Kyyry arvosti ja rakasti vaimoaan vielä enemmän tämän viimeisen toivomuksen takia. Fortuada oli (turhankin) laupias ja anteeksiantava pelastaessaan kuolonsyöjäpoikansa Azkabanilta. Fortuadalta oli riittänyt rakkautta ja empatiaa nuoremmalle Bartemiukselle hänenkin edestään. Vaimo ei ansainnut sellaista yksinäistä kuolemaa, jonka oli valinnut itselleen äidinrakkaudesta…

”Nuorempi Bartemius selviää, Winky.” Herra Kyyry istahti vuoteen laidalle ja otti lempeästi pyyhkeen Winkyltä. ”Mene katsomaan löytyykö talosta lisää lääkejuomia.”

”Kyllä, herra.”

Jossain herra Kyyryn mielen perimmäisessä sopukassa oli katumusta, koska hän oli lähettänyt omaa lihaansa ja vertansa olevan jälkeläisensä Azkabaniin, paikkaan, jossa itseään vankien epätoivolla ja ahdistuksella ravitsevat olennot imivät tyhjiin näiden kaiken voiman ja onnellisuuden. Olkoonkin että vangit olivat itsekin oikeita piruja. Hänen olisi pitänyt lähteä joskus ajoissa töistä ja yrittää tutustua omaan ja ainoaan poikaansa niin kuin Fortuadalla oli ollut tapana sanoa. Katumus ei kyennyt poistamaan virheiden taakkaa.

Bartemius Kyyry kastoi pyyhettä haaleassa vedessä, kiersi ylimääräisen veden pois.

Hänen ja Fortuadan poika ei näyttänyt julmalta ja paatuneelta kuolonsyöjältä. Hän oli itse asiassa todella nuoren näköinen, paljon nuoremman kuin yhdeksäntoistavuotiaan näköinen. Aikaisemmin herra Kyyry ei olisi tajunnut ajatella tuollaista. Isänsä kaima oli hieman keskipituista pidempi ja poikamaisen hoikka, muttei suorastaan hinteläkään. Sirot ja tietyllä tavalla herkät kasvonpiirteet antoivat nuoremman vaikutelman. Bartemius oli hyvin sairaana avuton ja siten kykenemätön satuttamaan ketään.

”Älä kuole, Bartemius”, herra Kyyry huomasi anelevansa.

Eikä hänen poikansa kuollut. Herra Kyyry ja Winky päivystivät sairashuoneessa koko yön. Pitkän yön vaihtuessa viimein aamun koitoksi uni oli armahtanut hetkeksi potilaan. Hän nukkui yllättävän rauhallisesti useitten peitteidensä alla kasvot levollisuuteen rauenneina. Suu oli raollaan kuten kauniita unia näkevällä lapsella. Tummanruskeat ripset olivat päistään vaaleammat. Ne olivat lapsen silmäripset. Viattomuuden illuusio oli pettämätön.