Vampyyrinovelli: Riistetty haaveilija

Pairing: Odessa/ Dominique/ Annette

Rating: K-11

Genres: drama ja romance

Chereden markiisi oli ajatuksissaan, joten hän ei tajunnut pukea käsivarrellaan riippuvaa laskosviittaa, eikä hän huomannut heti makuuhuoneeseen liihottavaa rakastajatartaan. Tämä oli korumäärän ja muhkean kampauksensa koristeiden perusteella lähdössä juhlimaan.

”Iltaa, Odessa”, Chereden markiisi mutisi tervehdykseksi.

”Iltaa, mon chér”, hänen rakastajattarensa naurahti ja asteli ylimyksen luo yhtä sulokkaasti kuin villikissa. Hän kurottautui ottamaan de Chereden kauniit kasvot linnunluisten käsiensä väliin ja sipaisi miehen huulia omillaan.

Härnäävä ele sai markiisin väkisin hymähtämään. ”Sinä et ole koskaan piitannut tyylikkäistä käsisuudelmista.”

”Oletteko muuten lähdössä Broussox'in palatsiin, kun näytte pukeutuneen sangen hovikelpoisesti?”

”Minähän pukeudun aina hovikelpoisesti”, markiisi oli toruvinaan. ”Minua ei kuitenkaan tulla näkemään tänään eikä huomenna huvitusten parissa. Minulla on muuta tekemistä.”

”Liittyykö ʼmuu tekeminenʼ jollain tapaa siihen että yksi palatsin huoneistoista on pistetty uuteen uskoon.” Odessa Noir ei ollut mikään kananaivo, vaikka olikin huora, vaan hänellä oli tarkka havainnointikyky. ”Minä en ainakaan ole vaihtamassa huoneistoa. Kaikki täällä tietävät, etten pidä yhtään siitä väristä!”

”Voin tyydyttää sen verran uteliaisuuttasi että paljastan että huoneisto tulee eräälle naiselle, jonka lempiväri on vaaleanpunainen.”

”Mutta Dominique! Tuollaisen suppean vihjeen perusteella ei voi päätellä mitään.” Odessa siveli vampyyrimarkiisin käsivartta kokeillen tehdä hänen mielensä suojamuuriin edes hiusmurtuman. Välillä hän oli Dominiquetakin taitavampi viettelijä, mutta tämä oli yksi niistä harvoista kerroista, kun ylimys osoittautui immuuniksi hänen viehätysvoimalleen.

*****

Naimattoman tätinsä hoivissa kasvanut Annette Valerie Duvallon oli jaksanut päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen kärsimystä ammentamalla voimaansa satuprinssinsä lupauksesta. Monsieur de Cherede, tosielämän satuprinssi oli luvannut hänelle kymmenenvuotiaana muuttavansa hänet kaltaisekseen. Ikuisesti nuoreksi ja kauniiksi kuolemattomaksi, joka eli menneisyyden loiston ympäröimänä. Sitten Annette asuisi hovissa, käyttäisi kermakakkumaisia prinsessamekkoja, tanssisi rokokooajan hovitansseja, soittaisi cembaloa ja kaikki ihastelisivat hänen kauneuttaan.

Blondiini oli hukkumaisillaan kaksikymmentäkaksivuotiaana depression ylivaltaan ikään kuin hän olisi pudonnut vettä täynnä olevaan kaivoon. Hëloise-tädin kiihkouskovaisuus saatanan läsnäolon jatkuvana jauhamisena ei ollut ainoa seikka, joka masensi häntä, vaikka tädin luona asuminen oli ollut traumatisoivaa. Sen lisäksi häntä oli syrjitty koulussa. Ja mikä pahinta hänet oli raiskattu ja käytetty hyväksi. ”Olet vieläkin se sama pöhkö haaveilija joka uskoo satuihin, mutta silti olet tosi houkutteleva pikku lutka”, hänelle oli sanottu. Satuprinssien sijasta vastaan oli tullut parhaimmassa tapauksessa pelkkiä kalliille partavedelle tuoksuvia ja mittatilauspukuja käyttäviä esineellistäjiä.

Annette toivoi hartaasti vuosien takaisen kohtaamisen olevan sittenkin totta eikä ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Monsieur de Cherede ei nimittäin ollut tullut tapaamaan häntä, vaikka oli luvannut. Siitä syystä hän oli epäileväinen. Miten hän edes saisi yhteyden Dominiqueen, sillä vampyyreitä ei löytänyt mistään väestörekistereistä?

Eräänä iltana Annette palasi vuokrayksiöönsä ruokaostoksia kantaen. Hän miltei kirkaisi löytäessään muuttumattomana säilyneen Dominiquen asunnostaan. Ruokaostokset putosivat eteisen lattialle. Vampyyrikeikari oli yhtä pitkä, solakka ja enkelimäisen kaunis kuin kaksitoista vuotta sitten. Taakse kammatut pronssinruskeat kiharat hohtivat keinovalossa ja turkoosit mantelisilmät suorastaan säihkyivät. Kävelykepin nupilla lepäävä käsi hukkui hihansuiden leveisiin pitseihin.

”Viime näkemästä on vierähtänyt pitkä aika ihmisten mittapuulla”, keikari virkkoi silkkisesti.

Annetten suu loksahti auki niin kuin hiirilossa. Hän hoiperteli miehen luo selkä kumarassa tuoden pahasti juopuneen. Hänen oli kosketettava vierastaan uskoakseen, ettei nähnyt kaunista unta.

”Tämähän on totisinta totta, Annette”, Dominique vakuutti. Hän oli lukenut naisen ajatukset. ”Olen tullut kysymään, mihin päätökseen olet tullut vuosien harkinnan aikana. Syleiletkö armeliasta kuolemaa, sillä et voi jäädä henkiin tietoisena vampyyrien olemassaolosta. Vai otatko lahjani vastaan?”

”Tiedätte että minä tiesin jo pikkutyttönä, mikä on minun vastaukseni”, Annette sopersi kyynelsilmin ja takertui nyyhkyttäen Satuprinssiinsä. Nuori nainen ei nähnyt halvoin huonekaluin sisustettua, roosatapettista yksiötä, vaan ainoastaan pelastajansa. Hän ei ollut osannut pitää kolmeakymmentä neliömetriä sen enempää kotinaan sen enempää kuin Hëloise-tädin kappelimaista kolmiota.

”Vielä kärsimystä kaiken ankeuden päälle”, Dominique huokaisi itsekseen syleillen lohduttavasti nyyhkytystä vapisuttamaa naispoloa. Häntä inhotti ettei kaunotarta ollut koskaan arvostettu niin paljon kuin tämä olisi ansainnut.

”Lähtekäämme kaunokaiseni ja jättäkäämme kurjat muistot ja kuolevaisuuden kirot kauas taaksemme”, hän kehotti blondiinin rauhoituttua hieman ja nosti tämän helposti jänteville käsivarsilleen.

Hän kantaa minut linnaansa, ja me elämme onnellisina elämme loppuun asti, Annette muisteli Disneyn Lumikin vuorosanoja. Hänet vietiin asumukseen, joka ei ollut kokonsa puolesta mikään Versailles mutta kuitenkin kuin palatsi. Annette olisi kierrellyt ihastelemassa Dominiquen palatsia, ellei olisi ollut niin loppuun ajettu ja antoi tämän viedä itsensä suoraan hänelle varattuun vaaleanpunaiseen huoneistoon.

”Olisi varmaan… mukavampaa että käyt makaamaan vuoteelle – joskaan se ei satu yhtään vähemmän”, markiisi virkkoi makuuhuoneessa.

”Mitä väliä!” nuori nainen tuhahti katkerasti. ”Henkisellä ja fyysisellä kivulla ei ole mitään eroa.” Hän kapusi päättäväisesti korokkeella komeilevaan rokokoovuoteeseen ja asettui makaamaan sille kuin kuolinvuoteelle. Toisaalta se olikin hänen kuolinvuoteensa, sillä Annette Valeria Duvallon lakkaisi olemasta ihminen.

Hän näki silmänurkastaan vampyyrin hohtavanvalkoisten raateluhampaiden paljastuvan ja hänen Satuprinssinsä siirsi hänen platinanvaaleat kiharansa pois tieltä. Raateluhampaiden uppoaminen sattui kauheasti niiden upotessa hänen kaulansa sivuun, siltä kuin Viiltäjä-Jack olisi aikeissa viiltää hänen kurkkunsa auki. Mutta hänen hiuksiensa hellä silittely ja Dominiquen rauhallisuus estivät neitoa kirkumasta. Kuitenkin keikarilla oli vaikeuksia hillitä itseään juotuaan naisesta verenhukkaan riittävä määrä verta. Hän oli ihastunut Annetteen, mutta hän oli vampyyri ja nainen ihminen.

”Olet ollut tähän asti riittävän urhea, mutta pahin on vielä valitettavasti edessä, ma chérie”, mies totesi pehmeästi. Sitten hän nosti heikkona kituuttavan ihmisen nojaamaan topattuun sängynpäätyyn ja viilsi haavan ranteeseensa pitkäkyntisellä etusormellaan. Veripisaroita alkoi tipahdella vuodevaatteille.

”Mitä m-minun… pitää tehdä?” neito sopersi.

”Ei muuta kuin juoda.” Dominique istuutui Annetten viereen käsi kohotettuna.

Nainen tarttui hänen ranteeseensa ja painoi punatut huulensa avohaavalle. Vampyyrin veri maistui aluksi epämääräisen rautaiselta ja sakealta – joskaan ei pahalta, mutta hän ei jäänyt miettimään sen enempää. Hän joi juomistaan, kunnes Dominique käski tavallista terävämpään sävyyn lopettamaan.

*****

”Haluaisiko herra markiisi ravita itseään välillä?” Louis-niminen vaaleaverinen vampyyri kysyi. Hän oli toinen Chereden markiisin kamaripalvelijoista. Kellään muulla ei olisi ollut sillä hetkellä lupa häiritä herra markiisia paitsi juuri kamaripalvelijoilla.

Markiisi istui katosvuoteen reunalla pyyhkimässä Annetten kasvot ja kaulan kylmään veteen kastetulla pellavapyyhkeellä. ”Tosiaankin. Kurkkuni on yhtä kuiva kuin Saharan autiomaa eikä tuore veri olisi pahitteeksi”, hän totesi ihmetellen, miksei ollut tullut kiinnittäneeksi aiemmin huomiota janoonsa. ”Missä mademoiselle Noir muuten on, Louis?”

”Mademoiselle Noir lähetti sanan teille”, Louis vastasi. ”Hän jää Broussoxin palatsiin päiväksi ja tulee huomenillalla takaisin.”

”Vai niin.” Järjestely sopi Dominiquelle vallan mainiosti. Huvitelkoon Odessa parhaaksi katsomallaan tavalla Lucienin kotona, niinpä hän sai keskittyä rauhassa Annetteen. Hän halusi olla itse läsnä ihastuksensa tukena miltei koko tuskallisen muutoksen ajan. Mies kumartui suutelemaan rauhoittavasti neitoraukan kuumottavaa otsaa. ”Suo anteeksi. Minun on jätettävä sinut hetkeksi. Vain hetkeksi.”

Kuitenkaan Annette ei kuullut, sillä hän ei ollut ”kotonaan” eikä vaaleanpunaisessa prinsessahuoneistossa – vaan jossakin, missä tämän maailman rajat loppuivat.

Vampyyrin veri oli sytytysnestettä, joka oli sytyttänyt polttorovion kärventämään Annetten sisältäpäin. Ihon hikikyllästys oli liimannut vaatteet hänen vartaloonsa ja hiukset olivat hiostuneet otsasta ja niskasta. Hikeä oli ylipäätään turha pyyhkiä pois. Neito nyki niin kuin elvytettävä potilas, rypisti lakanat kääntyilyllään ja heittelehtimisellään ja houraili yksittäisiä sanoja ja katkonaisia lauseita, Dominiquen palattuakin janonsa sammuttaneena.

”Shh, aarteeni”, Dominique rauhoitteli. ”Olin vain hetken pois. En ikinä hylkäisi sinua.”

Hänen aarteensa? Voiko vampyyri pitää ihmisnaista aarteenaan? Olentoa joka vaikutti olevan haihtumaisillaan olemattomiin jatkuvalla hikoilullaan. Kuinka hän edes kuuli samettiäänen maailman rajalle? Soitettiinko hänelle kaukopuhelu vai oliko heidän välillään telepaattinen yhteys? Ei hän tiennyt. Miksi samettiääninen olento tuntui olevan samassa paikassa kuin hän?

Jääkausi tuli sammuttamaan rovion Annetten elimöstä kahden päivän kuluttua. Sydän hakkasi luuhäkissä kuin vangittu lintu, ennen kuin routa sammutti rovion ja pysäytti naisen sydämen ainiaaksi. Samalla kipu hävisi kaikkialta ja antoi viimeisen silauksen muutokselle aivan kuin taikasauvan heilautuksella.

Nyt Annetten näkökyky, kuulonsa ja hajuaistinsa olivat parantuneet monin, moninkertaisesti. Hän alkoi huomata kokoajan eroavaisuuksia; hänen ei tarvinnut enää hengittää ja hänen jokainen liikkeensä oli harkitsemattomanakin sulavan kaunis. Annette ei ollut koskaan ollut kömpelö, mutta hän oli liikkunut nykyiseen verrattuna suorastaan kankeasti. Niinpä hän olisi halunnut peilin nähdäkseen oliko hän vielä Annette Valerie Duvallon vai täysin muukalainen.

Vuoteen laidalla istuvan Dominique hymyili poikamaisesti Annettelle turkoosisilmät säihkyen . ”Onpa ihanaa nähdä sinun voivan jo paljon paremmin”, Dominique sanoi. ”Muutoksesi on nyt ohi.”

”Silti minusta tuntuu oudolta...” Annetten kurkku tuntui aivan kuivalta, ja vesi oli noussut kielelle. Hän tunsi vaistonvaraisesti, etteivät vesi ja täyttävä ateria tulisi enää poistamaan janoa ja nälkää. Vaan…

”Tiedän sinun olevan valtavan utelias näkemään mahdolliset ulkoiset muutokset. Kaikki aikanaan. Aterioipa ja kylvepä kuitenkin ensin.” Chereden markiisi kiskaisi soittokellon nyöristä eikä kulunut kauan kun turkoosilivreinen lakeija tuli juopolta näyttävän miehen kanssa makuuhuoneeseen. Niinkin ruokkoamattomasta ja vastenmielisestä ilmestyksestä lähti janoa lisäävä ja kutsuva, makean rautainen tuoksu.

”Siinäkö on minun ateriani?” Annette kysyi Domininquelta.

”Siinä, peräti tuoreena. Hyvää ruokahalua, Annette.”

”Mutta miten?”

”Sinulle on kasvanut samanlaiset veitsenterävät kulmahampaat kuin minulle ja kyntesi ovat yhtä terävät kuin petolinnulla”, Dominique evästi kärsivällisesti.

Tosiaankin! Kulmahampaat tuntuivat pitkiltä ja teräviltä kielenkärkeä vasten sekä sormenkynnet vahvoilta ja teräviltä.

Juoppo tuijotti platinanvaaleahiuksista naista ihmeissään ihailevasti, vaikka tätä pelotti kamalasti. Miesten hämmästyneestä himokkaaksi muuttuvat katseet olivat niin jokapäiväisiä, mutta hän ei ollut lakannut ikinä pettymystä luolamiesten elkeisiin. Himokkuus ei ollut jäänyt kaikkien miesten kohdalla pelkkiin paljonpuhuviin ilmeisiin, mikäli hänellä ei ollut ollut pakomahdollisuutta esimerkiksi työpaikallaan. Siellä ei ollut mahdollista nousta sohvalta tai kokolattiamatolta, ennen kun hyväksikäyttäjä oli saanut kaipaamaansa tyydytyksen. Annette oli näyttänyt väliltä niin lyödyltä ja surkealta, että hänen kaula-aukkoonsa oli sujautettu aktin jälkeen suuri seteli. ”Osta vaikka Christian Diorin käsilaukku”, yksi hyväksikäyttäjistä oli ehdottanut ikään kuin hän olisi ollut pikku huora.

Hänen ei ollut vaikea sammuttaa janoaan juopolla kuvittelemalla tämä erääksi inhottavimmista esimiehistä. Annette tönäisi ilkeästi miehen puoliksi paneloitua seinää vasten, taivutti tämän lyhyttä kaulaa ja upotti raateluhampaansa ryppyiseen kaulaan. ”Herra johtaja” oli nyt marionetin armoilla, sillä hänen Satuprinssinsä oli murtanut hänen kahleensa tehden hänestä kolme kertaa voimakkaamman kuin ihmisenä.

Veri loppui juoposta hyvin pikaisesti, vaikka vampyyritar (jona Annetten oli vielä vaikea pitää itseään) olisi kaivannut enemmän juotavaa saadakseen janonsa kokonaan sammutettua. Jano jäi, mutta ainakaan hänen kurkkunsa ei tuntunut enää kuivalta.

”Valitan, kultaseni. Metsästäjien saalis on jäänyt tällä viikolla suppeaksi”, Dominique pahoitteli viitaten Annette siirtymään ruumiin luota, jotta palvelijat voisivat viedä raadon pois haisemasta.

”Anteeksi. En haluaisi aiheuttaa ylimääräistä vaivaa”, vampyyritar sanoi ja nuolaisi veriviikset pois.

”Odessa ei pyytele koskaan anteeksi eikä vaivaudu asettumaan metsästäjien asemaan.”

”Odessa? Kuka hän on?”

”Pitkäaikainen rakastajattareni, joka asuu luonani. Olen tuntenut hänet siitä lähtien kun muutuin vampyyriksi. Hän ei peittele tyytymättömyyttään vastaavissa tilanteissa, vaan antaa metsästäjien ja muun palveluskunnan kuulla kunniansa käyttämällä joskus yhtä paljon kirosanoja kuin katuhuora.”

”Kuulostaa värikkäältä tapaukselta”, vaaleaverikkö tirskahti.

”Persoonana sekä ilmestyksenä. Tulet huomaavan sen kun olet tavannut hänet. Mutta sinulle on valmistettava kylpy, niin pääset kaunistautumaan.”

Kahdella vampyyrisisäköllä ei mennyt kovinkaan kauan valmistaa yrttikylpyä huoneistoon sisältyvässä kylpyhuoneessa. Annette oli aikeissa riisuutua omatoimisesti, mutta sisäköt kysyivät kaipasiko hän apua. ”Kaipa”, hän mutisi hämillään moisesta ylellisyydestä. ”Kiitoksia vaan.”

”Haluaako mademoiselle hiustenpesun?” sisäköt kysyivät, kun Annette oli asettunut käpäläjalkaiseen kylpyammeeseen.

”Ehdottomasti!” Hiukseni tuntuvat ihan rasvaiselta pullasudilta”, hän harmitteli. Hän ei voinut olla ajattelematta Odettea ja Chereden markiisin muita naisseikkailuja. Luonnollisesti lumoavalla aistillisella Dominiquella oli titenkin paljon naisseikkailuja. Se ei varsinaisesti häirinnyt häntä, vaikka sekopäinen Hëloise-täti oli julistanut usein huorintekijöiden joutuvan helvettiin ikuisesti kärventymään. Toisten tyttöjen ja naisten ulkonäkö ei ollut koskaan aiheuttanut hänelle alemmuudentunnetta, sillä Annette oli syntynyt joutsenenpoikaseksi. Mutta hän ei ollut tähän asti voinut luottaa olevansa miehille mikään muu kuin kaunis ja kiihottava lelu. Dominique oli kuitenkin erilainen, sillä tämä rakasti kauniita ja vietteleviä naisia niin paljon että oli antanut hänelle uuden elämän.

Annette ilmoitti haluavansa nousta kylvystä, jolloin hänelle tuotiin pitkä pyyhe, johon hän saattoi kääriytyä. Tuolin selällä roikkuva kellohame alushameineen, kauluspaita, lantioliivi ja muut alusvaatteet mutristivat hänen täyteläiset huulensa. ”Sama kuin pukeutuisi lattiarätteihin. Mutta minulla ei ole muutakaan päällepantavaa.”

Sisäköt virnistelivät. ”Herra markiisi ei halunnut että sellaista ongelmaa tulee. Hän teetti sen takia teille vaatteita palatsin ompelijattarilla.”

”Hän on… jälleen ajatellut kaikkea.”

Sisäköt ryntäsivät pukeutumishuoneeseen etsimään hänelle päällepantavaa. Annette virnisti sillä hän tiesi ettei 1700-luvulle jämähtäneiden vampyyrien hovista taitaisi löytyä nykyaikaista muotia. Sehän ei haitannut häntä, sillä hän oli aina haaveillut barokki-, rokokoo- ja turnyyrileningeistä.

Vuoteelle asetellut leningit saivat hänet tuntemaan itsensä lelukaupassa olevaksi pikkutytöksi. Tosin kaikki oli varmasti hänen, hänen, hänen! Hän valitsi pitkän mietittyään roosan kukkakuvioisen prinsessaunelman, mutta hänen oli tietenkin pukeuduttava ensin 1700-luvun alusvaatteisiin. Aluspukuun, ampiaisvyötärön entistä kapeammaksi kutistavaan kureliiviin ja vyötärölle kiinnitettäviin panieereihin, jotka levittävät helmat sivuille. Hänen hiuksensa koottiin vielä päälaelle, hiuskoristeita myöten ajanmukaisesti ja silmän alle kiinnitettiin yksi samettinen kauneuspilkku.

Annettea koristeltiin vielä jalokivikoruin, kun markiisi ilmaantui huoneeseen punaista nestettä – ilmiselvästi verta puolillaan oleva kristallilasi kädessään. ”Täällä alkaakin olla valmista”, hän totesi tyytyväisenä ja siemaili juomaansa. ”Siispä sinun on aika nähdä peilikuvasi. Tiedän että tulet yllättymään, joten makuuhuoneessasi ei ole siksi ainuttakaan peiliä.”

Marmoritakan ylle ripustettiin kultakehyksinen peili, mutta sitoi Annetten silmät ja talutti hänet vasta sitten sen eteen. ”Nyt saat katsoa”, hän totesi irrotettuaan siteen vampyyrittaren silmiltä.

Annette oli yhä yhtä kaunis kuin kauneuskuningatar tai filmitähti, joskin entistä ylimaallisempi kaunotar. Hän ei voinut olla kikattamasta kujeilevasti uudelle itselleen, sillä hän toi suuresti mieleen elokuvien näkemyksen kauniista ja vastustamattomasta vampyyrittaresta. Pitkine ripsineen, tummine silmäluomineen, verenpunaisine huulineen ja alabasteri-ihoineen.

Dominique ja Annette hymyilivät toisilleen ja sitten heidän huulensa kohtasivat.

Miniatyyrivaltakunta, K-11

Beta: Ciffie Finistä
Pairing: Donatien/Virginie
Genres: angst, historiallinen pukudraama, one-shot
Disclaimer: Omistan kaikki oikeudet tähän tekstiin.
Summary: Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.

A/N: Aikakausi -haaste, Louis XV:n aikakausi






Miniatyyrivaltakunta


Erään hiljaiseloa viettävän ranskalaiskylän asukkaat säätyläisistä maatyöläisiin olivat olleet kuohuksissa siitä päivästä lähtien, kun he olivat kuulleet Chereden markiisin perheineen tulevan maalle. Perheen ei olisi kuvitellut olevan tulossa maalle, sillä he olisivat voineet olla Pariisissa, Versailles’ssa tai muualla. Suunnilleen viikon kuluttua kylään johtavalla tiellä nähtiin kahdet vaunut; kullatut neljän valkoisen hevosen vetämät karossit, joihin oli maalattu Chereden markiisin vaakuna sekä vaatimattomammat vaunut, joissa markiisin kamaripalvelija ja markiisittaren kamarineito matkasivat. Vaunut herättivät huomiota. Ihmiset koettivat jopa nähdä vilauksen noista neljästä aristokraatista - etenkin monsieur ja madame de Cheredestä. Aviopari oli tietoinen maalaisten paheksunnasta, koska markiisi oli kopean elostelijan maineessa, ja markiisitar oli ollut itsensä kuningas Louis XV:n lyhytaikainen rakastajatar. Edes paheksuttava käytös ei ollut mitään sen rinnalla, että markiisi ja markiisitar olivat ylimielisiä, uskonnosta piittaamattomia ateisteja.

“Voi näitä maalaistolloja, Donatien”, markiisitar tuhahti Chereden linnan häämöttäessä tien päässä suurena ja vaikuttavana. “Herätämme heissä aina yhtä mittavaa paheksuntaa.”

Donatien de Moralle väläytti vinon hymyn vaimolleen. “Moukkien arvostuksella ei ole eikä tule olemaan merkitystä - älkää unohtako sitä, Satine ja Dominique”, hän sanoi kaksosille, jotka istuivat Nounounsa kanssa vastapäisellä istuimella.

“Muistamme toki, isä”, kaksoset vakuuttivat.

Vaunut pysähtyivät hetken päästä linnan pääoven eteen, ja smaragdinvihreään livreeseen pukeutunut lakeija kiirehti auttamaan heidät vaunuista. Keski-ikäinen hovimestari lähti astelemaan perheen luo yhtä pönäkkänä ja tärkeilevänä kuin maalaistalon pihalla tepasteleva kukko. “Päivää, herra markiisi ja rouva markiisitar”, hovimestari tervehti mielistelevästi.

“Päivää, Mercier.”

“Kuinka kauan olette ajatelleet asustaa linnassa?” Mercier tiedusteli.

Markiisi heilautti hoikkaa kättään. “Emme ole varmoja, Mercier. Kenties viikon tai pari?”

“Toivottavasti tulette viihtymään.”

“Se jää nähtäväksi”, markiisi lausahti tarjotessaan käsivartensa vaimolleen kaksosten seuratessa Nounoun kanssa vanhempiaan sisätiloihin.

Hieman myöhemmin markiisi katseli ikkunan ääressä linnan kukoistavassa puutarhassa leikkiviä kaksosia, joiden pronssinruskeat kiharat hulmusivat tuulessa auringon kultaamina. Valkoisiksi puuteroiduilla kuulailla kasvoilla vilahtava hymy oli ihmeen lempeä, suorastaan isällinen. Virginie de Moralle tuli miehensä luo.

“Lapset näyttävät ainakin viihtyvän täällä, mon chéri”, Virginie totesi naurahtaen. “Ehkä voisimme nauttia maalaisidyllistä tavallista kauemmin?”

“Ehkäpä”, Donatien vastasi pehmeästi ennen kuin hänen täyteläiset huulensa painuivat Virginien punatuille huulille häneen kietoutuneiden käsivarsien vetäessä miestä lähemmäs.


***

Madame de Moralle pisti vahingossa itseään neulalla sormeen kehottaessaan äänekästä lapsikatrastaan pitämään pienempää ääntä. Hän puhalsi pistävää etusormeaan ennen kun keskittyi uudelleen varsipistoihin. Kaksi peräkkäistä sadepäivää olivat pakottaneet riehakkaita sisaruksia pysyttelemään pienen talon ahtaissa sisätiloissa, mikä sai madame de Morallen huokailemaan harmistuneena.

Herrainhuoneeseen sulkeutunut monsieur de Moralle tuli huoneeseen ja istahti vaimonsa seuraksi kuluneelle sohvalle.

“Donatien-serkku on kuulemma täällä perheineen”, monsieur de Moralle virkkoi. Hän ja markiisi olivat pikkuserkuksia, vaikka sukulaisuutta oli vaikea arvata päällisin puolin. Veistokselliset, ehkä liiankin kauniit piirteet omaava pitkä ja hoikka markiisi oli todella hienostunut toisin kuin lihava, kömpelö ja punakkakasvoinen monsieur de Moralle.

“Kaikki puhuivat heidän tulostaan jo ennen heidän ilmestymistään”, ompeleva madame sanoi. “Heistä tunnutaan juoruavan missä tahansa.”

“Vaimo, vaimo!” monsieur de Moralle hohotti taputellen pulleaa, entistä isompaa vatsaansa. “Totta kai sellaisista ihmistä juorutaan, mutta mitäpä me siitä? Herkkuja notkuvan ruokapöydän antimia minä lähinnä ajattelin, Henriette.”

“Mutta Alphonse, ajatteletko sinä muuta kuin syömistä?” madame de Moralle torui. “Ei ole tahdikasta käyttää markiisin ja markiisittaren vieraanvaraisuutta tuolla tavalla hyväksi.”

“Ei tietenkään! Kuka sellaisesta on ylipäänsä puhunut?” aviomies kysyi viattomaan sävyyn. “On aivan luonnollista haluta viettää aikaa sukulaistensa kanssa.”

“Voi sinua!”


***

“Tulkaa jo, niin pääsemme lähtemään Chereden linnaan!” madame de Moralle kutsui kapean portaikon alapäästä. Neljä lasta tuli juosten alakertaan, mutta kaksitoistavuotias Yves laskeutui vastahakoisesti portaita. Lapset näyttivät kuluneista vaatteistaan huolimatta oikein suituilta ja edustuskelpoisilta.

“Onko minun ihan pakko tulla mukaan, mama?” jurottava Yves nurkui. “Enkö minä voisi jäädä kotiin Pierretten ja pikkusisarusten kanssa?”

“Höpsis, mon chéri”, madame de Moralle sanoi. “Tuskin sinä ajattelet enää noin, kun pääset leikkimään Satinen ja Dominiquen kanssa.”

Poika tuhahti luoden kaihoisan katseen yläkerran portaikon suuntaan. Yves kohautti jäykästi hartioitaan suunnatessaan laahustavat askeleensa pihalle, jossa markiisin eli ‘Donatien-sedän’ lähettämät vaunut odottivat heitä. Hän oli suhteellisen varma, ettei markiisi ollut lähettänyt kovin mielellään omia vaunujaan hakemaan viittä kiljuvaa kakaraa eikä pikkuserkkuaan vaimoineen. Malvanvärisellä brokadilla verhoillut vaunut olivat ensinnäkin liian hienot köyhien sukulaisten kuljettamiseen. Tarpeeksi hienot ja kalliit jopa kuninkaan vaunuiksi. Pienempi Alphonse, Henri, Marie ja Juliette olivat ihastuksissaan saadessaan matkata kuninkaallisen näköisissä vaunuissa. Tytöt lörpöttelivät tuntevansa itsensä ihan oikeiksi prinsessoiksi, vaikka Marien ja Julietten kaltaisista tukevista ja pisamakasvoisista maalaistytöistä ei olisi saanut prinsessoja tekemälläkään.

“En malta odottaa että näen taas Satinen ja markiisittaren!” Juliette kailotti.

“Oi! Ja minä en malta odottaa sitä, että pääsen näkemään mitä heillä on päällään!” Marie säesti rasittavan pirteästi.

Yves olisi halunnut potkaista tai läimäyttää molempia tyttöjä, jotta Juliette ja Marie olisivat sulkeneet edes hetkeksi suunsa. Hän muisti aina huonot lähtökohtansa joutuessaan olemaan tekemisissä upporikkaan ja kopean Chereden markiisin sekä tämän yhtä koppavan markiisittaren ja avioparin lasten kanssa. Hän, Yves ei ollut edes Chereden markiisin köyhä sukulainen, vaan pelkkä nimetön löytölapsi, jonka monsieur ja madame de Moralle olivat ottaneet hyvää hyvyyttään perheeseensä. Yvesistä siinä oli jotain outoa, koska hänen kasvattivanhemmillaan oli ollut jo ennestään neljä omaa lasta ruokittavana ja vaatetettavana. Myöhemmin perheen lukumäärä oli kasvanut vielä kolmella Robertin, Prudencen ja Marietten synnyttyä.

Chereden linna näytti jo ulkoa käsin kuninkaan linnalta koristeellisine julkisivuineen ja siipirakennuksineen. Puutarhassa kasvoi sellaisia kasvilajeja, joita he eivät olleet välttämättä nähneet edes kuvissa. Hiljakseen solisevat suihkulähteet kiinnittivät hontelorakenteisen Alphonsen huomion veljen kömmittyä vaunuista, mutta tämä ei saanut ihastella niitä kauemmin, koska äiti käski tätä seuraamaan heitä muita. Komeaan livreeseen pukeutunut pitkä ja salskeahko lakeija johdatti heidät leveitä käytäviä pitkin linnan musiikkihuoneeseen. Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.

“Serkkunne perheineen, herra markiisi”, lakeija ilmoitti.

Markiisi nyökkäsi alentuvasti vaivautumatta kiittämään lakeijaa. “Kas, serkku”, markiisi tervehti venytellen.

Suuren Cembalon ääressä istunut Dominique oli lopettanut hetkeksi soittonsa.

“Soita toki loppuun”, pojan isä kehotti.

“Hyvä on, isä”, Dominique sanoi ja laski kätensä uudelleen koskettimille. Cembalon melodiset soinnut täyttivät taas musiikkihuoneen markiisin pojan jatkaessa. Hän soitti ihmeen taitavasti kymmenenvuotiaaksi pikkupojaksi antaessaan musiikin kuljettaa itseään mukanaan. Moni aikuinenkaan ei olisi pystynyt samanlaiseen suoritukseen. Dominique nousi kumartamaan sirosti perheelleen kappaleen päätyttyä, ja nämä taputtivat hänelle.

“Soitit jälleen poikkeuksellisen hyvin, vaikka olitkin tuonut kappaleeseen jotain omaa”, markiisi kehui huvittuneena, vähemmän ylimielisenä ja etäisenä.

“Tuskin se haittaa?” Dominique naurahti paljastaen uskomattoman valkoiset hampaansa. “Minusta se vain kuulosti paremmalta muunneltuna.”

“Totta kai taitelija saa ottaa pieniä vapauksia”, markiisi sanoi isälliseen sävyyn. Markiisitar Virginie leyhytteli norsunluista viuhkaansa, johon oli maalattu kaunis maisema, ja Satine pyöritteli korkkiruuvikiharaa sormensa ympärille. Chereden linnan kullassa kylpevät de Morallet olivat hämmästyttävän kauniita vangitessaan jollain yliluonnollisella tavalla muiden läsnäolijoiden huomion. Kreikkalaisten jumalten patsaat näyttivät heidän rinnallaan kömpelöiltä, kirveellä veistetyn näköisiltä ja vähemmän eteerisiltä. Markiisi Donatien muistutti suuresti kaksosia, joilla oli samanlaiset mantelinmuotoiset turkoosit silmät ja kullanruskeina ja vivahteikkaina säihkyvät luonnonkiharat. Valkoisiksi puuteroidut kasvot sekä kultakirjailuin koristellut hovikelpoiset vaatteet eivät tehneet kauniskasvoista markiisia liian naismaiseksi.

Markiisitar oli ehkä heistä lumoavin. Hän oli pitkä ja sopivan muodokas nainen, jonka valkoinen, sinisuoninen povi kohoili rehevänä ja korkealle kiristettynä nelikulmaisen kaula-aukon keskeltä. Hoikan joutsenkaulan ympärille kiedottu timanttikaulakoru kimalsi kristallikruunuja kirkkaampana. Hienopiirteisiä, timantinmuotoisia kasvoja oli somistettu raikkaalla punalla, lyijykammoilla, valkoisella puuterilla ja poskeen liimatulla kauneuspilkulla. Hivenen kissamaisten silmien safiirinsininen väri oli omalla tavallaan yhtä syvää kuin hänen aviomiehensä ja lastensa silmien turkoosi. Kullanvaaleat kiharat oli kammattu sileältä otsalta päälaelle nousevaksi helmin ja tekoruusuin viimeistellyksi puuteroimattomaksi hiuslaitteeksi. Yves piti sittenkin markiisittaren jäänsinisestä satiinileningistä sen anteliaan kaula-aukon ansiosta…

Rouva markiisittaren mairea ääni oli kuin Yvesin niskaan kaadettua jääkylmää vettä. “Lounas tarjoillaankin kohta”, aatelisrouva totesi. “Te lapset voittekin mennä saman tien kouluhuoneeseen, koska te tulette syömään siellä.”

Yves irvisti rumasti markiisittarelle. Niinpä tietysti; porsastelevilla lapsilla ei ollut mitään oikeutta tulla syömään saman pöydän ääreen aikuisten kanssa. Markiisittaren ja markiisin ei täytynyt nyrpistää suoria neniään kuin isälle ja äidille. Markiisittaren lausahdus taisi olla viimeinen naula hänen arkkuunsa.


***

Juliette ja Marie seurasivat Satinen kintereillä kuin varjot. Tytöt näyttivät kolmelta pieneltä salaliittolaiselta seisahtuessaan kullattujen pariovien eteen. Satine oli avaamaisillaan ovet, kun Marie tarrasi pullealla kädellään tytön silkkileningin hihaan. “Onko - onko meidän turvallista mennä äitisi huoneisiin?” Marie tivasi kärkkääsi.

Satinen pieni nenä nyrpistyi kuin itsestään. “Miksei olisi? Mama ja papa ovat ulkona kävelemässä teidän vanhempien kanssa”, tyttö sanoi kuivalla äänellä. “Mitä te emmitte? Tehän olette aina halunneet nähdä maman huoneet vaatevalikoimineen.”

Sisarukset tirskahtivat hermostuneina. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton heistä, joten he astuivat Satinen johdattamina markiisittaren vastaanottohuoneeseen, jossa kaikki oli vaaleanpunaista ja valkoista kultaisia yksityiskohtia lukuun ottamatta. “Tännepäin”, Satine kehotti terävään sävyyn avatessaan toiset ovet, jotka veivät mamaksi kutsutun jumalattaren makuukamariin. Tämänkin huoneen väriskaala muodostui vaaleanpunaisesta ja valkoisesta. Sisaruksilta pääsi ihastunut huudahdus heidän pysähtyessään oven suuhun.

Markiisittaren makuuhuone oli… sille ei ollut muuta sanaa kuin fantastinen tai prinsessamainen. Julie ja Marie rakastivat vaaleanpunaista; kuvitella että Chereden markiisitar sai herätä tämän vaaleanpunaisuuden keskeltä ollessaan linnassa. Simpukanmuotoinen loistovuode oli leveimpiä sisarusten näkemiä ja upottavan pehmeältä vaikuttava. Juliette hipaisi varovasti brokadista valmistettua baldakiinia, joka oli täsmälleen samaa kangasta kuin lattiaa hipovat ikkunaverhot ja päiväpeite. Marie puolestaan istuutui seinustalle sijoitetun pitkän pukeutumispöydän ääreen tutkimaan kiinnostavia kaunistautumistarvikkeita. Oli valkoista puuteria, punavärejä poskille, huulille ja luomille, lyijykampoja ripsille ja kulmakarvoille, rasiallinen kauneuspilkkuja, eksoottisia parfyymeja, hopeisia harjoja ja kampoja, ruusukkeita, hiussolkia, lippaissaan olevia massiivisia ja vähemmän massiivisia koruja tuomassa mieleen Tuhannen ja yhden yön -tarinoiden suunnattomat rikkaudet.

Satine oli tullut pukeutumispöydän ääreen kerskumaan ja katsomaan, että Marie laittoi varmasti kaiken oikeille paikoilleen. “Sinä näitkin maman korukokoelman. Eikö olekin upea?”

“On, on”, Marie mumisi vastaukseksi keksimättä muuta sanottavaa.

“Kaikki maman korut eivät edes ole tässä. Arvokkaimmat ovat varmaan kassakaapissa.”

“Ai.” Marie ja huoneessa kiertelevä Juliette eivät olisi osanneet kuvitella yhdellä naisella olevan vielä arvokkaampia koruja.

Juliette sai seuraavaksi osansa Satinen sinivihreästä haukankatseesta tytön tullessa tarkistamaan, ettei päiväpeitteessä ollut rypyn ryppyä ja ettei esimerkiksi kiillotetuilla puupinnoilla ollut kavaltavia sormenjälkiä. “Kaikki on niin kuin pitääkin”, kullanruskeahiuksinen tyttö alentui myöntämään. Viimein he menivät huoneen yhteydessä olevaan pieneen, kopperomaiseen huoneeseen, jonne pääsi seinäpaneeliin kätketyn oven kautta. Koppero kuului markiisittaren kamarineidolle. Palvelijattaren omat vaatteet riippuivat joko seinään kiinnitetyissä vaatenauloissa tai ne oli laskostetettu näkymättömiin sängyn alle työnnettyyn matka-arkkuun. Kopperossa olevat markiisittaren vaatteita sisältävät vaatekomerot saivat ankean huoneen vaikuttamaan entistä ahtaammalta.

Satine avasi yhden komeron oven ja viittasi sisaruksia tulemaan lähemmäs. Hän otti mintunvihreän brokadileningin esiin, piteli pitsein, ruusukkein ja pisaranmuotoisin helmin koristettua ‘prinsessapukua’ edessään ennen kuin luovutti sen sisarusten tarkasteltavaksi. “Olkaa sitten varovaisia. Jos yksikin ruusuke irtoaa, saamme korvapuustia - tai ainakin minä saan.” Leninki ei jäänyt ainoaksi Satinen esittelemäksi ihanuudeksi, sillä sisarukset pääsivät hypistelemään Chereden markiisittaren kenkäpareja, viittoja ja hattuja.

“Meidän pitäisi lähteä”, Satine ilmoitti jonkin ajan päästä sulkiessaan päivänvarjon. Kaikella hauskalla oli tapana loppua ennen aikojaan.


***

Satine syöksähti lehmuksen oksaan kiinnitettyä keinua kohti kannatellen äidiltään saamaa päivänvarjoa, jota hän oli esitellyt ylpeänä Juliettelle ja Marielle. Sisaruksista oli kehkeytynyt lyhyessä ajassa uskollisia hovineitejä, jotka toteuttivat Satinen ja Dominiquen pienimmätkin toiveet. Kaksosten toistaiseksi lapsekas lumovoima ja magnetismi tehosivat ainakin de Morallen katraaseen, sillä he saivat paistatella huomion keskipisteenä. Olla aurinkoprinssi ja aurinkoprinsessa. Tytöt, Henri ja Alphonse nauroivat Dominiquen varhaiskypsille sukkeluuksille.

“Antakaa minulle vauhtia!” Satine hihitti. “Haluan että tuntuu siltä kuin lentäisin!” Juliette ja Marie kiirehtivät toteuttamaan aurinkoprinsessansa käskyn.

Yves nojasi lehmuksen paksuun runkoon ylettömän happamana ja ärsyyntyneenä kymmenenvuotiaan pikkutytön keimailuun. Satine olisi parin vuoden päästä entistä hempukkamaisempi ja naimaikään ehtiessään yhtä kokenut kuin keskiverto portto, aatelisportto. Tytön olisi pitänyt ärsyttää häntä kaksoisveljeäänkin enemmän, mutta pelkkä Dominiquen läsnäolo sai Yvesin tärisemään raivosta. Hän vihasi Dominiquen tapaa heilauttaa päätään taaksepäin, vihasi tämän pehmeän rietasta tulevan naistenmiehen ääntään, vihasi herkkiä enkelinkasvoja ja kalliita vaatteita, joihin monenkaan lapsen vanhemmilla ei ollut varaa.

Taivaan äkillinen tummanharmaa synkkyys kuvasti oivasti Yvesin mielialaa.

“Äh! Täällä alkaa sataa!” Satine nurkui pienten sadepisaroiden osuessa hänen nuken kasvoihinsa. “Lähdetään kiireesti sisään, ettei kastuta.”

Jopa Satinen tyhjyyttään kumisevaan päähän näytti mahtuvan alkeellista maalaisjärkeä, Yves ajatteli heidän kiirehtiessään sisään.

“Mitä me nyt tehdään?” hihansuutaan nykivä Alphonse ihmetteli.

“Mennään ullakolle leikkimään kuurupiiloa”, Dominique keksi. “Vai mitä sanot, Satine?”

“Hmm. Ehkä sitten jos minun ei tarvitse jäädä ensimmäisenä.”

“Miksi tarvitsisi?” Dominique sanoi virnistäen. “Se, joka on viimeisenä ullakolla jää.”

“Et voi olla noin epäreilu minulle.”

“No Yves voi vaikka jäädä”, Dominique heilautti kättään isältään omaksumaansa tapaan ikään kuin hän olisi huitaissut rasittavasti pörräävää kärpästä.

“Miksi juuri minä?” Yves tivasi, mutta kukaan ei noteerannut häntä - eivät edes Alphonse ja Henri.

Chereden linnan ullakko oli mahdottoman pitkä ja korkea, koko talon pituinen tila, jonne oli tuotu vanhoja huonekaluja, kirjoja ja kaikkea mahdollista sisältäviä matka-arkkuja. Saattoi vain arvata kuinka vanhoja nuo lukemattomat pölyisen ja ummehtuneen hämäryyden keskelle hylätyt tavarat olivat. Ullakko oli niin laaja, että Yvesillä kestäisi ikuisuus käydä kaikki sen tarjoamat piilopaikat läpi. Hän potkaisi kiukuissaan 1500-luvulta peräisin olevaa tuolia.

“Kuinka moneen minä lasken?” Yves murahti.

“Vaikka kahteenkymmeneen?” Juliette ehdotti.

“Eihän siinä ajassa ennätä löytämään hyvää piiloa”, Satine valitti heilutellen käsiään dramaattisesti.

“Yves voi laskea kolmeenkymmeneen”, Dominique venytti tarkastellen poikaa viivasuoraa nenänvarttaan pitkin. “Etkö voikin, Yves?”

Ihan varmasti voin. Tummahiuksinen ja roteva poika potkaisi uudelleen raskasta puutuolia. Kaksoset tirskuivat kämmentensä suojissa hänen kiukkuiselle ähinälleen.

“Tuosta ei saa kunnolla selvää. No, Yves?” Dominique piikitteli.

“Ahaa. Selvä.” Yves myöntyi vain siksi, että tiesi kopeiden kaksosten kyllästyvän viimeistään parin tunnin kuluttua piilosilla oloon. Hän asettui veltosti korkeaa mahonkikaappia vasten ja alkoi laskea uneliaalla äänellä. “Yksi… kaksi… kolme… neljä…”

Kengänkorkojen kopina, heleä kikatus ja vaatteiden kahina säestivät juoksuaskelia.

”… kolmekymmentä!”

“Saa tulla!” Satine huusi jostain päin ullakkoa. Yves lähti etsimään. Ikuisuus oli liian lyhyt määre kuvaamaan osuvasti sitä aikaa, joka edelsi vanhan sohvan alle piiloutuneen Alphonsen löytymistä. Muiden löytämiseen kului huomattavasti kauemmin, vaikka heidän piilopaikkansa eivät edes olleet erityisen kekseliäitä. Viidellä sisaruksella oli kova työ Satinen ja Dominiquen etsimisessä.

Satine kyllästyi odotettua nopeammin piilosilla oloon liatessaan kalliin leninkinsä leikin tiimellyksessä. Tyttö katsoi inhoten leninkiinsä ilmestyneitä harmaita läikkiä. “Yh. Minua ei ainakaan huvita leikkiä kauemmin täällä. Olen jo nyt siivottoman porsaan näköinen.”

Hän pyyhälsi harmistuneena matkoihinsa. Juliette ja Marie nopeuttivat askeliaan ennättääkseen hänen mukaansa. “Satine! Satine, odota! Me halutaan tulla sinun mukaan!” tytöt kailottivat.

Henri siirteli epävarmana painoaan jalalta toiselle. “Lähdetäänkö mekin alas?”

“Ei vielä”, Dominique sanoi kuin Yvesin kiusaksi. “Minä haluan jatkaa.”

Dominiquen takia he joutuivat jatkamaan kuurupiiloa ties kuinka monen erän ajan. Yves päätyi kolmannen kerran etsijäksi, hänen mielestään jo yksi kerta oli ollut liikaa. Leikkijöiden määrän supistaminen ei tehnyt etsimisestä yhtään mielekkäämpää, vaan entistä hankalampaa. Hän oli juuri kävelemässä veljiensä kanssa eräiden matka-arkkujen välistä Alphonsen ja Henrin löydyttyä, kun yhden matka-arkun kansi ponnahti ylös valkoisen, lakanan verhoaman hahmon nostaessa sitä. “HUUUUU! Vapiskaa, kuolevaiset!” valkoinen hahmo sanoi ontolla äänellä.

Veljesten niskakarvat nousivat pystyyn. “APUA K-KUMMITUS!” Henri ja Alphonse kiljuivat yhteen ääneen. Kolme veljestä olivat kompastua väistellessään ullakolle tuotuja huonekaluja. Alphonse ja Henri pinkaisivat narisevaan portaikkoon, mutta Yves pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Kaikissa vanhoissa linnoissa ja kartanoissa sanottiin kummittelevan, mutta mistä lähtien huhupuheita ja vanhojen tomppeleiden höpsötyksiä oli pidetty absoluuttisena totuutena? Yves päätti käyttäytyä veljiään rohkeammin lähtemällä vilkaisemaan Chereden linnan levotonta ‘kummitusta’ uudemman kerran, ellei se ollut päättänyt lähteä tiehensä. Tummahiuksinen poika hiipi takaisin ‘aaveen’ luo haluamatta antaa itseään ilmi rymistelemällä äänekkäästi. Ummehtuneessa ilmassa kaikuva nauru paljasti haamun Dominiqueksi jo ennen kuin tämä kiskaisi koinsyömän lakanan yltään.

“Menivätpä halpaan”, Dominique naurahti itsekseen aikoen nousta lakanoita sisältävästä matka-arkusta.

Yves aikoi ensin läimäyttää hänen ylhäisyytensä Chereden markiisin hemmoteltua ja itseään täynnä olevaa perijää, lyödä tältä silmän mustaksi tai huulen halki. Dominique kantelisi varmasti vanhemmilleen, joten nuo onnellisten tähtien alle syntyneet hienostelijat kieltäisivät luultavasti häntä tulemasta vähään aikaan linnaan haukuttuaan hänet kelvottomaksi kakaraksi isän ja äidin kuullen. “En saata ymmärtää miksi olette ottaneet tuon sivistämättömän mullikan perheeseenne, vaikka teillä on ilmankin enemmän lapsia kuin varallisuutenne sallii, serkku hyvä”, Chereden markiisi olisi voinut ivata. Pirullisen määrätietoinen hymy ilmestyi Yvesin huulille. Dominiquen lyöminen olisi liian laimeaa. Hän halusi tehdä jotain sellaista, joka olisi pyyhkäisevä pienimmänkin ylimielisyyden heijastuman markiisin ja markiisittaren sekä nyrpeän aurinkoprinsessan kasvoilta.

Hänen ei täytynyt tehdä muuta kuin sulkea Dominique matka-arkkuun. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa pakahtua nauruun Dominiquen takoessa arkun kantta nyrkeillään. “Sait mitä ansaitsit, aatelispenikka”, Yves ilkkui kolkkoa ja vierasta äänensävyä tapaillen. “Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin.” Tummahiuksinen poika lähti hiipimään toisen portaikon suuntaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.


***

Matka-arkun kansi pysyi kiinni, koska joku kolkkoääninen oli lukinnut hänet suureen kirstuun. Kannen kolahdus ja ruosteisen salvan napsahdus olivat piinaaviksi muuttuneita arkipäiväisyyden ääniä. Dominique ei kyennyt kampeamaan kantta auki, sillä matka-arkussa ei ollut ainuttakaan kampeamiseen tarvittavaa rautatankoa, jonka olisi voinut työntää kannen ja reunan väliin. Silti salpa olisi voinut vanhuudestaan huolimatta osoittautua pitäväksi ja vangitsevaksi. Tuskin aikuinenkaan olisi pystynyt pääsemään omin avuin vapauteen.

Kannen takomisella sai ainoastaan rystysensä verille, toivottomalla huutamisella äänensä käheäksi ja kurkkunsa kipeäksi. Matka-arkku oli niin tiivis, että suurin osa ullakolle kantautuvista äänistä kuului hyvin vaimeina, joten hänen huutonsa tulisi kuulostamaan hiljaiselta ja epämääräiseltä kimitykseltä. Huuto ei ikinä kantautuisi alempiin kerroksiin.

Epätoivo ja hysteria alkoivat vallata pojan mieltä pelastumisen alkaessa vaikuttaa yhä epätoivoisemmalta - samalta kuin olisi odottanut ihmettä. Mitä pahaa hän oli muka tehnyt ansaitakseen jotain näin kamalaa? Ehkä hän ei ollut kullanruskeista hiuksistaan ja herkistä piirteistään huolimatta mikään enkelipoika, ei sentään pikkupirukaan. Vanhemmat, kotiopettajatar ja Nounou eivät olleet moittineet häntä erityisen oikukkaaksi ja tottelemattomaksi. Toki häntä oli joskus läimäytetty poskelle tai nipistetty jonkun yksittäisen pikkurikkeen tai tulevalle markiisille sopimattoman käytöksen takia. Varmaan kaikille lapsille jaettiin korvapuusteja riippumatta siitä oliko heidän isänsä markiisi vai työmies.

Kolkolla äänellä lausutut sanat soivat Dominiquen päässä. Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin. Tiivis matka-arkku pitäisi hänen hitaasti mätänevästä ruumiistaan lähtevän kuvottavan löyhkän sisällään, eikä kukaan tulisi kurkistaneeksi arkkuun kummastellessaan ummehtuneeseen ilmaan sekoittuvaa lahoamisen lemua… Yksikään rukous ei tullut hänen mieleensä, ja käsien ristiminen tuntui kaikkea muuta kuin järjelliseltä. “Jumalaa ei ole eikä koskaan ole ollut olemassa, Dominique”, isä oli sanonut useaan otteeseen. “Uskonto on vain keksitty, jotta ahneuden ja oman tekopyhyytensä sokaisemat fariseukset voisivat kontrolloida ihmisiä ikuisen kadotuksen uhalla ja muulla soovalla.”

Suunnilleen puolitoista tuntia sitten Satine oli rynnännyt ullakolta leninki likaantuneella Juliette ja Marie vanavedessään…

Heidän nelihenkinen perheensä oli kokoontunut ennen sukulaisten tuloa tapansa mukaan soittamaan cembaloa. Jokainen oli saanut soittaa vuorollaan haluamansa kappaleen muiden ollessa yleisönä aivan kuin musiikkihuoneessaan olisi järjestetty pienimuotoinen konsertti. Vanhemmat olivat tälläkin kertaa kiitelleet ihmetellen hänen suoritustaan ja sanoneet hänen ehtymättömän luovuutensa vetävän vertoja musiikin suurten nimien soitolle. Dominique ei tiennyt mikä sai hänet tuomaan tunnettuihin kappaleisiin jotain omaa tai miten hänen norsunluisilla koskettimilla kiitävät kätensä onnistuivat luomaan omia sävellyksiä. Päässä muotoutuvat melodiat vain halusivat tulla soitetuksi. Isän, hänen ihailemansa esikuvan kiitos kannusti häntä entistä parempiin suorituksiin.

Isä oli toisinaan etäinen ja joidenkin seikkojen suhteen tiukka, mutta hänessä oli niin paljon kiehtovia ominaisuuksia, ettei isää voinut olla ihailematta. Donatien de Moralle kykeni säilyttämään ylevyytensä jopa itseään ylhäisempien ja mahtavampien ylhäisaatelisten seurassa ja houkuttelemaan kaikenlaisia naisia luomaan suuntaansa kaipaavia, toiveikkaita katseita. Välinpitämättömyys ja omahyväisyys eivät vähentäneet magnetismia. Ja äiti oli yksinkertaisesti kyllin kaunis maanpäälliseksi Afroditeksi astellessaan Chereden markiisin käsipuolessa niiden talojen puutarhoissa, jotka Dominique tulisi aikanaan perimään. Hän ei halunnut erota kaksoissisarestaan tukehtumalla kuoliaaksi, sillä hänen ja Satinen välillä vallitseva ainutlaatuinen yhteys korvasi sen, ettei hänellä ollut veljeä.

Poika tunsi tukehtuvansa arkun sisällä, eikä kirstu auennut vieläkään. Yrittäessään huutaa hän huomasi menettävänsä puhe- ja liikuntakykynsä. Hän makasi käärinliinamaisiin lakanoihin sotkeentuneena itkien avuttomuuttaan. Hontelo hämähäkki tepasteli hänen kapealla nenänvarrellaan punomassa tahmeita seittiverkkojaan.


***

Aikuiset olivat pelaamassa korttia punaisessa salongissa. Markiisi ja markiisitar alkoivat olla lopen kyllästyneitä heidän vieraanvaraisuuttaan hyödyntäviin sukulaisiinsa ja näiden lapsiin, vaikka katraasta olikin seuraa kaksosille. He harkitsivat lähtevänsä takaisin Pariisiin tai järjestävänsä tanssiaiset nähdäkseen hieman salonkikelpoisempia ihmisiä. Salonkiin rynnänneet lapset saivat markiisin nostamaan toista kulmakarvaansa. Satine ei näyttänyt paljonkaan sukulaisiaan edustavammalta likaantuneessa leningissään, vaikka tyttö oli tavallisesti moitteettoman puhdas ja nukkemainen. Donatien olisi halunnut läimäyttää tytärtään kaikkien nähden ja käskeä varomaan vaatteitaan, ellei Satine olisi näyttänyt niin huolestuneelta.

“Niin, ma chérie?” markiisi tiedusteli viileästi.

“Me ei löydetä - anteeksi…”, tyttö sanoi koettaen puhua oikeaoppisemmin. “Me emme löydä Dominiqueta mistään.” Hän viittasi de Morallen sisaruksiin.

“Todellako?” Donatien kohdisti vuorotellen viileyttä huokuvan katseensa pikkuserkkunsa viiteen lapseen. “Kuinka se on mahdollista? Eikö kukaan muka tiedä?”

“Ei sen jälkeen kun lähdettiin ullakolta, herra markiisi”, pikku Alphonse kimitti sisarustensa nyökytellessä. Jurottavan Yvesin päivettyneillä kasvoilla kipaisevassa hymyssä oli uhittelevaa röyhkeyttä, mutta se katosi ennen aikojaan.

“Luulisi että Dominique olisi tullut aikoja sitten alas… Eihän kukaan viivy ullakolla kauan yksin”, Satine sanoi hiljaa alkaen kävellä pientä ympyrää salongin marmoritakan edustalla kuin ansaan joutunut villieläin. Hän pysähtyi vasta sitten kun monsieur de Cherede käski häntä asettumaan. Toruvat sanat juuttuivat aatelismiehen kurkkuun hänen huomatessaan hemmotellun pikkuprinsessansa valahtavan kalmankalpeaksi tämän tuijottaessa hameenhelmansa alta pilkottavia kengänkärkiään.

Satinen katkonainen puhe oli varmaa aivan kuin hän olisi saanut näyn. “Dominique on yksin ja peloissaan… jossain pimeässä. Hänestä tuntuu, että hän tukehtuisi kuoliaaksi…”

“Oletko varma?” madame de Cherede kysyi haluamatta uskoa tytärtään. Pelikortit lipesivät pöydälle.

“Minä vannon, mama! Vannon vaikka käsi raamatulla, vaikka Jumalaa ei ole eikä tule koskaan olemaan.”

Kiharahiuksinen tyttö otti muutaman juoksuaskeleen, mutta markiisi laski kätensä hänen kapealle olkapäälleen. “Tule, prinsessani. Lähdetään etsimään veljeäsi.” Isä ja tytär kävelivät yhdessä pitkien käytävien ohi markiisittaren seuratessa heitä sinne minne Satinen vaisto johdatti. He nousivat ullakolle. Jostain päin ullakkoa kantautui lohdutonta ja hiljaista lapsen itkua, masentavampaa kuin helvettiin syöstyjen kadotettujen sielujen vaikerrus.

“Se tulee täältä!” Satine huudahti irrottautuessaan isästään ja alkoi juosta ääntä kohti vanhempiensa harppoessa hänen jäljessään. Pieni tyttö kaatui kasvoilleen vanhan matka-arkun eteen, jonka sisältä itku kuului.

“Dominique?” Matka-arkusta ei kuulunut ainuttakaan ymmärrettävää sanaa, vain pelkkää raastavaa nyyhkytystä. Markiisitar auttoi tytärtään nousemaan seisomaan. Markiisi avasi arkun salvan, nosti raskasta kantta sydän pamppaillen paljastaen tunkkaisiin lakanoihin sotkeentuneen hämähäkin seitin tahraaman enkelimäisen pojan. Hän puri huultaan. Dominique olisi voinut löytyä kirstun pohjalta täysin hengettömänä, pelkkänä viilenevänä kuorena, jonka sielu oli haihtunut pikimustaan tyhjyyteen. Kurja kuolema ei ollut miniatyyrivaltakunnan ruhtinaan poikaa varten… Vaikka häntä ja Virginietä paheksuttiin, kukaan ei kiistänyt sitä etteivätkö perheenjäsenet olisi välittäneet toisistaan. “Markiisi de Cherede rakastaa vain perhettään ja naiskauneutta”, sanottiin.

Markiisitar kirkaisi hermostuneesti nähdessään hämähäkin kipittävän poikansa käsivartta pitkin.

“Shh, rakkaani”, markiisi rauhoitteli. Donatien de Moralle nosti varovasti perijänsä matka-arkusta. Shokissa oleva poika tärisi kauttaaltaan isänsä käsivarsilla. “Isä”, Dominiquen onnistui sopertaa sinertäviksi muuttuneiden huultensa välistä.

Donatien silitti niskaan sidottuja kiharoita. “Nyt olet turvassa.”

“P-pelkäsin tukehtuvani kuoliaaksi. Pelkäsin e-etten näkisi, s-sinua, äitiä ja Satinea enää koskaan…” Poika itki markiisin olkapäätä vasten koko sen ajan, jona häntä kannettiin huoneeseensa. Hän vaikeni hetkeksi palvelustytön auttaessa häntä riisuutumaan, pukeutumaan yöpaitaan ja asettumaan laventelintuoksuisten lakanoiden väliin. Lapsi makasi sikiöasentoon käpertyneenä katosvuoteella. Kukaan ei saanut häntä rauhoittumaan - ei edes Satine kuumine kaakaoineen ja pikkuleipineen.

Kylän lääkäri kutsuttiin Chereden linnaan katsomaan Dominiqueta. Tuon keski-ikäisen miekkosen mukaan Dominiquessa ei ollut mitään fyysistä vikaa. Lepo ja rauhoittava lääkejuoma auttaisivat pojan pahimman järkytyksen yli, ja kauhea kokemus olisi ennen pitkää pelkkä muisto. Tohtori jätti yöpöydälle pienen pullollisen rauhoittavaa lääkejuomaa pojalle annettavaksi. Poika kohottautui istumaan kuullessaan vanhempiensa puhuttelevan häntä ja kulautti tarjotun lääkkeen mekaanisesti kurkustaan alas.

Uupunut Dominique itki itsensä levottomaan lääkeuneen. Hän oli pelastunut varmalta tukehtumiselta nähdäkseen toistuvia ja riivaavia painajaisia, jotka eivät tulisi koskaan suomaan hänelle rauhallista unta.


***


Lightning strikes, once again,
I'm all alone, it feels like the end
He walks with me, while I sleep,
it's like heart attack on a one way street

Can't sleep tonight
'cause i, gotta run, gotta hide

Nightmare, running from this nightmare,
I turn around, but there's no one there
And I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare

One way out, not this time,
 I've seen you before, inside my mind
My heart beats faster with every step,
I'm not afraid of you, you haven't gotten me yet

Can't sleep tonight
'cause, I gotta run, I gotta hide

Nightmare, running from this nightmare,
 I turn around, but there's no one there
And, I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare

(Nighmare by Tuesday Knight)

Botticellin enkeli

Title: Botticellin enkeli
Author: Hannabella
Pairing: Aro/Jane
Rating: K-15
Genres: erotiikka ja renessanssidraama
Summary: Aro suuteli hänen otsaansa. ”Olet – minusta olet Botticellin enkeliäkin kauniimpi, joka näyttää sinuun verrattuna räystäspirulta.”
Disclaimer: Valitettavasti Meyer omistaa Volturit ja Volterran.






Riisuttu viitta putosi samettikasaksi puuleikkauksin koristellulle tuolille. Jane nielaisi Herransa istuutuessa pylvässänkynsä reunalle, sillä nuori vampyyritar ei osannut kuin maata paikallaan muistuttaen vuoteelle jätettyä posliininukkea. Heidin antamat vinkit olivat pyyhkiytyneet hänen muististaan, ja ainoastaan tummaverikön ripustamat korut kertoivat Janen yrittäneen valmistautua eräänlaiseen siirtymäriittiin.

Hän ei ollut ehtinyt palvella kauan Volturien kaartissa (kuolemattomien mittapuulla) Valtias Aron ottaessa suojattinsa ja lemmikkinsä rakastajattarekseen. Rakastajattarekseen, jota Mestari ei ollut ottanut fyysisessä mielessä omakseen. Olihan Jane odottanut ja toivonutkin merkitsevänsä Arolle kaartin hierarkian huipulle päässyttä jäsentä enemmän. Hän ilahtui uudesta asemastaan, sillä kaartilaisen ja Volterran herran välillä oli aina ollut määrittelemätöntä vetoa. Rakkautta, lihan himoa vaiko intohimoa? Janella ei ollut sanoja sille että rubiinikatse ja usvakatse lukkiutuivat toisiinsa ja muutoksen tulessa palavalle tyttöselle rukoilemassa hyväntekijäänsä pelastamaan toiselta roviolta.

Periaatteessa minkään ei olisi pitänyt pelottaa vaaleaverikköä; joukkoteurastukset olivat hänelle naurukonserttoja ja sadismi taidetta. Aron kanssa makaaminen taas hermostutti vampyyrittaren muistaessa piskuisuutensa ja haurautensa. Hän oli uuden... rakastajansa seurassa pienenpieni tyttönen, jonka kasvot olivat pelkkiä kauriinsilmiä, ja toinen oli ruumiiltaan paljon, paljon voimakkaampi ja kookkaampi. Pelkoa ja halua. Tilanteeseen liittyi kivun mahdollisuus, sillä vaaleaverikkö oli ollut koskematon muuttuessaan kuolemattomaksi. Hän oli muodostanut kyläläisten huutelemista rivouksista ja poikien kajoamisyrityksistä vaillinaisen kuvan lihan riemuista.

Aron syleillessä ja suudellessa häntä rubiinisilmä hymyili vastaten suudelmiin ja kietoen kätensä tämän niskan ympärille, mutta hän henkäisi kireästi miesvampyyrin laskiessa hänet hellästi makaamaan. Mestari napitti silkkikaapuaan auki peittäen hänen kasvonsa, joutsenkaulansa ja sinisuonisen dekolteensa suudelmillaan. Jane vetäytyi kauemmas ja nykäisi aluspukunsa kaula-aukon ylemmäs, ennen kun Aron huulet kulkeutuivat alemmas. ”Odottakaa”, hän sopersi.

”Mikä sinulle tuli, kultaseni?” Aro kysyi sametinpehmeästi. ”Teinkö jotain väärin?”

Tekikö Hänen Herransa jotain väärin? Kysymys sopi paremmin murrosikäisen klopin kuin sellaisen kuolemattoman suuhun, joka oli luotu ennen Jumalan pojan syntymää. Tirskumista ei voinut estää.

Mustahiuksinen naurahti kuten sellainen, joka ei käsittänyt jonkin sukkeluuden hauskuutta. ”Niin, kultaseni?” toistettiin.

”Ette.”

”Miksi sitten kiskaisit kaula-aukkosi ylemmäs ja pyysit odottamaan? Etkö haluakaan tulla omakseni, kuulua kokonaan minulle?”

Ääni oli liiankin pehmeä ollen hukuttaa Janen. ”Tahtoisin, Herrani... Pitäisihän teidän tietää...”

”Pitäisikö?”

”Lukemalla ajatukseni.”

”En ole koskaan harrastanut sitä makuukammion puolella, sillä se vie osan huvista ja hohdosta. On hauskempaa arvailla, mitä naisen päässä liikkuu – hauskempaa kuin tietää”, Aro huomautti kepeään äänensävyyn hienopiirteiset kasvot vakavina. Jane oli nousemaisillaan istumaan, mutta kapealle olkapäälle laskettu käsi piti hänet makuulla. ”Tiedän ettet käyttäisi voimiasi minua vastaan, joten en irrota otettani niin kauan kuin kieltäydyt vastaamasta. Tiedät senkin etten aio lukea ajatuksiasi, vaan haluan sinun pukevan ne itse sanoiksi.”

”Minähän haluan teitä. Olen vain etukäteen kauhistunut”, vampyyrineito myönsi ja häpesi saman tien hupsuuttaan. ”Entä jos en enää kuulekaan teidän kutsuvan minua kalleimmaksi aarteeksenne?”

Hänen ollessaan vailla rihmankiertämääkään... Jane oli alkanut kypsyä hitaasti naiseksi ollessaan kuolevainen. Vaaleaverikkö ehti saada parit kuukautiset ja puberteetti veistää vitsamaisuuteen kurvien aavistukset. Hän oli juuri ja juuri täyttänyt viisitoista muuttuessaan vampyyriksi, vaikka lapsenkasvot antoivat nuoremman vaikutelman.

Aro suuteli hänen otsaansa. ”Olet – minusta olet Botticellin enkeliäkin kauniimpi, joka näyttää sinuun verrattuna räystäspirulta.”

”Todellako?” vampyyritar ihmetteli.

”Todellakin. Vakuutan sinun pystymään olemaan sellainen kuin haluan rakastajattareni olevan, kunhan sallit minut opastaa sinua lihallisten ilojen saloihin.”

”Huojentavaa kuulla.”

Vampyyrikuninkaallinen siirsi kätensä Janen olalta ja veti neidon likelleen. Kaartilaista olisi hengästyttänyt pelkästään Valtiaan lähellä oleminen, mikäli hän olisi ollut yhä ihminen. Huulet kohtasivat uudestaan kokeilevasta latautuneemmaksi muuttuvassa suudelmassa. Se päättyi liiankin pian Aron alkaessa riisuutua eikä tyttö kääntänyt katsettaan hoikista, jalokivinappeja availevista sormista. Häveliäisyys ei päihittänyt uteliaisuutta, sillä hän ei ollut nähnyt alastonta miestä kuin veistoksissa ja maalauksissa. Arolla ei ollut kreikkalaisen jumalan vartaloa. Tämä oli hoikempi muttei hinteläkään jäntevine kehoineen. Kyllin sopusuhtainen ilmestys, jota Jane katseli omaa alastomuuttaan luontevammin.

Aron käden hakeutuessa uudelleen Janen aluspuvun pääntielle tyttönen ei torjunut häntä estämällä riisumasta vaatetta. Mestari katseli tytön alastomuutta kuin taiteilija malliaan kouran löytäessä povelle hieromaan hellästi pieniä rintoja. Tuttu katse ei peilannut neidon seinille maalaamia piruja vaan ihailua. ”Mitä meille paljastuukaan? Alaston Botticellin enkeli.” Rinnannipukat kipristyivät Aron sormissa hänen huultensa siirtyessä kaulalle.

Suun hakeuduttua povelle Jane ei ollut muistaa alastomuuttaan odottaessaan lisää kutkuttavia aistimuksia. Molempaa rintaa imettiin hellyydellä sekä nuoltiin ja suukotettiin. Aron käsi liukui kapealle uumalle, sieltä hyväille alemmas litteää vatsaa, alemmas, alemmas ja alemmas häpykummulle. Vampyyrityttö sävähti haluamattaan arastellen kotvan reisiensä väliin livahtavaa kättä, jonka sormissa säihkyvät sormusten jalokivet.

”Tulet pitämään – suorastaan nauttimaan siitä, mitä teen sinulle seuraavaksi”, luvattiin kehräten. ”Levittämällä sievät reitesi kohtaat jopa suuremman hurmion kuin minun ottaessani sinut.” Jane levitti reitensä intohimon aikaansaaman impulsiivisuuden yllättämänä. Rakastajan hierovat sormenpäät kartoittivat naiseuden orkidean nuppuineen muuttaen enkelidemonittaren kosteaksi ja liukkaaksi, eikä siinäkään kaikki. Ylimys kohottautui tekemään suudelmapolkua huulilta salaperäisyyksien osastolle. Turvonneella nupulla tuntuva kieli pakotti voihkaisemaan nautinnosta lipoessaan sieltä sun täältä, kunnes Jane huohotti hiljaa vapisten vuoteella kohdatessaan ensimmäisen kliimaksinsa. Huipennuksen jälkeen hänellä kesti totuttautua todellisuuteen, Herransa kanssa samassa makuukamarissa olemiseen.

”Kultaseni, kultaseni”, Aro naurahti demonittaren haroessa hänen hiuksiaan. ”Ja nyt sen pidemmittä puheitta olen ottava sen, joka kuuluu minulle rakastajanasi”, Valtias virkkoi peittäessään neitokaisen lasinhauraalta näyttävän vartalon omallaan kannatellen itseään käsiensä varassa. ”Koeta rentoutua parhaasi mukaan, niin minulle antautuminen on muutakin kuin vihlovaa kipua.”

Heikko hymy kareili Janen huulilla Aron tunkeutuessa hänen ahtaaseen lihaansa.


***

Aro suuteli kyljellään makaavan rakastajattarensa olkapäätä paljon myöhemmin. ”Tultuasi rakastajattarekseni sinulla on usein lahjapäiviä. Miten olisi esimerkiksi erityisen kallisarvoinen koru muistuttamaan siitä kun sulauduimme ensimmäisen kerran samaksi lihaksi?”

Rubiineista ja smaragdeista koottu kaulakoru, raukea Jane ajatteli ensin, mutta keksi paremman lahjatoiveen. ”Jääköön korut ja kalleudet myöhemmäksi. Minulla on mielessäni jotain paljon parempaa”, Jane hihitti hykerrellen.

”Kerropa, kultapieni”, Valtias Aro kehotti hyväillen rakastajattarensa kylkeä, ”niin hyväpaha haltia toteuttaa Jane-neidon toiveet.”

Jane siveli toisen niskaa. ”Olette sanoneet minun loukkaamiseni olevan rangaistavaa, Aro”, tummanvaaleahiuksinen aloitti.

”Mikään tai kukaan ei saa loukata suloista demonitartani. Maîtresse-en-titreani.”

”Pyydänkin sen nojalla teitä auttamaan minua ja veljeäni saamaan kostomme. Haluamme kyläläisten, niiden Jumalan sanasta sekaisin menneiden rottien kärsivän vielä pahemmin kuin minä ja Alec.” Jane-neito haroi merkitsevästi hiuksiaan, jotka olivat lainehtineet lantiolle asti ennen kuin kylän naisväki oli kerinyt ”noitatytön” kutrit poikatukaksi. ”Eikä olisi suurempaa kunniaa kuin nähdä teidät osallistumassa kostotoimiin.”

”Vasta tässä vaiheessa? Sinä ja veljesi olette odottaneet vuosikymmenen, vaikka olisitte voineet piipahtaa lapsuudenmaisemissanne aiemmin osien muututtua. Teille olisi annettu vapaata ja apuvoimia.”

”Lukisittepa tällä hetkellä ajatukseni, Herrani”, vampyyritar virkkoi ensisijaisesti itsekseen. ”Volterrassa olen oppinut yhtä ja toista laskelmoinnin mestareilta. ’Vihaa mutta kylmäverisesti – niin kuin harkitsevainen kaksoisveljesi käyttämällä erityiskykyä silloin kun sitä ei odoteta.’ Jumalaapelkäävät kyläläiset ovat aivan varmasti polvistuneet kiittämään Luojaansa tämän kitkettyä pahuuden, kun ’demonijoukkio’ haki omansa pois...” Demonitar tirskui hyytävästi. ”Mutta noitakaksoset palaavatkin punasilmäisiksi demoneiksi muuttuneina...”

Volterran herra nauroi ja taputti ikään kuin olisi nähnyt hyvän esityksen käsitettyään maîtresse-en-titrensa strategiasta. Maîtresse-en-titreksi korotettu kaartilainen oli ollut Voltureihin liityttyään teräväpäinen ja motivoitunut, mutta silti Aro vaikuttui ovelasta strategiasta: susi antoi ihmislampaiden tuudittautua väärään turvallisuuden tunteeseen ennen kuin iskisi. Janehan oli ovela kuin kettu ja lupaava juonittelija. Kärsikööt maalaismoukat neidon raatelukynsissä satutettuaan hänen rubiinisilmäistä keijukaisneitoaan.