keskiviikko 16. elokuuta 2017

Lihan himo 24.luku


Suotuisa loppu


Kalju mies levitti pöydälle tavattoman suurikokoisen maailmankartan. Hän piteli levollisen näköisenä harppia kädessään. ”Istu, neiti Lavenham”, mestari käski, ”minun viereeni.”

Erica noudatti käskyä niin nopeasti että kykeni salaamaan lievän hämmästyksensä herraltaan. Hän katsoi tarkkaavaisena luisevia, harpilla leikitteleviä sormia, joissa oli ylikasvaneet, liuskoittuneet ja kärjistään keltaiset kynnet. Nainen sävähti kuulleessaan sihinää oikealta puoleltaan, ja valtava käärme hipaisi hänen tuoliaan.

”Ei se tee sinulle mitään”, pimeyden lordi tuhahti ja sanoi sihisevällä kärmeskielellä jotain käärmeelleen, koska se luikerteli sävyisästi isäntänsä luo, kauemmas Ericasta. Velhon silmissä asui sillä hetkellä levollisuus. ”Britannian herruus on ollut jo pidemmän aikaa minun, vaikka se kirppu – Harry Potter onnistuikin pakenemaan herrasväki Malfoylta.”

”Veikkanpa ettei Potter kestä enää kovinkaan kauan”, Erica virkkoi sovittelevasti.

”Lordi Voldemortilla ei tästä syystä ole tarvetta tyytyä pelkästään Ison-Britannian hallitsemiseen. Hänellä on vielä monia maita valloitettavanaan – kenties koko maailma.” Harppia pyöriteltiin summittaisesti kartalla, kunnes pimeyden lordi kuljetti sitä Ranskan yllä. ”Kronologisesti ajateltuna on järkevintä hankkia ensimmäisenä jalansijaa juuri Ranskasta, sillä vain yksi kanaali erottaa meidät tästä valtiosta ja yleensäkin Manner-Euroopasta. Sinä lähdet kiertelemään Ranskaan; katsastamaan mitä tuolla valtiolla on tarjottavanaan ja tekemään tiedusteluja. Vielä en ole päättänyt matkasi ajankohtaa, mutta matkakulusi tullaan korvaamaan.”

Hänen mestarillaan ei ollut muuta asiaa, joten Erica sai lähteä. Vakoojatar oli pyytänyt matkaviittansa yhdeltä kartanon kotitontuista ja oletti saavansa sen melko pian, mutta hän kuulikin askelia takaansa. Joku ihminen auttoi viitan hänen hartioilleen. Niillä viipyvissä käsissä olevat sormukset olivat hyvin tutut.

”Lucius.”

Mies tuli hänen vierelleen, jolloin Erica saattoi nähdä hänet kunnolla. Se miltä Lucius näytti nyt, sai noidan ähkäisemään. Tämän kapeissa kasvoissa oli useita syviä haavoja ja huuli oli halki. Lucius ei ollut enää lähellä murtumista – vaan kokonaan murtunut ja piestymmän näköinen kuin pahainen kulkurakki.

”Mitä sinulle on tehty? Miksi, Lucius?”

”Voit lukea vastauksen minun silmistäni”, Lucius sanoi ontolla ja synkällä äänellä.
Ihmissusi Harmaaselkä lymysi nojatuolin takana. Narcissa ja Draco Malfoy turvautuivat Luciukseen, jonka takana he piilottelivat hätääntyneinä, kasvot vääristyneinä. Muistaen mitä pimeyden lordi teki Dolohoville ja Rowlelle Potterin, Grangerin tytön ja Weasleyn pojan päästyä heiltä karkuun... Kartanonherra oli kaikkein hätääntynein, ja hänen oikea kätensä oli kangistunut kohoilevaa rintaa vasten.

Pimeyden lordi raivosi verenpunaiset silmät kytien Bellatrixin rääkyvän selittelyn yli. ”Vai kutsuit sinä minut tänne, jotta minä antaisin sinulle ja sinun perheellesi anteeksi, Lucius! Sinulle, joka päästit jopa ne kolme edellistä vankia pakenemaan!”

”Dobby, se lankoni perheen entinen kotitonttu -”

”Vaiti, Bellatrix!”


Malfoyden taru taitaa olla lopussa”, Lucius ilkkui itseään. ”Minä ja Narcissa olemme nyt kokonaan vankeja omassa kodissamme. Draco on sentään Tylypahkassa, mutta... Kunpa, voi kunpa...” Herra Malfoy ei uskaltanut sanoa lausetta loppuun pimeyden lordin oleskellessa edelleen hänen kodissaan. Vieläpä salissa, jossa oli yhteen aikaan tanssittu.

Erican harallaan olevat sormet kulkivat ruhjeilla olevien kasvojen molemmilla puolilla roikkuvien, platinanvaaleiden hiusten läpi. Naisen kynnet raapaisivat kevyesti Luciuksen poskia. Hän suuteli tämän rohtuneita, arkoja huulia viileästi ja ilman kiihkoa. Yhtä hyvin se olisi voinut olla muodollinen otsasuudelma, joka annettiin vainajalle. Rahan ja vallan makuun päässeen lutkan versio.

”Minun pitää nyt lähteä laittautumaan, että olen valmis Rabastanin tullessa hakemaan minua Sakian syntymäpäiville. Näkemiin vaan, Lucius. Koettakaa nyt säilyä hengissä”, Erica sanoi keveään sävyyn erkaantuessaan miehestä.

Hän lähti tietämättään Narcissa Malfoyn katselleen häntä ja miestään kaiteeseen nojaten, pudistaneen päätään suunnatessaan askelensa omiin huoneisiinsa.

Sakian syntymäpäivät pidettiin ministeriön vuokraamassa kartanossa, jossa järjestettiin usein taikaministeriön vuotuisia juhlia, esimerkiksi pikkujoulut. Yaxley oli langettanut niin taidokkaan komennuskirouksen, ettei Sakia vaikuttanut aivottomalta marionettihaamulta. Taikaministerihän käyttäytyi äärimmäisen tavallisesti – vaikka pelasi tietämättään pimeyden lordin pussiin.

Herra taikaministerille jaettiin osastoittain lahjoja ja jokaisen osaston päälliköt pitivät vuorotellen omat onnittelupuheensa. Kutsuilla sai olla muuten melko vapaasti; virallinen ohjelma pelkästään jaksotti paikoitellen syntymäpäiväjuhlintaa.

Averyt lapsineen sekä Walden, Kristianus ja leskirouva Macnair olivat saaneet kutsun muiden silmäätekevien ohella. (Kotiarestissa olevat Malfoyt oli tietenkin jätetty kutsumatta.) Beatrice edusti moitteettomasti aviomiehensä rinnalla, Beaugard, Malraux ja Beata seurustelukumppaneineen ja tavallista hillitymmin pukeutunut Waldenne-serkkunsa. Hänellä oli lyhythihainen, syvänpunainen turnyyrileninki, ja kiharat oli kammattu tyylikkään huolettomalle nutturalle. Erica ja Rabastan olivat Averyjen ja Macnairien seurassa.

Korkeiden ikkunoiden luona seisoskeli kolme vanhaa ystävystä, jotka tunnettiin Ison-Britannian taikayhteisön pahimpina juorukelloina: Susannah Seismom (omaa sukua Zabini), Eleanor Warrington (omaa sukua Parkinson) ja Purillla Oraklus (omaa sukua Yaxley).

”Averyn Beata, Beatrice ja leskirouva Macnair voisivat olla sama ihminen eri ikävaiheissa”, Susannah tuumi ja siemaili cocktailiaan.

”Kaikki kolme ovat – miten sen nyt sanoisi – hivenen värittömiä”, Eleanor sanoi maireasti. ”Tuo nuorin tytär... Valeriekin hän nyt oli?”

”Waldenne Nasty”, Eleanor auttoi. ”Nykyään Macnair otettuaan äitinsä tyttönimen.”

Purilla-rouvan kuperaluomiset silmät siristyivät ikään kuin hän ei olisi nähnyt kunnolla. ”Miehet sanovat Waldenne Nastya ’komeaksi naiseksi’. Ehkä se on oikea ilmaisu, sillä tyttö on auttamatta liian miesmäinen. Tuo kyömynenä ja tuo pituus, yleensäkin se tapa, miten hän käyttäytyy.”

Rouva Warringtonin ohuthuulinen suu suipistui. ”Ei tuo vielä mitään. Muistelepa hieman, millainen Waldenne Nasty oli kouluaikoinaan!”

”Hah, kouluaikoinaan. Eihän tyttö edes käynyt Tylypahkaa loppuun Dumbledoren erotettua hänet erään välikohtauksen takia. Hän olisi ehkä voinut jatkaa valmistuakseen, jos Macnair ja Avery eivät olisi viruneet Az -”

”Vanha juttu”, rouva Seismon tuhahti. ”Mitä olitkaan selittämässä Waldenne Nastyn aikaisemmista tempauksista – ennen kuin Purilla keskeytti sinut, Eleanor?”

”Sitä ainakin että Waldenne Nastylla oli tapana livahtaa kutsuilla milloin kenenkin pojan kanssa omille teilleen ja tulla myöhemmin takaisin jokseenkin peuhanneen näköisenä. Ja mitäs muuta...” Juorumuisti oli pettää hetkeksi aatelisrouvan. ”Hmmm... Niin tosissaan, tytöllä oli tapana naukkailla naistenhuoneessa ja livahtaa parvekkeelle tupakoimaan. Kerran tehdessäni pienen yllätysvisiitin Averyjen somaan kartanoon, niin tämä letukka retkotti olohuoneen antiikkisohvalla polttamassa. Äitinsä nähden.”

”Moista ei olisi suvaittu meidän aikanamme”, rouvat Orakslus ja Seismon päivittelivät. Vanhemmiten oli tapana vaieta omista, vastaavista teoista. Sen mitä tämän edellisen sukupolven vanhemmat eivät olleet nähneet, saattoi kiistää.

”Macnairin poika ei päässyt edes vaarallisten eläinten hävityskomitean teloittajaksi. Osti reilu vuosi sitten pahaisen räkälän Iskunkiertokujalta”, rouva Seismon päivitteli kimeähköllä äänellään.

Averyjen ja Macnairien seurue olisi tarjonnut enemmänkin mahdollisuuksia vanhempien juorujen uusiokäyttöön, ellei itse taikaministeri Sakia olisi harpponut näiden luo isot kihot vanavedessään. He kättelivät miehiä ja suutelivat jokaisen naisen kättä. Sakia suorastaan viivytteli pitämällä Erica Lavenhamin kättä pitkään kourassaan, ennen kun suuteli marmorikättä. ”Neiti Lavenham on ehdottomasti juhlien kirkkain tähti”, harmaantuva taikaministeri ylisti.

”Noh, noh”, tenhotar naurahti palkiten Sakian ja päälliköt säihkyvällä hymyllä.

”Noin suurenmoisen kaunottaren on ehdottomasti päästävä taikaministerin juhlista kertovaan lehtijuttuun”, yksi päälliköistä keksi ja virnisti Rabastanille, Averyille, Macnaireille ja Rabastanille. ”Teidäthän voisi mahduttaa samaan kuvaan kaunottaremme kanssa.”

Sakian silmät suorastaan tuikkivat, ja hänen äänensä oli yhtä öljyinen kuin hyvin voidellut saranat. ”Aivan loistava idea – josta vain herrasväelle sopii.”

”Profeettaan pääsy onkin yksi minun ei-salaisista unelmistani, herra taikaministeri”, Erica virkkoi pää kallellaan.

”Eikä meilläkään ole mitään ehdotusta vastaan”, Bordeaux ja Beatrice virkkoivat muun seurueen puolesta leskirouva Macnairin nyökytellessä armollisesti.

”Se onkin sitten päätetty”, Sakia myhäili mustanharmaaseen raitapartaansa. ”Hoi, neiti Luodiko, tulkaapa tänne sen valokuvaajanne kanssa!”

Komeanpuoleinen nainen pyyhälsi yhdessä hujauksessa seurueen luo valokuvaaja kintereillään. Tällä oli platinanvaaleiksi vaalennetut, puolipitkät kiharat. Kasvonpiirteet olivat säännölliset, jotain selväpiirteisyyden ja raskaspiirteisyyden väliltä. Vahvuudettomat, tekojalokivin koristellut silmälasit olivat olleet Rita Luodikon tavaramerkki jo silloin, kun Erica oli työskennellyt vähän aikaa toimituksessa. Pergamenttikäärö ja myrkynvihreä sulkakynä leijuivat Rita Luodikon vierellä. Savua pölläyttelevää kameraa pitelevä punkero miekkonen tähyili Waldennea, mutta tämän ime muuttui ahneen kiinnostuneeksi kameramaakarin huomatessa Erican.

”Te kirjoittanette jonkin sorttisen jutun tästä seurueesta?” Sakia kysäisi viitaten seurueeseen.

Rita Luodiko hymyili ja tarttui muitta mutkitta Erican olkavarteen pedonkynsillään. ”Entinen – lyhytaikainen työtoverini seurueineen sopivatkin juttuni aiheeksi oikein hyvin”, platinablondiini vakuutti imaistuaan vihreän sulkakynänsä kärjen suuhunsa, jonka asetti tasapainoilemaan pergamentille.

”Esimerkiksi tähän tyyliin: etusivun kansalaiset, Ison-Britannian velhoaristokratian edustajat nauttivat täysin rinnoin juhlinnasta.” Noidan puhuessa vihreä sulkakynä luisteli paperilla muotoillen vaaleaverikön lausetta ja syytäen lisää tekstiä. Tummaverinen kaunotar neiti Lavenham, 41 vuotta osallistuu oikeutetusti ministeriön työntekijänä juhliin... Vaaleaverikkö haastatteli vielä osaa seurueesta, ja lihava miesvalokuvaaja näpsäisi lopuksi pari kuvaa kokoonpanosta värittämään artikkelia.

Eleanor, Purilla ja Susannah suuntasivat kiireenvilkkaa haastateltujen luokse paistatellakseen lehteen pääsevien loisteessa. Valitettavasti Rita oli löytänyt tähän mennessä uusia haastattelukohteita.

”Täälläpä on enemmänkin vanhoja tuttuja!” Purilla sirkutti nyökytellen jokaiselle hymy kasvoilleen liimattuna samoin kuin kahdella ystävättärellään.

”Mitä sinulle ja Ericalle kuuluu, Beatrice hyvä?” Eleanor kysyi.

”Tässähän tämä”, vastasi Beatrice. ”Lapset ovat lentäneet pesästä, mutta perheemme on vaihteeksi koolla.

”Voin vakuutta, että minullekin kuuluu oikein hyvää”, Erica sanoi.

Rouva Seismon kyseli Bordeaux’n, Waldenin ja Patricia-rouvan kuulumisista. Rouva Oraklus puolestaan jututti vuorotellen Averyn sisaruksia ja Kristianusta, Waldenin nuorempaa painosta. ”Puhutaan sinulla olevan ah-niin-mielenkiintoinen uravalinta, Waldenne Nasty.”

Waldenne kohautti paljaita olkiaan. Hänen lähipiirinsä ei käyttänyt liiemmälti hänen kaksiosaista etunimeään puhuessaan hänelle. ”Mielenkiintoinen ja samalla tuottoisakin, rouva Oraklus.” Neito pyöritteli merkitsevästi silmiään. ”Yhtä mielenkiintoinen kuin teidän olettamuksenne.” Hän alensi karhean äänensä kuiskaukseksi. ”Muistaakseni miehenne serkku rouva Roseley maksoi minulle siitä hyvästä että hankin erästä harvinaista myrkkyä, josta ei jää jälkeä. Ja kappas: saimme lukea hiljattain miehenne serkun isotädin kuolleen. Ja rouva Roseley sai suuren perinnön, josta riitti hänen aviomiehensä pelivelkojenkin jälkeen tuhlattavaa.”

”Minä... hän tuota.” Noitarouvan kristallilasia pitelevä käsi nytkähti ikävästi saaden viiniä läikkymään persikanväriselle leningille. ”Heh.” Hän sanoi hivenen kömpelösti Kristianukselle: ”Onko krouvihankintasi tuottanut hyvin?”

”Tarkoittanette varmaan Iskunkiertokujan krouvia?” Kristianus lausahti uskaltamatta katsoa Waldenne-serkkuaan, sillä aatelisnuorukainen pelkäsi purskahtavansa nauruun.

”Ah, se on siis sen nimi – juuri sitä.”

”Jäähän minulle ihan kivasti jotain käteen, vielä Ritan palkankin jälkeen.”

”Puhutpa sinä tuttavalliseen sävyyn tästä Ritasta. Ei kai sinulla ja hänellä vain ole jotain meneillään? Kyseinen nainen ei taida olla kovinkaan hyvästä perheestä.”

”Saahan sitä aina huvitella”, nuoriherra Macnair totesi piikitellen waldennemaisesti rouva Oraklusta.

Purilla naurahti kankeasti tarkastellen punaviinitahraa.
 

Erican toinen noenmusta kulmakarva oli koholla. ”Sinun kannattaa minun mielestäni mennä pikimmiten naistenhuoneeseen siistiytymään, Purilla-chérie. Siltä varalta, jos sinä, Eleanor ja Susannah vaikka sattuisitte pääsemään Päivän Profeettaan tai Saarivaltion seurapiiriin.”

Tällä kerta Purillan käsi nytkähti entistä pahemmin. Nestettä tippui jo hänen rinnuksilleen. ”Sinä olet tosiystävä, Erica!” nainen ähkäisi singoten tiuskeita mulkaisuja parhaisiin ystävättäriinsä, jotta he saisivat lievitettyä hänen kiukkuaan liehittelyllä.

”Tapaamisiin”, vallasnaiset huikkasivat nopeasti purjehtiessaan matkoihinsa suut kapeina viivoiva.

Walden läimäytti paksujen kultasormusten koristamat kätensä yhteen liiskaten seurueen kimpussa pörränneen kärpäsen kuoliaaksi. ”Hah!” hän tuhahti, ”ensin Orakluksen akka juoruaa meistä noiden kahden muun kanan kanssa, mutta se tuleekin viivana meidän luoksemme nähdessään meidän päässeen lehteen.” Mustahiuksinen mies sipaisi viiksiään. ”Yaxleyn sisar onkin rupsahtanut lyhyessä ajassa.”

”Lihonutkin vielä”, Rabastan lisäsi. ”Ei ikinä uskoisi juorukerhon olevan samanikäisiä kuin Erica ja Beatrice.”

Silloin Erica tarttui Rabastanin käteen. ”Hei, nehän alkavat soittaa valssia!”

Rabastanin suupieliä nyki. ”Neiti Lavenham suonee minulle tämän tanssin?” Mies laittoi toisen kätensä valmiiksi naisen kapeaakin kapeammalle vyötärölle. Hän olisi saanut vieläkin molemmat kätensä lähes kokonaan tuon ampiaisvyötärön ympärille.

”Tässä kartanossa kerrotaan olevan näkemisenarvoinen taidegalleria, johon voisimme tutustua”, Rabastan sanoi hyväilevän kaksimielisesti heidän tanssiessa.

Erica heitti päätään taaksepäin ja nauroi huikean pitkät ripset väristen. Velhotar läimäytti kihertäen Rabastania timantein koristellulla, maisema-aiheisella viuhkallaan.


***

Resuinen Lucius Malfoy istui kädet polvien ympärillä eräässä Rääkyvän röttelön huoneen nurkassa puoleksi varjoihin vajonneena. ”Herrani... pyydän... poikani.”

”Jos sinun poikasi on kuollut, se ei ole minun vikani”, pimeyden lordi tuhahti. ”Hän ei tullut muiden luihuisten mukana eikä liittynyt joukkoihini. Ehkä hän onkin päättänyt ystävystyä Potterin kanssa?”

”Ei – ei ikinä”, Lucius kuiskasi sortuneella äänellä toinen ruhjeinen käsi kalmankalpeiksi valahtaneilla kasvoillaan. Hänen toinen silmänsä oli puoleksi umpeutunut.

”Sinun on syytä toivoa sitä.”

Kuin ruoskansuomaisu.

”Eikö – eikö teitä pelota, herrani, että Potter voi kuolla jonkun muun kuin teidän käsiinne?” vaaleaverinen velho henkäisi ääni säröillen. ”Eikö olisi... suokaa anteeksi... sopivampaa keskeyttää tämä taistelu mennäkseen etsimään s-sitä itse linnasta?”

”Älä huijaa, Lucius. Sinä toivot taistelun lakkaavan, jotta saisit tietää miten pojallesi on käynyt. Sitäpaitsi minun eit tarvitse etsiä Potteria; poika löytää minut ennen yön päättymistä.”
”Tahdotko sinä, Lucius Sylvanus Malfoy ottaa Narcissa Druellene Mustan lailliseksi vaimoksesi?” velhopastori kysyi.

”Tahdon”, Lucius kajautti. Hän katseli morsiantaan silmänurkastaan.

”Tahdotko sinä, Narcissa Druellene Musta ottaa Lucius Sylvanus Malfoyn lailliseksi aviomieheksesi?”

”Tahdon”, Narcissa vastasi heleällä äänellään.

Pastori kohotti taikasauvansa korkealle, Luciuksen ja Narcissan yläpuolelle. ”Täten julistan teidät iäksi toisiinne sidotuiksi. Hopeaa hohtavat tähdet satoivat Malfoyden ylle ja kiertyivät toisiaan syleilevän ja suutelevan miehen ja naisen ympärille.


”Painu hakemaan Kalkaros?”

Lucius säpsähti. ”Kalkaros, h-herrani?” hän ihmetteli.

”Kalkaros. Heti. Minä tarvitsen häntä, sillä olen vaativa häneltä erään palveluksen. Mene jo.”

Malfoy säikähti ja lähti huoneesta kompastellen hämärässä.
Abraxas Malfoy makasi kuolleena seitinohuen, mustan harson alla eebenpuisessa ruumisarkussa, jonka kansi oli nojallaan mustalla kankaalla verhottua pöytää vasten. Korkeiden hopeakynttelikköjen kynttilät paloivat Abraxasin arkun ympärillä.

Lucius katseli vainajaa, isäänsä, joka oli kuolleenakin majesteetillinen näky. Narcissa ja pikku Draco seisoivat Lucuksen vierellä. Cissy oli jäykän arvokas niin kuin marmorikuningatar, mutta Dracon suuret hopeasilmät olivat täynnä hämmästystä. Jo kahdeksanvuotias poika tajusi kyllä isoisän kuolleen, kuolleen lohikäärmerokkoon. Oli silti outoa ajatella, ettei suuressa kirjastossa hallinnut etäinen ja pelottava mies enää jatkaisi elämäänsä. Malfoyn isältä pojalle periytyvä sukusormus kimalteli vuorostaan suurenmoisen Lucius-isän sormessa. Lucius Malfoysta oli tullut suvun päämies ja sen lisäksi yksi velhomaailman kuninkaallisista.



***

Tylypahkan puolustajat eivät kiinnittäneet huomiota yksittäiseen, paikalta poistuvaan pitkään ja naamioituun kuolonsyökään.

Pimeyden lordin kuolema oli niin suuri järkytys kaikille paikallaolijoille, niin kuolonsyöjille kuin Tylypahkan koulua puolustaneelle roskaväelle. Rabastan ei keksinyt mitään muutakaan sanaa. Potterin pojan piti olla kuollut. Kuolonsyöjät olivat nähneet omin silmin pimeyden lordin langettavan vihreänä leimunneen tappokirouksen. Sen jälkeen mestari oli lyyhistynyt nurmikolle tajuntansa hetkeksi menettäneenä, ja silloin Rabastan tiesi jotain selittämätöntä tapahtuneen. Epäillytkin. Pimeyden lordi oli määrännyt Narcissa-rouvaa tutkimaan Potterin ruumiin varmistaakseen tämän kuolleen. Luciuksen vaimo olikin valehdellut, sillä hän tiesi pääsevänsä kouluun etsimään Dracoa ainoastaan kuolonsyöjien armeijan mukana. Potter oli totisesti näyttänyt kuolleelta roikkuessaan velttona ilmassa pimeyden lordin kiduttaessa tätä kokeeksi.

Valloittaja-armeijan sorruttua ja kärsittyä tappioita tappioiden perään Harry Potterin kuolema oli iskostunut molempien puolien tajuntaan. Silloin pieni ääni johdatti Rabastanin teeskentelemään tainnutettua. Onko sillä väliä voittaako vai häviääkö pimeyden lordi? Eikä ääni suostunut vaikenemaan olemalla itsepäinen ja taistelun ääniä kantavampi.

Kälyn ja Weasleyn matamin kaksintaistelu ja sen lomassa käymä sananvaihto vangitsivat Rabastanin huomion.

”Miten sinun lastesi käy minun tapettua sinut?” Bellatrix härnäsi yhtä mielipuolisesti kuin pimeyden lordi loikkiessaan aina sinne, minne Weasleyn matamin kiroukset hyppyyttivät häntä. ”Kun äiskä on mennyt samaa tietä kuin Freddie?”

”Sinä – et – enää – ikinä – koske – meidän – lapsiin!” Weasleyn matami kiljahti.

Bellatrix nauroi kevyttä naurua. Silloin lyhyen naisen kirous lehahti Bellatrixin levitettyjen käsivarsien väliin ja osui suoraan sydämen kohdalle hyydyttäen kuolonsyöjälle ominaisen, vahingoniloisen hymyn. Naisen silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan; maailman lyhyimmän hetken käly tiesi, mitä oli tapahtunut ja sitten pitkä ja komea nainen kaatui. Ympärillä katseleva joukko mylvi Bellatrixin kuolemalle, ja pimeyden lordi rääkäisi. Kuhnusarvio, muodonmuutosten opettajatar McGarmiwa ja mustaihoinen kiltalainen paiskautuivat taaksepäin huitoen ja rimpuillen ilmassa, kun lordi Voldemortin raivo räjähti vuolaana tämän uskollisimman palvelijan kaaduttua. Mestari kohotti slejasauvan ja tähtäsi paksua Weasleyn vaimoa.

”Varjelum!” karjaisi tuttu, pojalle kuuluva ääni. Keskelle salia levittäytyi kilpiloitsu, jonka langettajaa pimeyden lordi haki polttavalla katseellaan.

Näkymättömyysviitan alta paljastui kuolleeksi luultu Harry Potter. Rabastan liikahti tahtomattaan, joskin kenenkään huomaamatta. Riemunkiljahdukset, tyrmistyneet kirkaisut ja joka suunasta kuuluvat ”Harry!” HÄN ON HENGISSÄ!” -huudot tukahtuivat alkuunsa. Tylypahkan puolustajat olivat peloissaan, ja hiljaisuus lankesi yllättäen pimeyden velhon ja Potterin katsoessa toisiinsa ennen kuin he alkoivat kiertää toinen toisiaan.

”En tahdo apua”, Potter sanoi lujaa roskaväelle kierrellessään. ”Tämän on mentävä näin. Minun on tehtävä tämä.”

Lordi sähisi kuin myrkkykäärme. ”Potter puhuu roskaa”, hän tokaisi punaiset silmät levällään. ”Ei hän toimi näin. Ketä sinä aiot käyttää tällä kertaa kilpenäsi, Potter?”

”En ketään”, Potter totesi. ”Hirnyrkkejä ei ole enää. On vain minä ja te. Kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä, joten jompikumpi poistuu pian lopullisesti.”

”Jompikumpi?” pimeyden lordi ilkkui. Hänen koko vartalonsa oli äärimmilleen jännittynyt, ja silmät tuijottivat kuin iskuun valmistuvalla käärmeellä. ”Olisitkohan sinä, poika, joka on jäänyt henkiin Dumbledoren vedeltyä naruista?”

”Vahinkoko se oli, kun äitini kuoli säästääkseen minut?” Molemmat liikkuivat yhä sivuttain täydellistä ympyrää pitäen muuttumatonta etäisyyttä toisiinsa. ”Vahinko, etten puolustautunut tänä yönä enkä silti kuollut, vaan palasin taistelemaan?”

”Vahinkoja!” pimeyden lordi lähes kirkui, mutta ei iskenyt edelleenkään. Katselijat olivat jähmettyneet kuin kiveksi. ”Vahinkoa ja tuuria että kyyristelit ja lymyilit itseäsi suurempien miesten ja naisten helmoissa ja annoit minun tappaa heidän sinun sijastasi?”

”Tänään te ette tapa enää ketään.”

Harry Potter ja pimeyden lordi tuijottivat toisiaan silmiin kiertäessään toistuvaa kehää. ”Te ette pysty tappamaan enää koskaan ketään heistä. Ettekö käsitä? Minä olin valmis kuolemaan, jotta te lakkaisitte satuttamasta näitä ihmisiä -”

”Muttet kuollut.”

”- aioin kuolla, ja se merkitsi. Tein saman minkä äitini teki, joten he ovat turvassa teiltä. Ettekö ole huomanneet, miten teidän langettamanne taiat eivät pidä? Ette pysty kiduttamaan heitä. Ette pysty koskemaan heihin. Te ette taida oppia virheistänne, Valedro?”

”Älä uskallakaan -!”

”Kyllä minä uskallan. Tiedän sellaista, mitä te ette tiedä, Tom Valedro. Tiedän paljon tärkeitä asioita, joita te ette tiedä. Haluatteko kuulla niistä muutaman, ennen kuin teette seuraavan, ison virheenne?”

Rabastan ei uskonut nulikan tietävän oikeasti mitään, vaikka tämä oli sanonut tuhonneensa (jotkin) pimeyden lordin luomat hirnyrkit – mutta hän kuunteli. Nulikan täytyi bluffata. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään tavatonta, etteivät pimeän lordia vuosikausia palvelleet kuolonsyöjät päässet selville mestarinsa salaisuuksista. Hirnytkitkin sopivat kuvaan, ne esineet ja käärme, joiden vuoksi hänen herransa oli ollut kovin raivoissaan. Mutta hirnyrkeissä ei ollut tarkemmin ajateltuna mitään arvaamatonta toisin kuin muissa Potterin kertomissa, shokeeraavissa paljastuksissa. Hänen herransa ei ollutkaan esimerkiksi järjestänyt Dumbledoren kuolemaa. Albus Dumbledore olikin valinnut itse kuolintapansa kuukausia ennen kuolemaansa miehen kanssa, jota Rabastan oli pitänyt muiden lailla pimeydelle lojaalina. Kuolleen Severus Kalkaroksen. Mies oli ollut Dumbledoren puolella siitä lähtien, kun pimeyden valtias oli alkanut vainota Potterin kuraveristä äitiä. Kalkaros oli rakastanut Lily Evansia koko ikänsä, ja nimenomaan rakkaus oli ajanut ryhtymään Dumbledoren vakoojaksi.

Dumbledoren viimeinen suunnitelma ei kostautunut Potterille. Se kostautui pimeyden lordille itselleen. Kauan haviteltu seljasauva ei Potterin mukaan toiminut vieläkään pimeyden lordin käsissä, koska tämä oli murhannut väärän miehen. Severys Kalkaros ei ollut koskaan ollut seljasauvan todellinen isäntä. Tämä ei ollut kukistanut Dumbledorea, jonka oli määrä kuolla kukistamattomana, seljasauvan viimeisenä todellisena isäntänä. Mikäli kaikki olisi mennyt velhovanhuksen suunnitelmien mukaan, seljasauvan voima olisi mennyt hänen mukanaan kenenkään voittamatta sauvaa häneltä. Pimeyden lordi oli varastanut sauvan sen viimeisen isännän haudasta, mutta pelkkä omistaminen ei riittänyt eikä sitä saanut omakseen kantamalla tai käyttämällä, koska taikasauva valitsi velhon. Vähän ennen Dumbledoren kuolemaa seljasauva tunnusti uuden isännän, joka ei milloinkaan käyttänyt sitä Draco Malfoyn riistäessä sen vastoin entisen omistajan tahtoa. Potterista oli puolestaan tullut seljasauvansa seuraava, todellinen isäntä riisumalla Dracon aseista.

Suuren salin lumottu taivaskatto sävyttyi kullanpunaisella hehkulla aamuauringon noustessa pilkistämään lähimmästä ikkunasta ja valaisemaan taistelijat.

Miltä tuntuisi olla kokonaan vapaa?

Potter ja käärmekasvoinen velho kohottivat taikasauvansa samanaikaisesti ja lausuivat loitsunsa.

”Avada kedavra!”

”Kartotaseet!”

Pamaus oli yhtä äänekäs kuin tykinlaukaus avada kedavran vihreän valosuihkun ja karkotaseet-loitsun törmätessä.. Kultaiset liekit purkautuivat kierretyn kehän keskipisteeseen merkitsemään loitsujen törmäyskohdan. Seljasauva liisi ylhäällä tummana, auringonnousu taustanaan. Kieppui lumotun katon poikki ja ilman halki kohti isäntää, jota se ei tappaisi, koska tämä oli viimein tullut ottamaan sen kunnolla omakseen. Potter nappasi kuolonkepin vapaaseen käteensä samalla kun pimeyden lordi kaatui kädet levällään taaksepäin. Mestarin verenpunaisten silmien pupillit pyörähtivät ylöspäin; velhomaailmaa lyhyen aikaa hallinnut diktaattorivaltias rojahti lattialle maallisen lopullisesti, ruumis elottomampana ja riutuneempana kuin Azkabanin vangilla. Pelottavan käärmemäiset kasvot olivat tyhjät ja mistään tietämättömät. Rabastanin, hänen kuolonsyöjätoveriensa ja muiden tuota miehen irvikuvaa palvelleiden herra oli kuollut saatuaan surmansa omasta, kimmonneesta taiastaan. Siksi Harry Potter piteli nyt kahta taikasauvaa paksuissa käsissään.

Rabastan hivuttautui varovasti ylös. Potterin ympärille puhkeava mekkala oli viedä kuulon naamionsa takana irvistävältä kuolonsyöjältä. Ah, Potter oli tämän roskajoukkion sankari ja suunnilleen kaikki halusivat välttämättä koskettaa poikaa, joka elää. Aristokraatti ei jäänyt katselemaan moista, sillä se mitä hän olisi tekevä elämälleen olisi hänestä itsestään kiinni. Päättäväisyys ajoi häntä ulos linnasta kohti Tylypahkan laajoja tiluksia. Rabastan juoksi niin kovaa kuin vain jaloistaan pääsi mustan kaavun lepattaessa hänen ympärillään. Vasta portin ulkopuolelle päästyään velho tiedosti olevansa hengästynyt ja sydämen lepattavan rinnassaan. Kaapu oli tukalan kuuma tällaisen juoksun jälkeen.

Hän riisui naamionsa, laski hupun niskaan ja haroi hiostuneet luonnonkiharat otsaltaan vetäen raikasta aamuilmaa keuhkoihinsa. Tuskin aatelismies tulisi ikinä kertomaan kenellekään olevansa salaa kiitollisuudenvelassa Potterin nulikalle – vain hiukan.

Veistoksellisen mies piteli kuolonsyöjän naamiota suippokärkisissä sormissaan. Kuivuneet ja väsyneet silmät saattoivat huijata, mutta nuorempi Lestrange oli näkevinään naamiossa edesmenneen Xavier-isänsä piirteitä. Sen täytyi olla harhaa. Ja se olikin, sillä miehen katsoessa viimeisen kerran naamiota, siinä ei ollut häivääkään isää eikä ylipäänsä ihmistä.

Kultakello kävi kaiken aikaa ja muistutti siitä, ettei aikaa ollut haaskattavaksi. Pitäisi lähteä mahdollisimman kauas Ison-Britannian kamaralta, mieluiten koko Euroopasta... Aurorit eivät tulisi aivan heti hänen kotiinsa, mutta ilmestyisivät viimeistään parin tunnin kuluttua.

Kuolonsyöjän naamio jäi hylättynä nurmikolle, kun Rabastan oli jo kaikkoontunut.


***

Beatrice syöksi kirosanoja suustaan. Hartiahuivi valahti hänen olkapäiltään ja jäi roikkumaan käsivarsien varaan.

”Avatkaa! Avatkaa lain nimessä!” Aurorit olivat kartanolla, mutta kartanonrouva sulki korvansa äänekkäiltä vaateilta ja kolkutukselta.

Kaikki hänen lapsensa olivat ryhmittyneet tiiviisti. He olivat yhtä väsyneitä kuin äitinsäkin, sillä pimeän lordi oli pakottanut Beaugardin, Malraux’n ja Waldenne Nastyn osallistumaan tappiolliseksi kääntyneeseen Tylypahkan taisteluun. Beatrice ja Beatakaan eivät olleet nukkuneet parina yönä kovinkaan hyvin, vaikka olivat saaneet jäädä kotiin. Sisarukset ja Bordeaux olivat niitä onnekkaita, jotka olivat ehtineet kaikkoontua paikalta. Kenellekään ei ollut käynyt pahasti, ja muutamat naarmut tulisivat paranemaan yhdessä hujauksessa.

Beatrice oli tiennyt heti miehensä ja lastensa palattua, että Bordeaux’n oli lähdettävä välittömästi maasta. Hän seuraisi jossain vaiheessa miestään ja vanhin poika Beaugard saisi kartanon isännyyden. Herra Avery oli siitä syystä yläkerrassa pakkaamassa jo ennen aurorien saapumista, niinpä miehen olisi odottanut aivan hyvin pääsevän karkuun. Bordeaux oli livahtanut Tylypahkastakin, jonne Walden oli jäänyt tajuttomana. Ensin Beatrice-rouva oli kiljunut syytöksiä miehelleen ja lapsilleen: heidän olisi pitänyt ottaa hänen veljensä mukaan eikä jättää Waldenia roskasakin vangittavaksi. Syvään huokaistuaan ja konjakkia juotuaan kartanon emäntä oli hylännyt haihattelun ja keskittynyt miehensä auttamiseen. Bordeaux meni aviomiehenä isoveljen edelle.

Kaikki oli juuri loksahtamaisillaan paikoilleen aurorien ilmaantuessa. Ristiverikkö ei kuitenkaan aikonut luovuttaa niin helposti kuin aurorit kuvittelivat.

”Avatkaa lain nimessä!” aurorit ärjyivät ties kuinka monennetta kertaa.

”Mitä me teemme, äiti?” Beata kysyi hermostuneena.

”Kunpa tietäisinkin, kultaseni”, Beatrice vastasi.

”Luulisi meidän pärjäävän viidestään niille, ellei niillä ole kovinkaan suurta partiota”, Waldenne tuumasi.

”Sinä tiedän, etten minä ole hyvä kaksintaistelemaan”, Beata sanoi hiljaa.

”Onneksi sinut on kasvatettu isän ja äidin pikkudebytantiksi”, Waldenne ilkkui suu vinossa. ”Siitä onkin vitusti hyötyä! Paskanmarjat. Painu äkkiä yläkertaan varoittamaan isää ja sano hänelle, että lähtee takaoven kautta. Sillä aikaa kun moukat ratsaavat taloa, isä ehtii häipyä.”

”Tee kuten sisaresi sanoi”, rouva Avery käski tiukkaan sävyyn, vaikka ei hyväksynyt nuorimmaisensa töykeää kielenkäyttöä. ”Se saattaa onnistuakin. Nopeasti! Ja te loput olette olevinanne vain kotona käymässä. Luotan erityisesti siihen, että sinä näyttelet tarvittaessa, Waldenne.”

”Voit olla varma siitä, äiti.”

”AVATKAA LAIN NIMESSÄ! TIEDÄMME ETTÄ JOKU ON KOTONA!”

Beata ampaisi yläkertaan raskaita helmojaan kannatellen, kaksoispojat ja Waldenne Nasty menivät salonkiin ja Beatrice suuntasi ovelle viileän kärttyisä ilme kasvoilleen sommiteltuna. Nainen kietoi hartiahuivin paremmin ympärilleen. ”Mitä asiaa?” hän kysyi kalseasti yläluokkaisella englannillaan.

Auroreita oli kolme, yksi nainen ja kaksi miestä. Kolmikko nyökkäsi. ”Epäilemme että miehenne Bordeaux Avery on täällä, hyvä rouva ja tu -”

”- litte siksi tarkistamaan pitävätkö epäilyksenne paikkansa.”

”Niin, rouva.”

”Mitä jos tulisitte ensin salonkiin, niin voitte alkajaisiksi kuulustella lapsiani?” Hänen ivaava sävynsä sai aurorit kurtistelemaan kulmiaan, mutta kolmikko ei sanonut mitään.

”Mitä nuo täällä tekevät?” Malraux kysyi venytellen aurorien harppoessa salonkiin tuli hännän alla.

Beata istui Waldennen vieressä. Hän oli ehtinyt varoittaa isäänsä näinkin lyhyessä varoitusajassa.

”Tulivat katsomaan, jos isäsi oli kotosalla”, Beatrice oli selittävinään.

”Ai, onko isä muka kotona?” Waldenne näytti kohdistavan kysymyksensä sohvatyynylle.

”Älkää viitsikö, neiti Avery?” toinen miespuolisista auroreista sanoi.

”Neiti Macnair”, neiti korjasi. ”Otin nimittäin äitini tyttönimen.

”Aivan sama, mikä sukunimenne on.”


***

Kaksi pöllöä toi Ranskassa oleskevan Erican aamupostin; toinen oli vieras postipöllö ja toinen Beatricen Mercy-niminen helmipöllönaaras. Rullalla olevasta Päivän Profeetasta erotti pääotsikon: HÄN-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ ON KUKISTUNUT. Erica tuijotti otsikkoa epäuskoisena hautautuneea mietteisiinsä, kunnes havahtui postipöllön äkäiseen nokkaisuun. ”Voi helvetti!” hän manasi peukaloaan puhallellen. ”Oliko sinun pakko?” Pöllö tapitti häntä syvänkeltaisilla silmillään ja ojenteli merkitsevästi koipeaan.

”Niin, niin. Saat kyllä maksun.” Nainen laittoi viisi pronssisulmua linnun koipeen kiinnitettyyn nahkapussukkaan päästen käsiksi lehteen.

Harry Potter on totisesti koko velhomaailman sankari, valittu ja poika, joka elää. Hän kukisti eilen lopullisesti aikamme pelätyimmän pimeyden velhon: hänet-joka-jääköön-nimeämättä. Myöskin pimeyden lordina tunnettu velho kukistui Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa käydyssä taistelussa. Hänen kuolonsyöjiään pakenee ja pidätetään par’aikaa, sillä heidät tullaan saattamaan oikeuden eteen vastaamaan tekosistaan.--

Erica lukaisi muutkin otsikot. KAIKKI HÄNESTÄ-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ, ETSINTÄKUULUTETUT KUOLONSYÖJÄT ja PIMEYDEN LORDIN HIRMUTEOT. Moni, Potter etunenässä oli antanut lausuntonsa Profeetalle. Noiden lausuntojen pohjalta kootut artikkelit – etenkin KAIKKI HÄNESTÄ-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ – toivat esille lähes koko velhomaailmalta piilossa olleita asioita ja muun muassa sen, ettei Kalkaros ollutkaan ollut pimeyden lordin puolella.

Seuraavaksi tummaverikkö avasi Beatricen kirjeen.
Hei Erica.

Tarvitsee tuskin kertoa sinulle pimeyden lordin kukistumisesta. Siitä nyt voi lukea mistä tahansa lehdestä, kuulla miltä tahansa radiokanavalta. Tällä kertaa ainakin on varmaa, ettei mestari palaa.

Kävi ilmi että pimeyden lordi oli aikanaan tehnyt jotain hirnyrkkejä – jakanut sielunsa – ja tämän takia hän ei kuollutkaan silloin 80-luvun alussa. Potter onnistui jotenkin tuhoamaan kaikki hirnyrkit, ja sen takia pimeyden lordi oli ennen kukistumistaan jälleen kuolevainen.

Minä olen jokseenkin helpottunut päästyämme hänestä eroon enkä häpeä tuoda sitä julki. Mutta nyt roskaväki on taas vallan kahvassa. Kiltalaisvaltainen taikaministeriö. Pian Walden on jo Azkabanissa tutkintavankeudessa kuten moni muu. Ainakin Rabastan onnistui pääsemää pakoon, koska häntä ei ole löydetty elävänä eikä kuolleena.; eiköhän hän ole jo kaukana Brittein saarilta. Bordeaux ja lapset osallistuivat Tylypahkan taisteluun, ja he kaikki ovat nyt kotona. Bordeaux pakkaa yläkerrassa. Hän aikoo ulkomaille. Minä rukoilen hänen pääsevän livistämään auroreilta, sillä Azkabanin selli ei voi olla hänen kohtalonaan uuden kynnyksellä.

En usko kenenkään tietävän sinun olleen pimeyden lordin vakooja, joten Rymistyir taisi viedä salaisuuden hautaansa. Taikaministeriö onkin keskittynyt tällä hetkellä lähinnä kuolonsyöjien saattamiseen oikeuden eteen. Tuskin he ovat kiinnostuneet tälläkään kertaa sinun kaltaisistasi pikkutekijöistä.

Minun lienee parasta lopetella. Toivoisin kuitenkin näkeväni sinut mahdollisimman pian sen jälkeen kun olet palannut Englantiin.

Sinun,
Beatrice


Laskettuaan luetun kirjeen käsistään Erica hypisteli Lucius Malfoyn lahjoittamaa, kolmerivistä helminauhaa kuten muitakin kaulakorujaan ollessaan hermostunut. Nainen sytytti tikunohuen savukkeen ja imi savukeholkkia täyteläiset huulet mutrussa.

Jästeillä taisi olla tapana sanoa, että kolmas kerta toden sanoi -. tai jotain sinne päin. Tosin Erican maailma oli kääntynyt neljästi päälaelleen. Pimeyden lordin ensimmäinen valtakausi, välikausi tai niin sanotut rauhan vuodet, pimeyden lordin toinen lyhyempi valtakausi ja mestarin lopullinen tuho, samalla uusi alku.

Erica oli sopeutunut loistavasti kolmelle ensimmäiselle aikakaudelle käyttämällä taikakykyjään sekä naisellista tenhovoimaansa ja myötäilemällä valtaa pitäviä sopivalla työpanoksella. Hän voisi pärjätä neljännelläkin valtakaudella miltei yhtä hyvin kuin tähän asti, ehkä paremminkin. Taikamaailma saattoi olla muuttumassa eikä mahdollisuuksia saanut haaskata.

Ylellinen, luksustason hotellihuoneisto oli kustannettu hänelle Pariisista, Ranskan matkan viimeistä etappia varten. Jokaiselta paikkakunnalta oli löytynyt potentiaalisia seuraajia pimeyden lordilla, sillä ranskalaiset olivat olettaneet tämän toiminnan rantautuvan seuraavaksi heidän maahansa – halusivat tai eivät. Heistä oli ollut parempi osoittaa myötämielisyyttä niin mahtavalle miehelle. (Jästien sotien raakuudet kielivät siitä, miten valloittajat kohtelivat miehittämiensä maiden vastahakoisia.) Mademoidelle Lavenhamin kasvot sopivat hyvin käännyttäjälle eikä hänen täytynyt agiteerata tuodakseen poliittisia kantoja esiin. Keskiverto ranskalainen noita tai velho ei suhtautunut puoliksi ranskalaiseen naiseen pelkkänä vieraana, joka oli edesauttanut häntä.

Nyt Ranskassa oleskelu saisi riittää. Erican ei tarvinnut enää olla suorittamassa tehtäviä kuolleelle herralleen, ei täällä ei muualla, joten Ranskassa nähty vaiva oli heitetty hukkaan. Kuolleet johtajat eivät tehneet mitään seuraajilla.

Englantiin palattuaan Erica meni ensitöikseen käymään vanhemmillaan.

”Erica-neiti tuli, herra ja rouva”, vanha Muffy ilmoitti palvovasti.

”Mene siinä tapauksessa keittämään kahvia meille ja neidille.”

Kotitonttu niiasi syvään. ”Kyllä, rouva.”

”Erica! Tämäpä on iloinen yllätys!” Yvonne huudahti silmin nähden ilahtuneena lähestyen ainoaa tytärtään käsivarret levällään.

”Päivää, maman ja isä”, naisen tytär sanoi.

Yvonne istutti Erican sirolinjaiselle sohvalle, ja kohta perhe nautti Muffyn keittämää kahvia – niin kuin siitä lähtien kun Muffy oli tullut Lavenhamien palvelukseen. Pimeyden lordin valtaannousu ja sitä seurannut lopullinen kukistuminen eivät olleet vaikuttaneet eläkepäiviään viettävän avioparin elämään juuri mitenkään. He olivat pysytelleet ulkopuolisina siviileinä.

”Nyt sinäkin voit kääntää uuden lehden, nukke”, Frederick Lavenham virkkoi.

”Uskoakseni koko taikamaailma voi.”

”Aamen ja halleluja”, Yvonne Lavenham totesi ja kohotti kullattua kahvikuppia ikään kuin se olisi ollut shampanjalasi. ”Mitä sinulla on suunnitelmissa tulevaisuuden varalle? Aiotko palata ministeriöön?”

”Olen saanut tarpeekseni taikaministeriöstä – ja myöskin koko Isosta-Britanniasta. Haluaisin muuttaa kokonaan ulkomaille, mutta minulle ei ole siihen tarpeeksi rahaa, ellen myy korujani. Enkä haluaisi tehdä sitä.”

”Kohta saattaa olla”, Yvonne totesi tyynesti.

”Kuinka niin?”

” Minun Philippe-serkkuni tekee kuolemaa. Kyllähän sinä hänet muistat.” Maman painoi sormenpäänsä vastakkain. ”Parasta tässä kaikessa on se, että Philippe aikoo testamentata osan kullastaan Yvonne-serkkunsa viehättävälle tyttärelle eli sinulle. Voin vakuuttaa, ette cousin Philippe ole mikään tyhjätasku – vaikka onkin puoliverinen.”

”Ukko on paljon rikkaampi kuin, mitä me luulimme alun alkaen”, isä pisti väliin hieroessaan silmiään.

”Sinun sijassasi palaisin vähäksi aikaa ministeriöön”, sanoi Yvonne. ”Sillä välin vanha Philippe ehtii kuolla, ja sinä saat osasi kullasta.”

Joitakin päiviä myöhemmin Erica olikin jälleen kerran matkalla töihin, mutta vain väliaikaisesti. Erica ei vielä tiennyt, minne hän muuttaisi saatuaan perintörahat ja mitä tulisi tekemään. Silti mikään tai kukaan ei enää pidättelisi häntä kovin kauan Isossa-Britanniassa.

maanantai 14. elokuuta 2017

Lihan himo 23.luku


Kiristystä


Lehden nimi herätti ainoastaan välinpitämätöntä hämmennystä Malfoyn kartanon kokoontumistilaksi muutetussa salissa. Miksi nimenomaan pimeyden lordilla kaikista maailman velhoista oli käsissään Saivartelija? Lehden sisältöhän oli järjetöntä roskaa. Ihmisen, joka kirjoitti vakavissaan jostain ”ruttusarvista niistaisikeistä”, ”rikkokireistä” ja ”narksuista”, täytyi olla latvasta laho. Kukaan täysijärkinen ihminen ei vaivautunut lukemaan Saivartelijaa. Ja silti pimeyden lordi kohotti kyseistä roskalehteä rintansa tasolle punaiset silmät polttavina viiruina.

Lucius oli kääriytynyt kaapuunsa tekeytyen huomaamattomaksi eikä pimeän lordi ollut näkevinäänkään häntä.

”Mikä lehti minulla on tässä näin, Mulciber?” kysyi mestari äänellä, jolla puhuttiin pikkulapsille.

Muut kuolonsyöjät katsahtivat Mulciberiin. Aatelismiehen kulmat kohosivat. ”Saivartelija”, tummaverinen mies töksäytti, ”sen kahelin Lovekivan roskalehti?”

” S-A-I-V-A-R-T-E-L-I-J-A”, heidän herransa tavati hitaasti ja myrkyllisesti. Hänen silmänsä laajenivat ennen kuin siristyivät. ”Onko – onko – tässä huoneessa todella sellaisia ihmisiä, jotka ovat niin helvetin aivottomia, etteivät osaa lukea?”

Ei vastausta.

”Tulepahan tänne, Mulciber.”

”Kyllä, mestari.”

Mulciber nousi ja käveli pöydän päähän, pimeyden lordin luo. Tämä sysäsi lehden kuolonsyöjälle. ”Lue pääotsikot meille ääneen.”

Niinpä häpeällisestä raivosta tärisevä Mulciber lukikin. ”Mitä pirua? Eihän tässä ole ainuttakaan mainintaa siitä roskasta, mitä Lovekivan ukko on ennen painanut. ’Ruttusarvisista niistaisikeistä’ ja muusta! Äijä kuuluttaa etusivulla että kaikkien teitä vastustavien velhojen, herrani, pitäisi ottaa Harry Potterin auttaminen ensisijaiseksi tehtäväkseen!”

”Lukutaitosi on suorastaan kiitettävä, Mulciber. Saivartelija oli ennen pelkkä, yksittäisen luupään roskalehti, mutta sitten tämä Lovekiva hylkäsi ruttusarviset niistaisikit ja muut mielikuvitusolionsa ryhtymällä ylen suulaaksi. Emme salli Lovekivan jatkavan tällä tiellä enää vastaisuudessa.”

Siksi neljä kuolonsyöjää piiloutui Tylypahkan pikajunaan kahdeskymmenes joulukuuta. Läheskään kaikki oppilaat eivät olleet lähdössä koteihinsa joulua viettämään, joten useita vaunuosastoja jäi tyhjiksi. Veturinkuljettaja ja ruokakärryjä työntävä noita olivat tietoisia neljästä ylimääräisestä matkustajasta, mutta eivät uskaltaneet antaa heitä ilmi oppilaille.

Matkan puolivälissä kuolonsyöjät tekivät lähtöä vaunuosastostaan.

”Me tiedämme nyt, miltä Lovekivan likka näyttää”, Walden totesi ja kierrätti velhovalokuvaa, jossa poseerasi pellavapäinen ja mulkosilmäinen tyttö, ”ja olemmehan me nähneet sen silloin salaperäisyyksien osastollakin. Minä ja Rabastan katsomme junan etuosasta. Travers ja Leswyn, te etsitte taaimmaisista vaunuista. Sävelet ovat selvät, koska pimeyden lordi on antanut ohjeet, joiden mukaan toimimme.”

Walden ja Rabastan kävelivät muutamien vaunuosastojen läpi. Jotkut tytöt kirkuivat ja käpertyivät penkeille. ”Tylypahkan pikajunassa on kuolonsyöjiä!”

”Hiljaa nyt!” Rabastan sähähti ja oli tähtäävinään yhtä näppyläkasvoista tyttöä taikasauvallaan, jota hän piteli hansikoidussa kädessään, ”ettei tyttösille ja heidän perheilleen käy huonosti.”

”Ymmärrättekö?” Walden kysyi kalsealla äänellä.

Vaunuosastossa nyökyteltiin.

Kuolonsyöjät jatkoivat matkaansa, sillä Lovekivan tyttö ei ollut tässä osastossa. He löysivät kuitenkin kohta etsimänsä noitatytön. Tämä näkyi istuvan seuraavassa vaunuosastossa Weasleyn tytön, joidenkin muiden sekä hivenen pyöreäkasvoisen pojan kanssa, pojan josta oli alkanut olla valtavasti harmia Carroweille. Longbottomin tempaukset olivat ehtineet tulla tutuiksi Ericallekin ruskeaverikön sijaisuuden aikana.

Kaksikko avasi oven eikä heidän tulonsa jäänyt huomaamatta näiltäkään tylypahkalaisilta, mutta koululaiset eivät sentään käyneet kirkumaan. Longbottom veti taikasauvan esiin yhtä aikaa aatelismiesten kanssa.

”Ketä te tulitte hakemaan?” tivasi Longbottom.

”Emme ainakaan sinua”, Walden letkautti.

Poika katsoi taikasauvansa kätkeä. ”Minä tunnistankin teidän äänenne. Macnairhan se siinä.”

”No hauska nähdä pitkästä aikaa, Longbottom. Astupa nyt syrjään ja laske taikasauvasi.”

”Sitä en tee.”

”Tsot tsot.” Viiksekäs mies osoitti Weasleyn tyttöä taikasauvallaan ja Rabastan jotain heille tuntematonta. Tällä kertaa he olivat valmiita tappamaan, mikäli ”vuorovaikutuksesta” ei muuten tullut mitään. ”Avada...”

”No miten on, poju?” Rabastan venytti. ”Otatteko heidän kuolemasi kontollesi? Meidän tarvitsee lausua vain kaksi sanaa.”

Poika vilkuili huolestuneena ystäviään, mutta vetäytyi sivuun ja laski sauvakätensä.

”Sinä siellä”, Walden sanoi Lovekivan tytölle. ”Vieritä taikasauvasi toverilleni, nosta kätesi ylös ja ala sitten kävellä tännepäin. Te muut ette koske sauvoihinne.”

Luna Lovekiva vieritti taikasauvansa viivytellen, ja Rabastan polvistui noukkimaan sen lattialta. Tyttö käveli heitä kohti mulkosilmät laajenneina ja huulet raollaan eikä havaittavissa ollut muuta kuin hämmennystä. Walden väänsi väkivaltaisin ottein tämän kädet selän taa ja taikoi paksun köyden kahlehtimaan ohuet ranteet. Häijysti naurahtaen kuolonsyöjä tarttui tytön pellavanvaaleaan tukkaan, joka oli vielä pidempi kuin Ericalle – muttei läheskään yhtä hyväkuntoinen ja paksu. Hän tukisti tyttöä saaden Luna Lovekivan parahtamaan. ”Aih!”

”Lähdetäänpä. Te muut jäätte kiltisti vaunuosastoonne.”

”Luna!” Longbottom ja Weasley huusivat heidän jälkeensä, ja Lovekivan tytär yritti kääntyä katsomaan ystäviään. Tukistusote pakotti hänet kuitenkin katsomaan eteen.

He palasivat siihen samaan vaunuosastoon, jossa olivat olleet alkumatkan. Travers ja Leswyn olivat palanneet.

”Oli ilmiselvää että te löydätte tuon”, Travers virkkoi, ”kun sitä ei kerran näkynyt taaimmaisissa vaunuissa.”

Walden nosti taikasauvansa syytämään voimaa, joka sysäsi tytön istumaan paikallaan penkillä. Silloin noitatyttö avasi suunsa. ”M-miksi te haitte minut sieltä vaunuosastosta?” hän kysyi kohdistaen sanansa kaikille neljälle.

Macnair istui hänen viereensä ja tuli hyvin, hyvin lähelle. Tyttö saattoi jopa haistaa hänen kalliin partavetensä terävän tuoksun. Walden iskosti katseensa korpinkynteen ja nykäisi tämän pään rajusti taakse. ”Isukkisi takia.”

”Sen typerän lehden sisältö ei oikein ole pimeyden lordin mieleen”, Leswyn totesi sarkastisesti.

”Ja.. te viette minut sen takia jonnekin?” tyttö sopersi.

Walden tukisti tyttöä. ”Hyvin päätelty.”

He nauroivat häijysti ja asettuivat rennosti penkeille, sillä tyttö ei päässyt yhtään minnekään. Tämä istuikin jonkin aikaa vaiti lannistetun näköisenä.

”Minun pitää päästä vessaan”, Lovekiva sanoi jonkin ajan päästä.

”Pah!” Walden ilkkui. ”Asian laita on nyt se, että sinä joko pidättelet tai kuset housuun. Sinne, minne sinä olet menossa, kelpaat vaikka kuset pöksyissä.”

Rabastan katsoi kultaista taskukelloaan. ”Saavumme aivan kohta King’s Crossille.”

Mustahiuksinen mies kiskaisi Lovekivan tytön pystyyn ja kahmaisi kimpun vaaleita hiuksia jo valmiiksi kouransa musertavaan otteeseen. He kaikkoontuivat heti junan pysähdyttyä Malfoyn herraskartanon takorautaisille porteille. Rauta vääntyi ihmiskäden kosketuksesta muodostamaan irvokkaat kasvot. ”Ilmoittakaa asianne!” rautakasvot sanoivat kalisevalla äänellä.

”Tuomme vankia kartanoon”, Travers vastasi.

Portit aukenivat. Lucius oli jo odottamassa heitä eteiskäytävässä vaimonsa Narcissan kanssa. Malfoyt tarkastelivat Lovekivan höpsähtäneen näköistä tyttöä alentuvasti. ”Teillä onkin siinä se Lovekivan tyttö”, Lucius lausahti. ”Tulkaa ihmeessä lasilliselle vietyänne se kellariin Ollivandersin ukon ja maahisen seuraksi.”

”Mielellämme. Johan tässä alkoikin kurkkua kuivaa”, Rabastan virkkoi naurahtaen kuten vain hän osasi sulattaen Narcissan hymyilemään.

He eivät ehtineet olla kovin kauan kartanossa, koska heidän oli määrä käydä kovistelemassa Lovekivan isää. Niinpä jokainen suuteli Narcissan kättä lähtiäisiksi.

Ksenofilius Lovekiva asui Saukkonummen kylässä hyvin kummallisessa talossa. Se oli musta, korkea ja lieriömäinen rakennus kukkulan laella. Kuolonsyöjien suunnatessa askelensa lähemmäs he huomasivat liki hajoamispisteessä olevaan porttiin kiinnitetyt, käsinmaalatut kortit. Saivartelija. Päätoimittaja K. Lovekiva. Kahteen muuhun he eivät viitsineet kiinnittää huomiota.

”Ei kukaan täysijärkinen asu tällaisessa talossa”, Leswyn tuhahti.

”Kuka nyt on väittänytkään sillä olleen koskaan järkeä?” Rabastan irvaili heidän kävellessään etuovelle. Hän tarttui lintukolkuttimeen ja kolkutti niin kauan, että ovi tultiin avaamaan.

Mies, jonka he olettivat Ksenofilius Lovekivaksi seisoi eteisessä oranssissa kaavussa, jossa oli turkooseja palloja. Jaloissaan miehellä oli neulotut säärystimet ja gladiaattorisandaalit. Hänkin oli vaalea kuten tyttärensä – joskin vielä enemmän poissaolevan näköinen.

”Sinä olet Lovekiva?” Walden kysyi vetäessään taikasauvansa esiin.

”Niin, Ksenofilius Lovekiva.” Velhon ei täytynyt mainita ääneen muukalaisten olevan kuolonsyöjiä ilmeen puhuessa omaa kieltään.

”Etkö aiokaan kutsua meitä peremmälle?” ilkkui nuorempi Lestrange. ”Emme me tulleet tänne huvin vuoksi.”

”Tulkaa sitten sisään. En minä muutakaan voi.” Tietenkään ei voinut, ei tietenkään. He eivät sallineet toimittajan johdattaa heitä sekaista eteistä pidemmälle. Ksenofilius ei tiennyt mitä odottaa, kuvitteli ilmeisesti tyttärensä putkahtavan esiin.

Rabastan oli hakevinaan katseellaan Malfoyn kartanon kellariin lukittua tyttöä. Hän oli hylännyt naamionsa kuten muutkin. Kun kerran valta oli pimeyden lordin ja kuolonsyöjien käsissä, oli turhaa mennä joka paikkaan naamioituneena; roskaväen piti ennemmin naamioitua.

”Tyttösi ei näy vielä tulleen kotiin, vai?” Travers irvaili.

Lovekiva piti käsiään räikeän kaapunsa taskuissa kykenemättä salaamaan huolestuneisuuttaan. ”Hänen – hänen oli pitänyt tulla aikoja sitten kotiin – vaikka en löytänyt häntä King’s Crossiltakaan. Mitä minun Lunalleni on teh -?”

Walden osoitti kohotetulla taikasauvallaan Lovekivaa ja lasui kidutuskirouksen. Neljän kuolonsyöjän kantava pilkkanauru kohosi Lovekivan katkonaisen voihkinan yli korkeassa eteisessä.

”Haluatko kenties lisää?” Walden kysyi lempeän ilkeästi lopetettuaan.

”Voi hyvä mies... en”, Lovekiva sammalsi nousten kömpelösti pihtipolvisille jaloilleen. ”Te olette vieneet minun pikkuisen Lunani...”

”Ihan oikein, Lovekiva”, Leswyn kiitteli. ”Tyttäresi on varmassa säilössä, mutta meillä ei ole pienintäkään aikomusta kertoa, minne olemme vieneet hänet. Tästä kaikesta voit syyttää vain itseäsi.”

”Näin on, äijä.”

”Minä – en minä nyt ymmärrä.”

”Vai et ymmärrä”, Walden piikitteli kostuttaen huuliaan kielenkärjellään. ”Mietipä vähän tai -”

Siinä vaiheessa Lovekiva käveli jo ympyrää yläkertaan vievien portaiden juurella. Pientä kehää. ”No kun minä en oikeasti ymmärrä”, ukko yritti.

”Nyt ei mene läpi, Lovekiva. Sinun olisi kannattanut ajatella tytärtäsi, ennen kun aloit kuuluttaa paskalehtesi etusivulla että jokaisen pimeyden lordia vastustavan noidan ja velhon on otettava Harry Potterin auttaminen ensisijaiseksi tehtäväkseen.” Walden piti taukoa. ”Mestarimme viesti sinulle kuuluu seuraavasti: älä enää julkaise vastarintapropagandaa sanomalehdessäsi, mikäli mielit nähdä tyttäresi vielä joskus.”

”Saanko minä sitten Lunani takaisin?”

”Kenties”, kuului vastaus. Tietenkään mikään ei ollut varmaa kuolonsyöjien saadessa vihollistensa omaisia lukkojen taakse. Ei tarvittu enempää yhden miehen nujertamiseen, joka oli käyttänyt hyödyksi tunnelman nostamista median avulla.


***

Malfoyn perheen joulu ei ollut paras mahdollinen. Edellinen joulu oli ollut Narcissan elämän viheliäisimpiä. Jouluaaton piti yleensäkin olla yhdessäolon ja sukujuhlien aikaa, mutta hän oli joutunut viettämään joulua ilman aviomiestään. Narcissa ei ollut kestänyt kylmäksi ja tyhjäksi mausoleumiksi muuttuneessa kartanossa olemista, niinpä hän oli lähtenyt Druella-äidilleen Bellatrixin ja vaikeiden tehtävien kanssa painiskelevan Dracon kanssa. Tietäen pystyvänsä näyttelemään niin taitavasti että osan esittäminen tuntui väliaikaisessa todellisuudessa elämiseltä.

Tässä joulussa oli sentään yksi hyvä puoli Malfoyn perheen saadessa olla yhdessä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään Malfoyden ja Druella-rouvan viettäessä joulua hyvin väkinäisissä olosuhteissa kuolonsyöjien päämajaksi otetussa kartanossa. Leskirouva Musta oli joutunut näkemään ties mitä epämääräisiä ihmisiä ravaamassa vävynsä talossa. Esimerkiksi Fenrir Harmaaselkä kaapparijengeineen oli sellaisia henkilöitä, joita leskiarmon ei olisi missään olosuhteissa pitänyt nähdä tässä talossa.

Sitä vastoin Erican joulussa ei ollut mitään valittamista tummaverikön viettäessä perinteistä joulua. Hän oli iltapäivään asti vanhemmillaan, jätti heille lahjat ja otti omansa Averyille. Silloin kun Beatrice ei ollut vielä ollut naimisissa Bordeaux’n kanssa, hän lähti aina jouluksi Macnaireille. Beatricen mentyä naimisiin Erica oli alkanut viettää osan jouluistaan Averyjen kartanossa. Walden, Kristianus ja leskirouva Macnair tulivat myös Averyille.

Ericalla oli tapana tehdä juhlakampaukset Beatricelle ja kummityttärelleen Beatalle. Bordeaux oli häädetty hänen ja Beatricen yhteisestä makuuhuoneesta, jotta vaimon paras ystävätär sai laittaa rauhassa äidin ja tyttären hiukset. Kampausten taidokkuus ei ikinä jättänyt yhtään toivomisen varaa. Molempien naisten hiukset olivat konsanaan kuin kauneussalongin jäljiltä.

”Oi, tämä nutturakampaus on aivan ihana”, Beata ylisti. ”Kiitos, Erica-täti.”

Beatrice tutkiskeli hänelle tehtyä nutturaa kahden peilin avulla. ”Beata ehti jo viedä sanat suustani”, rouva Avery naurahti. Hän laski Averyn vaakunalla koristetun, soikean käsipeilin barokinaikaiselle pukeutumispöydälleen.

Silloin joku koputti kuuluvasti. ”Minä vain, Waldenne”, kuului Beatricen nuorimmaisen matala ääni. ”Onko Erica täti siellä?”

”Onpa hyvinkin”, Erica huikkasi. ”Kuinka niin?”

Käsissään paksua havannalaista sikaria pitelevä Waldenne avasi oven. ”Voisitko sinä mitenkään tehdä minulle kampauksen?” mustahiuksinen kysyi.

”Pitäisikö minun ymmärtää -?”

Erica puhui Beatan päälle. ”Voinhan minä tehdäkin, vaikka minua vähän ihmetyttää kun et ole aikaisemmin pyytänyt moista palvelusta.”

”Ehkä palkkamurhaajatyttäretkin haluavat tehdä vaikutuksen johonkuhun”, savukkeen sytyttänyt Beatrice härnäsi.

”Voi äiti, en ole vielä menossa naimisiin”, Waldenne tuhahti, ”mutta olet oikeassa. Menisimmekö siis minun huoneeseeni, Erica-täti?”

”Se lienee parasta, niin ehdin saada hiuksesi juhlakuntoon.”

Waldenne nukkui vanhemmillaan ollessaan siinä samassa makuuhuoneessa, joka hänellä oli ollut pikkutytöstä lähtien, vaikka velhotar asui nykyään Lontoon huoneistossaan. Tämä huone oli väreiltään hyvin tummanpuhuva. Kaikki oli verenpunaista ja mustaa huonekalujen puuosia, lattiaa ja kattoa myöten.

Nainen etsi hiussolkia eebenpuisen pukeutumispöytänsä yhdestä laatikosta poikkeuksellisen hanakasti. Löydettyään ne hän istahti pukeutumispöydän eteen ikään kuin kampaajan käsiteltäväksi.

Erica harjasi poikkeuksellisen paksuja hiuksia harvalla hopeakammalla. ”Millaisen kampauksen sinä haluat?”

”Korkean nutturan, johon tulee valkki sisään. Ei kuitenkaan mitään pikkurouvamaista. Osaatko hahmottaa?”

”Katsotaan mitä saan aikaan.”

Paksuista, lanteille tapaavista kiharoista olisi saanut lähes mitä tahansa kampauksia Waldennen sattuessa olemaan niitä onnekkaita, jotka eivät kaivanneet hiuslisäkkeitä. Erica sommitteli Waldennen hiukset valkin avulla korkeaksi rykelmäksi jättäen osan hiuksista niskaan tekemättä suortuville mitään. Velhotar katseli Waldennen valkean olkapään punareunaista arpea hymyillen tietävää hymyä. Lestranget tulisivat käymään; Rodolfus, Raymonda, Rabastan ja nuori Rabastian. Waldennella ja Rabastianilla tiedettiin olevan suhde, mutta se ei tainnut olla avioliiton satamaan johdattavaa lajia.


***

Kotitonttuja ei voinut laittaa viemään ruokaa kellarin vangeille. Siitä syystä Luciuksen itsensä oli laskeuduttava kellariin tuomaan ruokakoria ja vesikannua, ellei Matohäntä ollut vastaamassa vangeista. Lucius piti kädessään Lovekivan tytön taikasauvaa, jonka Rabastan oli antanut hänelle. Taikasauva ei tuntunut yhtään omalta, mutta oli sentään tyhjää parempi.

”Tuon ruokaa”, Lucius kuulutti, ”perääntykää seinää vasten.” Hän leijutti korin ja kolhiintuneen peltikannun pöydän virkaa ajavan puulaatikon päälle. Ruoka-annos (kova leipä, laiha lihakeitto ja muutama kuivattu omena) saivat riittää koko päiväksi. Joku muu saisi tuoda taas huomenna vangeille ruokaa ja siivota samalla vähän. Luciuksellahan ei ollut pienintäkään aikomusta ryhtyä tyhjentämään yhdessä nurkassa jököttävää ämpäriä, joka oli tuotu kellariin vankien alusastiaksi – eikä vaihtaa kellarin olkia. Kartanon isäntä lähti ummehtuneesta, saastaisen lemun kyllästämästä kellarista hyvin sukkelasti.

Lucius Malfoy tiesi menettäneensä tyystin määräysvaltansa, sillä muuten hän ei hoitaisi vanginvartijan velvollisuuksia. Aatelisherra oli kaikkien muiden paitsi ystäviensä silmissä samanlainen halveksittu apuri kuin idiootti Matohäntä. Erica Lavenhamkin hoiti tätä nykyä vastuullisempia tehtävimpiä kuin hän, vaikkei tulisikaan olemaan mikään iso tekijä. Mutta velhotar ei ollut tehnyt virheitäkään... tai jos tämä oli epäonnistunut, olosuhteet olivat puhuneet hänen puolestaan.

Nyt Lucius halusi löytää keinon, jolla pääsisi edes hetkeksi pois kartanostaan. Niinpä hän meni kirjastohuoneeseen, kaatoi vähän konjakkia itselleen, otti kirjoitustarvikkeet esille ja mietti poikkeuksellisen kauan, mitä kirjoittaisi.


Hei Erica,
viimeisestä tapaamisestamme on jonkun verran aikaa enkä rohkene olla täysi varma niistä tekijöistä, joiden syytä tämä on. Tiedän sinun kaltaisesi naisen olevan kyllin viehättävä valitakseen kenelle haluaa osoittaa suosiotaan. Mutta älä luule minun unohtaneen sinua, sillä tiedät ettei sinua voi unohtaa...

Kirjeestä tuli pidempikin. Kului aikaa ennen kuin Lucius sai kirjoitettua niistä asioista, joista oli halunnutkin kirjoittaa. Hän sai vastauksen vielä samana päivänä ja lähti seuraavana päivänä Kultaristikon velhomajataloon, joka sijaitsi hänen kotikylässään.

”Päivää”, Lucius sanoi alentuvasti. ”Onko neiti jo tullut?”

”Päivää, herra”, majatalonpitäjä sanoi. ”Neiti on varaamassanne huoneesta – tuli jokin aika sitten. Vein sinne vähän viiniä.”

Erica ei noussut kirjavalla ruutukankaalla verhoillusta nojatuolista kuullessaan Luciuksen askelet. Nainen pysytteli paikallaan antaen Luciuksen riisua minkillä reunustetun matkaviittansa ja kävellä huoneen poikki hänen luokseen. ”Tämä Kultaristikon majatalo ei ole sen tasoinen paikka, jossa Lucius Malfoy tapaa rakastajattariaan”, neiti Lavenham totesi kuivaan äänensävyyn. ”Ei mikään Sinisen tarinan sviitti.”

Viimein noita käänsi kasvonsa vieressään seisovaan Luciukseen. Takkatuli antoi hänen virheetöntä sivukuvaansa korostaville hiuksilleen punertavan täytesävyn. ”Täytyy sanoa, ettei tällainen ympäristö ole juurikaan sopusoinnussa kirjeesi sävyn kanssa. Se oli kerrassaan varsinaista vuodatusta. Syvällistä. No, minä kuitenkin tulin. Kaadanko sinulle vähän viiniä? Ihan käypää vuosikertaa.”

”Kaadapa.” Lucius istui toiseen nojatuoliin. Sen ja Erican nojatuolin välissä oli pyöreä pikkupöytä, jolle oli aseteltu viinipullo ja kaksi lasia. Tummaverikkö tavoitti miehen katseen ja käytti tähän lukilitistä. Pelkkä kirje ei riittänyt, sillä pergamentille oli helppo kirjoittaa valheita. 


”Minne sinä olet lähdössä? Ärtynyt Narcissa Malfoy kysyi mieheltään Luciuksen kiinnittäessä matkaviitan hopeakiinnikkeitä kultakehyksisen peilin edessä.

”Kultaiseen ristikkoon, Cissy”, Lucius vastasi katsanto alas luotuna. ”Minä en kestä olla jatkuvasti tässä talossa. Sinäkin voit lähteä esimerkiksi jollekin ystävättärellesi, ellet halua olla alennettavana omassa kodissasi.” Vaaleaverinen mies lähti huoneesta viitan liepeet liehuen.

Ellet halua olla alennettavana omassa kodissasi.


Erica ymmärsi nyt perusteellisemmin. Mies ei ollut edes yrittänyt estää häntä näkemästä tuota lähimuistoa. Joskus mies olisi kimpaantunut, mikäli rakastajatar olisi tunkeutunut hänen mieleensä. Erica Lavenham oli ollut lähinnä himoittavaa lihaa, joka ei saanut ylittää suojamuureja.

Lucius nousi ja veti naisen ylös. Tarttui häneen kiivaasti henkäisten hyvin raa’asti molemmin käsin sysäten selkä edellä tilkkutäkillä sijattuun tammivuoteeseen. Velhon hiukset kutittelivat Erican kireäksi jännittynyttä kaulaa. Aristokraatti sanoi hengästyneenä: ”Minun täytyy... minä voin... minun on saatava sinut. Minun on pakko!” Solakat kädet tarttuivat tenhottaren pyöreisiin olkapäihin miltei kouristuneina. Toinen saattoi kuulla herrasmiehen sydämen pyristelevän hakkaavasti. Joko Erica kuvitteli tai sitten hän todella kuuli veren kohisevan molempien suonissa niin kuin myrskyävän meren.

Erica availi välinpitämättömästi pukunsa miehustaa heidän suudellessaan, kykenemättömänä tulemaan täysillä mukaan. Pinnalla kelluva ylpeys esti himoa saamasta hänestä yliotetta. Miehen kaulalta paljaalle povelle matkaavat huulet tuntuivat kenen tahansa huulilta, mutta ne eivät pystyneet herättämään mielihyvän säväyksiä oikealla tavalla. Ilmiselvästi Lucius oli täällä vain lääkitsemässä turhautuneisuuttaan seksillä voimatta tulla edes hänen luokseen. Sen sijaan, hänen Erican oli pitänyt saapua tähän majataloon, jossa Lucius kävikin suoraan asiaan virittelemättä kunnollista keskustelua. Hah, yhtä hyvin Lucius olisi voinut käydä naimaan häntä oman kattonsa alla. Ei vaimokaan kytännyt alituiseen miehensä tekemisiä. Sen kuin olisi nostanut hänen helmansa ylös ja sysännyt seinää vasten...

Hän ei ollut liikkumaan lumottu esine, kenties lutka tai peräti huora (saadessaan arvoesineitä Luciuksen kanssa makaamisesta). Muttei sellainen lutka, joka jätettiin odottamaan sivustakatsojaksi ja otettiin uusiokäyttöön.

Noidan passiivisuus sai Luciuksen lopettamaan äkkiä. Tämä piti edelleen käsiä hänen olkapäillään, mutta nousi kyynärpäidensä varaan huulet väristen. ”Hitto vie, Erica. Minähän sanoin että minun täytyy!”

Se oli tarkoitettu tunnustukseksi, jota oli vaikea luokitella. Nelisen vuotta sitten Lucius oli tehnyt tyystin toisenlaisen tunnustuksen pakon sanelemana – kuitenkin Erican vakuuttamiseen riittäneen tunnustuksen. Tuolloin hän oli löytänyt pimentoon jääneitä puolia rakastajastaan. Hitto vie, Erica. Minähän sanoin että minun täytyy. Meripihkasilmä käsitti Luciuksen kätkevän sanoihinsa epätoivoisen avunhuudon, josta hänen poimimansa muisto ei ollut antanut kunnollista vihjettä.

Kun miehen silmät kohdistuivat hänen kasvoihinsa, Erica nyökkäsi. Luciuskin oli vain täyden tunneskaalan omaava ihminen. Hän salli Luciuksen hipaista kapeahuulisella suullaan rintojaan, reisiään, vatsaansa ja jalkoväliään ja ottaa itsensä kerta toisensa jälkeen pienen huoneen vuoteessa. Lauettuaan Ericaa uupuneempi Lucius jäi makaamaan puolittain naisen päälle vavahdellen kouristuksenomaisesti, itkemättä. Erica ei uskonut rakastajansa osaavan itkeä sen enemmän kuin hänkään. Totuus oli että Lucius Malfoy oli nyt se, joka oli joutunut tolaltaan. Pian vaaleaverinen kuolonsyöjä murtuisi kokonaan, koska se oli väistämätöntä; pahinta oli se, ettei tapahtunut mitään. Ruskeaverikkö ei tohtinut silittää miehen päätä ja painaa sitä itseään vasten. Siten hän olisi ilmaissut tietävänsä Luciuksen olevan pelkkä särkyneestä marmorikuoresta revitty varjokuva. Ainoa mitä Erica tarjosi monivuotiselle rakastajalleen, oli käsi johon tarttua.


***

Suunnitelmalliset kynänvedot muodostivat lyhyessä ajassa näköiset ihmiskasvot niiden piirtäjän juodessa samalla kahviaan Vihreän lohikäärmeen pubin ainoassa salissa. Waldenne tuli Macnaireilla majaillessaan päivittäin naapurikylässä sijaitsevaan pubiin piirtelemään, sillä Macnairien kotikylässä Raindalessa ei ollut niin paljon velhoasutusta, jotta kylässä olisi ollut velhokapakka. Kolmet kasvot saivat kuitenkin Waldennen unohtamaan lyijykynäpiirustuksensa. Hän katsahti noihin kolmeen, ennen kun suostui olemaan varma näkemästään. Sitten hän pakkasi lehtiön ja kynän nopeasti tilavaan käsilaukkuunsa. Hän harppoi muutaman humaltuneen maalaisvelhon vilkuilemana pubin takahuoneeseen.

Vihreän lohikäärmeen pyylevä emäntä piti par’aikaa taukoa takahuoneessa. ”Tää on henkilökunnan puolta, neiti”, emäntä sanoi nalkuttaen.

”Minun täytyy lainata takkaanne”, Waldenne tokaisi viileästi antamatta emännän nalkutuksen haitata. Pienessä, takanreunalla olevassa kupissa oli hiukan hormipulveria, jota Waldenne ravisti kämmenelleen.

”Mutta ministeriö ei -”

Waldenne vain heilautti päätään hurjat silmät hiukan kavenneina. ”Taikaministeriöllä ei ole mitään syytä rangaista neiti Waldenne Nasty Macnairia, mutta sinua kylläkin, jos annat kolmen kuraverisen pakolaisen livahtaa sinun ja ukkosi pubista.”

Emäntä oli palaamaisillaan pubin puolelle.

”Ei, ei! Sinä ja ukkosi ette tee mitään, vaan minä hoidan kaiken.” Mustahiuksinen tyttö heitti hormipulveria matalan takan arinalle. Sitten hän polvistui kärsineelle takanedusmatolle ja työnsi kiharaisen päänsä smaragdinvihreiden liekkien roihuun. ”Macnairien talo!” Hänen päänsä kieppui hetken, kunnes velhotar katseli enonsa talon olohuonetta. Eno, Kristianus sekä Dolohov olivat huoneessa.

”Walden-eno”, sisarentytär sanoi lumotun tulen keskeltä.

Eno kuuli, sillä hän tuli takan äärelle. ”Niin, Waldenne?”

”Olen Vihreän lohikäärmeen takahuoneessa”, tyttö selitti. ”Täällä on ne kolme kuraveristä, joita on jahdattu pieni ikuisuus – nimittäin Ammy Berry, Simon Baker ja Esme Dingle.”

Walden hymähti häijysti. ”Ovatpa ne varomattomia tulleessaan ihmisten ilmoille. Nälkäisiä. Niiden raha kelpaa aina Champin idioottipariskunnalle siinä missä muidenkin.”

”Vangitsenko ne?”

”Tarvittaessa, mutta riittää että pidät niitä silmällä. Me ilmiinnymme ihan kohta Dolohovin kanssa sinne.”

Noita veti päänsä liekeistä, ravisti tuhkamurut hameeltaan ja palasi salin puolelle. Karkurit söivät vielä keittojaan joka suuntaan useasti pälyillen. Pubiin tuli pari asiakasta ennen kahta huputettua velhoa, jotka Waldenne tunsi kaulaa enokseen ja Antonin Dolohoviksi. Miehet astuivat pubiin saamatta alkuun suurempaa huomiota, sillä heillä ei ollut uhkaavia kuolonsyöjän kaapuja.

”Umpiovius”, Dolohov sanoi osoittaen ovea taikasauvallaan. ”Kukaan ei lähde mihinkään, sillä luotettava taho kertoi nähneensä täällä kolme etsintäkuulutettua, kolme etsintäkuulutettua kuraveristä eli ’jästisyntyisiksi’ tiedettyjä henkilöitä, jotka jättivät saapumatta ministeriön lautakunnan eteen.

 
Yhden karkurin lusikka kimposi tämän kouristelevasta kädestä. Walden ja Dolohov kiersivät salissa pysähtyen vertailemaan Päivän Profeetasta leikatun artikkelin kuvia pubin asiakkaisiin. ”Nämä näyttävät ihmeen paljon teiltä”, Walden ilkkui voitonriemuisesti pidellen taikasauvaansa. Hän luki painokkaasti jokaista nimeä korostaen. ”Ammy Berry, Simon Baker ja Esme Dingle. Jokaista näistä kolmesta syytetään taikavoimien varastamisesta.

Joku umpihumalassa oleva maalaisvelho hekotti taustalla epämääräisesti.

Tuolin jalat raapivat lattiaa karkureiden ponnahtaessa seisomaan ”Ehkä ne muistuttavat meitä etäisesti”, Baker mutisi.

”Jopa niin paljon että ne ovat teidän kuvanne.” Dolohov taikoi köyttä sitomaan kolmikon ranteet. ”Mitä me teemme, Macnair? Kutsummeko ministeriön sakin kärräämään nämä Azkabaniin?”

”Pah! Mitä hittoa järkeä siinä on, Dolohov – kun näistä voidaan päästä lopullisesti?” Walden Macnair osoitti vahvaa, jykevää hirsikattoa taikasauvallaan ja lausui loitsun. Kattohirrestä roikkui nyt kaksi hirttosilmukkaa, sellaisia joita jästit käyttivät ennen vanhaan teloittamiseen. Kaksi karkureihin kohdistettua taikasauvaa pakotti nämä marssimaan hirttosilmukoiden luo.

”Kuraverisillä ei ole vaihtoehtoja”, Walden sanoi kalsealla äänellä taikoessaan kolme tuolia lähemmäs, silmukoiden alle ja komennutti jästisyntyiset nousemaan tuoleille. Sen jälkeen hän sovitti hirttosilmukan jokaisen kaulaan kuin kaulakorun, jonka jälkeen ei tarvinnut kuin sysätä tuolit alta.

”Te ette voit tappaa heitä!” nuori maalaisnoita huusi silloin. ”Ei teillä ole siihen oikeutta! Viekää heidät ennemmin Azkabaniin.”

Roteva mies heilautti taikasauvaansa. ”Oikeus on nyt meidän käsissämme, tyttönen. Jakkarat kaatuivat, jolloin hirttosilmukat alkoivat kiristyä kiristymistään. Baker, Berry ja Dingle korisivat silmät pyöristyneinä, ja jokaisen suupielistä valui sylkivana.

Maalaisnoita kohdisti taikasauvansa hirttonuoriin ehtimättä katkaista niitä, sillä Walden riisui hänet aseista. Mies naurahti julmasti tyrkätessään tytön niskasta retuuttaen baaritiskille, niin että tämän keskiruumis taipui tasapaksulle kaarelle. Pubin isäntä näytti järkyttyneeltä ja pelkästi selvästi oman, paksun henkiriepunsa puolesta. Huppuhan ei kätkenyt Waldenin leveää hymyä hänen liu’uttaessaan kättään baaritiskin puhtaalla pinnalla. Hän sai pitkäteräisen lihaveitsen isoon käteensä, jolloin tyttö alkoi huitoa käsillään ikään kuin olisi ollut hukkumaisillaan nähdessään terän välkehtivän miehen otteessa. Huputettu ei ainoastaan naurahtanut, vaan nauroi matalasti ja karhean repivästi kokeillessaan peukalollaan veitsenterää.

Se näytti olevan kyllin terävä (, vaikka toivomisenvaraakin olisi ollut.) Siispä aatelismies asetti sen tytön kurkulle, painoi kärkeä sisäänpäin harjaantuneesti, kunnes terä puhkaisi pienen viillosreiän kurkunpään yläosaan pistäen maalaisnoidan kakomaan. Veitsi eteni suoraan ja äärimmäisen tarkasti kuin teurastajan sisuuntuneessa kädessä, ihmisten teurastajan kädessä. Veri suihkusi auki leikatusta kurkusta baaritiskille.

Walden iski lihaveitsen kahvaa myöten kuolleen tytön rintaan, seivästi elottoman sydämen. ”Ota rätti käteen, Champ, ja käy siivoamaan. Täällä on nyt vähän epäsiistiä”, murhamies virkkoi virne kapeilla huulillaan.


***

Waldenne pysähtyi keittiön oven eteen savuke puolimatkassa huulille. ”No, Pikitie?” Waldennen tiuskahti katsellen alaspäin. Pikitien lyhyys oikein korostui heidän seisoessaan samalla tasolla.

”Anteeksi, jos mä häiritsen teitä, Waldenne-neiti”, Pikitie pahoitteli mielistellen.”

”Häiritset todellakin, pätkä.” Waldenne puhalsi tupakansavun tahallaan Pikitien kasvoille ja avasi keittiön oven. ”Piruko sinut tänne lennätti?” hän kysyi kaataessaan vettä lasiin.

”Ei piru, neiti Macnair”, nuori mies hekotti puolustellen, ”vaan Lovekivan ukko. Se otti yhteyttä ku sillä on tärkeetä asiaa. Nii, et mä tulin tänne kattomaa oisko herra Macnair kotosalla.”

Mustahiuksinen aatelistyttö kumosi veden kuivaan kurkkuunsa tehden selväksi, mitä mieltä oli Pikitien mielistelystä. ”Olet tehnyt hukkareissun, koska enoni ei ole kotona.”

Stan Pikitie levitteli käsiään sivummalle. ”Ettekö tiiä, missä herra Macnair on tai vois olla? Pirulainen.”

”Voihan pirulainen!” honotti Waldenne Pikitien ääntä matkien. ”Heräsin joku aika sitten eikä edes isoäitini Patricia ollut kotona, joten enpä tiedä.” Kuitenkin hän sanoi käskevään sävyyn: ”Fiffy, tänne!”

Kuului poksahdus vanhan Fiffyn ilmestyessä pölyhuiska kädessä lieden edustalle. Se niisi niin syvään kuin tutisevilla polvillaan ja reumatismiltaan kykeni. ”Waldenne-neiti kutsui Fiffya”, se kimitti palvovasti.

”Käytä hormiverkkoa ja ota selvää onko enoni, herra Macnair vanhemmillani, Lestrangeilla tai muilla piireihin kuuluvilla.”

Kohtapuolin kotitontun löytämä Walden harppoi Rabastanin ja Leswynin kanssa Lovekivan pihalla. Ukko piteli jo heille ovea villaponcho päällään.

”Onko sinulla jotain tietoa?” Rabastan kysyi laiskasti mieheltä, jonka kumisaappaat natisivat.

”Peremmälle, peremmälle, herrat”, Lovekiva touhotti hermostuneesti nieleskellen, ”minulla on kerrassaan mielenkiintoista näytettävää.

Leswyn tuhahti kaikkein kuuluvimmin heidän noustessaan pyöreästä keittiöstä toiseen kerrokseen. Olohuoneen ja kirjapainon yhdistelmää muistuttavaan huoneeseen, joka oli niin täyteen ahdettu, ettei siellä mahtunut juurikaan olemaan. Vanhanaikainen painokone syyti kamalasti mekastaen Saivartelijoita.

”Tässä se on. Tässä se on”, toisteli Lovekiva lampsiessaan kumisaappaat jalassa ympäri huonetta. ”Sen on oltava jossain täällä...” Ksenofilius Lovekiva penkoi kirja- ja paperipinoja hikikarpalot otsallaan. ”Olen ihan varma, että laitoin sen... tänne... mmm... Nyt se löytyikin!”

”Niin mikä?” Walden kysyi venytellen.

Ksenofilius Lovekiva piteli voitonriemuisena pergamenttipinkkaa käsissään. ”Todisteita ruttusarvisten niistaisikkien olemassaolosta!”

”Mitä helkkaria tuo puhuu?” Rabastan kysyi. ”Onko kumpikaan teistä ikinä kuullut koko otuksista?”

”Kysytkin vielä”, Leswyn ärähti mulkoillen paasaavaa Lovekivaa.

”Ruttusarvinen niistaisikki on erittäin harvinainen, arka ja erittäin taikavoimainen olento, jonka sarvella on parantavia ominaisuuksia”, Lovekiva selitti hyvin painokkaasti. ”Tarjoan näitä dokumentteja teille siitä hyvästä, että vapautatte Lunan.” Mulkosilmäinen mies näytti heille vastapainettua Saivartelijaa. ”Katsokaa – ei mitään tiedätte-kai-kenen vastaista. Ei sitten mitään.”

Kuolonsyöjäkokoonpano nauroi. Rabastan kaivoi taskustaan velhovalokuvan, joka oli otettu äskettäin Malfoyn kartanon kellarissa sekä yhden lähes valkean hiuskiehkuran. Hän antoi ne tytön isälle. ”Tyttäresi on yhä hengissä, äijä”, hän virkkoi ivallisesti.

”Mutta kun minul -”

”Hittoako me teemme mitään sillä tiedolla, onko ruttusarvisia niiskuja – vai mitä vittuja ne nyt olivatkaan – olemassa”, Walden ärähti tarttuessaan vastaan hangoittelematonta Lovekivaa tämän ponchon rinnuksista.

”Ruttusarvisista niistaisikeistä”, kähisi Lovekiva.

”Yksi ja sama.” Macnair tavoitteli saappaaseen työnnettyä hopeatikaria.

”Älä nyt innostu liikaa, Macnair”, Leswyn esteli laskien kätensä toverinsa lujalle hartialle. ”Meidän on käsketty jatkaa kiristämistä – muttei tappaa! Langeta tuohon kidutuskirous, jos siltä tuntuu. Mutta älä tapa.”

lauantai 12. elokuuta 2017

Lihan himo 22.luku


Sijaisena


Polvistunut Erica kuunteli mestariaan tarkkaavaisena, kädet ristittyinä.

”Menet ylihuomenna pariksi viikoksi Alecto Carrow'n sijaiseksi Tylypahkaan, neiti Lavenham”, virkkoi mestari. ”Hän hoitaa sillä aikaa erästä toista tehtävää. Alecto jättää sinulle muistiinpanonsa ja pidät kiinni opetussuunnitelmasta. Samalla saat vakoilla Tylypahkassa ja kylässä; raportoit kaikesta epäilyttävästä muille kuolonsyöjille tai suoraan minulle saadessasi selville jotain olennaista tai kriittistä. Uskoisin että selviydyt tehtävästä, sillä olet jokseenkin älykäs ja taitava nainen. Esitä kysymyksesi nyt, mikäli tunnet tarvetta siihen.”

”Ei ole, herrani”, vakoojatar sanoi, ”voitte luottaa minuun. Voitte luottaa minun suorittavan tehtäväni.” Nainen suuteli herransa kaitaa kättä. ”Näkemiin, mestari.”

”Näkemiin, neiti Lavenham.”

Tylypahkalaiset yllättyivät kaksi päivää myöhemmin nähdessään tumman kaunottaren nousevan threstalin vetämistä vaunuista. Noita oli pukeutunut beigeen ja mansikanpunaiseen asukokonaisuuteen. Turkikseen, villaan ja silkkiin.

”Mitä hän tekee täällä?” kysyi eräs Ernie Macmillan -niminen puuskupuhpoika.

”En osaa sanoa”, hänen tupatoverinsa (tyttö) sanoi ääntään madaltaen, mutta ainakin nuo Luihuisen ääliöt – etupäässä Crabbe ja Goyle tuijottavat häntä kuin mitkäkin tolvanat.”

Pihalle ryhmittyneet luihuiset näyttivät tuntevan naisen ainakin jotenkuten.

”Tuohan on Erica Lavenham, entinen vaarallisten otusten hävityskomitean sihteeri”, Pansy Parkinson totesi. ”Hän oli samalla luokalla minun ja Blaisen tätien kanssa.”

”Ah, mikä nainen!” Blaise Zabini huudahti ilman ylenkatsetta.

”Kaikki kaksilahkeiset ovat tietysti ihan lääpällään Erica Lavenhamiin. Olivat jo hänen opiskellessaan Tylypahkassa. Nainen oli poikien keskuudessa suosittu – ei niinkään tyttöjen”, Pansy juorusi ystävättärilleen.

Blaise Zabini, Crabbe, Goyle ja kuudesluokkalainen Sixtus Harper lähtivät kiireesti Erican perään tavoitellen hurmaavinta hymyään.

”Neiti Lavenham!” Blaise huudahti tervehdykseksi. ”Neiti Lavenham!”

Erica kääntyi kannoillaan. ”Niin, mon ami?”

”Sallikaa minun esitellä itseni ja ystäväni.”

Naisen helkkyvä nauru oli kuin musiikkia poikanelikon korville. ”Minä tunnen jo nuoren Goylen, mutta tutustuisin mielelläni teihin muihin.”

Pojat kättelivät häntä vuorotellen.

”Sixtus Harper.”

”Vincent Crabbe.”

”Blaise Zabini.”

”En tunne sinun isääsi, Blaise – vain Susannah-tätisi”, neiti Lavenham virkkoi. ”Sitä vastoin teidän muiden isät ovat vanhoja tuttujani.”

”Sallikaa meidän auttaa matkatavaroidenne kanssa”, aatelispojat tarjoutuivat.

”Mikäs siinä.”

Niinpä Crabbe ja Goyle saivat kunnian leijuttaa Erican viininpunaista matka-arkkua.

”Mikä toi teidät Tylypahkaan, mademoiselle Lavenham?” Blaise kysyi heidän kävellessään.

”Pimeyden lordin käsky. Tulen pariksi viikoksi Alecton sijaiseksi opettamaan jästitietoa.”

”Teidän täytyy sitten sortaa korpinkynsiä, puuskupuheja ja rohkelikkoja urakalla”, järkälemäinen Crabbe hörähti.

Tummaverikön huulipunahymy oli mairean ilkamoiva. ”Enköhän minä opi ’talon tavoille’ tuota pikaa. Te voitte tarvittaessa opastaa minua, elleivät Carrowit kykene siihen.”

”Haha, voitte olla varma siitä että tulemme auttamaan teitä parhaamme mukaan!” naurahti Sixtus Harper.

”Voisitte saattaa minut rehtorin kansliaan, sillä minulla on tapaaminen rehtori Kalkaroksen kanssa”, tenhotar huomautti. Eipä aikaakaan kun Erica oli jo Severus Kalkaroksen työhuoneessa.

”Päivää, parahin rehtori”, nainen tervehti.

”Päivää, neiti Lavenham”, Kalkaros sanoi.

Erica ojensi kätönsensä miehen suudeltavaksi, ja tämä hipaisi sitä kohteliaasti ohuilla huulillaan. Itseasiassa Severus Kalkaros ei ollut hassumman näköinen mies, vaikka hänellä oli suuri kyömynenä sekä rasvaiset hiukset. Severus Kalkaros oli sivistynyt ja älykäs sekä taitava velho. Sitä vastoin huoneessa istuvat Carrowin kaksoset olivat tavoiltaan karkeita ja sivistymättömiä.

”Saako teille olla lasi valkoviiniä?” rehtori tiedusteli.

”Kyllä kiitos.” Velhotar veti hansikkaat käsistään ja sytytti savukkeen.

”Alecto sanoi sinun tulevan hänen sijaisekseen sillä aikaa, kun hän on Englannin puolella pimeän lordin asioissa”, professori Kalkaros virkkoi viitaten lyhyeen ja pönäkkään kuolonsyöjättäreen.

”Niin. Pimeyden lordi sanoi sinun jättävän muistiinpanosi minulle ja opastavan muutenkin”, Erica sanoi Alectolle.

”Luonnollisesti”, kuolonsyöjätär vastasi. Oikeastaan voisitkin tulla kohta niin sanottuun työhuoneeseeni.

”Hyvä on; se käy oikein hyvin.”

Kalkaros siemaili viiniannostaan. ”Ettekös te olleet minua kolmea luokkaa ylempänä kouluaikoina?”

”Niinhän minä olin, ja nämä Carrowin kaksoset puolestaan olivat vuotta ylemmällä vuosikurssilla kuin minä.

Tylypahkan kuolonsyöjärehtori kätteli Ericaa. ”Yhteistyömme tulee sujumaan mitä parhaiten, sillä pimeän lordilla ei ole koskaan ollut valittamista teidän suhteenne.”

”Eikä teidänkään suhteenne, herra Kalkaros. Olette olleet suureksi avuksi mestarillemme.”

”Hyvä kun et vihjannut Kalkarokselle mitään raiskaukseen liittyvää”, Amycus sanoi käytävässä heidän ollessaan matkalla Alecton työhuoneeseen.

”Minulla ei ollut siihen tarvetta, sillä oletan jopa sinun osaavan käyttäytyä asiallisesti”, Erica totesi kuivasti.

Alecton työhuone sijaitsi toisessa kerroksessa. Huone oli yleisilmeltään synkähkö, ja niukka kalustus koostui raskastekoisesta kirjoituspöydästä, renessanssituoleista, arkistointikaapista, peilistä sekä karkeatekoisiin hopeisiin valokuvakehyksiin laitetuista Carrowien sukulaisten valokuvista. Alecto Carrow otti pöytälaatikosta nahkakansion ja keskikokoisen kalenterilta vaikuttavan kirjasen. ”Tässä ovat minun muistiinpanoni. Kalenterissa on listaus kaikista oppilaista sekä opintosuunnitelman runko päivämäärineen. Asioita käsitellään sen mukaisessa järjestyksessä.”

Erica nyökkäsi.

”Tunneille tulevat jokaisen vuosikurssien oppilaat kaikista neljästä tuvasta vuosikurssittain. Sinun tehtäväsi on luennoida kaiken aikaa, kun kakarat tekevät muistiinpanoja. Lähetät kaikki rettelöitsijät jälki-istuntoon – luihuisia lukuunottamatta.”

”Aivan.”

”Tarkastat myös penskojen kirjeet, ennen kuin ne lähettävät ne”, Amycus ohjeisti. ”Kaikki epäilyttävä ja aatetta herjaava takavarikoidaan ja niitä kakaroita rangaistaan, jotka kirjoittavat sellaista. Sinulla on apuna Shadow’n sisarukset, parikymppiset likat.”

”Selvä.” Erica pakkasi Alecton muistiinpanot ja kalenterin kiiltonahkalaukkuunsa. ”Tässä vaiheessa asettuisin mielelläni taloksi. Oletan tuntien aikataulun selviävän kalenterista, että näkemiin vaan, Alecto.”

Löydettyään itselleen varattuun makuuhuoneeseen Erica riisui viittansa ja turkihattunsa. Hän kasasi tyynyjä selkänsä taakse ja kaivoi kuolonsyöjättäreltä saadun opetusmateriaalin esiiin
laitettuaan tekojalokivin koristellut kehyksettömät lasit päähänsä. Parin viimeisen vuoden aikana hänen lähinäkönsä oli huonontunut niin paljon, että velhotar joutui käyttämään lukulaseja. Isällä oli sama vika, ja Frederick oli käyttänyt lukulaseja jo Erican lapsuudessa. Äiti ei tarvinnut vieläkään lukulaseja, vaikka oli yli kuudenkymmenen ja vain kaksi vuotta isää nuorempi.

Alecto Carrow’n käsiala oli edelleen yhtä suttuisen epäselvää tuherrusta kuin siinä naurettavassa kortissa, jonka nainen oli lähettänyt kuusitoistavuotiaalle Waldenille. Käsialan tulkitseminen oli paikoitellen mahdotonta, kerrassaan pitkästyttävää.

Kaikki kunnia pimeyden lordille, mutta hän, Erica Odette Lavenham Tylypahkassa sijaisopettajana oli sellainen yhtälö, joka ei olisi koskaan tullut hänen mieleensä kouluaikoina. Olkoonkin jästinvastaista propagandaa. Illallista odotellessaan hän voisi ihan hyvin ottaa kauneusunet...


***

Osa seitsemäsluokkalaisista yllättyi uudemman kerran mennessään jästitiedon luokkaan. Opettajanpöydän takana ei istunutkaan Carrow’n kaksossisar, vaan eilinen kaunotar, jonka perään luihuiset olivat lähteneet.

”Hyvää huomenta, luokka”, sijaisopettajatar virkkoi.

”Hyvää huomenta”, osa oppilaista mutisi vaisusti, luihuiset reippaammin. He istuivat muutenkin rennonpina kuin muiden tupien oppilaat. Etuoikeutettuina.

”Minä olen Erica Lavenham”, tummaverikkö esittäytyi. ”Olen täällä kaksi viikkoa tuuraamassa Professori Carrow’ta. Haluan itseäni puhuteltavan neiti Lavenhamiksi enkä professoriksi. Onko ymmärretty?”

”Kyllä, neiti Lavenham.”

”Hyvä. Sitten jatkammekin siitä mihin jäitte viimeksi professori Carrow’n kanssa.” Erica laittoi lasit nenälleen tarjoten oppilaille aikaa kaivaa muistiinpanovälineensä esiin. Luihuisen tytöt tuijottivat häntä epäluuloisinsa aivan kuin eivät olisi olleet varmoja siitä, mikä hän oli naisiaan. Erica luki ääneen muistiinpanoja jästien yhteiskunnasta arvaillen joitakin sanoja, joista ei saanut kunnolla selvää. Luokka kirjoitti muistiinpanoja tukevatekoista ja irlantilaisen näköistä poikaa sekä muutamaa muuta lukuunottamatta. Vakoojattaren korvilta ei jäänyt kuulematta, mistä kyseiset oppilaat keskustelevat.

”Tuo neiti Lavenham on ihan varmasti tiedätte-kai-kenen kätyreitä”, tukeva poika totesi.

”Totta, Neville. Sillä on Carrow’n muistiinpanotkin; kyllä se sitä kannattaa.”

Erica lopetti ääneenlukemisen.

”Mitä nyt?” oppilaat kysyivät.

Ivahymy välähti Erican kasvoilla hänen tarkastellessaan kalenteriin kirjoitettua istumajärjestystä. ”Hmm, Longbottomilla ja Finniganilla tuntuu olevan kova hinku arvailla
syitä minun läsnäolooni?”

”Ei me mitään sanottu”, Longbottom ja Finnigan koettivat kiistää.

”Mistä lähtien koulun henkilökunnan – vakituisten sekä sijaisten yksityisasiat ovat kuuluneet oppilaille?” Erica kysyi hunajaisesti. ”Ja mitä opimmekaan tästä? Viitatkaa jos luulette tietävänne?”

Goylen pojan käsi nousi pystyyn ensimmäisenä.

”Niin, Gregory?”

”Opettajien yksityisasiat eivät kuulu oppilaille.”

”Täsmälleen. Viisi pistettä Luihuiselle. Sitten vielä toinen kysymys: mikä on näiden oppituntien tarkoitus?”

Rotevarakenteinen luihuistyttö viittasi.

”Ole hyvä, Millicent”, kehotettiin.

”Opiskelu.”

”Oikein, toiset viisi pistettä Luihuisen tuvalla.” Erica katsoi lasiensa yli. ”Haluaisin niin kovasti teidän oppivan jästeistä, mutta eihän siitä tule mitään, mikäli muutamat oppilaat eivät keskity opiskeluun. Otan vastaan ehdotuksia siitä, miten minun tulee menetellä tällaisissa tilanteissa.”

Blaise nosti kätensä. Hän oli komea tummahipiäinen poika korkeine poskipäineen ja hyvin muodostuneine vartaloineen. Iho oli suunnilleen pavunruskea, sitä sävyä jota jästit tavoittelivat paahtamalla itseään Etelän auringossa maaten.

”Voitte ottaa heiltä tupapisteitä tai laittaa heidät jälki-istuntoon”, Blaise vastasi Parkinsonin tyttären tirskuessa.

”Haa, tuota en olisikaan heti keksinyt. Kaksikymmentä pistettä Finniganilta sekä Longbottomilta sekä tunti jälki-istuntoa molemmille.”

Crabbe viittasi. ”Saanko kysyä millaisen jälki-istunnon he saavat?” poika virnuili.

”Toki, Vincent. Minä aion luonnollisesti noudattaa professori Carrow’n linjaa. Finnigan ja Longbottom saavat osallistua samaan jälki-istuntoon muiden häiriköiden kanssa. Professori Carrow keksinnee miten he suorittavat jälki-istuntonsa.”

”Minusta tuntuu että neiti Lavenhamista sukeutuu ihan hyvä sijainen”, Pansy Parkinson kuiskasi muille luihuistytöille.

”Jästeillä oli ennenvanhaan tapana tapana laittaa häirikköoppilaat nurkkaan seisomaan”, sijainen muisteli. ”Kokeillaampa jästitapoja näihin kahteen: Finnigan vasempaan nurkkaan häpeämään ja Longbottom oikeaan, niin pääsemme vihdoin jatkamaan opiskelua. Jästit ovat itsetuhoisia. Heidän yhteiskunnassaan rehottavat mädänneisyys ja monet mielisairaudet...”



***

Oppilaiden kirjeiden tarkastaminen oli erittäin pitkäveteistä, vaikka kolme ihmistä oli tekemässä kyseistä työtä. Hyväksytyt kirjeet laitettiin säkkeihin, jotka vietiin joko tupiin tahi pöllölään postitettavaksi. Tarkastus oli pintapuolista, muutaman rivin vilkaisua sieltä täältä.

Erica koetti kuunnella opettajanhuoneessa muiden opettajien keskusteluja, vaikka nämä eivät olleet varomattoman löyhäsuisia. Opettajakunta oli jakautunut ’vanhoihin’ opettajiin (osa oli opettanut Ericaa itseään) ja Carroweihin. Pinnan alla oli havaittavissa suurta tyytymättömyyttä Ison-Britannian taikayhteisön asioita kohtaan, kunhan osasi tulkita muita opettajia kyllin perusteellisesti. He olivat koulussa, koska eivät halunneet Azkabanin täysihoidon piiriin. Vapaina he kykenivät suojelemaan Tylypahkan oppilaita hirmuvallalta. Erica tiesi korpinkynsien, puuskupuhien ja rohkelikkojen sekä opettajakunnan välillä vallitsevan sanattoman sopimuksen heidän puhaltaessaan yhteen hiileen.

Professoreiden vakoiluun ei kannattanut haaskata aikaa, sillä tummaverikön lukemattomat keinot eivät soveltuneet heihin. Oppilaiden vakoilu olikin huomattavasti helpompaa. Meripihkasilmä seurasi heidän liikkeitään vaivihkaa linnan käytävien verkostoissa ja valikoi itselleen kohteita takavarikoitujen kirjeiden sisältöjen perusteella. Longbottom, Finnigan, Lovekiva ja Weasley vaikuttivat ruokkivan yhä vastarintaa valikoitujen oppilaiden kanssa – enimmäkseen niiden seitsemäsluokkalaisten kanssa, jotka Erica muisti ensimmäiseltä pitämältään oppitunnilta. Toistaiseksi kapinalliset eivät olleet tehneet mitään muuta kuin supisseet keskenään. Oli vain ajan kysymys, niin Erica saisi nuoret kiinni; hän oli sentään huomattavasti Carroweja nopeampi tekemään huomioita.

Myös Tylyahon kylän asukkaat saattoivat hautoa vastarintaa, niinpä Erica päätti käydä oppituntien jälkeen pienellä tarkistuskäynnillä. Sitä ei voinut tietää, vaikka ahtaalle ajetut tylyaholaiset virittelisivät kapinanpoikasta.


***

Kalkaros keskusteli Dumbledoren muotokuvan kanssa.

”En olisi arvannut sen saman tytön, jonka kulloisen pimeyden voimilta suojautumisen opettajan valtuutin antamaan hänelle yksityisiä lukilitis- ja okklumeustunteja, ryhtyisi vapaasta tahdostaan lordi Voldemortin palvelijaksi”, totesi Dumbledoren muotokuva.

Kalkaros pyyhkäisi rasvaiset suortuvat silmiltään. ”Et sinäkään ole erehtymätön”, velho murahti synkkään tapaansa.

”Ja minä myönnän virheeni. Minä ja opettajatoverini emme tulleet kiinnittäneeksi huomiota Erica Odette Lavenhamiin. En edes tiedä tarkalleen, minkä kaiken takana vakoojatar on... Mutta älä tee samaa virhettä kuin me muut hupsut. Ole varuillasi sen naisen kanssa – tai hän huomaa sellaisia asioita, joita lordi Voldemortkaan ei tulisi ajatelleeksi.”


***

Romantiikka oli Waldennelle tuntematon käsite, aivan kuin vieraskielinen sana, jota palkkamurhaajatar ei osannut kääntää englanniksi. Käsite oli äidille ja mallikelpoiselle Beatalle elämänsuola. Waldennesta rakkauskirjeiden rustaaminen saattoi olla herttaista ja lutuista mutta kovin, kovin imelää. Nainen lähinnä yllättyi Rabastianin irrottaessa viitan hänen harteiltaan. Hetken ajan hän tunsi miehen sormien koskettavan ihoaan. He olivat miehen makuuhuoneessa, jonne aatelisnainen oli seurannut epäröimättä Rabastania.

”Onko tämä nyt olevinaan sitä ah-niin-ihanaa-romantiikkaa?” kysyi vinosti hymyilevä Waldenne arvioiden huonetta tummalla katseellaan. Ainakaan tässä seksimiljöössä ei ollut hempeitä kukkatapetteja niin kuin vanhempien pienessä kartanossa.

Rabastian asetteli Waldennen samettiviitan siististi barokkituolille. ”Mistä sinä sitten pidät, Waldenne Nasty Macnair?” mies vastasi hänen kysymykseensä esittämällä oman kysymyksensä.

”Saat itse ottaa sen selville, Lestrange.” Se oli haaste. Waldenne heitteli haasteita yhtä mielellään kuin vahingollisia kirouksia ja tikareita halutessaan testata miehiä.

”On ehkä liian aikaista sanoa tämä, mutta tässä minun seurassani on minun makuuni oleva nainen”, Rabastian virkkoi raukeasti.

”Minä en vielä osaa sanoa oletko sinä mies minun makuuni”, Waldenne sanoi, vaikka oli melko varma kannastaan.


***

Rämisevän haarniskan takana seisova Erica kykeni erottamaan taikasauvan suomassa valossa, mitä Longbottomin poika ja Lovekivan tyttö tekivät. Omissa maailmoissaan oleva mennikäistyttö piteli laakeaa lasiastiaa, jossa oli punertavaa mustetta. Longbottom kastoi paksukärkistä maalaussivellintä musteessa. Tämä maalasi epätasaiseen seinään kirjoitusta kissankorkuisin tikkukirjaimin:
ALBUKSEN KAARTI ON PAL -

ALBUKSEN KAARTI ON PALANNUT


Koululaiset nimittivät luultavasti ryhmäänsä Albuksen kaartiksi.

”Nyt muutkin näkee, ettei Carrowien ja muiden kuolonsyöjien pidä antaa lannistaa”, Longbottom sanoi varmana itsestään.

”Juuri niin!” sanoi Lovekiva.

Weasleyn punapäinen tytär vilkuili käytävälle. Tämän katse osui haarniskoihinkin, mutta hän ei huomannut vakoilevaa Ericaa. ”Meidän kannattaisi häipyä pikkuhiljaa, ellei haluta jäädä kiinni.”

”Olet oikeassa, Ginny”, totesi Longbottom maalatessaan huutomerkin T:n perään. ”Senkun häivytään. Saavatpa Carrowit ja muut kuolonsyöjät ihmettelemisen aihetta.”

”Hah hah!”

Tyhmänrohkeita idootteja. Erica kuulosteli haarniskan takana, kunnes saattoi olla varma siitä, että kapinoitsijat olivat lähteneet. Hän oli ollut matkalla huoneeseensa, mutta olikin jäänyt piiloon urkkimaan nähdessään kolmikon. Alle viikossa saattoi huomata yhtä jos toista...

Erica lähti seuraavana aamuna suureen saliin aamiaiselle, vaikka oli nauttinut useammat ateriansa mieluummin omassa huoneessaan. Carrow söi aina salissa, ja se oli saanut hänet vaivautumaan paikalle. Hän leikkeli tarkasti pekonista ja paistetusta kananmunasta säntillisiä siivuja, joita söi hitaasti ja kiirehtimättä asetuttuaan aterioimaan.

”Jotkut perkeleen kakarat on menneet töhrimään sen kerroksen seinän, missä on ne vitun haarniskat ”, Carrow manasi seivästäen pekonisiivun hopeahaarukalla ikään kuin teurastettu sikapolo olisi syyllistynyt seinien töhrimiseen.

”Lukeeko siellä kenties: ’ALBUKSEN KAARTI ON PALANNUT’?” Erica kysyi välinpitämättömästi.

”Totta helkkarissa! En ole vielä määrännyt ketään hoitamaan sitä pois. Tiedätkö sinä siitä jotain?”

”Saatanpa tietääkin, mutten tiedä kiinnostavatko tietoni sinua. Siinä asia erikseen.”

”Tietenkin! Mitä sinä oikein kuvittelet, nainen?”

Erica pyöritteli haarukkaa sormissaan. ”Mietitäänpä tuota äänensävyä ja ulosantia uudemman kerran, Carrow... Mutta kyllä minä tiedän ketkä ovat töhrineet seinän...” Kaunotar piti tahallaan taukoa nauttien keskustelukumppaninsa äkäisesti sinkoamista mulkaisuista. ”Neville Longbottom Rohkelikosta, Luna Lovekiva Korpinkynnestä ja Ginerva Weasley Rohkelikosta.”

Amycus iski lyhytsormisen nyrkkinsä pöytään kaataen pikarinsa. Muu henkilökunta kääntyi katsomaan. ”Ne riivatun penikat! Ne tulevat vielä anelemaan armoa, kunhan saan ne käsiini!”

Pieni vesilammikko alkoi levitä Ericankin paikalle. Hän veti taikasauvan esiin ja heilautti sitä laiskasti lammikon suuntaan osoittaen. ”Enpä marssisi sinun sijassasi suoraan niiden tupapöytiin räyhäämään, vaikka oletkin ilmeisen pelottava näiden isin ja mamin pikku kultien mielestä, mon ami.

Mon ami?” Carrow kysyi ääntäen pahasti pieleen. ”Mikä vittu se on?”

”Se on niin kuin ranskaa”, Erica virkkoi haukotellen ja silmiään pyöritellen. ”Mon on omistusliite – genetiivi minä-persoonapronominista. Ami taas tarkoittaa ystävää. Sinä katsot minua sen näköisenä kuin miettisit miksi minä käytän ranskankielisiä sanontoja. Miksiköhän minun toinen etunimeni on Odette, ja miksi äitini on tyttönimeltään Yvonne La Beautreilles?”


***

Maanantaina Erica pääsi näkemään, kun kuolonsyöjät tekivät kouluun ensimmäisen ratsian. Hän oli Carrow’n ja Kalkaroksen lisäksi ainoa niin sanottu opettaja, joka ei joutunut päästämään kuolonsyöjiä makuu- ja työhuoneeseensa saati joutunut näyttämään kaikkia papereitaan. Hagridinkin mökki pengottiin lattiasta kattoon. Perusteellisimmat tarkastukset tehtiin kuitenkin Korpinkynnen, Puuskupuhin ja Rohkelikon tuvissa, joissa kuolonsyöjät tarkastivat makuusalit kylpyhuoneita unohtamatta. Oppilaiden intiimeimmätkään tavarat eivät välttyneet joutumasta kuolonsyöjien käsiin

”Mikä tämä on?” Anthony Nott kysyi pelokkaalta, loukatun näköiseltä viidesluokkalaiselta rohkelikkotytöltä.

”M-minun päiväkirjani”, tyttö mumisi luoden vaaleanpunaiseen päiväkirjaansa hätääntyneitä ja epätoivoisia katseita. ”E-ettehän te vie sitä? E-ettehän? Siinä on minun suurimpia salaisuuksiani!”

Nott heitti päiväkirjan juuttikankaiseen säkkiin muiden tarkastukseen menevien tavaroiden seuralaiseksi. ”Paras tottua ratsioihin, tyttö. Niitä tullaan tekemään kolmesti viikossa, joten käyttäydy kiltisti”, sähähti Nott. ”Sinä tietysti kuvittelet tämän olevan pahinta, mitä sinulle on sattunut, mutta olet väärässä. Moni kuolonsyöjätoveri on paljon, paljon raaempi kuin minä.”

Romilda Vane painoi päänsä haroen sormillaan ilmaa ja purskahti äänekkääseen itkuun. Vaaleanpunaisiin kansiin kätketyt teinitytön salaisuudet päätyivät Erican luettaviksi. Noita naurahti ja tirskui ajoittain voimakkaasti vasemmalle kallistuvalla, piskuisella käsialalla tehdyille merkinnöille. Vaaleanpunaisen päiväkirjan tytön ensimmäinen kerta saattoi huvittaa koomisuudellaan, mutta teinien suhdekiemuroissa ja kokeiluissa ei ollut mitään sellaista, mistä ei olisi saanut kirjoittaa.

Jokaisen nuoren velhon ja noidan oli nykyään pakko mennä Tylypahkaan. Se oli muutos, koska ennen koulu ei ollut ollut pakollinen. Suunnilleen kaikki Isossa-Britanniassa syntyneet velhot ja velhottaret olivat opiskelleet Tylypahkassa, mutta vanhemmilla oli halutessaan ollut mahdollisuus lähettää jälkikasvunsa ulkomaiseen taikakouluun tai antaa kotiopetusta. Pimeyden lordi sai tällaisella menettelyllä koko velhoväestön jo nuorella iällä valvontaansa.  Kuraverisiä ei enää hyväksytty kouluun, sillä oppilaiden oli todistettava taikaministeriölle olevansa velhosukua, ennen kuin pääsivät Tylypahkan pikajunan kyytiin.