Author: Hannabella
Beta: theunrated
Rating: K-11
Genres: baroqueromance, drama
Pairing: Henriette/Louis XIV/Louise de la Valliére
Warnings: juonittelua, viittauksia parisuhdeväkivaltaan
Chapters: 2
Disclaimer: Teksti on fiktiivinen.
Summary: Totta puhuen kuningataräiti oli saanut kolmannesta neidosta eli mademoiselle de la Valliéresta mitättömän vaikutelman. Neitonen oli toki sievä ja suloinen hauraalla tavalla, mutta Anna ei ollut huomannut maidemoiselle de la Valliéressa olevan mitään sellaista, millä tämä voisi hurmata Louisin. Hän ei suhtautunut miniänsä hovineitiin Madamen ensisijaisena syrjäyttäjänä vaan Brysselin pitsillä koristettuun hihaan sujautettuna ylimääräisenä valttikorttina.
- Ensimmäinen luku -
Aurinkokuninkaalle lahjoitettu enkeliprinsessa
Jean-Baptiste Lully piteli viulua käsissään muu orkesteri takanaan valoa tulvivassa salissa. Väljässä tilassa oli pyöreä tanssilattia shakkiruudutuksen, massiivisten kynttelikköjen ja jalustoiltaan tuijottavien rintakuvien rajaamana. Orkesterin aloittaessa soitannan Ranskan nuori hallitsija Louis XIV laski yksitellen kohotetut sormensa, liikutti käsiään ryhtyessään tanssimaan balettia yksin hypähdellen. Myöhemmin kuningas seisoi tanssilattian keskellä veistoksellisen totisena ja liikkumattomana, paino toisella jalalla, toinen käsi lanteella ja toinen kattoa osoittavana. Salskeat ylimysnuorukaiset tanssivat Louisin ympärillä lähestyen ja loitontuen. Monarkki liikkui hidasta ja vaivihkaista ympyrää varpaille nousseena pysyen kuitenkin enimmäkseen paikallaan niin kuin aurinko.
Tanssivien ylimysnuorukaisten mielestä tämä tanssi oli omiaan saamaan kuninkaan vaikuttamaan taivaalta valaisevalta auringolta ja heidät valon- ja elämänlähdettä kiertäviksi planeetoiksi. Heidän silmissään kuningas näytti uppoutuneen tanssiharjoitteluun virheettömän suorituksen perusteella. Olettamus ei osunut oikeaan, sillä stoalaisen hallitun kruununpään ajatukset olivat eräässä kuninkaan hovin liljassa, joka suorastaan pisti hänen kuninkaallisen verensä kiehumaan suonissa.
Kuningas oli ollut vuoden naimisissa infanta Maria Teresian kanssa, ja kuningatar oli ennättänyt lahjoittaa Aurinkovaltakunnalle dauphinin. Aviomies oli ollut näennäisen uskollinen vaimolleen, koska hän ei ollut tähän asti pettänyt espanjatarta muiden kuin merkityksettömien kamarineitojen ja muiden palvelijattarien kanssa. Vasta huomattuaan nuoremman veljensä Henriette-vaimon hän oli tajunnut, ettei mestatun Charles I:n tytär ollutkaan enää laiha ja pitkähkö tyttönen, vaan nuori nainen. Nuorukainen ei ymmärtänyt miksi oli järjestänyt biseksuaalisen veljensä puolisoksi taivastarhan gasellin, vaikka hänellä itsellään oli kuningattarena ”Vuosisatoja jatkuneen umpisiitoksen Kääpiömäinen hedelmä”. Orléans’n herttuatar sopisi niin loistavasti hänen kuningattarekseen ja sopivasta vaimosta täytyisi polvistua kiittämään Luojaa, joka olisi siunannut puolijumalaa vertaisellaan, puolijumalattarella.
Vihityn kuningattaren olisi pitänyt loistaa tähden tavoin seurapiireissä, olla moitteettoman kohtelias ja kruunata Aurinkohovin juhlat sekä osata myös hallita hovilaisia ja osoittaa kiinnostusta näiden inhimillisiin pulmiin. Leskikuningatar olisi vastannut poikansa hallitsijatarihannetta, ja niinpä hienosti sivistynyt ja kohtelias äiti nautti esikoisensa hartaasta ihailusta. Anna Itävaltalainen piti Euroopan kuningattarista kiistatta parhaiten hovia ja oli ollut aina liian älykäs tai laiska sekaantumaan politiikkaan.
Nykyinen kuningatar osasi sentään käyttäytyä etiketin mukaisesti, joskaan Lousilla ei ollut syytä olla ylpeä puolisostaan,muttei hävetäkään tätä. Maria Teresialla oli kiistatta lapsen mieli. Kuningatar nimittäin peuhasi mielellään puolihöperöiden kääpiöiden ja helmoissaan räksyttävien sylikoirien kanssa, eikä kehno ranskantaito ollut kehittynyt vuodessa mihinkään suuntaan. Näistä syistä kuningattaresta ei ollut tekemään vaikutusta alamaisiinsa, ja madame de Sévigné käyttikin espanjattaresta ”Kartanonrouva”-nimitystä. Kuningaspari tuli kohtalaisesti toimeen. Isällinen kohtelu sai Kartanonrouvan jumaloimaan kuninkaallista puolisoaan, mutta hän ei mielellään jäänyt kahden kesken miehensä kanssa sen saattaessa hänet hämilleen. Pelkästään yksi ainoa ystävällinen katse kuninkaalta riitti täyttämään Kääpiömäisen hedelmän onnikiintiön piripintaan.
Kellonaikoihin kahlehdittu päiväjärjestys jaksotti Ranskan kuninkaan päivää balettiharjoitusten jälkeen: oli osallistuttava hovin huvituksiin iloluontoisesti heittäytymällä ja hoidettava valtion asioita valtiomiesten kanssa. Mutta Henriette ei kadonnut hetkeksikään nuoren kruununpään mielestä ikään kuin Madame olisi ollut kaikenaikaa aiheuttamassa pistoja hänen sydämessään ja rääkkäämällä vieroitusoireilla. Erossa olo – etenkin se etteivät rakastavaiset saaneet osoittaa riittävän usein rakkauttaan toisilleen, kasvatti Louisin levottomuuden viiltäväksi nuorukaisen lukiessa väkipakolla asiakirjoja.
Prinsessa oli leveyssuunnasta pieni, nymfimaisen siro naisenalku, koska hän söi niukasti kuin lintunen. Porsliinihipiänsä ja sielukkaiden piirteidensä takia hän näytti tietämättömiä ja karkeatapaisia bourbonilais- ja hapsburgilaissukulaisiaan hienostuneemmalta ja eteerisemmältä. Aito kiinnostus taiteeseen ja kirjallisuuteen nostatti entisestään kälyn tenhoavuutta, sillä älykkyys ja henkevyys olivat fyysisen miellyttävyyden ohella kuninkaan arvostamia ominaisuuksia. Pienempikin älynripaus olisi tehnyt Maria Teresian seurassa olemisesta viihdyttävämpää. Valkosipulin syömisen lopettamista unohtumatta!
Rakastunut kuningas sinnitteli iltaan asti muistellen hänen ja prinsessan aikaisempia tapaamisia ja sitä päivää, jolloin hänen syvänruskeiden silmiensä edestä kiskaistu esirippu ei ollut enää sokeuttamassa häntä. Tuolloin kuningaspari oli istunut Ranskan liljoilla koristetuissa nojatuoleissa kirkon kuorissa. Koko hovi ja maan korkein aristokratia oli kerääntynyt seuraamaan prinsessa Henriette-Anne Stuartin ja Philippe de Orléansin avioliittoon vihkimistä. Hänen Majesteettinsa oli ollut ahdistunut ja hermostunut häijyn äänen ilkkuessa päänsä sisällä. Itsepähän naitit serkkusi italialaispaheen omaavalle veljellesi viitsimättä katsoa millaisen helmen olet heittämässä menemään, Louis de Bourbon. Mutta eihän sinulla ole syytä harmistukseen; olethan sentään pelastanut Aurinkohovin kunnian ja maineen saamalla luonnonoikun kunniallisesti naimisiin! Jotain lohtua Ranskan liljan menettäneelle.
Ilkkuvasta äänestä huolimatta Louis oli koettanut olla ajattelematta sydämellään, ajatella järjellään. Ääni oli oikeassa sanoessaan hänen pelastaneen Aurinkohovin maineen ja kunnian, vaikka avioituminen ei (varmastikaan) muuttaisi Philippea normaaliksi nuorukaiseksi. Nuorempi veli oli ollut jo lapsuudessaan erilainen kuin muut pojat pukeutuessaan ja käyttäytyessään tyttömäisesti. Lapselta moinen eriskummallisuus oli lähinnä huvittavaa leikkiä, mutta Philippe ei muuttunutkaan vartuttuaan mieheksi. Hänestä ei tullut yhtään miehekkäämpää, vaan prinssin kiinnostuksenkohteet olivat yhä naismaisia. Prinssi Philippen poikkeavuus ei ilmennyt pelkkänä naismaisuutena, kun de Orléans’n huomattiin kiinnostuvan naisten sijasta kauniista nuorukaisista. Italialaispahetta kammoava veli oli järkyttänyt tajutessaan Philippen olevan biseksuaali, joten Louis oli kehottanut herttuaa avioitumaan keskusteltuaan leskikuningattaren kanssa.
Kuninkuuden ja maanpäällisen jumaluuden edustajana Louis XIV:n oli kyettävä hillitsemään itsensä kaikissa tilanteissa, joissa hän oli alamaistensa seurassa. Olihan hallitsevan monarkin tajuttava oma ylemmyytensä ja elettävä sen mukaisesti. Nojautuessaan brokadilla päällystettyä selkänojaa vasten Louis taisteli oikeudentuntoaan vastaan, koska pari sanaa olisi riittänyt vihkimisen keskeyttämiseen. Hän olisi voinut pelastaa morsiuspukuun puetun prinsessan uhrialttarilta ja onnettomalta avioliitolta menettämällä siinä sivussa huomattavan osan majesteetillisuudestaan.
Kumpaa hän rakasti enemmän? Henrietteä vai Jumalalta saamaansa valtaa?
Fontainebleun palatsin puutarhassa järjestettiin samana iltana juhlat. Henriette ja lanko vilkuilivat avoimesti toisiaan miltei koko ajan, kunnes Louis ja herttuatar katosivat näyttämöltä livahtamalla metsään kävelemään. He kävelivät puhumatta vähään aikaan ennen pysähtymistään. Louis kietoi käsivartensa herttuattaren ympärille ja piteli tuota kuunvalossa kylpevää gasellia lähellään. Hopeanvärinen leninki olkapäät paljastavine, helmikirjailtuine kaula-aukkoineen sai Madamen näyttämään kuunsäteeseen pukeutuneelta. Punertavan vivahteiset tummat kutrit oli kiharrettu pieniksi korkkiruuvikiharoiksi heilahtelemaan pyöreillä olkapäillä ja korostamaan kasvojen muotoa ja ihon väriä. Puna, puuteri ja kuun jumalattarellekin sopivat korut tekivät Orléansin herttuattaresta entistä ihastuttavamman.
Linnunluinen käsi siveli miehen sileäksi ajeltua poskea. ”Voi Louis, en jaksa ajatella mitä muut ajattelevat meistä!” Madame totesi kiihkeästi vihreät silmät ulkoista ja sisäistä kauneutta säihkyen, mikä sai rakastajan tiukentamaan otettaan. Kuningas veti tummaverikön illan ensimmäiseen suudelmaan, samalla jumaloivaan että kiihkeään. Heidän erkaantuessaan toviksi suudelmasta Henriette puhui liikuttuneella äänensävyllä. ”Me rakastamme toisiamme eikä millään muulla ole väliä, mon chér. Tietysti minun on maksettava tästä onnesta, sillä minun on aviovaimona alistuttava mieheni tahtoon.”
Kuiskaukseen päättynyt lausahdus ja tuskin kuuluva niiskaus laajensi hallitsijan raskasluomisia silmiä ja kohotti linjakkaita kulmakarvoja. Louis siveli poissaolevan näköisenä prinsessan toista olkapäätä käsittämättä vetävänsä leninkiä alaspäin. Sen sijaan gasellimainen kaunistus tajusi sen, koska hän värähti kiinnittäen kuninkaallisen rakastajansa huomion. Tummavioletti mustelma täplitti muuten niin virheettömän valkeaa ihoa olkavarteen ilmestyneenä, eikä se ollut tullut siihen itsestään.
”Mistä tämä on tullut?” Louis tivasi vaativaan sävyyn.
”Minä… minä kaaduin”, herttuatar Henriette mumisi.
”Tuohon minä en kyllä suostu uskomaan, ma chérie.”
Rouva herttuatar huokaisi ja liikutti vaivaantuneena toista suupieltään.
”Odotan edelleen vastausta. Voit olla varma, että tulen saamaan syyllisen henkilöllisyyden selville.”
”Sitä en kiistä – joskaan teillä ja urkkijoillanne ei olisi suurta työtä etsiessänne syyllistä perhepiiristä.” Orléans’n herttuatar oli niin väsynyt ja kyllästynyt kokemaansa väkivaltaan, ettei jaksanut enää lukita kunnolla luurankoja komeroihin.
Kuningas Louisin kirous hautautui metsikön tiheyteen ja palatsin suunnalta tuleviin ääniin. Sormuksin koristeltu käsi puristui nyrkkiin ja tavattoman hauskan näköiset kasvot muuttuivat kireiksi, mutta Louis säilytti muuten itsehillintänsä. Jäntevän voimakas, riikinkukkomaiseen hoviasuun puettu vartalo pysyi edelleen ryhdikkäänä. Sanat tulivat kuitenkin täyteläisiltä huulilta hiljaisella ja vaimealla äänensävyllä lausuttuna aivan kuin puhuminen olisi aiheuttanut henkistä ja ruumiillista kipua. ”Minun oma veljeni on mennyt satuttamaan vaimokseen saamaansa liljankukkaa, vaikka hänenkin täytyy tietää hallitsijan veljenä, että naista on aina pidettävä kuin kukkaa kämmenellä. Hovissa kuullut juorut ovat siis totta, vaikken haluaisi uskoa tyhjäpäisiin hovilaisiin…”
”Valitettavasti – tosin todellisuus on vielä pahempaa kuin, mitä juorut antavat ymmärtää.”
”Tapattaisin varmaan kenet tahansa toisen, mutten voi riistää veljeni henkeä.”
”Inhoan syvästi veljeänne Philippeä, mutten niin paljon että voitonriemuinen hymy ilmestyisi huulilleni nähdessäni hänet makaavan kuolleena ruumisarkussa.”
Onnettomaan avioliittoon kahlitun naisparan jalomielisyys kirvoitti Louisin hymyilemään heikosti. ”Olette kuin enkeli tai seitsemännentoista vuosisadan naispyhimys sietäessänne luonnotonta veljeäni vuoteessanne. Ivaamassa ja pilkkaamassa teitä – ja lyömässä.”
”Tunnustan kestäväni vain vaivoin aviomieheni käyttäytymistä avioelomme muututtua hiljattain kestämättömäksi. Tuntuu etten enää jaksa alistua miehensä omistaman vaimon rooliin”, nyyhkytti tenhotar kristallikyynelten tulviessa poskilleen.
”Mitä Philippe on mennyt tekemään tällä kertaa?”
”Se on… j-jotain niin vastenmielistä, että s-saattaisitte kokea v-vastenmielisyyden tarttuneen minuunkin.”
”Ette voisi ikinä suistua samaan likaviemäriin, vaikka kaikki maanpäälliset pikkupirut olisivat vetämässä teitä sinne, Henriette.”
”Kenties voin kertoa teille, sillä luotan sanaanne.” Pitkäripsiset silmät hehkuivat kirkkaina herkkien piirteiden pysyessä melankolisina. Henriette veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin puhui uudelleen. ”Aviomieheni on alkanut vaatia usein chevalier de Lorrainea olemaan vuoteemme vieressä hänen hoitaessaan aviollisia velvollisuuksia… E-että minä vihaankin sen ’italialaisen rakkauden asiantuntijan’ irstasta virnettä, se oikein lisää ennestäänkin nöyryyttävän tilanteen nöyryyttävyyttä.”
”Olen harkinnut pariin otteeseen karkottavani de Lorrainen veljeni seurasta chevalierin huonomaineisuuden takia”, Louis XIV huokaisi. ”Voisin kuninkaana määrätä de Lorrainen lähtemään toiselle paikkakunnalle, mutten haluaisi loukata veljeäni. Onhan de Lorraine sentään hänen paras ystävänsä. Toivoin ja toivon kyllä edelleen Philippen hylkäävän rakastajansa naittaessani teidät hänelle. Sanat eivät edes riitä kertomaan miten pahoillani olen, ja miten rankasti omatuntoni on soimannut hääpäivästänne lähtien. Antakaa minulle silti anteeksi, keijukaisrakastettuni.”
”Ei ole mitään anteeksiannettavaa”, virkkoi rakastajatar.
Toisen epäitsekkyys liikutti hallitsijaa, sillä muutamat kyyneleet kihosivat hänenkin silmiinsä Louisen syleillessä rauhoittavasti naista. Jos hän, Ranskan hallitsija oli puolijumala, niin veljen vaimo oli Taivaasta ilmestynyt enkeli. Puolijumala ja naisenkeli sopivat yhteen niin hyvin, että olisi voinut ajatella itsensä Kaikkivaltiaan lahjoittaneen kenties kauneimman enkelinsä maanpäällisen edustajansa ilontuojaksi.
Rakastavaiset olivat keskittyneet toisiinsa, joten he eivät huomanneet risun naksahtavan kauempana seisovan hahmon silkkikengän alla.
***
Loisteliaassa nojatuolissa istuva Louis XIII:n (myös Louis Siveellisenä tunnetun) leski teki koruommeltyötä, vaikka reuma oli alkanut jäykistää hänen sormiaan. Anna Itävaltalainen oli vielä kuusikymmentävuotiaanakin viehkeä ilmestys, vaikka ylväät kasvot olivat rypistyneet, vartalo kadottanut solakkuutensa ja ruskeat hiukset harmaantuneet. Leskikuningatar oli pukeutunut kokomustaan Jules Mazarinin kuolemasta lähtien ja alkoi pukeutua jatkossakin, kunnes vaipui elämänsä ehtoon päätteeksi ikuiseen uneen.
Kuningatar Anna oli vain yhden henkilön seurassa, joka seisoi nojatuolin vieressä. Keski-ikäisen statukseensa nähden koruttomasti pukeutuneen naisen. Audienssin saanut madame oli leski kuten Annakin. Tämä oli tunnollisuuteen asti harras eläessään Raamatun oppien mukaan maltillisesti pukeutuen ja vähäosaisia auttaen, mutta lesken merkittävin pahe oli vihkinyt vallasnaisen tekopyhyyden papittareksi. Leskirouva rakasti kovasti hovijuoruja ja juoruiluun osallistumista, eikä kohteiden auktoriteeteilla ollut merkitystä hänen törmätessään erityisen mehukkaisiin juoruihin. ”Hän juoruaisi vaikka itse paavista kokiessaan sen mielenkiintoiseksi”, hovissa tuhahdeltiin yksinkertaisesti pukeutuneen vallasnaisen tullessa vastaan. Leskikuningatar oli toisinaan itsekin joutunut leskinaisen juoruilun kohteeksi, joten hän suhtautui syystäkin varauksella kahdenkeskistä tapaamista pyytäneeseen henkilöön. Juorukello oli onnistunut saamaan espanjalaissyntyisen kuninkaan lesken vakuuttuneeksi asiansa kiintoisuudesta, sillä tällä kertaa luvassa oli muutakin kuin pelkkiä juoruja. Omin silmin tehtyjä havaintoja.
”Jospa kertoisitte ’omin silmin tekemistänne havainnoista’, rouva hyvä”, Itävallan Anna kehotti terävästi.
Leski sormeili valkealla dekolteellaan komeilevaa krusifiksia hevosmaiset kasvot maireina. Leveä virne syvensi suupielten juonteita. ”Saamanne pitää, Teidän majesteettinne”, aatelisrouva virkkoi. Hän piti pienen tauon ärsyttäen tarkoituksella Louis Oikeamielen leskeä pitämällä tätä vielä hetken odotuksen vallassa. ”Juorut pitävät tällä kertaa paikkansa, Madame.”
”Mitkäköhän juorut?” Anna tiedusteli kuivasti haluamatta hukata aikaansa nuorten aatelisjunkkerien sukupuolielämää koskeviin selontekoihin.
”No… hovissahan on juoruttu kovasti Hänen Majesteettinsa kuninkaan ja Orléans’n herttuattaren eli Madamen keväänraikkaasta romanssista. Kuningas ja Madame ovatkin viihtyneet uskomattoman hyvin yhdessä: avanneet melkein kaikki hovitanssiaiset säteillen, istuneet vierekkäin veneretkillä ja muun muassa Moliéren näytelmiä seuratessaan. Teidän majesteettinne voi silti olla varma, ettei kaltaiseni hienon luonteen omaava henkilö levittäisi kenestäkään juoruja varmistumatta niiden todenperäisyydestä.”
Hah! Niin varmaan! Leskikuningattarella oli vaikeuksia olla tuhahtamatta toisen hurskastelulle.
”Satuin olemaan eilen kävelyllä Fontainebleun metsässä –”
Sattumalta! Niin varmaan, Anna ajatteli.
” –huomatessani nuorten rakastavaisten syleilevän ja suutelevan toisiaan. Heidät erotti jo kaukaa erityisen merkittäviksi henkiöiksi. Olinkin riittävän lähellä ja täysikuu valaisi hyvin, joten en voinut olla tunnistamatta Orléans’n herttuatarta ja nuorta Kuningasta.”
Beta: theunrated
Rating: K-11
Genres: baroqueromance, drama
Pairing: Henriette/Louis XIV/Louise de la Valliére
Warnings: juonittelua, viittauksia parisuhdeväkivaltaan
Chapters: 2
Disclaimer: Teksti on fiktiivinen.
Summary: Totta puhuen kuningataräiti oli saanut kolmannesta neidosta eli mademoiselle de la Valliéresta mitättömän vaikutelman. Neitonen oli toki sievä ja suloinen hauraalla tavalla, mutta Anna ei ollut huomannut maidemoiselle de la Valliéressa olevan mitään sellaista, millä tämä voisi hurmata Louisin. Hän ei suhtautunut miniänsä hovineitiin Madamen ensisijaisena syrjäyttäjänä vaan Brysselin pitsillä koristettuun hihaan sujautettuna ylimääräisenä valttikorttina.
- Ensimmäinen luku -
Aurinkokuninkaalle lahjoitettu enkeliprinsessa
Jean-Baptiste Lully piteli viulua käsissään muu orkesteri takanaan valoa tulvivassa salissa. Väljässä tilassa oli pyöreä tanssilattia shakkiruudutuksen, massiivisten kynttelikköjen ja jalustoiltaan tuijottavien rintakuvien rajaamana. Orkesterin aloittaessa soitannan Ranskan nuori hallitsija Louis XIV laski yksitellen kohotetut sormensa, liikutti käsiään ryhtyessään tanssimaan balettia yksin hypähdellen. Myöhemmin kuningas seisoi tanssilattian keskellä veistoksellisen totisena ja liikkumattomana, paino toisella jalalla, toinen käsi lanteella ja toinen kattoa osoittavana. Salskeat ylimysnuorukaiset tanssivat Louisin ympärillä lähestyen ja loitontuen. Monarkki liikkui hidasta ja vaivihkaista ympyrää varpaille nousseena pysyen kuitenkin enimmäkseen paikallaan niin kuin aurinko.
Tanssivien ylimysnuorukaisten mielestä tämä tanssi oli omiaan saamaan kuninkaan vaikuttamaan taivaalta valaisevalta auringolta ja heidät valon- ja elämänlähdettä kiertäviksi planeetoiksi. Heidän silmissään kuningas näytti uppoutuneen tanssiharjoitteluun virheettömän suorituksen perusteella. Olettamus ei osunut oikeaan, sillä stoalaisen hallitun kruununpään ajatukset olivat eräässä kuninkaan hovin liljassa, joka suorastaan pisti hänen kuninkaallisen verensä kiehumaan suonissa.
Kuningas oli ollut vuoden naimisissa infanta Maria Teresian kanssa, ja kuningatar oli ennättänyt lahjoittaa Aurinkovaltakunnalle dauphinin. Aviomies oli ollut näennäisen uskollinen vaimolleen, koska hän ei ollut tähän asti pettänyt espanjatarta muiden kuin merkityksettömien kamarineitojen ja muiden palvelijattarien kanssa. Vasta huomattuaan nuoremman veljensä Henriette-vaimon hän oli tajunnut, ettei mestatun Charles I:n tytär ollutkaan enää laiha ja pitkähkö tyttönen, vaan nuori nainen. Nuorukainen ei ymmärtänyt miksi oli järjestänyt biseksuaalisen veljensä puolisoksi taivastarhan gasellin, vaikka hänellä itsellään oli kuningattarena ”Vuosisatoja jatkuneen umpisiitoksen Kääpiömäinen hedelmä”. Orléans’n herttuatar sopisi niin loistavasti hänen kuningattarekseen ja sopivasta vaimosta täytyisi polvistua kiittämään Luojaa, joka olisi siunannut puolijumalaa vertaisellaan, puolijumalattarella.
Vihityn kuningattaren olisi pitänyt loistaa tähden tavoin seurapiireissä, olla moitteettoman kohtelias ja kruunata Aurinkohovin juhlat sekä osata myös hallita hovilaisia ja osoittaa kiinnostusta näiden inhimillisiin pulmiin. Leskikuningatar olisi vastannut poikansa hallitsijatarihannetta, ja niinpä hienosti sivistynyt ja kohtelias äiti nautti esikoisensa hartaasta ihailusta. Anna Itävaltalainen piti Euroopan kuningattarista kiistatta parhaiten hovia ja oli ollut aina liian älykäs tai laiska sekaantumaan politiikkaan.
Nykyinen kuningatar osasi sentään käyttäytyä etiketin mukaisesti, joskaan Lousilla ei ollut syytä olla ylpeä puolisostaan,muttei hävetäkään tätä. Maria Teresialla oli kiistatta lapsen mieli. Kuningatar nimittäin peuhasi mielellään puolihöperöiden kääpiöiden ja helmoissaan räksyttävien sylikoirien kanssa, eikä kehno ranskantaito ollut kehittynyt vuodessa mihinkään suuntaan. Näistä syistä kuningattaresta ei ollut tekemään vaikutusta alamaisiinsa, ja madame de Sévigné käyttikin espanjattaresta ”Kartanonrouva”-nimitystä. Kuningaspari tuli kohtalaisesti toimeen. Isällinen kohtelu sai Kartanonrouvan jumaloimaan kuninkaallista puolisoaan, mutta hän ei mielellään jäänyt kahden kesken miehensä kanssa sen saattaessa hänet hämilleen. Pelkästään yksi ainoa ystävällinen katse kuninkaalta riitti täyttämään Kääpiömäisen hedelmän onnikiintiön piripintaan.
Kellonaikoihin kahlehdittu päiväjärjestys jaksotti Ranskan kuninkaan päivää balettiharjoitusten jälkeen: oli osallistuttava hovin huvituksiin iloluontoisesti heittäytymällä ja hoidettava valtion asioita valtiomiesten kanssa. Mutta Henriette ei kadonnut hetkeksikään nuoren kruununpään mielestä ikään kuin Madame olisi ollut kaikenaikaa aiheuttamassa pistoja hänen sydämessään ja rääkkäämällä vieroitusoireilla. Erossa olo – etenkin se etteivät rakastavaiset saaneet osoittaa riittävän usein rakkauttaan toisilleen, kasvatti Louisin levottomuuden viiltäväksi nuorukaisen lukiessa väkipakolla asiakirjoja.
Prinsessa oli leveyssuunnasta pieni, nymfimaisen siro naisenalku, koska hän söi niukasti kuin lintunen. Porsliinihipiänsä ja sielukkaiden piirteidensä takia hän näytti tietämättömiä ja karkeatapaisia bourbonilais- ja hapsburgilaissukulaisiaan hienostuneemmalta ja eteerisemmältä. Aito kiinnostus taiteeseen ja kirjallisuuteen nostatti entisestään kälyn tenhoavuutta, sillä älykkyys ja henkevyys olivat fyysisen miellyttävyyden ohella kuninkaan arvostamia ominaisuuksia. Pienempikin älynripaus olisi tehnyt Maria Teresian seurassa olemisesta viihdyttävämpää. Valkosipulin syömisen lopettamista unohtumatta!
Rakastunut kuningas sinnitteli iltaan asti muistellen hänen ja prinsessan aikaisempia tapaamisia ja sitä päivää, jolloin hänen syvänruskeiden silmiensä edestä kiskaistu esirippu ei ollut enää sokeuttamassa häntä. Tuolloin kuningaspari oli istunut Ranskan liljoilla koristetuissa nojatuoleissa kirkon kuorissa. Koko hovi ja maan korkein aristokratia oli kerääntynyt seuraamaan prinsessa Henriette-Anne Stuartin ja Philippe de Orléansin avioliittoon vihkimistä. Hänen Majesteettinsa oli ollut ahdistunut ja hermostunut häijyn äänen ilkkuessa päänsä sisällä. Itsepähän naitit serkkusi italialaispaheen omaavalle veljellesi viitsimättä katsoa millaisen helmen olet heittämässä menemään, Louis de Bourbon. Mutta eihän sinulla ole syytä harmistukseen; olethan sentään pelastanut Aurinkohovin kunnian ja maineen saamalla luonnonoikun kunniallisesti naimisiin! Jotain lohtua Ranskan liljan menettäneelle.
Ilkkuvasta äänestä huolimatta Louis oli koettanut olla ajattelematta sydämellään, ajatella järjellään. Ääni oli oikeassa sanoessaan hänen pelastaneen Aurinkohovin maineen ja kunnian, vaikka avioituminen ei (varmastikaan) muuttaisi Philippea normaaliksi nuorukaiseksi. Nuorempi veli oli ollut jo lapsuudessaan erilainen kuin muut pojat pukeutuessaan ja käyttäytyessään tyttömäisesti. Lapselta moinen eriskummallisuus oli lähinnä huvittavaa leikkiä, mutta Philippe ei muuttunutkaan vartuttuaan mieheksi. Hänestä ei tullut yhtään miehekkäämpää, vaan prinssin kiinnostuksenkohteet olivat yhä naismaisia. Prinssi Philippen poikkeavuus ei ilmennyt pelkkänä naismaisuutena, kun de Orléans’n huomattiin kiinnostuvan naisten sijasta kauniista nuorukaisista. Italialaispahetta kammoava veli oli järkyttänyt tajutessaan Philippen olevan biseksuaali, joten Louis oli kehottanut herttuaa avioitumaan keskusteltuaan leskikuningattaren kanssa.
Kuninkuuden ja maanpäällisen jumaluuden edustajana Louis XIV:n oli kyettävä hillitsemään itsensä kaikissa tilanteissa, joissa hän oli alamaistensa seurassa. Olihan hallitsevan monarkin tajuttava oma ylemmyytensä ja elettävä sen mukaisesti. Nojautuessaan brokadilla päällystettyä selkänojaa vasten Louis taisteli oikeudentuntoaan vastaan, koska pari sanaa olisi riittänyt vihkimisen keskeyttämiseen. Hän olisi voinut pelastaa morsiuspukuun puetun prinsessan uhrialttarilta ja onnettomalta avioliitolta menettämällä siinä sivussa huomattavan osan majesteetillisuudestaan.
Kumpaa hän rakasti enemmän? Henrietteä vai Jumalalta saamaansa valtaa?
Fontainebleun palatsin puutarhassa järjestettiin samana iltana juhlat. Henriette ja lanko vilkuilivat avoimesti toisiaan miltei koko ajan, kunnes Louis ja herttuatar katosivat näyttämöltä livahtamalla metsään kävelemään. He kävelivät puhumatta vähään aikaan ennen pysähtymistään. Louis kietoi käsivartensa herttuattaren ympärille ja piteli tuota kuunvalossa kylpevää gasellia lähellään. Hopeanvärinen leninki olkapäät paljastavine, helmikirjailtuine kaula-aukkoineen sai Madamen näyttämään kuunsäteeseen pukeutuneelta. Punertavan vivahteiset tummat kutrit oli kiharrettu pieniksi korkkiruuvikiharoiksi heilahtelemaan pyöreillä olkapäillä ja korostamaan kasvojen muotoa ja ihon väriä. Puna, puuteri ja kuun jumalattarellekin sopivat korut tekivät Orléansin herttuattaresta entistä ihastuttavamman.
Linnunluinen käsi siveli miehen sileäksi ajeltua poskea. ”Voi Louis, en jaksa ajatella mitä muut ajattelevat meistä!” Madame totesi kiihkeästi vihreät silmät ulkoista ja sisäistä kauneutta säihkyen, mikä sai rakastajan tiukentamaan otettaan. Kuningas veti tummaverikön illan ensimmäiseen suudelmaan, samalla jumaloivaan että kiihkeään. Heidän erkaantuessaan toviksi suudelmasta Henriette puhui liikuttuneella äänensävyllä. ”Me rakastamme toisiamme eikä millään muulla ole väliä, mon chér. Tietysti minun on maksettava tästä onnesta, sillä minun on aviovaimona alistuttava mieheni tahtoon.”
Kuiskaukseen päättynyt lausahdus ja tuskin kuuluva niiskaus laajensi hallitsijan raskasluomisia silmiä ja kohotti linjakkaita kulmakarvoja. Louis siveli poissaolevan näköisenä prinsessan toista olkapäätä käsittämättä vetävänsä leninkiä alaspäin. Sen sijaan gasellimainen kaunistus tajusi sen, koska hän värähti kiinnittäen kuninkaallisen rakastajansa huomion. Tummavioletti mustelma täplitti muuten niin virheettömän valkeaa ihoa olkavarteen ilmestyneenä, eikä se ollut tullut siihen itsestään.
”Mistä tämä on tullut?” Louis tivasi vaativaan sävyyn.
”Minä… minä kaaduin”, herttuatar Henriette mumisi.
”Tuohon minä en kyllä suostu uskomaan, ma chérie.”
Rouva herttuatar huokaisi ja liikutti vaivaantuneena toista suupieltään.
”Odotan edelleen vastausta. Voit olla varma, että tulen saamaan syyllisen henkilöllisyyden selville.”
”Sitä en kiistä – joskaan teillä ja urkkijoillanne ei olisi suurta työtä etsiessänne syyllistä perhepiiristä.” Orléans’n herttuatar oli niin väsynyt ja kyllästynyt kokemaansa väkivaltaan, ettei jaksanut enää lukita kunnolla luurankoja komeroihin.
Kuningas Louisin kirous hautautui metsikön tiheyteen ja palatsin suunnalta tuleviin ääniin. Sormuksin koristeltu käsi puristui nyrkkiin ja tavattoman hauskan näköiset kasvot muuttuivat kireiksi, mutta Louis säilytti muuten itsehillintänsä. Jäntevän voimakas, riikinkukkomaiseen hoviasuun puettu vartalo pysyi edelleen ryhdikkäänä. Sanat tulivat kuitenkin täyteläisiltä huulilta hiljaisella ja vaimealla äänensävyllä lausuttuna aivan kuin puhuminen olisi aiheuttanut henkistä ja ruumiillista kipua. ”Minun oma veljeni on mennyt satuttamaan vaimokseen saamaansa liljankukkaa, vaikka hänenkin täytyy tietää hallitsijan veljenä, että naista on aina pidettävä kuin kukkaa kämmenellä. Hovissa kuullut juorut ovat siis totta, vaikken haluaisi uskoa tyhjäpäisiin hovilaisiin…”
”Valitettavasti – tosin todellisuus on vielä pahempaa kuin, mitä juorut antavat ymmärtää.”
”Tapattaisin varmaan kenet tahansa toisen, mutten voi riistää veljeni henkeä.”
”Inhoan syvästi veljeänne Philippeä, mutten niin paljon että voitonriemuinen hymy ilmestyisi huulilleni nähdessäni hänet makaavan kuolleena ruumisarkussa.”
Onnettomaan avioliittoon kahlitun naisparan jalomielisyys kirvoitti Louisin hymyilemään heikosti. ”Olette kuin enkeli tai seitsemännentoista vuosisadan naispyhimys sietäessänne luonnotonta veljeäni vuoteessanne. Ivaamassa ja pilkkaamassa teitä – ja lyömässä.”
”Tunnustan kestäväni vain vaivoin aviomieheni käyttäytymistä avioelomme muututtua hiljattain kestämättömäksi. Tuntuu etten enää jaksa alistua miehensä omistaman vaimon rooliin”, nyyhkytti tenhotar kristallikyynelten tulviessa poskilleen.
”Mitä Philippe on mennyt tekemään tällä kertaa?”
”Se on… j-jotain niin vastenmielistä, että s-saattaisitte kokea v-vastenmielisyyden tarttuneen minuunkin.”
”Ette voisi ikinä suistua samaan likaviemäriin, vaikka kaikki maanpäälliset pikkupirut olisivat vetämässä teitä sinne, Henriette.”
”Kenties voin kertoa teille, sillä luotan sanaanne.” Pitkäripsiset silmät hehkuivat kirkkaina herkkien piirteiden pysyessä melankolisina. Henriette veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin puhui uudelleen. ”Aviomieheni on alkanut vaatia usein chevalier de Lorrainea olemaan vuoteemme vieressä hänen hoitaessaan aviollisia velvollisuuksia… E-että minä vihaankin sen ’italialaisen rakkauden asiantuntijan’ irstasta virnettä, se oikein lisää ennestäänkin nöyryyttävän tilanteen nöyryyttävyyttä.”
”Olen harkinnut pariin otteeseen karkottavani de Lorrainen veljeni seurasta chevalierin huonomaineisuuden takia”, Louis XIV huokaisi. ”Voisin kuninkaana määrätä de Lorrainen lähtemään toiselle paikkakunnalle, mutten haluaisi loukata veljeäni. Onhan de Lorraine sentään hänen paras ystävänsä. Toivoin ja toivon kyllä edelleen Philippen hylkäävän rakastajansa naittaessani teidät hänelle. Sanat eivät edes riitä kertomaan miten pahoillani olen, ja miten rankasti omatuntoni on soimannut hääpäivästänne lähtien. Antakaa minulle silti anteeksi, keijukaisrakastettuni.”
”Ei ole mitään anteeksiannettavaa”, virkkoi rakastajatar.
Toisen epäitsekkyys liikutti hallitsijaa, sillä muutamat kyyneleet kihosivat hänenkin silmiinsä Louisen syleillessä rauhoittavasti naista. Jos hän, Ranskan hallitsija oli puolijumala, niin veljen vaimo oli Taivaasta ilmestynyt enkeli. Puolijumala ja naisenkeli sopivat yhteen niin hyvin, että olisi voinut ajatella itsensä Kaikkivaltiaan lahjoittaneen kenties kauneimman enkelinsä maanpäällisen edustajansa ilontuojaksi.
Rakastavaiset olivat keskittyneet toisiinsa, joten he eivät huomanneet risun naksahtavan kauempana seisovan hahmon silkkikengän alla.
***
Loisteliaassa nojatuolissa istuva Louis XIII:n (myös Louis Siveellisenä tunnetun) leski teki koruommeltyötä, vaikka reuma oli alkanut jäykistää hänen sormiaan. Anna Itävaltalainen oli vielä kuusikymmentävuotiaanakin viehkeä ilmestys, vaikka ylväät kasvot olivat rypistyneet, vartalo kadottanut solakkuutensa ja ruskeat hiukset harmaantuneet. Leskikuningatar oli pukeutunut kokomustaan Jules Mazarinin kuolemasta lähtien ja alkoi pukeutua jatkossakin, kunnes vaipui elämänsä ehtoon päätteeksi ikuiseen uneen.
Kuningatar Anna oli vain yhden henkilön seurassa, joka seisoi nojatuolin vieressä. Keski-ikäisen statukseensa nähden koruttomasti pukeutuneen naisen. Audienssin saanut madame oli leski kuten Annakin. Tämä oli tunnollisuuteen asti harras eläessään Raamatun oppien mukaan maltillisesti pukeutuen ja vähäosaisia auttaen, mutta lesken merkittävin pahe oli vihkinyt vallasnaisen tekopyhyyden papittareksi. Leskirouva rakasti kovasti hovijuoruja ja juoruiluun osallistumista, eikä kohteiden auktoriteeteilla ollut merkitystä hänen törmätessään erityisen mehukkaisiin juoruihin. ”Hän juoruaisi vaikka itse paavista kokiessaan sen mielenkiintoiseksi”, hovissa tuhahdeltiin yksinkertaisesti pukeutuneen vallasnaisen tullessa vastaan. Leskikuningatar oli toisinaan itsekin joutunut leskinaisen juoruilun kohteeksi, joten hän suhtautui syystäkin varauksella kahdenkeskistä tapaamista pyytäneeseen henkilöön. Juorukello oli onnistunut saamaan espanjalaissyntyisen kuninkaan lesken vakuuttuneeksi asiansa kiintoisuudesta, sillä tällä kertaa luvassa oli muutakin kuin pelkkiä juoruja. Omin silmin tehtyjä havaintoja.
”Jospa kertoisitte ’omin silmin tekemistänne havainnoista’, rouva hyvä”, Itävallan Anna kehotti terävästi.
Leski sormeili valkealla dekolteellaan komeilevaa krusifiksia hevosmaiset kasvot maireina. Leveä virne syvensi suupielten juonteita. ”Saamanne pitää, Teidän majesteettinne”, aatelisrouva virkkoi. Hän piti pienen tauon ärsyttäen tarkoituksella Louis Oikeamielen leskeä pitämällä tätä vielä hetken odotuksen vallassa. ”Juorut pitävät tällä kertaa paikkansa, Madame.”
”Mitkäköhän juorut?” Anna tiedusteli kuivasti haluamatta hukata aikaansa nuorten aatelisjunkkerien sukupuolielämää koskeviin selontekoihin.
”No… hovissahan on juoruttu kovasti Hänen Majesteettinsa kuninkaan ja Orléans’n herttuattaren eli Madamen keväänraikkaasta romanssista. Kuningas ja Madame ovatkin viihtyneet uskomattoman hyvin yhdessä: avanneet melkein kaikki hovitanssiaiset säteillen, istuneet vierekkäin veneretkillä ja muun muassa Moliéren näytelmiä seuratessaan. Teidän majesteettinne voi silti olla varma, ettei kaltaiseni hienon luonteen omaava henkilö levittäisi kenestäkään juoruja varmistumatta niiden todenperäisyydestä.”
Hah! Niin varmaan! Leskikuningattarella oli vaikeuksia olla tuhahtamatta toisen hurskastelulle.
”Satuin olemaan eilen kävelyllä Fontainebleun metsässä –”
Sattumalta! Niin varmaan, Anna ajatteli.
” –huomatessani nuorten rakastavaisten syleilevän ja suutelevan toisiaan. Heidät erotti jo kaukaa erityisen merkittäviksi henkiöiksi. Olinkin riittävän lähellä ja täysikuu valaisi hyvin, joten en voinut olla tunnistamatta Orléans’n herttuatarta ja nuorta Kuningasta.”
