Pairing:
Odessa/ Dominique/ Annette
Rating:
K-11
Genres:
drama ja romance
Chereden
markiisi oli ajatuksissaan, joten hän ei tajunnut pukea
käsivarrellaan riippuvaa laskosviittaa, eikä hän huomannut heti
makuuhuoneeseen liihottavaa rakastajatartaan. Tämä oli korumäärän
ja muhkean kampauksensa koristeiden perusteella lähdössä
juhlimaan.
”Iltaa,
Odessa”, Chereden markiisi mutisi tervehdykseksi.
”Iltaa,
mon chér”, hänen rakastajattarensa naurahti ja asteli ylimyksen
luo yhtä sulokkaasti kuin villikissa. Hän kurottautui ottamaan de
Chereden kauniit kasvot linnunluisten käsiensä väliin ja sipaisi
miehen huulia omillaan.
Härnäävä
ele sai markiisin väkisin hymähtämään. ”Sinä et ole koskaan
piitannut tyylikkäistä käsisuudelmista.”
”Oletteko
muuten lähdössä Broussox'in palatsiin, kun näytte pukeutuneen
sangen hovikelpoisesti?”
”Minähän
pukeudun aina hovikelpoisesti”, markiisi
oli toruvinaan. ”Minua ei kuitenkaan tulla näkemään tänään
eikä huomenna huvitusten parissa. Minulla on muuta tekemistä.”
”Liittyykö
ʼmuu
tekeminenʼ
jollain tapaa siihen että yksi palatsin huoneistoista on pistetty
uuteen uskoon.” Odessa Noir ei ollut mikään kananaivo, vaikka
olikin huora, vaan hänellä oli tarkka havainnointikyky. ”Minä en
ainakaan ole vaihtamassa huoneistoa. Kaikki täällä tietävät,
etten pidä yhtään siitä väristä!”
”Voin tyydyttää sen verran
uteliaisuuttasi että paljastan että huoneisto tulee eräälle
naiselle, jonka lempiväri on vaaleanpunainen.”
”Mutta
Dominique! Tuollaisen suppean vihjeen perusteella ei voi päätellä
mitään.” Odessa siveli vampyyrimarkiisin käsivartta kokeillen
tehdä hänen mielensä suojamuuriin edes hiusmurtuman. Välillä
hän oli Dominiquetakin taitavampi viettelijä, mutta tämä oli yksi
niistä harvoista kerroista, kun ylimys osoittautui immuuniksi hänen
viehätysvoimalleen.
*****
Naimattoman tätinsä hoivissa
kasvanut Annette Valerie Duvallon oli jaksanut päivästä päivään,
kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen kärsimystä ammentamalla
voimaansa satuprinssinsä lupauksesta. Monsieur de Cherede,
tosielämän satuprinssi oli luvannut hänelle kymmenenvuotiaana
muuttavansa hänet kaltaisekseen. Ikuisesti nuoreksi ja kauniiksi
kuolemattomaksi, joka eli menneisyyden loiston ympäröimänä.
Sitten Annette asuisi hovissa, käyttäisi kermakakkumaisia
prinsessamekkoja, tanssisi rokokooajan hovitansseja, soittaisi
cembaloa ja kaikki ihastelisivat hänen kauneuttaan.
Blondiini
oli hukkumaisillaan kaksikymmentäkaksivuotiaana depression
ylivaltaan ikään kuin hän olisi pudonnut vettä täynnä olevaan
kaivoon. Hëloise-tädin kiihkouskovaisuus saatanan läsnäolon
jatkuvana jauhamisena ei ollut ainoa seikka, joka masensi häntä,
vaikka tädin luona asuminen oli ollut traumatisoivaa. Sen lisäksi
häntä oli syrjitty koulussa. Ja mikä pahinta hänet oli raiskattu
ja käytetty hyväksi. ”Olet vieläkin se sama pöhkö haaveilija
joka uskoo satuihin, mutta silti olet tosi houkutteleva pikku lutka”,
hänelle oli sanottu. Satuprinssien sijasta vastaan oli tullut
parhaimmassa tapauksessa pelkkiä kalliille partavedelle tuoksuvia ja
mittatilauspukuja käyttäviä esineellistäjiä.
Annette
toivoi hartaasti vuosien takaisen kohtaamisen olevan sittenkin totta
eikä ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Monsieur de Cherede ei
nimittäin ollut tullut tapaamaan häntä, vaikka oli luvannut. Siitä
syystä hän oli epäileväinen. Miten hän edes saisi yhteyden
Dominiqueen, sillä vampyyreitä ei löytänyt mistään
väestörekistereistä?
Eräänä iltana Annette palasi
vuokrayksiöönsä ruokaostoksia kantaen. Hän miltei kirkaisi
löytäessään muuttumattomana säilyneen Dominiquen asunnostaan.
Ruokaostokset putosivat eteisen lattialle. Vampyyrikeikari oli yhtä
pitkä, solakka ja enkelimäisen kaunis kuin kaksitoista vuotta
sitten. Taakse kammatut pronssinruskeat kiharat hohtivat keinovalossa
ja turkoosit mantelisilmät suorastaan säihkyivät. Kävelykepin
nupilla lepäävä käsi hukkui hihansuiden leveisiin pitseihin.
”Viime
näkemästä on vierähtänyt pitkä aika ihmisten mittapuulla”,
keikari
virkkoi silkkisesti.
Annetten suu loksahti auki niin
kuin hiirilossa. Hän hoiperteli miehen luo selkä kumarassa tuoden
pahasti juopuneen. Hänen oli kosketettava vierastaan uskoakseen,
ettei nähnyt kaunista unta.
”Tämähän on totisinta
totta, Annette”, Dominique vakuutti. Hän oli lukenut naisen
ajatukset. ”Olen tullut kysymään, mihin päätökseen olet tullut
vuosien harkinnan aikana. Syleiletkö armeliasta kuolemaa, sillä et
voi jäädä henkiin tietoisena vampyyrien olemassaolosta. Vai otatko
lahjani vastaan?”
”Tiedätte että minä tiesin
jo pikkutyttönä, mikä on minun vastaukseni”, Annette sopersi
kyynelsilmin ja takertui nyyhkyttäen Satuprinssiinsä. Nuori nainen
ei nähnyt halvoin huonekaluin sisustettua, roosatapettista yksiötä,
vaan ainoastaan pelastajansa. Hän ei ollut osannut pitää
kolmeakymmentä neliömetriä sen enempää kotinaan sen enempää
kuin Hëloise-tädin kappelimaista kolmiota.
”Vielä kärsimystä kaiken
ankeuden päälle”, Dominique huokaisi itsekseen syleillen
lohduttavasti nyyhkytystä vapisuttamaa naispoloa. Häntä inhotti
ettei kaunotarta ollut koskaan arvostettu niin paljon kuin tämä
olisi ansainnut.
”Lähtekäämme kaunokaiseni
ja jättäkäämme kurjat muistot ja kuolevaisuuden kirot kauas
taaksemme”, hän kehotti blondiinin rauhoituttua hieman ja nosti
tämän helposti jänteville käsivarsilleen.
Hän
kantaa minut linnaansa, ja me elämme onnellisina elämme loppuun
asti,
Annette muisteli Disneyn Lumikin vuorosanoja. Hänet vietiin
asumukseen, joka ei ollut kokonsa puolesta mikään Versailles mutta
kuitenkin kuin palatsi. Annette olisi kierrellyt ihastelemassa
Dominiquen palatsia, ellei olisi ollut niin loppuun ajettu ja antoi
tämän viedä itsensä suoraan hänelle varattuun vaaleanpunaiseen
huoneistoon.
”Olisi varmaan… mukavampaa
että käyt makaamaan vuoteelle – joskaan se ei satu yhtään
vähemmän”, markiisi virkkoi makuuhuoneessa.
”Mitä
väliä!” nuori nainen tuhahti katkerasti. ”Henkisellä ja
fyysisellä kivulla ei ole mitään eroa.” Hän kapusi
päättäväisesti korokkeella komeilevaan rokokoovuoteeseen ja
asettui makaamaan sille kuin kuolinvuoteelle. Toisaalta se olikin
hänen
kuolinvuoteensa,
sillä Annette Valeria Duvallon lakkaisi olemasta ihminen.
Hän näki silmänurkastaan
vampyyrin hohtavanvalkoisten raateluhampaiden paljastuvan ja hänen
Satuprinssinsä siirsi hänen platinanvaaleat kiharansa pois tieltä.
Raateluhampaiden uppoaminen sattui kauheasti niiden upotessa hänen
kaulansa sivuun, siltä kuin Viiltäjä-Jack olisi aikeissa viiltää
hänen kurkkunsa auki. Mutta hänen hiuksiensa hellä silittely ja
Dominiquen rauhallisuus estivät neitoa kirkumasta. Kuitenkin
keikarilla oli vaikeuksia hillitä itseään juotuaan naisesta
verenhukkaan riittävä määrä verta. Hän oli ihastunut Annetteen,
mutta hän oli vampyyri ja nainen ihminen.
”Olet
ollut tähän asti riittävän urhea, mutta pahin on vielä
valitettavasti
edessä, ma
chérie”,
mies totesi pehmeästi. Sitten hän nosti heikkona kituuttavan
ihmisen nojaamaan topattuun sängynpäätyyn ja viilsi haavan
ranteeseensa pitkäkyntisellä etusormellaan. Veripisaroita alkoi
tipahdella vuodevaatteille.
”Mitä m-minun… pitää
tehdä?” neito sopersi.
”Ei muuta kuin juoda.”
Dominique istuutui Annetten viereen käsi kohotettuna.
Nainen tarttui hänen
ranteeseensa ja painoi punatut huulensa avohaavalle. Vampyyrin veri
maistui aluksi epämääräisen rautaiselta ja sakealta – joskaan
ei pahalta, mutta hän ei jäänyt miettimään sen enempää. Hän
joi juomistaan, kunnes Dominique käski tavallista terävämpään
sävyyn lopettamaan.
*****
”Haluaisiko herra markiisi
ravita itseään välillä?” Louis-niminen vaaleaverinen vampyyri
kysyi. Hän oli toinen Chereden markiisin kamaripalvelijoista.
Kellään muulla ei olisi ollut sillä hetkellä lupa häiritä herra
markiisia paitsi juuri kamaripalvelijoilla.
Markiisi istui katosvuoteen
reunalla pyyhkimässä Annetten kasvot ja kaulan kylmään veteen
kastetulla pellavapyyhkeellä. ”Tosiaankin. Kurkkuni on yhtä kuiva
kuin Saharan autiomaa eikä tuore veri olisi pahitteeksi”, hän
totesi ihmetellen, miksei ollut tullut kiinnittäneeksi aiemmin
huomiota janoonsa. ”Missä mademoiselle Noir muuten on, Louis?”
”Mademoiselle Noir lähetti
sanan teille”, Louis vastasi. ”Hän jää Broussoxin palatsiin
päiväksi ja tulee huomenillalla takaisin.”
”Vai niin.” Järjestely sopi
Dominiquelle vallan mainiosti. Huvitelkoon Odessa parhaaksi
katsomallaan tavalla Lucienin kotona, niinpä hän sai keskittyä
rauhassa Annetteen. Hän halusi olla itse läsnä ihastuksensa tukena
miltei koko tuskallisen muutoksen ajan. Mies kumartui suutelemaan
rauhoittavasti neitoraukan kuumottavaa otsaa. ”Suo anteeksi. Minun
on jätettävä sinut hetkeksi. Vain hetkeksi.”
Kuitenkaan Annette ei kuullut,
sillä hän ei ollut ”kotonaan” eikä vaaleanpunaisessa
prinsessahuoneistossa – vaan jossakin, missä tämän maailman
rajat loppuivat.
Vampyyrin
veri oli sytytysnestettä, joka oli sytyttänyt polttorovion
kärventämään Annetten sisältäpäin. Ihon hikikyllästys oli
liimannut vaatteet hänen vartaloonsa ja hiukset olivat hiostuneet
otsasta ja niskasta. Hikeä oli ylipäätään turha pyyhkiä pois.
Neito nyki niin kuin elvytettävä potilas, rypisti lakanat
kääntyilyllään ja heittelehtimisellään ja houraili yksittäisiä
sanoja ja katkonaisia lauseita, Dominiquen palattuakin janonsa
sammuttaneena.
”Shh, aarteeni”, Dominique
rauhoitteli. ”Olin vain hetken pois. En ikinä hylkäisi sinua.”
Hänen
aarteensa? Voiko
vampyyri pitää ihmisnaista aarteenaan? Olentoa joka vaikutti olevan
haihtumaisillaan olemattomiin jatkuvalla hikoilullaan. Kuinka hän
edes kuuli samettiäänen maailman rajalle? Soitettiinko hänelle
kaukopuhelu vai oliko heidän välillään telepaattinen yhteys? Ei
hän tiennyt. Miksi samettiääninen olento tuntui olevan samassa
paikassa kuin hän?
Jääkausi tuli sammuttamaan
rovion Annetten elimöstä kahden päivän kuluttua. Sydän hakkasi
luuhäkissä kuin vangittu lintu, ennen kuin routa sammutti rovion ja
pysäytti naisen sydämen ainiaaksi. Samalla kipu hävisi kaikkialta
ja antoi viimeisen silauksen muutokselle aivan kuin taikasauvan
heilautuksella.
Nyt Annetten näkökyky,
kuulonsa ja hajuaistinsa olivat parantuneet monin, moninkertaisesti.
Hän alkoi huomata kokoajan eroavaisuuksia; hänen ei tarvinnut enää
hengittää ja hänen jokainen liikkeensä oli harkitsemattomanakin
sulavan kaunis. Annette ei ollut koskaan ollut kömpelö, mutta hän
oli liikkunut nykyiseen verrattuna suorastaan kankeasti. Niinpä hän
olisi halunnut peilin nähdäkseen oliko hän vielä Annette Valerie
Duvallon vai täysin muukalainen.
Vuoteen laidalla istuvan
Dominique hymyili poikamaisesti Annettelle turkoosisilmät säihkyen
. ”Onpa ihanaa nähdä sinun voivan jo paljon paremmin”,
Dominique sanoi. ”Muutoksesi on nyt ohi.”
”Silti minusta tuntuu
oudolta...” Annetten kurkku tuntui aivan kuivalta, ja vesi oli
noussut kielelle. Hän tunsi vaistonvaraisesti, etteivät vesi ja
täyttävä ateria tulisi enää poistamaan janoa ja nälkää. Vaan…
”Tiedän sinun olevan valtavan
utelias näkemään mahdolliset ulkoiset muutokset. Kaikki aikanaan.
Aterioipa ja kylvepä kuitenkin ensin.” Chereden markiisi kiskaisi
soittokellon nyöristä eikä kulunut kauan kun turkoosilivreinen
lakeija tuli juopolta näyttävän miehen kanssa makuuhuoneeseen.
Niinkin ruokkoamattomasta ja vastenmielisestä ilmestyksestä lähti
janoa lisäävä ja kutsuva, makean rautainen tuoksu.
”Siinäkö on minun ateriani?”
Annette kysyi Domininquelta.
”Siinä, peräti tuoreena.
Hyvää ruokahalua, Annette.”
”Mutta miten?”
”Sinulle on kasvanut
samanlaiset veitsenterävät kulmahampaat kuin minulle ja kyntesi
ovat yhtä terävät kuin petolinnulla”, Dominique evästi
kärsivällisesti.
Tosiaankin! Kulmahampaat
tuntuivat pitkiltä ja teräviltä kielenkärkeä vasten sekä
sormenkynnet vahvoilta ja teräviltä.
Juoppo
tuijotti platinanvaaleahiuksista naista ihmeissään ihailevasti,
vaikka tätä pelotti kamalasti. Miesten hämmästyneestä
himokkaaksi muuttuvat katseet olivat niin jokapäiväisiä, mutta
hän ei ollut lakannut ikinä pettymystä luolamiesten elkeisiin.
Himokkuus ei ollut jäänyt kaikkien miesten kohdalla pelkkiin
paljonpuhuviin ilmeisiin, mikäli hänellä ei ollut ollut
pakomahdollisuutta esimerkiksi työpaikallaan. Siellä ei ollut
mahdollista nousta sohvalta tai kokolattiamatolta, ennen kun
hyväksikäyttäjä oli saanut kaipaamaansa tyydytyksen. Annette oli
näyttänyt väliltä niin lyödyltä ja surkealta, että hänen
kaula-aukkoonsa oli sujautettu aktin jälkeen suuri seteli. ”Osta
vaikka Christian Diorin käsilaukku”, yksi hyväksikäyttäjistä
oli ehdottanut ikään kuin hän olisi ollut pikku huora.
Hänen ei ollut vaikea sammuttaa
janoaan juopolla kuvittelemalla tämä erääksi inhottavimmista
esimiehistä. Annette tönäisi ilkeästi miehen puoliksi paneloitua
seinää vasten, taivutti tämän lyhyttä kaulaa ja upotti
raateluhampaansa ryppyiseen kaulaan. ”Herra johtaja” oli nyt
marionetin armoilla, sillä hänen Satuprinssinsä oli murtanut hänen
kahleensa tehden hänestä kolme kertaa voimakkaamman kuin ihmisenä.
Veri loppui juoposta hyvin
pikaisesti, vaikka vampyyritar (jona Annetten oli vielä vaikea pitää
itseään) olisi kaivannut enemmän juotavaa saadakseen janonsa
kokonaan sammutettua. Jano jäi, mutta ainakaan hänen kurkkunsa ei
tuntunut enää kuivalta.
”Valitan, kultaseni.
Metsästäjien saalis on jäänyt tällä viikolla suppeaksi”,
Dominique pahoitteli viitaten Annette siirtymään ruumiin luota,
jotta palvelijat voisivat viedä raadon pois haisemasta.
”Anteeksi. En haluaisi
aiheuttaa ylimääräistä vaivaa”, vampyyritar sanoi ja nuolaisi
veriviikset pois.
”Odessa ei pyytele koskaan
anteeksi eikä vaivaudu asettumaan metsästäjien asemaan.”
”Odessa? Kuka hän on?”
”Pitkäaikainen
rakastajattareni, joka asuu luonani. Olen tuntenut hänet siitä
lähtien kun muutuin vampyyriksi. Hän ei peittele tyytymättömyyttään
vastaavissa tilanteissa, vaan antaa metsästäjien ja muun
palveluskunnan kuulla kunniansa käyttämällä joskus yhtä paljon
kirosanoja kuin katuhuora.”
”Kuulostaa värikkäältä
tapaukselta”, vaaleaverikkö tirskahti.
”Persoonana sekä
ilmestyksenä. Tulet huomaavan sen kun olet tavannut hänet. Mutta
sinulle on valmistettava kylpy, niin pääset kaunistautumaan.”
Kahdella vampyyrisisäköllä ei
mennyt kovinkaan kauan valmistaa yrttikylpyä huoneistoon
sisältyvässä kylpyhuoneessa. Annette oli aikeissa riisuutua
omatoimisesti, mutta sisäköt kysyivät kaipasiko hän apua.
”Kaipa”, hän mutisi hämillään moisesta ylellisyydestä.
”Kiitoksia vaan.”
”Haluaako mademoiselle
hiustenpesun?” sisäköt kysyivät, kun Annette oli asettunut
käpäläjalkaiseen kylpyammeeseen.
”Ehdottomasti!”
Hiukseni tuntuvat ihan rasvaiselta pullasudilta”, hän harmitteli.
Hän ei voinut olla ajattelematta Odettea ja Chereden markiisin muita
naisseikkailuja. Luonnollisesti lumoavalla aistillisella Dominiquella
oli titenkin paljon naisseikkailuja. Se ei varsinaisesti häirinnyt
häntä, vaikka sekopäinen Hëloise-täti oli julistanut usein
huorintekijöiden joutuvan helvettiin ikuisesti kärventymään.
Toisten tyttöjen ja naisten ulkonäkö ei ollut koskaan aiheuttanut
hänelle alemmuudentunnetta, sillä Annette oli syntynyt
joutsenenpoikaseksi. Mutta hän ei ollut tähän asti voinut luottaa
olevansa miehille mikään muu kuin kaunis ja kiihottava lelu.
Dominique oli kuitenkin erilainen, sillä tämä rakasti kauniita ja
vietteleviä naisia niin paljon että oli antanut hänelle uuden
elämän.
Annette ilmoitti haluavansa
nousta kylvystä, jolloin hänelle tuotiin pitkä pyyhe, johon hän
saattoi kääriytyä. Tuolin selällä roikkuva kellohame
alushameineen, kauluspaita, lantioliivi ja muut alusvaatteet
mutristivat hänen täyteläiset huulensa. ”Sama kuin pukeutuisi
lattiarätteihin. Mutta minulla ei ole muutakaan päällepantavaa.”
Sisäköt virnistelivät. ”Herra
markiisi ei halunnut että sellaista ongelmaa tulee. Hän teetti sen
takia teille vaatteita palatsin ompelijattarilla.”
”Hän on… jälleen ajatellut
kaikkea.”
Sisäköt ryntäsivät
pukeutumishuoneeseen etsimään hänelle päällepantavaa. Annette
virnisti sillä hän tiesi ettei 1700-luvulle jämähtäneiden
vampyyrien hovista taitaisi löytyä nykyaikaista muotia. Sehän ei
haitannut häntä, sillä hän oli aina haaveillut barokki-, rokokoo-
ja turnyyrileningeistä.
Vuoteelle asetellut leningit
saivat hänet tuntemaan itsensä lelukaupassa olevaksi pikkutytöksi.
Tosin kaikki oli varmasti hänen, hänen, hänen! Hän valitsi pitkän
mietittyään roosan kukkakuvioisen prinsessaunelman, mutta hänen
oli tietenkin pukeuduttava ensin 1700-luvun alusvaatteisiin.
Aluspukuun, ampiaisvyötärön entistä kapeammaksi kutistavaan
kureliiviin ja vyötärölle kiinnitettäviin panieereihin, jotka
levittävät helmat sivuille. Hänen hiuksensa koottiin vielä
päälaelle, hiuskoristeita myöten ajanmukaisesti ja silmän alle
kiinnitettiin yksi samettinen kauneuspilkku.
Annettea koristeltiin vielä
jalokivikoruin, kun markiisi ilmaantui huoneeseen punaista nestettä
– ilmiselvästi verta puolillaan oleva kristallilasi kädessään.
”Täällä alkaakin olla valmista”, hän totesi tyytyväisenä ja
siemaili juomaansa. ”Siispä sinun on aika nähdä peilikuvasi.
Tiedän että tulet yllättymään, joten makuuhuoneessasi ei ole
siksi ainuttakaan peiliä.”
Marmoritakan ylle ripustettiin
kultakehyksinen peili, mutta sitoi Annetten silmät ja talutti hänet
vasta sitten sen eteen. ”Nyt saat katsoa”, hän totesi
irrotettuaan siteen vampyyrittaren silmiltä.
Annette oli yhä yhtä kaunis
kuin kauneuskuningatar tai filmitähti, joskin entistä
ylimaallisempi kaunotar. Hän ei voinut olla kikattamasta
kujeilevasti uudelle itselleen, sillä hän toi suuresti mieleen
elokuvien näkemyksen kauniista ja vastustamattomasta
vampyyrittaresta. Pitkine ripsineen, tummine silmäluomineen,
verenpunaisine huulineen ja alabasteri-ihoineen.
Dominique ja Annette hymyilivät
toisilleen ja sitten heidän huulensa kohtasivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti