Aurinkokuninkaan marionetti

Fandom: Rautanaamio (1976)

Author: Hannabella

Beta: Ciffie

Pairing: Louis XIV/mademoiselle de la Valliére

Rating: K-11

Genres: historiallinen draama, one-shot

Disclaimer: en omista elokuvaa enkä kirjaa

Warnings: barokkia, röyhelöitä, ruusukkeita ja kimallusta

Summary: Louise tiesi hänen ja muiden hovinaisten olevan hallitsijalle pelkkiä hovitanssien monimutkaisten askelkuvioiden tahtiin pyörähteleviä marionetteja, joilla kuningas leikkisi kunnes kyllästyisi löydettyään entistä hurmaavamman lelun.

A/N: Ficci pohjautuu Mike Newellsin ohjaamaan vuoden 1976 Rautanaamioon, joka mukailee Alexandre Dumas’s Muskettisoturien viimeisiä urotekoja (julkaistu myös nimillä Louise de la Valliére ja Bragelonnen varakreivi). Elokuva ei ole juurikaan uskollinen alkuperäiselle romaanille, mutta pidän sitä henkilökohtaisella tasolla vuoden 1998 versiota parempana taitavien näyttelijöiden ja aivan ihanien pukujen ansiosta. :P

Livreepukuiset lakeijat lakaisivat pikaisesti hiekoittuneen pelikentän sillä aikaa kun kuningas valitsi itselleen krokettimailaa. Fontainebleun palatsissa oleskeleva hoviväki oli kokoontunut leskikuningatarta myöten seuraamaan kuningas Louis XIV:n kroketinpeluuta. Tähän mennessä kuningas oli taitavana pelaajana voittanut jokaisen pelin. Viimeinenkin lyönti osui maaliin saaden silkeissään, pitseissään ja nauhoissaan koreilevan hoviväen osoittamaan suosiotaan aplodien ja ihastuneiden huudahdusten muodossa. Louis kumarsi sirosti viehättävimpien hovinaisten suuntaan ottaen ruusukkein ja värjätyin strutsinsulin koristellun leveälierisen hatun hetkeksi päästään. Hän hymyili mairean itsetietoisesti eräälle keikarimaiselle hovimiehelle, joka seisoskeli pelikentällä kaikessa koreudessaan nojaten mailaansa.

”Pankaa paremmaksi, Montfleury - jos pystytte”, nuori kuningas letkautti.

”Jos uskallatte”, muuan chevalier tuhahti niin hiljaa, etteivät kuningas Louis ja hänen innokkaimmat liehittelijänsä kuulleet.

”Ja kuuntelisin siitä hyvästä kiukuttelua?” Montfleury tuhahti. ”Ei, lyön kunnolla pieleen.”

Peli oli saanut kuninkaan kasvot kuumottamaan kevyesti, joten hän taputteli kevyesti kasvojaan hienolla pitsinenäliinallaan. Hänen takanaan seisova neito kiinnitti melkein heti hänen kaltaisensa naistenmiehen huomion. Mademoiselle de la Valliére ja muut hovinaiset loivat häveliäästi pitkäripsisten silmiensä katseen maahan tehdessään syvän hoviniiauksen. Louis sipaisi nenäliinallaan tutkiskelevasti Louise de la Valliéren kasvoja. Hän kohdisti syvänruskeat silmänsä häkeltyneisiin ja kuulaisiin kasvoihin, joita hallitsivat jadenvihreät mantelinmuotoiset silmät. Yksinkertaisesta leningistään huolimatta mademoiselle de la Valliére oli yhtä nuori ja kasteenraikas kuin kevään hengetär. Näinkin vaillinaiseksi jäävä huomio näytti hämmentävän mademoisellea. Kuningas Louisin mielestä tuollainen siveellinen kainous oli kerrassaan suloista.

Korokkeella istuva kuningataräiti suipisti paheksuvasti ohentuneita huuliaan mademoiselle de la Valliérelle. ”Miten avoimesti de la Valliére liehitteleekään miestänne, madame”, leskikuningatar tuhahti.

”Ja miten avoimesti poikanne yllyttää häntä siihen, madame”, kuningatar Maria Teresia virkkoi ivallisesti takaisin.

Maria Teresialla - syntyjään Espanjan infantalla - ei ollut suurenmoisia ulkonäöllisiä avuja. Elämä oli alkanut syövyttää ryppyjen aihioita kuningattaren suupieliin ja valvottujen öiden siristämien silmien ulkonurkkiin. Synnytykset olivat tukevoittaneet lyhyen naisen melkein pönäkäksi ennen aikojaan. Kuitenkaan aika ei ollut rapisuttanut kokonaan yli kuusikymmentävuotiasta leskikuningatarta, jossa oli yhä jäljellä hurmaavuutta, eloisuutta ja sievyyttä. Leskikuningattaresta huomasi yhä hänen olleen melkein viisikymmentävuotiaana nykyistä kuningatarta hehkeämpi ilmestys.

Montfleury oli harkitsevinaan lyöntiään, vaikka pallo sinkosi mahdollisimman kauas maalisalosta. Hän väläytti harmistuneen hymyn kuninkaalle.

”Mikä sääli!” kuningas pahoitteli naurahtaen, jolloin hoviväki kiirehti seuraamaan hänen esimerkkiään paistatellakseen nousevan ja kirkkaan auringon loiston sokaisevuudessa.

Louise de la Valliére oli tietoinen leskikuningattaren paheksunnasta ja hovin siipeilijöiden heränneestä uteliaisuudesta. Hän olisi halunnut livahtaa tiehensä, kadota omaan turvalliseen maailmaansa, ellei kuningas olisi johdattanut häntä pelikentälle. Kuningas ojensi neidolle nauhoin koristellun krokettimailan ja asettui hänen vierelleen ohjaamaan lyöntiä. Maaliin aseteltu kello kilisi pallon osuessa. Pelaajat ja muu hoviväki taputtivat mademoiselle de la Valliéren onnistumiselle. Louise oli jähmettyä niille sijoilleen, mutta kuningas viittasi häntä tulemaan lähemmäs niiaamaan kuningattarelle ja leskikuningattarelle. Hänen Majesteettinsa hymyili vahingoniloisesti kuninkaallisten naisten happamille ilmeille.

”Fouguet!” kuningas tervehti huomatessaan rahaministerinsä Nicholas Fouguet’n harppovan luokseen. ”Olette myöhässä, jos aiotte liittyä peliin. Löysimme jo muuta ajanvietettä.” Hallitsija katsahti merkitsevästi kädet ristissä seisovaan Louiseen.

”Haluaisin puhua kanssanne kahden kesken, Teidän Majesteettinne”, Fouguet sanoi jäykästi. ”Asia on kiireellinen.”

”Miten ikävä olettekaan”, majesteetti venytti nyrpeästi. ”Ette kysyneet miten peli päättyi.”

Kuningas nosti hattua vaimolleen ja äidilleen.

”Pelasitte varmaan yhtä hyvin kuin aina”, Fouguet kiirehti mielistelemään.

”Voitimme jokaisen pelin”, kuningas alentui vastaamaan, vaikka hänen voittonsa oli ollut itsestään selvää.

Louisin ajatukset olivat hänen vierellään astelevassa neidossa, jonka kampauksen korkkiruuvikiharat liehuivat kevyesti tuulessa. ”Tulkaa myöhemmin huoneeseemme”, Louis sanoi painokkaasti. ”Paljon myöhemmin.”

Hoviväki lähti kentältä seuraten kuningatarta ja mustiin pukeutunutta leskikuningatarta.

”Miten voitte sietää tuollaista nöyryytystä?” Anna Itävaltalainen tivasi miniältään.

Mutta Maria Teresia löyhytteli tyynesti viuhkaansa. ”Helposti jos se pitää hänet pois minun vuoteestani.”

”Maalaistallukan kanssa?” leskikuningatar kauhisteli. ”Mikä lumppu.”

”Ette ole ainoa joka on vihainen. Katsokaa Fouguet’a!”

Arvoisa rahaministeri näytti jopa kaukaa katsottuna nyrpeältä, koska hallitsija ei ollut kiinnostunut tämän kiireellisestä asiasta.

”Kuinka niin?”

”Koska meidän Louisimme otti palkintonsa”, Maria Teresia letkautti korostaen halveksuvaa kädenliikettään viuhkan huitaisulla. Kuninkaallisen aviomiehen uskottomuus oli ehtinyt tulla aviovuosien aikana tutuksi kuningattarelle, eikä aurinkokuninkaan loistokkuus kyennyt tuomaan valoa koleanharmaaseen järkiavioliittoon. Pikku de la Valliére oli vain nuoren hallitsijan vasta löydetty leikkikalu, jonka Louis oli poiminut hovineitojen rivistöstä.

Mademoiselle de la Valliére seurasi kuningasta tämän makuuhuoneeseen vielä vastahakoisemmin kuin pelikentälle. Neito olisi halunnut kaikota Louisin seurasta, mutta moinen käytös ei tullut missään tapauksessa kysymykseen. Hovin vastenmielisimmät persoonat saivat kuiskutella ja arvioida pikku mademoisellen päästä varpaisiin, sillä hoviväki ja Louise olivat syntyneet täyttämään hallitsijansa pienimmätkin toiveet. Niinpä tyttö seisoi kuninkaan tarkasteltavana keskellä avaraa ja ylenpalttista huonetta. Kupera katto värikkäine jumalineen ja enkeleineen kohosi hyvin korkealla massiivisine kristallikruunuineen. Kamaripalvelijat seisoivat suuren takan edessä sulautuneena lähes kokonaan roosan, kullan ja purppuranpunan sävyttämään huoneeseen.

Louis ojensi korean takkinsa ja hattunsa palvelijoille. ”Erinomaista, mutta meidän pitää hankkia hänelle uudet vaatteet”, kuningas Louis ajatteli ääneen aivan kuin hän, Louise olisi ollut pelkkä nukke.

”Teidän Majesteettinne on liian ystävällinen”, Louise pakottautui sopertamaan, vaikka kuninkaan kiinnostus ei ollut hänelle mieleen.

”En suinkaan.” Kuningas kierteli huoneessa. ”On sääli kätkeä tuollaiset avut. Tarvitsette niille sopivia vaatteita, jotka antavat esimakua paratiisista. Miksi ujostelette?” Louis ihmetteli. ”Tiedätte jo, että antaisin teille mitä tahansa. Pyytäkää vain.”

Hänen Majesteettinsa esitti turhaan kysymyksensä, sillä vastaus oli ilmiselvä. Totta kai häntä ujostutti kun hallitsija kierteli tuolla tavoin hänen lähettyvillään riisuen häntä tummalla katseellaan. Moni hovineito olisi kuitenkin halunnut olla Louise de la Valliéren paikalla nauttimassa armollisen hallitsijan suosiosta. Ranskan nuoren kuninkaan ulkonäköä ei kehuttu turhaan, sillä Louis XIV oli salskeuden ja puoleensavetävyyden ilmentymä. Tummaan suklaaseen taittava kiharrettu peruukki korosti kuninkaan vaalean ihon tasaisuutta ja koristeellisen yksityiskohtaisen hoviasun harkittu leikkaus suorastaan imarteli majesteetin pitkää ja solakkaa vartaloa. Tanssilla ja muilla ruumiillisilla harrasteilla oli luonnollisesti vaikutusta hallitsijan norjaan edustavuuteen…

Jadesilmät laajenivat ennestään. ”En olettaisi…”, Louise sanoi.

”Odotan teidän olettavan.”

Kamaripalvelijat, jotka seurasivat tarkkaavaisina tilannetta, huomasivat että oli aika jättää Hänen Majesteettinsa ja arkaa metsäkaurista muistuttava hovineito kahden kesken.

”Olettakaa liikaa. Enemmän kuin mitä voin tarjota”, Louis virkkoi silkkisesti. ”Se on oleva tuskani ja iloni. Sellainen on rakkauden peli.”

”Pelkään etten ikinä opi sääntöjä.”

”Höpsis. Minä opetan. Esimerkiksi kun annan teille kalliita lahjoja, älkää näyttäkö heti iloanne, vaan mököttäkää hetki ikään kuin olisitte pettynyt.”

Tyttö ei oikein käsittänyt miksi ihailua ja palvonnan muotoja rakastava monarkki kehotti häntä käyttäytymään tuolla tavalla. ”Mutta sehän loukkaisi tunteitanne, Sire.”

”Niin. Alatte ymmärtää”, kuningas Louis sanoi aavistuksen terävään sävyyn, mutta polvistui neidon jalkojen juureen ja tarttui hänen hameenhelmaansa. ”Silloin matelen edessänne näin ja rukoilen anteeksiantoanne.”

Louise säpsähti tuntiessaan kuninkaan hienostuneen käden hipaisevan ohimennen polveaan ja yläreittään, vaikka hänellä oli useita alushameita, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt laimentaa kosketusta. Ei. Yksi ainoa hipaisu sai hänen hermonsa pingottumaan epämiellyttävästi. Kuninkaan syvältä kumpuava nauru paljasti mairittelevasti helmenvalkoisen ja suoran hammasrivistön lisäten Louisen hermostuneisuutta. ”Teidän Majesteettinne”, hän toisti.

Lopulta Louis nousi ojentautuen täyteen pituuteensa. Verkkaisuus korosti sitä että hän, kuningas tekin niin kuin halusi eikä muilla ollut sananvaltaa. Silti neito luuli tai rohkeni toivoa että hallitsijan nopeasti herännyt kiinnostus lopahtaisi näinkin varhaisessa vaiheessa. Mitättömien kuolevaisten toiveilla oli tapana valua tyhjiöön; olisihan hänen pitänyt muistaa kuninkaan saavan lähes aina haluamansa. Sinne tänne otetut kopisevat askeleet osoittautuivat turhaksi kiertelyksi. Kuningas ei ollut antanut toistaiseksi hänelle lupaa poistua.

Hento, liljanvalkoinen käsi heilutteli tiuhaan tahtiin viuhkaa. Välillä hänen toinen tärisevä kätensä karkasi kaulan seudulle sormeilemaan ja pyörittelemään helminauhaan pujotettuja helmiä. Leveä katosvuode hallitsi makuukamarin takaosaa koristeellisen uhkaavana. Louise nieleksi. Kuningas seisoi niin lähellä häntä, että heidän vartalonsa melkein hipaisivat toisiaan... Viuhka toi vain vähän etäisyyttä… Ovelta kuuluva koputus ja askeleet saattoivat tarjota mahdollisuuden livahtaa karkuun hallitsijalta. Ainakin siinä tapauksessa jos jollakin olisi tärkeää ja kiireellistä asiaa Hänen Majesteetilleen.

”Ovi”, Louise lausahti toiveikkaana.

”He menevät kyllä pois, sillä he tietävät minun haluavan nauttia rauhassa teidän seurastanne, sulottareni”, kuningas virkkoi hunajaiseen sävyyn.

Tyttö tajusi yhdessä silmänräpäyksessä miehen aikovan sulkea hänen vahvojen käsivarsiensa kahlehtivaan syleilyyn ja painaa jollain tapaa pilkalliset huulensa hänen huulilleen. Sydän kiepsahti kauhusta hänen rinnassaan, vaikka kuningas ei herättänyt samanlaista kuvotusta kuin Fouguet, tuo vastenmielinen elostelija. Hän haki epätoivoisesti turvaa viuhkasta kätkemällä osan kasvoistaan sen taakse. Hallitsija vain sysäsi kevyesti ja välinpitämättömästi hänen viuhkaa pitelevän kätensä sivuun. Älä anna heidän mennä pois, Louise melkein rukoili. Älä jätä…

Valitettavasti koputus lakkasi, ja askeleet loittonivat kuuluen jostain hyvin, hyvin kaukaa. Kuninkaan huulet kaartuivat voitonriemuiseen hymyyn, ennen kuin ne kohtasivat neidon ruusunpunaisen suun pakottaen Louisen vastahakoiset huulet avautumaan. Vapinastaan huolimatta Louise oli yhtä jäykkä kuin patsas; kuningas olisi yhtä hyvin voinut pitää sylissään kuollutta ruumista eikä nuorta ja elinvoimaista tyttöä. Jokaisen kosketuksen olisi kuulunut antaa esimakua euforiaa huokuvasta aistihurmasta, mutta mademoiselle de la Valliére alistui noihin hyväilyihin vain sen takia ettei voinut muutakaan.

Kuningas ei vaikuttanut piittaavan hänen jäykkyydestään, sillä tämä sai tuntea hänen hauraan ja siron ruumiinsa omaansa vasten. Näyttää olevansa herra ja valtias, joka omisti hänet ruumiineen ja sieluineen. Tyttö yritti paeta omiin onnen ja kuplivan riemun värittämiin muistoihinsa, muistella sitä Bastiljiin tuotua mystistä vankia, joka oli saanut ihmeenkaupalla hänen aran tytön sydämensä jättämään muutaman lyönnin väliin. Vangissa oli ollut jotain hyvin tuttua, ja hän oli juuri osaamaisillaan yhdistää nuorukaisen tämän kaksoisolentoon, kun hänen selkäänsä sivelevät kädet paiskasivat hänet takaisin todellisuuden kultaiseen häkkiin. Kuningashan alkoi avata hänen leninkinsä selkämyksen nyöritystä, vetää pukua pois hänen olkapäiltään.

”Mutta, Sire…”, neito yritti.

Louis vain hymyili. Neito oli aistivinaan ylöspäin kohoavassa, sirojen viiksien korostamassa suussa jotain rietasta ja musertavaa kuninkaan vetäessä leninkiä yhä alemmas.

“Mehän sanoimme hankkivamme teille uuden vaatevaraston”, hallitsija naurahti. ”Emmekö sanoneetkin, ma petite?”

”S-sanoitte…”

”Älkää sitten häpeilkö noin suuresti, vaikka hienoinen punastuminen pukeekin nymfin kasvojanne saamalla teidät näyttämään entistä suloisemmalta.” Puku oli valahtanut kokonaan itämaisen maton peittämälle lattialle. ”Tuo puku ei edes ole kyllin imarteleva korostamaan ihastuttavaa vartaloanne, jota liian monet vaatekappaleet verhoavat edelleen.”

Mademoiselle oli sotkeentua helmoihinsa.

”Älkää sentään kompastuko”, kuningas kiusoitteli. Hän alkoi kuoria alushameiden röyhelöisiä kerroksia, jotka verhosivat Louisen alavartaloa. Viimein neidolla oli yllään pelkkä vitivalkoinen aluspuku ja tiukalle nyöritetty korsetti. Aluspuku oli niin lyhyt, ettei se suinkaan kätkenyt Louisen pitkiä ja norjia sääriä.

Kuninkaan useiden sormusten koristama käsi silitti neidon kullanruskeita korkkiruuvikiharoita lähettäen jääkylmiä väreitä tyttömäisen hoikkaan ruumiiseen. Louise tunsi itsensä totaalisen voimattomaksi. Vähissä vaatteissa hypähteleväksi marionetiksi, jonka jokainen liike ennakoitiin vetelemällä näkymättömistä ja katkeamattomista naruista... Kuningas suuteli häntä pitkään ja viipyilevän omistavasti ennen kun nosti neidon käsivarsilleen ja kantoi vuoteeseen.

Katosvuode oli niin suuri että Louise oli hukkua vuodevaatteiden ja ahdistuksen hyökyaaltojen keskelle. Louise tiesi hänen ja muiden hovinaisten olevan hallitsijalle pelkkiä hovitanssien monimutkaisten askelkuvioiden tahtiin pyörähteleviä marionetteja, joilla kuningas leikkisi kunnes kyllästyisi löydettyään entistä hurmaavamman lelun.