Waldenne Nasty
Kuusivuotias Lucius heräsi kalvakat kasvot kyyneleiden kastelemina, häntä itketti vieläkin. Ihmissusilauma oli jahdannut häntä synkässä metsässä. Lucius oli juossut henkensä edestä, mutta oli kompastunut yhtenään pieniin kiviin ja puunjuuriin, joita ei kyennyt erottamaan sankassa metsässä.
Ihmissudet olivat ketterämpiä neljine jalkoineen ja niiden täytyi vain seurata pikkupojan hajua. Lucius oli kompastunut eikä päässyt enää ylös. Ihmissudet olivat saartaneet hänet, ja isoin niistä oli laskenut etutassunsa hänen rintakehälleen. Kuola tippui sen avoimesta, terävähampaisesta suusta. Se aikoi repiä hänen kurkkunsa auki…
Juuri kun ihmissuden veriset hampaat olivat painumaisillaan hänen kurkulleen, hän huomasi makaavansa omassa sängyssään. Vihreäverhoinen pylvässänky oli liian suuri kuusivuoteelle lapselle, niin valtava, että Lucius oli hukkua vuoteeseen. Platinakutrinen pää pilkisti vuoteen päädystä. Ääntelevä pehmolohikäärme oli joutunut jalkopäähän painajaista näkevän pikkupojan tyrkkäämänä.
Makuuhuone olisi voinut olla kalustettu ennemmin aikuiselle, sillä kaikki antiikkikalusteet olivat aikuiselle mitoitettuja. Liikkuvissa maalauksissa oli maisemia, yksisarvisia ja muita taikaolentoja lapsekkaampien aiheiden sijasta. Unilelut olivat huoneen ainoita leluja, sillä loput Luciuksen leikkikaluista olivat viereisessä leikkihuoneessa, josta joku kotitontuista korjasi ne laatikoihin leikkien päätteeksi.
Monikaan lapsi ei elänyt valtavassa rikkauksia pursuavassa kartanossa, mutta Lucius ei tiennyt sitä. Abraxas Malfoy ei antanut poikansa olla tekemisissä muun kuin yläluokan lasten kanssa. Hänen poikansa ei pitänyt olla tietoinen keskiluokan ja silkan rahvaan olemassaolosta. Vasta vartuttuaan Lucius tulisi näkemään enemmän taikamaailmaa.
Lucius sulki silmänsä löydettyään Wiuh-lohikäärmeen. Hän ei uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsi joutuvansa samaan painajaiseen ihmissusien raadeltavaksi. Lucius ei tiennyt mitä kello oli, koska hänelle ei ollut vielä opetettu kellonaikoja. Oli pimeää, joten täytyi olla yö, sillä silloin oli pimeää.
Lucius sukelsi kokonaan peiton alta Wiuhia rutistaen. Täkin alla pelotti yhtä paljon. Pitkät varjot saattoivat aineellistua seinän vierustoille ja hyökätä hänen kimppuunsa, sillä hän eli taikamaailmassa. Jästien ei varmaan täytynyt pelätä samalla tavalla; he eivät suostuneet uskomaan yliluonnollisuuksiin. Ei, hän ei voisi nukkua omassa sängyssään. Isän tai äidin vieressä ei pelottaisi yhtä paljon. Lucius hyppäsi sängystä Wiuh kainalossaan ja sovitti jalkaansa Malfoyn vaakunalla koristellut aamutossut.
Isän ja äidin huoneistojen sekä hänen huoneidensa välillä oli pitkän matkaa käytävää. Lucius päätti mennä isänsä luo.
Isä nukkui suorana pää sivulle valahtaneena toinen käsi peiton reunalla. Luciuksen piti ryömiä vuoteen keskelle ylettääkseen ravistamaan isän olkapäätä.
Nukkuja säpsähti hereille eikä ollut kovinkaan uninen. ”Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa, Lucius?” isä kysyi koleasti.
Abraxasin suhtautuminen pelotti vähän Luciusta. ”E-en minä uskalla nukkua omassa sängyssä, kun minä voin nähdä saman painajaisen”, Lucius mutisi epäselvästi. ”Enkö minä voi nukkua loppuyötä sinun vieressä?”
”Ei tule kysymykseenkään, menet takaisin omaan huoneeseesi. Sinun on opittava erottamaan unet todellisuudesta. Onko selvä?”
”Kyllä, i-isä.”
Abraxas saattoi Luciuksen makuuhuoneeseensa. Heti kun isän loittonevat, aamutossujen pehmentämät askeleet kuuluivat käytävällä, Lucius purskahti itkuun. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun hän tajusi, ettei isä välittänyt hänestä sillä tavalla kuin olisi kuulunut välittää. Isä ei koskaan tulisi koskaan ilmaisemaan välittävänsä pojastaan. Hellyyden sijasta Lucius saisi vain satunnaista arvostusta isän jäätävän naamion rakoillessa.
***
Stan Pikitie ei tiennyt, että häntä tarkkailtiin. Hän ei olisi uskonut itseään tarkkailtavan, vaikka joku olisi kertonut sen hänelle. Stan ei uskonut ansaitsevansa moista huomiota – pelkkä Stan Pikitie kun oli eli ei-kukaan.
Erica nakkasi savukkeensa kadulle ja tallasi sen sammuksiin kengänkorollaan. Hän tiesi yhtä jos toista kadulla maleksivasta Poimittaislinjan näppyläkasvoisesta ja hörökorvaisesta rahastajasta. Pikitie oli päälle kahdenkymmenen, hän asui Lontoossa ja oli puoliverinen. Siinä ei ollut mitään yllättävää, että Pikitie ’halusi olla jotain’ muiden ihmisten tavoin. Miten paljon hän tiesikään Pikitiestä: olennaisia detaljeja sekä turhia pikkuasioita.
Pimeyden lordilla oli tällä hetkellä vähemmän seuraajia kuin aiemmin, sillä enin osa kuolonsyöjistä oli Azkabanissa. Vapaina olivat vain Carrowin kaksoset, Gibbon, Rowle, muutama muu ja kuolonsyöjiin kuulumattomat Erica ja Harmaaselkä velhomaailman pelottavimpien olentojen ohella. Luciuksen Draco-poika oli pelkkä yksittäinen uusi jäsen, vaikka tälle oli suotu tehtävä, josta Erica ei käytännössä tiennyt vielä mitään. Kuitenkin Draco menisi Tylypahkaan eikä voisi koulusta käsin osallistua toimintaan yhtä tiiviisti kuin he muut.
Nykyisessä tilanteessa Erica ja Harmaaselkä vastasivat paria kuolonsyöjää. Useimmiten (Bellatrix Lestrangea lainaten) ”haaskaeläin” suoriutui tehtävistään yhtä hyvin kuin muutkin, koska osasi käyttää tarpeen vaatiessa aivojaan. Ericakin tiesi olevansa monipuolinen palvelija.
Seuraajien hankkimisessa oli omat traditionsa: kohteen valitseminen, hienoinen taustatyö ja keinojen soveltaminen. Erica oli kiistatta veelamainen viettelijätär, mutta viettelyynkin upposi aikaa, jota ei ollut. Siitä syystä hänen piti käyttää komennuskirousta. Joku olisi pitänyt anteeksiantamattoman kirouksen langettamista tyhmänrohkeana keskellä Viistokujaa – juuri siksi siinä olikin järkeä. Ihmisvilinä takasi, ettei yksittäisten henkilöiden tekemisiin kiinnitetty huomiota. Erica harppoi Pikitietä kohti sauvakäsi viitan kätköissä. Tultuaan aivan Pikitien taakse hän osoitti nuorta miestä taikasauvallaan ja lausui äänettömän komennuskirouksen.
Pikitie ei vaikuttaisi ulospäin tavallisesta poikkeavalta, sillä tämä työskentelisi rahastajana sekä kuolonsyöjien ja Erican työkaluna.
Erica päätti ilmiintyä Averyille, koska masennuksen kanssa sinnittelevä Beatrice kaipasi ystävän tukea ja piristystä. Ystävättären itsemurhayritykset olivat jääneet yhteen ainoaan kertaan. Lääkeliemet lievensivät jonkin verran Beatricen apaattista mieltä, vaikkei ystävätär löytänyt paljonkaan ilonaiheita.
Sängyllä pasianssia pelaavan Beatricen olemus antoi toiveikkaan vaikutelman. Hänellä oli yöpaidan ja aamutakin sijasta yksinkertainen pitkähihainen leninki ja huoliteltu ehostus. Vaaleanruskeat, sävytetyt hiukset oli koottu takaraivolle vaatimattomaksi nutturaksi pöyhkeän hiuslaitteen sijasta.
”Hei Beatrice, miten olet jaksanut tänään?” Erica kysyi istahtaessaan vuoteen reunalle. Asetelma muistutti Pyhästä Mungosta tuoden mieleen potilaan vierailijoineen.
”Hei Erica.” Beatrice kohdisti katseensa pelikorteista Ericaan. ”En juuri mitenkään, mutta kai minä jotenkin olen jaksellut. Pojat olivat täällä aiemmin käymässä; joimme teetä ja he kertoivat omista kuulumisistaan. Olin kai niin omissa ajatuksissani, etten kykene muistamaan puoliakaan siitä mitä he sanoivat.”
Erica hymyili kannustavasti.
”Saanko minä tehdä sinulle hienon nutturan?”
Beatrice-rouva kohotti kapeita olkapäitään. ”Jos kerran haluat. Pukeutumispöydän ylälaatikossa on muistaakseni rasiallinen hiusneuloja.”
Tummaverikkö irrotti alkajaisiksi litteää nutturaa koossa pitävät luiset piikit. Erica harjasi ystävättärensä vyötäröä hipovia hiuksia samalla huolellisuudella kuin omia kutrejaan; ensin alhaalta, vähitellen ylempää. Yksitellen suortuvaosiot kähertyivät korkkiruuveiksi taikasauvan ympärillä. Osaavissa käsissä selkään valuvat kiharat muotoutuivat valkin päälle kammatuksi korkeaksi taideteokseksi. Erica viimeisteli nutturakampauksen helmikammoilla ja ojensi hopeisen käsipeilin ystävättärelleen.
”Siitä tuli oikein chic vaikka itse sanonkin.”
Beatrice tarkasteli ilahtuneena peilikuvaansa. ”Minä en osaisi tehdä näin hienoa”, hän kiitteli. ”Tämähän on vähän samantapainen kuin häänutturani.”
Yksi kampaus ja perusteellinen manikyyri eivät olleet kovin paljon, mutta ne saivat Beatricen väsähtäneen ilmeen muuttumaan puolittaiseksi hymyksi. Ystävättäret pelasivat joitain eriä korttia alustanaan leveä vuode kurttuisine vuodevaatteineen. Beatrice pystyi keskittymään peliin, vaikka hän ei ollut koskaan ollut hyvä kortinpelaaja. Kärsimättömämpi Walden oli aina pärjännyt paremmin korttipeleissä ja velhoshakissa.
Veljeen ja aviomiehen liittyvät muistot eivät enää ahdistaneet Beatrice Averyä niin paljon, että hän olisi halunnut riistää henkensä. Hän ei odottanut elämältä liikoja, mikä oli hyvä alkusysäys parantumiselle. Beatrice aikoi olla urhea vierailemalla Azkabanissa heti kun olisi tervehtynyt edes puoliksi niin hyvään kuntoon kuin ennen depressioon sairastumistaan. Erica halusi lähteä ystävättärensä mukaan, sillä hänkin halusi tavata Bordeaux’n ja Waldenin - sekä Rabastanin.
***
”Onko sinulla mitään sanottavaa puolustuksesi, neiti Avery?” kysyi rehtori Dumbledore itsepäisesti seisovalta Waldennelta.
”Ei ole”, neito vastasi matalalla, välinpitämättömällä äänellä. ”Jatkakaa.” Hän ei piitannut pätkän vertaa Dumbledoren ja tuvanjohtajansa nuhtelevista katseista.
”Tässä asiassa minä en voi katsoa enää sormieni läpi. Olet käyttänyt tarkoituksella yhtä anteeksiantamattomista kirouksista sekä muita kirouksia vahingoittaaksesi muita oppilaita.” Dumbledore puhui hillitysti, mutta havaittavissa oli jotain vihansekaista.
”Kyllä sitä jaksetaan puolustella kaikenmaailman kuraverisiä – ”
”Älä käytä sitä sanaa.”
”Kuraverinen, kuraverinen, kuraverinen”, Waldenne kailotti. ”Teitte kaikkein suurimman karhunpalveluksen minun äidilleni, kun hommasitte enoni ja isäni vankilaan. Sen minä sanon, ettette tule elämään ikuisesti, ehei.”
”Kuolonsyöjien ja lordi Voldemortin tekemisissä ei ole mitään oikeaa”, Dumbledore sanoi lujasti. ”Väitätkö vakavissasi, ettei esimerkiksi enosi Macnair ole tehnyt mitään pahaa?”
”En väitä, mutta hän ei ole ainakaan tekopyhä.”
”Voi neiti Avery, minun on erotettava sinut siitä huolimatta, että minä ja Severus olisimme toivoneet sinun valm – ”
”Ei teidän tarvitse sanoa minulle noin, pyydän itse eroa.”
Puhuttelusta ei ollut kuulunut varttia kauemmin, kun tyttö kokosi pakkuu -loitsulla tavaroitaan matka-arkkuunsa seitsemäsluokkalaisten luihuistyttöjen makuusalissa. Hän oli yksin, koska hänen luokkatoverinsa olivat tunneilla. Viimeistä kouluvuotta oli käyty puolitoista kuukautta, joiden aikana Waldenne oli menettänyt kaiken kiinnostuksensa kouluun, sillä hän ei ollut useinkaan mennyt edes nuokkumaan oppitunneille. Tänäänkin professori Kalkaros oli joutunut hakemaan hänet Sianpäästä, jonne hän oli lähtenyt haistattaakseen paskat koululle ja kaikille sen auktoriteeteille.
Waldenne oli maleksinut luihuisjengeineen ensimmäisellä välitunnilla vailla sen suurempaa päämäärää kuin kuraveristen, verenpettureiden ja köyhien kiusaaminen, koska heillä oli ollut tylsää. Luihuiset olivat aina haukkuneet neljäsluokkalaista, jästisyntyistä puuskupuhtyttöä Kitty Thompsonia. (Tämä oli pienikokoinen ja pömppövatsainen lattarinta, jolla oli hapsottavat palmikot ja pullonpohjalasit, jotka pienensivät tämän silmät tihruisiksi) Jengi oli nimitellyt tällä kertaa puuskupuhia läskimahaksi, laudaksi sekä kuraveriveriseksi laukoessaan loitsuja. Heidän tavallisesti käyttämänsä loitsut olivat alkaneet tuntua loppuun käytetyiltä. Kidutuskirous oli vain tullut Waldennen mieleen, sillä tyttö ei ollut kokeillut enoltaan oppimaansa kirousta kovinkaan moneen ihmiseen.
Se siitä, hän ajatteli. Väliäkö?
Hän luuli, ettei kukaan tulisi makuusaliin, mutta Kalkaros tulikin sinne.
”Niin? Mitä sinä täällä teet, vaikka näet että pakkaaminen on kesken?” Waldenne kysyi.
Tyttö oli hylännyt teitittelyn. Kalkaros ei ollut enää hänen opettajansa, vaan isän ja enon kuolonsyöjätoveri. Waldenne oli hylännyt koulupukunsakin, joten hän ei näyttänyt Tylypahkan oppilaaltakaan. Mustahiuksinen tyttö oli pukeutunut pitsipaitaan, korsettiin, boleromittaiseen nahkatakkiin ja pitkään samettihameeseen, jonka sivussa oleva halkio paljasti polven yli ulottuvan saappaan nyöritettyä vartta.
”Sinä olisit voinut edes yrittää puolustella tekoasi”, Kalkaros nuhteli.
”Miksi? Tuskin Dumbledore olisi antanut minun jäädä.”
”Hän olisi saattanut erottaa sinut vain määräaikaisesti, Waldenne Nasty.”
”Turhaan minä olisin enää roikkunut täällä – olen ollut sitä mieltä jo ennen.”
Severus Kalkaros huokaisi. ”Mitä mieltä äitisi on tästä? Onko tämä ylipäänsä jotain sellaista, mitä hän haluaa kuulla? Äitisihän on masentunut.”
Waldenne pani merkille Kalkaroksen olevan ainakin seitsemän senttiä itseään lyhyempi, vaikka tämä oli täysikasvuinen, neljääkymmentä lähentelevä mies.
”Tuskin äiti ilahtuu, koska hän olisi halunnut kaikkien lastensa valmistuvan tästä roskakoulusta.”
”Roskakoulusta. Nyt sinä liioittelet.”
”Ja sinäkö et muka liioittele? Ei sinun tarvitse vetää Dumbledoren lemmikin roolia minun seurassani. Me molemmat tiedetään, mikä sinulla on vasemmassa käsivarressa. Vai jämähtikö roolisi päälle?”
”Tylypahka ei ole sen huonompi koulu kuin mikään muu taikaoppilaitos.”
”Joo-o, mitä nyt kuvastaa sitä millainen kuraveristen tunkio velhomaailmasta on tullut.”
Waldenne oli saanut tavaransa pakattua kohtalaisen siististi, kiitos äitinsä opetusten. Hän veti hupullisen viitan hartioilleen. ”Minä olen valmis lähtemään täältä. Ehkä sinunkaan ei kannata jäädä tänne töllistelemään”, Waldenne sanoi vinosti hymyillen. ”Tytöt voivat vaikka luulla, että olet sekaantunut minuun.”
Tyttö oli jo poissa matka-arkkuineen ja pöllöhäkkeineen hänen luokkatoverinsa päästessä tunneiltaan.
***
Kristianus oli kapakassaan Iskunkiertokujan krouvissa Waldennen ilmestyessä pubiin matkatavaroineen. Serkulla oli tapana käydä krouvissaan pari kertaa viikossa tarkastamassa, että Rita Brand, baarin hoitajaksi palkattu työntekijä suoriutui velvollisuuksistaan. Iskunkiertokujan krouvin ulkoasu oli kohentunut omistajanvaihdoksen jälkeen, vaikka kapakkaan oli vain hankittu uudet pöydät ja seinät oli maalattu.
”Waldenne!” Kristianus huudahti nähdessään serkkunsa. ”Eikö sinun pitänyt olla koulussa?”
”Ehei, minä erosin”, Waldenne naurahti.
Serkku auttoi häntä matkatavaroiden kanssa.
”Mennään takahuoneeseen, niin saat kertoa koko jutun. Rita saa tuoda meille mitä tahansa juotavaa, sillä talo tarjoaa.”
Waldenne otti vodkalla terästettyä kermakaljaa, jota hörppiessään hän kertoi tarinansa.
”Minä olen vähän ulalla, Kristianus. En tiedä, mitä haluan tehdä, kun minun ei tarvitse enää käydä koulua. Ministeriö tai palveluala ei missään nimessä tule kysymykseenkään.”
Kristianus suoristi hihojaan. ”Erica-tädillä voisi olla ideoita. Voitaisiin mennä ministeriöön häntä vastaan.”
”Ihan ok”, neito myöntyi.
Serkukset lähtivät ministeriöön vähän ennen Erican työvuoron loppumista. Waldenne oli saanut jättää tavaransa serkkunsa luvalla krouvin pieneen takahuoneeseen. He odottivat Ericaa käytävällä, kunnes näkivät tämän astelevan käytävällä viittaan pukeutuneena.
”Päivää vaan, Waldenne ja Kristianus”, Erica tervehti. ”Tulitteko minua vastaan?”
”Kerralla oikein”, Kristianus hymähti. ”Tulisimme käymään luonasi, jos se sopii sinulle?”
”Kaikin mokomin.”
He ilmiintyivät Erican asunnolle, jossa Beatan kummitäti alkoi välittömästi laittaa ruokaa. Muutamat sauvanheilautukset viipaloivat lihan ja pulleat herkkusienet ja saivat teräsvispilän vatkaamaan kolme kananmunaa kuohkeaksi, hennonkeltaiseksi vaahdoksi.
”Käykö teille, että keitän pelkästään teetä, kun tällä hetkellä ei tee mieli alkoholia?” Erica kysyi vilkuillen ajoittain pannulla paistuvaa munakasta.
”Käy se, sillä me ei haluta aiheuttaa sinulle ylimääräistä vaivaa”, Waldenne sanoi.
Syödessään munakasta ja vihersalaattia Erica kysyi: ”Siihen on varmaan joku syy, ettet ole koulussa, Waldenne?”
Tyttö kertoi saman tarinan toistamiseen.
”Sanoin Waldennelle, että sinulla voisi olla jotain ideoita”, Kristianus virkkoi. Nuorukaisen paksut, raskaat kultasormukset kalahtivat aina välillä teekuppia vasten.
Erican olemukseen tuli sitä laskelmoivaa häikäilemättömyyttä, joka sulautui saumattomasti hänen viehättävyyteensä. Auktoriteeteista ja ihanteellisista naimakaupoista piittaamaton Waldenne piti nimenomaan tästä syystä isosiskonsa kummista. Naista, jossa oli eri ulottuvuuksia, ei voinut olla arvostamatta.
”Kaikki riippuu siitä mihin sinä olet valmis. Se pätee kaikkiin ja ei kehenkään.”
Kristianus nauroi. Nauru paljasti hyvät hampaat, joista yhdenkään tilalla ei ollut kultahammasta toisin kuin Waldenilla.
”Minulla on yksi ehto; haluan sanella itse omat ehtoni”, Waldenne ilmoitti, ”mutta minulla ei ole eettisiä rajoitteita.”
Beatricen nuorimman tyttären ulkonäkö teki vaikutuksen Ericaan. Waldenne Nasty jätti monia kauniimpia tyttöjä varjoonsa. Tämä muistutti etäisesti nuorta ja komeaa Bellatrix Lestrangea, mutta tytössä ei ollut fanaattisuutta ja tämän kurittomat, mustat hiukset kihartuivat tiheämmin.
”Äitisi ei välttämättä pidä tästä ehdotuksesta – mutta voisitko kuvitella palvelevasi pimeyden lordia?”
”Voisin”, Waldenne totesi tyynesti. ”Voisin maksua vastaan. Kullan takia voisin vaikka tappaa.”
Kristianus uskoi serkkuaan. Waldenne ei kerskunut omista kyvyistään samalla tavalla kuin esimerkiksi Draco Malfoy. Tämä kuului Kristianuksen valikoituihin ystäviin, mutta ei tulisi ikinä yltämään isänsä tasolle.
Beatrice oli pettynyt kuullessaan Waldennen eronneen Tylypahkasta. Rouva Avery ajatteli katkerasti, miten typerä oli ollut odottaessaan Waldennen olevan edes puoliksi samanlainen kuuliainen tytär kuten Beata. Waldennella oli kuitenkin sen verran järkeä, että hän oivalsi vastata omasta elämästään ja kykeni kantamaan vaivattomasti tekojensa seuraamukset.
Jonkin ajan kuluttua Waldenne Nasty vaihtoi sukunimensä äitinsä tyttönimeen. Hänestä tuli lyhyessä ajassa pelätty salamurhaaja, joka tappoi sillä tavalla, että murhista puhuttiin vielä pitkään. Vain Waldennen uhrit tiesivät, miltä kammottu salamurhaajatar näytti, mutta kuolleet eivät voineet kertoa sitä.
***
Rabastian Lestrange puristi portaikon koristeellista kaidetta.
”Mikäs rouva Lestrangen tänne lennätti?” hän kysyi ivallisesti Bellatrixilta. ”Tehän majailette enimmäkseen Malfoyn kartanossa.”
Bellatrix Lestrange pyöritteli silmiään. ”Kukaan ei kiellä minua viettämästä aikaa aviomieheni kartanossa, sillä minulla ja neiti Macnairilla on vähän bisneksiä.”
Vasta silloin Rabastian huomasi Bellatrixin vieressä seisovan nuoren naisen. Tavallisesti hän olisi heti huomannut tämän kaltaiset ilmestykset, ellei olisi ärtynyt Bellatrixin yllätysvierailusta. Hän ja äiti olisivat asuneet rauhassa kartanossa.
Mies astui lähemmäs ja ojensi kätensä nuorelle naiselle, joka kätteli lähes yhtä lujasti kuin mies. ”Rabastian Lestrange.
”Waldenne Nasty Macnair, mutta toista etunimeäni ei yleensä käytetä.” Waldennen mustat kulmat kohosivat. ”Rabastian Lestrange? Sinä et ainakaan ole Bellatrixin ja Rodolfuksen poika.”
”Luojan kiitos en!” Rabastian tuhahti vähän kärkkäämmin kuin oli aikonut.
”Rabastian on mieheni ja tämän sekä äitisi ja enosi pikkuserkun Raymondan äpärä”, Bellatrix kailotti toinen käsi lanteella.
”Kita kiinni!” Rabastian sähähti. Hänen ja Bellatrixin kädet hakeutuivat taikasauvan kahvalle.
”Lopettakaa tämä helvetin ilveily!” Waldenne kivahti heti alkuun.
Jokin nuoren naisen äänessä tai olemuksessa sai Rabastianin tottelemaan. Hän halusi saada enemmän tietoa Waldenne Macnairista, tutustua tähän, vaikka hän ei ollut tähän asti pitänyt brittinaisia kummoisina.
Kuusivuotias Lucius heräsi kalvakat kasvot kyyneleiden kastelemina, häntä itketti vieläkin. Ihmissusilauma oli jahdannut häntä synkässä metsässä. Lucius oli juossut henkensä edestä, mutta oli kompastunut yhtenään pieniin kiviin ja puunjuuriin, joita ei kyennyt erottamaan sankassa metsässä.
Ihmissudet olivat ketterämpiä neljine jalkoineen ja niiden täytyi vain seurata pikkupojan hajua. Lucius oli kompastunut eikä päässyt enää ylös. Ihmissudet olivat saartaneet hänet, ja isoin niistä oli laskenut etutassunsa hänen rintakehälleen. Kuola tippui sen avoimesta, terävähampaisesta suusta. Se aikoi repiä hänen kurkkunsa auki…
Juuri kun ihmissuden veriset hampaat olivat painumaisillaan hänen kurkulleen, hän huomasi makaavansa omassa sängyssään. Vihreäverhoinen pylvässänky oli liian suuri kuusivuoteelle lapselle, niin valtava, että Lucius oli hukkua vuoteeseen. Platinakutrinen pää pilkisti vuoteen päädystä. Ääntelevä pehmolohikäärme oli joutunut jalkopäähän painajaista näkevän pikkupojan tyrkkäämänä.
Makuuhuone olisi voinut olla kalustettu ennemmin aikuiselle, sillä kaikki antiikkikalusteet olivat aikuiselle mitoitettuja. Liikkuvissa maalauksissa oli maisemia, yksisarvisia ja muita taikaolentoja lapsekkaampien aiheiden sijasta. Unilelut olivat huoneen ainoita leluja, sillä loput Luciuksen leikkikaluista olivat viereisessä leikkihuoneessa, josta joku kotitontuista korjasi ne laatikoihin leikkien päätteeksi.
Monikaan lapsi ei elänyt valtavassa rikkauksia pursuavassa kartanossa, mutta Lucius ei tiennyt sitä. Abraxas Malfoy ei antanut poikansa olla tekemisissä muun kuin yläluokan lasten kanssa. Hänen poikansa ei pitänyt olla tietoinen keskiluokan ja silkan rahvaan olemassaolosta. Vasta vartuttuaan Lucius tulisi näkemään enemmän taikamaailmaa.
Lucius sulki silmänsä löydettyään Wiuh-lohikäärmeen. Hän ei uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsi joutuvansa samaan painajaiseen ihmissusien raadeltavaksi. Lucius ei tiennyt mitä kello oli, koska hänelle ei ollut vielä opetettu kellonaikoja. Oli pimeää, joten täytyi olla yö, sillä silloin oli pimeää.
Lucius sukelsi kokonaan peiton alta Wiuhia rutistaen. Täkin alla pelotti yhtä paljon. Pitkät varjot saattoivat aineellistua seinän vierustoille ja hyökätä hänen kimppuunsa, sillä hän eli taikamaailmassa. Jästien ei varmaan täytynyt pelätä samalla tavalla; he eivät suostuneet uskomaan yliluonnollisuuksiin. Ei, hän ei voisi nukkua omassa sängyssään. Isän tai äidin vieressä ei pelottaisi yhtä paljon. Lucius hyppäsi sängystä Wiuh kainalossaan ja sovitti jalkaansa Malfoyn vaakunalla koristellut aamutossut.
Isän ja äidin huoneistojen sekä hänen huoneidensa välillä oli pitkän matkaa käytävää. Lucius päätti mennä isänsä luo.
Isä nukkui suorana pää sivulle valahtaneena toinen käsi peiton reunalla. Luciuksen piti ryömiä vuoteen keskelle ylettääkseen ravistamaan isän olkapäätä.
Nukkuja säpsähti hereille eikä ollut kovinkaan uninen. ”Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa, Lucius?” isä kysyi koleasti.
Abraxasin suhtautuminen pelotti vähän Luciusta. ”E-en minä uskalla nukkua omassa sängyssä, kun minä voin nähdä saman painajaisen”, Lucius mutisi epäselvästi. ”Enkö minä voi nukkua loppuyötä sinun vieressä?”
”Ei tule kysymykseenkään, menet takaisin omaan huoneeseesi. Sinun on opittava erottamaan unet todellisuudesta. Onko selvä?”
”Kyllä, i-isä.”
Abraxas saattoi Luciuksen makuuhuoneeseensa. Heti kun isän loittonevat, aamutossujen pehmentämät askeleet kuuluivat käytävällä, Lucius purskahti itkuun. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun hän tajusi, ettei isä välittänyt hänestä sillä tavalla kuin olisi kuulunut välittää. Isä ei koskaan tulisi koskaan ilmaisemaan välittävänsä pojastaan. Hellyyden sijasta Lucius saisi vain satunnaista arvostusta isän jäätävän naamion rakoillessa.
***
Stan Pikitie ei tiennyt, että häntä tarkkailtiin. Hän ei olisi uskonut itseään tarkkailtavan, vaikka joku olisi kertonut sen hänelle. Stan ei uskonut ansaitsevansa moista huomiota – pelkkä Stan Pikitie kun oli eli ei-kukaan.
Erica nakkasi savukkeensa kadulle ja tallasi sen sammuksiin kengänkorollaan. Hän tiesi yhtä jos toista kadulla maleksivasta Poimittaislinjan näppyläkasvoisesta ja hörökorvaisesta rahastajasta. Pikitie oli päälle kahdenkymmenen, hän asui Lontoossa ja oli puoliverinen. Siinä ei ollut mitään yllättävää, että Pikitie ’halusi olla jotain’ muiden ihmisten tavoin. Miten paljon hän tiesikään Pikitiestä: olennaisia detaljeja sekä turhia pikkuasioita.
Pimeyden lordilla oli tällä hetkellä vähemmän seuraajia kuin aiemmin, sillä enin osa kuolonsyöjistä oli Azkabanissa. Vapaina olivat vain Carrowin kaksoset, Gibbon, Rowle, muutama muu ja kuolonsyöjiin kuulumattomat Erica ja Harmaaselkä velhomaailman pelottavimpien olentojen ohella. Luciuksen Draco-poika oli pelkkä yksittäinen uusi jäsen, vaikka tälle oli suotu tehtävä, josta Erica ei käytännössä tiennyt vielä mitään. Kuitenkin Draco menisi Tylypahkaan eikä voisi koulusta käsin osallistua toimintaan yhtä tiiviisti kuin he muut.
Nykyisessä tilanteessa Erica ja Harmaaselkä vastasivat paria kuolonsyöjää. Useimmiten (Bellatrix Lestrangea lainaten) ”haaskaeläin” suoriutui tehtävistään yhtä hyvin kuin muutkin, koska osasi käyttää tarpeen vaatiessa aivojaan. Ericakin tiesi olevansa monipuolinen palvelija.
Seuraajien hankkimisessa oli omat traditionsa: kohteen valitseminen, hienoinen taustatyö ja keinojen soveltaminen. Erica oli kiistatta veelamainen viettelijätär, mutta viettelyynkin upposi aikaa, jota ei ollut. Siitä syystä hänen piti käyttää komennuskirousta. Joku olisi pitänyt anteeksiantamattoman kirouksen langettamista tyhmänrohkeana keskellä Viistokujaa – juuri siksi siinä olikin järkeä. Ihmisvilinä takasi, ettei yksittäisten henkilöiden tekemisiin kiinnitetty huomiota. Erica harppoi Pikitietä kohti sauvakäsi viitan kätköissä. Tultuaan aivan Pikitien taakse hän osoitti nuorta miestä taikasauvallaan ja lausui äänettömän komennuskirouksen.
Pikitie ei vaikuttaisi ulospäin tavallisesta poikkeavalta, sillä tämä työskentelisi rahastajana sekä kuolonsyöjien ja Erican työkaluna.
Erica päätti ilmiintyä Averyille, koska masennuksen kanssa sinnittelevä Beatrice kaipasi ystävän tukea ja piristystä. Ystävättären itsemurhayritykset olivat jääneet yhteen ainoaan kertaan. Lääkeliemet lievensivät jonkin verran Beatricen apaattista mieltä, vaikkei ystävätär löytänyt paljonkaan ilonaiheita.
Sängyllä pasianssia pelaavan Beatricen olemus antoi toiveikkaan vaikutelman. Hänellä oli yöpaidan ja aamutakin sijasta yksinkertainen pitkähihainen leninki ja huoliteltu ehostus. Vaaleanruskeat, sävytetyt hiukset oli koottu takaraivolle vaatimattomaksi nutturaksi pöyhkeän hiuslaitteen sijasta.
”Hei Beatrice, miten olet jaksanut tänään?” Erica kysyi istahtaessaan vuoteen reunalle. Asetelma muistutti Pyhästä Mungosta tuoden mieleen potilaan vierailijoineen.
”Hei Erica.” Beatrice kohdisti katseensa pelikorteista Ericaan. ”En juuri mitenkään, mutta kai minä jotenkin olen jaksellut. Pojat olivat täällä aiemmin käymässä; joimme teetä ja he kertoivat omista kuulumisistaan. Olin kai niin omissa ajatuksissani, etten kykene muistamaan puoliakaan siitä mitä he sanoivat.”
Erica hymyili kannustavasti.
”Saanko minä tehdä sinulle hienon nutturan?”
Beatrice-rouva kohotti kapeita olkapäitään. ”Jos kerran haluat. Pukeutumispöydän ylälaatikossa on muistaakseni rasiallinen hiusneuloja.”
Tummaverikkö irrotti alkajaisiksi litteää nutturaa koossa pitävät luiset piikit. Erica harjasi ystävättärensä vyötäröä hipovia hiuksia samalla huolellisuudella kuin omia kutrejaan; ensin alhaalta, vähitellen ylempää. Yksitellen suortuvaosiot kähertyivät korkkiruuveiksi taikasauvan ympärillä. Osaavissa käsissä selkään valuvat kiharat muotoutuivat valkin päälle kammatuksi korkeaksi taideteokseksi. Erica viimeisteli nutturakampauksen helmikammoilla ja ojensi hopeisen käsipeilin ystävättärelleen.
”Siitä tuli oikein chic vaikka itse sanonkin.”
Beatrice tarkasteli ilahtuneena peilikuvaansa. ”Minä en osaisi tehdä näin hienoa”, hän kiitteli. ”Tämähän on vähän samantapainen kuin häänutturani.”
Yksi kampaus ja perusteellinen manikyyri eivät olleet kovin paljon, mutta ne saivat Beatricen väsähtäneen ilmeen muuttumaan puolittaiseksi hymyksi. Ystävättäret pelasivat joitain eriä korttia alustanaan leveä vuode kurttuisine vuodevaatteineen. Beatrice pystyi keskittymään peliin, vaikka hän ei ollut koskaan ollut hyvä kortinpelaaja. Kärsimättömämpi Walden oli aina pärjännyt paremmin korttipeleissä ja velhoshakissa.
Veljeen ja aviomiehen liittyvät muistot eivät enää ahdistaneet Beatrice Averyä niin paljon, että hän olisi halunnut riistää henkensä. Hän ei odottanut elämältä liikoja, mikä oli hyvä alkusysäys parantumiselle. Beatrice aikoi olla urhea vierailemalla Azkabanissa heti kun olisi tervehtynyt edes puoliksi niin hyvään kuntoon kuin ennen depressioon sairastumistaan. Erica halusi lähteä ystävättärensä mukaan, sillä hänkin halusi tavata Bordeaux’n ja Waldenin - sekä Rabastanin.
***
”Onko sinulla mitään sanottavaa puolustuksesi, neiti Avery?” kysyi rehtori Dumbledore itsepäisesti seisovalta Waldennelta.
”Ei ole”, neito vastasi matalalla, välinpitämättömällä äänellä. ”Jatkakaa.” Hän ei piitannut pätkän vertaa Dumbledoren ja tuvanjohtajansa nuhtelevista katseista.
”Tässä asiassa minä en voi katsoa enää sormieni läpi. Olet käyttänyt tarkoituksella yhtä anteeksiantamattomista kirouksista sekä muita kirouksia vahingoittaaksesi muita oppilaita.” Dumbledore puhui hillitysti, mutta havaittavissa oli jotain vihansekaista.
”Kyllä sitä jaksetaan puolustella kaikenmaailman kuraverisiä – ”
”Älä käytä sitä sanaa.”
”Kuraverinen, kuraverinen, kuraverinen”, Waldenne kailotti. ”Teitte kaikkein suurimman karhunpalveluksen minun äidilleni, kun hommasitte enoni ja isäni vankilaan. Sen minä sanon, ettette tule elämään ikuisesti, ehei.”
”Kuolonsyöjien ja lordi Voldemortin tekemisissä ei ole mitään oikeaa”, Dumbledore sanoi lujasti. ”Väitätkö vakavissasi, ettei esimerkiksi enosi Macnair ole tehnyt mitään pahaa?”
”En väitä, mutta hän ei ole ainakaan tekopyhä.”
”Voi neiti Avery, minun on erotettava sinut siitä huolimatta, että minä ja Severus olisimme toivoneet sinun valm – ”
”Ei teidän tarvitse sanoa minulle noin, pyydän itse eroa.”
Puhuttelusta ei ollut kuulunut varttia kauemmin, kun tyttö kokosi pakkuu -loitsulla tavaroitaan matka-arkkuunsa seitsemäsluokkalaisten luihuistyttöjen makuusalissa. Hän oli yksin, koska hänen luokkatoverinsa olivat tunneilla. Viimeistä kouluvuotta oli käyty puolitoista kuukautta, joiden aikana Waldenne oli menettänyt kaiken kiinnostuksensa kouluun, sillä hän ei ollut useinkaan mennyt edes nuokkumaan oppitunneille. Tänäänkin professori Kalkaros oli joutunut hakemaan hänet Sianpäästä, jonne hän oli lähtenyt haistattaakseen paskat koululle ja kaikille sen auktoriteeteille.
Waldenne oli maleksinut luihuisjengeineen ensimmäisellä välitunnilla vailla sen suurempaa päämäärää kuin kuraveristen, verenpettureiden ja köyhien kiusaaminen, koska heillä oli ollut tylsää. Luihuiset olivat aina haukkuneet neljäsluokkalaista, jästisyntyistä puuskupuhtyttöä Kitty Thompsonia. (Tämä oli pienikokoinen ja pömppövatsainen lattarinta, jolla oli hapsottavat palmikot ja pullonpohjalasit, jotka pienensivät tämän silmät tihruisiksi) Jengi oli nimitellyt tällä kertaa puuskupuhia läskimahaksi, laudaksi sekä kuraveriveriseksi laukoessaan loitsuja. Heidän tavallisesti käyttämänsä loitsut olivat alkaneet tuntua loppuun käytetyiltä. Kidutuskirous oli vain tullut Waldennen mieleen, sillä tyttö ei ollut kokeillut enoltaan oppimaansa kirousta kovinkaan moneen ihmiseen.
Se siitä, hän ajatteli. Väliäkö?
Hän luuli, ettei kukaan tulisi makuusaliin, mutta Kalkaros tulikin sinne.
”Niin? Mitä sinä täällä teet, vaikka näet että pakkaaminen on kesken?” Waldenne kysyi.
Tyttö oli hylännyt teitittelyn. Kalkaros ei ollut enää hänen opettajansa, vaan isän ja enon kuolonsyöjätoveri. Waldenne oli hylännyt koulupukunsakin, joten hän ei näyttänyt Tylypahkan oppilaaltakaan. Mustahiuksinen tyttö oli pukeutunut pitsipaitaan, korsettiin, boleromittaiseen nahkatakkiin ja pitkään samettihameeseen, jonka sivussa oleva halkio paljasti polven yli ulottuvan saappaan nyöritettyä vartta.
”Sinä olisit voinut edes yrittää puolustella tekoasi”, Kalkaros nuhteli.
”Miksi? Tuskin Dumbledore olisi antanut minun jäädä.”
”Hän olisi saattanut erottaa sinut vain määräaikaisesti, Waldenne Nasty.”
”Turhaan minä olisin enää roikkunut täällä – olen ollut sitä mieltä jo ennen.”
Severus Kalkaros huokaisi. ”Mitä mieltä äitisi on tästä? Onko tämä ylipäänsä jotain sellaista, mitä hän haluaa kuulla? Äitisihän on masentunut.”
Waldenne pani merkille Kalkaroksen olevan ainakin seitsemän senttiä itseään lyhyempi, vaikka tämä oli täysikasvuinen, neljääkymmentä lähentelevä mies.
”Tuskin äiti ilahtuu, koska hän olisi halunnut kaikkien lastensa valmistuvan tästä roskakoulusta.”
”Roskakoulusta. Nyt sinä liioittelet.”
”Ja sinäkö et muka liioittele? Ei sinun tarvitse vetää Dumbledoren lemmikin roolia minun seurassani. Me molemmat tiedetään, mikä sinulla on vasemmassa käsivarressa. Vai jämähtikö roolisi päälle?”
”Tylypahka ei ole sen huonompi koulu kuin mikään muu taikaoppilaitos.”
”Joo-o, mitä nyt kuvastaa sitä millainen kuraveristen tunkio velhomaailmasta on tullut.”
Waldenne oli saanut tavaransa pakattua kohtalaisen siististi, kiitos äitinsä opetusten. Hän veti hupullisen viitan hartioilleen. ”Minä olen valmis lähtemään täältä. Ehkä sinunkaan ei kannata jäädä tänne töllistelemään”, Waldenne sanoi vinosti hymyillen. ”Tytöt voivat vaikka luulla, että olet sekaantunut minuun.”
Tyttö oli jo poissa matka-arkkuineen ja pöllöhäkkeineen hänen luokkatoverinsa päästessä tunneiltaan.
***
Kristianus oli kapakassaan Iskunkiertokujan krouvissa Waldennen ilmestyessä pubiin matkatavaroineen. Serkulla oli tapana käydä krouvissaan pari kertaa viikossa tarkastamassa, että Rita Brand, baarin hoitajaksi palkattu työntekijä suoriutui velvollisuuksistaan. Iskunkiertokujan krouvin ulkoasu oli kohentunut omistajanvaihdoksen jälkeen, vaikka kapakkaan oli vain hankittu uudet pöydät ja seinät oli maalattu.
”Waldenne!” Kristianus huudahti nähdessään serkkunsa. ”Eikö sinun pitänyt olla koulussa?”
”Ehei, minä erosin”, Waldenne naurahti.
Serkku auttoi häntä matkatavaroiden kanssa.
”Mennään takahuoneeseen, niin saat kertoa koko jutun. Rita saa tuoda meille mitä tahansa juotavaa, sillä talo tarjoaa.”
Waldenne otti vodkalla terästettyä kermakaljaa, jota hörppiessään hän kertoi tarinansa.
”Minä olen vähän ulalla, Kristianus. En tiedä, mitä haluan tehdä, kun minun ei tarvitse enää käydä koulua. Ministeriö tai palveluala ei missään nimessä tule kysymykseenkään.”
Kristianus suoristi hihojaan. ”Erica-tädillä voisi olla ideoita. Voitaisiin mennä ministeriöön häntä vastaan.”
”Ihan ok”, neito myöntyi.
Serkukset lähtivät ministeriöön vähän ennen Erican työvuoron loppumista. Waldenne oli saanut jättää tavaransa serkkunsa luvalla krouvin pieneen takahuoneeseen. He odottivat Ericaa käytävällä, kunnes näkivät tämän astelevan käytävällä viittaan pukeutuneena.
”Päivää vaan, Waldenne ja Kristianus”, Erica tervehti. ”Tulitteko minua vastaan?”
”Kerralla oikein”, Kristianus hymähti. ”Tulisimme käymään luonasi, jos se sopii sinulle?”
”Kaikin mokomin.”
He ilmiintyivät Erican asunnolle, jossa Beatan kummitäti alkoi välittömästi laittaa ruokaa. Muutamat sauvanheilautukset viipaloivat lihan ja pulleat herkkusienet ja saivat teräsvispilän vatkaamaan kolme kananmunaa kuohkeaksi, hennonkeltaiseksi vaahdoksi.
”Käykö teille, että keitän pelkästään teetä, kun tällä hetkellä ei tee mieli alkoholia?” Erica kysyi vilkuillen ajoittain pannulla paistuvaa munakasta.
”Käy se, sillä me ei haluta aiheuttaa sinulle ylimääräistä vaivaa”, Waldenne sanoi.
Syödessään munakasta ja vihersalaattia Erica kysyi: ”Siihen on varmaan joku syy, ettet ole koulussa, Waldenne?”
Tyttö kertoi saman tarinan toistamiseen.
”Sanoin Waldennelle, että sinulla voisi olla jotain ideoita”, Kristianus virkkoi. Nuorukaisen paksut, raskaat kultasormukset kalahtivat aina välillä teekuppia vasten.
Erican olemukseen tuli sitä laskelmoivaa häikäilemättömyyttä, joka sulautui saumattomasti hänen viehättävyyteensä. Auktoriteeteista ja ihanteellisista naimakaupoista piittaamaton Waldenne piti nimenomaan tästä syystä isosiskonsa kummista. Naista, jossa oli eri ulottuvuuksia, ei voinut olla arvostamatta.
”Kaikki riippuu siitä mihin sinä olet valmis. Se pätee kaikkiin ja ei kehenkään.”
Kristianus nauroi. Nauru paljasti hyvät hampaat, joista yhdenkään tilalla ei ollut kultahammasta toisin kuin Waldenilla.
”Minulla on yksi ehto; haluan sanella itse omat ehtoni”, Waldenne ilmoitti, ”mutta minulla ei ole eettisiä rajoitteita.”
Beatricen nuorimman tyttären ulkonäkö teki vaikutuksen Ericaan. Waldenne Nasty jätti monia kauniimpia tyttöjä varjoonsa. Tämä muistutti etäisesti nuorta ja komeaa Bellatrix Lestrangea, mutta tytössä ei ollut fanaattisuutta ja tämän kurittomat, mustat hiukset kihartuivat tiheämmin.
”Äitisi ei välttämättä pidä tästä ehdotuksesta – mutta voisitko kuvitella palvelevasi pimeyden lordia?”
”Voisin”, Waldenne totesi tyynesti. ”Voisin maksua vastaan. Kullan takia voisin vaikka tappaa.”
Kristianus uskoi serkkuaan. Waldenne ei kerskunut omista kyvyistään samalla tavalla kuin esimerkiksi Draco Malfoy. Tämä kuului Kristianuksen valikoituihin ystäviin, mutta ei tulisi ikinä yltämään isänsä tasolle.
Beatrice oli pettynyt kuullessaan Waldennen eronneen Tylypahkasta. Rouva Avery ajatteli katkerasti, miten typerä oli ollut odottaessaan Waldennen olevan edes puoliksi samanlainen kuuliainen tytär kuten Beata. Waldennella oli kuitenkin sen verran järkeä, että hän oivalsi vastata omasta elämästään ja kykeni kantamaan vaivattomasti tekojensa seuraamukset.
Jonkin ajan kuluttua Waldenne Nasty vaihtoi sukunimensä äitinsä tyttönimeen. Hänestä tuli lyhyessä ajassa pelätty salamurhaaja, joka tappoi sillä tavalla, että murhista puhuttiin vielä pitkään. Vain Waldennen uhrit tiesivät, miltä kammottu salamurhaajatar näytti, mutta kuolleet eivät voineet kertoa sitä.
***
Rabastian Lestrange puristi portaikon koristeellista kaidetta.
”Mikäs rouva Lestrangen tänne lennätti?” hän kysyi ivallisesti Bellatrixilta. ”Tehän majailette enimmäkseen Malfoyn kartanossa.”
Bellatrix Lestrange pyöritteli silmiään. ”Kukaan ei kiellä minua viettämästä aikaa aviomieheni kartanossa, sillä minulla ja neiti Macnairilla on vähän bisneksiä.”
Vasta silloin Rabastian huomasi Bellatrixin vieressä seisovan nuoren naisen. Tavallisesti hän olisi heti huomannut tämän kaltaiset ilmestykset, ellei olisi ärtynyt Bellatrixin yllätysvierailusta. Hän ja äiti olisivat asuneet rauhassa kartanossa.
Mies astui lähemmäs ja ojensi kätensä nuorelle naiselle, joka kätteli lähes yhtä lujasti kuin mies. ”Rabastian Lestrange.
”Waldenne Nasty Macnair, mutta toista etunimeäni ei yleensä käytetä.” Waldennen mustat kulmat kohosivat. ”Rabastian Lestrange? Sinä et ainakaan ole Bellatrixin ja Rodolfuksen poika.”
”Luojan kiitos en!” Rabastian tuhahti vähän kärkkäämmin kuin oli aikonut.
”Rabastian on mieheni ja tämän sekä äitisi ja enosi pikkuserkun Raymondan äpärä”, Bellatrix kailotti toinen käsi lanteella.
”Kita kiinni!” Rabastian sähähti. Hänen ja Bellatrixin kädet hakeutuivat taikasauvan kahvalle.
”Lopettakaa tämä helvetin ilveily!” Waldenne kivahti heti alkuun.
Jokin nuoren naisen äänessä tai olemuksessa sai Rabastianin tottelemaan. Hän halusi saada enemmän tietoa Waldenne Macnairista, tutustua tähän, vaikka hän ei ollut tähän asti pitänyt brittinaisia kummoisina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti