Pimeyden lordin neuvonpito
Illan suussa Draco pysytteli sivummalla katselemassa kun hänen vanhempansa syleilivät toisiaan vuoden erossa olon jälkeen. Isällä oli yhtä vangin raidallinen kaapu, ja tämän platinanvaaleat hiukset hapsottivat hoitamattomina. Silmät olivat uponneet syvälle kuoppiinsa. Lucius Malfoy ei ollut muuttunut kovinkaan paljon, sillä hän ei ollut samalla tavalla liki tunnistamattoman näköinen kuin vuosikausia Azkabanissa olleet.
”Et usko miten minä olen kaivannut sinua…”, Narcissa sanoi hiljaa punakyntiset kädet miehen takkuisissa hiuksissa.
”Tuskin yhtään vähemmän kuin minä sinua ja Dracoa”, Lucius sanoi tukahtuneella äänellä.
Lucius ja Narcissa astuivat yhdessä lähemmäs Dracoa.
”Sinä olet kasvanut kovasti”, Lucius sanoi Dracolle.
Nuorempi Malfoy ei pystynyt hymyilemään, koska isän kotiinpaluu oli - hyvässä mielessä - niin järkyttävä kokemus. ”Mukavaa saada sinut takaisin kotiin”, Draco sai soperretuksi.
Isä syleili häntäkin. Pidättyväisemmin kuin äitiä, mutta syleili kuitenkin.
Malfoyn kolmihenkinen perhe kokoontui vihreään salonkiin, kun Lucius oli käynyt kylvyssä ja pukeutunut. Lucius oli perillä siitä, että pimeyden lordi oli määrännyt Dracon tappamaan Dumbledoren ja auttamaan osan vapaista kuolonsyöjistä Tylypahkaan. Narcissa oli uskoutunut ensin miehelleen, mutta Lucius ei ollut kyennyt auttamaan poikaansa Azkabanista käsin. He tiesivät pimeän lordin käyttävän Dracoa toistekin halutessaan kiduttaa heitä, pojan vanhempia henkisesti.
Perhe ei ehtinyt viettää tavallista perhe-elämää montaakaan päivää, kun pimeyden lordi ilmestyi heidän kartanoonsa. Lucius oli tiennyt kohtaamisen olevan väistämätön, mutta Malfoyt eivät olisi kaivanneet pimeyden lordia kotiinsa. Heille majoittunut Bellatrix oli sitä vastoin haltioitunut pimeyden lordin vierailusta ja vielä otetumpi siitä, että mestari otti Malfoyn kartanon päämajakseen. Käly käyttäytyi niin kuin olisi omistanut talon. Luciuksen puolesta Bellatrix olisi saanut majailla ennemmin Lestrangen kartanossa, joka oli aikalailla samaa kokoluokkaa kuin Malfoyn kartano, sillä Lestranget eivät olleet eronneet, vaikka Rodolfus ja Raymonda elivätkin kuin mies ja vaimo.
***
Malfoyn kartanon sali oli täynnä pitkän ja koristeellisen pöydän ääreen ryhmittyneitä kuolonsyöjiä, mutta pimeyden lordin vähäpätöisemmät palvelijat eivät olleet paikalla. Tavallinen kalustus oli siirretty huolimattomasti seinustoille. Huonetta valaisi koristeellisessa takassa loimuava tuli.
Kalkaros ja Yaxley viipyivät hetken oven suussa. Heidän katseensa siirtyivät ylöspäin kohti tiedotonta nurinniskoin olevaa ihmishahmoa, kun heidän silmänsä olivat tottuneet hämäryyteen. Hahmo pyöri hiljalleen kuin näkymättömän köyden varassa ja heijastui allaan olevan pöydän paljaaseen pintaan. Hahmon alla istuvat kuolonsyöjät eivät katsoneet sitä lukuun ottamatta suoraan sen alapuolella istuvaa kalpeaa Dracoa. Vaaleaverinen nuorukainen ei selvästikään voinut olla katsahtamatta vähän väliä ylöspäin.
”Yaxley, Kalkaros.” Pimeyden lordi istui aivan takan edessä, joten kaksikon oli aluksi vaikea erottaa hänestä muuta kuin varjokuva. Mestarin käärmemäiset kasvot hohtivat hämärässä velhojen astuessa lähemmäs.
”Severus, tänne”, pimeyden lordi käski ja viittasi tyhjään tuoliin oikealla puolellaan, ”Yaxley Dolohovin viereen.”
Miehet istuivat heille osoitetuille paikoille. Useimpien katseet seurasivat Kalkarosta, jota pimeyden lordi puhutteli ensimmäiseksi. ”No?”
”Herrani, Feeniksin kilta aikoo siirtää Harry Potterin nykyisestä turvapaikastaan iltapimeällä ensi lauantaina.”
Tunnelma tihentyi pöydän ympärillä: jotkut jäykistyivät, toiset liikahtelivat levottomasti, mutta kaikki tuijottivat Kalkarosta ja pimeyden lordia.
”Lauantaina… iltapimeällä”, pimeyden lordi toisti. Hän naulitsi punaiset silmänsä Kalkaroksen mustiin silmiin niin tiiviisti, että muun muassa Bordeaux ja jotkut muut käänsivät oman katseensa pois, sillä he pelkäsivät herransa raivokkaan katseen kärventävän heitäkin. Kalkaros katsoi tyynesti pimeän lordiin, ja pian tämän huuleton suu kaartui hymyn irvikuvaan.
”Hyvä. Oikein hyvä. Ja tieto on peräisin?”
”Lähteestä, josta oli puhe.”
”Herrani.” Yaxley, yksi pimeyden lordin viimeaikaisista harvoista kontakteista taikaministeriöön Erica Lavenhamin ohella oli nojautunut lähemmäs nähdäkseen pöydän toisessa päässä olevan Kalkaroksen ja pimeyden lordin. Kaikki kääntyivät katsomaan Yaxleytä.
”Herrani, minä olen kuullut muuta.”
Isaiah Yaxley odotti, mutta pimeyden lordi pysyi vaiti, joten hän jatkoi: ”Aurori Dawlish livautti, ettei Potteria siirretä ennen kuin kolmantenakymmenentenä, eli pojan seitsemättätoista syntymäpäivää edeltävänä yönä.”
Kalkaros hymyili. ”Minun lähteeni kertoi, että he suunnittelivat harhautusta: tämän täytyy olla sitä. Dawlishiin on epäilemättä langetettu hämäysloitsu. Ei olisi ensimmäinen kerta, sillä hänet tiedetään heikkohermoiseksi.”
”Minä vakuutan, herrani, että Dawlish vaikutti hyvin varmalta asiastaan”, Yaxley puolustautui.
”Jos hänet on hämäytetty, niin totta kai hän on varma”, Kalkaros tuhahti. ”Minä vakuutan puolestani sinulle, Yaxley, ettei aurorivirasto osallistu enää Harry Potterin suojelemiseen. Kilta uumoilee meidän soluttautuneen ministeriöön.”
”Kilta taitaa siis olla yhdessä asiassa oikeassa”, sanoi pieni ja paksu Matohäntä, joka istui vähän matkan päästä Yaxleystä. Piskuilan käkätti itse hinkuvasti, ja joku muukin naurahti.
Pimeyden lordi ei nauranut. Hänen katseensa oli kohdistunut ylöspäin, päiden yllä verkkaisesti pyörivään ruumiiseensa, ja hän näytti unohtuneen ajatuksiinsa.
”Herrani”, Yaxley jatkoi, ”Dawlish uskoo, että pojan siirtoon käytetään kokonaista auroripartiota -”
Lordi Voldemort kohotti valkoisen kätensä, jolloin Yaxley vaikeni oitis ja katseli harmistuneena, kun pimeyden lordi kääntyi taas Kalkarokseen päin.
”Minne ne aikovat piilottaa pojan seuraavaksi?”
”Jonkun kiltalaisen kotiin. Paikalla on lähteeni mukaan kaikki se turva, jonka kilta ja ministeriö pystyvät yhdessä antamaan”, Kalkaros virkahti. ”En oikein usko, että pojan voi kaapata niin kauan kun hän on siellä, paitsi tietenkin jos ministeriö ehtii kaatua ennen lauantaita. Siinä tapauksessa saattaisimme voida selvittää asian ja purkaa taikoja sen verran, että pystyisimme murtautumaan loppujen läpi.”
”No, Yaxley?” pimeän lordi huikkasi pöytää pitkin tulenkajon tukkiessa kummallisesti hänen silmissään. ”Ehtiikö ministeriö kaatua ennen ensi lauantaita?”
Kaikki päät kääntyivät taas Yaxleyhin tämän kohentaessa ryhtiään.
”Herrani, minulla on uutisia siitä asiasta. Olen - vaikeuksien kautta ja kovasti ponnisteltuani - onnistunut langettamaan komennuskirouksen Pius Sakiaan.”
Moni Yaxleyn ympärillä istuvista kuolonsyöjistä Waldenin ohella vaikuttuivat tästä. Yaxleyn vieressä istuva pitkä Dolohov taputti ystäväänsä selkään.
”Onhan se alku”, mestari myönsi, ”mutta Sakia on vain yksi mies. Meidän väkemme on ympäröitävä Rymistyir joka puolelta ennen kuin minä ryhdyn toimeen. Ainutkin epäonnistunut yritys tappaa ministeri vie minut pitkän matkaa taaksepäin.”
”Niin - herrani, se pitää paikkansa - mutta Sakialla on taikalainvartijaosaston päällikkönä säännöllinen yhteys ministerin ohella myös muiden osastojen päälliköihin. Minä tohdin uskoa, että kun näin korkea virkamies on vallassamme, meidän on helppo alistaa muut, minkä jälkeen he voivat kukistaa Rymistyirin yhteisvoimin.”
”Kunhan Sakia-ystäväämme ei keksitä ennen kuin hän on käännyttänyt toiset”, pimeyden lordi virkkoi. ”Vaikuttaa joka tapauksessa epätodennäköiseltä, että ministeriö olisi minun vallassani ennen lauantaita. Jos emme voi koskea poikaan hänen määränpäässään, meidän on toimittava matkan varrella!”
”Tässä kohdin etu on meidän puolellamme, mestari”, Yaxley sanoi, sillä mies oli päättänyt saada jonkinlaista arvostusta osakseen. ”Taikaliikenneosastoon on jo sijoitettu useita meikäläisiä. Jos Potter ilmiintyy tai käyttää hormiverkkoa, me tiedämme sen välittömästi.”
”Hän ei tee kumpaakaan”, Kalkaros totesi. ”Kilta karttaa ministeriön valvomaa tai säätelemää liikennettä; he eivät luota mihinkään millä on jotain tekemistä taikaministeriön kanssa.”
”Sitä parempi. Pojan on liikuttava avoimesti, jotta hänet on helpompi kaapata.” Pimeän lordi katsoi taas ylhäällä pyörivää ihmisruumista. ”Minä olen hoitava pojan henkilökohtaisesti. Harry Potterin suhteen on tehty liikaa virheitä. Osan olen tehnyt itse. Se että Potter elää, johtuu enemmän minun erehdyksistäni kuin hänen saavutuksistaan.”
Pöydän ääreen kerääntynyt seurue katseli huolestuneena herraansa. Joka ainoan läsnäolijan kireästä ilmeestä näki heidän pelkäävän joutuvansa syytetyksi Harry Potterin yhä jatkuvan elämän takia. Pimeyden lordi tuntui heidän onnekseen puhuvan enemmän yläpuolella riippuvalle ruumille kuin kuolonsyöjilleen.
”Olen hutiloinut, ja siten tuuri ja sattuma, nuo vähänkin vajavaisten suunnitelmien tuhoajat, ovat päässeet estämään aikeeni. Mutta nyt ymmärrän asioita, joita en ennen ymmärtänyt. Juuri minun on tapettava Harry Potter - ja minähän tapan.”
Yhtäkkiä, kuin vastaukseksi näihin sanoihin, alkoi kuulua ulinaa, hirvittävää, syvältä kimpoavan tuskan kivun kirvoittamaa huutoa. Moni hätkähti ja katsoi alaspäin etsien lähdettä äänelle, joka tuntui kaikuvan heidän jalkojensa juuresta.
”Matohäntä”, pimeyden lordi sanoi hiljaisen ja mietteliään äänensävynsä muuttumatta ja irrottamatta katsettaan yläpuolella riippuvasta ruumiista, ”enkö ole sanonut sinulle, että vanki on pidettävä vaiti?”
”Olette, h-herrani”, Piskuilan piipitti kompuroidessaan pystyyn ja kipitti salista hopeakäsi hohtaen.
”Kuten oli sanomassa”, lordi Voldemort jatkoi katsoen kannattajiensa pingottuneita kasvoja, ”ymmärrän nyt enemmän. Minun on esimerkiksi lainattava taikasauva joltakulta teistä ennen kuin menen tappamaan Potterin.”
Häntä ympäröivien kuolonsyöjien ilmeet kuvastivat silkkaa järkytystä. Taikasauvan lainaaminen oli verrattavissa siihen jos pimeyden lordi olisi ilmoittanut tahtovansa lainata jonkun toista kättä.
”Eikö löydy vapaaehtoisia? Mietitäänpä… Lucius, minä en näe mitään syytä siihen miksi sinä kantaisit yhä taikasauvaa.”
Lucius kohotti hopeisen katseensa. Hänen ihonsa näytti kellertävältä ja vahamaiselta tulenkajossa. Miehen ääni oli käheä, kun hän puhui. ”Niin, herrani?”
”Minä tarvitsen sinun sauvasi, Lucius.”
”Minä…”, velhoaristokraatti sopersi.
Vaaleaverinen vilkaisi syrjäkarein vieressään istuvaa vaimoaan, joka tuijotti eteen yhtä kalpeana kuin Lucius. Narcissan kapeat sormet puristivat pöydän alla lyhyesti Luciuksen rannetta, kehotti miestään tottelemaan. Mies veti haluttomasti taikasauvansa esiin ja ojensi sen herralleen. Tämä nosti sen punaisten silmiensä eteen ja tutkaili sitä sauvasepän elkein.
”Mistä se on tehty?”
”Jalavasta, herrani”, Lucius kuiskasi.
”Entä ydin?”
”Lohikäärmeen sydänjuurta.”
”Hyvä.” Pimeyden lordi veti oman taikasauvansa esiin ja vertasi taikasauvoja toisiinsa.
Lucius liikahti tahattomasti; sekunnin murto-osan näytti siltä kuin hän olisi odottanut saavansa pimeän lordin taikasauvan omansa korvikkeeksi. Ele ei jäänyt huomaamatta mestarilta, jonka silmät laajenivat pahantahtoisesti.
”Antaisinko minä marjakuusisauvani sinulle, Lucius? Oman taikasauvani?”
Ainakin Carrowit tirskuivat.
”Olen antanut sinulle vapautesi, Lucius, eikö se riitä? Olen pannut merkille, että sinä ja perheesi ette ole vaikuttanee kovin iloisilta viime aikoina… mikä sinua siinä niin pahastuttaa, että minä oleskelen sinun kodissasi?”
”Ei mikään - ei mikään, herrani.”
Pimeyden lordi luki Luciuksen ajatuksia. ”Valheita, Lucius, valheita.”
Harva kuolonsyöjä olisi halunnut pimeyden lordin oleskelevan kodissaan, mutta he eivät osanneet kuvitella millaisia onnenmyyriä olivat Malfoyn perheeseen verrattuna.
Pehmeä ääni tuntui jatkavan sihisemistään julman suun sulkeutumisenkin jälkeen. Jokunen yritti tukahduttaa puistatuksen sihinän voimistuessa. Jonkin raskaan olion saattoi kuulla kiemurtelevan lattialla pöydän alla. Valtava Nagini ilmestyi kiipeämään hitaasti ylös pimeyden lordin tuolia pitkiä. Se nousi loputtoman tuntuisesti, kunnes pysähtyi miehen hartioille. Lordi Voldemort siveli lemmikkiään hajamielisellä hellyydellä pitkillä, laihoilla sormillaan irrottamatta katsettaan Luciuksesta.
”Miksi Malfoyt vaikuttavat niin tyytymättömältä osaansa? Eivätkö juuri he toivoneet minun paluutani ja valtaannousuani vaikka kuinka monta vuotta?” Voldemort ivasi.
Lucius Malfoyn käsi vapisi, kun hän pyyhki kihonnutta hikeä ylähuuleltaan. ”Totta kai me toivoimme sitä - toivoisimme yhä.”
Narcissa nyökkäsi Luciuksen vasemmalta puolelta oudon kankeasti ja hänen katseensa kääntyi välittömästi pois pimeyden lordista ja Naginista. Isänsä oikealla puolella istuva Draco, joka oli tuijotellut velttona roikkuvaa ruumista, vilkaisi pikaisesti pimeyden lordia, mutta kääntyi heti poispäin koska pelkäsi katsekontaktia.
Pöydän puolivälissä istuvan Bellatrixin ääni tihkui tunteita. ”Herrani, läsnäolonne täällä meidän sukutalossamme on suuri kunnia. Mikään ei voisi tuottaa suurempaa mielihyvää”, Bellatrix sanoi siihen sävyyn kuin olisi omistanut Malfoyn sekä Lestrangen kartanot.
Siinä missä Narcissa istui jäykkänä ja tyynenä, Bellatrix nojautui lähemmäs herraansa, sillä pelkät sanat eivät tietenkään riittäneet kertomaan kuinka kovasti hän arvosi herransa läsnäoloa.
”Ei suurempaa mielihyvää”, lordi Voldemort sanoi tarkastellen Bellatrixiä pää hieman kallellaan. ”Se merkitsee paljon sinun sanomanasi, Bellatrix.”
Mustahiuksisen naiset punatut posket punehtuivat ennestään. ”Herrani tietää minun puhuvan aina totta!”
”Ei suurempaa mielihyvää… edes verrattuna siihen onnelliseen tapahtumaan, joka on kuulemma kohdannut sukuanne tällä viikolla?”
Bellatrix tuijotti johtotähteään huulet raollaan, ilmeisen häkeltyneenä. ”Minä en tiedä mitä tarkoitatte.”
”Puhun sinun ja Narcissan sisarentyttärestä. Luciuksen vaimon sisarentyttärestä. Hänhän on juuri nainut ihmissusi Remus Lupinin. Te mahdatte olla ylpeitä.”
Pöydän ääressä olevat ihmiset purskahtivat nauruun. Moni nojautui vaihtamaan vahingoniloisia katseita toistensa kanssa; muutama takoi huvittuneena pöytää nyrkeillään. Nagini ei pitänyt häiriöstä, vaan avasi kitansa ammolleen ja sihisi kiukkuisesti. Kuolonsyöjät eivät kuulleet sitä, sillä he olivat niin riemastuneita Bellatrixin ja Malfoyden nöyryytyksestä. Bellatrix joutikin saamaan nenilleen eivätkä ainakaan Carrowit uskoneet Lucius Malfoyn käyttäytyvän vähään aikaan maailman omistajan elkein.
”Hän ei ole sisarentyttäremme!” Bellatrix kiljui raivostuneena naurunremakan yli. ”Me - Narcissa ja minä - emme ole nähneet siskoamme sen jälkeen, kun hän nai sen kuraverisen. Tällä letukalla ei ole mitään tekemistä meidän kummankaan kanssa, eikä myöskään sillä otuksella, jonka kanssa hän meni naimisiin.”
Pimeyden lordin hiljainen ääni kantautui selkeänä vihellysten ja “onnea vaan teille!” -tyylisten huudahdusten yli. ”Mitäs Draco sanoo? Menetkö sinä lapsenlikaksi sudenpennuille?”
Ilonpito yltyi; Draco haki katseellaan turvaa omaa syliään tuijottavasta isästään ja tavoitti sitten äitinsä safiirinsinisen katseen. Narcissa pudisti päätään lähes huomaamattomasti ja alkoi taas tuijottaa ilmeettömänä vastapäistä seinää.
”Riittää.” Pimeyden lordi siveli kiukkuista Naginia rauhoittavasti. ”Riittää!”
Ja nauru lakkasi välittömästi.
”Moni vanhimmista sukupuista tulee ajan mittaan hieman sairaalloiseksi”, kalju mies sanoi kun Bellatrix tuijotti häntä hiiskumattomasti ja anovasti. ”Teidänkin on karsittava omanne, jotta sukupuunne pysyy terveenä. Leikkaatte pois ne haarat, jotka uhkaavat muiden hyvinvointia.”
”Ilman muuta, herrani”, Bellatrix kuiskasi. ”Heti tilaisuuden tullen.”
”Se tulee. Ja kuten teidän suvussanne, niin koko maailmassa… me leikkaamme pois meitä kalvavan syövän, kunnes jäljellä ovat vain ne, joiden veri on puhdasta.”
Pimeän lordi kohotti Luciuksen taikasauvan, tähtäsi pöydän yllä hiljalleen pyörivään hahmoon ja näpäytti pikkuisen. Ihminen heräsi voihkaisten eloon ja alkoi pyristellä näkymättömissä kahleissaan.
”Severus, etkö tunnista vierastamme?”
Kalkaros nosti katseensa ylösalaisin riippuviin kasvoihin. Kaikki kuolonsyöjät katselivat nyt vankia ikään kuin olisivat saaneet luvan osoittaa uteliaisuuttaan. Vangitun naisen pyörähtäessä niin että tämän kasvot olivat takkaan päin, vanki sopersi: ”Severus, auta!”
”Aah, kyllä”, Kalkaros myönsi vangin kääntyessä hitaasti poispäin.
”Entä sinä, Draco?” pimeyden lordi kysyi sivellessään samalla vapaalla kädellä käärmeen päätä. Draco ravisti kieltävästi päätään, sillä hän ei voinutkaan enää katsoa naiseen tämän ollessa tajuissaan.
”Mutta ethän sinä hänen tunneillaan kai ollutkaan. Tiedoksi teille, jotka ette tunne tätä naisihmistä: seurassamme on Amore Burbage, joka opetti vielä vähän aikaa sitten Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.”
Ymmärrystä merkitsevää mutinaa kuului pöydän ympäriltä. Karkea, huonoryhtinen Alecto Carrow, jolla oli omituisen teräväkärkiset hampaat, käkätti omahyväisesti. Hän oli vanginnut kaksosveljensä kanssa Burbagen pimeyden lordin käskystä.
”Niin, professori Burbage opetti noitien ja velhojen koulussa kaiken jästeistä - sen etteivät ne ole kovinkaan erilaisia kuin me.”
Amycus Carrow sylkäisi lattialle. Jästiedon opettaja kääntyi taas kasvotusten Kalkaroksen kanssa.
”Severus… apua… apua…”
”Vaiti”, pimeän lordi sanoi heilauttaessaan taas Luciuksen taikasauvaa, jolloin professori vaikeni kuin hänen suunsa olisi tukittu suukapulalla. ”Arvon professorille ei riittänyt se, että hän turmeli ja saastutti velholasten mielet. Viime viikolla hän kirjoitti kiihkeän kuraveristen puolustuspuheen Päivän Profeettaan. Velhojen täytyy hänen mielestään hyväksyä jästit, nämä varastelevat loiset. Puhdasveristen hupeneminen on professori Burbagen mielestä mitä suotavinta, koska hän soisi meidän kaikkien pariutuvan jättien kanssa - ja epäilemättä ihmissusienkin.”
Tällä kertaa kukaan ei nauranut: Voldemortin äänensävyn vihasta ja halveksunnasta ei voinut erehtyä. Amore Burbage pyörähti kolmannen kerran Kalkarokseen päin kyynelien valuessa naisen hiuksiin. Severus Kalkaros katsoi välinpitämättömästi kollegaansa tämän pyörähtäessä hiljalleen ympäri.
”Avada kedavra.” Vihreä välähdys valaisi tilavan huoneen kaikki nurkat. Professori putosi kuolleena, rajun rysähdyksen saattelemana pöydälle, joka tärisi ja natisi. Suurin osa kuolonsyöjistä kavahti kauemmas Draco pudotessa järkyttyneenä tuolilta yrittämättä nousta.
Suuri Nagini-käärme iski kohta hampaansa kuolleen vatsaan. Se nautiskeli illallisestaan kuolonsyöjien ympäröimänä. Pimeyden lordi oli totuttanut käärmeensä ihmislihaan. Jästilapset olivat sen suurinta herkkua, mutta käärme ei ollut turhan valikoiva ihmislihan suhteen. Kuolonsyöjät eivät saaneet lähteä, koska heidän piti katsella miten käärme teki selvää ”illallisestaan”. Muutamat, heikkohermoisimmat oksensivat kiiltävälle pöydälle ja lattialle, ja pimeyden lordi pani sen hajamielisesti merkille.
Malfoyt eivät olleet varmoja mitä kauheuksia heidän kattonsa alla tulisi seuraavaksi tapahtumaan.
***
Harry Potterin tappaminen oli ilman muuta pimeyden lordin ja hänen kuolonsyöjiensä ensisijaisin ja merkittävin hanke, mutta järjestön muutkin tehtävät oli pitkälti murhia. Pimeyden lordi olikin käskenyt Waldenia ja Rabastania tappamaan äskettäin murhaamansa Amore Burbagen serkun Amanda Burbagen, joka oli yli neljäkymmentävuotias jästinaisen ja adoptiolasten kanssa elävä noita. Itsessään selkeä esimerkki jästin kanssa pariutumisesta. Pimeän lordi ei olisi kiinnittänyt naiseen mitään huomiota, ellei tämän serkku olisi kirjoittanut pahennusta herättänyttä kuraveristen puolustuspuhetta Päivän Profeettaan.
Rabastan ja Walden pitivät silmällä Amanda Burbagen pientä maaseudulla sijaitsevaa taloa. Amanda Burbage asui parinsadan metrin päässä erään Aidensfield-nimisen kylän keskustasta. Aidat erottivat Burbagen talon naapuritaloista. Mustissa kuolonsyöjänkaavuissaan Walden ja Rabastan sulautuivat ympäristöön, joskin pensaikkokin riitti piilottamaan heidät jättinaapureilta..
”Milloin ne oikein tulevat takaisin?” Rabastan kysyi. ”Me olemme olleet tässä vuorotellen tähystämässä kolmen tunnin ajan.”
”Tietäisikin”, Walden sanoi. ”Me näimme omin silmin niiden muijien lähtevän jonnekin kakaroineen - retkelle tai jotain. Olisimme voineet tappaa ne siihen paikkaan, ellei pimeyden lordi olisi käskenyt olla herättämättä huomiota näin varhaisessa vaiheessa.”
Oli lämmin leudohko kesäilta. Tuuli havisutti puiden yskänvihreitä lehtiä ja hulmutti heidän kaapujaan. Paksuvatsainen kissa istui matalan kiviaidan päällä syömässä kiinni saamaansa myyrää.
”Meidän suunnitelmassamme ei pitäisi olla päällisin puolin mitään vikaa. Verenpetturin, jästin ja kakaroiden lahtaamiseen ei edes tarvitse kaksista suunnitelmaa.”
”No eivät ne ainakaan ole lähteneet evakkoon, sillä niillä ei ollut kuin yksi kori, jonka ne kiinnittävät yhteen - sellaiseen kaksipyöräiseen.”
”Mihin lie jästivekottimeen, millä näytti pääsevän eteenpäin”, Rabastan tuhahti. (Kumpikaan ei tiennyt tätä kaksipyöräistä ”jästivekotinta” sanottavan polkupyöräksi.)
”Ulkona meidän ei kannata ainakaan jumittaa”, Walden sanoi. ”Voimme yhtä hyvin mennä sisään odottamaan niitä.”
He ilmiintyivät talon puutarhanpuoleiselle takaovelle. Rabastan osoitti ovea. ”Alohomora.” Puinen takaovi avautui helposti; Amanda Burbage ei ollut tajunnut langettaa vahvempia suojataikoja, koska asui jästikylässä. Kuolonsyöjät eivät törmänneet mihinkään suojataikoihin liikkuessaan talossa taikasauvojensa valossa. Olohuone ja keittiö olivat ainoat huoneet, joissa he kävivät. Molemmissa oli jästien laitteita, mutta olohuone oli selkeästi jästi- ja velhoperheen huoneen välimuoto. Keittiö puolestaan oli jästimäisyyden perikuva outoine koneineen, joita Rabastan ja Walden eivät edes huomanneet.
Keittiön etupihalle antavasta ikkunasta näki tielle asti. Pieni eteinen oli aivan keittiön vieressä, joten perheen kotiinpaluu ei jäisi huomaamatta.
Walden naputti puhtaaksi jynssättyä keittiötasoa. ”Muijia oli kaksi, mutta entä kakaroita?”
”Olin näkevinäni neljä”, Rabastan vastasi sälekaihtimellisen ikkunan luota.
”Siinä tapauksessa se tietää kolme kullekin”, Walden virkkoi. ”Onko sinulla mitään sitä vastaan että tapan Amanda Burbagen?”
”Ei suinkaan.”
Kolmen tunnin ulkona väijymisen jälkeen he eivät joutuneet odottamaan kahtakymmentä minuuttia kauemmin, sillä kuusihenkinen perhe pyöräili kotiin. He veivät pyöränsä pieneen, matalaan varastoon ennen kuin hoikempi naisista otti vaivihkaa taikasauvan esiin käyttäen alhomoraa. Ei ollut pienintäkään epäilystä siitä etteikö nainen olisi ollut kylän ainoa noita.
”No niin, ole valmiin”, Rabastan sanoi.
Rabastan ja Walden antoivat perheenjäsenten tulla rauhassa sisään. Kuolonsyöjäkaksikko astui esiin taikasauvat kohotettuina asukkaiden riisuessa äänekkäästi vaatteitaan. Pariskunta kirkui huomatessaan ikään kuin tyhjästä ilmestyneet huppuhahmot.
”K-kulta, ovatko n-nuo nyt niitä kuolonsyöjiä?” tanakka nainen sopersi.
”Taitavat olla, mutta yritän suojella teitä.” Hoikahkon naisen pelokkaat silmät salamoivat. ”Mitä te täältä haette, kuolonsyöjät?”
”Kuulimme että tässä jättitunkiossa elää muuan Amanda Burbage, Amore Burbagen serkku”, Rabastan sanoi silkkisesti. Naamioidulle, murha-aikeissa olevalle kuolonsyöjälle olisi kuvitellut karheamman ja uhkaavamman äänen.
Noita otti pari askelta taaksepäin muun perheen perääntyessä hänen takanaan.
”Amorelle on täytynyt sattua… jotakin. Hän ei ole vastannut kirjeisiin.”
”Et ole kuitenkaan käynyt siinä lätissä, jossa serkullasi oli tapana viettää kesälomansa?” Walden ilkkui.
”En, enpä ole tullut käyneeksi”, Amanda Burbage mutisi itsekseen.
”Minusta… tuntuu että nämä kuolonsyöjät ja se hän-joka-jääköön-nimeämättä ovat s-saattaneet tehdä jotain Amorelle”, noidan jästikumppani sanoi pälyillen pelokkaana kahta kuolonsyöjää. Pinkki trikookankainen paitapusero näytti hullunkuriselta kalpeaksi valahtaneeseen, aaveelta näyttävään naiseen verrattuna.
”Heistä ei koskaan tiedä, Leah.” Noita sipaisi kumppaninsa olkaa. ”He ovat voineet tappaa hänet tai kenties kuolonsyöjät kiduttavat Amorea tällä hetkellä mitä julmimmin. Ottakaa äkkiä jalat -”
”Ensimmäinen arvauksesi osui oikeaan”, Walden ilmoitti ivallisesti ja riisui naamionsa samaan aikaan Rabastanin kanssa. ”Karkotaseet.” Noidan lyhyenläntä taikasauva lennähti ilman poikki mustahiuksisen miehen toiseen käteen. Hän sujautti sen kaapunsa taskuun.
Naisten perhe jatkoi hyödytöntä, summittaista perääntymistään Amanda Burbagen pidellessä käsivarsiaan sivuille levitettyinä. Neljä lasta, ikähaarukaltaan arviolta kuudesta kymmeneen vuoteen itkivät kauhistuneina.
Rabastan ja Walden heiluttelivat taikasauvojaan kuin tahtipuikkoja. Eteisen penkki ja korit kaatuivat taian sysääminä nurin, ja räsymatto lepatti toisesta päästään.
Silloin Amanda Burbage tajusi miksi he olivat tulleet Aidensfieldin kylään. ”Te tulitte tappamaan minut”, hän totesi hiljaa.
”Niin.”
”Tappakaa sitten minut jos tiedät-kai-kuka on antanut teille sellaisen käskyn - mutta säästäkää minun perheeni; Leah ja poloiset lapsiraukat. He eivät ansaitse sellaista kohtaloa.” Naisen puhe oli kiihkeää anelua.
”Emme voi tehdä sitä”, Rabastan rallatti, ”sillä pimeän lordi käski eliminoimaan tämän jästimurjun kaikki asukkaat.”
Walden Macnair nauroi leikkisästi naisen ahdingolle.
Kumea valitus purkautui Amanda Burbagen kurkusta. ”EEEEEEEIIII! VOI HYVÄ LUOJA, EI!”
”Vangitseous.” Waldenin taikasauvan kärjestä tuli pitkä vyyhti köyttä, joka kiertyi noidan ympärille nilkoista rintaan. ”Säästämme sinut ihan viimeiseksi”, Walden lupasi melkein herttaisesti. ”Omaa loppuasi odotellessasi saat katsella, kun tapamme yksitellen nämä saastaiset jästit ilman että sinä mahdat mitään.”
Viisi muuta perheenjäsentä oli lamaantunut paikoilleen aivan kuin heidät olisi kangistettu niille sijoilleen tai he olisivat juuttuneet lentohiekkaan. Walden tarkasteli arvioivasti lapsia, kahta tyttöä kahta poikaa.
”Kenetköhän minä tappaisin ensin?” mies kysyi itseltään osoittaen itkeviä lapsia taikasauvallaan. ”Sinut? Sinut? Sinutko? Vai kenties sinut, pikkuinen?”
Lasten toinen vanhempi, Leah oli peittänyt kasvonsa käsiinsä.
”Ehkä kuitenkin tämän kaikkein pienimmän.” Waldenin tummat silmät säteilivät hänen hipaistessaan vaaleahiuksisen tytön hentoa kaulaa. Pikkutytön kaula oli niin hentoinen, että hänen yhden käden sormensa tapasivat sen ympärille. Muutenkin hän oli niin vahva ja lapsi niin heikko ja avuton. Tämä yritti kuitenkin hetken ajan irrottaa miehen kättä puristamasta henkitorveaan. Waldenin sormien pihtimäinen voima sai lapsen suuret silmät valumaan suolaista vettä ja pullistumaan. Korahdus juuttui vaivalloisesti kakovan lapsen kurkkuun tämän pikkuisten käsien irrotessa Waldenin ranteelta. Notkoselkäinen lapsenruumis oli eloton vaaleahiuksinen pikkutytön tukehduttua kuoliaaksi.
Koko kuusihenkinen perhe oli murhattu Waldenin ja Rabastanin langettaessa pimeyden piirron taivaalle ennen kaikkoontumistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti