Kiristystä
Lehden nimi herätti ainoastaan välinpitämätöntä hämmennystä Malfoyn kartanon kokoontumistilaksi muutetussa salissa. Miksi nimenomaan pimeyden lordilla kaikista maailman velhoista oli käsissään Saivartelija? Lehden sisältöhän oli järjetöntä roskaa. Ihmisen, joka kirjoitti vakavissaan jostain ”ruttusarvista niistaisikeistä”, ”rikkokireistä” ja ”narksuista”, täytyi olla latvasta laho. Kukaan täysijärkinen ihminen ei vaivautunut lukemaan Saivartelijaa. Ja silti pimeyden lordi kohotti kyseistä roskalehteä rintansa tasolle punaiset silmät polttavina viiruina.
Lucius oli kääriytynyt kaapuunsa tekeytyen huomaamattomaksi eikä pimeän lordi ollut näkevinäänkään häntä.
”Mikä lehti minulla on tässä näin, Mulciber?” kysyi mestari äänellä, jolla puhuttiin pikkulapsille.
Muut kuolonsyöjät katsahtivat Mulciberiin. Aatelismiehen kulmat kohosivat. ”Saivartelija”, tummaverinen mies töksäytti, ”sen kahelin Lovekivan roskalehti?”
” S-A-I-V-A-R-T-E-L-I-J-A”, heidän herransa tavati hitaasti ja myrkyllisesti. Hänen silmänsä laajenivat ennen kuin siristyivät. ”Onko – onko – tässä huoneessa todella sellaisia ihmisiä, jotka ovat niin helvetin aivottomia, etteivät osaa lukea?”
Ei vastausta.
”Tulepahan tänne, Mulciber.”
”Kyllä, mestari.”
Mulciber nousi ja käveli pöydän päähän, pimeyden lordin luo. Tämä sysäsi lehden kuolonsyöjälle. ”Lue pääotsikot meille ääneen.”
Niinpä häpeällisestä raivosta tärisevä Mulciber lukikin. ”Mitä pirua? Eihän tässä ole ainuttakaan mainintaa siitä roskasta, mitä Lovekivan ukko on ennen painanut. ’Ruttusarvisista niistaisikeistä’ ja muusta! Äijä kuuluttaa etusivulla että kaikkien teitä vastustavien velhojen, herrani, pitäisi ottaa Harry Potterin auttaminen ensisijaiseksi tehtäväkseen!”
”Lukutaitosi on suorastaan kiitettävä, Mulciber. Saivartelija oli ennen pelkkä, yksittäisen luupään roskalehti, mutta sitten tämä Lovekiva hylkäsi ruttusarviset niistaisikit ja muut mielikuvitusolionsa ryhtymällä ylen suulaaksi. Emme salli Lovekivan jatkavan tällä tiellä enää vastaisuudessa.”
Siksi neljä kuolonsyöjää piiloutui Tylypahkan pikajunaan kahdeskymmenes joulukuuta. Läheskään kaikki oppilaat eivät olleet lähdössä koteihinsa joulua viettämään, joten useita vaunuosastoja jäi tyhjiksi. Veturinkuljettaja ja ruokakärryjä työntävä noita olivat tietoisia neljästä ylimääräisestä matkustajasta, mutta eivät uskaltaneet antaa heitä ilmi oppilaille.
Matkan puolivälissä kuolonsyöjät tekivät lähtöä vaunuosastostaan.
”Me tiedämme nyt, miltä Lovekivan likka näyttää”, Walden totesi ja kierrätti velhovalokuvaa, jossa poseerasi pellavapäinen ja mulkosilmäinen tyttö, ”ja olemmehan me nähneet sen silloin salaperäisyyksien osastollakin. Minä ja Rabastan katsomme junan etuosasta. Travers ja Leswyn, te etsitte taaimmaisista vaunuista. Sävelet ovat selvät, koska pimeyden lordi on antanut ohjeet, joiden mukaan toimimme.”
Walden ja Rabastan kävelivät muutamien vaunuosastojen läpi. Jotkut tytöt kirkuivat ja käpertyivät penkeille. ”Tylypahkan pikajunassa on kuolonsyöjiä!”
”Hiljaa nyt!” Rabastan sähähti ja oli tähtäävinään yhtä näppyläkasvoista tyttöä taikasauvallaan, jota hän piteli hansikoidussa kädessään, ”ettei tyttösille ja heidän perheilleen käy huonosti.”
”Ymmärrättekö?” Walden kysyi kalsealla äänellä.
Vaunuosastossa nyökyteltiin.
Kuolonsyöjät jatkoivat matkaansa, sillä Lovekivan tyttö ei ollut tässä osastossa. He löysivät kuitenkin kohta etsimänsä noitatytön. Tämä näkyi istuvan seuraavassa vaunuosastossa Weasleyn tytön, joidenkin muiden sekä hivenen pyöreäkasvoisen pojan kanssa, pojan josta oli alkanut olla valtavasti harmia Carroweille. Longbottomin tempaukset olivat ehtineet tulla tutuiksi Ericallekin ruskeaverikön sijaisuuden aikana.
Kaksikko avasi oven eikä heidän tulonsa jäänyt huomaamatta näiltäkään tylypahkalaisilta, mutta koululaiset eivät sentään käyneet kirkumaan. Longbottom veti taikasauvan esiin yhtä aikaa aatelismiesten kanssa.
”Ketä te tulitte hakemaan?” tivasi Longbottom.
”Emme ainakaan sinua”, Walden letkautti.
Poika katsoi taikasauvansa kätkeä. ”Minä tunnistankin teidän äänenne. Macnairhan se siinä.”
”No hauska nähdä pitkästä aikaa, Longbottom. Astupa nyt syrjään ja laske taikasauvasi.”
”Sitä en tee.”
”Tsot tsot.” Viiksekäs mies osoitti Weasleyn tyttöä taikasauvallaan ja Rabastan jotain heille tuntematonta. Tällä kertaa he olivat valmiita tappamaan, mikäli ”vuorovaikutuksesta” ei muuten tullut mitään. ”Avada...”
”No miten on, poju?” Rabastan venytti. ”Otatteko heidän kuolemasi kontollesi? Meidän tarvitsee lausua vain kaksi sanaa.”
Poika vilkuili huolestuneena ystäviään, mutta vetäytyi sivuun ja laski sauvakätensä.
”Sinä siellä”, Walden sanoi Lovekivan tytölle. ”Vieritä taikasauvasi toverilleni, nosta kätesi ylös ja ala sitten kävellä tännepäin. Te muut ette koske sauvoihinne.”
Luna Lovekiva vieritti taikasauvansa viivytellen, ja Rabastan polvistui noukkimaan sen lattialta. Tyttö käveli heitä kohti mulkosilmät laajenneina ja huulet raollaan eikä havaittavissa ollut muuta kuin hämmennystä. Walden väänsi väkivaltaisin ottein tämän kädet selän taa ja taikoi paksun köyden kahlehtimaan ohuet ranteet. Häijysti naurahtaen kuolonsyöjä tarttui tytön pellavanvaaleaan tukkaan, joka oli vielä pidempi kuin Ericalle – muttei läheskään yhtä hyväkuntoinen ja paksu. Hän tukisti tyttöä saaden Luna Lovekivan parahtamaan. ”Aih!”
”Lähdetäänpä. Te muut jäätte kiltisti vaunuosastoonne.”
”Luna!” Longbottom ja Weasley huusivat heidän jälkeensä, ja Lovekivan tytär yritti kääntyä katsomaan ystäviään. Tukistusote pakotti hänet kuitenkin katsomaan eteen.
He palasivat siihen samaan vaunuosastoon, jossa olivat olleet alkumatkan. Travers ja Leswyn olivat palanneet.
”Oli ilmiselvää että te löydätte tuon”, Travers virkkoi, ”kun sitä ei kerran näkynyt taaimmaisissa vaunuissa.”
Walden nosti taikasauvansa syytämään voimaa, joka sysäsi tytön istumaan paikallaan penkillä. Silloin noitatyttö avasi suunsa. ”M-miksi te haitte minut sieltä vaunuosastosta?” hän kysyi kohdistaen sanansa kaikille neljälle.
Macnair istui hänen viereensä ja tuli hyvin, hyvin lähelle. Tyttö saattoi jopa haistaa hänen kalliin partavetensä terävän tuoksun. Walden iskosti katseensa korpinkynteen ja nykäisi tämän pään rajusti taakse. ”Isukkisi takia.”
”Sen typerän lehden sisältö ei oikein ole pimeyden lordin mieleen”, Leswyn totesi sarkastisesti.
”Ja.. te viette minut sen takia jonnekin?” tyttö sopersi.
Walden tukisti tyttöä. ”Hyvin päätelty.”
He nauroivat häijysti ja asettuivat rennosti penkeille, sillä tyttö ei päässyt yhtään minnekään. Tämä istuikin jonkin aikaa vaiti lannistetun näköisenä.
”Minun pitää päästä vessaan”, Lovekiva sanoi jonkin ajan päästä.
”Pah!” Walden ilkkui. ”Asian laita on nyt se, että sinä joko pidättelet tai kuset housuun. Sinne, minne sinä olet menossa, kelpaat vaikka kuset pöksyissä.”
Rabastan katsoi kultaista taskukelloaan. ”Saavumme aivan kohta King’s Crossille.”
Mustahiuksinen mies kiskaisi Lovekivan tytön pystyyn ja kahmaisi kimpun vaaleita hiuksia jo valmiiksi kouransa musertavaan otteeseen. He kaikkoontuivat heti junan pysähdyttyä Malfoyn herraskartanon takorautaisille porteille. Rauta vääntyi ihmiskäden kosketuksesta muodostamaan irvokkaat kasvot. ”Ilmoittakaa asianne!” rautakasvot sanoivat kalisevalla äänellä.
”Tuomme vankia kartanoon”, Travers vastasi.
Portit aukenivat. Lucius oli jo odottamassa heitä eteiskäytävässä vaimonsa Narcissan kanssa. Malfoyt tarkastelivat Lovekivan höpsähtäneen näköistä tyttöä alentuvasti. ”Teillä onkin siinä se Lovekivan tyttö”, Lucius lausahti. ”Tulkaa ihmeessä lasilliselle vietyänne se kellariin Ollivandersin ukon ja maahisen seuraksi.”
”Mielellämme. Johan tässä alkoikin kurkkua kuivaa”, Rabastan virkkoi naurahtaen kuten vain hän osasi sulattaen Narcissan hymyilemään.
He eivät ehtineet olla kovin kauan kartanossa, koska heidän oli määrä käydä kovistelemassa Lovekivan isää. Niinpä jokainen suuteli Narcissan kättä lähtiäisiksi.
Ksenofilius Lovekiva asui Saukkonummen kylässä hyvin kummallisessa talossa. Se oli musta, korkea ja lieriömäinen rakennus kukkulan laella. Kuolonsyöjien suunnatessa askelensa lähemmäs he huomasivat liki hajoamispisteessä olevaan porttiin kiinnitetyt, käsinmaalatut kortit. Saivartelija. Päätoimittaja K. Lovekiva. Kahteen muuhun he eivät viitsineet kiinnittää huomiota.
”Ei kukaan täysijärkinen asu tällaisessa talossa”, Leswyn tuhahti.
”Kuka nyt on väittänytkään sillä olleen koskaan järkeä?” Rabastan irvaili heidän kävellessään etuovelle. Hän tarttui lintukolkuttimeen ja kolkutti niin kauan, että ovi tultiin avaamaan.
Mies, jonka he olettivat Ksenofilius Lovekivaksi seisoi eteisessä oranssissa kaavussa, jossa oli turkooseja palloja. Jaloissaan miehellä oli neulotut säärystimet ja gladiaattorisandaalit. Hänkin oli vaalea kuten tyttärensä – joskin vielä enemmän poissaolevan näköinen.
”Sinä olet Lovekiva?” Walden kysyi vetäessään taikasauvansa esiin.
”Niin, Ksenofilius Lovekiva.” Velhon ei täytynyt mainita ääneen muukalaisten olevan kuolonsyöjiä ilmeen puhuessa omaa kieltään.
”Etkö aiokaan kutsua meitä peremmälle?” ilkkui nuorempi Lestrange. ”Emme me tulleet tänne huvin vuoksi.”
”Tulkaa sitten sisään. En minä muutakaan voi.” Tietenkään ei voinut, ei tietenkään. He eivät sallineet toimittajan johdattaa heitä sekaista eteistä pidemmälle. Ksenofilius ei tiennyt mitä odottaa, kuvitteli ilmeisesti tyttärensä putkahtavan esiin.
Rabastan oli hakevinaan katseellaan Malfoyn kartanon kellariin lukittua tyttöä. Hän oli hylännyt naamionsa kuten muutkin. Kun kerran valta oli pimeyden lordin ja kuolonsyöjien käsissä, oli turhaa mennä joka paikkaan naamioituneena; roskaväen piti ennemmin naamioitua.
”Tyttösi ei näy vielä tulleen kotiin, vai?” Travers irvaili.
Lovekiva piti käsiään räikeän kaapunsa taskuissa kykenemättä salaamaan huolestuneisuuttaan. ”Hänen – hänen oli pitänyt tulla aikoja sitten kotiin – vaikka en löytänyt häntä King’s Crossiltakaan. Mitä minun Lunalleni on teh -?”
Walden osoitti kohotetulla taikasauvallaan Lovekivaa ja lasui kidutuskirouksen. Neljän kuolonsyöjän kantava pilkkanauru kohosi Lovekivan katkonaisen voihkinan yli korkeassa eteisessä.
”Haluatko kenties lisää?” Walden kysyi lempeän ilkeästi lopetettuaan.
”Voi hyvä mies... en”, Lovekiva sammalsi nousten kömpelösti pihtipolvisille jaloilleen. ”Te olette vieneet minun pikkuisen Lunani...”
”Ihan oikein, Lovekiva”, Leswyn kiitteli. ”Tyttäresi on varmassa säilössä, mutta meillä ei ole pienintäkään aikomusta kertoa, minne olemme vieneet hänet. Tästä kaikesta voit syyttää vain itseäsi.”
”Näin on, äijä.”
”Minä – en minä nyt ymmärrä.”
”Vai et ymmärrä”, Walden piikitteli kostuttaen huuliaan kielenkärjellään. ”Mietipä vähän tai -”
Siinä vaiheessa Lovekiva käveli jo ympyrää yläkertaan vievien portaiden juurella. Pientä kehää. ”No kun minä en oikeasti ymmärrä”, ukko yritti.
”Nyt ei mene läpi, Lovekiva. Sinun olisi kannattanut ajatella tytärtäsi, ennen kun aloit kuuluttaa paskalehtesi etusivulla että jokaisen pimeyden lordia vastustavan noidan ja velhon on otettava Harry Potterin auttaminen ensisijaiseksi tehtäväkseen.” Walden piti taukoa. ”Mestarimme viesti sinulle kuuluu seuraavasti: älä enää julkaise vastarintapropagandaa sanomalehdessäsi, mikäli mielit nähdä tyttäresi vielä joskus.”
”Saanko minä sitten Lunani takaisin?”
”Kenties”, kuului vastaus. Tietenkään mikään ei ollut varmaa kuolonsyöjien saadessa vihollistensa omaisia lukkojen taakse. Ei tarvittu enempää yhden miehen nujertamiseen, joka oli käyttänyt hyödyksi tunnelman nostamista median avulla.
***
Malfoyn perheen joulu ei ollut paras mahdollinen. Edellinen joulu oli ollut Narcissan elämän viheliäisimpiä. Jouluaaton piti yleensäkin olla yhdessäolon ja sukujuhlien aikaa, mutta hän oli joutunut viettämään joulua ilman aviomiestään. Narcissa ei ollut kestänyt kylmäksi ja tyhjäksi mausoleumiksi muuttuneessa kartanossa olemista, niinpä hän oli lähtenyt Druella-äidilleen Bellatrixin ja vaikeiden tehtävien kanssa painiskelevan Dracon kanssa. Tietäen pystyvänsä näyttelemään niin taitavasti että osan esittäminen tuntui väliaikaisessa todellisuudessa elämiseltä.
Tässä joulussa oli sentään yksi hyvä puoli Malfoyn perheen saadessa olla yhdessä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään Malfoyden ja Druella-rouvan viettäessä joulua hyvin väkinäisissä olosuhteissa kuolonsyöjien päämajaksi otetussa kartanossa. Leskirouva Musta oli joutunut näkemään ties mitä epämääräisiä ihmisiä ravaamassa vävynsä talossa. Esimerkiksi Fenrir Harmaaselkä kaapparijengeineen oli sellaisia henkilöitä, joita leskiarmon ei olisi missään olosuhteissa pitänyt nähdä tässä talossa.
Sitä vastoin Erican joulussa ei ollut mitään valittamista tummaverikön viettäessä perinteistä joulua. Hän oli iltapäivään asti vanhemmillaan, jätti heille lahjat ja otti omansa Averyille. Silloin kun Beatrice ei ollut vielä ollut naimisissa Bordeaux’n kanssa, hän lähti aina jouluksi Macnaireille. Beatricen mentyä naimisiin Erica oli alkanut viettää osan jouluistaan Averyjen kartanossa. Walden, Kristianus ja leskirouva Macnair tulivat myös Averyille.
Ericalla oli tapana tehdä juhlakampaukset Beatricelle ja kummityttärelleen Beatalle. Bordeaux oli häädetty hänen ja Beatricen yhteisestä makuuhuoneesta, jotta vaimon paras ystävätär sai laittaa rauhassa äidin ja tyttären hiukset. Kampausten taidokkuus ei ikinä jättänyt yhtään toivomisen varaa. Molempien naisten hiukset olivat konsanaan kuin kauneussalongin jäljiltä.
”Oi, tämä nutturakampaus on aivan ihana”, Beata ylisti. ”Kiitos, Erica-täti.”
Beatrice tutkiskeli hänelle tehtyä nutturaa kahden peilin avulla. ”Beata ehti jo viedä sanat suustani”, rouva Avery naurahti. Hän laski Averyn vaakunalla koristetun, soikean käsipeilin barokinaikaiselle pukeutumispöydälleen.
Silloin joku koputti kuuluvasti. ”Minä vain, Waldenne”, kuului Beatricen nuorimmaisen matala ääni. ”Onko Erica täti siellä?”
”Onpa hyvinkin”, Erica huikkasi. ”Kuinka niin?”
Käsissään paksua havannalaista sikaria pitelevä Waldenne avasi oven. ”Voisitko sinä mitenkään tehdä minulle kampauksen?” mustahiuksinen kysyi.
”Pitäisikö minun ymmärtää -?”
Erica puhui Beatan päälle. ”Voinhan minä tehdäkin, vaikka minua vähän ihmetyttää kun et ole aikaisemmin pyytänyt moista palvelusta.”
”Ehkä palkkamurhaajatyttäretkin haluavat tehdä vaikutuksen johonkuhun”, savukkeen sytyttänyt Beatrice härnäsi.
”Voi äiti, en ole vielä menossa naimisiin”, Waldenne tuhahti, ”mutta olet oikeassa. Menisimmekö siis minun huoneeseeni, Erica-täti?”
”Se lienee parasta, niin ehdin saada hiuksesi juhlakuntoon.”
Waldenne nukkui vanhemmillaan ollessaan siinä samassa makuuhuoneessa, joka hänellä oli ollut pikkutytöstä lähtien, vaikka velhotar asui nykyään Lontoon huoneistossaan. Tämä huone oli väreiltään hyvin tummanpuhuva. Kaikki oli verenpunaista ja mustaa huonekalujen puuosia, lattiaa ja kattoa myöten.
Nainen etsi hiussolkia eebenpuisen pukeutumispöytänsä yhdestä laatikosta poikkeuksellisen hanakasti. Löydettyään ne hän istahti pukeutumispöydän eteen ikään kuin kampaajan käsiteltäväksi.
Erica harjasi poikkeuksellisen paksuja hiuksia harvalla hopeakammalla. ”Millaisen kampauksen sinä haluat?”
”Korkean nutturan, johon tulee valkki sisään. Ei kuitenkaan mitään pikkurouvamaista. Osaatko hahmottaa?”
”Katsotaan mitä saan aikaan.”
Paksuista, lanteille tapaavista kiharoista olisi saanut lähes mitä tahansa kampauksia Waldennen sattuessa olemaan niitä onnekkaita, jotka eivät kaivanneet hiuslisäkkeitä. Erica sommitteli Waldennen hiukset valkin avulla korkeaksi rykelmäksi jättäen osan hiuksista niskaan tekemättä suortuville mitään. Velhotar katseli Waldennen valkean olkapään punareunaista arpea hymyillen tietävää hymyä. Lestranget tulisivat käymään; Rodolfus, Raymonda, Rabastan ja nuori Rabastian. Waldennella ja Rabastianilla tiedettiin olevan suhde, mutta se ei tainnut olla avioliiton satamaan johdattavaa lajia.
***
Kotitonttuja ei voinut laittaa viemään ruokaa kellarin vangeille. Siitä syystä Luciuksen itsensä oli laskeuduttava kellariin tuomaan ruokakoria ja vesikannua, ellei Matohäntä ollut vastaamassa vangeista. Lucius piti kädessään Lovekivan tytön taikasauvaa, jonka Rabastan oli antanut hänelle. Taikasauva ei tuntunut yhtään omalta, mutta oli sentään tyhjää parempi.
”Tuon ruokaa”, Lucius kuulutti, ”perääntykää seinää vasten.” Hän leijutti korin ja kolhiintuneen peltikannun pöydän virkaa ajavan puulaatikon päälle. Ruoka-annos (kova leipä, laiha lihakeitto ja muutama kuivattu omena) saivat riittää koko päiväksi. Joku muu saisi tuoda taas huomenna vangeille ruokaa ja siivota samalla vähän. Luciuksellahan ei ollut pienintäkään aikomusta ryhtyä tyhjentämään yhdessä nurkassa jököttävää ämpäriä, joka oli tuotu kellariin vankien alusastiaksi – eikä vaihtaa kellarin olkia. Kartanon isäntä lähti ummehtuneesta, saastaisen lemun kyllästämästä kellarista hyvin sukkelasti.
Lucius Malfoy tiesi menettäneensä tyystin määräysvaltansa, sillä muuten hän ei hoitaisi vanginvartijan velvollisuuksia. Aatelisherra oli kaikkien muiden paitsi ystäviensä silmissä samanlainen halveksittu apuri kuin idiootti Matohäntä. Erica Lavenhamkin hoiti tätä nykyä vastuullisempia tehtävimpiä kuin hän, vaikkei tulisikaan olemaan mikään iso tekijä. Mutta velhotar ei ollut tehnyt virheitäkään... tai jos tämä oli epäonnistunut, olosuhteet olivat puhuneet hänen puolestaan.
Nyt Lucius halusi löytää keinon, jolla pääsisi edes hetkeksi pois kartanostaan. Niinpä hän meni kirjastohuoneeseen, kaatoi vähän konjakkia itselleen, otti kirjoitustarvikkeet esille ja mietti poikkeuksellisen kauan, mitä kirjoittaisi.
Hei Erica,
viimeisestä tapaamisestamme on jonkun verran aikaa enkä rohkene olla täysi varma niistä tekijöistä, joiden syytä tämä on. Tiedän sinun kaltaisesi naisen olevan kyllin viehättävä valitakseen kenelle haluaa osoittaa suosiotaan. Mutta älä luule minun unohtaneen sinua, sillä tiedät ettei sinua voi unohtaa...
Kirjeestä tuli pidempikin. Kului aikaa ennen kuin Lucius sai kirjoitettua niistä asioista, joista oli halunnutkin kirjoittaa. Hän sai vastauksen vielä samana päivänä ja lähti seuraavana päivänä Kultaristikon velhomajataloon, joka sijaitsi hänen kotikylässään.
”Päivää”, Lucius sanoi alentuvasti. ”Onko neiti jo tullut?”
”Päivää, herra”, majatalonpitäjä sanoi. ”Neiti on varaamassanne huoneesta – tuli jokin aika sitten. Vein sinne vähän viiniä.”
Erica ei noussut kirjavalla ruutukankaalla verhoillusta nojatuolista kuullessaan Luciuksen askelet. Nainen pysytteli paikallaan antaen Luciuksen riisua minkillä reunustetun matkaviittansa ja kävellä huoneen poikki hänen luokseen. ”Tämä Kultaristikon majatalo ei ole sen tasoinen paikka, jossa Lucius Malfoy tapaa rakastajattariaan”, neiti Lavenham totesi kuivaan äänensävyyn. ”Ei mikään Sinisen tarinan sviitti.”
Viimein noita käänsi kasvonsa vieressään seisovaan Luciukseen. Takkatuli antoi hänen virheetöntä sivukuvaansa korostaville hiuksilleen punertavan täytesävyn. ”Täytyy sanoa, ettei tällainen ympäristö ole juurikaan sopusoinnussa kirjeesi sävyn kanssa. Se oli kerrassaan varsinaista vuodatusta. Syvällistä. No, minä kuitenkin tulin. Kaadanko sinulle vähän viiniä? Ihan käypää vuosikertaa.”
”Kaadapa.” Lucius istui toiseen nojatuoliin. Sen ja Erican nojatuolin välissä oli pyöreä pikkupöytä, jolle oli aseteltu viinipullo ja kaksi lasia. Tummaverikkö tavoitti miehen katseen ja käytti tähän lukilitistä. Pelkkä kirje ei riittänyt, sillä pergamentille oli helppo kirjoittaa valheita.
”Minne sinä olet lähdössä? Ärtynyt Narcissa Malfoy kysyi mieheltään Luciuksen kiinnittäessä matkaviitan hopeakiinnikkeitä kultakehyksisen peilin edessä.
”Kultaiseen ristikkoon, Cissy”, Lucius vastasi katsanto alas luotuna. ”Minä en kestä olla jatkuvasti tässä talossa. Sinäkin voit lähteä esimerkiksi jollekin ystävättärellesi, ellet halua olla alennettavana omassa kodissasi.” Vaaleaverinen mies lähti huoneesta viitan liepeet liehuen.
Ellet halua olla alennettavana omassa kodissasi.
Erica ymmärsi nyt perusteellisemmin. Mies ei ollut edes yrittänyt estää häntä näkemästä tuota lähimuistoa. Joskus mies olisi kimpaantunut, mikäli rakastajatar olisi tunkeutunut hänen mieleensä. Erica Lavenham oli ollut lähinnä himoittavaa lihaa, joka ei saanut ylittää suojamuureja.
Lucius nousi ja veti naisen ylös. Tarttui häneen kiivaasti henkäisten hyvin raa’asti molemmin käsin sysäten selkä edellä tilkkutäkillä sijattuun tammivuoteeseen. Velhon hiukset kutittelivat Erican kireäksi jännittynyttä kaulaa. Aristokraatti sanoi hengästyneenä: ”Minun täytyy... minä voin... minun on saatava sinut. Minun on pakko!” Solakat kädet tarttuivat tenhottaren pyöreisiin olkapäihin miltei kouristuneina. Toinen saattoi kuulla herrasmiehen sydämen pyristelevän hakkaavasti. Joko Erica kuvitteli tai sitten hän todella kuuli veren kohisevan molempien suonissa niin kuin myrskyävän meren.
Erica availi välinpitämättömästi pukunsa miehustaa heidän suudellessaan, kykenemättömänä tulemaan täysillä mukaan. Pinnalla kelluva ylpeys esti himoa saamasta hänestä yliotetta. Miehen kaulalta paljaalle povelle matkaavat huulet tuntuivat kenen tahansa huulilta, mutta ne eivät pystyneet herättämään mielihyvän säväyksiä oikealla tavalla. Ilmiselvästi Lucius oli täällä vain lääkitsemässä turhautuneisuuttaan seksillä voimatta tulla edes hänen luokseen. Sen sijaan, hänen Erican oli pitänyt saapua tähän majataloon, jossa Lucius kävikin suoraan asiaan virittelemättä kunnollista keskustelua. Hah, yhtä hyvin Lucius olisi voinut käydä naimaan häntä oman kattonsa alla. Ei vaimokaan kytännyt alituiseen miehensä tekemisiä. Sen kuin olisi nostanut hänen helmansa ylös ja sysännyt seinää vasten...
Hän ei ollut liikkumaan lumottu esine, kenties lutka tai peräti huora (saadessaan arvoesineitä Luciuksen kanssa makaamisesta). Muttei sellainen lutka, joka jätettiin odottamaan sivustakatsojaksi ja otettiin uusiokäyttöön.
Noidan passiivisuus sai Luciuksen lopettamaan äkkiä. Tämä piti edelleen käsiä hänen olkapäillään, mutta nousi kyynärpäidensä varaan huulet väristen. ”Hitto vie, Erica. Minähän sanoin että minun täytyy!”
Se oli tarkoitettu tunnustukseksi, jota oli vaikea luokitella. Nelisen vuotta sitten Lucius oli tehnyt tyystin toisenlaisen tunnustuksen pakon sanelemana – kuitenkin Erican vakuuttamiseen riittäneen tunnustuksen. Tuolloin hän oli löytänyt pimentoon jääneitä puolia rakastajastaan. Hitto vie, Erica. Minähän sanoin että minun täytyy. Meripihkasilmä käsitti Luciuksen kätkevän sanoihinsa epätoivoisen avunhuudon, josta hänen poimimansa muisto ei ollut antanut kunnollista vihjettä.
Kun miehen silmät kohdistuivat hänen kasvoihinsa, Erica nyökkäsi. Luciuskin oli vain täyden tunneskaalan omaava ihminen. Hän salli Luciuksen hipaista kapeahuulisella suullaan rintojaan, reisiään, vatsaansa ja jalkoväliään ja ottaa itsensä kerta toisensa jälkeen pienen huoneen vuoteessa. Lauettuaan Ericaa uupuneempi Lucius jäi makaamaan puolittain naisen päälle vavahdellen kouristuksenomaisesti, itkemättä. Erica ei uskonut rakastajansa osaavan itkeä sen enemmän kuin hänkään. Totuus oli että Lucius Malfoy oli nyt se, joka oli joutunut tolaltaan. Pian vaaleaverinen kuolonsyöjä murtuisi kokonaan, koska se oli väistämätöntä; pahinta oli se, ettei tapahtunut mitään. Ruskeaverikkö ei tohtinut silittää miehen päätä ja painaa sitä itseään vasten. Siten hän olisi ilmaissut tietävänsä Luciuksen olevan pelkkä särkyneestä marmorikuoresta revitty varjokuva. Ainoa mitä Erica tarjosi monivuotiselle rakastajalleen, oli käsi johon tarttua.
***
Suunnitelmalliset kynänvedot muodostivat lyhyessä ajassa näköiset ihmiskasvot niiden piirtäjän juodessa samalla kahviaan Vihreän lohikäärmeen pubin ainoassa salissa. Waldenne tuli Macnaireilla majaillessaan päivittäin naapurikylässä sijaitsevaan pubiin piirtelemään, sillä Macnairien kotikylässä Raindalessa ei ollut niin paljon velhoasutusta, jotta kylässä olisi ollut velhokapakka. Kolmet kasvot saivat kuitenkin Waldennen unohtamaan lyijykynäpiirustuksensa. Hän katsahti noihin kolmeen, ennen kun suostui olemaan varma näkemästään. Sitten hän pakkasi lehtiön ja kynän nopeasti tilavaan käsilaukkuunsa. Hän harppoi muutaman humaltuneen maalaisvelhon vilkuilemana pubin takahuoneeseen.
Vihreän lohikäärmeen pyylevä emäntä piti par’aikaa taukoa takahuoneessa. ”Tää on henkilökunnan puolta, neiti”, emäntä sanoi nalkuttaen.
”Minun täytyy lainata takkaanne”, Waldenne tokaisi viileästi antamatta emännän nalkutuksen haitata. Pienessä, takanreunalla olevassa kupissa oli hiukan hormipulveria, jota Waldenne ravisti kämmenelleen.
”Mutta ministeriö ei -”
Waldenne vain heilautti päätään hurjat silmät hiukan kavenneina. ”Taikaministeriöllä ei ole mitään syytä rangaista neiti Waldenne Nasty Macnairia, mutta sinua kylläkin, jos annat kolmen kuraverisen pakolaisen livahtaa sinun ja ukkosi pubista.”
Emäntä oli palaamaisillaan pubin puolelle.
”Ei, ei! Sinä ja ukkosi ette tee mitään, vaan minä hoidan kaiken.” Mustahiuksinen tyttö heitti hormipulveria matalan takan arinalle. Sitten hän polvistui kärsineelle takanedusmatolle ja työnsi kiharaisen päänsä smaragdinvihreiden liekkien roihuun. ”Macnairien talo!” Hänen päänsä kieppui hetken, kunnes velhotar katseli enonsa talon olohuonetta. Eno, Kristianus sekä Dolohov olivat huoneessa.
”Walden-eno”, sisarentytär sanoi lumotun tulen keskeltä.
Eno kuuli, sillä hän tuli takan äärelle. ”Niin, Waldenne?”
”Olen Vihreän lohikäärmeen takahuoneessa”, tyttö selitti. ”Täällä on ne kolme kuraveristä, joita on jahdattu pieni ikuisuus – nimittäin Ammy Berry, Simon Baker ja Esme Dingle.”
Walden hymähti häijysti. ”Ovatpa ne varomattomia tulleessaan ihmisten ilmoille. Nälkäisiä. Niiden raha kelpaa aina Champin idioottipariskunnalle siinä missä muidenkin.”
”Vangitsenko ne?”
”Tarvittaessa, mutta riittää että pidät niitä silmällä. Me ilmiinnymme ihan kohta Dolohovin kanssa sinne.”
Noita veti päänsä liekeistä, ravisti tuhkamurut hameeltaan ja palasi salin puolelle. Karkurit söivät vielä keittojaan joka suuntaan useasti pälyillen. Pubiin tuli pari asiakasta ennen kahta huputettua velhoa, jotka Waldenne tunsi kaulaa enokseen ja Antonin Dolohoviksi. Miehet astuivat pubiin saamatta alkuun suurempaa huomiota, sillä heillä ei ollut uhkaavia kuolonsyöjän kaapuja.
”Umpiovius”, Dolohov sanoi osoittaen ovea taikasauvallaan. ”Kukaan ei lähde mihinkään, sillä luotettava taho kertoi nähneensä täällä kolme etsintäkuulutettua, kolme etsintäkuulutettua kuraveristä eli ’jästisyntyisiksi’ tiedettyjä henkilöitä, jotka jättivät saapumatta ministeriön lautakunnan eteen.”
Yhden karkurin lusikka kimposi tämän kouristelevasta kädestä. Walden ja Dolohov kiersivät salissa pysähtyen vertailemaan Päivän Profeetasta leikatun artikkelin kuvia pubin asiakkaisiin. ”Nämä näyttävät ihmeen paljon teiltä”, Walden ilkkui voitonriemuisesti pidellen taikasauvaansa. Hän luki painokkaasti jokaista nimeä korostaen. ”Ammy Berry, Simon Baker ja Esme Dingle. Jokaista näistä kolmesta syytetään taikavoimien varastamisesta.”
Joku umpihumalassa oleva maalaisvelho hekotti taustalla epämääräisesti.
Tuolin jalat raapivat lattiaa karkureiden ponnahtaessa seisomaan ”Ehkä ne muistuttavat meitä etäisesti”, Baker mutisi.
”Jopa niin paljon että ne ovat teidän kuvanne.” Dolohov taikoi köyttä sitomaan kolmikon ranteet. ”Mitä me teemme, Macnair? Kutsummeko ministeriön sakin kärräämään nämä Azkabaniin?”
”Pah! Mitä hittoa järkeä siinä on, Dolohov – kun näistä voidaan päästä lopullisesti?” Walden Macnair osoitti vahvaa, jykevää hirsikattoa taikasauvallaan ja lausui loitsun. Kattohirrestä roikkui nyt kaksi hirttosilmukkaa, sellaisia joita jästit käyttivät ennen vanhaan teloittamiseen. Kaksi karkureihin kohdistettua taikasauvaa pakotti nämä marssimaan hirttosilmukoiden luo.
”Kuraverisillä ei ole vaihtoehtoja”, Walden sanoi kalsealla äänellä taikoessaan kolme tuolia lähemmäs, silmukoiden alle ja komennutti jästisyntyiset nousemaan tuoleille. Sen jälkeen hän sovitti hirttosilmukan jokaisen kaulaan kuin kaulakorun, jonka jälkeen ei tarvinnut kuin sysätä tuolit alta.
”Te ette voit tappaa heitä!” nuori maalaisnoita huusi silloin. ”Ei teillä ole siihen oikeutta! Viekää heidät ennemmin Azkabaniin.”
Roteva mies heilautti taikasauvaansa. ”Oikeus on nyt meidän käsissämme, tyttönen. Jakkarat kaatuivat, jolloin hirttosilmukat alkoivat kiristyä kiristymistään. Baker, Berry ja Dingle korisivat silmät pyöristyneinä, ja jokaisen suupielistä valui sylkivana.
Maalaisnoita kohdisti taikasauvansa hirttonuoriin ehtimättä katkaista niitä, sillä Walden riisui hänet aseista. Mies naurahti julmasti tyrkätessään tytön niskasta retuuttaen baaritiskille, niin että tämän keskiruumis taipui tasapaksulle kaarelle. Pubin isäntä näytti järkyttyneeltä ja pelkästi selvästi oman, paksun henkiriepunsa puolesta. Huppuhan ei kätkenyt Waldenin leveää hymyä hänen liu’uttaessaan kättään baaritiskin puhtaalla pinnalla. Hän sai pitkäteräisen lihaveitsen isoon käteensä, jolloin tyttö alkoi huitoa käsillään ikään kuin olisi ollut hukkumaisillaan nähdessään terän välkehtivän miehen otteessa. Huputettu ei ainoastaan naurahtanut, vaan nauroi matalasti ja karhean repivästi kokeillessaan peukalollaan veitsenterää.
Se näytti olevan kyllin terävä (, vaikka toivomisenvaraakin olisi ollut.) Siispä aatelismies asetti sen tytön kurkulle, painoi kärkeä sisäänpäin harjaantuneesti, kunnes terä puhkaisi pienen viillosreiän kurkunpään yläosaan pistäen maalaisnoidan kakomaan. Veitsi eteni suoraan ja äärimmäisen tarkasti kuin teurastajan sisuuntuneessa kädessä, ihmisten teurastajan kädessä. Veri suihkusi auki leikatusta kurkusta baaritiskille.
Walden iski lihaveitsen kahvaa myöten kuolleen tytön rintaan, seivästi elottoman sydämen. ”Ota rätti käteen, Champ, ja käy siivoamaan. Täällä on nyt vähän epäsiistiä”, murhamies virkkoi virne kapeilla huulillaan.
***
Waldenne pysähtyi keittiön oven eteen savuke puolimatkassa huulille. ”No, Pikitie?” Waldennen tiuskahti katsellen alaspäin. Pikitien lyhyys oikein korostui heidän seisoessaan samalla tasolla.
”Anteeksi, jos mä häiritsen teitä, Waldenne-neiti”, Pikitie pahoitteli mielistellen.”
”Häiritset todellakin, pätkä.” Waldenne puhalsi tupakansavun tahallaan Pikitien kasvoille ja avasi keittiön oven. ”Piruko sinut tänne lennätti?” hän kysyi kaataessaan vettä lasiin.
”Ei piru, neiti Macnair”, nuori mies hekotti puolustellen, ”vaan Lovekivan ukko. Se otti yhteyttä ku sillä on tärkeetä asiaa. Nii, et mä tulin tänne kattomaa oisko herra Macnair kotosalla.”
Mustahiuksinen aatelistyttö kumosi veden kuivaan kurkkuunsa tehden selväksi, mitä mieltä oli Pikitien mielistelystä. ”Olet tehnyt hukkareissun, koska enoni ei ole kotona.”
Stan Pikitie levitteli käsiään sivummalle. ”Ettekö tiiä, missä herra Macnair on tai vois olla? Pirulainen.”
”Voihan pirulainen!” honotti Waldenne Pikitien ääntä matkien. ”Heräsin joku aika sitten eikä edes isoäitini Patricia ollut kotona, joten enpä tiedä.” Kuitenkin hän sanoi käskevään sävyyn: ”Fiffy, tänne!”
Kuului poksahdus vanhan Fiffyn ilmestyessä pölyhuiska kädessä lieden edustalle. Se niisi niin syvään kuin tutisevilla polvillaan ja reumatismiltaan kykeni. ”Waldenne-neiti kutsui Fiffya”, se kimitti palvovasti.
”Käytä hormiverkkoa ja ota selvää onko enoni, herra Macnair vanhemmillani, Lestrangeilla tai muilla piireihin kuuluvilla.”
Kohtapuolin kotitontun löytämä Walden harppoi Rabastanin ja Leswynin kanssa Lovekivan pihalla. Ukko piteli jo heille ovea villaponcho päällään.
”Onko sinulla jotain tietoa?” Rabastan kysyi laiskasti mieheltä, jonka kumisaappaat natisivat.
”Peremmälle, peremmälle, herrat”, Lovekiva touhotti hermostuneesti nieleskellen, ”minulla on kerrassaan mielenkiintoista näytettävää.
Leswyn tuhahti kaikkein kuuluvimmin heidän noustessaan pyöreästä keittiöstä toiseen kerrokseen. Olohuoneen ja kirjapainon yhdistelmää muistuttavaan huoneeseen, joka oli niin täyteen ahdettu, ettei siellä mahtunut juurikaan olemaan. Vanhanaikainen painokone syyti kamalasti mekastaen Saivartelijoita.
”Tässä se on. Tässä se on”, toisteli Lovekiva lampsiessaan kumisaappaat jalassa ympäri huonetta. ”Sen on oltava jossain täällä...” Ksenofilius Lovekiva penkoi kirja- ja paperipinoja hikikarpalot otsallaan. ”Olen ihan varma, että laitoin sen... tänne... mmm... Nyt se löytyikin!”
”Niin mikä?” Walden kysyi venytellen.
Ksenofilius Lovekiva piteli voitonriemuisena pergamenttipinkkaa käsissään. ”Todisteita ruttusarvisten niistaisikkien olemassaolosta!”
”Mitä helkkaria tuo puhuu?” Rabastan kysyi. ”Onko kumpikaan teistä ikinä kuullut koko otuksista?”
”Kysytkin vielä”, Leswyn ärähti mulkoillen paasaavaa Lovekivaa.
”Ruttusarvinen niistaisikki on erittäin harvinainen, arka ja erittäin taikavoimainen olento, jonka sarvella on parantavia ominaisuuksia”, Lovekiva selitti hyvin painokkaasti. ”Tarjoan näitä dokumentteja teille siitä hyvästä, että vapautatte Lunan.” Mulkosilmäinen mies näytti heille vastapainettua Saivartelijaa. ”Katsokaa – ei mitään tiedätte-kai-kenen vastaista. Ei sitten mitään.”
Kuolonsyöjäkokoonpano nauroi. Rabastan kaivoi taskustaan velhovalokuvan, joka oli otettu äskettäin Malfoyn kartanon kellarissa sekä yhden lähes valkean hiuskiehkuran. Hän antoi ne tytön isälle. ”Tyttäresi on yhä hengissä, äijä”, hän virkkoi ivallisesti.
”Mutta kun minul -”
”Hittoako me teemme mitään sillä tiedolla, onko ruttusarvisia niiskuja – vai mitä vittuja ne nyt olivatkaan – olemassa”, Walden ärähti tarttuessaan vastaan hangoittelematonta Lovekivaa tämän ponchon rinnuksista.
”Ruttusarvisista niistaisikeistä”, kähisi Lovekiva.
”Yksi ja sama.” Macnair tavoitteli saappaaseen työnnettyä hopeatikaria.
”Älä nyt innostu liikaa, Macnair”, Leswyn esteli laskien kätensä toverinsa lujalle hartialle. ”Meidän on käsketty jatkaa kiristämistä – muttei tappaa! Langeta tuohon kidutuskirous, jos siltä tuntuu. Mutta älä tapa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti