1.luku
2.luku
2.luku
Kaikella on hintansa
Kello oli kymmenen yli kahdeksan aamulla Erican juodessa espressoa asuntonsa pienehkössä ja valoisassa keittiössä. Tähän mennessä hän, luonnostaankin tummapiirteinen nainen, oli ennättänyt laittautua. Hänen vahva ehostuksensa levittyi kasvonpiirteille yhtä taidokkaasti kuin marmorijumalattaren kivipiirteille, eikä monellakaan ollut käsitystä siitä miten hänen kampauksensa oli tehty. Taikaministeriössä piti olla vähän ennen yhdeksää, joten vielä ei ollut mitään kiirettä.
Erica oli juomaisillaan kupistaan huomatessaan vieraan pöllön tapittavan häntä moitteettoman kirkkaan ikkunalasin takaa. Velhotar päästi linnun sisään avaamalla keittiön ikkunan. Kukaan merkittävä yhteiskunnan jäsen ei ainakaan voinut olla kyseessä, koska pergamenttirullaa ei ollut sinetöity minkään aristokraattisen perheen sinetillä. Kohtahan lähettäjä paljastuisi, hän ajatteli väläyttäessään vinon hymyn tuolin selkänojalla istuvalle varpuspöllölle, joka suki höyhenpukuaan.
Neiti Lavenham, kirje alkoi, on ehkä liian aikaista sanoa näin varhaisessa vaiheessa, että te olette tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Minusta se on outoa ottaen huomioon sen, ettemme ole kohdanneet kuin kaksi vaivaista kertaa. Te olette nainen, jota sen enempää minä kuin muut miehet eivät saa mielestään.
Tiedän pyyntöni olevan mahdollisesti kohtuuton ja voi olla, että luulen teidän mielestänne liikoja itsestäni, mutta olisiko mitenkään mahdollista, että teiltä liikenisi aikaa minun tapaamiseeni? Haluaisin kovasti tutustua teihin.
Odotan vastaustanne - päätittepä vastata mitä tahansa
Terveisin,
Benji Fenwick
Vai oikein Benji Fenwick. Olisihan hänen pitänyt arvata, osata päätellä. Fenwickin kirjeessä oli jotain yhdenmukaisuutta joidenkin hänen rakastajakseen haaveilevien miekkosten kirjeiden kanssa; melkein kaikki vakuuttivat kliseiseen tapaan olevansa tavattoman ihastuneita häneen, ja he pyysivät häntä olemaan edes niin pitkämielinen, että suvaitsisi vastata heidän kirjeisiinsä. Lähtemättömän vaikutuksen tekemisen pystyi tulkitsemaan monella tapaa, jos oivalsi lukea rivien välistä. Fenwick käytti kyseistä ilmaisua sen neutraalin monipuolisuuden vuoksi tuodakseen tunteensa vähemmän pateettisesti esiin ilman radikaalia hyökkäävyyttä. Kirjeen luonnosteluun ja kirjoittamiseen oli ilmiselvästi käytetty aikaa; Fenwick oli pyrkinyt hyvään lopputulokseen. Joka tapauksessa kiltalaisen epävarmuus oli havaittavissa.
Erica ei tavallisissa olosuhteissa vaivautunut vastaamaan jokaisen miekkosen itseään toistaviin kirjeisiin, vaan poltti kirjeet takassa tai sujautti ne kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta ne kaivettiin silloin tällöin pölyttymästä. Luettiin kirjeitä ja naurettiin niiden kirjoittajille. ”Saat vettä ja pöllönnamin”, Erica sanoi uteliaalle linnulle. ”Sitä ennen saat odottaa sen verran, että minä saan kirjeen kirjoitettua. Viet sen sitten isännällesi.”
Naisella ei mennyt kuin kymmenen minuuttia vastauksen kirjoittamiseen - jos sitäkään. Tämän killan nulikan johdatteluun ei paljoa tarvittu, vaikka Fenwick ei vaikuttanut yhtä naiivin hidasjärkiseltä kuin kuolonsyöjäksi käännytetty Piskuilan.
***
”En voi muuta kuin ihmetellä hyvää tuuriani”, Fenwick toisteli hengästyneenä tajuttuaan olevansa Erican asunnossa kahden naisen kanssa - vieläpä kaunottaren makuuhuoneessa. Nautintojen näyttämössä.
”Älä sulje koiranpentumaisia silmiäsi, sillä silloin et näe minua ja herkullisia alusvaatteitani”, Erica kiusoitteli.
Turhamaisena naisena hän esitteli mielellään alusvaatteita ja vartaloaan miehille nauttien ihailevista katseista, mutta velhotar pyrki ylläpitämään katsekontaktia aivan toisesta syystä. Benji makasi hänen vierellään pelkät alushousut jalassa. Alushousujen etumus näkyi pullottavan valmiiksi kireänä. Velho nieleskeli nolostuneena ja hermostuneena ikään kuin pikku nulikka ei olisi koskaan ollut sängyssä naisen kanssa.
”En voi ymmärtää, miten minua voi hermostuttaa näin paljon, vaikka me ei olla vielä muuta kuin suudeltu.”
Erica silitti Fenwickin lyhyitä ja karheita hiuksia, jotka eivät tuntuneet lasimaisilta tai samalta kuin Rabastanin enkelinkiharat.
”Mutta kun -”
”Älä ota turhia suorituspaineita”, noita virkkoi sametin pehmeästi.
Benji nousi kyynärpäidensä varaan. ”Monet naiset ovat sanoneet, että olen tosi huono sängyssä, enkä minä halua teidänkin olevan samaa mieltä… En todellakaan.”
”Voi mon chéri, miten aiheettomia pelkoja sinulla onkaan. Katsos, minä olen sen verran kokenut seksin saloissa, että osaan neuvoa sinua.”
”Sanottehan jos teen jotain väärin?” Fenwick mumisi epävarmasti.
”Tietenkin sanon, mon chéri”, Erica vakuutteli. Hän vei huulensa toisen huulille, suuteli miestä avittaen tätä pääsemään oikeaan tunnelmaan. Fenwick vastasi kömpelösti hänen suudelmaansa, sillä miehen kieli liukui liian pitkälle hänen suussaan, mutta Erica vetäytyi hetkeksi suudelmasta ohjeistaen kiltalaista. Suudelma muuttui heti huomattavasti nautinnollisemmaksi auttaen Ericaa itseään saavuttamaan oikean vireen. Nuorukainen tavoitti Erican meripihkanhehkuisen katseen, ja tummaverikkö nyökkäsi kevyesti. Benjin huulet liukuivat varovasti hänen ihollaan, kunnes ne olivat kulkeutuneet poven syvän vaon yläreunaan.
Nainen avasi itse rintaliiviensä hakaset, sillä Benjin kädet olisivat luultavasti tärisseet liikaa, eikä tämä olisi välttämättä saanut vaatekappaletta riisutuksi. ”Voit imeä rintojani, mutta varo käyttämästä hampaita”, Erica virkkoi laiskaan sävyyn. Fenwick suuteli poven pyöreää täyteläisyyttä ennen kuin toinen rinnannipukka kätkeytyi hänen suuhunsa. Hän kiihotti Erican rintoja yhtä harjaantumattomasti kuin vastasi suudelmiin. Velhotar vertasi Fenwickia jatkuvasti Luciukseen ja Rabastaniin; ei jäänyt epäselväksi, että vakoojatar olisi halunnut toisen edellä mainituista tulevan nulikan tilalle.
”Kuvittele nuolevasi sorbettia”, Erica letkautti armollisesti koukistaessaan jalkojaan. Pölkkypää joutuisi tekemään kunnolla kielitöitä. Ehkä hän voisi silloin harkita antautuvansa tälle.
***
Erica venytteli olohuoneessaan antamatta Waldenin läsnäolon häiritä päivärutiinejaan. ”Kuulin muistaakseni Rabastanilta, että sinulla on joku venäläinen katuhuora kierroksessa.”
”Minä olen käynyt huorissa siitä lähtien, kun pääsin Tylypahkasta”, Walden tuhahti katsellen yhdellä jalalla seisovaa, harjoituspukuun pukeutunutta noitaa. ”Hiton outo huomautus Malfoyn rahoilla elävältä muijalta.”
Nainen naurahti Waldenin tokaisulle.
”Ei sinnepäinkään”, Erica totesi laskiessaan vasemman jalkansa alas. Hän heilautti vuorostaan oikean jalkansa ylös tukien sitä käsillään. ”Mutta palataan vielä tähän Nastya -nimiseen huoraan, mon ami.”
”Mistä sinä tiesit sen nimen olevan Nastya?” mustaviiksinen mies ihmetteli. ”Et ainakaan Rabastanilta.”
”Minä en kuullut siitä missään vaiheessa keneltäkään, Walden. Onnistuin lukemaan vähän Fenwickin ajatuksia.”
”Mitä vittua? Sanoitko oikeasti ’Fenwickin’?”
”Sanoinpa hyvinkin. Fenwick on tai on ainakin ollut yhdessä tämän Nastyan kanssa.”
Velho näytti vahingoniloiselta. ”Ah, Fenwick onkin sitten se ’nakkimunainen luuseri’, jota Nastya on haukkunut minulle ohimennen. Onko Fenwickilla oikeasti niin pieni muna?”
Ericalla oli vaikeuksia pysytellä tasapainossa, sillä hän tirskui äänekkäästi ja joutui tukeutumaan seinään. ”Keskimääräistä pienempi kieltämättä, ja kloppi oli muutenkin jokseenkin kehno pano.”
***
Miehen ja naisen voihkaisut ja huohotukset sekoittuivat toisiinsa. Nastyan kädet olivat uponneet miehen vahvaan selkään. Hän tunsi pellavapaitansakin läpi Nastyan kynsien terävyyden, eikä mies ollut tätä hellempi näykkiessään venakon kalpeaa ihoa. Syvät ja kovakouraiset työnnöt raatelivat kosteaksi turvonnutta lihaa saaden naisen huokailemaan sekä kivusta että vulgaarista mielihyvästä raiskausfantasian toistuessa kerta toisensa jälkeen.
Walden parahti purkautuessaan naisen sisään. Lyyhistyi koko painollaan Nastyan päälle raskaasti hengittäen. Noita makasi käpertyneenä hänen allaan. Sumeat savusilmät olivat löytäneet kiintopisteen tilavan makuuhuoneen ainoasta maalauksesta. Waldenin mieli ja ruumis olivat raukeat. Venäläinen katuhuora oli tyydyttänyt hänet jälleen kerran antamalla hänen omistaa halvan ruumiinsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Joku venäläinen katupoika oli varmaan vienyt pikku huoran neitsyyden jo ennen kuin hän oli edes kasvanut naiseksi. Vihkinyt Nastyan ammattinsa saloihin. ”Sinä satutat minua, Walden”, monet Luihuisen pikku lutkat olivat valittaneet kouluaikoina. Nämä kaikki olivat olleet samanlaisia persettään keinuttavia hutsuja, joilla oli ollut kova kiire ahtautua luutakomeroon komean Walden Macnairin kanssa. Vuorossa ollut ämmä olikin käynyt vinkumaan heidän päästyään tositoimiin.
Mies nousi vuoteeltaan ja alkoi pukeutua verkkaisesti viitsimättä napittaa röyhelöhihaista pellavapaitaansa. Hänen rintakehänsä oli lihaksikas ja hyvin muodostunut. Orgasmin jälkimainingit eivät olleet vielä vaalentaneet silmien mustuutta. Waldenin hymy oli riehakas ja leikkisä. Innostunut. Hänen lähipiirinsä olisi tunnistanut tuon hymyn ja läpäisemättömän katseen, mutta Nastya Borodavkija ei tuntenut häntä kunnolla. Walden oli hänelle tavallinen - keskimääräistä paremmin maksava asiakas. Nastya oli nähnyt pimeyden lordin polttaman pimeyden piirron noenmustat ääriviivat hänen vasemmassa käsivarressaan eikä ollut sanonut mitään. Se oli täysin loogista; ovelat Feeniksin killan hännystelijät eivät paljastaneet korttejaan kuolonsyöjille.
Hän laittaisi naikkosen paljastamaan tietonsa ja yhteytensä.
Macnair ei halunnut herättää epäilyksiä, joten hän ei lähtenyt olohuoneeseen hakemaan taikasauvaansa. Sitä vastoin hän veti pitkän hopeatikarin saappaan varresta. Mies lähestyi vuoteella makaavaa huoraa hitain ja vaimein askelin tikaria pitelevä käsi puolittain selän takana. Nastya ei edes kuullut hänen askeliaan; tämä huomasi miehen Waldenin pysähtyessä vuoteen oikealla puolelle.
”Pitääkö mun nousta?” Nastya nurkui. ”Mä en millään jaksaisi.”
Walden ei vastannut naisen kysymykseen. ”Kerro minulle mitä sinä tiedät Feeniksin killasta”, mustahiuksinen mies sanoi painokkaaseen sävyyn.
Slaavinainen siveli eebenpuisen vuoteen kaiverruksetonta päätyä aivan kuin pikkutyttö hypisteli uutta lelua. ”Ei voisi vähempää kiinnostaa koko vitun kilta.”
”Aijjaa”, Walden ivasi. Tikarin terä tuntui jäiseltä hänen kämmentään vasten. ”Sinun heilasi Fenwickhan kuuluu Feeniksin kiltaan.”
”Ja teillä on pimeyden velhon merkki käsivarressanne.” Nainen pyöritteli silmiään hänelle tai hänen huomautukselleen.
”Älä kiertele.”
”En mä kiertelekään.”
”Tiedät takuulla jotain siitä helvetin killasta, joka on heitellyt kapuloita meidän rattaisiimme. Killan asioiden on täytynyt vuotaa Fenwickilta.”
”Se mulkku ei ole kertonut mulle muuta kuin, että kuuluu siihen Dumbledoren kiltaan.”
”Minä en kuule uskoa sinua. En todellakaan usko sinua”, Walden sähähti. Nuorukainen toi tikaria pitelevän kätensä esiin. Nastya ei ennättänyt sanoa mitään huomatessaan Waldenin vieneen hopeatikarin kärjen kurkulleen. Hän älähti yllättyneenä, ei sentään alkanut kirkua.
”Mitä - mitä pirua? Mitä pirua?” Nastya toisteli. Käheä ja raakkuva ääni oli kohonnut korkeammaksi.
Kuolonsyöjäaristokraatti painoi tikarin terää sen verran syvemmälle, että terä jätti pienen naarmun Nastyan kaulalle. Naarmusta ei tullut pisaraakaan verta, rosoisuuden erotti vain lähietäisyydeltä. ”Sinulle ei ole käynyt toistaiseksi huonosti, mutta kohta käy - ellet ole varuillasi”, velho totesi hyisesti.
”Ette ole tosissanne!” huudahti Nastya miehen kumartuessa lähemmäs.
”En laske ikinä leikkiä tällaisista… hmm vakavista asioista…” Mies piirteli tikarilla näkymättömiä kuvioita. Kenties kirjaimia tai numeroita.
Nastya pyristeli kuin hämähäkin tahmeaan ansakudelmaan eksynyt päiväperhonen. Walden ei käsittänyt moista vastarintaa, sillä hän ei ollut tehnyt vielä mitään. Ilmeisesti saaliista ja häikäilemättömästä saalistajasta koostuva klassinen asetelma sai Nastyan ylireagoimaan. Hänenkään taikasauvansa ei ollut käden ulottuvilla, luultavasti pienen ja kuluneen käsilaukun uumenissa muiden tavaroiden seassa. Taikuus oli kanavoimatonta ilman taikasauvaa, sillä harvat olivat kyllin voimakkaita kyetäkseen loitsimaan ilman sauvaa. Nastyan taikavoimat eivät koskaan olleet merkittävän voimakkaat; noita ei ollut käynyt taikakouluakaan kolmea vuotta kauemmin.
Nainen huitoi, rimpuili ja kiemurteli, koska hänen taikuutensa ei riittänyt vastarintaan tarvittavaksi voimavaraksi. Hän kynsi Waldenia kovemmin kuin rajujen, antiromanttisten aktien aikana tavoitellessaan tikaria. Nastyasta ei ollut potentiaaliseksi vastustajaksi täysikasvuiselle, fyysisesti hyvässä kunnossa olevalle miehelle, mutta hän ei ollut täysin avuton. Kaikista naisista ei olisi ollut edes vähäiseksi vastukseksi. Poskeen suunnattu läimäytys höllensi Waldenin otetta, ja tikari kimposi rypistyneiden lakanoiden sekaan.
”Helvetin huora!” ärähti Walden.
Nyt molemmat tavoittelivat tikaria. Välillä näytti siltä, ettei kumpikaan saisi teräasetta ja sitten se oli tilapäisesti toisella. Nastyan laiha käsi oli takertunut koristeelliseen kahvaan, eikä Walden onnistunut anastamaan sitä itselleen. Heidän kamppaillessaan vuoteella tikarin terä osui mihin sattui sohimaan. Waldenin puristaessa tummahiuksisen naisen rannetta terä painui vahingossa miehen kylkeen upoten syvälle lihaan.
”Voi saatana!” Walden sihahti. Ohuthuulinen suu oli vääntynyt tuskaiseen irvistykseen. Mies kavahti taaksepäin, sillä pahasti kirvelevää kylkeään poltteli ja kylmäsi samanaikaisesti. Kipu palautti mieleen sen päivän, jolloin hänestä oli tullut kuolonsyöjä. Pimeyden piirron polttaminen oli sattunut niin paljon, että siitä aiheutuvaa kipua oli vaikea käsittää. Paranemiseen oli mennyt kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa jatkuvaa kirvelyä ja järkyttävää kipua, johon mikään ei ollut tuonut edes lyhytaikaista helpotusta. Tuskainen äännähdys sai Nastyan irrottamaan kuolonsyöjän veren tahriman kätensä. Walden nappasi tikarin hajamielisesti haavan viedessä hänen huomionsa. Oli outoa nähdä oman verensä pulppuavan haavasta ja värjäävän repeytyneen pellavapaidan helakanpunaiseksi. Ilman kirottua kipua lämpimältä tuntuvaa verta ei olisi uskonut hänen omakseen.
Mustaviiksinen mies tavoitteli ivahymyä heilutellessaan veren likaamaa kättään Nastyan silmien edessä, mutta hänen huulensa muotoutuivat ainoastaan kivuliaaseen irvistykseen. Hampaat paljastavaan. ”Katso mitä sinä olet tehnyt”, velho ärähti naiselle.
Venakkokin näytti siltä kuin ei olisi uskonut näkemäänsä. ”En - en m-mä tarkoittanut”, maahanmuuttaja sopersi. ”Mun ote vaan…” Nainen niiskautti siristellen silmiään.
Walden nauroi kolkkoa ja ilkkuvaa naurua niska kaarella. Tummat silmät kiilsivät kuin kuumeisella. Yleensä suitut ja huolitellut hiukset olivat menneet sekaisin kamppailun aikana. Nuorukainen ei ollut varma, oliko veri hänelle itselleen samanlainen kimmoke kuin koiratappeluissa käytettäville rakeille verenpunaisen usvan täyttäessä hänen näkökenttänsä… Se saattoi johtua huimauksesta. Hänhän menetti kaikenaikaa verta, vaikka yritti tyrehdyttää vuotoa puristamalla haavan reunoja yhteen. Silti teki niin paljon mieli tappaa, nähdä toisen tuupertuvan elottomana vuoteelle tietoisena siitä, ettei syvän haavan aiheuttama veren menetys ollut hänen, Waldenin kuolemaksi. Halpa huora ei kyennyt tekemään selvää tappajaksi syntyneestä miehestä.
Ei Nastya varmaankaan ollut valehdellut hänelle tai jättänyt kertomatta mitään kertomisen arvoista. Se ei merkinnyt Walden Macnairille rahtuakaan, koska mielihaluja ei jätetty noteeraamatta. Hänen kätensä saattoi täristä, ja hänellä saattoi olla poikkeuksellisen heikko olo, mutta nuorukainen tiesi kykenevänsä käyttämään tikaria oikeaan käyttötarkoitukseensa. Tekemään oikeutta maahisten valmistamalle, siroin kaiverruksin koristetulle taidonnäytteelle.
Vain Walden kuuli Nastyan kirkaisun viiltäessään tämän kurkun auki. Asunnot oli äänieristetty tehokkaasti loitsuin, jotta asukkaat saisivat nauttia oman kodin rauhasta.
Mies tuhahti tuoreelle vainajalle, joka retkotti hänen vuoteellaan kurkku auki viillettynä. Auki repsahtaneet silmät näyttivät kauhistuneilta. Walden nautiskeli hetken näystä ihaillen ruumista kaikista mahdollisista kulmista pyyhkiessään veren kasteleman tikarin naisen hameeseen. Hän kääri ruumiin aluslakanaan. Siitä pitäisi hankkiutua eroon vielä samana päivänä, sillä hän ei halunnut jonkun huoran raadon lemun tarttuvansa isänsä ostamaan asuntoon. Walden kuvitteli jaksavansa hävittää ruumiin välittömästi, muttei pystynytkään kantamaan vainajaa tällaisessa kunnossa. Miehen oli tyydyttävä laskemaan käärö lattialle.
Hän hoiperteli olohuoneeseen ja otti taikasauvan käteensä. Hänen voimansa riittivät vielä Erican luo ilmiintymiseen.
Walden pani merkille Erican ja sisarensa hölmistyneet ilmeet naisten nähdessä hänen seisovan verisenä valoisassa rappukäytävässä.
”Hei Erica ja sisko”, mies tervehti leppoisasti.
Beatrice puri kämmenselkäänsä.
”Mitä hittoa sinulle on käynyt?” Erica hämmästeli vetäessään Waldenin sisään välttääkseen naapureiden ihmettelyn.
Mies nauroi huvittuneesti. ”Eräs huora yritti varmaan tappaa minut. No, nyt se on kuollut kuin kivi.” Hän horjahti ja joutui ottamaan tukea oven pielestä, ettei olisi kaatunut. ”Oikea villikissa… sellainen se muija todellakin oli…”
Beatrice pudisti päätään nuhtelevasti ja hyvin sisarellisesti. ”Herranen aika! Olet taas ollut sillä tuulella, etkä edes huomaa, miltä tuo kuulosti.”
”Älä jaksa saarnata, Bea”, Walden huokaisi. ”Olen tiennyt aina, etteivät minun huvitukseni ole olleet ’sopivimmasta’ päästä. Varmaan ennen kuin täytin kymmenen…”
Mies käveli hitain, epävarmoin askelin olohuoneeseen peitellen heikkouttaan naisilta. Hän rojahti makaamaan divaanille kylkeään pidellen. ”Kai jompikumpi osaa tehdä tälle jotain?” Macnair kysyi sellaiseen äänensävyyn, että piti sitä itsestään selvyytenä.
Beatrice Macnair Avery suipisteli punattuja suupieliään ja kietoi hartiahuivin paremmin vatsakumpunsa peitoksi. ”Sinä tiedät, ettemme minä ja Erica ymmärrä mitään parantamisesta. Olisit mennyt Pyhään Mungoon.”
”Pah! Pyhään Mungoon sellaisen vamman takia, jota ei voi edes luokitella taikavammaksi”, nuorukainen vähätteli ojentaessaan pitkät säärensä suoraksi raskasluomiset silmänsä suljettuina. ”Ei mitään kiirettä - enhän minä vuoda paljon verta.”
Erica polvistui tuhahtaen divaanin eteen ja alkoi napittaa miehen paitaa auki. Waldenin keskivartalo oli kuivuneen ja kostean, haavasta virtaavan veren peitossa. Tummaverikkö huomasi, ettei vuoto ollut lakannut, eikä tulisi tyrehtymään niin kauan kun haavalle ei tehtäisi mitään. Waldenin ajatukset olivat ilmiselvästi kivussa.
”Toisitko minulle pyyhkeitä ja vadillisen lämmintä vettä?” hän sanoi Beatricelle.
”Hyvä on.”
Velhotar otti sillä aikaa konjakkipullon baarikaapista. Kohta Beatrice palasi pyyhkeiden ja vadin kanssa, ja hän laski ne sohvapöydälle. Erica kastoi ensitöikseen käsipyyhkeen vedessä ja pesi sen avulla veren pois. Nainen kostutti toisen käsipyyhkeen kulmaa konjakilla, sillä hän oli kuullut alkoholin olevan antiseptistä. ”Tämä kirvelee luultavasti”, hän varoitti painellessaan pyyhkeellä haavaa. Walden säpsähti ja kirosi matalasti, mutta ei huutanut. Erica kosketti syvää haavaa kevyesti taikasauvan kärjellä lausuessaan loitsun, jota parantajilla oli tapana käyttää. Hän ei saanut loitsua toimimaan kunnolla, koska haavan olisi pitänyt kadota kokonaan eikä muuttaa sitä pienemmäksi. Verenvuoto sentään lakkasi, Erica totesi itsekseen loitsiessaan sideharsoa, jota saattoi kääriä miehen kyljen ympärille.
”Minä en ole mikään parantaja”, Erica tuhahti pyyhkiessään käsiään tahraavan veren pyyhkeeseen.
Walden kokeili kireää sidettä. ”Pääasia ettei vuoda niin pahasti”, hän totesi. ”Kaada minulle ryyppy, niin olen kohta sen verran tolpillani, että jaksan lähteä kotiin hävittämään huoran ruumiin.”
***
”Kyllä sinusta vielä kehkeytyy kelpo rakastaja”, Erica vakuutteli härnäävään sävyyn suoristaessaan turnyyrillisen leninkinsä helmoja. Nutturan jokainen suortuva oli ojennuksessa, mutta vaikutelma ei ollut ankaran suunnitelmallinen. Kaunottaren tämän hetkinen huulipuna - osuvalta nimeltään Vampyyrittaren suudelma - ei ollut edes tahriintunut lemmiskelyn aikana. Kissamaisen rivo ilme ja Benjin tuntema kliimaksin jälkeinen olotila muistuttivat nuorukaista vaatekerroksen alta löytyvistä kurvikkaista salaisuuksista.
Ohut, paikoitellen repeytynyt täkin virkaa ajava huovan raakki peitti hädin tuskin Benjin strategiset alueet. ”Kertokaa minulle suloisia valheita”, velhonuorukainen lausui. ”Kertokaa minulle enemmän valheita.”
Nainen nauroi helisevästi pää hieman kallellaan. ”Siinähän minulla on oikea pikkurunoilija”, neito kiusoitteli. ”Sinun kannattaisi pukea kohta päällesi, sillä ajattelin keittää meille kahvia.”
”Mmm… en millään jaksaisi”, Benji mankui tavoitellen vihjaavaa äänensävyä. ”Tulisitte takaisin minun viereeni, mademoiselle.”
”Enpä taida.” Neiti heilutteli toruvasti hoikkaa etusormeaan. ”Sait vasta seksiä ja heti pitäisi saada lisää.”
”Olettepa te ilkeä.”
Ilkeämpi kuin osaat ajatella, Erica ajatteli. Hän sanoi ääneen: ”Minä menen joka tapauksessa keittiöön keittämään kahvia. Voisin siivotakin samalla.”
”En osaa kuvitella teitä tekemässä kotitaloustaikoja.”
Erica ei vastannut, sillä hän oli jo mennyt mökin pieneen ja siivottomaan keittiöön. Huone oli tuskin hänen vaatehuonettaan suurempi tila. Sinne oli jollain keinolla mahdutettu puuhella, tiskiallas keittiötasoineen sekä nelikulmainen pöytä, jonka ääreen mahtui korkeintaan neljä ruokailijaa. Tuolit olivat erivärisiä - ja muotoisia - luultavasti ystävien ja sukulaisten lahjoittamia tai muiden pois heittämiä. Kirjavaan räsymattoon oli palanut reikiä, jotka kielivät huonosti päätyneistä ruuanlaittoyrityksistä. Erica päätti siivota perusteellisesti ennen kuin ryhtyisi kahvinkeittoon. Tummaverikkö käytti muutamaa äidiltään ja muilta naispuolisilta sukulaisiltaan omaksumaansa tehokasta loitsua. Taiat hävittivät likaisten astioiden röykkiön ja saivat työtason yksittäiset tavarat parempaan järjestykseen. Kuivuneet ruokatahrat katosivat sauvanheilautuksella.
Kolhiintunut kahvipannu löytyi yläkaapin perukoilta; sen puhtaus kieli ahkerasta käytöstä. Fenwick oli selvästi enemmän kahvin- kuin teenjuojia. Kohta kahvipannu kiehui vanhanaikaisella liedellä. Erica nojasi seinään katsellen kuparisesta kahvipannusta nousevaa höyryjuovaa. Kahvinkeitto oli sopivan arkipäiväistä puuhaa, mitä saattoi tehdä Rabastanin ja Waldenin yllätysvierailua odotellessa. Hermostumista ei saanut näyttää, sillä hänen piti käyttäytyä luontevasti. Vakoojatar asetteli sokeriastian ja kahvikupit valmiiksi hymyillen pahantahtoista hymyä. Nurkassa rapisteleva hiiri näkyi säikkyvän kiiluvia meripihkasilmiä, koska se pujahti vikkelästi koloonsa.
Kohta Benji kolisteli keittiöön kahvin tuoksun houkuttelemana. Nuorukainen oli saanut suorat housut ja parsitun villapaidan ylleen, ja tämä oli vetänyt villasukat jalkaansa.
”Tätä ei tunnista minun keittiökseni”, poika myhäili, ”koska täällä on aivan liian siistiä.”
Erica uskaltautui katsomaan Fenwickia silmiin saatuaan ovelan ilmeensä katoamaan. Hän naurahti kaataessaan heille kahvia peittääkseen sen, ettei keksinyt mitään sanottavaa. Erica siemaili sokerilla ja kermalla makeutettua kahviaan hieman välinpitämättömästi ja mekaanisesti, mutta Benji joi pitkän kulauksen kaksin käsin kannattelemastaan mukista. Nainen oli lukenut päivän aikana kiltalaisen ajatuksia omaksi huvikseenkin. Ei ollut yllättävää paljastua nulikan päähänpinttymäksi, mutta olisi kuvitellut tämän surevan Waldenin tappamaa venakkoa hieman enemmän. Fenwick tunsi lähinnä laimeahkoa sääliä nuorena tapettua naikkosta kohtaan, jonka verinen ruumis oli löytynyt Iskunkiertokujalta. Erica tunsi myös omanlaistaan sääliä naikkosta kohtaan; haksahtaa nyt pölkkypäiseen kiltalaiseen, jota sai olla jatkuvasti opastamassa, mikäli halusi seksin muodostuvan edes siedettäväksi.
Vähäpätöisimmätkin suunnitelmat oli huomioitu Erican urkkimien yksityiskohtien perusteella Fenwickin murhaa suunnitellessa. He tiesivät, ettei Fenwick tuntenut itseään suojattomaksi kuolleelta sukulaiseltaan perimässään metsämökissä, koska tämä aliarvioi kuolonsyöjiä niin suuresti, ettei ollut tajunnut langettaa tontille alkeellisintakaan suojaloitsua. Tänään Benji ei ollut lähdössä minnekään, niinpä kiltalainen ei odottanut ketään luokseen. Hän ei ollut kertonut kenellekään olevansa mökissään ihannenaisensa seurassa.
Lukitsemattoman oven heilahdus, kahdet lähestyvät askeleet ja kaapujen kahina yllättivät Fenwickin totaalisesti. ”Mitä pirua?” velho älähti kuulostaen siltä kuin hänen päälleen olisi kaadettu sangollinen jääkylmää vettä. Mies ehti ainoastaan nousta kömpelösti seisomaan ivallisen naurun kantautuessa keittiön ovelta. Walden ja Rabastan astuivat matalan kynnyksen yli taikasauvat koholla. Kummallakaan ei ollut naamiota eikä kuolonsyöjän koruttoman mustia kaapuja.
”Hei Erica”, Walden tervehti aidosti huvittuneena. ”Sinä ja Fenwick näytte olevan juomassa päiväkahveja.”
Erica kilisteli lusikkaa. ”Kappas, Walden ja Rabastan”, hän hymähti. ”Olenkin odotellut teitä.”
”Oliko tuo joku helvetin vitsi?” Benji Fenwick tiuskahti kolauttaessaan kahvikuppiaan pöydälle. Hän etsi turhaan vastausta tenhottaren liljanvalkeilta kasvoilta.
”Ei todellakaan ollut”, tenhotar tuhahti.
”Sinä sen sijaan olet vitsi, Fenwick”, Rabastan ilmoitti laiskalla, alentuvalla äänellä pyyhkäistessään kiharat suortuvat silmiltään. Aristokraattinuorukainen näytti ennemmin ylimieliseltä kuin erityisen vaaralliselta.
Benji ähkäisi huomatessaan molempien miesten, kahden kuolonsyöjän osoittavan häntä taikasauvoillaan. Ei luvannut hyvää, että hänen muusansa oli puhutellut noita tunkeilijoita ”Rabastaniksi” ja ”Waldeniksi”… Hän vilkuili miehiä purren ennestään paksua alahuultaan toivoen sydämensä pohjasta voivansa puristaa omaa taikasauvaansa vasemmassa kädessään. Waldeniksi puhuteltu mies oli hänelle ja muulle killalle ennestään tuttu. Walden Macnair oli pitkä ja olemukseltaan oikein salskea ministeriön ison kihon poika. Hänellä oli kaksi vuotta nuorempi sisar, joka oli naimisissa Bordeaux Avery -nimisen aristokraatin kanssa; Averykin oli melko varmasti kuolonsyöjä. Kalseasti virnuileva Macnair oli vaarallinen mies. Jossain määrin psykopaattinen tapaus, joka oli monen raa’an surmateon takana.
Vaaleampi kuolonsyöjistä, Rabastan, ei ollut ainakaan Benjille entuudestaan tuttu. Hän oletti nuoren miehen olevan jonkun huomattavan puhdasverisen suvun vesa, joka oli liittynyt kuolonsyöjiin sukulaistensa painostuksesta. Benji ei olisi välttämättä pelännyt tätä Rabastania, ellei olisi ollut sekä tämän että Macnairin armoilla.
”Pyydän, älkää tehkö mitään neiti Lavenhamille”, Benji takelteli uskon sen, minkä halusi uskoa. Ihannenainen saattoi tuntea kuolonsyöjät, mutta tuskin muusalla oli mitään tekemistä kuolonsyöjien ilmestymisen kanssa.
Rabastan ja hänen suloisen kurvikas muusansa nauroivat yhtäaikaisesti halveksuvasti.
”Voi mon petit”, yliluonnollisen kaunis muusa leperteli äänellä, joka tihkui juoksevaa hunajaa sekä kitkerää myrkkyä, ”miten hyväuskoinen sinä osaatkaan olla - suorastaan hidasjärkinen idiootti.” Hän hymyili kujeilevasti Rabastanille ikään kuin nautiskellen jännittyneestä ilmapiiristä ja omien sanojensa herättämistä reaktioista.
Koko kehoa kylmäävät puistatuksen hyökyaallot tärisyttivät Benjia miehen vetäessä kiivaasti henkeä. Ei, ei, ei! Pelkkä hidasjärkiseksi haukkuminen ei saanut häntä uskomaan kauneusihannenaisen olevan samassa juonessa kuolonsyöjien kanssa. Rääväsuinen Nastyakin oli herjannut häntä niin alentavalla ja julmalla tavalla, että ei sellaista ei olisi olettanut kuulevansa naisen suusta. ”Ei haukkuva koira pure”, jästeillä oli tapana sanoa.
”Nulikka ei ole pelkästään hidasjärkinen, vaan kokonaan vailla älyä”, letkautti Rabastan nyrpistäen nenäänsä aivan kuin koko mökki olisi lemunnut paskalta.
Nulikka! Eihän nuori mies voinut olla häntä paljonkaan vanhempi. Neiti Lavenham, veelan verta kantava eroottisten fantasioiden ja hengentuotteiden muusa nauroi terävästi ja ilkkuen. Benji ei tiennyt kuinka kauan nainen nauroi, mutta sitten se lakkasi tämän ottaessa muutaman keinahtelevan askeleen. Erica oli niin lähellä, että heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan.
Noita vaikutti sipaisevan kevyesti hänen sänkisen karheaa poskeaan, mutta raapaisikin hänen kasvojaan pitkillä ja lakatuilla kynsillään, jotka olivat yhtä terävät kuin kissalla. Meripihkankellertävät silmät olivat yhtä hyytävät kuin petollisen hurmaavan vampyyrittaren kiiluvat silmät. ”Minä olen tuhonnut sinua söötimpiäkin pojuja”, Erica Lavenham ivasi. Silkkinen ääni halkoi ilmaa kuin ruoskan sivallus. ”Voin vakuuttaa, etten olisi antanut sinun koskea ikinä minuun kömpelöillä sormillasi, ellei pimeyden lordi olisi käskenyt vietellä sinua, jotta voisin samalla urkkia säälittävän kiltanne asioita.”
Erica laski pehmeän kätensä Rabastanin käsivarrelle. ”Katsos kun minun kaltaisilleni naisille kelpaa vain paras. Sellainen mies, joka on todellinen ilo silmälle ja loistava rakastaja.”
Ikkunasta tulviva valo teki oikeutta Ericalle sekä Rabastan -nimiselle velholle. Kuolonsyöjä oli jossain määrin naismainen, mutta sanainkuvailemattoman kaunis. Rivon aistikas hymy oli kuin langenneella enkelillä. Tuo mies oli hänen ihannenaisensa rakastaja, ja se teki hänet mustasukkaiseksi, vaikka petollinen neiti Lavenham oli johdattanut hänet ansaan suloisilla valheillaan. Benji olisi halunnut katua hyväuskoisuuttaan, jos olisi kyennyt siihen. Hän tiesi maksavansa kalliin hinnan eroottisten fantasioidensa kohteen kanssa vietetyistä hekuman täyteisistä hetkistä. Benji tulisi maksamaan hengellään.
***
If I could turn the page
In time then I'd rearrange
Just a day or two
Close my, close my, close my eyes
But, I couldn't find a way
So I'll settle for one day
To believe in you
Tell me, tell me, tell me lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
Although I'm not making plans
I hope that you understand
There's a reason why
Close your, close your, close your eyes
No more broken hearts
We're better off apart
Let's give it a try
Tell me, tell me, tell me lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
If I could turn the page
In time then I'd rearrange
Just a day or two
Close my, close my, close my eyes
But I couldn't find a way
So I'll settle for one day
To believe in you
Tell me, tell me, tell me lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me, tell me lies)
Fleedwood Mac - Little Lies
Kello oli kymmenen yli kahdeksan aamulla Erican juodessa espressoa asuntonsa pienehkössä ja valoisassa keittiössä. Tähän mennessä hän, luonnostaankin tummapiirteinen nainen, oli ennättänyt laittautua. Hänen vahva ehostuksensa levittyi kasvonpiirteille yhtä taidokkaasti kuin marmorijumalattaren kivipiirteille, eikä monellakaan ollut käsitystä siitä miten hänen kampauksensa oli tehty. Taikaministeriössä piti olla vähän ennen yhdeksää, joten vielä ei ollut mitään kiirettä.
Erica oli juomaisillaan kupistaan huomatessaan vieraan pöllön tapittavan häntä moitteettoman kirkkaan ikkunalasin takaa. Velhotar päästi linnun sisään avaamalla keittiön ikkunan. Kukaan merkittävä yhteiskunnan jäsen ei ainakaan voinut olla kyseessä, koska pergamenttirullaa ei ollut sinetöity minkään aristokraattisen perheen sinetillä. Kohtahan lähettäjä paljastuisi, hän ajatteli väläyttäessään vinon hymyn tuolin selkänojalla istuvalle varpuspöllölle, joka suki höyhenpukuaan.
Neiti Lavenham, kirje alkoi, on ehkä liian aikaista sanoa näin varhaisessa vaiheessa, että te olette tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Minusta se on outoa ottaen huomioon sen, ettemme ole kohdanneet kuin kaksi vaivaista kertaa. Te olette nainen, jota sen enempää minä kuin muut miehet eivät saa mielestään.
Tiedän pyyntöni olevan mahdollisesti kohtuuton ja voi olla, että luulen teidän mielestänne liikoja itsestäni, mutta olisiko mitenkään mahdollista, että teiltä liikenisi aikaa minun tapaamiseeni? Haluaisin kovasti tutustua teihin.
Odotan vastaustanne - päätittepä vastata mitä tahansa
Terveisin,
Benji Fenwick
Vai oikein Benji Fenwick. Olisihan hänen pitänyt arvata, osata päätellä. Fenwickin kirjeessä oli jotain yhdenmukaisuutta joidenkin hänen rakastajakseen haaveilevien miekkosten kirjeiden kanssa; melkein kaikki vakuuttivat kliseiseen tapaan olevansa tavattoman ihastuneita häneen, ja he pyysivät häntä olemaan edes niin pitkämielinen, että suvaitsisi vastata heidän kirjeisiinsä. Lähtemättömän vaikutuksen tekemisen pystyi tulkitsemaan monella tapaa, jos oivalsi lukea rivien välistä. Fenwick käytti kyseistä ilmaisua sen neutraalin monipuolisuuden vuoksi tuodakseen tunteensa vähemmän pateettisesti esiin ilman radikaalia hyökkäävyyttä. Kirjeen luonnosteluun ja kirjoittamiseen oli ilmiselvästi käytetty aikaa; Fenwick oli pyrkinyt hyvään lopputulokseen. Joka tapauksessa kiltalaisen epävarmuus oli havaittavissa.
Erica ei tavallisissa olosuhteissa vaivautunut vastaamaan jokaisen miekkosen itseään toistaviin kirjeisiin, vaan poltti kirjeet takassa tai sujautti ne kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta ne kaivettiin silloin tällöin pölyttymästä. Luettiin kirjeitä ja naurettiin niiden kirjoittajille. ”Saat vettä ja pöllönnamin”, Erica sanoi uteliaalle linnulle. ”Sitä ennen saat odottaa sen verran, että minä saan kirjeen kirjoitettua. Viet sen sitten isännällesi.”
Naisella ei mennyt kuin kymmenen minuuttia vastauksen kirjoittamiseen - jos sitäkään. Tämän killan nulikan johdatteluun ei paljoa tarvittu, vaikka Fenwick ei vaikuttanut yhtä naiivin hidasjärkiseltä kuin kuolonsyöjäksi käännytetty Piskuilan.
***
”En voi muuta kuin ihmetellä hyvää tuuriani”, Fenwick toisteli hengästyneenä tajuttuaan olevansa Erican asunnossa kahden naisen kanssa - vieläpä kaunottaren makuuhuoneessa. Nautintojen näyttämössä.
”Älä sulje koiranpentumaisia silmiäsi, sillä silloin et näe minua ja herkullisia alusvaatteitani”, Erica kiusoitteli.
Turhamaisena naisena hän esitteli mielellään alusvaatteita ja vartaloaan miehille nauttien ihailevista katseista, mutta velhotar pyrki ylläpitämään katsekontaktia aivan toisesta syystä. Benji makasi hänen vierellään pelkät alushousut jalassa. Alushousujen etumus näkyi pullottavan valmiiksi kireänä. Velho nieleskeli nolostuneena ja hermostuneena ikään kuin pikku nulikka ei olisi koskaan ollut sängyssä naisen kanssa.
”En voi ymmärtää, miten minua voi hermostuttaa näin paljon, vaikka me ei olla vielä muuta kuin suudeltu.”
Erica silitti Fenwickin lyhyitä ja karheita hiuksia, jotka eivät tuntuneet lasimaisilta tai samalta kuin Rabastanin enkelinkiharat.
”Mutta kun -”
”Älä ota turhia suorituspaineita”, noita virkkoi sametin pehmeästi.
Benji nousi kyynärpäidensä varaan. ”Monet naiset ovat sanoneet, että olen tosi huono sängyssä, enkä minä halua teidänkin olevan samaa mieltä… En todellakaan.”
”Voi mon chéri, miten aiheettomia pelkoja sinulla onkaan. Katsos, minä olen sen verran kokenut seksin saloissa, että osaan neuvoa sinua.”
”Sanottehan jos teen jotain väärin?” Fenwick mumisi epävarmasti.
”Tietenkin sanon, mon chéri”, Erica vakuutteli. Hän vei huulensa toisen huulille, suuteli miestä avittaen tätä pääsemään oikeaan tunnelmaan. Fenwick vastasi kömpelösti hänen suudelmaansa, sillä miehen kieli liukui liian pitkälle hänen suussaan, mutta Erica vetäytyi hetkeksi suudelmasta ohjeistaen kiltalaista. Suudelma muuttui heti huomattavasti nautinnollisemmaksi auttaen Ericaa itseään saavuttamaan oikean vireen. Nuorukainen tavoitti Erican meripihkanhehkuisen katseen, ja tummaverikkö nyökkäsi kevyesti. Benjin huulet liukuivat varovasti hänen ihollaan, kunnes ne olivat kulkeutuneet poven syvän vaon yläreunaan.
Nainen avasi itse rintaliiviensä hakaset, sillä Benjin kädet olisivat luultavasti tärisseet liikaa, eikä tämä olisi välttämättä saanut vaatekappaletta riisutuksi. ”Voit imeä rintojani, mutta varo käyttämästä hampaita”, Erica virkkoi laiskaan sävyyn. Fenwick suuteli poven pyöreää täyteläisyyttä ennen kuin toinen rinnannipukka kätkeytyi hänen suuhunsa. Hän kiihotti Erican rintoja yhtä harjaantumattomasti kuin vastasi suudelmiin. Velhotar vertasi Fenwickia jatkuvasti Luciukseen ja Rabastaniin; ei jäänyt epäselväksi, että vakoojatar olisi halunnut toisen edellä mainituista tulevan nulikan tilalle.
”Kuvittele nuolevasi sorbettia”, Erica letkautti armollisesti koukistaessaan jalkojaan. Pölkkypää joutuisi tekemään kunnolla kielitöitä. Ehkä hän voisi silloin harkita antautuvansa tälle.
***
Erica venytteli olohuoneessaan antamatta Waldenin läsnäolon häiritä päivärutiinejaan. ”Kuulin muistaakseni Rabastanilta, että sinulla on joku venäläinen katuhuora kierroksessa.”
”Minä olen käynyt huorissa siitä lähtien, kun pääsin Tylypahkasta”, Walden tuhahti katsellen yhdellä jalalla seisovaa, harjoituspukuun pukeutunutta noitaa. ”Hiton outo huomautus Malfoyn rahoilla elävältä muijalta.”
Nainen naurahti Waldenin tokaisulle.
”Ei sinnepäinkään”, Erica totesi laskiessaan vasemman jalkansa alas. Hän heilautti vuorostaan oikean jalkansa ylös tukien sitä käsillään. ”Mutta palataan vielä tähän Nastya -nimiseen huoraan, mon ami.”
”Mistä sinä tiesit sen nimen olevan Nastya?” mustaviiksinen mies ihmetteli. ”Et ainakaan Rabastanilta.”
”Minä en kuullut siitä missään vaiheessa keneltäkään, Walden. Onnistuin lukemaan vähän Fenwickin ajatuksia.”
”Mitä vittua? Sanoitko oikeasti ’Fenwickin’?”
”Sanoinpa hyvinkin. Fenwick on tai on ainakin ollut yhdessä tämän Nastyan kanssa.”
Velho näytti vahingoniloiselta. ”Ah, Fenwick onkin sitten se ’nakkimunainen luuseri’, jota Nastya on haukkunut minulle ohimennen. Onko Fenwickilla oikeasti niin pieni muna?”
Ericalla oli vaikeuksia pysytellä tasapainossa, sillä hän tirskui äänekkäästi ja joutui tukeutumaan seinään. ”Keskimääräistä pienempi kieltämättä, ja kloppi oli muutenkin jokseenkin kehno pano.”
***
Miehen ja naisen voihkaisut ja huohotukset sekoittuivat toisiinsa. Nastyan kädet olivat uponneet miehen vahvaan selkään. Hän tunsi pellavapaitansakin läpi Nastyan kynsien terävyyden, eikä mies ollut tätä hellempi näykkiessään venakon kalpeaa ihoa. Syvät ja kovakouraiset työnnöt raatelivat kosteaksi turvonnutta lihaa saaden naisen huokailemaan sekä kivusta että vulgaarista mielihyvästä raiskausfantasian toistuessa kerta toisensa jälkeen.
Walden parahti purkautuessaan naisen sisään. Lyyhistyi koko painollaan Nastyan päälle raskaasti hengittäen. Noita makasi käpertyneenä hänen allaan. Sumeat savusilmät olivat löytäneet kiintopisteen tilavan makuuhuoneen ainoasta maalauksesta. Waldenin mieli ja ruumis olivat raukeat. Venäläinen katuhuora oli tyydyttänyt hänet jälleen kerran antamalla hänen omistaa halvan ruumiinsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Joku venäläinen katupoika oli varmaan vienyt pikku huoran neitsyyden jo ennen kuin hän oli edes kasvanut naiseksi. Vihkinyt Nastyan ammattinsa saloihin. ”Sinä satutat minua, Walden”, monet Luihuisen pikku lutkat olivat valittaneet kouluaikoina. Nämä kaikki olivat olleet samanlaisia persettään keinuttavia hutsuja, joilla oli ollut kova kiire ahtautua luutakomeroon komean Walden Macnairin kanssa. Vuorossa ollut ämmä olikin käynyt vinkumaan heidän päästyään tositoimiin.
Mies nousi vuoteeltaan ja alkoi pukeutua verkkaisesti viitsimättä napittaa röyhelöhihaista pellavapaitaansa. Hänen rintakehänsä oli lihaksikas ja hyvin muodostunut. Orgasmin jälkimainingit eivät olleet vielä vaalentaneet silmien mustuutta. Waldenin hymy oli riehakas ja leikkisä. Innostunut. Hänen lähipiirinsä olisi tunnistanut tuon hymyn ja läpäisemättömän katseen, mutta Nastya Borodavkija ei tuntenut häntä kunnolla. Walden oli hänelle tavallinen - keskimääräistä paremmin maksava asiakas. Nastya oli nähnyt pimeyden lordin polttaman pimeyden piirron noenmustat ääriviivat hänen vasemmassa käsivarressaan eikä ollut sanonut mitään. Se oli täysin loogista; ovelat Feeniksin killan hännystelijät eivät paljastaneet korttejaan kuolonsyöjille.
Hän laittaisi naikkosen paljastamaan tietonsa ja yhteytensä.
Macnair ei halunnut herättää epäilyksiä, joten hän ei lähtenyt olohuoneeseen hakemaan taikasauvaansa. Sitä vastoin hän veti pitkän hopeatikarin saappaan varresta. Mies lähestyi vuoteella makaavaa huoraa hitain ja vaimein askelin tikaria pitelevä käsi puolittain selän takana. Nastya ei edes kuullut hänen askeliaan; tämä huomasi miehen Waldenin pysähtyessä vuoteen oikealla puolelle.
”Pitääkö mun nousta?” Nastya nurkui. ”Mä en millään jaksaisi.”
Walden ei vastannut naisen kysymykseen. ”Kerro minulle mitä sinä tiedät Feeniksin killasta”, mustahiuksinen mies sanoi painokkaaseen sävyyn.
Slaavinainen siveli eebenpuisen vuoteen kaiverruksetonta päätyä aivan kuin pikkutyttö hypisteli uutta lelua. ”Ei voisi vähempää kiinnostaa koko vitun kilta.”
”Aijjaa”, Walden ivasi. Tikarin terä tuntui jäiseltä hänen kämmentään vasten. ”Sinun heilasi Fenwickhan kuuluu Feeniksin kiltaan.”
”Ja teillä on pimeyden velhon merkki käsivarressanne.” Nainen pyöritteli silmiään hänelle tai hänen huomautukselleen.
”Älä kiertele.”
”En mä kiertelekään.”
”Tiedät takuulla jotain siitä helvetin killasta, joka on heitellyt kapuloita meidän rattaisiimme. Killan asioiden on täytynyt vuotaa Fenwickilta.”
”Se mulkku ei ole kertonut mulle muuta kuin, että kuuluu siihen Dumbledoren kiltaan.”
”Minä en kuule uskoa sinua. En todellakaan usko sinua”, Walden sähähti. Nuorukainen toi tikaria pitelevän kätensä esiin. Nastya ei ennättänyt sanoa mitään huomatessaan Waldenin vieneen hopeatikarin kärjen kurkulleen. Hän älähti yllättyneenä, ei sentään alkanut kirkua.
”Mitä - mitä pirua? Mitä pirua?” Nastya toisteli. Käheä ja raakkuva ääni oli kohonnut korkeammaksi.
Kuolonsyöjäaristokraatti painoi tikarin terää sen verran syvemmälle, että terä jätti pienen naarmun Nastyan kaulalle. Naarmusta ei tullut pisaraakaan verta, rosoisuuden erotti vain lähietäisyydeltä. ”Sinulle ei ole käynyt toistaiseksi huonosti, mutta kohta käy - ellet ole varuillasi”, velho totesi hyisesti.
”Ette ole tosissanne!” huudahti Nastya miehen kumartuessa lähemmäs.
”En laske ikinä leikkiä tällaisista… hmm vakavista asioista…” Mies piirteli tikarilla näkymättömiä kuvioita. Kenties kirjaimia tai numeroita.
Nastya pyristeli kuin hämähäkin tahmeaan ansakudelmaan eksynyt päiväperhonen. Walden ei käsittänyt moista vastarintaa, sillä hän ei ollut tehnyt vielä mitään. Ilmeisesti saaliista ja häikäilemättömästä saalistajasta koostuva klassinen asetelma sai Nastyan ylireagoimaan. Hänenkään taikasauvansa ei ollut käden ulottuvilla, luultavasti pienen ja kuluneen käsilaukun uumenissa muiden tavaroiden seassa. Taikuus oli kanavoimatonta ilman taikasauvaa, sillä harvat olivat kyllin voimakkaita kyetäkseen loitsimaan ilman sauvaa. Nastyan taikavoimat eivät koskaan olleet merkittävän voimakkaat; noita ei ollut käynyt taikakouluakaan kolmea vuotta kauemmin.
Nainen huitoi, rimpuili ja kiemurteli, koska hänen taikuutensa ei riittänyt vastarintaan tarvittavaksi voimavaraksi. Hän kynsi Waldenia kovemmin kuin rajujen, antiromanttisten aktien aikana tavoitellessaan tikaria. Nastyasta ei ollut potentiaaliseksi vastustajaksi täysikasvuiselle, fyysisesti hyvässä kunnossa olevalle miehelle, mutta hän ei ollut täysin avuton. Kaikista naisista ei olisi ollut edes vähäiseksi vastukseksi. Poskeen suunnattu läimäytys höllensi Waldenin otetta, ja tikari kimposi rypistyneiden lakanoiden sekaan.
”Helvetin huora!” ärähti Walden.
Nyt molemmat tavoittelivat tikaria. Välillä näytti siltä, ettei kumpikaan saisi teräasetta ja sitten se oli tilapäisesti toisella. Nastyan laiha käsi oli takertunut koristeelliseen kahvaan, eikä Walden onnistunut anastamaan sitä itselleen. Heidän kamppaillessaan vuoteella tikarin terä osui mihin sattui sohimaan. Waldenin puristaessa tummahiuksisen naisen rannetta terä painui vahingossa miehen kylkeen upoten syvälle lihaan.
”Voi saatana!” Walden sihahti. Ohuthuulinen suu oli vääntynyt tuskaiseen irvistykseen. Mies kavahti taaksepäin, sillä pahasti kirvelevää kylkeään poltteli ja kylmäsi samanaikaisesti. Kipu palautti mieleen sen päivän, jolloin hänestä oli tullut kuolonsyöjä. Pimeyden piirron polttaminen oli sattunut niin paljon, että siitä aiheutuvaa kipua oli vaikea käsittää. Paranemiseen oli mennyt kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa jatkuvaa kirvelyä ja järkyttävää kipua, johon mikään ei ollut tuonut edes lyhytaikaista helpotusta. Tuskainen äännähdys sai Nastyan irrottamaan kuolonsyöjän veren tahriman kätensä. Walden nappasi tikarin hajamielisesti haavan viedessä hänen huomionsa. Oli outoa nähdä oman verensä pulppuavan haavasta ja värjäävän repeytyneen pellavapaidan helakanpunaiseksi. Ilman kirottua kipua lämpimältä tuntuvaa verta ei olisi uskonut hänen omakseen.
Mustaviiksinen mies tavoitteli ivahymyä heilutellessaan veren likaamaa kättään Nastyan silmien edessä, mutta hänen huulensa muotoutuivat ainoastaan kivuliaaseen irvistykseen. Hampaat paljastavaan. ”Katso mitä sinä olet tehnyt”, velho ärähti naiselle.
Venakkokin näytti siltä kuin ei olisi uskonut näkemäänsä. ”En - en m-mä tarkoittanut”, maahanmuuttaja sopersi. ”Mun ote vaan…” Nainen niiskautti siristellen silmiään.
Walden nauroi kolkkoa ja ilkkuvaa naurua niska kaarella. Tummat silmät kiilsivät kuin kuumeisella. Yleensä suitut ja huolitellut hiukset olivat menneet sekaisin kamppailun aikana. Nuorukainen ei ollut varma, oliko veri hänelle itselleen samanlainen kimmoke kuin koiratappeluissa käytettäville rakeille verenpunaisen usvan täyttäessä hänen näkökenttänsä… Se saattoi johtua huimauksesta. Hänhän menetti kaikenaikaa verta, vaikka yritti tyrehdyttää vuotoa puristamalla haavan reunoja yhteen. Silti teki niin paljon mieli tappaa, nähdä toisen tuupertuvan elottomana vuoteelle tietoisena siitä, ettei syvän haavan aiheuttama veren menetys ollut hänen, Waldenin kuolemaksi. Halpa huora ei kyennyt tekemään selvää tappajaksi syntyneestä miehestä.
Ei Nastya varmaankaan ollut valehdellut hänelle tai jättänyt kertomatta mitään kertomisen arvoista. Se ei merkinnyt Walden Macnairille rahtuakaan, koska mielihaluja ei jätetty noteeraamatta. Hänen kätensä saattoi täristä, ja hänellä saattoi olla poikkeuksellisen heikko olo, mutta nuorukainen tiesi kykenevänsä käyttämään tikaria oikeaan käyttötarkoitukseensa. Tekemään oikeutta maahisten valmistamalle, siroin kaiverruksin koristetulle taidonnäytteelle.
Vain Walden kuuli Nastyan kirkaisun viiltäessään tämän kurkun auki. Asunnot oli äänieristetty tehokkaasti loitsuin, jotta asukkaat saisivat nauttia oman kodin rauhasta.
Mies tuhahti tuoreelle vainajalle, joka retkotti hänen vuoteellaan kurkku auki viillettynä. Auki repsahtaneet silmät näyttivät kauhistuneilta. Walden nautiskeli hetken näystä ihaillen ruumista kaikista mahdollisista kulmista pyyhkiessään veren kasteleman tikarin naisen hameeseen. Hän kääri ruumiin aluslakanaan. Siitä pitäisi hankkiutua eroon vielä samana päivänä, sillä hän ei halunnut jonkun huoran raadon lemun tarttuvansa isänsä ostamaan asuntoon. Walden kuvitteli jaksavansa hävittää ruumiin välittömästi, muttei pystynytkään kantamaan vainajaa tällaisessa kunnossa. Miehen oli tyydyttävä laskemaan käärö lattialle.
Hän hoiperteli olohuoneeseen ja otti taikasauvan käteensä. Hänen voimansa riittivät vielä Erican luo ilmiintymiseen.
Walden pani merkille Erican ja sisarensa hölmistyneet ilmeet naisten nähdessä hänen seisovan verisenä valoisassa rappukäytävässä.
”Hei Erica ja sisko”, mies tervehti leppoisasti.
Beatrice puri kämmenselkäänsä.
”Mitä hittoa sinulle on käynyt?” Erica hämmästeli vetäessään Waldenin sisään välttääkseen naapureiden ihmettelyn.
Mies nauroi huvittuneesti. ”Eräs huora yritti varmaan tappaa minut. No, nyt se on kuollut kuin kivi.” Hän horjahti ja joutui ottamaan tukea oven pielestä, ettei olisi kaatunut. ”Oikea villikissa… sellainen se muija todellakin oli…”
Beatrice pudisti päätään nuhtelevasti ja hyvin sisarellisesti. ”Herranen aika! Olet taas ollut sillä tuulella, etkä edes huomaa, miltä tuo kuulosti.”
”Älä jaksa saarnata, Bea”, Walden huokaisi. ”Olen tiennyt aina, etteivät minun huvitukseni ole olleet ’sopivimmasta’ päästä. Varmaan ennen kuin täytin kymmenen…”
Mies käveli hitain, epävarmoin askelin olohuoneeseen peitellen heikkouttaan naisilta. Hän rojahti makaamaan divaanille kylkeään pidellen. ”Kai jompikumpi osaa tehdä tälle jotain?” Macnair kysyi sellaiseen äänensävyyn, että piti sitä itsestään selvyytenä.
Beatrice Macnair Avery suipisteli punattuja suupieliään ja kietoi hartiahuivin paremmin vatsakumpunsa peitoksi. ”Sinä tiedät, ettemme minä ja Erica ymmärrä mitään parantamisesta. Olisit mennyt Pyhään Mungoon.”
”Pah! Pyhään Mungoon sellaisen vamman takia, jota ei voi edes luokitella taikavammaksi”, nuorukainen vähätteli ojentaessaan pitkät säärensä suoraksi raskasluomiset silmänsä suljettuina. ”Ei mitään kiirettä - enhän minä vuoda paljon verta.”
Erica polvistui tuhahtaen divaanin eteen ja alkoi napittaa miehen paitaa auki. Waldenin keskivartalo oli kuivuneen ja kostean, haavasta virtaavan veren peitossa. Tummaverikkö huomasi, ettei vuoto ollut lakannut, eikä tulisi tyrehtymään niin kauan kun haavalle ei tehtäisi mitään. Waldenin ajatukset olivat ilmiselvästi kivussa.
”Toisitko minulle pyyhkeitä ja vadillisen lämmintä vettä?” hän sanoi Beatricelle.
”Hyvä on.”
Velhotar otti sillä aikaa konjakkipullon baarikaapista. Kohta Beatrice palasi pyyhkeiden ja vadin kanssa, ja hän laski ne sohvapöydälle. Erica kastoi ensitöikseen käsipyyhkeen vedessä ja pesi sen avulla veren pois. Nainen kostutti toisen käsipyyhkeen kulmaa konjakilla, sillä hän oli kuullut alkoholin olevan antiseptistä. ”Tämä kirvelee luultavasti”, hän varoitti painellessaan pyyhkeellä haavaa. Walden säpsähti ja kirosi matalasti, mutta ei huutanut. Erica kosketti syvää haavaa kevyesti taikasauvan kärjellä lausuessaan loitsun, jota parantajilla oli tapana käyttää. Hän ei saanut loitsua toimimaan kunnolla, koska haavan olisi pitänyt kadota kokonaan eikä muuttaa sitä pienemmäksi. Verenvuoto sentään lakkasi, Erica totesi itsekseen loitsiessaan sideharsoa, jota saattoi kääriä miehen kyljen ympärille.
”Minä en ole mikään parantaja”, Erica tuhahti pyyhkiessään käsiään tahraavan veren pyyhkeeseen.
Walden kokeili kireää sidettä. ”Pääasia ettei vuoda niin pahasti”, hän totesi. ”Kaada minulle ryyppy, niin olen kohta sen verran tolpillani, että jaksan lähteä kotiin hävittämään huoran ruumiin.”
***
”Kyllä sinusta vielä kehkeytyy kelpo rakastaja”, Erica vakuutteli härnäävään sävyyn suoristaessaan turnyyrillisen leninkinsä helmoja. Nutturan jokainen suortuva oli ojennuksessa, mutta vaikutelma ei ollut ankaran suunnitelmallinen. Kaunottaren tämän hetkinen huulipuna - osuvalta nimeltään Vampyyrittaren suudelma - ei ollut edes tahriintunut lemmiskelyn aikana. Kissamaisen rivo ilme ja Benjin tuntema kliimaksin jälkeinen olotila muistuttivat nuorukaista vaatekerroksen alta löytyvistä kurvikkaista salaisuuksista.
Ohut, paikoitellen repeytynyt täkin virkaa ajava huovan raakki peitti hädin tuskin Benjin strategiset alueet. ”Kertokaa minulle suloisia valheita”, velhonuorukainen lausui. ”Kertokaa minulle enemmän valheita.”
Nainen nauroi helisevästi pää hieman kallellaan. ”Siinähän minulla on oikea pikkurunoilija”, neito kiusoitteli. ”Sinun kannattaisi pukea kohta päällesi, sillä ajattelin keittää meille kahvia.”
”Mmm… en millään jaksaisi”, Benji mankui tavoitellen vihjaavaa äänensävyä. ”Tulisitte takaisin minun viereeni, mademoiselle.”
”Enpä taida.” Neiti heilutteli toruvasti hoikkaa etusormeaan. ”Sait vasta seksiä ja heti pitäisi saada lisää.”
”Olettepa te ilkeä.”
Ilkeämpi kuin osaat ajatella, Erica ajatteli. Hän sanoi ääneen: ”Minä menen joka tapauksessa keittiöön keittämään kahvia. Voisin siivotakin samalla.”
”En osaa kuvitella teitä tekemässä kotitaloustaikoja.”
Erica ei vastannut, sillä hän oli jo mennyt mökin pieneen ja siivottomaan keittiöön. Huone oli tuskin hänen vaatehuonettaan suurempi tila. Sinne oli jollain keinolla mahdutettu puuhella, tiskiallas keittiötasoineen sekä nelikulmainen pöytä, jonka ääreen mahtui korkeintaan neljä ruokailijaa. Tuolit olivat erivärisiä - ja muotoisia - luultavasti ystävien ja sukulaisten lahjoittamia tai muiden pois heittämiä. Kirjavaan räsymattoon oli palanut reikiä, jotka kielivät huonosti päätyneistä ruuanlaittoyrityksistä. Erica päätti siivota perusteellisesti ennen kuin ryhtyisi kahvinkeittoon. Tummaverikkö käytti muutamaa äidiltään ja muilta naispuolisilta sukulaisiltaan omaksumaansa tehokasta loitsua. Taiat hävittivät likaisten astioiden röykkiön ja saivat työtason yksittäiset tavarat parempaan järjestykseen. Kuivuneet ruokatahrat katosivat sauvanheilautuksella.
Kolhiintunut kahvipannu löytyi yläkaapin perukoilta; sen puhtaus kieli ahkerasta käytöstä. Fenwick oli selvästi enemmän kahvin- kuin teenjuojia. Kohta kahvipannu kiehui vanhanaikaisella liedellä. Erica nojasi seinään katsellen kuparisesta kahvipannusta nousevaa höyryjuovaa. Kahvinkeitto oli sopivan arkipäiväistä puuhaa, mitä saattoi tehdä Rabastanin ja Waldenin yllätysvierailua odotellessa. Hermostumista ei saanut näyttää, sillä hänen piti käyttäytyä luontevasti. Vakoojatar asetteli sokeriastian ja kahvikupit valmiiksi hymyillen pahantahtoista hymyä. Nurkassa rapisteleva hiiri näkyi säikkyvän kiiluvia meripihkasilmiä, koska se pujahti vikkelästi koloonsa.
Kohta Benji kolisteli keittiöön kahvin tuoksun houkuttelemana. Nuorukainen oli saanut suorat housut ja parsitun villapaidan ylleen, ja tämä oli vetänyt villasukat jalkaansa.
”Tätä ei tunnista minun keittiökseni”, poika myhäili, ”koska täällä on aivan liian siistiä.”
Erica uskaltautui katsomaan Fenwickia silmiin saatuaan ovelan ilmeensä katoamaan. Hän naurahti kaataessaan heille kahvia peittääkseen sen, ettei keksinyt mitään sanottavaa. Erica siemaili sokerilla ja kermalla makeutettua kahviaan hieman välinpitämättömästi ja mekaanisesti, mutta Benji joi pitkän kulauksen kaksin käsin kannattelemastaan mukista. Nainen oli lukenut päivän aikana kiltalaisen ajatuksia omaksi huvikseenkin. Ei ollut yllättävää paljastua nulikan päähänpinttymäksi, mutta olisi kuvitellut tämän surevan Waldenin tappamaa venakkoa hieman enemmän. Fenwick tunsi lähinnä laimeahkoa sääliä nuorena tapettua naikkosta kohtaan, jonka verinen ruumis oli löytynyt Iskunkiertokujalta. Erica tunsi myös omanlaistaan sääliä naikkosta kohtaan; haksahtaa nyt pölkkypäiseen kiltalaiseen, jota sai olla jatkuvasti opastamassa, mikäli halusi seksin muodostuvan edes siedettäväksi.
Vähäpätöisimmätkin suunnitelmat oli huomioitu Erican urkkimien yksityiskohtien perusteella Fenwickin murhaa suunnitellessa. He tiesivät, ettei Fenwick tuntenut itseään suojattomaksi kuolleelta sukulaiseltaan perimässään metsämökissä, koska tämä aliarvioi kuolonsyöjiä niin suuresti, ettei ollut tajunnut langettaa tontille alkeellisintakaan suojaloitsua. Tänään Benji ei ollut lähdössä minnekään, niinpä kiltalainen ei odottanut ketään luokseen. Hän ei ollut kertonut kenellekään olevansa mökissään ihannenaisensa seurassa.
Lukitsemattoman oven heilahdus, kahdet lähestyvät askeleet ja kaapujen kahina yllättivät Fenwickin totaalisesti. ”Mitä pirua?” velho älähti kuulostaen siltä kuin hänen päälleen olisi kaadettu sangollinen jääkylmää vettä. Mies ehti ainoastaan nousta kömpelösti seisomaan ivallisen naurun kantautuessa keittiön ovelta. Walden ja Rabastan astuivat matalan kynnyksen yli taikasauvat koholla. Kummallakaan ei ollut naamiota eikä kuolonsyöjän koruttoman mustia kaapuja.
”Hei Erica”, Walden tervehti aidosti huvittuneena. ”Sinä ja Fenwick näytte olevan juomassa päiväkahveja.”
Erica kilisteli lusikkaa. ”Kappas, Walden ja Rabastan”, hän hymähti. ”Olenkin odotellut teitä.”
”Oliko tuo joku helvetin vitsi?” Benji Fenwick tiuskahti kolauttaessaan kahvikuppiaan pöydälle. Hän etsi turhaan vastausta tenhottaren liljanvalkeilta kasvoilta.
”Ei todellakaan ollut”, tenhotar tuhahti.
”Sinä sen sijaan olet vitsi, Fenwick”, Rabastan ilmoitti laiskalla, alentuvalla äänellä pyyhkäistessään kiharat suortuvat silmiltään. Aristokraattinuorukainen näytti ennemmin ylimieliseltä kuin erityisen vaaralliselta.
Benji ähkäisi huomatessaan molempien miesten, kahden kuolonsyöjän osoittavan häntä taikasauvoillaan. Ei luvannut hyvää, että hänen muusansa oli puhutellut noita tunkeilijoita ”Rabastaniksi” ja ”Waldeniksi”… Hän vilkuili miehiä purren ennestään paksua alahuultaan toivoen sydämensä pohjasta voivansa puristaa omaa taikasauvaansa vasemmassa kädessään. Waldeniksi puhuteltu mies oli hänelle ja muulle killalle ennestään tuttu. Walden Macnair oli pitkä ja olemukseltaan oikein salskea ministeriön ison kihon poika. Hänellä oli kaksi vuotta nuorempi sisar, joka oli naimisissa Bordeaux Avery -nimisen aristokraatin kanssa; Averykin oli melko varmasti kuolonsyöjä. Kalseasti virnuileva Macnair oli vaarallinen mies. Jossain määrin psykopaattinen tapaus, joka oli monen raa’an surmateon takana.
Vaaleampi kuolonsyöjistä, Rabastan, ei ollut ainakaan Benjille entuudestaan tuttu. Hän oletti nuoren miehen olevan jonkun huomattavan puhdasverisen suvun vesa, joka oli liittynyt kuolonsyöjiin sukulaistensa painostuksesta. Benji ei olisi välttämättä pelännyt tätä Rabastania, ellei olisi ollut sekä tämän että Macnairin armoilla.
”Pyydän, älkää tehkö mitään neiti Lavenhamille”, Benji takelteli uskon sen, minkä halusi uskoa. Ihannenainen saattoi tuntea kuolonsyöjät, mutta tuskin muusalla oli mitään tekemistä kuolonsyöjien ilmestymisen kanssa.
Rabastan ja hänen suloisen kurvikas muusansa nauroivat yhtäaikaisesti halveksuvasti.
”Voi mon petit”, yliluonnollisen kaunis muusa leperteli äänellä, joka tihkui juoksevaa hunajaa sekä kitkerää myrkkyä, ”miten hyväuskoinen sinä osaatkaan olla - suorastaan hidasjärkinen idiootti.” Hän hymyili kujeilevasti Rabastanille ikään kuin nautiskellen jännittyneestä ilmapiiristä ja omien sanojensa herättämistä reaktioista.
Koko kehoa kylmäävät puistatuksen hyökyaallot tärisyttivät Benjia miehen vetäessä kiivaasti henkeä. Ei, ei, ei! Pelkkä hidasjärkiseksi haukkuminen ei saanut häntä uskomaan kauneusihannenaisen olevan samassa juonessa kuolonsyöjien kanssa. Rääväsuinen Nastyakin oli herjannut häntä niin alentavalla ja julmalla tavalla, että ei sellaista ei olisi olettanut kuulevansa naisen suusta. ”Ei haukkuva koira pure”, jästeillä oli tapana sanoa.
”Nulikka ei ole pelkästään hidasjärkinen, vaan kokonaan vailla älyä”, letkautti Rabastan nyrpistäen nenäänsä aivan kuin koko mökki olisi lemunnut paskalta.
Nulikka! Eihän nuori mies voinut olla häntä paljonkaan vanhempi. Neiti Lavenham, veelan verta kantava eroottisten fantasioiden ja hengentuotteiden muusa nauroi terävästi ja ilkkuen. Benji ei tiennyt kuinka kauan nainen nauroi, mutta sitten se lakkasi tämän ottaessa muutaman keinahtelevan askeleen. Erica oli niin lähellä, että heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan.
Noita vaikutti sipaisevan kevyesti hänen sänkisen karheaa poskeaan, mutta raapaisikin hänen kasvojaan pitkillä ja lakatuilla kynsillään, jotka olivat yhtä terävät kuin kissalla. Meripihkankellertävät silmät olivat yhtä hyytävät kuin petollisen hurmaavan vampyyrittaren kiiluvat silmät. ”Minä olen tuhonnut sinua söötimpiäkin pojuja”, Erica Lavenham ivasi. Silkkinen ääni halkoi ilmaa kuin ruoskan sivallus. ”Voin vakuuttaa, etten olisi antanut sinun koskea ikinä minuun kömpelöillä sormillasi, ellei pimeyden lordi olisi käskenyt vietellä sinua, jotta voisin samalla urkkia säälittävän kiltanne asioita.”
Erica laski pehmeän kätensä Rabastanin käsivarrelle. ”Katsos kun minun kaltaisilleni naisille kelpaa vain paras. Sellainen mies, joka on todellinen ilo silmälle ja loistava rakastaja.”
Ikkunasta tulviva valo teki oikeutta Ericalle sekä Rabastan -nimiselle velholle. Kuolonsyöjä oli jossain määrin naismainen, mutta sanainkuvailemattoman kaunis. Rivon aistikas hymy oli kuin langenneella enkelillä. Tuo mies oli hänen ihannenaisensa rakastaja, ja se teki hänet mustasukkaiseksi, vaikka petollinen neiti Lavenham oli johdattanut hänet ansaan suloisilla valheillaan. Benji olisi halunnut katua hyväuskoisuuttaan, jos olisi kyennyt siihen. Hän tiesi maksavansa kalliin hinnan eroottisten fantasioidensa kohteen kanssa vietetyistä hekuman täyteisistä hetkistä. Benji tulisi maksamaan hengellään.
***
If I could turn the page
In time then I'd rearrange
Just a day or two
Close my, close my, close my eyes
But, I couldn't find a way
So I'll settle for one day
To believe in you
Tell me, tell me, tell me lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
Although I'm not making plans
I hope that you understand
There's a reason why
Close your, close your, close your eyes
No more broken hearts
We're better off apart
Let's give it a try
Tell me, tell me, tell me lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
If I could turn the page
In time then I'd rearrange
Just a day or two
Close my, close my, close my eyes
But I couldn't find a way
So I'll settle for one day
To believe in you
Tell me, tell me, tell me lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me, tell me lies)
Fleedwood Mac - Little Lies
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti