Author:
Lavinia
Beta:
Ciffie
Rating:
K-11
Genres:
historiallinen draama, one-shot
Kirjoitettu: 2010
Disclaimer:
Minun, minun.
Summary:
Swanfieldin herttuatar oli harvoja euforian arvoisia naisia.
A/N:
Finfanfunin Aikakausi -haaste, 1700-luvun Englanti
”Aivan
järkyttävän näköistä seutua”, nuori nainen nurkui
vilkuillessaan kiiltävien vuokravaunujen ikkunasta näkyviä
huonokuntoisia asuinrakennuksia ja ahtailla kaduilla kuljeskelevia
resuisia ihmisiä. ”Onko madame la duchesse aivan varma - aivan
varma että haluaa tulla juuri tänne?”
Madame
la duchesseksi puhuteltu vallasnainen taputteli hajamielisesti
vatsanseutuaan. ”Sietäisit saada ympäri korvia, Jeanne”, madame
tuhahti, ”sillä herrasväen asiat eivät kuulu millään muotoa
palvelusväelle. Minulla on omat syyni hankkiutua tästä turhasta
sikiöstä eroon.”
”Tietääkseni
aviomiehenne lapsesta”, kamarineito Jeanne huomautti.
”Minulla
ei ole pienintäkään aikomusta synnyttää lasta sen enempää
aviomiehelleni kuin muille. Ah, taidammekin olla perillä. Käypä
sanomassa ajurille, että odottaa meitä sen aikaa, kun sen ämmän
luona menee.”
”Vuokravaunuilla
vielä!” Jeanne nurkui lähinnä itsekseen. ”Tällaisissa
epämukavasti jousitetuissa vuokravaunuissa, joissa on kyyditetty
kaikenlaisia tallukoita ja moukkia. Mitä isä-vainajannekin sanoisi?
Mon dieu…” Kamarineito kapusi kuitenkin ripeästi vaunuista.
Herttuatar
ja hänen palvelijattarensa ylittivät pian mukalakivetyn, saastan
peittämän kadun helmojaan kannatellen. Huteron näköinen
kolmikerroksinen hökkeli kohosi vaaleana heidän edessään.
Herttuatar nyökkäsi huomaamattomasti ennen kuin he menivät
sisälle. Hän alkoi nousta kapeaa portaikkoa, kunnes saapui
kolmanteen kerrokseen. ”Missä sinä kuhnailet, Jeanne?” hän
tivasi käskevään sävyyn.
”Tässähän
minä, madame la duchesse”, Jeanne vastasi portaiden yläpäästä.
”Yhym.”
Nuori herttuatar koputti kuuluvasti kolmannen kerroksen perimmäistä
ovea. Pian ovi avattiin, ja hyvin lyhyt nainen seisoi lihavine
ruhoineen ovenpielten kehystämänä. Koominen ilmestys muistutti
jonkun verran turpeaa emakkoa pienine siansilmineen, punakoine
kasvoineen ja kärsämäisine pystynenineen. Ohuina ja ennen aikojaan
harmaantuneina hapsottavat haivenet oli kietaistu päälaelle
pienelle ja sotkuiselle sykerölle.
”P-peremmälle
vaan r-rouva”, nainen änkytti, jolloin kamarineito tirskahti
alentuvasti.
Swanfieldin
herttuatar purjehti ylväästi pimeään ja niukasti kalustettuun
huoneeseen, jonka puupinnat olivat enimmäkseen ohuen pölykerroksen
vaaleuden peitossa. Takkuturkkinen kissan rääpäle oli linnoittunut
savuttavan takan edustalle pesemään kaikenkirjavaa turkkiaan.
Herttuatar kaivoi pullean rahakukkaron esiin ja löysäsi sen
nyörejä. Kilinä houkutteli sikiönlähdettäjän vaappumaan
lähemmäs herttuatarta ja ojentamaan paksusormista kättään
kolikkokukkaron suuntaan. ”Siinä pitäisi olla normaalia taksaasi
enemmän”, herttuatar ilmoitti ranskalaisittain murtaen.
”Juu-u,
juu”, sikiönlähdettäjä mumisi hiljaa laskeskellessaan
kultakolikoita. ”Enemmänkin.”
Madamen
kaarevat kulmakarvat kohosivat, ja pienet sieraimet laajenivat
inhosta ja halveksunnasta, jota hän ei ollut tuonut ajomatkan aikana
yhtä vahvasti esiin kuin kamarineito. Vatsaa poltteli kuvottavasti,
ja kitkerä oksennusta enteilevä sapekkuus oli noussut hänen
kielelleen. Kirottu aamupahoinvointi, kirottu sikiö joka oli ehtinyt
koetella hänen kärsivällisyyttään. Edessä oleva kipu ei saanut
kavahtamaan tai pelkäämään, koska hetkellinen alavatsaa
korventava tuska toisi jälleen kerran ainakin väliaikaisen
vapahduksen.
”Minne
minä voin asettua?”
Lyhyt
etusormi osoitti moneen kertaan parsittua nojatuolia, jolle levitetty
valkoinen pellavapyyhe. Herttuatar asettui tottuneesti tuolille; hän
siirsi hamekerrokset tieltä, nosti koukistetut jalkansa edessä
olevalle jakkaralle ja levitti laiskasti reitensä. Eukko saisi luvan
pitää kiirettä, jotta hän pääsisi mahdollisimman nopeasti tästä
tunkkaisesta rotankolosta.
***
Viikon
kuluttua Satine Swanleigh (omaa sukua de Moralle) makasi
puolipukeissa simpukanmuotoisella katosvuoteellaan kirjoittamassa
kirjettään kaksoisveljelleen Chereden markiisille. Pronssinruskeat,
luonnonraitojen elävöittämät hiukset oli käherretty
piippaussaksilla, ja kiharoista oli taiteiltu pomadan, hiusvalkin ja
hiussolkien avulla viimeisimmän ranskalaismuodin mukainen kampaus.
Satinen soikeat kasvot olisivat olleet täydellisen kauniit ilman
lumenvalkoisen puuterin ja silmäkulman lähelle kiinnitetyn
kauneuspilkun viimeistelemää ehostustakin. Hänen kasvonpiirteensä
olivat veistokselliset sekä harmoniset, ja mantelinmuotoiset
turkoosisilmät olivat hyvin hypnoottisen suuret olematta liian isot
herttuattaren kasvoihin. Satine näytti puolivalmiissa koreudessaan
siltä kuin olisi odottanut rakastajaa. Niin ei kuitenkaan ollut.
”Tohtori
Johnson on tullut, Teidän armonne”, Jeanne ilmoitti.
Hänen
emäntänsä kiersi mustepullon korkin kiinni ja siirsi
kirjoitustarvikkeet toiselle yöpöydälle. Hän nojautui äärimmäisen
viehkeästi pulleita pieluksia vasten. ”Pyydä hänet sisään.”
”Kyllä,
madame la duchesse.”
Eipä
aikaakaan kun kamarineito ohjasi miellyttävän näköisen tohtorin
emäntänsä ruusunpunaiseen makuuhuoneeseen. ”Hyvää päivää,
Teidän armonne”, tohtori tervehti ranskaksi.
”Kas,
tohtori”, Satine sanoi nyökäten.
Tohtori
Johnson laski nahkaisen lääkärinlaukkunsa sijaamattomalle
vuoteelle. ”Mikä teitä vaivaa?”
Herttuatar
heilautti kyllästyneenä kättään. Hän ei ollut voinut kertoa
juorujen ja skandaalin pelossa syytä lääkärin haetuttamiseen.
”Minulla on ollut vuotoa yhtäjaksoisesti parin viikon ajan.”
”Ei
taida olla kyse normaalista kuukautisvuodosta?”
”Ei,
ei.”
”Onko
teillä muunlaisia oireita - kipuja tai kouristuksia?”
”Alussa
viiltävää kipua alavatsassa ja runsasta vuotoa, joka ei ole
vähennyttyäänkään tyrehtynyt kokonaan”, aatelisrouva vastasi.
”Minun
täytynee tehdä teille sisätutkimus”, otsaansa rypistävä
lääkäri totesi alkaessaan etsiä laukustaan tutkimukseen
tarvittavia välineitä. ”Jos madame la duchesse sallii?”
”Siitä
vaan; tehkää työnne”, Swanfieldin herttuatar virkkoi viileään,
etäiseen äänensävyyn asettuessaan vuoteen reunalle koukkuun
nostetut polvet levitettynä katsellen baldakiinia miltei suljettujen
luomiensa raosta. Hän sävähti tuntiessaan tohtorin sujauttavan
kylmän rautainstrumentin hänen sisälleen. Tutkimus ei
nolostuttanut tai saanut häntä punastumaan, sillä Satine ei ollut
mikään kainon hyveellinen pikkurouva, vaan kyltymätön lumoojatar,
jolla oli yhtä paljon kokemusta miehistä kuin hänen
kaksoisveljellään naisista. Kirvelevä kivun aistimus tärisytti
hänen levitettyjä reisiään. ”Pardi!” hän sähähti voimatta
kätkeä tuskaisuuttaan, sillä hän ei aavistanut tutkimuksen vievän
oletettua vähemmän aikaa.
”Se
olikin siinä”, herra Johnson ilmoitti, jolloin Satine laski
helmansa alas.
”No?
Mistä siinä oli kyse? Oliko se jotain vakavaa?”
”Teidän
synnytyselimenne ovat jonkin verran tulehtuneet, joten tutkimuskin
teki kipeää. Taidan tietää mikä on aiheuttanut tulehduksen,
mutta olen niin tahdikas, etten sekaannu potilaideni
yksityisasioihin.”
Jeanne
älähti.
”Siinä
teette oikein”, Satine sanoi painokkaasti.
”Ei
siinä kaikki, Teidän armonne.”
”Kuinka
niin, herra Johnson?”
”Vuoto
tulee loppumaan ennen pitkää, mutta valitettavasti te ette voi enää
tulla raskaaksi”, lääkäri ilmoitti.
”Voi
herttuatar parkaa -”, Jeanne aloitti pahoitellen, mutta hänen
emäntänsä vaiensi hänet pelkällä alentuvalla katseella.
Eipä
ollut suurikaan menetys, Satine ajatteli huojennuksen valaessa
raukeutta hänen hoikkaan, kuitenkin hyvin muodokkaaseen
ruumiiseensa. Laiska hymy kohotti hänen suupieliään. Yksikään
loismainen, etäiseksi jäävä olio ei enää paisuttaisi hänen
uuman seutuaan muodottoman pulleaksi, joten hän saattaisi tästä
lähtien heittäytyä seurauksettomiin lemmenleikkeihin täysin
vapautuneesti. Viimeisin abortti oli vapauttanut hänet sitovimmasta
kahleesta, jonka ei olisi pitänyt turmella hekumallisiin
aistinautintoihin syntyneen naisen fyysistä täydellisyyttä. Hänen
ei enää tarvinnut olla kateellinen veljensä kaltaisille
viettelijöille, joiden nautintoa mitkään jälkiseuraamukset eivät
laimentaneet. Swanfieldin herttuatar oli harvoja euforian arvoisia
naisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti