Sijaisena
Polvistunut Erica kuunteli mestariaan tarkkaavaisena, kädet ristittyinä.
”Menet ylihuomenna pariksi viikoksi Alecto Carrow'n sijaiseksi Tylypahkaan, neiti Lavenham”, virkkoi mestari. ”Hän hoitaa sillä aikaa erästä toista tehtävää. Alecto jättää sinulle muistiinpanonsa ja pidät kiinni opetussuunnitelmasta. Samalla saat vakoilla Tylypahkassa ja kylässä; raportoit kaikesta epäilyttävästä muille kuolonsyöjille tai suoraan minulle saadessasi selville jotain olennaista tai kriittistä. Uskoisin että selviydyt tehtävästä, sillä olet jokseenkin älykäs ja taitava nainen. Esitä kysymyksesi nyt, mikäli tunnet tarvetta siihen.”
”Ei ole, herrani”, vakoojatar sanoi, ”voitte luottaa minuun. Voitte luottaa minun suorittavan tehtäväni.” Nainen suuteli herransa kaitaa kättä. ”Näkemiin, mestari.”
”Näkemiin, neiti Lavenham.”
Tylypahkalaiset yllättyivät kaksi päivää myöhemmin nähdessään tumman kaunottaren nousevan threstalin vetämistä vaunuista. Noita oli pukeutunut beigeen ja mansikanpunaiseen asukokonaisuuteen. Turkikseen, villaan ja silkkiin.
”Mitä hän tekee täällä?” kysyi eräs Ernie Macmillan -niminen puuskupuhpoika.
”En osaa sanoa”, hänen tupatoverinsa (tyttö) sanoi ääntään madaltaen, mutta ainakin nuo Luihuisen ääliöt – etupäässä Crabbe ja Goyle tuijottavat häntä kuin mitkäkin tolvanat.”
Pihalle ryhmittyneet luihuiset näyttivät tuntevan naisen ainakin jotenkuten.
”Tuohan on Erica Lavenham, entinen vaarallisten otusten hävityskomitean sihteeri”, Pansy Parkinson totesi. ”Hän oli samalla luokalla minun ja Blaisen tätien kanssa.”
”Ah, mikä nainen!” Blaise Zabini huudahti ilman ylenkatsetta.
”Kaikki kaksilahkeiset ovat tietysti ihan lääpällään Erica Lavenhamiin. Olivat jo hänen opiskellessaan Tylypahkassa. Nainen oli poikien keskuudessa suosittu – ei niinkään tyttöjen”, Pansy juorusi ystävättärilleen.
Blaise Zabini, Crabbe, Goyle ja kuudesluokkalainen Sixtus Harper lähtivät kiireesti Erican perään tavoitellen hurmaavinta hymyään.
”Neiti Lavenham!” Blaise huudahti tervehdykseksi. ”Neiti Lavenham!”
Erica kääntyi kannoillaan. ”Niin, mon ami?”
”Sallikaa minun esitellä itseni ja ystäväni.”
Naisen helkkyvä nauru oli kuin musiikkia poikanelikon korville. ”Minä tunnen jo nuoren Goylen, mutta tutustuisin mielelläni teihin muihin.”
Pojat kättelivät häntä vuorotellen.
”Sixtus Harper.”
”Vincent Crabbe.”
”Blaise Zabini.”
”En tunne sinun isääsi, Blaise – vain Susannah-tätisi”, neiti Lavenham virkkoi. ”Sitä vastoin teidän muiden isät ovat vanhoja tuttujani.”
”Sallikaa meidän auttaa matkatavaroidenne kanssa”, aatelispojat tarjoutuivat.
”Mikäs siinä.”
Niinpä Crabbe ja Goyle saivat kunnian leijuttaa Erican viininpunaista matka-arkkua.
”Mikä toi teidät Tylypahkaan, mademoiselle Lavenham?” Blaise kysyi heidän kävellessään.
”Pimeyden lordin käsky. Tulen pariksi viikoksi Alecton sijaiseksi opettamaan jästitietoa.”
”Teidän täytyy sitten sortaa korpinkynsiä, puuskupuheja ja rohkelikkoja urakalla”, järkälemäinen Crabbe hörähti.
Tummaverikön huulipunahymy oli mairean ilkamoiva. ”Enköhän minä opi ’talon tavoille’ tuota pikaa. Te voitte tarvittaessa opastaa minua, elleivät Carrowit kykene siihen.”
”Haha, voitte olla varma siitä että tulemme auttamaan teitä parhaamme mukaan!” naurahti Sixtus Harper.
”Voisitte saattaa minut rehtorin kansliaan, sillä minulla on tapaaminen rehtori Kalkaroksen kanssa”, tenhotar huomautti. Eipä aikaakaan kun Erica oli jo Severus Kalkaroksen työhuoneessa.
”Päivää, parahin rehtori”, nainen tervehti.
”Päivää, neiti Lavenham”, Kalkaros sanoi.
Erica ojensi kätönsensä miehen suudeltavaksi, ja tämä hipaisi sitä kohteliaasti ohuilla huulillaan. Itseasiassa Severus Kalkaros ei ollut hassumman näköinen mies, vaikka hänellä oli suuri kyömynenä sekä rasvaiset hiukset. Severus Kalkaros oli sivistynyt ja älykäs sekä taitava velho. Sitä vastoin huoneessa istuvat Carrowin kaksoset olivat tavoiltaan karkeita ja sivistymättömiä.
”Saako teille olla lasi valkoviiniä?” rehtori tiedusteli.
”Kyllä kiitos.” Velhotar veti hansikkaat käsistään ja sytytti savukkeen.
”Alecto sanoi sinun tulevan hänen sijaisekseen sillä aikaa, kun hän on Englannin puolella pimeän lordin asioissa”, professori Kalkaros virkkoi viitaten lyhyeen ja pönäkkään kuolonsyöjättäreen.
”Niin. Pimeyden lordi sanoi sinun jättävän muistiinpanosi minulle ja opastavan muutenkin”, Erica sanoi Alectolle.
”Luonnollisesti”, kuolonsyöjätär vastasi. Oikeastaan voisitkin tulla kohta niin sanottuun työhuoneeseeni.
”Hyvä on; se käy oikein hyvin.”
Kalkaros siemaili viiniannostaan. ”Ettekös te olleet minua kolmea luokkaa ylempänä kouluaikoina?”
”Niinhän minä olin, ja nämä Carrowin kaksoset puolestaan olivat vuotta ylemmällä vuosikurssilla kuin minä.
Tylypahkan kuolonsyöjärehtori kätteli Ericaa. ”Yhteistyömme tulee sujumaan mitä parhaiten, sillä pimeän lordilla ei ole koskaan ollut valittamista teidän suhteenne.”
”Eikä teidänkään suhteenne, herra Kalkaros. Olette olleet suureksi avuksi mestarillemme.”
”Hyvä kun et vihjannut Kalkarokselle mitään raiskaukseen liittyvää”, Amycus sanoi käytävässä heidän ollessaan matkalla Alecton työhuoneeseen.
”Minulla ei ollut siihen tarvetta, sillä oletan jopa sinun osaavan käyttäytyä asiallisesti”, Erica totesi kuivasti.
Alecton työhuone sijaitsi toisessa kerroksessa. Huone oli yleisilmeltään synkähkö, ja niukka kalustus koostui raskastekoisesta kirjoituspöydästä, renessanssituoleista, arkistointikaapista, peilistä sekä karkeatekoisiin hopeisiin valokuvakehyksiin laitetuista Carrowien sukulaisten valokuvista. Alecto Carrow otti pöytälaatikosta nahkakansion ja keskikokoisen kalenterilta vaikuttavan kirjasen. ”Tässä ovat minun muistiinpanoni. Kalenterissa on listaus kaikista oppilaista sekä opintosuunnitelman runko päivämäärineen. Asioita käsitellään sen mukaisessa järjestyksessä.”
Erica nyökkäsi.
”Tunneille tulevat jokaisen vuosikurssien oppilaat kaikista neljästä tuvasta vuosikurssittain. Sinun tehtäväsi on luennoida kaiken aikaa, kun kakarat tekevät muistiinpanoja. Lähetät kaikki rettelöitsijät jälki-istuntoon – luihuisia lukuunottamatta.”
”Aivan.”
”Tarkastat myös penskojen kirjeet, ennen kuin ne lähettävät ne”, Amycus ohjeisti. ”Kaikki epäilyttävä ja aatetta herjaava takavarikoidaan ja niitä kakaroita rangaistaan, jotka kirjoittavat sellaista. Sinulla on apuna Shadow’n sisarukset, parikymppiset likat.”
”Selvä.” Erica pakkasi Alecton muistiinpanot ja kalenterin kiiltonahkalaukkuunsa. ”Tässä vaiheessa asettuisin mielelläni taloksi. Oletan tuntien aikataulun selviävän kalenterista, että näkemiin vaan, Alecto.”
Löydettyään itselleen varattuun makuuhuoneeseen Erica riisui viittansa ja turkihattunsa. Hän kasasi tyynyjä selkänsä taakse ja kaivoi kuolonsyöjättäreltä saadun opetusmateriaalin esiiin
laitettuaan tekojalokivin koristellut kehyksettömät lasit päähänsä. Parin viimeisen vuoden aikana hänen lähinäkönsä oli huonontunut niin paljon, että velhotar joutui käyttämään lukulaseja. Isällä oli sama vika, ja Frederick oli käyttänyt lukulaseja jo Erican lapsuudessa. Äiti ei tarvinnut vieläkään lukulaseja, vaikka oli yli kuudenkymmenen ja vain kaksi vuotta isää nuorempi.
Alecto Carrow’n käsiala oli edelleen yhtä suttuisen epäselvää tuherrusta kuin siinä naurettavassa kortissa, jonka nainen oli lähettänyt kuusitoistavuotiaalle Waldenille. Käsialan tulkitseminen oli paikoitellen mahdotonta, kerrassaan pitkästyttävää.
Kaikki kunnia pimeyden lordille, mutta hän, Erica Odette Lavenham Tylypahkassa sijaisopettajana oli sellainen yhtälö, joka ei olisi koskaan tullut hänen mieleensä kouluaikoina. Olkoonkin jästinvastaista propagandaa. Illallista odotellessaan hän voisi ihan hyvin ottaa kauneusunet...
***
Osa seitsemäsluokkalaisista yllättyi uudemman kerran mennessään jästitiedon luokkaan. Opettajanpöydän takana ei istunutkaan Carrow’n kaksossisar, vaan eilinen kaunotar, jonka perään luihuiset olivat lähteneet.
”Hyvää huomenta, luokka”, sijaisopettajatar virkkoi.
”Hyvää huomenta”, osa oppilaista mutisi vaisusti, luihuiset reippaammin. He istuivat muutenkin rennonpina kuin muiden tupien oppilaat. Etuoikeutettuina.
”Minä olen Erica Lavenham”, tummaverikkö esittäytyi. ”Olen täällä kaksi viikkoa tuuraamassa Professori Carrow’ta. Haluan itseäni puhuteltavan neiti Lavenhamiksi enkä professoriksi. Onko ymmärretty?”
”Kyllä, neiti Lavenham.”
”Hyvä. Sitten jatkammekin siitä mihin jäitte viimeksi professori Carrow’n kanssa.” Erica laittoi lasit nenälleen tarjoten oppilaille aikaa kaivaa muistiinpanovälineensä esiin. Luihuisen tytöt tuijottivat häntä epäluuloisinsa aivan kuin eivät olisi olleet varmoja siitä, mikä hän oli naisiaan. Erica luki ääneen muistiinpanoja jästien yhteiskunnasta arvaillen joitakin sanoja, joista ei saanut kunnolla selvää. Luokka kirjoitti muistiinpanoja tukevatekoista ja irlantilaisen näköistä poikaa sekä muutamaa muuta lukuunottamatta. Vakoojattaren korvilta ei jäänyt kuulematta, mistä kyseiset oppilaat keskustelevat.
”Tuo neiti Lavenham on ihan varmasti tiedätte-kai-kenen kätyreitä”, tukeva poika totesi.
”Totta, Neville. Sillä on Carrow’n muistiinpanotkin; kyllä se sitä kannattaa.”
Erica lopetti ääneenlukemisen.
”Mitä nyt?” oppilaat kysyivät.
Ivahymy välähti Erican kasvoilla hänen tarkastellessaan kalenteriin kirjoitettua istumajärjestystä. ”Hmm, Longbottomilla ja Finniganilla tuntuu olevan kova hinku arvailla
syitä minun läsnäolooni?”
”Ei me mitään sanottu”, Longbottom ja Finnigan koettivat kiistää.
”Mistä lähtien koulun henkilökunnan – vakituisten sekä sijaisten yksityisasiat ovat kuuluneet oppilaille?” Erica kysyi hunajaisesti. ”Ja mitä opimmekaan tästä? Viitatkaa jos luulette tietävänne?”
Goylen pojan käsi nousi pystyyn ensimmäisenä.
”Niin, Gregory?”
”Opettajien yksityisasiat eivät kuulu oppilaille.”
”Täsmälleen. Viisi pistettä Luihuiselle. Sitten vielä toinen kysymys: mikä on näiden oppituntien tarkoitus?”
Rotevarakenteinen luihuistyttö viittasi.
”Ole hyvä, Millicent”, kehotettiin.
”Opiskelu.”
”Oikein, toiset viisi pistettä Luihuisen tuvalla.” Erica katsoi lasiensa yli. ”Haluaisin niin kovasti teidän oppivan jästeistä, mutta eihän siitä tule mitään, mikäli muutamat oppilaat eivät keskity opiskeluun. Otan vastaan ehdotuksia siitä, miten minun tulee menetellä tällaisissa tilanteissa.”
Blaise nosti kätensä. Hän oli komea tummahipiäinen poika korkeine poskipäineen ja hyvin muodostuneine vartaloineen. Iho oli suunnilleen pavunruskea, sitä sävyä jota jästit tavoittelivat paahtamalla itseään Etelän auringossa maaten.
”Voitte ottaa heiltä tupapisteitä tai laittaa heidät jälki-istuntoon”, Blaise vastasi Parkinsonin tyttären tirskuessa.
”Haa, tuota en olisikaan heti keksinyt. Kaksikymmentä pistettä Finniganilta sekä Longbottomilta sekä tunti jälki-istuntoa molemmille.”
Crabbe viittasi. ”Saanko kysyä millaisen jälki-istunnon he saavat?” poika virnuili.
”Toki, Vincent. Minä aion luonnollisesti noudattaa professori Carrow’n linjaa. Finnigan ja Longbottom saavat osallistua samaan jälki-istuntoon muiden häiriköiden kanssa. Professori Carrow keksinnee miten he suorittavat jälki-istuntonsa.”
”Minusta tuntuu että neiti Lavenhamista sukeutuu ihan hyvä sijainen”, Pansy Parkinson kuiskasi muille luihuistytöille.
”Jästeillä oli ennenvanhaan tapana tapana laittaa häirikköoppilaat nurkkaan seisomaan”, sijainen muisteli. ”Kokeillaampa jästitapoja näihin kahteen: Finnigan vasempaan nurkkaan häpeämään ja Longbottom oikeaan, niin pääsemme vihdoin jatkamaan opiskelua. Jästit ovat itsetuhoisia. Heidän yhteiskunnassaan rehottavat mädänneisyys ja monet mielisairaudet...”
***
Oppilaiden kirjeiden tarkastaminen oli erittäin pitkäveteistä, vaikka kolme ihmistä oli tekemässä kyseistä työtä. Hyväksytyt kirjeet laitettiin säkkeihin, jotka vietiin joko tupiin tahi pöllölään postitettavaksi. Tarkastus oli pintapuolista, muutaman rivin vilkaisua sieltä täältä.
Erica koetti kuunnella opettajanhuoneessa muiden opettajien keskusteluja, vaikka nämä eivät olleet varomattoman löyhäsuisia. Opettajakunta oli jakautunut ’vanhoihin’ opettajiin (osa oli opettanut Ericaa itseään) ja Carroweihin. Pinnan alla oli havaittavissa suurta tyytymättömyyttä Ison-Britannian taikayhteisön asioita kohtaan, kunhan osasi tulkita muita opettajia kyllin perusteellisesti. He olivat koulussa, koska eivät halunneet Azkabanin täysihoidon piiriin. Vapaina he kykenivät suojelemaan Tylypahkan oppilaita hirmuvallalta. Erica tiesi korpinkynsien, puuskupuhien ja rohkelikkojen sekä opettajakunnan välillä vallitsevan sanattoman sopimuksen heidän puhaltaessaan yhteen hiileen.
Professoreiden vakoiluun ei kannattanut haaskata aikaa, sillä tummaverikön lukemattomat keinot eivät soveltuneet heihin. Oppilaiden vakoilu olikin huomattavasti helpompaa. Meripihkasilmä seurasi heidän liikkeitään vaivihkaa linnan käytävien verkostoissa ja valikoi itselleen kohteita takavarikoitujen kirjeiden sisältöjen perusteella. Longbottom, Finnigan, Lovekiva ja Weasley vaikuttivat ruokkivan yhä vastarintaa valikoitujen oppilaiden kanssa – enimmäkseen niiden seitsemäsluokkalaisten kanssa, jotka Erica muisti ensimmäiseltä pitämältään oppitunnilta. Toistaiseksi kapinalliset eivät olleet tehneet mitään muuta kuin supisseet keskenään. Oli vain ajan kysymys, niin Erica saisi nuoret kiinni; hän oli sentään huomattavasti Carroweja nopeampi tekemään huomioita.
Myös Tylyahon kylän asukkaat saattoivat hautoa vastarintaa, niinpä Erica päätti käydä oppituntien jälkeen pienellä tarkistuskäynnillä. Sitä ei voinut tietää, vaikka ahtaalle ajetut tylyaholaiset virittelisivät kapinanpoikasta.
***
Kalkaros keskusteli Dumbledoren muotokuvan kanssa.
”En olisi arvannut sen saman tytön, jonka kulloisen pimeyden voimilta suojautumisen opettajan valtuutin antamaan hänelle yksityisiä lukilitis- ja okklumeustunteja, ryhtyisi vapaasta tahdostaan lordi Voldemortin palvelijaksi”, totesi Dumbledoren muotokuva.
Kalkaros pyyhkäisi rasvaiset suortuvat silmiltään. ”Et sinäkään ole erehtymätön”, velho murahti synkkään tapaansa.
”Ja minä myönnän virheeni. Minä ja opettajatoverini emme tulleet kiinnittäneeksi huomiota Erica Odette Lavenhamiin. En edes tiedä tarkalleen, minkä kaiken takana vakoojatar on... Mutta älä tee samaa virhettä kuin me muut hupsut. Ole varuillasi sen naisen kanssa – tai hän huomaa sellaisia asioita, joita lordi Voldemortkaan ei tulisi ajatelleeksi.”
***
Romantiikka oli Waldennelle tuntematon käsite, aivan kuin vieraskielinen sana, jota palkkamurhaajatar ei osannut kääntää englanniksi. Käsite oli äidille ja mallikelpoiselle Beatalle elämänsuola. Waldennesta rakkauskirjeiden rustaaminen saattoi olla herttaista ja lutuista mutta kovin, kovin imelää. Nainen lähinnä yllättyi Rabastianin irrottaessa viitan hänen harteiltaan. Hetken ajan hän tunsi miehen sormien koskettavan ihoaan. He olivat miehen makuuhuoneessa, jonne aatelisnainen oli seurannut epäröimättä Rabastania.
”Onko tämä nyt olevinaan sitä ah-niin-ihanaa-romantiikkaa?” kysyi vinosti hymyilevä Waldenne arvioiden huonetta tummalla katseellaan. Ainakaan tässä seksimiljöössä ei ollut hempeitä kukkatapetteja niin kuin vanhempien pienessä kartanossa.
Rabastian asetteli Waldennen samettiviitan siististi barokkituolille. ”Mistä sinä sitten pidät, Waldenne Nasty Macnair?” mies vastasi hänen kysymykseensä esittämällä oman kysymyksensä.
”Saat itse ottaa sen selville, Lestrange.” Se oli haaste. Waldenne heitteli haasteita yhtä mielellään kuin vahingollisia kirouksia ja tikareita halutessaan testata miehiä.
”On ehkä liian aikaista sanoa tämä, mutta tässä minun seurassani on minun makuuni oleva nainen”, Rabastian virkkoi raukeasti.
”Minä en vielä osaa sanoa oletko sinä mies minun makuuni”, Waldenne sanoi, vaikka oli melko varma kannastaan.
***
Rämisevän haarniskan takana seisova Erica kykeni erottamaan taikasauvan suomassa valossa, mitä Longbottomin poika ja Lovekivan tyttö tekivät. Omissa maailmoissaan oleva mennikäistyttö piteli laakeaa lasiastiaa, jossa oli punertavaa mustetta. Longbottom kastoi paksukärkistä maalaussivellintä musteessa. Tämä maalasi epätasaiseen seinään kirjoitusta kissankorkuisin tikkukirjaimin: ALBUKSEN KAARTI ON PAL -
ALBUKSEN KAARTI ON PALANNUT
Koululaiset nimittivät luultavasti ryhmäänsä Albuksen kaartiksi.
”Nyt muutkin näkee, ettei Carrowien ja muiden kuolonsyöjien pidä antaa lannistaa”, Longbottom sanoi varmana itsestään.
”Juuri niin!” sanoi Lovekiva.
Weasleyn punapäinen tytär vilkuili käytävälle. Tämän katse osui haarniskoihinkin, mutta hän ei huomannut vakoilevaa Ericaa. ”Meidän kannattaisi häipyä pikkuhiljaa, ellei haluta jäädä kiinni.”
”Olet oikeassa, Ginny”, totesi Longbottom maalatessaan huutomerkin T:n perään. ”Senkun häivytään. Saavatpa Carrowit ja muut kuolonsyöjät ihmettelemisen aihetta.”
”Hah hah!”
Tyhmänrohkeita idootteja. Erica kuulosteli haarniskan takana, kunnes saattoi olla varma siitä, että kapinoitsijat olivat lähteneet. Hän oli ollut matkalla huoneeseensa, mutta olikin jäänyt piiloon urkkimaan nähdessään kolmikon. Alle viikossa saattoi huomata yhtä jos toista...
Erica lähti seuraavana aamuna suureen saliin aamiaiselle, vaikka oli nauttinut useammat ateriansa mieluummin omassa huoneessaan. Carrow söi aina salissa, ja se oli saanut hänet vaivautumaan paikalle. Hän leikkeli tarkasti pekonista ja paistetusta kananmunasta säntillisiä siivuja, joita söi hitaasti ja kiirehtimättä asetuttuaan aterioimaan.
”Jotkut perkeleen kakarat on menneet töhrimään sen kerroksen seinän, missä on ne vitun haarniskat ”, Carrow manasi seivästäen pekonisiivun hopeahaarukalla ikään kuin teurastettu sikapolo olisi syyllistynyt seinien töhrimiseen.
”Lukeeko siellä kenties: ’ALBUKSEN KAARTI ON PALANNUT’?” Erica kysyi välinpitämättömästi.
”Totta helkkarissa! En ole vielä määrännyt ketään hoitamaan sitä pois. Tiedätkö sinä siitä jotain?”
”Saatanpa tietääkin, mutten tiedä kiinnostavatko tietoni sinua. Siinä asia erikseen.”
”Tietenkin! Mitä sinä oikein kuvittelet, nainen?”
Erica pyöritteli haarukkaa sormissaan. ”Mietitäänpä tuota äänensävyä ja ulosantia uudemman kerran, Carrow... Mutta kyllä minä tiedän ketkä ovat töhrineet seinän...” Kaunotar piti tahallaan taukoa nauttien keskustelukumppaninsa äkäisesti sinkoamista mulkaisuista. ”Neville Longbottom Rohkelikosta, Luna Lovekiva Korpinkynnestä ja Ginerva Weasley Rohkelikosta.”
Amycus iski lyhytsormisen nyrkkinsä pöytään kaataen pikarinsa. Muu henkilökunta kääntyi katsomaan. ”Ne riivatun penikat! Ne tulevat vielä anelemaan armoa, kunhan saan ne käsiini!”
Pieni vesilammikko alkoi levitä Ericankin paikalle. Hän veti taikasauvan esiin ja heilautti sitä laiskasti lammikon suuntaan osoittaen. ”Enpä marssisi sinun sijassasi suoraan niiden tupapöytiin räyhäämään, vaikka oletkin ilmeisen pelottava näiden isin ja mamin pikku kultien mielestä, mon ami.”
”Mon ami?” Carrow kysyi ääntäen pahasti pieleen. ”Mikä vittu se on?”
”Se on niin kuin ranskaa”, Erica virkkoi haukotellen ja silmiään pyöritellen. ”Mon on omistusliite – genetiivi minä-persoonapronominista. Ami taas tarkoittaa ystävää. Sinä katsot minua sen näköisenä kuin miettisit miksi minä käytän ranskankielisiä sanontoja. Miksiköhän minun toinen etunimeni on Odette, ja miksi äitini on tyttönimeltään Yvonne La Beautreilles?”
***
Maanantaina Erica pääsi näkemään, kun kuolonsyöjät tekivät kouluun ensimmäisen ratsian. Hän oli Carrow’n ja Kalkaroksen lisäksi ainoa niin sanottu opettaja, joka ei joutunut päästämään kuolonsyöjiä makuu- ja työhuoneeseensa saati joutunut näyttämään kaikkia papereitaan. Hagridinkin mökki pengottiin lattiasta kattoon. Perusteellisimmat tarkastukset tehtiin kuitenkin Korpinkynnen, Puuskupuhin ja Rohkelikon tuvissa, joissa kuolonsyöjät tarkastivat makuusalit kylpyhuoneita unohtamatta. Oppilaiden intiimeimmätkään tavarat eivät välttyneet joutumasta kuolonsyöjien käsiin
”Mikä tämä on?” Anthony Nott kysyi pelokkaalta, loukatun näköiseltä viidesluokkalaiselta rohkelikkotytöltä.
”M-minun päiväkirjani”, tyttö mumisi luoden vaaleanpunaiseen päiväkirjaansa hätääntyneitä ja epätoivoisia katseita. ”E-ettehän te vie sitä? E-ettehän? Siinä on minun suurimpia salaisuuksiani!”
Nott heitti päiväkirjan juuttikankaiseen säkkiin muiden tarkastukseen menevien tavaroiden seuralaiseksi. ”Paras tottua ratsioihin, tyttö. Niitä tullaan tekemään kolmesti viikossa, joten käyttäydy kiltisti”, sähähti Nott. ”Sinä tietysti kuvittelet tämän olevan pahinta, mitä sinulle on sattunut, mutta olet väärässä. Moni kuolonsyöjätoveri on paljon, paljon raaempi kuin minä.”
Romilda Vane painoi päänsä haroen sormillaan ilmaa ja purskahti äänekkääseen itkuun. Vaaleanpunaisiin kansiin kätketyt teinitytön salaisuudet päätyivät Erican luettaviksi. Noita naurahti ja tirskui ajoittain voimakkaasti vasemmalle kallistuvalla, piskuisella käsialalla tehdyille merkinnöille. Vaaleanpunaisen päiväkirjan tytön ensimmäinen kerta saattoi huvittaa koomisuudellaan, mutta teinien suhdekiemuroissa ja kokeiluissa ei ollut mitään sellaista, mistä ei olisi saanut kirjoittaa.
Jokaisen nuoren velhon ja noidan oli nykyään pakko mennä Tylypahkaan. Se oli muutos, koska ennen koulu ei ollut ollut pakollinen. Suunnilleen kaikki Isossa-Britanniassa syntyneet velhot ja velhottaret olivat opiskelleet Tylypahkassa, mutta vanhemmilla oli halutessaan ollut mahdollisuus lähettää jälkikasvunsa ulkomaiseen taikakouluun tai antaa kotiopetusta. Pimeyden lordi sai tällaisella menettelyllä koko velhoväestön jo nuorella iällä valvontaansa. Kuraverisiä ei enää hyväksytty kouluun, sillä oppilaiden oli todistettava taikaministeriölle olevansa velhosukua, ennen kuin pääsivät Tylypahkan pikajunan kyytiin.
