1.luku
Vuoden
kuluttua Lavendeissessä
Iristrén kreivi ja kreivitär kutsuivat vuosittain chavalier
Brailmartin ja rouva Brailmartin metsästysretkelle ja
naamiaistanssiaisiin kristallikuussa (vuoden toinen kuukausi).
Kreivitär Claricee oli käynyt samaan aikaan tikarimagiakoulua
Brichélen kanssa (tosin aloittanut opintonsa neljä vuotta ennen).
Toisinaan Bricél makasi vieläkin Iristrén kreivittären kanssa,
olihan hän varastanut vuosia sitten naisparan sydämen. Mikäli
sydämet olisivat kultaa, chavalier Gérlier olisi upporikas. Myös
chavalier Gérlier kutsuttiin palatsin naamiaisiin, mitä Antoine oli
pitänyt aluksi outona. Antoine oli kummastellut kuinka Iristrén
kreivi suvaitsi vaimonsa rakastajaa heidän yhteisessä kodissaan.
Brichéle taas tiesi kreivin ja kreivittären sietävän toisiaan
vain joten kuten ja lopettaneen seksuaalisen kanssakäymisen
toistensa kanssa vuosia sitten. Kreiviä ei todellakaan kiinnostanut
kenen kanssa hänen vaimonsa sattui makaamaan, vaan pääasia oli
ettei hänen tarvinnut enää koskea kreivittäreensä. Chavalier
Brailmart ei käsittänyt minkä takia ordistet avioituivat henkilön
kanssa, joiden kanssa heitä ei huvittanut edes maata.
Brailmartien seuraelämä ei ollut vilkasta, ja he olivat suurimmaksi
osaksi etuoikeutetun luokan kanssa tekemisissä työnsä puolesta.
Antoinella oli vänrikin arvo pääministerin, Marselién herttuan
tikarikaartissa. Brichéle taas opetti Lavendeissen
Tikarimagiakoulussa. Näin ollen kristallikuu oli avioparin vuoden
kohokohta, seuraelämän kannalta. Säätyläisnainen kuin
säätyläisnainen piti siitä että sai tuhlata aikaa asuvalinnan
miettimiseen ja pukeutumispöydän ääressä istumiseen. Brichéle
teetti naamiaisia varten aina uuden puvun, vaikka vanhastakin
leningistä olisi saanut pienillä muutoksilla kelvollisen. Näissä
tanssiaisissa hän olisi zerylonialainen ylhäisaatelinainen ja
Antoine zerylonialainen merikapteeni. Zerylonialaisleninki oli
merenneitomallinen hameosastaan, väljät hihat olivat torvimaiset ja
erillinen brokadiliivi oli koottu kalansuomun muotoisiksi
leikellyistä kangaspaloista. Kolme pitkää helminauhaa ylettyi
napaan asti. Hänen hiuksensa näyttivät kampaajan jäljiltä
tuuheammilta kuin tavallisesti kolmella toisiinsa yhdistetyillä
kalanruotopalmikoilla pitkäksi nutturaksi taiteiltuna.
”Teidän ylhäisyytenne, on kunnia että vähäpätöinen
merikapteeni saa olla tänään kavaljeerinne”, Antoine sanoi
kumartaen, kun Bricéle esitteli naamiaispukuaan perheelle, etupäässä
Cassandrén iloksi.
”Huomaat nyt että kaunistautumiseen kannattaa nähdä enemmän
vaivaa, isosisko”, Bricél oli naljailevinaan.
”Kukaan ei anna minun panostukselleni arvoa, jos sinä olet
samoissa juhlissa”, Brichéle naurahti rehellisesti. Hän oli vain
iloinen että hänen hurmaavan komea pikkuveljensä oli matkustanut
vähäksi aikaa vierailulle synnyinkaupunkiinsa. Bricél saisi hänet
tuntemaan sisarellista ylpeyttä hurmatessaan vasta naamiaisten
alussa kaikki Iristrén palatsin ylhäiset naisvieraat.
Kreivitär Claricee oli pyytänyt Brailmarteja olemaan paikalla
suurin piirtein puolituntia ennen juhlien alkamista, koska hänellä
oli heille asiaan. Täysin juhlakunnossa oleva kreivitär otti
pariskunnan vastaan budoaarissaan, esiaikaisena lavendesselaisena
ordistenaisena. Kreivitär Claricee oli nykyään erittäin tarkka
että eli ylhäisen naisen arvolle sopivasti. Naimattomana
ordisteneitona hän juossut skandaalista toiseen tahtoen tehdä
jotain muista ordisteneidoista poikkeavaa. Hänelle oli ollut
kaikkein tärkeintä herättää huomiota, olla olematta
tavanomainen.
”Tyttärelläni on enää yksi seuraneiti”, kreivitär Claricee
virkkoi sytyttäessään itselleen savukkeen. ”Toinen hempukka oli
kaikessa täysi tumpelo, vaikka annoin hänelle reilusti uuden
mahdollisuuden.”
Bricéle ja Antoine eivät olleet varmoja halusiko rouva kreivitär
heidän pahoittelevan tytön sopimattomuutta vai kuuntelijoita
pettymyksen jälkipyykille. Kuitenkin rouva Brailmart virkkoi: ”Tyttö
ei voi muuta kuin syyttää itseään.”
”Veljentyttärenne on Lavendeissen Pyövelikoulussa?”
”Brisélnaïs niin… Hän on nyt kuudentoista”, rouva Brailmart
vastasi.
”Eikös adoptiotyttärenne ole samanikäinen kuin
veljentyttärenne?”
”On kyllä. Cassandré vaihtoi viime kuun alussa hametta.”
”Viimeistään lapsista huomaa, miten nopeasti aika kuluu.
Gregorien on nyt lähempänä kolmeakymmentä, joten hänen olisi
aika kihlata neito, jonka vanhempien kanssa sovimme avioliitosta kun
tyttö oli vasta kymmenenvuotias.”
”Vasta kymmenen!” Antoine oli toistaa ällikällä lyötynä.
Vanhempia oli hänen mielestään oikein järkevää kuunnella
avioliittoaikeissa, että avioelämästä tulisi harmonisempaa kuin
esimerkiksi langon ja Brisélnaïsin äitin tapauksessa. Pikkutytöt
ja -pojat eivät kuitenkaan olleet pelinappuloita vanhempiensa
seuraelämän suhdepeleissä.
”Clariettellä – pikku tyttärellämme on kahden vuoden kuluttua
Ordisteneidon juhla.”
Bricéle puolestaan ei pitänyt ollenkaan siitä että ordistenuoret
patistettiin menettämään neitsyytensä juuri tietyssä iässä,
nuorukaiset joissain tapauksissa vuotta aikaisemmin kuin neidot.
Säätyläisadrielin keski-ikä alkoi aikaisintaan
satayhdeksänkymmentävuotiaana, joten nuoruus ei mennyt hukkaan,
vaikka oli neitsyytensä menettäessään kaksikymmentäkahdeksan
niin kuin hän oli ollut tai lähemmäs neljänkymmenen.
”Neitii de Iristréllä saattaa olla jo selkeitä pukutoiveita?”
rouva Brailmart arveli.
”Neiti on piirrellyt viimeiset kolme vuotta pukuluonnoksia
kultaisista ja smaragdinvihreistä leningeistä. Kummatkin värit
sopivat yhtä hyvin neidolle, jolla on kullanpunaiset hiukset.”
Kreivitär Clariceella oli myös kullanpunaiset hiukset.
”Pyydän vastaamaan täysin rehellisesti tytärtänne Cassandréta
koskevaan kysymykseen”, rouva kreivitär toivoi.
Antoinen ja Brichélen kulmat kohosivat.
”Onko tyttärenne hyväkäytöksinen ja tottelevainen?”
”Häntä on tarvinnut ojentaa ja rangaista harvoin. Mertrand,
Alexandre ja Brisélnaïs ovat taanneet sen, ettei perhe-elämämme
ole jäänyt liian yksitoikkoiseksi”, vänrikki Brailmart tuhahti.
”Cassandrén opettajillakaan ei ole ollut valittamista Tietäjien
koulussa.” Tietäjien koulu oli tarkoitettu oppilaille, joiden
taikavoimat eivät pulpunneet vain yhden ainoan elementin lähteestä:
ilman, maan, veden tai tulen.
”Kukin heistä on omalla tavallaan hieno nuori. Haastan sinut
kaksintaisteluun, jos väität suostuvasi vaihtamaan jonkun heistä
pois puolesta miljoonasta kultasafnarasta!” Antoinen vaimo
vitsaili. ”Meidän Cassandrémme on totisesti kiltti ja kultainen
tyttö.”
”Mikäli hän on lisäksi melko nopea oppimaan ja kulkee
huoliteltuna, tarjoan hänelle seuraneidin paikkaa taloudessamme.”
”Äh tuota, tuota… Voimme olla vanhempina tyytyväisiä, kun
olemme onnistuneet kasvattamaan tyttäremme talouteenne kelpaavaksi,
rouva kreivitär”, Brichéle ennätti sanomaan ennen miestään.
”Olkoon Dinarius kiitetty ystävällisyydestänne tuttavianne
kohtaan. Kerromme tytölle mitä pikimmiten tästä hienosta
mahdollisuudesta, muttemme voi mitenkään pakottaa häntä ryhtymään
neiti de Iristrén seuraneidiksi, jos hän ei tahdo. Hän ei ole
välttämättä valmis olemaan näin paljon omillaan.”
Mertrand, Alexandre ja Cassandré olivat jo nukkumassa, kun
Brailmartit palasivat tilausvaunuilla kotiinsa. Väsymys painoi tässä
kohtaa molempia niin että he eivät jaksaneet riisuutua, mutta sen
sijaan Bricél oli jäänyt energisenä juhliin, mutta tämä olikin
yöeläjä kuin mikäkin taiteilijasielu. Brichéle kertoi
aamiaispöydässä kreivitär Clariceen tarjouksesta.
*****
Paperiveitsi oli painunut jälleen syvälle Brisien yläreisiin.
Veriruusut kukkivat tummalla kalanruotoparketilla. Tytön yläreisiä
kiersivät punoittavat ja hopeanvaaleiksi haalistuneet arvet sekä
tuoreet viiltohaavat pitkinä ja leveinä. Brisélnaïs oli
vahingoittanut vuoden itseään näin eikä vuoteen ollut mahtunut
viillotonta viikkoa. Välillä veitsenterä upposi lähes päivittäin
yläreisiin, toisinaan vain kerran viikossa. Reisien viiltely sattui
huomattavasti enemmän kuin käsivarsien, mutta olennaisinta oli
miten hyvin reidet pystyi piilottamaan. Jollei hän kävisi uimassa,
parantajat ja rakastajat olisivat ainoita jotka näkisivät
rumentavat arvet.
Hänen huoneensa oveen koputettiin.
Juuri kun hänen oli tarkoitus siivota nopeasti jälkensä!
Koputettiin toisen kerran. Brisie kirosi hiljaa ääneen
nykäistessään hameenhelmansa alas.
”Tulisin hakemaan koulupukuja pyykkiin, neiti”, oven takaa
kailotettiin.
Koulun piiat hakivat kerran viikossa oppilaiden koulupuvut pesuun.
Brisie oli unohtanut että päivää oli muutettu tällä viikolla.
”Odota nyt vähän”, hän käski viileimmällä mahdollisella
äänensävyllään. Hänelle ei ollut temppu eikä mikään poistaa
lähes silmänräpäyksessä veritahrat lattialta yhdellä hyvin
kohdistetulla sauvan heilautuksella. Sitten hän avasi oven.
Viskattuaan ankeat koulupukunsa nimikoituun pyykkisäkkiin hän otti
ratsastuspukunsa, ratsastussaappaansa ja raippansa esille. Pyövelien
sisäoppilaitoksessa opiskeltiin muutakin kuin tikarimagiaa sekä
erilaisia kidutus- ja teloitusmenetelmiä. Viimeisenä kouluvuotena
opeteltiin abortoinnin teoriaa. (Parantajat tekivät abortteja
pelkästään naisille, joiden hengen raskaus vaaransi.) Ratsastus-
ja tanssitunneille oli pakollista osallistua kahdesti viikossa.
Kerran viikossa oli historian, filosofian ja kirjallisuuden
kaksoistunnit (lausuntaa sekä tunnettujen kirjoittajien proosaan ja
runouteen perehtymistä.) Vapaaehtoisilla musiikkitunneilla
laulettiin ja harjoitettiin luutun- ja cembalonsoittoa.
Brisie lähti käymään heidän asuntolansa kirjastossa. Myös
lasten asuntolasta löytyi kirjasto jonkun verran suppeammalla
kirjavalikoimalla. Kirjallisuuden opettaja oli määrännyt heitä
lukemaan minkä tahansa kuuluisan narahlalaisen runoilijan kokoelman,
valitsemaan kaksi tai kolme runoa ja kirjoittamaan niistä esseen.
Sinänsä hän viihtyi nenä kiinni kirjassa, karkumatkalla
sisäoppilaitoksesta romantiikkaa sisältävien seikkailukertomusten
parissa. Kuitenkin hän suostui lukemaan tietokirjallisuutta ja
runoutta vain siksi että se sisältyi opetussuunnitelmaan.
Kirjastonhoitajatar löysi hänelle runokirjan, jossa ei ollut kuin
satakaksikymmentä sivua.
”Sama teos löytyisi myös alkuperäiskielellä”,
kirjastonhoitaja ehdotti.
”Narahlantaitoni rajoittuu tervehtimiseen, kiittämiseen ja pariin
kohteliaisuuteen. Otan suosiolla vain lavendessenkielisen
käännöksen”, Brisie virkkoi. Lavendesseä ymmärrettiin lähes
kaikissa maissa. Silti heidän maassaan oli tapana opiskella
truthlandinia ja merytosia, jotka olivat keskenään samantapaisia
kieliä, joten ne sotki keskenään vasta hetken opiskeltuaan.
Hänen tarkoituksenaan oli aloittaa runokirjan lukeminen alakerran
oleskeluhuoneessa. Pakottautua lukemaan vähintään kolmisenkymmentä
sivua, vaikka hän kuitenkin kadottaisi monesti keskittymiskykynsä.
Koulutoverit parveilivat jostain syystä käytävällä kuin haaskan
havainneet korpin. Brisie uteli luokkatovereiltaan, mistä moinen
käytös johtui.
Punaisia lohikäärmeitä oli nähty lentelemässä Lavendeissen
yllä. Yksi täysikasvuinen punasuomuinen ja neljä pienempää,
jotka olivat ilmeisesti suurimman poikasia. Ihan kohta he olisivat
juuri koulun kohdalla.
Brisie säntäsi muiden mukana pihalle. Hänen kämmenensä alkoivat
hiota, ja häntä hirvitti jossain määrin että lohikäärmeet
päättäisivät hyökätä heidän kimppuunsa. Hänen kämmenensä
alkoivat hiota, sillä häntä hirvitti väkisin jossain määrin
että lohikäärmepesue hyökkäisi heidän kimppuunsa. Lohikäärmeet
herättivät luonnostaan pyövelien tavoin pelkoa aurallaan, tosin
vielä enemmän. He lensivät niinkin matalalla, että Suurimman
Punaisen lasten hirmuisuuden ja komeuden koki lähietäisyydeltä.
Suurimmalla lohikäärmeellä saattoi olla neljäkymmentä metriä
pituutta hevosen turpaa muistuttavasta kuonosta piiskamaiseen
hännänpäähän. Vaikka pedon siivet olivat niin suunnattomat että
ne pystyi hädin tuskin levittämään ordistepalatsin ruokasalissa,
ne näyttivät liian haurailta kannattelemaan ilmassa niin painavaa
olentoa. Timantinkova suomupanssari, sirppimäiset kynnet,
tikarihampaat ja lohikäärmetuli tekivät Fareniuksen lapsista
voittamattomia petoja. Nukkuisiko kukaan yönsä rauhassa, jos
lohikäärmeillä ei olisi asuttavanaan omaa mannerta?
Joutua lohikäärmeiden sirppikynsien lävistämäksi. Muuttua
eläväksi soihduksi petojen syöksemässä tulessa. Brisietä
kuvotti. Yksikään hänen koulutovereistaan ei vaikuttanut järin
rauhalliselta, vaikka heitä oli karaistu vuosia hautaamaan
heikkoutensa. Kauhistuneimmat oppilaat vapisivat.
”Yksi poikasista syöksyy alas?” osa oppilaista kirkui ääneen.
Kolme opettajaa ja koulun rehtori Philippien le Sacantancekin olivat
pihalla. Opettajatar Breland oli yksi paikalla olevista opettajista.
Jääsilmä ei tietenkään vaikuttanut olevan lainkaan peloissaan.
”Niin raakoja ja hirmuisia kuin Fareniuksen lapset ovatkin
luonnoltaan, he eivät taita hiuskarvaakaan kenenkään päästä”,
opettajatar Jääsilmä huomautti luonnottoman kylmällä äänellään.
”Lohikäärmeet pelkäävät aina Herransa vihaa. Farenius muutti
Miraderenex Punaisen rangaistukseksi adrieliksi kolmeksisadaksi
vuodeksi.”
Miraderenex Punainen oli Esiajalla elänyt poikkeuksellisen
pirullinen ja uppiniskainen peto. Hän oli ulottanut ryöstöretkensä
kaikille mantereille, kylvänyt pelkoa ja tuhonnut tulellaan.
Lohikäärme oli pitänyt itseään Marmorienin Suurkuningattarena,
jonka ei tarvinnut edes totella Jumalaansa.
”Poikaset ovat nuoria ja uteliaita – haluavat nähdä ilmasta
käsin millaista Lohikäärme-mantereen ulkopuolella on”, Jääsilmä
jatkoi. ”Emo on mukana katsomassa heidän peräänsä.”
Silloin täysikasvuinen peto karjaisi ja katsahti tuimasti muista
alemmas laskeutunutta poikasta. Tämä esitteli röyhkeästi
raateluhampaitaan, mutta lensi sitten ylemmäs. Pesue ei jäänyt
kylvämään pidemmäksi aikaa pelkoa, vaan suuntasi sisämaahan.
Sattumoisin juuri hirmuinen Miraderenex Punainen oli lohikäärme-emon
isoäiti eikä hän suinkaan ollut ylpeä isoäitinsä tihutöistä
ja suuruudenhulluudesta. Aikanaan hänen lapsensa olisivat
Lavendessessä syntyvän aatelisnaisen apuna valloittamassa.
Fareloniasta olisi tuleva vielä Lavendessen veroinen maailmanvalta,
kun eräs merkittävä lavendessetär istuisi valtaistuimella
ohjaksissa.
*****
Lavendessen laitamilta oli napattu kaksi vuorenpeikkoa, jotka olivat
hyökkäilleet ajotielle ja varastaneet maanviljelijöiltä
karjaeläimiä. Järjestyskaartilaiset lahtasivat vuorenpeikot joko
välittömästi kun ne oli saatu kiinni tai he toimittivat otukset
Lavendeissen pyövelikouluun, jotta oppilaat voivat harjoitella
niillä kiduttamista.
Armandien kuulusteli walreeninkielisiä sanoja Glorieltä pihalla ja
Brisie luki edelleen narahlaisen kirjoittajan runokokoelmaa, kun
kaksi Lavendeissen järjestyskaartilaista toivat vuorenpeikkoja
kouluun. Soturit suomivat pitkillä härkäruoskillaan käsivarsistaan
kahlehdittuja peikkoja aina kun ne pysähtyivät. Vuorenpeikkojen
lisäksi Lavendeissessä eli metsänpeikkoja, jotka olivat hyvin
arkoja ja veikeitä, hieman kääpiöitä kookkaampia aarniometsien
asukkeja. Tavallaan metsänpeikot olivat miltei suloisia
nappisilmineen ja aina ylöspäin olevine suupielineen, mutta niiden
serkut olivat rumiluksia. Vuoripeikot olivat yli kaksimetrisiä
jättejä, joilla oli tynnyrimäinen yläruumis ja lyhyisiin koipiin
nähden liian pitkät käsivarret. Pää oli kuin kuvanveistäjän
keskeneräinen työ kaulattomana lysyjen hartioiden jatkona.
Vaatetuksena oli karkeatekoiset nahkahousut ja -liivi. Etovinta ei
ollut edes niiden rumuus, vaan jatkuva kuolaaminen ja ominaislöyhkä
– aivan kuin ne olisivat kylpeneet viemärissä ja kieriskelleet
tunkiolla.
Vuorenpeikkojen kiduttaminen ei saanut oikein kenenkään oppilaan
omaatuntoa soimaan. Kiduttamista harjoiteltiin koulussa, sillä
pyövelin oli oltava tarkkana kiduttaessaan, ettei aiheuttanut mitään
vakavia tai kuolemaan johtavia vammoja. Kidutusta käytettiin
nimittäin kuulusteluissa, jos pyöveli ei ollut hyvä
ajatustenlukija tai kuulusteltava osasi suojata vahvasti mielensä.
Koulussa ei vielä haitannut, mikäli pyövelioppilas satutti pahasti
vuorenpeikkoja. Ne tapettiin joka tapauksessa. Ensimmäiseen
teloitukseensa valmistuvat oppilaat tekivät peikonrumiluksista
selvää.
Ruoskintaa käytettiin julkisena rangaistusmenetelmänsä muun muassa
kadulta ammattiaan harjoittamasta törmätyille prostituoiduille,
pahoinpitelijöille ja varkaille kaikissa adrielmaissa.
Hellämielisemmissä haltiamaissa varkaat passitettiin sen sijaan
pakkotyöhön, mutta raiskaajien otsaan tatuoitiin ”saasta”, Osa
pyöveleistä opetti Pyövelien sisäoppilaitoksissa, mutta enemmistö
teloitti ja oli mukana kuulusteluissa tai teki abortteja ja vastasi
julkisista ruoskimisrangaistuksista. Siitä johtuen kouluun tuodut
vuorenpeikot mylvivät tuskissaan myös pyövelioppilaiden
härkäruoskien maalitauluina. Silti ne kestivät enemmän
ruoskaniskuja kuin ihmiset, haltiat, kääpiöt ja adrielit, sillä
niillä oli hyvin paksu nahka ja enemmän rasvaa.
”Aloithan sinä muistaa kaikki sanat”, Armandien kiusoitteli
Glorieta, joka nyrpisti nenäänsä vuorenpeikkojen löyhkälle ja
primitiivisyydelle.
”Vuoden päästä minulla on oltava sujuva kielitaito”, Glorie
totesi. Nuorukainen ojensi oppikirjan takaisin hänelle. ”Tietenkin
aion puhua kuten ylhäinen lavendesseläinen, vaikka kielitaitoni
olisi kuinka kehittynyt.” Äidinkielestään ylpeät
lavendesseläiset eivät suostuneet puhumaan korostuksetta, mutta
ordistet ripottelivat kaiken lisäksi vierasta kieltä puhuessaan
sekaan lavendesseläisiä sanontoja.
”Herra Historiantutkija onkin tunnettu hyvästä muististaan
vieraissa kielissä”, Brisélnaïs letkautti.
Nuorukainen hymähti. ”Kaikki ovat kumman hyviä
kiinnostuksenkohteissaan.”
”Voisiko opettajatar Jääsilmällä olla sittenkin huumorintajua?”
Brisie pohti.
Glorie tirskahti. ”Pah! Hänen huumorintajunsa on vielä
paksummassa ikijäässä kuin hänen sydämensä”, ordisteneito
tuumasi kuivasti.
”Mistä niin päättelet, Brsélnaïs?” Armandien kysyi. ”Pidän
todennäköisempänä että vuorenpeikot oppisivat käymään kerran
viikossa pesulla!”
”Minun luokallani on Jääsilmän kaksoistunnit lounaan jälkeen”,
Brisie tirskui. ”Jospa hän tekee meille kepposen eikä uusia
harjoituskappaleitamme kuurakaan puhtaiksi ja parfymoida.”
”Kuule, piiat olivat saaneet korvapuustit Jääsilmältä, koska
eivät olleet saaneet peikkoja riittävän puhtaiksi ja neutraalin
tuoksuisiksi hänen synkkään valtakuntaansa”, nuorukainen juorusi
hymyssä suin.
Neljän päivän kuluttua pyövelioppilaat pääsivät käymään
taas kotona, mutta heidän oli palattava koululle kymmeneksi. Brisien
luokalla oli muutama oppilas, joiden kotimatka kesti yli kolme tuntia
lentäen pegassosvaljakon kyydissä, niinpä heidän vanhempansa
matkustivat pääkaupunkiin ja majoittuivat hotelliin tai majataloon.
Valitettavasti koulupukua oli pidettävä kotona käydessäkin. Vain
kengät, korut, päivän- tai sateenvarjo ja käsilaukku toivat
tuskin havaittavaa yksilöllisyyttä tyttöoppilaiden mustaan
kaapumereen. Brisien saattoi välillä tehdä mieli kääntyä
takaisin koulun porttien ulkopuolella, vaikkei hän olisi halunnut
olla enää päivääkään Pyövelien sisäoppilaitoksessa. Kotona
käyminen ahdisti ja stressasi häntä, koska sinne ei voinut jäädä
yöksi, joten hän ei ehtinyt tekemään kaikkea mitä olisi
halunnut.
Tänään juhlittiin sapattia. Oli Vainajien päivä, jolloin
edesmenneitä sukulaisia kunnioitettiin eväsretkillä uurnalehdoissa
ja kotona sytytettiin kynttilät heidän muistokseen. Vuoteen mahtui
kymmenen sapattia, joista keskeisimmät olivat Silmujuhla, Suvijuhla,
Ruskajuhla ja Lumijuhla. Jokaisesta kodista löytyi koristepuu.
Keväällä talon emäntä tai taloudenhoitaja loitsi lehtipitsin
kaksimetrisen puun oksilla, kesällä kirsikan- tai omenankukkia,
syksyllä ruskaloiston ja talvella kuuraa ja tekolunta. Lisäksi
kodit koristettiin vuodenajan väriskaalan mukaan, juhlapöydässä
oli sesonkiruokia ja juhlapukeutumisessa vuodenajan väriskaalaa,
jollei ollut pyöveli. Kansa juhli lisäksi ei-uskonnollisesti
hallitsijan valtaannousun vuosipäivää, ruhtinasperheen jäsenten
syntymäpäiviä, valtion perustamisvuotta ja Lastenpäivää (mikäli
oli biologista tai adoptoitua jälkikasvua).
Krianne, Brailmartien yksinkertainen ja tohelo sisäkkö oli saanut
kaiken pakatuksi keittiössä, kun Brisie tuli kotiin huikaten
teatraalisesti: ”Kotona ollaan – vieläpä teemaan sopivasti
pukeutuneen!” Kuitenkin Mertrand suhtautui pessimistisesti siihen
että perhe pääsisi kohta lähtemään uurnalehtoon, sillä
Krianne-raukka oli tunaroinut jok'ikisenä Vainajien päivänä
tavalla jos toisella. Viime vuonna chavalier Brailmartin
miespalvelijan Giargesin oli ollut vietävä polvensa murtanut
sisäkköparka ensiapuun. Kaksi vuotta sitten ruokaisaan salaattiin
tarkoitettu kana oli kärähtänyt uunissa.
Brisie ei tiennyt rypistäisikö kulmiaan vai tirskuisiko, kun
vaaleahiuksinen sisäkkö laahusti olohuoneeseen hilkkaansa
väännellen. Krianne näytti hyvin nolostuneelta. ”Mä en löydä
picnicvilttejä mistään, Brichéle-rouva”, sisäkkö sopersi.
Vänrikki Brailmartin toinen käsi puristui nyrkkiin. ”Hemmetin
tomppeli!” hän ärähti.
*****
Iristrén palatsin taloudenhoitaja oli hallissa Cassandréta
vastassa. ”Päivää. Olet käsittääkseni neiti de Iristrén uusi
seuraneiti?” taloudenhoitaja oletti. Hänellä oli vähäaatelisen
säädynpuku, paksu avainnippu vyöllään ja tärkätty esiliina.
”Päivää. Juuri niin olen. Olen Cassandré Brailmart, neiti”,
hän esittäytyi niiaten.
”Olen neiti Ghardot. En ollut muuten juuri sinua vanhempi kun tulin
aikoinani herra kreivin sisaren seuraneidiksi”, taloudenhoitaja
muisteli hymyillen. ”Näytän sinulle huoneesi, jonka saat jakaa
toisen seuraneidin – Khatrien kanssa. Matkatavaroidesi pitäisi
olla jo siellä, niin pääset järjestelemään ne vaatehuoneeseen.”
Cassandré ei ollut mielissään huoneen jakamisesta muukalaistytön
kanssa. Kuinka valtavassa palatsissa asuvat ja rikkaat de Iristrét
kitsastelivat tällä tavalla, vaikka vierashuoneita löytyi kymmeniä
omine kylpyhuoneineen? Kuitenkaan Iristrén kreivitär ei ollut ikinä
säästellyt Bricél-enolle antamissaan lahjoissa. Bricél-enon
kultainen taskukello oli vähintään puolet kalliimpi kuin isän
perintökello.
Khatrien ja Cassandrén huone oli kolmannessa kerroksessa kuten
kaikki palatsin vierashuoneet. Khatrie ei ollut huoneessa, vaan
kuulemma ratsastamassa neiti de Iristrén kanssa. Seuraneideille
tarjoiltaisiin kahvia, kun Khatrie olisi palannut ja vaihtanut
vaatteita. Rouva kreivitär ottaisi hänet vastaan jossain vaiheessa
perehdyttämistä varten.
Kamarissa riitti ainakin tilaa, vaikka Cassandrélla olikin
huonetoveri. Kamarin olisi voinut jakaa kahtia ja silti leveän
katosvuoteen yöpöytineen, pienen sohvan, pukeutumispöydän ja
kirjoituspöydän olisi saanut mahtumaan ihan hyvin
huoneenpuoliskoon. Nyt kalustusta oli itseasiassa niukasti suhteessa
neliömetreihin, koska kaikkien vierashuoneiden sisustamiseen ei kai
ollut viitsitty panostaa. Ylhäistä merkittävyyttä ei kuitenkaan
majoitettaisi näin vaatimattomasti, vaan palatsin parhaisiin
vierashuoneistoihin joista löytyi yksityinen olohuone.
Seuraneideille oli vuoteiden ohella varattu omat pukeutumispöydät –
kummatkin hiomisen ja lakkaamisen tarpeessa. Cassandré tunnisti oman
vuoteensa ja kaunistautumissoppensa nimilapuista. Kirjoituspöytä
oli yhteinen, mutta niin pitkä että kaksikin henkilöä mahtui
kirjoittamaan yhtä aikaa sen ääressä. Kolmen istuttavalla
sohvalla oli huopamyttyjä ja avonainen romaani. Vaatehuonetta
vastapäätä olevan ikkunan ääressä oli pieni ellipsinmuotoinen
pöytä (niin sanottu teepöytä) ja kaksi tuolia. Seuraneidit söivät
ilmeisesti ordisteperheen tavoin aamu- ja iltapalan omassa
huoneessaan.
Cassandré ei voinut olla vertaamatta matka-arkkua purkaessaan omia
vaatteita huonetoverinsa pukimiin. Toisen leningit näkyivät olevan
vähän koristeellisempia, kengät sievempiä ja alushepenet
aistillisempia, josta hän päätteli Khatrien leikkivän vähän
kypsempää kuin tämä oli todellisuudessa. Kuullessaan oven
avautuvan hän laskosti nopeasti huonetoverin laatikkoon niin kuin se
oli ollutkin.
Ilmeisesti huonetoveri asteli huoneeseen vaihtamaan vaatteita.
”Kappas, olen saanut uuden huonetoverin”, luonnonvaaleahiuksinen
tyttö virkkoi. ”Nimeni on Khatrie Moleil.” Hän niiasi.
”Hauska tutustua, Khatrie”, Cassandré sanoi niiaten. ”Minä
olen Cassandré Brailmart.”
”Tervetuloa sitten vaan.” Vaaleaverikön äänensävy oli pehmeä
ja hymy ystävällinen, mutta ruiskukansinisten silmien katse oli
hetken pistävä. Ikään kuin tyttö ei olisi kaivannut häntä
huonetoverikseen tai ylipäätään palatsiin.
”Kiitoksia.”
Khatrie alkoi kertoa seuraneidin päiväohjelmasta painottaen ettei
Cassandrén tarvinnut suinkaan painaa sitä kerralla mieleensä,
koska rouva kreivitär antaisi itse kirjallisen version neiti de
Iristrén päiväohjelmasta. Neiti de Iristré heräsi neljänä
päivänä kahdeksalta Tikarimagiakouluun. Sitten hän söi yksin
omassa budoaarissaan aamiaista, ja kamarineito laski kylvyn
valmiiksi. Kello oli puoli yhdeksän armollisen neidin kylvettyä,
sillä tällä ei ollut oikein ruokahalua aamulla. Tässä vaiheessa
hän alkoi laittautua, ja he seuraneidit tulivat auttamaan ja
viihdyttämään. Khatrie tähdensi että hänen ja Cassandrén oli
oltava siinä vaiheessa täysissä pukeissa ehostettuna ja hiukset
kampauksella. Tämä ei tuottaisi ongelmaa, olihan Cassandrélle
luontaista mennä nukkumaan ja herätä aikaisin. Muutoin neiti de
Iristré nukkui yhteentoista ja aloitti silloin kaunistautumisen ja
pukeutumisen vasta puolilta päivin.
Seuraneitienkin oli käytävä koulua; myös Khatrie opiskeli
Tietäjien koulussa – muttei samassa kuin Cassandré. He pääsivät
aikaisemmin koulusta kuin neiti de Iristré, joten heidän täytyi
tulla tätä vastaan Tikarimagian koulukunnan oppilaitokselle.
Loppupäivä vierähti sitten armollisen neidin seurassa palatsissa,
vierailuilla, harrastuksissa ja ostoksilla. Yhdeksään mennessä
illalla neiti otti toisen kylvyn ja sen jälkeen seuraneideillä oli
loppuilta vapaata. He voisivat esimerkiksi pelata korttia tai
lautapelejä tai lähteä kävelylle. Ordistelaakson monet
kävelyreitit olivat hyvä tapa kauniiseen ympäristöön
tutustumiseen ja korkea muuri teki varmasti ulkona liikkumisen
turvalliseksi täydet kaksikymmentäseitsemän tuntia vuorokaudessa.
”Minusta olisi mukavaa lähteä heti tänään kävelylle”,
Cassandré tuumasi. ”Voisitko ystävällisesti toimia oppaanani?”
”Olin muutenkin lähdössä kävelylle”, vaaleaverikkö virkkoi.
”Kiiruhdetaan nyt kahville armollisen neidin tiloihin, ettei hänen
sappensa vaan ala kiehua!”
Seuraneidit ehtivät neiti de Iristrén huoneistoon hyvissä ajoissa,
sillä sisäköt eivät olleet vielä tuoneet kahvia ja suolaisia
leivonnaisia. Neiti de Iristré oli vähäisistä ikävuosistaan
huolimatta harjaantuneesti savuketta pitkässä holkissa juoruava
neito, joka juorusi ystävänsä kanssa lumotussa taskupeilissä
vuoroin tirskuen ja vuoroon naurahdellen. Cassandrélla oli tekemistä
pitää sydämenmuotoiset kasvonsa peruslukemilla, sillä neiti de
Iristré oli ehdottomasti liian nuori tupakoimaan. Ordisteneitsyen
leningissä oli vajaamittainen helma, kengissä matalat korot,
hiukset puoliksi valtoimenaan ja poskipunaa oli sudittu kasvoille
antamaan niille lapsenpyöreä vaikutelma. Silti armollisen neidin
tupakoimista oli pakko sietää, jolleivät kreivi ja kreivitär
aikoneet itse puuttua asiaan.
Kahvipöydässä Cassandré puhui äitinsä neuvojen mukaisesti vain,
jos Clariette de Iristré puhui ensin hänelle. Ordisteneito pyysi
häntä esittelemään lyhyesti itsensä, niinpä hän kertoi ketä
hänen perheeseensä kuului, vanhempiensa työstä, harrastuksistaan
ja mielenkiinnonkohteistaan. Myös Clariette opiskeli narahlaa –
kolmatta vuotta kolmesti viikossa. Haltioiden kulttuuri ei silti
kiinnostanut häntä laisinkaan, mutta vanhemmat eivät välittäneet
juurikaan hänen mielenkiinnonkohteistaan. He koettivat estää
tytärtään aiheuttamasta skandaaleja järjestämällä hänelle
paljon opiskeltavaa.
Neiti de Iristré viittasi seinustalla seisoskelevaa sisäkköä
kaatamaan itselleen lisää kahvia. Cassandré mietti huvittuneena,
mitä ordistet mahtoivat tehdä itse. No, täällähän se selviäisi
hänelle vähitellen.
Ordisteneito alkoi puhua Glorien de Bonnendiex-nimisestä
ordistenuorukaisesta, jonka Glorie-sisko oli Brisélnaïsin
koulutoveri. ”Juuri Glorien on hyvin pitkälti miesmakuani
vastaava, sillä en ole hullaantunut kauniisiin miehiin kuten äitini.
Hän ei ole valitettavasti hyvä naimakauppa, koska hänellä ei ole
mitään arvonimeä. Ehkä hänestä tulee vielä paroni, ovathan de
Bonnendiexit hyvin menestyviä. Silloin minä saatan olla jo
naimisissa miehen kanssa, jolle minut luvattiin
neljätoistavuotiaana.”
Cassandré sääli vähän Clarietteä, jota vanhemmat kohtelivat
kuin kauppatavaraa.
”No Glorien olisi unelmarakastajani. Niin olisikin oikeastaan
paljon jännittävämpää ja hauskempaa kuin hänen vaimonaan.”
Armollinen neiti väänteli suupieltään tyytymättömänä. ”On
niin kyllästyttävää kuulla isän ja äidin vertaavan minua Glorie
de Bonnendiexiin vähän väliä. Heidän mielestään minun pitäisi
kaiken lisäksi ottaa oppia Neiti Tulevasta Pyövelittärestä.
Varmaan nauraakin yhtä harvoin kuin hän? En käsitä kuinka
miesmäisen näköisestä ja pienisilmäisestä pyövelikoululaisesta
saa ordisteneidon ihanteen, olkoonkin että hänellä on hienostuneet
tavat. Sinäkin olet huomattavasti Glorietä kauniimpi, Cassandré.”
Uusi seuraneiti lisäsi kahviinsa kermaa, sillä se oli edelleen
liian vahvaa. Hän oli enemmän teenystävä. ”Enhän minä tohtisi
ikinä verrata itseäni ylhäiseen ordisteneitoon, armollinen neiti.”
Cassandréstä toisten arvostelu oli aina vastenmielistä
kuunneltavaa, etenkin omaa kateutta kehnosti piiloteltaessa.
Brisélnaïsin kuvauksen perusteella mokoma Clariette olisi jäädä
seurapiireissä ylvään neiti de Bonnendiexin varjoon.
Kahvin jälkeen neiti de Iristré opiskeli kaksi tuntia narahlaa.
Opettajatar oli nuori kultahiuksinen haltianainen, joka oli hyvin
pieni ja siro – tuskin sataakuuttakymmentä senttimetriäkään.
Cassandrén olisi tehnyt kovasti mieli kysyä opettajattarelta, miten
tämän palmikkokampaus oli tehty.
Haltiaopettajatar aikoi esittäytyä virheettömällä lavendesselle
uudelle seuraneidille, mutta Clariette huomautti Cassandrén osaavan
narahlaa. Opettajatar oli neiti Shatori, puoliksi narahlalainen ja
puoliksi solotharilainen. Neiti Shatori oli asunut vanhempineen
narahlassa, jossa hän oli opettanut ylhäisaatelisille
haltialapsille ja -nuorille lavendesseä. Ilmankos hänen
lavendessensä oli niin kaunista ja täydellistä, vaikka hän oli
asunut vasta kaksi vuotta Lavendessessä.
Cassandré oli tervetullut opiskelemaan narahlan kieltä tai hän
voisi lukea sen aikaa kuten Khatrie. Tietenkin Cassandré halusi
osallistua oppitunneille. Aluksi he syventyivät ehtolauseisiin
uutena kielioppiasiana. Neiti Shatori loitsi kouluhuoneen
liitutaululle kahdeksan täydentämistä kaipaavaa lausetta, jotka
heidän piti kopioida pergamentille. Ensimmäinen tunti kului uusien
käännöslauseiden parissa, kun tehtävä oli tarkastettu. Toisella
tunnilla Clariette-neiti ja Cassandré lukivat vuorotellen
Silmujuhlaan valmistumisesta Abalashissa, Narahlan pääkaupungissa.
Cassandrén ääntämys sai kehuja opettajattarelta, mutta pyöritteli
vaivihkaa silmiään Clarietten tahalliselle lavendesseläiselle
korostukselle heikkoine h-kirjaimine sanojen alussa ja tapaan ääntää
r-kirjaimet karheasti. Silti hän ei korjannut ordisteneidon
ääntämystä.
Cassandré sai käskyn piipahtaa palatsin valtiattaren yksityisissä
tiloissa ennen päivällistä. Hän oli tavallistakin epävarmempi ja
ujompi seisoessaan kreivitär Clariceetä vastapäätä.
Ordistenainen osasi tehdä seuraneidin olon melko epämukavaksi –
varmasti tarkoituksella, sillä oltiin hänen maaperällään.
Iristrén kreivitär antoi uudelle seuraneidille tyttärensä
päiväohjelman ja sääntölistauksen, kuten Khatrie oli maininnut.
”Muista ettet voi luottaa vain siihen että äitisi ja minä olemme
tuttavia – ”
Saati teidän ja enon suhteeseen,
Cassandré ajatteli kyynisesti.
”– vaan sinun on oltava pätevä seuraneiti”, Iristrén
kreivitär muistutti, jotta Cassandrén olo olisi varmasti vielä
epämukavampi vieraassa paikassa. Cassandré oli silti varma ettei
rouva kreivitär kohdellut koskaan alentuvasti Bricel-enoa.
”Ymmärrän, rouva kreivitär”, Cassandré sanoi säyseästi.
”Kiitos tästä hienosta tilaisuudesta.”
Seuraneidit ehtivät tutustua toisiinsa paremmin vasta iltakävelyllä.
He olivat nimittäin istuneet puolitoista tuntia päivässä de
Iristréjen kanssa pienessä ruokasalissa. Sitä ennen he olivat
suunnanneet palatsin keittiöön uhraamaan Iristrén kreivin kanssa
taloudenhoitajan leipomia kakkuja kodin suojelushengille.
Khatrien isä oli ordistemies de
Oaletsin huoneessa, mutta mies ei ollut laillistanut äpärätytärtään.
Herra de Oalets kantoi oman vastuunsa toisella tavalla, maksamalla
kuukausittain pientä määrärahaa ja pyytämällä ystäväänsä
Iristrén kreiviä ottamaan Khatrien seuraneidiksi talouteensa.
Khatrien mielestä seuraneidiksi pääseminen tähän talouteen ei
ollut paras tapa isän velvollisuuksien hoitamiseen, eikä hän olisi
ollut järin pahoillaan vaikka olisi saanut Antoinetten sijasta
lähtöpassit. Jatkuva niiailu, armollisen neidin, rouva kreivittären
ja herra kreivittären hokeminen tulivat jo hänen korvistaan ulos.
Kuitenkin hänen äitinsä käski pitämään järkevästi omana
tietonaan ettei seuraneitinä ollut viihtyisää, löysihän tyttö
hänen ennenäyssään neiti de Iristrén tai varakreivin avulla
itselleen uusrikkaan aviomiehen.
Cassandré oli tiennyt että hänelle
tulisi kova ikävä kaikkia perheenjäseniä seuraneitinä. Tarjolla
ei ollut enää niin usein ajanvietettä, joka teki hänet iloiseksi
– ratsastusretket kahdesti viikossa veljien kanssa vanhan tamman
satulassa, lautapelien pelaamista monta kertaa ja päivittäiset
iltakävelyt äidin kanssa. Hänellä oli nyt vähemmän vapaa-aikaa
eikä enää ollenkaan omaa tilaa. Iristrén palatsi oli kaikin
puolin erilainen ympäristö kuin Brailmartien kodikas
paritalonpuolikas Niittylässä, joten hän uskoi silti ikävien
muistojen kummittelevan ainakin vähemmän.
Hän oli joutunut pitkin hampain myöntämään olevansa ikäisekseen
lapsellinen ystävättäriinsä, Brisélnaïsiin ja joihinkin
luokkatovereihinsa verrattuna. Nyt kaikki saisivat huomata ettei hän
ollutkaan enää äidin pikku kullanmuru, vaan itsenäistyvä nuori
neiti!
*****
Pyövelikoulun toisluokkalaisten ratsastustunnit olivat siltä
viikolta ohi. Sitkeän suostuttelun jälkeen ratsastuksen opettaja
Mirel Desindrin oli myöntynyt satakaksikymmentä senttimetriä
korkean esteradan pystyttämiseen koulun maneesiin, sillä useimmiten
hänen tuntinsa painottuivat kouluratsastukseen. Saumatonta
yhteistyötä tekevä kouluratsukko oli hänen mielestään
ratsastusta jaloimmillaan, hevosen tanssia. Kuitenkin
ajometsästyksessä ja esteratsastuksessa oli enemmän Brisietä
säväyttävää vauhdin hurmaa toisin kuin kouluratsastuksessa.
Hänen oli kuitenkin tikarimaagikkona oltava taitava
kouluratsastuksessa hallitakseen samanaikaisesti ratsastamisen sekä
taikomisen.
Ratsastustunnin jälkeen toisluokkalaiset ajoivat teloitusmestari
Merien Sainteneuxin kanssa Lavendeissen teloitusaukiolle. Oppilaiden
oli pitänyt seurata ensimmäistä kouluviikoista alkaen teloituksia,
vaikka ne olivat liian raakoja lasten silmille. Sanonta ”Rahvaalla
on halvat huvit.” piti täydellisesti paikkansa, sillä rahvasta
tungeksi aina teloitusaukioille, joskaan he eivät sentään
raahanneet alle viisitoistavuotiaita paikalle. Brisie oli yrittänyt
nuorempana paeta teloitusaukiolta, luokkatoverit olivat yrittäneet
kääntää katseensa muualle, heitä oli kuvottanut ja he olivat
anelleet särkyneellä äänellä pääsevänsä pois ei-lasten
paikasta. Teloitusmestari oli pysäyttänyt tuhahtaen Brisien ja
käskenyt muita pitämään katseensa teloituslavalla, kunnes
teloitus olisi ohi.
Teloituksia seuraamalla oppilaat oppivat lopulta läksynsä pyövelin
suhtautumisesta kuolemaan. Kun lainmukainen tuomio pantiin
täytäntöön, teloitustavan ei kuulunut vaikuttaa heidän
suhtautumistapaansa. Olkoonkin osa teloitustavoista raaempia kuin
muut, mutta Lavendessen laki toteutui yhtä oikeudenmukaisesti
hirtettiin, mestattiin tai viillettiin kurkku auki.
Oppilaiden oli kyettävä seuraamaan
kokoajan teloituksia tarkkaavaisesti, mutta se ei vielä ollut
riittävä oppimäärä. Teloitusta kohtaan ei saanut tuntea
hetkeäkään inhoa tai pelkoa ennen sitä, sen aikana ja sen
jälkeen. Tuomittujen kuolema ei saanut herättää heissä
vahingoniloa eivätkä he saaneet humaltua pyövelin vallasta päättää
kuolemaantuomitun elämä, koska laki oli ohjaava käsi
teloitustilaisuuksissa. Pyöveli ei saanut edes pitää itseään
pelastajana ja puhdistajana. Heidän
piti olla kiitollinen Lavendessen laista ja lakijärjestelmästä
valvomassa järjestystä valtakunnanlaajuisesti. Pyövelin oli
pysyttävä aina ilmeettömänä hupun varjoissa, katse jääkylmänä
ja heidän oli seisottava
teloituslavalla synkkinä
ja majesteetillisina kuin kuoleman airuet.
Tällä kertaa teloituslavalle
kahlehdittu mies oli syyllistynyt törkeään raiskaukseen, niinpä
hänen tuomionaan oli kurkun viiltäminen auki. Pyövelin pelottavuus
ja kylmyys olivat vääntäneet raiskaajan selän pelosta kumaraan.
Brisélnaïs tunsi vahvaa halveksuntaa raiskaajaa kohtaan kuten
rahvasta ja oli tämän uhrin puolesta hyvillään lainmukaisesta
hyvityksestä, vaikkei hänen olisi pitänyt suhtautua noin. Pyövelin
viiltäessä nopeasti tikarillaan tuomitun kurkun auki, neito sävähti
ja irvisti suihkuavalle verelle. Siksi teloitusmestarin katse
porautui häneen hyytävänä kuvastimena, johon hänen heikkoutensa
heijastui. Brisélnaïs Gérlier ei ollut vieläkään mitään
teloitusmestari Sainteneuxin silmissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti