Vampyyrinovelli: Kruununperillinen, K-11

Epävirallinen vampyyrihallitsija oli saanut selville Desirée de Fabren, nykyisen Lacheneen herttuattaren olevan kuolemansairas. Vallasnaisen kotiseudulla riehui isorokkoepidemia, joka oli vienyt monia ihmisiä hautaan. Sen aiheuttama vaarallisen korkea kuume sammuttaisi varmasti herttuattaren elämänliekin, sillä tämän iholle ei ollut noussut ensimmäistäkään kutiavaa rakkulaa. Vampyyrivaltias oli tarkkaillut Desirée de Fabrea pikkutytöstä lähtien, sillä Jaimes Morin oli huomannut aatelisnaisen vahvan auran viittaavaan uskomattomiin kykyihin, jotka tältä löytyisi kuolemattomana. Herttuattaren kyvyt saattaisivat olla jopa kuningasvampyyrin kykyjä suuremmat. Sopivan seuraajan pitikin olla yhtä mahtava ja nerokas kuin herttuatar.

Kuningasvampyyri oli suunnitellut muuttavansa madame de Lacheneen kuolemattomaksi vähän alle neljäkymmentävuotiaana, olihan hän halunnut seuraajalleen kertyvän tarpeeksi sivistystä, elämänkokemusta ja viisautta. Niin olikin käynyt. Herttuatar puhui virheettömästi useita kieliä (mukaan luettuna kreikkaa ja latinaa), hän loisti sivistyksellä ja oli terävä kuin partaveitsi. Lisäksi nainen osasi aina tehdä sosiaalisissa tilanteissa vaikutuksen harkituilla sanavalinnoillaan. Varmasti hänestä kirjoitettaisiin aikakirjoissa yleisnerona, jos hän olisi syntynyt mieheksi heikon ja syntisen naisen sijasta.

Herttuatar Desiréen tila teki suunnitelmien toteuttamisesta helpompaa kuin kuningasvampyyri oli olettanut. Auringon painuttua mailleen hän lähetti Lacheneen linnaan kuusi kyvykästä hovilaistaan, koska tavalliset palvelijat eivät tulleet tällä kertaa kysymykseenkään. Mahtavimmat vampyyrit kykenivät nimittäin pysyttelemään koko ajan näkymättöminä ja estämään ihmisiä edes aistimaan heidän läsnäoloaan.

Vampyyrien kyky pyyhkiä ihmisten muisti sai kamarissa päivystävät kamarineidot unohtamaan tapahtuneen. Näkymättömän olennon nostaneen riutuneen ja tajuttoman herttuattaren käsivarsilleen ja jonkun muuttuneen hänen kaksoisolennokseen ja asettuneen makaamaan pylvässänkyyn. Lääkäreille ja palvelijoille ei tietenkään tulisi mieleenkään tutkia jalosukuista potilasta tarkemmin tai edes mennä tämän lähelle. Valeherttuatar piti kuolevaiset loitolla manipuloimalla heidän mieliään ja täyttämällä ne väärillä muistikuvilla. Ihmisiä ei pystynyt pitämään ikuisesti loitolla verenjanon tehdessä hallaa keskittymiselle, mutta kaksi päivää ei ollut kärsimystä kurinalaiselle vampyyrittarelle.

*****

Joko kantava ääni lävisti Lacheneen herttuattaren kuumehoureet tai se saattoi puhua hänen päänsä sisällä. ”Olette kuoleman kielissä, madame de Lacheneen. Aistin kuoleman toiveikkaana lymyämässä yhdessä tämän huoneen nurkista juuri nyt. Hän odottaa voivansa ottaa teidät Tuonen virralla kulkevan lauttansa kyytiin.”

”Ja tarjoavan hautamadoille pitoruokaa”, herttuatar tuhahti kitkerästi kuvitellen matojen kaivavan tarmokkaasti käytäviä mätänevään ihmislihaan. Mielikuva kuvotti häntä.

”Mutta entä jos kuolema ei saakaan teitä mukaansa?”

”Kuinka hitossa se olisi mahdollista? Viikatemies ei koskaan tee eroa kansan naisen ja vallasnaisen välillä.”

”Muuttumalla kuolemattomaksi”, miesääni vastasi.

Sellainen ei ollut mitenkään mahdollista, sillä ihmisille oli annettu rajallinen elinikä. ”Miten muka?” madame de Lachenee ei voinut olla kysymättä.

”Muuttumalla vampyyriksi.”

Silloin herttuattaren naurahti matalasti ja karheasti. ”Sellaiseksi arkussa päivät nukkuvaksi epäkuolleeksi, joka kaivautuu öisin haudastaan sammuttamaan verenjanonsa? Eipä kuulosta kummoiselta.”

”Ei niin, parahin madame. Totuus on kuitenkin se että vampyyrit ovat paljon mahtavampia ja hienostuneempia olentoja kuin heidän väitetään olevan. He ovat myös hurmaavia ja suorastaan lahjakkaita.”

”Teidän puheistanne saa sellaisen vaikutelman kuin olisitte olevinanne yksi vampyyreista”, Desirée letkautti, ”vaikka sepitätte selvästi satuja kahdeksan neljättä vanhalle naiselle.”

”Haluaisitteko kuitenkin uskoa satuihin?”

”Vain niiden ollessa sen arvoisia, monsieur hyvä. Olen oppinut jo varhain, ettei kannata uskoa mahdottomuuksiin.”

”Tuo on sangen viisasta puhetta, joskin tiedän teiltä löytyvän viisautta ja nokkeluutta vaikka muille jaettavaksi.”

”Hetkinen, hetkinen. Esittänette taas sepitelmiänne absoluuttisena totuutena. Olkoonkin että viimeinen arvauksenne osuu oikeaan.”

”Tokkopa sorrutte noin viisaana ja nokkelana naisena kieltämään tosiasioiden olemassaolon?” tuntematon kysyi sinnikkäästi.

”En...” Madame de Lachenee tunsi jonkun tapailevan sitä aineetonta osaa, joka antoi hänelle tietoisuuden. Kuolemanko kuten tuntematon oli maininnut?

”Te olette osoittautunut odotettua hankalammaksi tapaukseksi, madame la duchesse”, miesääni huokaisi kärsimättömästi.

*****

Kuningasvampyyri katseli äsken haettua ihmisnaista nojaten yhteen sängynpylväistä, ja hauras hymy piipahti hänen huulillaan. ”Miksi keskustella tajuttoman ihmisen kanssa, vaikka olisitte saanut siinä ajassa ongituksi olennaisempaakin tietoa?” hän kysyi itseltään uteliaan touhottavasti.

Ei hän tiennyt, ei olisi tiennyt vaikka olisi käyttänyt tuntikausia itsetutkiskeluun. Siispä hän määritteli tekonsa päähänpistoksi, jota saattoi odottaa hänen ikäiseltään kuolemattomalta. Madame de Lacheneen itsepäisyys sai vanhan vampyyrin hymähtämään. Sinänsä oli huojentavaa, ettei vampyyrien olemassaolo tullut edes teräväpäisimpien kuolemattomien kuten herttuattaren mieleen.

Hän istahti vuoteelle ja veti naisen istuma-asentoon. Kuningasvampyyri tuki kuparikutrista naista, koska ei viitsinyt kumartua tämän puoleen. Sitten hän upotti raateluhampaansa ikeniä myöten herttuattaren niskaan, mutta joutui pakottamaan itsensä juomaan kuolemaksi koituvan määrän elinnestettä. Toki naisen veri tuoksui houkuttelevalta, mutta kuningasvampyyri ei osannut suhtautua häneen mitenkään ravinnonlähteenä vaan heiveröiseen kehoon teljettynä heikäläisenä.

Saatettuaan aatelisrouvan elämän ja kuoleman rajalle vanha vampyyri alkoi juottaa hänelle omaa vertaan ranteeseensa raatelukynnellään viiltämästään haavasta. Pitkä nainen käsitti heti että hänen oli juotava, vaikkei vesipikaria ollutkaan viety hänen rohtuneille huulilleen. Hän joi jokaisen tarjotun veripisaran, jolloin uusi elämä virtasi nopeasti tekemään lopun hänen fyysisestä heikkoudestaan. Kuningasvampyyri kiskaisi kätensä hänen ulottuviltaan, kun oli juottanut hänelle muutoksen käynnistämiseen tarvittavan verimäärän.

Kuningasvampyyri veti soittokellon nyöristä, ja pian huoneistoon ilmestyi palvelijatar. Hän jätti vampyyripalvelijattaren pitämään herttuatarta silmällä, ennen kuin lähti omiin huoneisiinsa nukkumaan. Hän oli ennättänyt muuttaa 2500 vuoden aikana satoja ihmisiä vampyyreiksi, joten muutosprosessi oli tullut hänelle läpeensä tutuksi. Kuolemattoman veri sytytti ihmisen elimistön neljäksikymmeneksikahdeksaksi tunniksi tuleen, jolloin ihminen kärsi niin pahoja tuskia että tunsi kärventyvänsä ikuisesti helvetin tulessa. Siksi olikin Valitun kannalta hyvä että hän oli korkean kuumeen vuoksi valmiiksi tajuton, joten hänen muutoksensa olisi liki kivuton.

Neljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin kuningasvampyyri palasi herttuattarelle annettuun makuukammioon. Hän ehti nähdä kullanruskeiden silmien avautuvan ja naisen ponkaisevan istuma-asentoon. ”En taida olla kotonani?” madame de Lachenee kysyi makuukamarissa olevalta palvelijattarelta. Hän huomasi äänensä muuttuneen. Toki se oli edelleen matala ja karhea naisen ääneksi, mutta siihen oli tullut uudenlaista syvyyttä ja kalseutta.

”Ette, arvon herttuatar.”

Desirée tunnisti äänen kuuluvan näkymättömälle keskustelukumppanilleen. Hänen pistävä katseensa hakeutui puhujaan, häntä hieman vanhempaan ja lyhyempään herraan, joka säteili arvovaltaa ja mahtia mitäänsanomattomasta ulkonäöstään huolimatta.

”Mihin teidän muistikuvanne päättyvät?” vampyyriylimys kysyi.

”Hmm”, herttuatar mietiskeli. ”Lacheneen kylässä alkoi mellastaa isorokkoepidemia, kun oli kulunut jonkin aikaa siitä kun palasin hovista. Linnan palveluskunta tuntui välttyvän ihmeen kaupalla isorokolta, kunnes yksi keittiöpiioista sairastui. Pian sairastuneita oli lisää. Olisin halunnut lähteä kylästä, mutta meitä kiellettiin ettei isorokko leviäisi laajemmalle alueelle. Toisaalta koin sairastumisen olevan epätodennäköistä minun kohdallani. Olinhan ollut aina terve kuin pukki, jonka huomaa jo ulkomuodostani. Silloin kuin osasin odottaa kaikkein vähiten, aloinkin tuntea heikotusta ja huimausta ja todellisuus alkoi hämärtyä, kunnes elin katkelmissa ja vaihtuvissa kohtauksissa. Nyt kaikki on taas selkeää, mutten muista mitään sairaana olemisesta.”

Naisen suipot sormet sivelivät vahvaa ja kuopallista leukaa. ”Tunnen uhkuvani terveyttä ja voimaa, mutten samalla tavalla kuin ennen sairastumistani. Aistini ovat selvästi tarkentuneet ja tunnen saavani uusia taitoja joutumatta opettelemaan läheskään kaikkea. Kulmahampaani ovat kummalliset – pitkät ja terävät mutta pystyn muuttamaan ne tavallisiksi”, herttuatar huomautti ja näytti kuningasvampyyrille. ”Muistan kiistäneeni yliluonnollisen olemassaolon, mutta voisin vannoa olevani nyt nimenomaan yliluonnollinen olento. Sydämeni ei lyö enää”, herttuatar totesi vieden kätensä vasemmalle rinnalleen, ”eikä minun ole pakko hengittää elääkseni – mutta tunnen tarvitsevani jotain uutta. En ainakaan vettä ja ruokaa.”

”Tarvitsette verta”, vampyyriylimys virkkoi.

Desiréen olisi pitänyt kauhistua kuullessaan tuon sanan. Sitä vastoin veren mainitseminen tuntui sopivalta, uudelle minälle luontaiselta ravinnonlähteeltä. Kurkkua kuivasi ja poltteli, ja se ilmensi nälkää samalla tavalla kuin vatsan muriseminen vielä joitakin päiviä sitten.

”Greta”, kuningasvampyyri sanoi tarkoittaen ilmeisesti makuukamarissa seisoskelevaa lyhyttä ja vaaleahiuksista palvelijatarta.

”Niin, Teidän Ylhäisyytenne?”

”Kipaise sanomaan lakeijoille että tuovat pari kolme ihmistä madame de Lacheneelle.”

”Ilman muuta, Teidän Ylhäisyytenne”, palvelijatar sanoi ja niiasi ennen kuin poistui.

Palvelijatar palasi viitisen minuuttia myöhemmin kahden lakeijan seurassa, jotka paimensivat kaksi ihmistä makuukamariin. Nämä vapisivat sekä vilkuilivat avuttomasti toisiaan tuoden mieleen susien saartamat lampaat. Desirée oli joskus lapsena ollut niin typerä että oli pitänyt susia yksinomaan pahoina, kunnes hän oli tajunnut ettei luonto ollut niin mustavalkoinen. Muun muassa sudet tappoivat kasvinsyöjiä elääkseen, ja hänen kaltaisensa tappoivat ihmisiä samasta syystä. Hänestä oli tullut yön saalistaja, joka oli ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin matojen ateriaksi joutuminen.

Viides käsky kielsi tappamasta, mutta herttuatar ei ollut enää ihminen. Hän syöksyi ensimmäistä ihmistä kohti tappajan vaistojen johdattamana, hohtavanvalkoiset hampaat paljastettuna niin kuin lihansyöjällä. Pienen empimisen jälkeen hänen veitsenterävät hampaansa lävistivät parhaalta tuntuvan kohdan ja hän piti saalistaan aloillaan kasvaneilla käsivoimillaan. Hän imi verta, kunnes hän ei kuullut enää elinnesteen kohinaa ihmisen suonissa eikä elämä soittanut sydäntä kuin rumpua. Tappaminen ei itsessään ollut hänelle nautinnollista, vaan paremmista reflekseistä, aisteista, nopeudesta ja enemmästä voimasta koostuva yliote saaliiseen.

Ruumiit kannettiin kiireesti pois, kun hän oli tehnyt selvää kaikista kolmesta. Siinä vaiheessa Desirée tuli ajatelleeksi pukeutumispöydän ääreen istahtamista, sillä hän oli jokseenkin pikkutarkka ulkonäkönsä suhteen. ”Ei mikään suurenmoinen kaunotar, mutta kieltämättä ihan komea nainen”, nuori vampyyritar totesi naurahtaen tyytyväisesti. Hän näytti itsensä parannellulta versiolta. Hipiä oli hohtavanvalkoinen ja virheetön, luomet luonnostaan tummat, mustat ripset pitkät ja tuuheat, silmät kirkkaammat ja huulet sekä posket punaisemmat. Vyötärölle ulottuva palmikko vaikutti paksummalta ja kiiltävämmältä. Muutos ei ollut kuitenkaan silottanut muutamia hiusjuonteita hänen raskaspiirteisiltä kasvoiltaan, joskaan se ei häirinnyt häntä. Keski-iän lähestyminen puki häntä paremmin kuin loppukevät, johon kyömynenä ja pistävä katse eivät sopineet kaikkein parhaiten.

”Teillä on varmasti paljon kysymyksiä, joihin kaipaatte vastauksia”, kuningasvampyyri virkkoi. ”Ne saavat kuitenkin odottaa. Meidän on nyt käytävä suunnitelmat pikaisesti läpi, sillä Ninon ei jaksa pysytellä enää kauan kaksoisolentonanne Lacheneen linnassa.”

Desiréen harmaanruskeiden kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy, kun hän kohdisti katseensa luojaansa. ”Kertokaa, niin minä kuuntelen.” Hänen äänensävyään oli vaikea tulkita.

Vanha vampyyri kertoi suunnitelmansa. Hän muuttaisi kalpean, muuten sitäkin hyvinvoivemman herttuattaren vainajan näköiseksi. Desiréen pitäisi sitten vaipua vampyyrin uneen, jolloin häntä olisi mahdotonta erottaa kuolleesta. Sen jälkeen koomaunta nukkuva herttuatar vietäisiin takaisin Lacheneen linnaan, missä hänen luultaisiin menehtyneen isorokkoon. Niinpä hänen armonsa herttuatar haudattaisiin nopeasti linnan hautaholviin ilman että kukaan tulisi kiinnittäneeksi ”vainajaan” suurta huomiota.

”Olen kuullut etteivät toiset ihmiset ole koskaan merkinneet teille juuri mitään”, kuningasvampyyri virkkoi. ”Sen takia ihmisten hylkääminen ei tee teitä surulliseksi.”

Vampyyritar hymyili alentuvasti. ”Mitä muuta ihmiset ovat kuin Äiti kirkon manipuloimia pölkkypäitä, joiden vähäinen järki on hävitetty nopeasti lyömällä heitä raamatulla päähän? Seurakuntalaisten rinnastaminen lampaisiin sopii erittäin osuvasti, sillä juuri lampaat ovat yksinkertaisia ja helposti johdateltavia nisäkkäitä. Jumalan Poika paimentaa ihmislampaita huolehtien siitä, etteivät nämä pääse pakenemaan kirkon vallan ulottumattomiin. Olen tavannut korkeintaan puolen tusinaa terävää ihmistä elämäni aikana.”

Madame de Lachenee ahmi vielä hetken komeaa heijastusta. Sitten hänen oli aika vetäytyä uinumaan ihmisruumiin näköisenä.

*****

Lyijyarkun sisällä nukkunut Desirée sattui heräämään hautaholvin sulkeutumiseen ja askelten loittonemiseen. Ehkä ne olivat merkkiääniä? Joku heikompi hermoisempi vampyyri olisi voinut joutua samassa tilanteessa pakokauhun valtaan, ahtaaseen arkkuun suljettuna, sillä heikäläiset eivät nukkuneet todellisuudessa ruumisarkuissa, vaan ihmisten tavoin vuoteissa. Silti häntä ei ahdistanut, koska hän luotti kuningasvampyyriin.

Vastaluotu vampyyri oli huomattavasti heiveröisempi kuin vanhemmat vampyyrit, mutta hänellä oli sentään riittävästi voimia lyijyarkusta pääsemiseen ja marmorisarkofagin kannen nostamiseen. ”Hitto vie, olenpa vahva”, hän ei voinut olla kerskailematta itsekseen työnnettyään sarkofagin kantta sen verran syrjään että pääsi pujahtamaan aukosta. Hän sulki lyijyarkun kannen. Tokkopa kukaan saapastelisi häiritsemään vainajien lepoa, mutta suljettu arkku sai silti luulemaan viidennen Lacheneen herttuattaren maallisten jäännösten jatkavan mätänemistään. Jatkavan mätänemistään, kunnes madot olisivat kalunneet luut paljaaksi kaikesta muusta paitsi ihonriekaleista. Hän istahti sarkofagin päälle pyöritellen peukaloitaan ikävystyneenä.

Ummehtunut ilma, pölypaljous ja mätäneminen löyhkäsivät vampyyrista vielä pahemmalta kuin epätarkemman hajuaistin omaavista ihmisistä. Desirée olisi halunnut samantien pois lemun keskeltä, mutta kuningasvampyyri oli kuitenkin käskenyt häntä odottamaan auringonlaskua, mikäli hän sattuisi heräämään aiemmin. Ei sen takia että aurinko olisi haitaksi vampyyreille, vaan sen takia, ettei Desirée herättäisi huomiota. Ajatella nyt ihmisten ilmeitä heidän nähdessään haudasta nousseen viidennen herttuattaren! Toki miltei kaikki vampyyrit pystyivät siirtymään paikasta toiseen tahdonvoimalla, joskin se taito vaati paljon harjoittelemista, joten sitä ei pystynyt oppimaan käden käänteessä ilman opastusta.

Muutama tunti ei ollut koskaan tuntunut yhtä pitkältä kuin auringonlaskun odottaminen. Mutta viimein kuningasvampyyri tuli hakemaan häntä siinä vaiheessa kun hän oli istunut tuntikausia sarkofagilla tylsistymässä, jolloin tulevan vampyyrien hallitsijan perehdyttäminen saattoi alkaa välittömästi.