tiistai 9. kesäkuuta 2015

Väärä morsian


Author: Hannabella
Beta: ninjapiski
Pairing: Bellatrix/Rodolfus/Raymonda Lestrange (OfC))
Rating: lievä K-15
Genres: melodrama, one-shot
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat Raymondaa lukuun ottamatta J.K. Rowlingille. Tilanteet ja tunteet ovat oman mielikuvitukseni tuotetta.
Summary: Bellatrix Mustalla oli paremmat myötäjäiset kuin köyhän perheen tyttärellä.






Tämä on elämäni suurin virhe, Rodolfus ajatteli riisuessaan juhlakaapuaan. Bellatrix Musta oli viimeinen nainen, jonka kanssa hän olisi halunnut avioitua. Rodolfuksen vasemmassa nimettömässä oli leveä kultasormus. Todiste siitä, että hän oli avioitunut kuusi tuntia sitten Bellatrixin kanssa. Hänen ja Bellatrixin makuuhuoneitten välillä oli vadelmanpunaisella silkkitapetilla tapetoitu budoaari, jossa oli Rodolfuksen muistikuvien mukaan vieläkin se vanha, hieman epävireessä oleva piano. Budoaari oli tarkoitettu arvokkaalle hienostonaiselle, jollaista Mustan tytär ei ollut nähnytkään - olkoonkin todella hienoa ja jaloa sukua. Hän oli ollut samalla vuosikurssilla Bellatrixin kanssa, joten Lestrangen nuorempi aviopari tunsi itsensä ennestään. Aivan ventovieraan naiminen olisi tuntunut vielä vastenmielisemmältä.

Rouva Rodolfus Lestrange oli keskimääräistä morsianta vanhempi ja tälle luontainen epänaisellisuus oli muutakin kuin kasvonpiirteitten raskautta. Kuitenkin Rodolfus oletti morsiamensa pitävän kiinni tietyistä puhdasverisen avioliiton asettamista velvoitteista. Rodolfus uskoi että Bellatrix tulisi synnyttämään miespuolisen perillisen, ellei useammankin ja näyttelemään tarpeen vaatiessa siinä missä hänkin. Bellatrix oli varmaan makuuhuoneessaan valmistumassa hääyötä varten Druella-äitinsä ja sisarensa Narcissan kanssa. Rodolfus kuvitteli mustahiuksisen naisen istuvan pukeutumispöydän ääressä pyörittelemässä kyllästyneenä fanaattisia silmiään peilikuvalleen. Sisar tai äiti harjaisi Bellatrixin lainehtivaa hiuspaljoutta, kunnes se kiiltäisi kiillotetun eebenpuun lailla. Hänellä olisi yllään verenpunainen silkkiyöpaita ja samanvärinen aamutakki. Oikein sopivaa. Nainen olikin liian ‘musta’ käyttämään valkoisia vaatekappaleita.

Pian sulhasen pitäisi kulkea budoaarin läpi morsiuskammioon. Ei ihan vielä. Rodolfus halusi rypeä hetken itsesäälissä. Hän halusi kunnioittaa menetettyä rakkauttaan muistelemalla sitä hääyönään, epäsovinnaisena ajankohtana.

Rodolfus kaatoi tuliviskiä lasiin ja kohotti sitä ikään kuin skoolatakseen näkymättömän ihmisen kanssa. Raymondalle, ainoalle rakastetulleni. Raymonda Lestrange oli hänen ja Rabastanin pikkuserkku, joka oli Rodolfusta kaksi vuotta nuorempi. Naisen isä ja Lestrangen suvun päämies Xavier Lestrange olivat serkuksia. Serkukset eivät olleet missään vaiheessa olleet lämpimissä väleissä. Xavier auttoi vähävaraista Raymondus-serkkunsa perhettä silkasta velvollisuudesta. Silti Raymondus perheineen oli aina ollut tervetullut Xavierin kartanoon. Rodolfus oli nähnyt Raymondan ensimmäisen kerran vauvana. Oli luonnollista, että pikkuserkukset leikkivät keskenään, mutta molempien tullessa murrosikään lapsellinen ystävyys syveni ihastukseksi ja viimein rakkaudeksi.

Rakkaus oli oikukas muotoseikat sivuuttava tunnetila. Raymonda Lestrangessa ei ollut senkään vertaa viehättävyyttä kuin Bellatrixissa. Hän oli kyllä komea, vaikuttavan näköinen nainen, jonka ulkonäköä jopa Xavier piti edustavana, mutta iän myötä Raymondan epäsosiaalisuus oli tullut esiin. Epäsosiaalinen Raymonda oli hiljaisuudestaan huolimatta melko sarkastinen. Eroottisten novellien ja runojen kirjoittaminen saattoivat olla syynä naisen epäsosiaalisuuteen. Luovuus teki tämän etäiseksi ja poissaolevaksi ihmiseksi eikä omassa maailmassaan elävää naista ollut helppo lähestyä.

Rodolfus ja Raymonda eivät olleet romantikkoja. Hekään eivät kyenneet ymmärtämään miksi he olivat rakastuneet toisiinsa. Raymonda sopi vain vähän Bellatrixiä paremmin aviovaimon tiukkaan muottiin. Hän ei ollut sen enempää viettelevä lutka tai Erica Lavenhamin veroinen ylimaallinen kaunotar. Rodolfus tuli kuitenkin poikkeuksellisen hyvin toimeen Raymondan kanssa. Naisen etäisyys ja poikkeuksellinen, karu luovuus kiehtoivat nuorta kuolonsyöjää.

Hän oli ajatellut menevänsä naimisiin Raymondan kanssa, mutta Xavier ja Rabastia Lestrange halusivat vanhemman poikansa avioituvan sellaisen puhdasverisen noidan kanssa, jolla oli paremmat myötäjäiset. Rodolfus oli yli kaksikymmentävuotias mies. Yli kaksikymmentävuotiaan miehen ei ollut mikään pakko totella vanhempiaan jokaisessa asiassa, koska Raymondan naiminen ei olisi häpäissyt Lestrangen sukua. Hän oli vain tullut siihen lopputulokseen, ettei rouva Rodolfus Lestrangen täytynyt olla hänen elämänsä rakkaus, ja hän oli kuvittelut Raymondan hyväksyvän menettelynsä järkevänä naisena.

Hänen pikkuserkkunsa ei hyväksynyt.

”Sinä asetat sellaisen naisen minun edelleni, naisen jonka kanssa et ole koskaan tullut toimeen kunnolla”, Raymonda ilkkui erittäin pirullisesti. ”Sinä olet niin kuin jästien kristinuskon Juudas Iskariot, joka myi itsensä kolmestakymmenestä hopearahasta. Sinun hintasi on vain huomattavasti korkeampi.”

Rodolfus koetti tyynnyttää naisen vihaa vastaväitteillään. ”Avioliittoni Bellatrix Mustan kanssa ei tule muuttamaan mitään, mitä meillä on ollut ja tulee olemaan, Raymonda.”

”Olet väärässä, Dolf”, Raymonda totesi kalseasti, ”sillä sinä olet lisännyt teollasi minun katkeruuttani. Sinä olet vajonnut vanhempiesi tasolle osoittamaan minulle paikkani. Raymondus Lestrangen tytär on teille vain köyhä sukulainen, jolle täytyy syytää velvollisuuden tunteesta armopaloja.”

Raymonda sivuutti hänen loput vastaväitteensä suostumatta edes kuuntelemaan. Nainen kääriytyi kuluneeseen viittaansa ja lähti Lestrangen kartanosta pää pystyssä mutta sitäkin raivostuneempana. Rodolfus kuvitteli pikkuserkun vihanpuuskan ohimeneväksi, koska Raymonda ei ollut kiivas ihminen, vaan ennemmin luonnottoman tyyni. Pikkuserkkukin oli Lestrange - yhtä paljon kuin Xavier, Rodolfus ja Rabastan. Raymonda taisi olla vielä enemmän Lestrange kuin hänen isänsä ja enkelimäisen kaunis hurmuriveljensä. Lestrangen nimi oli Raymondan arvokkain ja samalla ainoa aarre, josta pikkuserkku oli ylpeämpi kuin he kolme yhteensä.

Tuosta tapauksesta ehti kulua viikko eikä Raymonda suostunut leppymään tai edes vastaamaan Rodolfuksen kirjoittamiin kirjeisiin. Rodolfus kyllästyi seitsemän päivän epätietoisuuteen ja meni käymään Raymondus-sedän kotona. Ainoastaan edellä mainitun hapan puoliso Vaniljene Lestrange oli kotona. Nainen oli omaa sukua Macnair ja Walter Macnairin serkku. Vaniljene ei koskaan peitellyt sitä, että oli ollut hölmö mennessään naimisiin Lestrangen suvun päämiehen köyhän serkun kanssa, vaikka olisi voinut päästä parempiinkin naimisiin.

Rodolfus huomasi eteiseen tuodut matka-arkut.

”Onko Raymonda lähdössä jonnekin?” hän kysyi.

”Sinä olet myöhässä”, Vaniljene-täti oli tuhahtanut vahingoniloisesti. ”Raymonda lähti jo pari päivää sitten - ei sanonut minne oli lähdössä.”

Rodolfus nieli kielelleen ilmestyneen kirosanaryöpyn. ”Kenen matka-arkkuja nuo sitten ovat?”

”Minun. Olen saanut tarpeekseni sekä ukostani että tästä kurjasta murjusta.”

”Minne sinä sitten aiot mennä?”

”Veljelleni. Macnairin suvulla on sentään reilusti enemmän omaisuutta kuin ukollani.” Nainen oli hymyillyt miltei ystävällisesti. ”Älä etsi Raymondaa, sillä hän palaa vain jos haluaa.”


Rodolfus oli tarpeeksi päissään ilman toista tuliviskilasillistakin. Hänen oli aika kävellä budoaarin kautta vaimonsa huoneeseen. Bellatrix oli yksin. Rouva Musta ja Narcissa olivat jo lähteneet. Nainen lojui leveällä katosvuoteella verenpunaisessa ja läpikuultavassa yöpaidassa. Samanvärinen aamutakki oli jätetty huolimattomasti tuolille. Hopeakyntteliköt valaisivat huonetta eikä niillä ollut romanttisempaa tarkoitusta. Pelkkiä valonlähteitä.

Nainen pudotti yöpaitansa toisen olkaimen. Toinen rinta paljastui osittain. ”Herra Lestrange tuli sitten viettämään hääyötä vaimonsa kanssa”, Bellatrix naurahti ja hänen huulensa kaartuivat hymyyn.

”Pitäähän meidän avioliittomme saada luonnollinen täyttymyksensä.” Rodolfus väläytti nihkeän virnistyksen.

Hän alkoi napittaa pellavapaitaansa auki verkkaisesti kuin empien, vaikka hänellä ei ollut syytä epävarmuuteen riisuutuessaan Bellatrixin edessä. Mies oli maannut naisen kanssa jo ennen kuin heidän avioliittoaan oli edes harkittu. Humalassa entiset luokkatoverit ja nykyiset kuolonsyöjätoverukset sietivät toisiaan niin paljon, että olivat päätyneet samaan sänkyyn. Alaston Rodolfus asettui Bellatrixin viereen. Tämä antoi katseensa liukua Rodolfuksen vartalolla leikkisästi hymyillen eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä. Rodolfus tiesi vastakkaisen sukupuolen pitävän häntä komeana miehenä, sillä hänen rotevan sopusuhtainen lihaksikkuutensa ja säännölliset kasvonpiirteensä herättivät naisten kiinnostuksen.

Hän taivutti jaloa päätään, jotta tavoitti Bellatrixin helakanpunaiset huulet. Hänen täytyi vain hipaista noita huulia omillaan, ne eivät tarvinneet muunlaista suosittelua. Nainen oli se, joka syvensi suudelmaa ja vei aviomiestään mukanaan. Bellatrixin punakyntinen käsi hipaisi kevyesti hänen korvalehteään ja toista poskipäätään, ja nainen pureskeli samanaikaisesti hänen alahuultaan. Mustahiuksisen naisen käsi kiersi niskan kautta Rodolfuksen kaulalle ja siitä miehen kivikovan lihaksikkaalle rinnalle täsmälleen sydämen kohdalle. Sydän sykki kylmää kämmentä vasten kuin vapaaksi pyristelevä lintu. Kihelmöivät aistimukset ja selkärangassa tanssivat väreet herättelivät Rodolfusia sitä mukaan kun naiset hyväilyt etenivät alemmas.

Miehen hengitys tihentyi. Hänen vatsalihakset värähtivät vasten hyväilevää kättä. Hän tunsi ensimmäisen lämmittävän sykäyksen lämmittävänä kupeissaan, mutta hän ei antanut Bellatrixin houkuttelevien ja kiihottavien kosketusten saavuttaa viimeistä määränpäätään. Rodolfus tarrasi naisen ranteeseen ja sysäsi tämän käden sivuun. Kiihko alkoi saavuttaa tuoretta aviomiestäkin. Tummaverinen mies tarttui Bellatrixin syntisen yöpaidan toiseen, vielä paikallaan olevaan olkaimeen. Melkein seitinohut kangas liukui alemmas yhtä silkkiseltä iholta paljastaen kypsät ja raskaat lumivalkoiset rinnat rusottavine kärkineen.

Nivusten syke antoi muistuttaa itsestään. Mies huokaisi hiljaa painaessaan kuuman kosteita ja näykkiviä suudelmia poven kahdelle rehevälle kumpareelle samaan aikaan, kun hän veti morsiamensa yöpaidan helmaa ylemmäs. Hetkeksi hän erkaantui vaimostaan jo vapisevana tummat silmät himoa hohkaen.

”Sinä tulet antamaan minulle puhdasverisen perillisen, sillä Lestrangen suku tulee jatkumaan ainakin toiset tuhat vuotta.” Rodolfuksen väärälle morsiamelleen lausumat sanat kuulostivat intohimon karhentamilta sekä juhlallisilta.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Lahjakkuus lahjakkuutena


Author: Hannabella
Beta: Finin Ria
Pairing: Aro/Jane
Rating: K-11
Genre: drama
Kirjoitettu: vuonna 2011 kuten muutkin Twilight-ficcini
Summary: ”Puhutte ikään kuin olisitte katsoneet tulevaan. Minulla ei sen sijaan ole kuin tietämättömyyttä. En tiedä miten suhtautuisin kykyyni, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua.”






Englantilaiset kaksoset oli pelastettu viime hetkellä joutumassa taikauskoisten kyläläisten roviolle. Volturit olivat päässeet perille ”noitakaksosten” yliluonnollisista kyvyistä muutamia vuosia aiemmin, mutta he olivat päättäneet odottaa sisarusten varttuvan murrosikäisiksi. Alec ja Jane olivat viisitoista tahi kuusitoista Englantiin lähetettyjen kaartilaisten tuodessa heidät Volterraan. Keskusteltuaan nuorten kanssa ja tarkasteltuaan heidän ajatuksiaan Aro neuvotteli kahden veljikseen nimittämänsä miesvampyyrin kanssa. Caiuksen ja Marcuksen kanssa, jotka olivat yhtä ikivanhoja sameasilmäisiä kuin hänkin. Aro sai veljensä vakuuttumaan sisarusten potentiaalista, vaikka Caius oli aluksi vastahakoinen ja Marcus tapansa mukaan passiivinen.

Ihmisille tarjottiin kahta ääripäätä: kuolemaa tahi ikuista elämään maanpäällä liittymällä Voltureihin. Tarjoajan ystävällisyys, kohteliaisuus ja arvostuksen esimaku tekivät valinnasta ilmiselvän. Niinpä he valitsivat kuolemattomuuden, jonka itse Aro lahjoitti heille hahmotettuaan Eleazarin avulla heidän kykyjensä pääpiirteet. Kaksoset kestivät kuolettavaa tuskaa kuolevaisuuden joutuessa roviolle, astuivat likelle tuonelaa ennen kuin havahtuivat kolmantena päivänä uuteen elämään. He olivat muuttuneet muiden linnan vampyyrien kaltaisiksi. Hipiältään marmorinvalkoisiksi, graniitinlujaan olemukseen valetuiksi, punasilmäisiksi enkelidemoneiksi, joiden jokainen liike oli kuin balettitanssia.

Vastasyntyneiden erityiskyvyt olivat yhtä suurenmoiset, mutta Janen kyky kiinnosti Aroa vielä enemmän. Kivun illuusio oli Vanhimpien johtajalle kuin uusi lelu lapselle. Janen ja muiden Volturien hämmennykseksi Aro oli innokas koekaniiniksi, vaikka joku muu olisi voitu pakottaa siihen. Vaaleaverikkö suhtautui hyvin kielteisesti majesteetillisen hyväntekijänsä satuttamiseen; hänkään ei tiennyt millaiselta kyvyn käyttäminen tuntui käytännössä. Ja Valtias Aro oli tehnyt häneen vaikutuksen hienostuneisuudellaan, harkitulla esiintymisellään ja ulkomuodollaan. Mustahiuksinen vampyyriylimys oli yhtä aikaa ikinuori sekä ikivanha, nuoren miehen piirteineen ja vartaloineen. Utusilmät, pergamentti-iho ja käheä ääni nuoruuden vastakohtina.

Volterran herra maanitteli, maanitteli ja maanitteli lempeällä hymyllä ja hunajaäänellä. Viimein vampyyrineitosen tummanvaalea pää taipui nyökkäykseen, mutta hän puri alahuulensa sisäpintaa. ”Olen etukäteen pahoillani, Herrani”, sopraanoääni henkäisi.

”Älä vaivaa somaa päätäsi pahoittelemalla tehdessäsi tahtoni mukaan”, Aro virkkoi lipuen lähemmäs.

Häntä toteltiin vaaleaverikön keskittyessä kohteeseen. Silloin kivun hyöky sai Valtiaan tuupertumaan valtaistuinsalin lattialle salamanvälähdystä nopeammin vaihtaen mairean hymyn irveeseen. Solakan kehon kiemurtelu, ja nytkähtely lumosivat ja shokeerasivat samanaikaisesti. Henkivartijoilla – etenkin Aron Renata-nimisellä, henkilökohtaisella vartijattarella oli sydän kurkussa. Mestari sileät hiukset takertuneina sumppusäikeiksi. Heidän Valtiaansa avuttomana suojattomana ikuisuuden eroosiot esillä. Jane koki katsovansa näkyä sivusta, transsikuplansa sisältä uskomatta asetelmaa. Pitkää ja voimakasrakenteista miesvampyyria itseään hädin tuskin rintaan tapaavan pikku vampyyrittaren kipuilluusion nujertamana.

Transsitila vaimensi sen, mitä Aro mumisi. ”Riittää, kultaseni.” Vampyyritar totteli helpottuneena.

”Oletteko... oletteko kunnossa, Mestari?” Renata kauhisteli olleen ryntäämäisillään Aron luo, mutta tämä nousi istumaan huitaisten kädellään. ”Kiitos kysymästä, ystäväiseni”, vampyyrikuninkaallinen vastasi, ”mutta voin kerrassaan mainiosti. Jane-kultaseni?”

Renata mutristeli huuliaan ilmaisulle, Marcus huokaili ja Caius tuhahti.

”Niin, Herrani?”

”Lähtisitkö kanssani pienelle kierrokselle?”

”Kuten haluatte”, tyttönen virkkoi epävarmana hakien purppurakatseellaan toista puoliskoaan, Alecia. Mitä seuraavaksi? Virnistys vilahti veljen kasvoilla. Jane oli vähän itsevarmempi laskiessaan kätensä Aron käsivarrelle. Seuralainen näytti hänelle linnaa, josta hän ei ollut ehtinyt näkemään paljonkaan; yleisvaikutelman kolkosta eleganssista raskaine huonekaluineen ja synkkine värivalikoimineen. He viipyivät jossain huoneessa kauemmin, mutta joihinkin tutustuttiin pelkästään vilkaisemalla ja jatkettiin kierrosta. Vastasyntynyt jätti puhumisen oppaalleen vastaten lyhyesti ilmaisten kuuntelevansa. Toisen osoittama huomaavaisuus ja käytöstapojen esimerkillisyys tekivät hänet vaitonaiseksi. Ennen vampyyriksi muuttumista Janen kommunikointi oli rajoittunut Aleciin ja ivasäilällä pistelyyn.

”Jätetään vielä jotain odottamaan”, hymähti Aro. ”Näytän sinulle vielä tämän paikan.”

”Hyvä on. Ihan miten vain.”

Mestari avasi jykevät pariovet. ”Naiset ensin.”

Jane äännähti hämmästyneesti oven suusta avautuvalle näkymälle. Korkea huone oli lattiasta kattoon korkeiden kirjahyllyjen peitossa. Kirjoja täytyi olla tuhansia, niin paljon ettei edes keskimääräisen luostarin, opinahjon tai aatelislinnan kirjavalikoimaa voinut luultavasti pitää minään.

”Sangen vaikuttavaa, kultaseni?” Aro myhäili kuljettaen pitkiä sormiaan nahkakansiin sidottujen niteiden selkämyksillä. ”Volterran kirjasto on valehtelematta maailman suurin ja vanhin; täällä on teoksia ajanlaskua varhaisemmilta ajoilta sekä nykyaikaisimpia kirjoja.”

”Olen sanaton! Kirjat ovat kaltaiselleni luku- ja kirjoitustaidottomalle maalaistytölle vieras maailma nahkakansiin sidottuna. Olen ällistynyt, Herrani.”

”Volterran vampyyrittarelle”, korjattiin.

”Kaikki on minulle vielä kovin uutta. Tämä voimakkaaseen kehoon totuttelu. Kuolemattomuus.”

”Voi sulottareni, eipä aikaakaan kun sinäkin hallitset luku- ja kirjoitustaidon. Volterrassa on mahdotonta välttyä tieteiden ja taiteiden läsnäololta”, Volterran valtias hymähti. ”Sinä ja Alec tulette tottumaan kuolemattomuuteen ja yhteisöömme – sekä kykyihinne.”

”Puhutte ikään kuin olisitte katsoneet tulevaan. Minulla ei sen sijaan ole kuin tietämättömyyttä. En tiedä miten suhtautuisin kykyyni, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua.”

”Oikea suhtautumistapa löytyy ajan myötä.”

”Löytyköön!” vampyyrineito miltei huudahti. ”Tunnen silti itseni rauhattomaksi ilman teidän omaamaanne varmuutta.” Jane pyrähti Aron luo ja tarttui tämän käteen suuret silmät anovina. ”Pyydän... lukekaa jälleen ajatukseni sanoaksenne tuntevanne minut paremmin kuin minä tunnen minuuteni.”

”Kohentaisiko se mielialaasi?”

”Kohentaisi.”

”Sinun iloksesi”, vampyyriylimys lausahti pehmeästi hymy kujeillen huulillaan. Usvasilmät välähtivät ikään kuin katse olisi kirkastumaan päin, ja sielunpeilit vangitsivat Janen ajatusvirran toiseksi pääksi. Ajatustenluku ei tuntunut yksityisyyden riistolta totuttautumisen jälkeen. Itse asiassa oli helppoa antautua ammennettavaksi marmorikuoreksi. Sallimalla Aron nähdä kaiken – jopa sen mitä Jane ei kyennyt ymmärtämään – jättäytyi vanhemman ja viisaamman haltuun. Eheä kudos koottaisiin säikeistä, jolloin Jane oppisi tuntemaan Jane Volturin vähän paremmin.

”Kas niin, se oli siinä”, todettiin odotettua aiemmin. ”Luvassa vastauksia niitä kaipaavalle. Vastasit oikeastaan itse siihen kysymykseen, joka koski ristiriitaista suhtautumistasi. Niin, olet tottumaton kuolemattomuuteen. Muutama päivä sitten olit vielä ihminen ihmisten maailmaan sidottuna. Omaksunut vaistomaisesti käsitykset hyvästä ja pahasta, vaikka yksinkertaiset maalaistollot pitivät sinua ja veljeäsi pelkästään pahoina. (Ihmiset antaisivat vihaisina ja henkisesti satutettuina jopa ’kuolemattoman’ sielunsa laittaakseen loukkaajan kärsimään, mutta hylkäisisivät mahdollisuuden saatuaan kyvyn.) Vampyyrien maailmassa ei ole hyvää tahi pahaa. On vain volterralaisten vaalima laki. Suurenmoinen erityiskyky on ihmiselle kirous tai siunaus, mutta meille sitä, mitä se on pohjimmiltaan. Mittava lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa luonamme.”

”Miksi nauttia kyvystä, Jane – edes käyttäessään sitä oikeaan tarkoitukseensa? Miksi vaikuttua herruudestaan toisen osapuolen jäädessä avuttomaksi ja suojattomaksi? Haha! Siksi kultaseni, että saa käyttää kykyään ja näyttää lahjakkuutensa todistaen, ettei koko vaikuta mihinkään. Olet muutakin kuin punasilmäinen nymfi.”

”Kiitos, kiitos, Herrani!” suojatti henkäisi. ”Olette tehneet jo niin paljon minun ja Alecin hyväksi, etten voi lakata kiittämästä.”

”Älä sentään käytä ikuisuutta pelkkään kiittelyyn, vaan suhtaudu korkeaan asemaasi itsestäänselvyytenä lahjoittaen silloin tällöin suojelijallesi säteileviä hymyjä”, Aro naureskeli kehystäessään löytönsä lapsenkasvot käsillään ja silitteli Janen lyhyeksi leikattuja kutreja.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Kuusi kellonlyöntiä


Author: Hannabella
Beta: Nennananna
Rating: K-15
Genres: horror, rococodrama, one-shot
Warnings: ruumiita ja verta
Disclaimer: Vampyyrihovi irstaine asukkeineen kuuluu minulle.
Summary: Piikatytön oli nipistettävä korvalehteään uskoakseen olevansa valveilla. Gwen ei ollutkaan nukahtanut ladon ylisille heinissä kieriskelyn väsyttämänä, eikä hän ollut nähnyt pahaa unta.






Kylmässä ja pimeässä huoneessa ei ollut muita kalusteita kuin tuoli, pöytä ja kapea sänky kahisevine olkipatjoineen. Kesti oma aikansa, ennen kun Gwen Poisson käsitti joutuneensa vieraaseen paikkaan. Siihen miten hän oli päätynyt koppimaiseen huoneeseen, ei ollut kuin yksi mahdollisuus.

Hän muisti livahtaneensa maatilan riuskan ja karhumaisen rengin kanssa isäntänsä heinälatoon, jonne heillä oli tapana mennä huvittelemaan. Pierre-renki oli suikannut hänen punehtuneelle poskelleen pikaisen suukon, ennen kuin nuorukainen oli lähtenyt harppomaan poispäin ehtiäkseen nukkua pari vaivaista tuntia. Gwen muisti olleensa aikeissa hiipiä vähin äänin sisälle taloon matkan katkettua. Näkymättömät, selvästi aineelliset kädet olivat tarranneet käsivarsiin ja kiskoneet hänet mukaansa.

Shokeeraavan tilanteen oli täytynyt saada hänet pyörtymään näkymättömille käsivarsille, joten muistikuvien olemattomuus selittyi.

Piikatytön oli nipistettävä korvalehteään uskoakseen olevansa valveilla. Gwen ei ollutkaan nukahtanut ladon ylisille heinissä kieriskelyn väsyttämänä, eikä hän ollut nähnyt pahaa unta. Tuntui olevan hiljaista, äänetöntä kuin hiljaisuuden valtakunnassa. Kuulosteltuaan aikansa tyttö päätti uskaltaa laskea kätensä ovenkahvalle. Lukitsematon ovi avautui narahtaen pilkkopimeään käytävään. Maalaistyttö olisi halunnut perääntyä, ellei olisi tahtonut ottaa selvää pakomahdollisuuksista.

Hetkeäkään ei ollut hukattavissa, sillä Gwen ei voinut tietää milloin kaapparit päättäisivät tulla tarkistamaan oliko heidän vankinsa vielä tallella. Huone jäi jonnekin neidon edetessä käytävällä ilman minkäänlaista valoa tai suuntavaistoa. Käytävä jatkui loppumattomana aivan kuin se olisi vienyt maan ytimeen hänen tultuaan alaspäin viettävälle karkeatekoiselle portaikolle. Savun ja… palavan lihan lemuyhdistelmä sai nielaisemaan. Gwen kuitenkin pakottautui laskeutumaan portaikkoa.

Alhaalla oli niin kuuma, että hiki liimasi puseron selkään ja palmikoilta karanneet suortuvat ohimoille. Seinille kiinnitetyt soihdut paljastivat korkean ja luolamaisen tilan uuneineen. Palavan lihan haju täytti sieraimet niin pahasti, ettei hän voinut olla antamatta ylen. Gwen ei tajunnut kokkareisen sakean oksennuksen valuneen paidalleen ja sarkahameelleen kammottavien yllätysten vangittua hänen ruskean katseensa.

Uunien edustojen mustanpunaiset verilätäköt olivat jo itsessään etova näky, mutteivät mitään ruumiinosista kasattuihin röykkiöihin verrattuna. Hän oli tullut jonkinlaiseen krematorioon. Yhdessä kasassa oli torsoja, toisessa päitä, kolmannessa käsiä ja neljännessä jalkoja. Irti hakattujen päiden kaulantyngissä reunoiltaan repaleisina erottuvat puremajäljet saattoivat selittää miksi nämä poloiset olivat kohdanneet loppunsa. Raateluhampaiset hirviöt olivat ensin juoneet tappavan määrän uhriensa verta ja tuoneet ruumiit tähän kauhujen luolaan silvottaviksi. Hirviöiden polttouuneihin saatiin luultavasti tällä menetelmällä mahdutettua enemmän poltettavaa, jolloin ruumiit eivät jääneet lattialle levittämään kalman katkua.

Alhaalta ei päässyt ulos tai hän ei ainakaan kyennyt löytämään reittiä. Tuskin hän olisi viitsinyt edes yrittää etsiä, vaikka hänelle olisi kerrottu uloskäynnistä. Niinpä maalaistyttö nousi portaikkoa samaan käytävään, josta oli tullutkin. Tällä kertaa neito kokeili suunnata päinvastaiseen suuntaan. Käytävän päässä olevaa portaikkoa pitkin ei päässytkään ulos, vaan leveään marmorikäytävään. Gwen oli hämmennyksen vallassa liukastellessaan peilimäisellä lattialla; hän olisi olettanut olevansa palatsissa, ellei olisi nähnyt krematoriota. Hirviöt vaikuttivat asuvan yhtä hulppeissa puitteissa kuin aateliset konsanaan.

Tyttö ei tiennyt mikä sai hänet kääntämään oven kahvaa ja astumaan tilavaan etuhuoneeseen ottaen huomioon teon hyödyttömyyden. Umpimähkään valitusta ovesta pääsi tummansinisellä ja kultaisella, hiljattain muodista menneellä barokki -tyylillä sisustettuun, miehelle kuuluvaan huoneeseen.

Laskevan auringon viimeiset säteet laikuttivat itämaisten mattojen peittämän marmorilattian valolla, mutta brokadiverhot oli vedetty alkovissa olevan vuoteen eteen. Kauniiden verhojen takana makasi varmaan sanoinkuvaamattoman ruma sarvipäinen ja sorkkajalkainen hirviö. Uteliaisuus vei voiton pelosta saaden Gwenin raottamaan raskaita uutimia. Baldakiinin alta paljastui valkeaan palttinaan kääritty ihmisen muotoinen hahmo. Tyttö tarttui mekaanisesti hurstin yläreunaan ja veti sitä sen verran alemmas, että hirviön kasvot paljastuisivat.

Paljastuneet kasvot eivät kuuluneetkaan sarvipäiselle demonille eivätkä ne olleet edes vastenmieliset, vaan kaukana rumuudesta. Ne olivat kulmikkaat, korkeaposkipäiset kasvot kuperine nenineen, harmaanruskeine kulmineen ja varjoja heittävine mustanharmaine ripsineen. Olkapäille valuneet kutrit hohtivat yhtä kirkkaina kuin puhtain platina. Miehen iho oli yhtä tasaista ja lumivalkoista kuin marmori ja ohuet, punaiset huulet veren tahmentamat. Oikean veren tahmentamat huulet. Kalmanvalkoinen mies näytti uinuvan, näkevän kenties riettaita unia rivosta ilmeestään päätellen, mutta tämän rintakehä ei noussut eikä laskenut hengityksen rytmissä. Vaaleaverinen oli kiistatta äskettäin kuollut ruumiin tuoreudesta päätellen.

Kultakello kuului lyövän seinällä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi. Yhteensä kuusi kertaa. Vaalean miehen oli pitänyt maata kuolleena vuodeverhojen varjossa, mutta vainaja koki ylösnousemuksen kuuden kellonlyönnin aikana viisarien osoittaessa alkuillan tasatuntia.

Jäänsiniset kissansilmät porautuivat Gweniin hallitsevina ja peilaavina. Toinen ihmetteli tilannetta, itseään oksennuksen sotkemissa vaatteissaan todistamassa vainajan henkiin heräämistä. Aatelismies puhui.

”Etkö tiedä miten olet joutunut Château Broussoux’iin, tyttönen”, aatelinen totesi raukeasti. ”Oletko kenties eksynyt?”

”Mut kidnapattiin, monsieur”, syytti Gwen nyrpistellen isoa nenäänsä vaatteidensa oksennuskokkareille ja -länteille.

”Kidnapattiin? Kuka niin teki?”

”En nähnyt heitä, koska mun kaapparit olivat näkymättömiä”, tyttö kertoi epäluuloisena.

”Näkymättömiä”, aristokraatti toisti tuhahtaen. ”Pitäisihän sinun tietää, ettei näkymättömäksi muuttuminen ole mahdollista sen enempää kuin mikään muu yliluonnollinen.”

”Mikä te ootte kiistämään yliluonnollisuuden, sillä tehän nousitte äsken kuolleista”, palvelustyttö yritti, vaikka aatelisherran hämmennys vakuutti.

”Hahhah! Mielikuvituksesi on tainnut tehdä sinulle tepposet harhailtuasi vähän ennen kuin päädyit tänne. Minä en ole hetkeäkään ollut kuollut, vaan yhtä elävä kuin sinäkin.”

Gwen ei inttänyt vastaan.

”Olet varmaan nälissäsi ja janoissasi?” Kysymys olisi kuulostanut vähemmän ylimieliseen sävyyn lausuttuna miltei ystävälliseltä.

Kureliivin litistämästä vatsasta kuuluva nurina ja kuiva suu osoittivat kysymyksen esittäjän olevan oikeassa.

Paitahihaisillaan oleva ylimys veti hurstin päältään. ”Miltä kuulostaisi, jos söisit ja joisit sekä vaihtaisit jotain puhtaampaa yllesi ennen kun joku palvelijoistani lähtee viemään sinua kotiin?”

”Sehän olisi tosi ystävällistä teiltä”, Gwen kiitteli haluten uskoa pääsevänsä maatilalle isäntäväen sätittäväksi. Läimäytys tuntuisi yhtä lämpimältä kotiinpaluun toivotukselta kuin syleily, niin tavalliselta auttaessaan häntä unohtamaan krematorion ja elävän aatelisvainajan.

”Sanotaan että on autuaampaa antaa kuin ottaa.” Verenpunaisten huulten suupieliä venyttävä hymy leveni, kunnes veren täplittämät raateluhampaat paljastuivat. Silloin tyttörukka osasi nimetä kauniit hirviöt kummitusjuttujen vampyyreiksi. Veistä terävämpien hampaiden lävistäessä hänen kaulansa.


***

Yksi Broussoux’n palatsin krematoriossa työskentelevistä palvelijoista laski toviksi raskaan kirveen, jonka paino tuntui kuolemattomasta mitättömältä. Krematorioon oli toimitettu tavallista enemmän kuiviksi imettyjä ruumiita hänen armonsa Broussoux’n herttuan veripitoisten juhlien jälkeen. Vampyyri oli hakannut kaikkien muiden silvottavakseen määrättyjen ruumiiden raajat ja päät torsoistaan yhtä nuorta, palvelijattarelta vaikuttavaa naisvainajaa lukuun ottamatta. Tämä vainaja näytti levällään olevien silmiensä ja irvokkaasti vääristyneiden kasvonpiirteidensä perusteella kärsineen muita kuolleita pahemmin ennen verenhukkaan menehtymistä.

Miesvampyyri kohotti jälleen kirveensä, jatkoi työtään. Viisi tarkkaa kirveeniskua irrottivat hilkan peittämän pään ja roikkuvat raajat keskiruumiista.

Uuneihin lajitellut, raajat ja päät ruokkivat kuumuutta lietsovia lieskoja vielä aamunkoitteessakin vampyyrihovin vaivuttua uneen.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Hänen arvokkain jalokivensä


Author: Hannabella
Beta: LillaMyy
Pairing: Jane/Aro(/Renata)
Rating: lievä K-15
Genre: drama
Disclaimer: Volturit, Volterra ja Twilandia kuuluvat (valitettavasti) Stephenie Meyerille.
Summary: ”Sinun ja kaksoisveljesi menetys ei tulisi missään nimessä kysymykseenkään, kultaseni; Volterra ei olisi mahtava imperiumi ilman teitä.”





Varoittava ilme lisäsi selvästi pienikokoisen vaaleaverikön ärsyyntyneisyyttä, koska hänen syvänpunaiset silmänsä olivat nauliintuneet puhujaan. ”Osaatko varmasti lauhduttaa kiukkusi, ennen kuin Mestari tulee luoksesi, Jane?” Renata kysyi painokkaasti. ”Tiedät Aron pitävän kiukuttelua jonninjoutavana.”

Jane Volturi pyöritteli silmiään omahyväisesti virnuillen. ”Mistä tällainen tenttaus, Renata hyvä?” tummanvaaleahiuksinen vampyyritar kysyi. Hänen äänensävynsä oli tarkoituksella kopea, sillä Jane tahtoi korostaa olevansa johtajien jälkeen se arvostetuin Volturien jäsen.

”Satuin kuulemaan sinun aggressiivisen avautumisesi Heidille ja huomasin sinun leikkivän sitä ennen ruoalla. Ihan kuin olisit purkanut raivosi päivälliseesi.”

”Puhut täysin päättömiä. Suo ymmärtämättömyyteni anteeksi.” Vaaleaverikkö loihti kasvoilleen enkelimäisen hymyn. ”Voi! Eihän Mestari ole tulossa ihan heti? Pitäähän hänen saada arvoisensa vastaanotto.”

Aiheenvaihto ei eksyttänyt Renataa, vaikka tämä sanoikin: ”Aro ajatteli suoda sinulle pienen tovin; oletti sinun haluavan laittautua.”

”Huomaavaista häneltä, vaikka hän on miltei aina itse kohteliaisuus. Kanssasi on hauskaa rupatella, mutta minun on aivan välttämätöntä ryhtyä kaunistautumaan”, Jane naurahti.

”Älä yritä jättää minua noteeraamatta, sillä kuulit varmasti mitä sanoin sinulle kiukuttelusta.”

”Näkemiin tällä haavaa, my darling. Olisitko sen sijaan niin ystävällinen että menisit ilmoittamaan Mestari Arolle minun olevan valmis tunnin sisällä, jottei hänen tarvitse olla odotuksen vallassa yhtään kauemmin.”

”Olkoon”, pidempi naisvampyyri myöntyi tuhahtaen ja poistui tilavasta huoneistosta.

Aro! Toistaiseksi ei ollut koittanut sellaista päivää että Mestari olisi ollut Aro-väleissä tylsistyttävän, yksityisen henkivartijansa kanssa. Renatan ilmestyminen lisäsi ennestään Janen äkäisyyttä eikä tämän olisi ollut mikään pakko tulla hyssyttelemään puolitoruillaan. Jane oli oppinut muutamassa sadassa vuodessa tuntemaan vampyyriyhteisönsä jäsenet, menettämään hermonsa Renatan rasittavuuden takia. Aron yksityisenä henkivartijana toimiminen sai naisvampyyrin pitämään itseään korvaamattomana ja tarjosi syyn olla tavallista lähempänä vampyyrikuninkaallista. Tilaisuuksista huolimatta suojelijatar oli liian ujo tarjotakseen Valtiaalle muuta kuin kykyään. Fyysisiltä hyökkäyksiltä varjelevaa suojakilpeään. Sitä vastoin Janella ei ollut samaa ongelmaa sulottaren lahjoittaessa Arolle sekä erityiskykynsä (taidon aiheuttaa tuskaa), lojaaliutensa että hentoisen ruumiinsa.

Koska Renatasta ei ollut pääsemään Aron rakastajattareksi, hänellä oli pakkomielle paheksuntansa näyttämiseen, salakuunteluun ja kuiviin saarnoihin. Hän, Jane rikkoi muka Valtiatar Sulpiciaa vastaan makaamalla tämän aviomiehen kanssa. Messusi tekopyhä henkilö, jolla oli tapana hiipiä linnassa vakoilemassa ja salakuuntelemassa. Janen olisi tehnyt mieli hyödyntää erityislahjaansa Renataan, ellei avoin hermojen menettäminen olisi ollut lapsekas ja räikeä sääntörikkomus. Korkeiden pisteiden ja arvostuksen menettäminen oli silkkaa typeryyttä. Pah! Mokoma ei tulisi ikinä hankkimaan omakohtaisia kokemuksia Arosta rakastajana saati kohoaisi Volterran prinsessaksi.

Hitto. Edes neiti Tekopyhyys ei raivostuttanut häntä yhtä paljon kuin eräiden henkilöiden tekemä pikavierailu.

Edward ja Alice Cullenia sekä Isabella Swan -nimistä, kömpelöä kuolevaista ei olisi pitänyt päästää niin helposti Volterrasta. Ensinnäkin Edward Cullen oli ollut vähällä paljastaa kuolemattomuutensa ihmisjoukolle ja vampyyrin ihmistyttöystävä oli uhka päästyään selville vampyyrimaailman saloista. ”Me teemme sitten vastavierailun”, Mestari Caius oli sentään luvannut koleasti kylväen uhkaa Culleneiden ja ihmistyttösen mieleen muistuttaen Vanhimpien armeliaisuuden olevan harvinaista. ”Varmistaaksemme teidän pitävän lupauksenne. Teinä en viivyttelisi kovin kauan, sillä meillä ei ole tapana antaa toista tilaisuutta.”

Kaartilaiset – ensijaisesti Jane – eivät osoittaisi armoa viivyttelijälle tai lupauksen rikkojalle. Niinpä Jane voisi päästä johtamaan veristä teurastusta, mikä murskaisi vampyyri-Romeon sydämen. Cullen matkustaisi uudelleen anelemaan kuolemaa voimatta elää ikuista elämäänsä ilman rakastettuaan, rikkoisi lakia mikäli tätä ei suostuttaisi lopettamaan muuten. Silloin huviteltaisiin Valtiaiden luvalla kenenkään tärvelemättä Volterran prinsessan iloa. Hänen ei pitänyt ilottelun mahdollisuudesta haaveillessaan antaa Aron odottaa, sillä tällä ei ollut pilvin pimein aikaa yhtä henkilöä kohden. Vaaleaverikkö teki hymyillen kuten oli sanonut Renatalle ryhtyen kaunistautumaan rakastajan visiitin kunniaksi. Kaunistautuminen oli osittain väärä ilmaisu, sillä vampyyrit näyttivät ihmisistä poiketen aina hyvältä. Etu ei estänyt pikkutarkkaa vampyyrineitoa järjestelemästä lyhyitä, tummanvaaleita kutrejaan vielä huolitellummin ja pähkäilemään kokovartalopeilin edessä loivakurvista vartaloa viehättävimmin pukevaa vaatetusta.

Lukiessaan Tennysonin runoutta divaanilla ohuet sääret koukussa hän näytti ainakin Aron mielestä enkeliveistokselta. Läpikuultavaihoinen Mestari lipui itämaisten mattojen yli musta kaapu ympärillään aaltoillen. ”Hei, rakkaani”, vampyyrikuninkaallinen tervehti ohuella äänellään. ”Ilahduttavaa että jaksoit ottaa minut vastaan näinkin pikaisella varoitusajalla. Tapasi mukaan keijukaismaisena.”

”Ilo on yhtälailla minun puolellani, Herrani.” Naurun helmeily säesti Janea hänen ojentaessaan piskuisen kätensä Aron suudeltavaksi. Kapeat huulet nousivat keveästi rystysiltä ranneluiden väliin.

”Mitä tuhlausta”, Aro huokaisi itsekseen istuutuessaan Janen viereen ryppy mustien kulmakarvojensa välissä. ”Päästin lahjakkaat nuoret liian helposti lähtemään Volterrasta.”

Jane oli arvannut odottaa herransa harmittelevan ääneen friikkien lähtöä, joten hän oli lukevinaan pitääkseen kärttyisyytensä henkevän vaikutelman takana.

”Ah... Nähdä tulevia tapahtumia ja lukea ajatuksia kauempaakin... Siihen verrattuna oma kykyni tuntuu rajallisemmalta, kuten sanoin jo aiemmin.” Yli kolmetuhatvuotias vampyyriylimys kuulosti välillä pettyneeltä pikkupojalta jäätyään ilman haluamaansa.” Ihmistyttösellä – Bella Swanilla on selvästi joku kyky, koska meidän yleensä tehoavat kykymme eivät vaikuttaneet häneen. Mikäli Eleazar olisi yhä osa yhteisöämme, olisimme pystyneet saamaan osviittaa Isabellan kyvystä. Olin hyvin vastahakoinen päästämään Eleazarin lähtemään, mutten voinut pakottaakaan häntä jäämään.” Aro nyki toista suupieltään huuliaan suipistellen. ”Sinun ja kaksoisveljesi menetys ei tulisi missään nimessä kysymykseenkään, kultaseni; Volterra ei olisi mahtava imperiumi ilman teitä.”

Ikivanha vampyyri oli salaa huolissaan, sillä hän pelkäsi imperiumin mahdin murenemista ja aarrekammion vähittäistä tyhjenemistä. Rakastajattarella oli keinonsa huolten unhoittamiseen. Sulki kirjansa ja kohottautui toista kohti suukottaen Aron huulia näennäisellä kainoudella varoen liian päällekäyvää aloitetta. Suukkoon vastattiin, ja jäntevät käsivarret koteloivat piskuisen tytönvartalon mustaan silkkiin.

Lukiessaan kaikkia elämän aikana ajateltuja ajatuksia Aro oli kaikkein itsevarmimmillaan. Tyytyväisyys loisti jalopiirteisillä kasvoilla Janen ajatusten virratessa solisevana purona, kun hän puristi okoelmansa helmenrintaansa vasten. Uskollinen, aikeissa jäädä veljineen Volterraan... halukas. Ohut luonnonsilkistä valmistettu, korkeavyötäröinen leninki palautti menneen aikakauden mieleen. Lapsenkasvoisen version metsästyksen jumalatar Dianasta. Silkkileninki myöskin himmensi helmen hohtoa peittäessään suloja.

Volterran valtiaan oli nähtävä pieni mutta ainutlaatuinen jalokivensä. Siispä hän riisui puvun ja La Perlan hempeän alussetin käsittävän suojakääreen, kiireettömästi kunnioitettavan iän koulimalla harkinnalla. Hänen suunsa oli suudeltava ja livottava viivytellen pienillä rintakukkuloilla kiertäen vaaleanpunaisilta huipuilta alemmas, kulkien ympyrää ja nousten takaisin huipulle. Käsien oli piirreltävä kehon muotoja hiipien hävylle levittämään reidet kaikkein pyhimmän tieltä. Heidän oli yhdyttävä samaksi lihaksi, jotta Aro tuntisi omistavansa allaan värisevän Janen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Omistavansa edelleen rakkaimman aarteensa.

V.C. Andrews - Villiruusu


Landry sarja:

Villiruusu (Ruby)
Käärmeitä ruusutarhassa (Pearl in the Mist)
Ruusunhohde (All That Glitters)

Sarjan suomentamattomat teokset:

Hidden Jewel
Tamished Gold


***

Ruby Landryn elämän ensimmäisten viidentoista vuoden ajan hänen syntymänsä siihen liittyvine tapahtumineen olivat jääneet tytölle arvoituksestani. Hänellä ei ollut äidistään muuta tietoa kuin se vähäinen, minkä hänen isovanhempansa olivat suostuneet kertomaan ja ruskehtavansävyiset valokuvat metallikehyksissään. Äiti oli kuollut samana päivänä kuin hänen tyttärensä näki päivänvalon. Aina syntymäpäivän kolkuttaessa oveen hänen sydäntään nakersi syyllisyyden tunne huolimatta siitä, että isoäiti teki kaikkensa, jotta tuosta päivästä olisi muodostunut onnellinen.

Isoäiti on äidittömän naisen raakileen tuki ja turva. Isoäiti Catherine oli henkiparantaja, nainen joka ei kavahtanut asettua vastakkain itse paholaisen kanssa, olipa tämä kuinka salakavala ja viekas tahansa. Vanha nainen tuntui löytävän keinot joka tilanteeseen. Sopivat hoitovälineet löytyivät aina hänen laukustaan, ja tiesi kuinka niitä käytettiin. Oppia ei oltu saatu mistään kirjoistaan vaan taito oli hänen synnyinlahjansa, ja hän käytteli sitä taianomaisesti. Suistomaan väki kiiruhti parantajan luo saamaan hoitoa esimerkiksi känsiin ja reumatismiin. Hänellä oli salaiset lääkkeensä vilustumisesta yskään, kerrottiin hänen kykenevän estämään jopa ikääntymistä, vaikkei hän suostunutkaan käyttämään tätä taitoa, koska piti sitä luonnonvastaisena.

Rubyn elämä jokisuistossa ei ollut lainkaan ankeaa; ei läheskään niin kurjaa kuin joidenkin muiden orpolasten elämä. Isoäidillä ja tyttärentyttärellä ei ollut pahemmin maallista mammonaa, mutta ainakin heillä oli turvallinen pikkukotinsa, ja he saivat riittävän toimeentulon myymällä kudontatöitään ja muita cajunilaistuotteita. Ajoittain suolla omassa tönössään asuva juoppo isoisä piipahti heidän luonaan tuomassa pyydystämistään piisameista tienaamiaan lantteja.

Tulevaisuus vaikuttuttaisi olevan täynnä toivoa ja lupauksia  etenkin Paul Taten kerrottua hänelle tunteistaan. Seitsemäntoistavuotias Paul oli seudun rikkaimpiin kuuluvan miehen poika. Taten perhe omisti katkarapuja markkinoivan säilyketehtaan, ja he asuivat prameasti. Löytyi huvipursi ja monta kallista autoa. Paul ja Ruby olivat tunteneet oisensa koko elämänsä ajan, mutta he olivat alkaneet vasta hiljattain kunnolla aikaa yhdessä. Heidän lähentymisensä ei ollut alkuunkaan Taten pariskunnan mieleen. Useamman kuin kerran isoisä Jackin kanssa riitoihin joutunut herra Tate halveksi Landryja.

Kerran, ollessaan toisen syyn nojalla isoäitinsä lipastolla hän alkoi selailla muutamia valokuvia. Pannessaanselailemansa valokuvat akaisin laatikkon hän näki isoäitinsä vanhan Raamatun lehtien välistä pilkistävän jonkun valokuvan kulma. Vanha kuva esitti erittäin hyvännäköistä miestä seisomassa vaikuttavan rakennuksen edustalla. Hän piti kädestä pikku tyttöä, joka oli aivan saman näköinen kuin Ruby oli ollut sen ikäisenä. Ruby kysyi isoäidiltään kuka mies oli, olettaen olevansa itse kuvassa. Pikku tyttö olikin Rubyn kaksoissisar ja tätä kädestä pitävä mies hänen oikea isänsä Pierre Dumas.

Gabriellella oli lyhyt romanssi jo kolmatta vuotta naimissa olleen Pierren kanssa. Dumasien perhe oli New Orleansin vanhimpia ja rikkaimpia. Luonnollisesti nuorirouva Dumaskin oli kunnioitetun, vanhan ja rikkaan kreoliperheen tytär. Isänsä pettymykseksi Pierren nuori vaimo ei pystynyt tulemaan raskaaksi. Gabriellen ja Pierren lemmiskelystä seurasi muutakin kuin roskaromaanimaisen täydellisiä yhtäaikaisia orgasmeja: tyttönen tuli raskaaksi.

Vaikkei Pierre olisi ollut naimissa, vanha Dumas ei olisi kelpuuttanut miniäkseen villiä ja sukujuuretonta cajunilaistyttöä. Kuultuaan Rubyn äidin olleen raskaana Charles Dumas tarjoutui maksamaan viisitoistatuhatta dollaria poikansa lapsesta tämän ja isoäiti Catherinen selän takana. Pierre kun oli luvannut huolehtia lapsesta lähettämällä säännöllisesti rahaa. Pelivelkainen Jack Landry myöntyi mukisematta tarjoukseen. Catherine huomasi tyttärensä vatsan kasvaneen tavattoman isoksi raskauden edetessä ja tiesi syyn, joskaan hän ei ottanut sitä milloinkaan puheeksi miehensä ja tytön kanssa. Hän oli varma siitä, että Jackin saadessa vihiä asiasta, hän kauppaisi toisenkin lapsen monsieur Dumasille.

Heti Rubyn kaksoissisaren synnyttyä, henkiparantaja kiikutti vauvan pestynä ulos isoisälle, joka oli sitä mieltä että vaimo oli toiminut oikein yhteistyöhaluisesti. Ukko porhalsi lapsi käsivarrellaan Houmaan tulleen Dumasin limusiinille ja sai rahansa. Palattuaan sisälle Jack näkikin toisen lapsen tyttärensä käsivarsille laskettuna. Seuraamuksena oli rähinää ja härän raivoa. Eikö vaimo tajunnut heittäneensä toiset viisitoistatuhatta dollaria kankkulan kaivoon sooloilullaan. Hän ajatteli voivansa vielä saada kolmekymmentätuhatta dollaria kokoon ja meni ottamaan Ruby-vauvan Gabriellelta juostakseen limusiinin perän. Parantajavaimo iski häneltä tajun kankaalle paistinpannulla. Toiset viisitoistatuhatta dollaria jäivät saamatta ja vaimo oli vielä niin julma että ajoi kotoa hänen sydämettömästä teostaan, jollei hän jättänyt heitä rauhaan. Siitä pitäen isoisä oli asunut suotönössään.

V.C. Andrews’in naispäähenkilöt on luotu samalla kauniin ja lahjakkaan tyttösen muotilla, jolla on luurankokaappinen menneisyys. Kalustoon kuuluu sukulaismiehen raiskaamaksi joutuminen ja kielletty lempi liian läheisen sukulaisen kanssa, esimerkiksi veljen (Dollanganger-sarja) tai isän veljen (Casteel-sarja.) Kummaa että Andrews itse ja hänen kuolinpesänsä palkkaama haamukirjoittaja eivät kehittyneet sankarittaren tämän ”ritarin” ja paljon esillä olevien henkilöiden luomisessa. Sankarittaren ulkonäkö ja erityislahja vain vaihteli balettitaituruudesta koulumenestykseen. Andrews’n Marysuskeja ei janoa hampaidensa purupintoja lipoen tiputtaa lankulta haiparven pöperöksi, mutta ”Ei vittu tän Marysuskin kanssa!” liitää ajatuksissa pommikoneena. Päivittely on kirkuvimmanpunaista Casteel-sarjan varhaiskypsän Heaven Täydellisyyden tapauksessa, joka osasi olla provosoivampi kuin kirjailijattaren oikeiksi ärsytyksen aiheuttamat henkilöt. Muut Suski-sankarittaret eivät keikauta suhtaumisen tarkoitusperiä päälaelleen.

Yhtään lempihahmoa ei löytynyt! (Maisteri Frangénin pahoittelevalla nurkunalla) Ruby Kunnollinen Mummin tyttö oli helposti siedettävissä. Isoisä Jackin, Rubyn kaksoissisaren ja New Orleansin mussukan olisi voinut ommella elävinä kivillä täytettyihin hiilisäkkeihin ja upottaa suon silmäkkeeseen. Jack Landry oli vain oksettava suojuoppo, joka saisi minut pyörtymään saastaisella lemullaan ja siivottumuudellaan. Orleansin mussukka Beau Andreas oli kiimaisen romanttinen riemurasian vonkaaja. Tuomittakoon se siveysvyöhön muutamaksi päiväksi pornokuvilla täytettyyn kidutuskammioon. Kaksoissisar oli pahis ja se että hän oli ulkoisesti Rubyn peilikuva, mutta täysin erilainen persoonaltaan kelpasi hyvin makuhermoilleni. Hänen tapansa olla yksi kirjan pahiksista herätti minussa saman reaktion kuin tarhaikäisessä taaperoparassa, jonka eteen on lätkäisty lautasellinen oksennuksenvihreää pinaattikeittoa. Miettimässä valveillaolonsa tunnit, miten tehdä oman siskonsa elämästä mahdollisimman kurjaa. Minun ja omien siskopuolieni suhde ei ole millään muotoa huomattavan läheinen eivätkä he ole minulle maailman tärkeimpiä ihmisiä, mutten myöskään tahdo heille mitään. Siksi en tajua Rubyn identtisen kaksosen tekosia. Isoäiti Catherine henkiparantajan lahjoineen ja Rubyn masennukseen taipuvainen, veljensä vammautumista katkerasti katuva isä pitivät kiinnostusta eniten kasassa. Isukki oli lässykkä dialogissa, mutta ymmärrän miksi Gabrielle viehtyi häneen.

Tapahtumien parhaimmistoa oli Rubyn ensimmäiset päivät isänsä ja äitipuolensa Daphnen taloudessa. Lukiessani Rubyn uuden oman kylpyhuoneenkin käsittävästä huoneesta ja äitipuolen ja tytärpuolen ensimmäisestä ostosreissusta mässäilevät leukani jauhoivat kuuluvasti. Andrews’n luksuselämän kuvauksistahan kehittää paremmin sisustusinspiraatiota kuin Innosta. Andrewsien huonona puolena ei ole junnaaminen, ellei odota suuria seikkailuja. Tahtoessaan lukea vauhdikkaista seikkailuista ja yllättävistä juonenkäänteistä on valittava toiset genret. Lopussa äitipuoli huiputtaa päähenkilön rikkaiden mielenterveyspotilaiden hoitolaitokseen valehtelemalla siellä asuvalla langollaan olevan syntymäpäivät. Todellisuudessa hän halusi sulkea inhoamansa tytärpuolensa sinne potilaaksi, koska tytön nymfomania edellytti niin järeää toimenpidettä. Tyttö ei edes ollut nymfomaani. Rouva Dumasin valhetta koko nymfomanius, jonka psykiatri diagnosoi hyvästä maksusta. Neljäsosaa kirjasta ei olisi tarvinnutkaan siivuta hullujenhuoneella vankina olevalle sankarittarelle. Kaksi lukua ja nolla yötä mielisairaalassa ei riitä. Neljä lukua ja kolmesta viiteen yötä olisi ollut paikallaan.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Let's Stay Young Forever


Author: Hannabella
Beta: ninjapiski
Päähenkilöt: Druella Rosier Musta
Rating: K-7
Genres: one-shot, drama
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa taikamaailman henkilöineen.
Summary: Tunsin itseni niin epävarmaksi, etten uskaltanut näyttäytyä edes teekutsujen kaltaisissa tilaisuuksissa tai lähteä ostoksille.






Druellan PoV


Alitajuntaani juurtuneet rutiinit olivat aina olleet osa minun identiteettiäni ja yltäkylläistä elämääni. Heräsin joka aamu suunnilleen samaan aikaan kotitonttujen tullessa avaamaan ikkunaverhot. Kotitonttumme toivat aamiaistarjottimet huoneisiimme, koska aristokraattinen perheemme oli kokoontunut yhteisen aamiaispöydän ääreen vain silloin kun (nyt jo täysi-ikäisillä tyttärillämme) oli ollut lomaa koulusta. Aamiaisen jälkeen aloitin päivittäiset kauneusrituaalini, joihin upposi keskimäärin puolitoista tuntia tai kauemminkin. Minulla oli tapana lähteä aamupäivällä ostoksille tai käydä jonkun ystävättäreni luona, ellei meille tullut vieraita. Cygnus ja tyttäreni saattoivat viettää aikaa kanssani silloin, kun heillä ei ollut omia menojaan jaksottamassa päiviään. Mustan suvun suunnaton omaisuus ja status takasivat sen, ettei Cygnuksen ollut täytynyt mennä edes hyväpalkkaisiin töihin kyetäkseen tarjoamaan aviovaimolleen ja kolmelle naimaikäiselle tyttärelleen säätynsä mukaisen elämän. Aristokraateilla ei ollut keskiluokan ja rahvaan mielestä mitään muuta kuin aikaa. He olivat väärässä, sillä yläluokan - etenkin seurapiirirouvien elämä oli hyvin säädettyä ja aikatauluihin sidottua.

Rutiinit olivat syöpyneet alitajuntaani enkä osannut kuvitella minkään saavan itseäni luopumaan tottumuksistani.

Eräänä odottamattomana päivänä meidän perhettämme kohtasi skandaali, ja minä romahdin Andromedan takia. Hän ilmoitti menneensä kihloihin sen kuraverisen jästin sikiön kanssa ja aikovansa muuttaa tämän kanssa saman katon alle jo ennen naimisiin menoa. Häneltä, minun hillityltä ja hyvin kasvatetulta tyttäreltäni ei olisi ikinä odottanut sellaista järjettömyyttä, koska Meda oli Narcissaakin säyseämpi ja omaksunut Puhdasverisyyden etiikan sanoman. Hän ei ollut koskaan väittänyt vastaan minulle ja isälleen tai uhmannut muutenkaan tahtoamme. Kirottu teko ei ollut pelkästään shokki meidän perheellemme saattaessaan koko Mustan suvun häpeään.

Walburga repi ensitöikseen hänet sukupuusta ja hänen nimensä poltettiin ikivanhasta kuvakudoksesta, koska niin oli tehty jokaiselle suvun jäsenelle, joka oli kyseenalaistanut Mustien maineen. Se että Mustan suku kielsi hänet, Cygnus ja Druella Mustan keskimmäisen tyttären, ei laimentanut perhettämme kohdannutta skandaalia. Medasta ja kuraverisestä juoruttiin alati ja meidän perheemme oli seurapiirien pilkan kohteena. Minun asemani oli epävarma, vaikka olin tähän asti ollut Iso-Britannian velhoaristokratian merkittävimpiä naisia. Tunsin itseni niin epävarmaksi, etten uskaltanut näyttäytyä edes teekutsujen kaltaisissa tilaisuuksissa tai lähteä ostoksille. Minä olin pysytellyt neljän seinän sisällä tyttäreni lähdöstä alkaen.

En ollut viitsinyt edes pukeutua. En puhunut muille kuin kotitontuillemme. Luin viihdekirjallisuutta ja otin pitkiä vaahtokylpyjä ikään kuin toivoen voivani puhdistautua skandaalin aiheuttamasta liasta. Olin nopeasti sulkeutunut hermoraunio, joka ei ollut parantajien mukaan sairas. Tuskinpa parantajatkaan olivat kaikentietäviä.

Kiedoin ylellisen minkillä reunustetun aamutakin paremmin hoikan vartaloni ympärille ja hapuilin kultaista savukerasiaa ja holkkia yöpöydältä. Sytytin ohuen savukkeen tietämättä kuinka mones se oli, koska minä olin seonnut laskuissani. Sellaisilla seikoilla ei ollut mitään merkitystä, vaan sillä että olin luopunut kauneusrituaaleista, joihin oma äitini vihki jo ennen kuin vartuin naiseksi. Ja minä olin vuorostani vaalinut perinnettä siirtämällä oppini seuraavalle puhdasveriselle sukupolvelle. Tiesiköhän kukaan miltä olin näyttänyt jo viikon ajan ? Nimittäin elähtäneeltä entiseltä huoralta. En ollut vaivautunut tekemään toistaiseksi mitään ulkomuotoni kohennuksesi, mutta aloin saada tarpeekseni laittamattomasta olemuksestani. Nousin hitaasi, kuitenkin päättäväisesti pyöreältä, petaamattomalta vuoteeltani ja istuuduin pitkän pukeutumispöytäni ääreen. Haukoin tyytymättömänä henkeäni nähdessäni peilikuvani: näytin vielä järkyttävämmältä kuin olin kuvitellut. Väsymystä kuvastavat hienopiirteiset kasvoni näyttivät vanhentuneen yhden ainoan viikon aikana useita vuosia. Lanteille ulottuvat hunajanvaaleina lainehtivat kiharani hapsottivat harjaamattomina, joten tartuin ensitöikseni hopeiseen hiusharjaan ja aloin selvitellä varovasti suortuviani.

”No niin”, sanoin harjattuani hiukseni kiiltäviksi, ”nyt on kasvojen vuoro. Luoja yksin tietää kuinka kauan minulla menee siihen, että saan itseni näyttämään nuoremmalta.” Ehostin pikkutarkasti kalpeat kasvoni. Mahdollisesti käytin siihen tuntikausia, koska en laiminlyönyt kauneusrituaalejani periaatteilleni uskollisena enkä tyytynyt vähempään kuin silkkaan täydellisyyteen. Vasta kun taidokas ehostukseni oli valmis ja suuren nutturani jokainen kihara oli aseteltu oikealle paikalleen, nousin tuoliltani ja käännyin tarkastelemaan lopputulosta joka puolelta. Soin arvokkaan nyökkäyksen peilikuvalleni, sillä näytin skandaalista huolimatta edelleen Druella Rosier Mustalta.


***

Let’s stay young forever
Let’s never grow old
Let every kiss we kiss be sweet and new
Eternally useful throughout the years

Let’s be children together
Turn the tinsel to gold
Let’s always be naïve and make-believe
Tomorrow is never

There’ll always be a song For those in love to sing
But only for the heart of those who dream of spring How can our love but be warm You can turn a winter’s storm to May-time

Let’s stay young forever
No future or past
Just waiting for the day, some day, today
And dreaming that love will always last

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Requiem For A Dream


Author: Hannabella
Rating: S
Genre: angst, drama
Summary: Tyttövuosien ja naiivien haavekuvien kohdatessa katkeran loppunsa itketään toisella tavalla.




Nuoret tytöt ja pikkutytöt itkevät samalla tavalla pieneksi mytyksi käpertyneinä ikään kuin koettaen kutistua mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi olennoksi. Ääntä lähtee senkin edestä, niin paljon hysteeristä nyyhkytystä, että sen olettaisi kantautuvan helvetin kolkkoon esikartanoon asti.

Kuka väittää kasvojen muuttuvan itkiessä automaattisesti rään tahrimaksi vääristymäksi? Tyttövuosien ja naiivien haavekuvien kohdatessa katkeran loppunsa itketään toisella tavalla. Silloin ei menetetä ryhtiä eikä sorruta melodramaattisuuteen. Äännähdyskään ei tee seuraa muutamalle yksittäiselle kyynelpisaralle, jotka jättävät kimaltelevia uomia kalpealle iholle, joka on niin läpikuultava, että verisuonten sinikiemurat kuultavat sen läpi.

Muutamat kyyneleet ovat sallittuja, mutta itsehillinnän menettäminen on kiellettyä. Et ole enää mikään tyttö, vaikka olet pienikokoinen ja luisevan hento. Sinä olet vanhempi. Olet varmaankin aikuinen, koska et tunne olevasi tyttö, vaan nainen.

Requiem for a dream, ajattelet.