perjantai 6. maaliskuuta 2015

Aatelisneidon yöllisten kauhunhetkien 4.luku (herkille sopimatonta raakaa verimässäily sisältöä!)


Syvyyden esikartanon mieleen tuova näky


Hänet oli teljetty pyöreään ja valtavaan lintuhäkkiin, jonka korkeus lähenteli kolmea metriä ja leveys neljää metriä. Hän istui kupolikatossa roikkuvalla keinuorrella kauttaaltaan sulin ja höyhenin koristetussa puvussa. Hihaton puku tapasi edessä puolireiteen, mutta pyrstömäisen muhkeatakaosa ylettyi nilkkoihin. Vaaleankeltainen sulkapäähine peitti lähes kokonaan hänen nutturalle kietaissut kutrinsa. Häkki oli kiinnitetty paksulla kettingillä muutamin soihduin valaistun luolan kattoon.

Kunpa luolaa ei olisi valaistu soihduin, niin hän ei olisi nähnyt sitä, jota hän ei olisi taaskaan halunnut nähdä. Kyljellään kultavuoteellaan loikoillut punasuomuinen lohikäärme kohottautui seisomaan murahtaen laiskasti. Luola tärisi sen astellessa pitkää häntäänsä laahaten häkin luo. Sen tuodessa suuren päänsä miltei kiinni häkkiin luolamaisista sieraimista tupruava savu pisti Marlannen yskimään.

”Tipunen istui orrellaan höyhenpeitettään pörhistellen. Ilmaan hypähti ilosta jyviä saatuaan... Miten se nyt jatkuikaan?” istahtava punainen lohikäärme rallatti puistattavan leikkisästi alttoäänellään.

Nyt Marlanne havaitsi häkin olevan kiinnitetty sellaiselle korkeudelle että lohikäärme ylettyi istualtaan tönimään sitä koukkukyntisellä etujalallaan. Leikkivillä kissoilla oli tapana tehdä samoin. Lohikäärmeen huitaisut saivat häkin pyörimään kuin hyrrän. Ilmeisesti kimaltavakalterisen häkin pyöriminen ja keinuorresta rystyset valkeina kiinni pitävän ”häkkilintusen” katselu oli lohikäärmeestä hauskaa, koska olento hohotti.

Oli vähän aikaa. Olihan se arvattavissa, ettei raakuuksia tekemään kuoriutunut hirviö saanut kauan hupia moisesta. ”Siirtykäämme oikeisiin hauskuuksiin, jotka eivät koskaan lakkaa huvittamasta.”

Tuli parin sekunnin katkos.

Vieläkin Marlannen kultatyrmä roikkui lohikäärmeen pesän niukassa valossa, ja Marlannella oli sama lintupuku. Punainen lohikäärme ei ollut lähtenyt minnekään säteilemästä kauhua. Neito ei ollut enää kahden pedon kanssa. Kuusi lohikäärmeen ottamaa vankia jakoi pakokauhun ja epätoivon hänen kanssaan. Dajaanen vanhemmat, rouva Jonnon, Margot, isä ja Kristoferen. Koukkukynnet poimivat yksitellen heidät karkeatekoisesta, Marlannen tyrmää matalammasta vankilasta. Marlanne-neidon ei tarvinnut osata lukea ajatuksia, sillä hän tiesi muutenkin mitä he ajattelivat; he olivat ennemmin lohikäärmeen vankeina kuin joutuivat käyriin raatelukynsiin.

Rouva Jonnon poimittiin ensimmäisenä häkistä. Lohikäärmetuli lähti leviämään taloudenhoitajan päälaella. Myssyn ja harmaiden hiusten kärventyessä nainen näytti saaneen liekehtivät, kaiken aikaa aaltoilevat kutrit. Palava liha lemusi tuhat kertaa pahemmalta kuin noidutun parfyymin hirveimmät ainesosat, joskaan mikään ei ollut rouva Jonnonin avutonta tuskankirkunaa kauheampaa. Muut lohikäärmeen vangeista kuolivat nopeammin tahi omalla tavallaan tuskallisemmin. Margot’n pelkästään revittiin nopeasti rinnasta ja nielaistiin. Heidän kuolintavastaan riippumatta heidän kuolemiensa katselu oli kidutusta heitä auttamaan kykenemättömälle Marlannelle.

Isän rääkin katselu ja hänen tuskanhuutojensa sekä parahdustensa kuuntelu olisi shokeerannut karskiakin soturia ja vienyt tältä yöunet. Lohikäärmeen leuat taittoivat kreivin raajat yksitellen poikki kuin oksan, mutta se jätti hänet eloon ja kidutti välissä muut hengiltä. Jauhettuaan Kristoferenin tunnistamattomaksi silpuksi se noukki ihmisyyden vääristymän kivilattialta. Söi vääristymän, josta silkat kasvot olivat tehneet Bertrand Portdalen.

Jumalia piittaamattomuudesta syyttävän Marlannen ote lipesi keinuorresta. Menetettyään tasapainonsa hän putosi orrelta pää edellä.

Nähtyään painajaisen sukulaistensa, rouva Jonnonin ja Margot’n ylituskallisista kuolemista lohikäärmeen pesässä Marlanne-neito ei saanut nukutuksi viittä tuntia enemmän, ilman Joeannahin esiäitinsä reseptillä valmistamia unilääkkeitä. Pyytäessään Joeannahilta pullollisen unilääkettä tyttö valehteli ettei tiennyt syytä unettomuuteensa. Karvaanmakuisella, kellanruskealla nesteellä pystyi nukkumaan seitsemän tunnin yöunet, kunhan otti sitä puolitoista tuntia ennen nukkumaan menemistä.

Yövartiot jatkuivat Marlannen makuukamarissa. Unilääkkeen ottamatta jättävä Marlanne valvoi neljä kertaa viikossa pikkutunneille asti, Holly kolme kertaa viikossa, eikä minkään väristä velhoa nähty yhtenäkään yönä. ”Tuskin nähäänkään. Pahuus on saanu haluamansa täältä Portdalesta, niin se ettii par’aikaa uusia uhreja muualla”, Holly otaksui.


***

Ponnahtaessaan istumaan vuoteessaan Marlanne oli lyödä takaraivonsa kaiverruksin koristeltuun sängynpäätyyn. ”Holly!” parahdettiin levottomasti.

Jälleen hän oli nähnyt painajaisen punaisesta lohikäärmeestä. Hänellä ei ollut lainkaan hahmoa unessa, vaan hän oli saanut lyhyen näyn toisella unitasolla. Näyn osittain tutuksi tulleesta lohikäärmeen pesäluolasta. Kiemurteleva Holly oli sätkinyt lohikäärmeen etujalan alla. Sarkahameen lävistäneet raatelukynnet olivat naulinneet tytön selällään kivilattialle. Kartanon piika oli rukoillut änkyttäen Paladinea pelastamaan hänet hirviön ruoaksi tahi hengiltä silpomaksi joutumiselta.

Äidin eikä isän suvuissa ei ollut täysin varmasti ollut näkijän lahjan omanneita ihmisiä. Se ei sulkenut pois näkijälapsen syntymistä, mutta Marlanne ei ollut saanut ikinä näkyjä. Niiden olisi täytynyt alkaa aikaisemmin, hänen lapsuusvuosinaan.

Mutta kun hän oli huolissaan Hollysta. Hänen tunteensa määrittelivät lyhyen painajaisvälähdyksen enteeksi, jota ei pitänyt tulkita kirjaimellisesti. Värillinen lohikäärme oli uhan ja kärsimyksen symboli.

Hän ryhtyi pukeutumaan vaatearkusta ensimmäisenä löytämiinsä vaatteisiinsa, joka sattui olemaan ratsastusasu. Vaikkei Marlannesta ollut kuvittelemaan elävänsä ilman palveluskuntaa, hän osasi pukeutua nopeasti ilman kamarineidon apua. Kureliivinkin kiristys sujui peilaamalla, joskaan hän ei saanut nyöritettyä vyötäröään yhtä kapeaksi kuin Margot. Kamaripalvelijattaren pinkoessa hermostuneena emäntänsä luo tämä veti saappaita jalkaansa. Hänellä oli hame mutta puseron tilalla yöpaita, ja ruskeat hiukset eivät olleet nähneetkään kampaa. Hän oli aina näyttänyt erityisen siistiltä ja huolitellulta tullessaan aamulla kartanonneidin kammioon.

”Holly Nahkuri ja Jem Polks ovat kadonneet yön aikana, armollinen neiti!” Margot huudahti.

Polviensa uhatessa pettää Marlannen oli istuttava lähimmälle tuolille. Jumalten tähden, miksei olisi käynyt niin hyvin että rouva Jonnon olisi todennut hymähtäen Hollyn pesevän esimerkiksi ikkunoita?

”Milloin... heidän katoamisensa huomattiin?”

”Tänä aamuna.” Jem Polks oli lähtenyt eilisiltana tallirenkien majoitustiloista naurattamaan naisia. Rouva Jonnonin kovisteltua aikansa piikoja karjapiika Hedy tunnusti olleensa heinäladossa Jemin kanssa. He olivat lähteneet samaan aikaan ladosta, arviolta puolenyön tienoilla. Hedy sanoi kiirehtineensä nukkumaan. Toiset, Jemin yöjuoksuihin tottuneet rengit olivat niin tottuneita hänen yöjuoksuihinsa, etteivät heränneet helposti hänen kömpiessään nukkumaan. Holly puolestaan oli mennyt samaan aikaan yöpuulle kuin huonetoverinsa, mutta kuparikutri oli hävinnyt metelittä vuoteestaan.

Kaksikon arveltiin lähteneen yhdessä yönselkään. Hollyn huonetoverit tuhahtivat moiselle arvelulle. He lähteneet yhdessä ottaen huomioon Hollyn ilmaisseen päivänselvästi, ettei hän kaivannut Jemin seuraa. Mikäli Holly olisi tuntenut vetoa renkiin, yöllä lähtemisessä ilman henkilökohtaisia tavaroita riitti silti äimisteltävää.

”Onko kukaan lähtenyt etsimään heitä?” Marlanne tivasi.

”Rouva Jonnon... herra kreivi...”

Jalosukuisen tytön vaaleanruskeat kulmakarvat rypistyivät. ”Rouva Jonnon ja kreivi mitä, Margot?”

”Eivät tiedä mitä tehdä, koska on epäselvää miksi Holly ja Jem ovat hävinneet.”

”Ei tämä voi olla tosielämää!” Marlanne tokaisi kyllästyneenä. Isän olisi kuulunut olla näkemässä hänet luopumassa kuuliaisen ja oikein käyttäytyvän aatelisneidon roolista. Ja kuulemassa teräväkielisen hävyttömästi käyttäytyvän tyttärensä syyttävän isäänsä kahden ihmisen hengen vaarantamisen mahdollisuudesta. Hiekan valuessa tasaisesti tiimalasin pohjalle Marlanne ei ehtisi laukoa syytöksiä.

Rengit olivat palanneet kokouksesta talleille Marlannen saapuessa juosten toiseen niistä. Tallirenkejä käskettiin satuloimaan Aaveprinsessa ja kaksi muuta ratsua. Yksi karauttaisi neidin käskystä Portdalen kylään etsimään kadonneita palvelijoita ja toinen koluaisi kartanon tilukset. Torpat jäisivät Marlannen haravoitaviksi. Etsintäpartio kokoontuisi talleilla.

”Laiha, harmaanruskeahiuksinen ja sänkikasvonen nuorukainen. Tulee mieleen Jem Polks”, ensimmäisen torpan isäntä virkkoi.

”Jem Polks on nimenomaan kyseessä”, Aaveprinsessan suitsia tiukalla pitelevä Marlanne sanoi.

”Meillä kenelläkään ei oo havaintoja Jemistä. Entäs mitkä on sen toisen kadonneen tuntomerkit?”

”Tyttö on keskipituinen, minua vähän pidempi. Hänellä on pisamia nenänseudulla ja paksut, pitkät ja kuparinpunaiset palmikot. Hän on on oikein sievä nuori tyttö.”

”Mä ja vaimo ei olla nähty sievää punapäätyttöäkään.” Tanakka alustalainen katsahti lihavaan vaimoonsa. ”Entäs te?” hän kysyi lapsiltaan.

Hekään eivät olleet nähneet ainuttakaan Holly Nahkuria etäisesti muistuttavaa tyttöä. Kartanolla oli kaksikymmentäkaksi torppaa eikä yksikään niiden asukkaista ollut nähnyt Jemin ja Hollyn näköistä kaksikkoa, saati jompaa kumpaa yksin. Melankolisella Marlannella oli inhorakkaussuhde melankoliaansa ja masennustaipumukseensa. Välillä hän kadehti enimmäkseen iloisia ja hymyileväisiä ihmisiä. Melankolisuuden ja masennuksen häviämismahdollisuus surettivat häntä, sillä siinä tapauksessa hänen minuudestaan lohkottaisiin pois kaksi isoa palaa. Häntä viehätti tuntea itsensä traagisen kertomuksen neidoksi, joka odotti riutuen omaa urhoaan kirkastamaan päivän.

Melankolinen sielu suhtautui myös toiveikkaasti elämään, ja hänellä oli hyppysellisiä odotuksia elinpäiviltään. Ratsastajatar lähti paluumatkalle toivosta luopumatta. Teini-ikäinen Abe-renki oli ennättänyt haravoimaan oman alueensa Marlannen palatessa.

Marlanne laskeutui naistensatulasta. ”Kukaan torppareista ei ollut nähnyt Jemiä ja Hollya”, hän sanoi katse alas luotuna.

”Kyläläisetkään ei ollu, neiti.”

Mikään mahti maailmassa ei saisi Marlannea luopumaan toivosta niin kauan kun Matt-renki ei ollut palannut ja avannut suutaan. Suuriluisen Mattin saapuessa tallipihaan Marlanne salli juuri ja juuri miehen laskeutua maankamaralle, ennen kun hän kysyi etsinnän tuloksista.

Matt oli löytänyt metsästä kartanolta lähtevien jalanjälkien rimpsun. Hän ei ollut kiinnittänyt huomiota Holly Nahkurin jalkojen kokoon, mutta hänen löytämänsä jäljet olivat selvästi olleet naisen. Ne olivat päättyneet metsänaukiolle, jossa oli kirkasvetinen lampi. Sieltä oli löytynyt painaumia ja nelivarpaiselle pedolle kuuluvia jalan- ja kynnenjälkiä. Miehen löytämät jalanjäljet eivät voineet kuulua millekään muulle olennolle kuin jonkin väriselle lohikäärmeelle. Myös aarnikotkat olivat suuria petoja, mutta ne elivät haltiamaissa eikä niiden jaloista jäänyt samanlaisia jälkiä. Aarnikotkien eturuumis oli kotkan ja takaruumis jalopeuran.

”Hollyn matkasta on puuttunu järki. Lähteä nyt keskellä yötä kävelylle metsään, jossa on lohikäärme. Miekkaa kantava mieskään ei selviäis edes tuurilla semmosesta hirviöstä”, renki Matt päivitteli.

”Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua tuohon sävyyn!” Marlanne-neiti kivahti kyynelehtien ja säntäsi juoksuun.

Matt säntäsi kartanonneidin perään. ”Oottakaa nyt! Mä en ehtiny kertoa kaikkea, mitä mulla on kerrottavana!”

”Kerro... siinä tapauksessa kerrottavasi”, vaaleaverikkö sopersi pysytellen selin Mattiin.

Siinäkö kaikki? Marlannea olisi huvittanut letkauttaa toisen kerrottua, ettei miehen jalanjälkiä ollut löytynyt. Juggsien vahtikoirat olisivat herättäneet perheen haukkumisellaan, mikäli joku olisi liikkunut mökin lähettyvillä.

Kuivattuaan kyyneleensä nimikoituun nenäliinaansa Marlanne pakotti itsensä kiittämään Mattia. Hän käski tätä tulemaan kreivin luo hänen kanssaan ja Abe saisi kutsua puutarhurit, toiset rengit ja karjapiiat koolle tulemaan kirjastohuoneeseen. Marlanne laittoi kartanorakennuksessa rouva Jonnonin kokoamaan sisäpalvelijat ja liittymään heidän kanssaan koko talonväkeä koskevaan kokoukseen.

Pikapuolin kartanon palvelusväki oli ryhmittynyt puolikaarena kreivin, kreivittären ja Marlanne-neidin ympärille. Pelkästään pikkuherra Kristoferen lastenhoitajineen ei osallistunut kriisikokoukseen. Herra kreivi istui valtaistuinmaisessa tuolissaan vaimonsa ja tyttärensä välissä. Ulkoapäin ei nähnyt miten suurta sisäistä kamppailua Marlanne-neiti kävi säilyttääkseen kriisikokouksen ajan ylvään ryhtinsä.

”Olemme yksimielisesti sillä kannalla, ettemme voi tehdä mitään Holly Nahkurin hyväksi. Vaikkei lohikäärme olisikaan tappanut Holly Nahkuria välittömästi, tyttö on tuskin enää elävien kirjoissa”, kartanonherra sanoi.

Lohikäärmeen ruokaa, kaikki ajattelivat. Lohikäärmeen ruokaa ruokaa ruokaa! Marlanne halusi jokaisella solullaan anella muita olemaan ajattelemaan tuossa muodossa Hollyn kuolemaa.

”Tyttörukan ikävästä kohtalosta ja Jem Polks’n katoamisesta huolimatta meidän on keskityttävä yhteis hyvämme turvaamiseen”, kartanonrouva virkkoi rehevää rintaansa röyhistäen.

Marlanne tiesi äitipuolensa olevan oikeassa.

”Torppiin ja kylään on lähetettävä sana tapahtuneesta”, Marlanne sanoi.

”Me voitaisiin ottaa se meidän hoidettavaksi”, Abe ja Matt sanoivat. ”Jos herra kreiville ja rouva kreivittärelle vaan passaa.”

”Ilman muuta”, kreivitär sanoi.

”Totta kai”, hänen aviomiehensä säesti.

”Lohikäärme lentää nopeasti minne tahansa valtavilla siivillään. Se on voinut lähteä mihin tahansa suuntaan”, kartanon emäntä mietiskeli suupielet kireinä.

Tilanhoitaja Watter pyysi puheenvuoron. Naimisissa olevan nelikymppisen miehen pää oli kuin partaveitsi. Hänen näkemyksensä olivat aina hyvin perusteltuja eikä häneltä saanut typerää vastausta yhteenkään kysymykseen. ”Minä lähtisin ensimmäisenä etsimään lohikäärmeen lymypaikkaa Ruostevuorten suunnalta. Kottaisiin kyläläisistä ja torppareista partio, jonka johtajaksi voisin ruveta.” Tilanhoitajan vedensininen katse kiersi paikalla olevissa. ”Siinä tapauksessa, ettei kukaan muu tahdo sen johtajaksi.”

”Musta herra Watter olisi pystyvä mies siihen hommaan”, yksi lakeijosita sanoi.

”Kuunnellaanpa loppuun, mitä herra Watterilla on vielä sanottavanaan – jollei hän jo käyttänyt puheenvuoroaan”, kreivi ojensi.

”Minulla on vielä jatkettavaa”, pehtori virkkoi. ”En lähtisi etsimään lohikäärmeen pesää tappoaikeissa, koska meistä ei olisi sille pedolle kunnon vastusta. Jos oltaisiin nähty lohikäärme lentämässä pesään taikka lähtemässä sieltä, palattaisiin Portdaleen. Lähetettäisiin viesti Korkeimman pyhyyden torniin, jonka ritareita pyydettäisiin tuhoamaan peto. Solamnian ritarit ovat ainoita ihmisiä, jotka pystyvät siihen. Armollisen rouvan isä ja veli ovat muistaakseni Solamnian paladiineja?”

”Muistit oikein, Watter. Ritareita järjestyisi avuksemme koska tahansa”, Portdalen kreivitär sanoi.

Päädyttiin menettelemään tilanhoitaja Watterin ehdotuksen mukaisesti. Samalla kun rengit Abe ja Matt kiertäisivät torpissa ja kylässä, he värväisivät rohkeita portdalelaisia pehtorin etsintäpartioon.

”Jollei minun läsnäoloani kaivata vähään... aikaan vetäytyisin lepäämään”, Marlanne ilmoitti kokouksen loputtua. Ei käynyt päinsä että kartanonneiti olisi rynnännyt selityksettä ensimmäisenä tiehensä.

”Mene vain lepäämään, sillä näytät kaipaavan sitä. Olet kalpea kuin palttina, kultaseni”, tytön isä sanoi.

”Me naiset tarvitsemme luonnollisesti kauneusunemme”, kreivitär Brünhilde virkkoi suopeasti.

Sulkeuduttuaan surunsa kera makuukammioonsa Marlanne lyyhistyi istumaan sänkynsä viereen ja alkoi itkeä lohduttomasti. Yksinomaan hänen äitinsä kuolema oli saanut hänet itkemään lohduttomammin ja saanut näyttämään piinatummalta. Hollyyn tutustuminen oli alkanut täyttää äidin menetyksen jättämää, suurena ammottavaa aukkoa. Niitä oli nyt kaksi. Mikäli Hollyn elämä ei olisi päättynyt, hänestä olisi tullut Marlannen elinikäinen ystävätär. Heidän sydänystävyytensä olisi puettu emäntäkamarineito-suhteeseen, jotta ihmiset jotka eivät hyväksyneet aatelistytön ja palvelijattaren ystävyyttä, eivät pystyisi erottamaan heitä. Marlanne oli päättänyt kouluttaa Hollyn kamarineidokseen ja korvata – äitipuoltaan tottelematta – Margot’n hänellä.

Itku ei ilmentänyt heikkoutta, mutta parkumisen oli lakattava. Koska Hollya ei ollut mahdollista herättää henkiin (Marlanne olisi lahjoittanut sielunsa kuoleman jumala Chemoshille, jos hän saisi äitinsä ja Hollyn takaisin) Marlannen oli rukoiltava hänen sielunsa autuuden puolesta. Sisarentyttärestään välittävä täti olisi rukoillut tyttövainaan puolesta, jos olisi tiennyt tämän saaneen surmansa. Marlanne rukoili kyyneleiset kasvot korkeuksiin kohotettuina jumalia suomaan ystävättärelleen onnellisen ikirauhan. Niin suloinen, ihana ja rakastettava tyttö ansaitsi jumalten armon korvaukseksi kärsimyksistään.

Oveen koputettiin.

”Minulla ei ole nälkä”, Marlanne sanoi tukahtuneella äänellä luullen piian seisovan käytävässä tarjotinta kanniskellen.

Ovenkahvaa koeteltiin. ”En ole piika vaan Kristoferen”, pikkuveli touhotti oven lävitse.

”Ahaa.” Marlanne toivoi kuulostavansa niin tylsistyttävältä että pikkuvelipuoli juoksisi matkoihinsa. ”Eikö sinun pitäisi olla lastenhoitajasi seurassa?”

”Hän antoi luvan tulla tänne. Haluan värittää hevosen, mutta Abigail ei osaa piirtää mitään kukkaa hankalampaa. Sinä olet hyvä piirtäjä. Tule nyt”, pikkuveli maanitteli.

”Palaa leikkihuoneeseesi, niin tulen kohta, Kristoferen.”

”Joo, mutta tulet sitten”, vaadittiin. Kartanon perijä ei jäänyt vahtimaan pitäisikö isosisko lupauksensa, sillä käytävästä kuului loittonevaa juoksentelua. Kristoferen olisi voinut jäädä vahtimaankin. Äiti ja poika varmistivat saavansa haluamansa. Marlannella olisi tilaisuus livahtaa esimerkiksi johonkin vierashuoneista, joista Kristoferen ei ensimmäisenä keksisi etsiä häntä. Sen sijaan hän asteli toisessa siivessä sijaitsevaan leikkihuoneeseen haudottuaan silmiään viileään veteen kastamallaan pyyhkeellä. Piirrettyään pojalle hevosena hän jatkaisi yksinoloa. Hän olisi pitänyt lupauksensa, niinpä Kristoferenillä ei olisi oikeutta saapastella häiritsemään häntä toistamiseen samana päivänä.

”Millaisen hevosen haluat minun piirtävän?” Marlanne kysyi pidellen kynänkärkeä piirustuspaperilla.

”Ritarin hevosen”, vaaleanruskeahiuksinen vähän ritarienoaan muistuttava poika vastasi ikkunaseinustalta. Brünhilde uth Dershekin Bruntus-veli oli lankoaan lyhyempi mutta rotevampi. Kaksivuotiaasta lähtien ikätovereitaan pidemmästä Kristoferenistä tulisi enoaan pidempi ja komeampi isältään perimine suorine nenineen ja aistillisine huulineen.

”Pitääkö hevosella olla ritari ratsunaan?”

”Pitää, pitää. Täydessä taisteluvarustuksessa.”

Marlannelta pääsi sisäinen voihkaisu. Hän ei ollut piirtänyt ennen haarniskoituja ritareita, niinpä Kristoferen voisi kinuta toista piirustusta. Piirtäjä aloitti nelistävän, taistelun kiihkon villitsemän ratsun luonnostelulla.

”Neiti varmaan pärjää sen aikaa kahden Kristoferen-herran kanssa, että käyn juomassa kupposen teetä?” lastenhoitaja kysyi.

”Pärjään.”

Kristoferen otti tinaritarinsa esiin yhdestä lelulaatikosta. ”Leikin näillä sillä aikaa, kun piirrät kuvan loppuun.”

”Hyvä että keksit itsellesi tekemistä”, piirtäjä sanoi. Veli ei olisi kokoajan kurkkimassa ratsukon edistymistä. Hänen piirustustensa taso laski heti kun joku oli katselemassa lähietäisyydellä.

Tekemisiinsä keskittyneet sisarukset eivät tulleet vilkaisseeksi kertaakaan ulos itään antavista ikkunoista.

Marlanne-neito piirsi hevosen toisen takajalan liian pitkäksi säpsähtäessään kahden sisäkön ampaistessa leikkihuoneeseen huudahdellen.

”Metsästä, torpista ja kylältä nousee savua!”

Sisarukset hylkäsivät puuhansa ja pyrähtivät katsomaan ulos. Tuuli kuljetti mukanaan sumumaista savuharsoa. Punaoranssit hyökyaallot vyöryivät taivaanrannassa hukuttamana vihreyttä.

”Ei kai me paleta elävältä?” Kristoferen kysyi heiveröisellä äänellä silmät suurina.

Isosisko silitti hellästi pojan vaaleanruskeita, hivenen taipuisia leukapituisia hiuksia. Kuullessaan kahdeksan vuotta sitten tulevansa isosiskoksi Marlanne ei pitänyt uutista huonona. Äitinsä eläessä hän oli kysynyt harva se päivä, milloin hän saisi pikkusiskon tahi -veljen. ”Emme missään nimessä, veljeni!” Marlanne vakuutti. Leimuava taivaanranta huolestutti todellisuudessa häntäkin. ”Sinulla ei ole mitään hätää saati pelättävää. Sen kun leikit kaikessa rauhassa.”

”Taistelu ei ehtinytkään päästä edes kunnolla alkuun”, aatelispoika sanoi ja laskeutui istumaan jalat ristissä suuren osan lattiasta peittävälle matolle. Huonotkin valkoiset valheet menivät läpi, ja pikkuherralle pystyi esimerkiksi uskottelemaan haltijoiden seuraavan oliko hän kiltisti.

”Muut tietää että kylä, torpat ja osa metsästä on tulessa”, pidempi sisäkkö sanoi. ”Ne on pihalla.”

”Siispä minäkin lähden ulos. Toinen teistä jääköön nuorenherran seuraksi, kunnes Abigail tulee takaisin.”

”Kyllä armollinen neiti.”

Kartanon asukit tuijottivat pihalla liekkien loimua puhuen toistensa päälle. Aben ja Mattin puuttumisen havaitsi välittömästi, niinpä Marlanne kysyi heidän olinpaikkaansa. Rengit olivat jääneet sille tielle, jonne olivat lähteneet.

Tulipakojen syttymisiä äimisteltiin äänekkäästi. Metsäpaloja syttyi vain sadevälien ollessa pitkiä eikä tänä, puoleen väliin ennättäneenä kesänä ollut ollut sadepulaa. Oli satanut viimeksi eilen. Päivänä jolloin kaikki oli ollut vielä hyvin. Miten torppa-alue ja kylä paloivat kokonaan, sillä kirkasvetinen joki kiemurteli viistosi vuokraviljelmien ja Portdalen läpi? Kylässä oli ollut palo kreivin lapsuudessa, ja se oli pystytty sammuttamaan ennen kun se ehti levitä kolmatta taloa pidemmälle.

”Nelisen vuotta sitten rosvojoukko poltti osan Tuulilaakson kaupungista ja yhden kyläpahasen, ennen kun Solamnian ritarikunta pyyhkäisi ne häpeätahrat maan päältä”, kreivitär sanoi. ”Ritareiden palautettua järjestyksen ja turvallisuuden heittiöjoukoista ei ole ollut riesaa.”

”Paha ja voimakas velho saisi myös hävitystä aikaan”, tilanhoitaja totesi.

Esitettiin ties mitä arvailuja, mutta ne syöksyivät Marlannen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kuin haltiasoturin ampuma nuoli.

Kaikki tunsivat saman pelon kasvavan nopeasti sisällään ja huomasivat verensä viilenevän suonissaan. Katseet kiinnittyivät kylän suunnasta lentävään siivekkääseen, joka liisi liian korkealla ja tasaisesti ollakseen lintu. Siivekkään olennon seilatessa ilmavirroissa lähemmäs huomattiin, ettei sillä ollut linnun ruumiinrakennetta. Lapsen lelun kokoiselta näyttävällä olennolla oli pitkä kaula sekä häntä ja neljä jalkaa.

”Lohikäärme!” eräs hidasjärkinen keittiöpiika ennätti sopertamaan ensimmäiseksi.

Kartanon palvelusväki ja herrasväki tiesivät mitä lohikäärme toi tullessaan. Kuolema lähestyi. Punaisen lohikäärmeen syöksyessä ensikertaa alemmas, ihmisten yli lohikäärmekauhu virtasi hänestä kylväen omalla tavallaan tultakin tuhoavampaa pakokauhua. Hirviön siipien varjojen kätkiessä väen sielunpeileiltä päivänvalon heidän mielessään oli vain pako.

Punaisen lohikäärmenaaraan nimi oli Hollintress. Nuori lohikäärme oli ikäisekseen suuri, joskin hänen kokonsa ei lähennellyt vanhempien yksilöiden suunnattomuutta. Kuka tahansa lohikäärme olisi pelottanut yhtä paljon ihmisiä, jotka eivät olleet ennen kohdanneet heitä ilmielävinä. Pienten ihmisten silmissä Hollintress oli nykyisissä mitoissaankin valtava peto. Mitäköhän nuo olisivat sanoneet esimerkiksi hänen äitinsä koosta? peto mietiskeli suupieliään nykien. Niiden suppeahko sanavarasto olisi voinut huveta kesken kaiken.

Sisälle säntäävät sisäköt olivat vähällä törmätä ulos juoksevaan Kristoferen-herraan.

”Sinun piti olla leikkihuoneessa!” kreivi huudahti.

”M-minä...”

”Palaa heti s-sisälle”, pelosta tutiseva isä käski.

Lohikäärmenaaras kirkui viisi metriä ylempänä nautiskellen lähestyvästä murhaamisen ja tuhon hetkestä. Kirkuna sai ihmisten päät särkemään pahemmin kuin migreenissä. Kristoferen taipui kaksinkerroin kämmenet hiostuvalla otsallaan ja kompuroi kartanon suuntaan.

Peto iski ensimmäisen syöksyn jälkeen tietäen, ettei hänen tarvitsisi pelätä kartanon väen ryhtyvän vastarintaan. Hän syöksyi uudelleen taivaalta pyydystämään hoipertelevan Kristoferenin hampaillaan. Hollintress oli pistänyt pidot pystyyn ahmimalla torpparien karjaa ja hevosia, joten hänellä ei olisi vähään aikaan nälkä. Raateluhampaiset leuat silpoivat lapsen kappaleiksi, joista osa nieltiin huvikseen ja osa tiputettiin kreivittären niskaan.

Ohimoon osuva käsivarren alapuolelta käsivarsi aiheutti kartanon herrattarelle kuhmun, ja suolenpätkä putosi roikkumaan valkean kaulan ympärille. ”OTTAKAA TÄMÄ POIS MINUSTA!” hän huusi shokissa pystymättä irrottamaan poikansa jäännettä kaulaltaan.

Ihmiset etsivät kuumeisesti pakotietä eivätkä pysähtyneet irrottamaan suolta kreivittären kaulalta.

Lohikäärmeen syöksemä tuli synnytti tuulen. Tukahduttava savu salpasi ihmisten hengityksen ja kirveli heidän silmissään. Kyyneleet olivat sokaista heidät, kun he yrittivät estää lohikäärmekauhua tuhoamasta mieliään. Rakennuksia halkeili ja luhistui polttavassa kuumuudessa.


***

Piiskamainen häntä sivalsi savuilmaa vaarallisen läheltä. Oli täpärällä, ettei rouva Jonnonin kallo murskaantunut.

”Pois minun ryöstösaaliini luota, paksu eukko”, lohikäärme käski selvällä yhteiskielellä.

Taloudenhoitaja mulkaisi pälyillen petoa. ”E-et j-jätä m-minua k-kuitenkaan henkiin, peto”, hän änkytti ollen vähällä laskea alleen.

”Saatan jättääkin. Pitäähän jonkun jatkaa lyhyen lyhyttä elämäänsä matona, jotta Hollintress Punaisen, Tressoryn ja Hollinrax’n tyttären maine kiirii”, punainen naaras kehräsi viiltävästi. ”Lyllerräpä siitä kauemmas auttamaan kartanonneiti pystyyn.”

Lohikäärmekammo vauhditti naisen juoksua.

Nokikasvoinen kartanonneiti tuijotti lasittunein silmin säästämänsä vankkurit päärakennuksen eteen tuonutta komeaa hirviötä. Suurin osa kartanorakennuksesta oli jätetty pystyyn. Lohikäärmeen kaadettua monta ikkunaseinää loitsuillaan kartano muistutti suurta nukkekotia. Toinen loitsu toimi arvoesineisiin kuten magneetti metalliesineisiin leijuttamalla ne vankkureihin. Sillä aikaa lohikäärme istuksi paistattelemassa päivää silmät raollaan. Suomupanssari keräsi mukavasti lämpöä.

Rouva Jonnon ja Marlanne-neiti sekä kuusi hevosta olivat ainoat eloonjääneet. Taloudenhoitajan henkirievun säilyminen oli täyttä sattumaa iskujen ja väistöjen pelissä. Kaksikon mieleen juolahti ajatus: lohikäärme Hollintress – vai oliko hankalassa nimessä kaksi s-kirjainta – oli säästänyt tarkoituksella aatelisneidon hengen. Naaraspedon murhamenetelmät eivät olleet koostuneet yksinomaan hengiltä raatelemisesta ja polttamisesta. Käärmemäistä häntää ja loitsuja oli käytetty joukkomurhissa. Kartanon muuri oli hajotettu taikamenetelmin ja pomppimaan loitsitut muurikivet olivat murskanneet kalloja kuin veitsi kananmunia. Aivokudosta pursusi vatsallaan lojuvan Portdalen kreivittären tomumajan takaraivosta. Yksi monista tuhkakeoista oli ollut hänen aviopuolisonsa.

”Lakkaa saastuttamasta elämääsi synkistelemällä, tyttökulta”, Brünhilde uht Dershek kuului sähähtävän tytärpuolelleen. ”Moni tyttö haluaisi olla sinun kengissäsi.”

”Ennen halukkaita olisi voinut kertyä jonoksi asti. Tyhjänpäiväisistä kanoista, jotka piittaavat vain rikkauksista, prameista vaatteista ja ah-niin-hyviin naimisiin pääsystä”, Marlanne ilkkui. ”Enää minun kenkiini ei ole halukkaita.” Leningin alta pilkistävä kapea kengänkärki naputti maata.

”Äitipuolenne kreivitär on kuollut, armollinen neiti.” Emännöitsijän katse liukui kreivittären ruumiin selältä niskalle, mutta sitten katsanto käännettiin pikaisesi pois. ”Rauha hänen ja kaikkien muiden sieluille!”

Lohikäärme naurahti huvittuneesti.

”Näen hänen elottoman ruumiinsa, mutta kuulen silti hänen moittivan minua. ’Näytät aivan kaskeamassa olleelta torpparin tyttäreltä. Mitä siinä toljotat? Kaunistautumaan siitä, etteivät palvelijat saa enempää juoruilun aihetta’”, neitonen toisti.

Hänen äänensä kuulosti aavemaiselta rouva Jonnonin korvissa. ”Pyydän ettette puh -” hän aloitti.

”Taidan kuulla muidenkin puhuvan”, vaaleaverikkö puhui emännöitsijän päälle. ”Kun kuuntelen oikein, oikein tarkkaavaisesti tunnistan muun muassa Hedyn puhuvan. ’Voi neiti, eikö tää palaminen lopu ikinä!’ Hedy nyyhkytti. ’Palanko mä ikusesti Syvyyden tulessa?’”

”Paladine, anna tuon hirviön jo lentää pois, lymypaikkaansa”, rouva Jonnon rukoili mumisten. ”Olen heikko ja puolikuollut pelosta, mutten saa olla heikko. Neidillä ei ole muita huolehtimassa itsestään. Minun on oltava vahva. Käännä kasvosi tyttäriesi puoleen.”

Takhiksiksen palvelijatar naurahti makeammin ja puhui pilkaten ilmeisesti lohikäärmeiden äidinkielellä. Siitä huolimatta että emännöitsijä tunnisti vain Takhisiksen, värillisten lohikäärmeiden Kuningattaren nimen hän hahmotti, mitä tarkoitettiin. Kirottu peto oli ihmettelevinään missä hänen jumalansa oli luuhannut hädän hetkellä. Mitätön jumala käsitti kai Takhisiksen suuruuden tahi lihikäärmeen olevan Hänen Mustan Majesteettinsa suosiossa.

”Olen ollut viimeksi nuorena tyttönä hevosen selässä. Enköhän onnistu pysymään vanhana tätinäkin ratsailla”, rouva Jonnon jutteli kartanonneidille. ”Ratsastetaan täältä ensin Laakealaan hankkimaan matkavarusteita. Sitten vaikka Palanthasiin. Isovanhempannehan asuvat siellä?”

”Asuvat.”

Ryövättyään kivikartanosta kaiken varastamisen arvoisen lohikäärme taikoi läpinäkyvän suojakannen vankkureihin. Hän tarttui niihin upottaen sirppikyntensä puuhun ja tunnusteli ilmavirtoja oikomalla siipiään. Ylös miltei yhteen liitetyiksi, vaakatasoon kauas toisistaan pieksemään ilmaa. Taas ylös ja jälleen alas. Ja taas. Perhoset oikoivat samalla tavalla siipiään kukinnoilla. Lohikäärmeen siiveniskujen nostattama tuulenpuuska kaatoi Marlanne-neidon ja vanhanpiian selälleen hänen kohotessaan lentoon. Noustuaan kolme metriä kartanon yläpuolelle lohikäärme jäi leijumaan niille sijoilleen. Näytti jäävän hukuttamaan heidät lohikäärmekauhuunsa tuhotakseen Marlannen riekalemielen. Tulisista sisuksista kumpuava vahingoniloinen nauru oli korkeaa ja hautaakin kylmempää.

Kidasta syöstiinkin tulikiiloja, joiden nälkä oli loputon. Nahkasiipien kuljettaessa omistajatartaan pilviäkin korkeammalle lohikäärme laimeni kuin vedellä jatkettu viini. Kitupiikki saattoi kaataa pikariinsa vain yhden kolmanneksen viiniä, jatkaa sitä vedellä, lisätä aina vettä juotuaan puolet sekoituksesta, kunnes viinistä ei ollut jäljellä kuin hailakanpunaista mauttomuutta.

Marlanne tuijotti tuijottamistaan kartanoa ahmivia lieskoja. Hänen vapisevat kätösensä nykivät mytäten helmakangasta. Kultasydän sykki hänen rinnassaan ja hänen pysty povensa kohoili, mutta hän näytti enemmän aaveneidolta kuin elävältä tytöltä.

”Mennään, arvon neiti.”

Kapeita, menetyksen taakan kantamiseen liian hauraita hartioita kohautettiin. ”Menkää te. Teillä on syytä haluta jatkaa elämäänne.”

Hän juoksi loikkien erehdyttävästi Syvyyden esikartanoa muistuttavan Portdalen kartanon sisälle. Tulipalo oli levinnyt ensimmäiseen kerrokseen. Neitonen istui lantio kallellaan eteishallissa, portaikon edessä aikomatta nousta, aikoen palaa talon mukana.

Rouva Jonnon ei olisi astunut jalallakaan palavaan taloon, ellei hän olisi tahtonut saada Marlannea järkiinsä.

”Kukaan ei voi haluta kuolla näin.”

”Tarjolla ei ole muita tapoja itsemurhan tekemiseen. Veitsellä suoraan sydämeen tahi kylkiluiden väliin se kävisi nopeasti.” Liekkien loimua katsahdettiin piittaamattomasti. ”Minä ennätän tukehtua kuoliaaksi ennen kuin ruumiini palaa. Isä... ja muut eivät...”

Taloudenhoitaja kiskoi Marlannen ylös. Rimpuilevan ja suuresti vastaan hangoittelevan tytön saamisessa ulos piisasi ponnisteltavaa. Helposti hikoilevan taloudenhoitajan rapistuvat kasvot kiilsivät hiestä, sillä Marlanne oli lähes tanakkarakenteista ikäneitoa voimakkaampi. Kivisydänkin olisi pehmennyt vaaleakiharaisen neidon ahdingon seuraamisesta. ”Olisitte antaneet minun kuolla. Olisitte päässyt ihan kohta äidin luo”, Marlanne itki sydäntä särkevästi.

Ja Hollyn luo.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Aatelisneidon yöllisten kauhunhetkien 3.luku


Marlannen uskottu


Darle ojensi Margot’ käsivarrellaan roikottamansa leningin. Lyhyt ja gasellinvartaloinen, nuorehko Portdalen kylässä asuva ruskeaverikkö ompeli usein kartanon herrasväelle. Darlen ompelujälki kelpasi kreivittärellekin, sillä hän osasi loihtia mitä tahansa kankaasta huomaamattomine ja vahvoine pistoineen. Kaikkein mieluiten kreivitär teetti leninkinsä kaupunkilaisompelijattarilla.

Ompelijatar ja kamarineito auttoivat leningin alushameisillaan olevan kartanonneidin ylle. Vaaleanvioletissa silkkileningissä oli laaja o-pääntie, jota kiersi valkeakukallinen ruusuköynnös. Polviin ryöppyävissä hihoissa oli halkio kyynärpäiden kohdalla. Marlannen tummanruskeiden ripsien reunustamat sinisilmät näyttivät orvokinsinisiltä hänen ollessaan pukeutunut Darlen aikaansaannokseen.

”Marlanne-neiti näyttää tosi kauniilta”, Margot kehui pälpättäen.

”Puku on kaunis kuin mikä. On hankalaa valita yhtä parasta puolta, mutta kallistun ehkä ruusukirjailun kannalle. Äitini olisi halunnut minun käyttävän juuri tällaisia pukuja”, Marlanne totesi puolittain itsekseen katsahtaen muotokuvassaan hymyilevään äitiinsä.

”Te ette koskaan valita, vaikka mä en saisikaan mitään prinsessapukua aikaiseksi”, ompelijatar virkkoi hymähtäen. Hän astui lähemmäs arvioimaan pukua ammattilaisen silmin. ”Hmmph vyötäröltä on otettava vähän sisään että tämä istuu kuin hansikas. Mä arvioisin että kaksi senttiä.”

Marlanne nyökytteli, vaikka hän oli tarkoittanut mitä oli sanonutkin.

Ompelijattarella oli ompelutarvikkeita mukanaan, niinpä hän alkoi kaventaa tanssiaispukua merkittyään nuppineuloilla ylimääräisen kankaan. Marlanne-neiti sovitti uudelleen leninkiä paikalle haetun äitipuolensa katsellessa. Kreivittären vaatteisiin kohdistuva kiinnostus ei rajoittunut hänen omiin vaatteisiinsa, koska hän tahtoi vaikuttaa koko perheen vaatetusasioihin. Niin sanottujen edustusvaatteiden ollessa kyseessä hän oli diktaattoria pahempi. Äärimmäisen siistiin ompelujälkeen pyrkivän Darlannen tyytyväisyys ei ratkaissut; Portdalen kreivittären oli julistettava kelpuutettavansa leninki. Kyläläinen sai tyytyväiseltä kreivittäreltä käskyn aloittaa toinen puku taivaansinisestä kankaasta.

Oleskellessaan omassa seurassaan huoneessaan isovanhemmilleen kirjoittamiseen ryhtymistä suunnitellut Marlannen muisti unohtaneensa parfyymin suihkauttamisen. Hän käytti parfyymiä päivittäin. Ihan pikkaisen eikä parfyymissä kylpien kuten äitipuoli. Hänen parfyymipullonsa nököttivät tiiviissä rykelmässä kirsikkapuisella kampauspöydällä, jossa Marlannen muitakin kaunistautumistarvikkeita säilytettiin. Hän avasi suosikkituoksunsa, jasmiiniparfyymin sipulinmuotoisen korkin. Pullosta pöllähti tyystin erilainen haju.

Ei haju, suorastaan löyhkä. Lemu oli sekoitus tulikiveä, tuhkaa ja vielä järkyttävämpiä ainesosia, jotka pistivät vaaleaverikön yökkimään. Kuoloa, lahoamista ja verta. Hirvittävä löyhkäsekoitus oli rääkkiä Marlannen hajuaistille ja vatsalle. Häntä alkoi oksettaa kuin oksennustaudissa. Parfyymipullo lipesi hänen kätösistään vuotamaan kallellaan pukeutumispöydälle. Vaaleaverikkö ampaisi yöastialle hampaat yhteen purtuina antamaan ylen niin monesti, ettei hänen vatsassaan ollut jäljellä mitään oksennettavaa.

Kuvotuksen kaikottua Marlanne huuhteli oksennuksenmaun suustaan. Sinisilmät pälyilivät vauhkoina jokaista huoneeseen lankeavaa varjoa. Hän tahtoi sännätä pakoon epätietoisena siitä, missä hän olisi turvassa. Pelko oli hänen pakokauhuaankin suurempi kovertaessaan hänen mielensä ja ruumiinsa ontoksi. UHKA ON TODELLINEN. MINUA VAINOTAAN OIKEASTI. PELKÄÄN. EN TIEDÄ MITÄ ODOTTAA, MITÄ PELÄTÄ. AINA VAIN PAHEMPAA JA PAHEMPAA. KAMMOAN PELKÄÄVÄNI KOKO AJAN, UNESSA SEKÄ VALVEILLA NIIN, ETTEN KYKENE AJATTELEMAAN MITÄÄN MUUTA. PELKÄÄN ETTEN KYKENE TUNTEMAAN OLOANI TURVALLISEKSI, VAIKKA SE ON JOKAISEN SYNNYINOIKEUS! hän ajatteli mieli hysteerisesti kirkuen.

Vierähti kaksi tuntia ilman että Marlanne sai otetta ajatuksistaan, ruumiistaan saati elämästään. Kuullessaan oven kahvan kääntyvän jalat koukussa rintakehää vasten istuva tyttö irrotti leukansa polvistaan. Se oli hopeatarjotinta kantava Sharron-sisäkkö.

”Välipalaa neidille”, Sharron sanoi ja laski vuoteelle kannullisen vadelmamehua ja palan mustikkapiirakkaa sisältävän tarjottimen.

Neiti kiitti mumisten katsomatta lainkaan Sharron-piian suuntaan.

”Ootte kuin aaveen nähnyt.”

Kermanvaalea hipiä oli valahtanut kalmankalpeaksi, ja sinisilmät olivat pullistuneet silmäkuopissa.

”Päätäni särkee ihan hirveästi... Siksi en näytä hehkeältä”, vaaleakiharainen neito valehteli. ”Otin äsken päänsärkypulveria, mutta se ei vaikuta hetkessä.”

”Yksi hajuvesistänne on näköjään kaatunut pukeutumispöydällenne. Arviolta puolet on valunut pöydälle.” Sisäpiian nostaessa pullon pystyyn kuului vaimea kolahdus. ”Mä käyn heti hakemassa rätin ja sangollisen vettä taikka tuo lorahtanut hajuvesi imeytyy osittain pöytään. Nyt täällä haisee jo kuin hajuvesipullossa. Yks kaks sitä hajua ei saa pois”, Sharron totesi pyyhältäessään avaamaan yhden ikkunan.

”Olen ollut tänään hajamielisempi kuin höpsähtänyt vanhus”, Marlanne sanoi palvelustytölle. Haisee kuin hajuvesipullossa? hän äimisteli ajatuksissaan.

Lahoaminen, veri, kalma, tulikivi ja tuhka eivät täyttäneet tilaa vahvalla lemullaan. Jasmiiniparfyymipullosta peilipöydälle valunut neste ja pullo haisivat, pikemminkin tuoksuivat sille mille kuuluikin. Haju oli palautunut entiselleen kuin noiduttuna.

Koskematon tarjotin todisti lemun olleen totta. Mikään alitajunnan inttämisepäily ei ollut kyseessä.

Siivoamisvälineiden kanssa palanneen Sharronin pyyhkiessä pukeutumispöytää Marlanne mietti kuumeisesti kenelle hänen kannattaisi oikeasti kertoa tapahtuneesta. Kuka ihminen uskoisi todistusaineiston puuttuessa hänen puhuvan totta? Isä mahdollisesti? ”En väitä sinun olevan hullu, kultaseni. Vilkas mielikuvituksesi on voinut vetää sinua sievästä nenästäsi. Annoit ylen, koska olet syönyt jotain sopimatonta tahi olet sairastumassa. Pitäisi varmaan lähettää sana sisar Justinelle.” Parantaja oli iäkäs kylässä asuva Mishkalin vihitty. Marlanne oli nieleskellyt kyyneleitä, kun isä ei ollut suostunut uskomaan hänen aiheellisia valituksiaan tämän armaasta puolisosta. Äitipuoli ei missään tapauksessa. Kristoferen oli liian pieni vaivatakseen lapsenmieltään isojen ihmisten huolilla ja murheilla. Olkoonkin poika puoliksi rasittavan Brünhilde uth Dershekin lapsi, niin arvonimen perijän isosisko halusi hänen elävän hyvän lapsuuden. Holly, Holly Nahkuri. Kartanonneidiltä ei päässyt kuulemaan perusteluita Hollyn valitsemiseen uskotuksi. Tyttö uskoi ja tiesi punapäisen piian uskovan häntä ja olevan jokasuhteessa hänen luottamuksensa väärti.

Palvelijoiden syödessä päivällistään Marlanne-neiti poikkesi heidän ruokailutilassaan. Koko palvelusväki ei mahtunut yhtä aikaa pitkän suorakaiteenmuotoisen pöydän ääreen aterioimaan, niinpä ulkotöitä tekevät palvelijat söivät sisäpalvelijoiden jälkeen. Tallirenki Jemin koettaessa pujahtaa yhdeltä keittiöpiialta vapautuneelle paikalle nuorukainen sai läksytyksen rouva Jonnonilta. ”Odotat vuoroasi, Jem. Karjapiioilla on ryntäät siinä missä sisäpiioilla ja keittiöpiioillakin.” Nainen loi teräksenharmaan katseensa Hollyyn ja tytöstä Jemiin.

”Juu, rouva Jonnon”, Jem urahti yrittäen iskeä silmää veijarimaisesti tallustaessaan pois.

Osa ruokailijoista nousi kumartamaan ja niiaamaan pantuaan merkille kreivin tyttären. Marlanne kehotti käden huitaisulla heitä jättämään pokkuroinnit väliin. ”Tulisitko juttusilleni syötyäsi, Holly?” kysyi Marlanne.

”Tulen, neiti.”

”Älä kiirehdi noin paljon minun tähteni”, Marlanne huomautti piian haarukoidessa nopeasti ruokaa suuhunsa. ”Voit syödä rauhassa lautasesi tyhjäksi.”

”Neiti kertoo vaan mulle, mitä hänellä on sydämellään”, nahkurin tytär kehotti kaksikon sulkeuduttua Marlannen kammioon.

Marlanne kiersi huvenneen jasmiiniparfyymipullon auki ja käski palvelustyttöä haistamaan sitä. Sitten hän purki sydäntään kuuntelijalleen.

”Mä uskon että te puhutte totta. Krynnissä voi tapahtua vaikka mitä -”

Heiveröinen hymy ilmestyi Marlannen huulille.

- ”koska tää on tulvillaan kaikkea maagista”, Holly virkkoi uskaltaen laskea karhean kätästensä aatelisimmen kämmenselälle. ”Mulla on oma epäilykseni siitä, mitä teille on voinu käydä.”

”Millainen?” kysyttiin hermostuneen kiinnostuneesti.

”Siis – siis mä en uskaltais väittää, että mun epäilykset osuis oikeaan teidän kohdalla...”

”Vähät minä siitä.”

”Täti kerto kahesta veljeksestä”, aloitti Holly. ”Molemmat oli maanviljelijöitä, mutta toinen oli paljon vauraampi, pidetympi ja sillä oli nätimpi vaimo. Melkein kaikki muukin suju hyvin vauraammalta veljeltä. Sen veli oli kantanu kaunaa toisen menestyksen takia lapsesta lähtien. Aikamiehenä sen kateus äity ihan vihaksi. Halus satuttaa veljeään, vaikka se oli aina ollu ystävällinen ja avulias. Tosi pahasti.”

”Tädin kotikaupungissa kierteli mustakaapunen velho kaupittelemassa taikojaan ja rohtojaan. Monet kipitti karkuun, kun ne näki vilauksenkin kaavunliepeestä. Mutta kateellinen veli keräs rohkeutensa ja meni velhon juttusille. Kysymään sen toisen ihmisen kirouksen hintaa. Se makso velholle, vaikka osa sen perheen niukoista säästöistä hupeni. Sitten vauraammalle veljelle alko tapahtua ikäviä.” Lyhytkyntiset sormet raapivat ohimoa. ”Mä en muista hyvin kaikkea, mitä kirous sai aikaan. Sen mä muistan että maatalon emännälle tuli keskenmeno, osa sadosta menetettiin ja elikoita kuoli. Loppu on unohtunu multa.”

”Muuten vaikuttaisi että minun ylleni on langetettu kirous, olenhan nähnyt erittäin puistattavia painajaisia”, vaaleaverikkö tuumi hiljaa.

”Millaisia painajaisia?”

”En halua puhua niistä?”

”Sitten teidän ei tarvitse.”

Kirous ei ollut muuttanut parfyymin hajua eikä palauttanut sitä entiselleen. Jonkin sorttinen magian käyttelijä oli sen takana. Tuollaisen yksinkertaisen häijyn loitsun langettajan ei tarvinnut olla suurta maagikkoa nähnytkään. Marlanne ja muut ulkopuoliset eivät tienneet kuin hiukan magiasta, mutta pölvästikin älysi painajaisten loihtimiseen kaivattavaan keskinkertaisia taikavoimia. Typerän kauhistuttavaa. Kylässä, kartanossa ja torpissa ei asunut ketään taikuuden harjoittajaa, tuskin naapurikylissäkään. Ei käynyt järkeen että mustan magian käyttäjä oli valinnut Marlanne Portdalen uhrikseen ja ilmestyi tämän makuukammioon öisin. Siinä olisi silloin järkeä, jos isä olisi vainonnut maagikkoja toteuttaakseen rouvansa oikkuja. Äitipuoli suhtautui velhoihin pelokkaan vihamielisesti riippumatta heidän kaapujensa väristä. Yksi korkeimman taikuuden torneista sijaitsi Palanthasissa. Ken tiesi vaikka äitipuoli olisi loukannut velhoja ja velhottaria. Ryhtyisivätkö koston seuraamuksista tietoiset velhot kostamaan? Marlannen päätä kivisti tällaisten asioiden ajatteleminen. Yksittäinen velho tahi muutamat velhot voisivat kostaa vihansa kohteelle. Vielä häijymmiksi heittäytyessään he voisivat kostaa vihamiehen rakkaille. Pian saadakseen heti kostonsa. Myöhemmin saadakseen hupia kohteen yllättämisestä ja tämän ylivarmasta optimismista.

”Velho tai velhotar on selvästi kaiken takana”, Holly tokaisi ehdottoman varmana.

”Olisitko sinä valmis tulemaan tänne kanssani vahdiksi, vaikka yöunesi jäävät hyvin lyhyiksi tahi kokonaan väliin?”

Kuparikutri punastui somasti. ”Musta ollaan tekemässä sankaritarta. Apua, Apua! Mä nukun mielihyvin parin tunnin yöunet, jos mä yllätän pahan maagikon rysän päältä ja autan samalla lopettamaan sen touhut.”

”Tulet sitten tänne kun teidän palvelijoiden on aika käydä levolle. Jos huonetoverisi utelevat oletko menossa tapaamaan jotain miestä tahi he kantelevat rouva Jonnonille, kerrot missä olit tai minne olet menossa”, Hollya ohjeistettiin, ennen kun tämä lähti.

Yöpaitaan pukeutunut Marlanne oli polvistunut vuoteensa vasemmalle puolelle lausumaan iltarukoustaan Hollyn tullessa illalla hänen kammioonsa. Holly pysyi vaiti, kunnes Marlanne oli lopettanut rukoilun.

”Iltaa, Marlanne-neiti.”

”Hyvää iltaa, Holly. Ennätit tänne kreivin aikaan. Käykäämme nyt suunnitelmamme läpi.”

”Oon kuulolla.”

Marlannen kerrottua suunnitelmansa Holly teki oman ehdotuksensa. Armollinen neiti voisi mennä oikeasti nukkumaan eikä vain olla menevinään, sillä yksikin vartija riitti. Muistelemalla karmeimpia kummitusjuttuja Holly pysyisi hereillä piilopaikassaan. Marlannea piti suostutella oma aikansa, ennen kun hän hyväksyi sellaisen menettelytavan.

”Olet todella kiltti ottaen huomioon sinun olevan uupunut päivän töistä”, Marlanne ei voinut olla ylistämättä hellästi.

”Yritän olla mahdollisimman kiltti melkein kaikille. Muuten – saisinko mä hyräillä teille laulun, jota mun äiti aina hyräili mulle ja mun sisaruksille?” punapää kysyi. ”Se kutsu aina sitä Nukahtamislauluksi, vaikka mainitsi sen oikean nimen.”

”Äiti lauloi minulle aika usein peiteltyään minut. Hänen kirkkaana solisevaa lauluääntään oli aina ihanaa kuunnella”, muisteltiin. ”Hyräile vain äidiltäsi oppimasi laulu, niin nähdään onko se nimensä veroinen”, aatelisneito naurahti.

Hollyn hyräily oli matalaäänistä, Pylvässängyssä makaava kuuntelija ei ollut kuullut ennen tuota melodiaa. ”Nukahtamislaulu” ei valanut kuuntelijan sieluun saakka rauhaa kuten Dajaanen laulut. Koko laulu ei rentouttanut lainkaan. Marlannen mielensä peränurkkaan paiskaama minuus sanoitti sävelmän, sihahtaen lausutuilla julmuuden oodeilla. Riippumatta siitä että Marlanne ei ollut tietävinään omista mielikuvistaan, hänen olisi tehnyt mieli käskeä Hollya lopettamaan. Hyräily ei kestänytkään kuin hetken.

Neidon nukkumat tunnit kuluivat ilman painajaisia. Tietenkään Holly ei ollut enää aamulla kamarissa mentyään nukkumaan pari vaivaista tuntia omaan sänkyynsä. Margot’n pyyhältäessä emäntänsä huoneeseen hän käski tätä menemään ilmoittamaan, että sisäpiian olisi tultava tapaamaan häntä sitten kun hän joutaisi.

Kamaripalvelijatar palasikin Holly vanavedessään. Emännän käskettyä Margot’a jättämään itsensä ja Hollyn kahden hän näytti pettyneeltä ja nyrpeältä. Arvatenkin tunsi asemansa uhatuksi.

”Tuliko velho eilen huoneeseeni?” vaalea neito kysyi huudahtaen, kun ylimääräisiä korvia ei ollut enää kuuntelemassa.

”Ei tullu – ei tullu ketään, armollinen neiti.”

”Mutta, mutta...” Armollinen neiti harppoi katkeamatonta ympyrää pylvässängyn jalkopään edessä. ”Olethan voinut torkahtaa vähäksi aikaa, ja velho on ollut silloin paikalla. Kai velho on voinut myös saada taioillaan selville sinun olleen vahdissa, eikä hän ole tullut sen takia. Onhan velho voinut vaivuttaa sinut uneenkin.”

”En mä sallinu itseni nukahtaa, ennen kun lähdin omaan sänkyyn. Vannon kautta kiven ja kannon”, Holly sanoi käyttäytymättä ujostelevasti.

Toinen jatkoi harppomista.

”Armollinen neiti?”

Sikeäuninen Margot olisi nukahtanut vartioon jouduttuaan, Marlanne mietiskeli. Se palvelijatar ei kestänyt minkäänlaista epämukavuutta, Holly kesti matkattuaan kuusikymmentä kilometriä jalkapatissa. Valvominen ei tainnut olla Hollylle hirveän epämukavaa.

”Sitten velho ei tullut. Hän halusi käyttää yönsä johonkin muuhun, esimerkiksi nukkumiseen tai loitsukirjojensa selailuun.” Puhujan viljelemä iva olisi tehnyt velhon ärtyisäksi, mikäli hän olisi ollut kärpäsenä katossa.

”Se vois tulla tänä yönä, seuraavana tai jonain muuna yönä. Neiti saa musta jatkossakin yövartijan.”

”Olen hyvilläni siitä että olet täällä. Tänä yönä olet silti saava nukkua kunnon yöunet.”Koeajalla oleva piika ei saisi olla liian väsynyt työntekoon, jottei hän suorittaisi askareitaan hutiloiden ja nuokkuisi. Siinä tapauksessa Marlanne Portdalen ja Holly Nahkurin olisi hyvästeltävä toisensa.

Kukaan ei tullut toiseksi vartijaksi seuraavaksi yöksi. Marlanne ei tuntenut minkäänlaisia väsymyksen merkkejä, sillä hänen hermonsa olivat jännittyneet yhtä kireiksi kuin harpunkielet. Vaikkei huoneessa ollut liian kuuma, hiki tihkui hänen ihohuokosistaan senkin jälkeen kun hän oli avannut toisen moniruutuisista ikkunoista. Suorat helmihampaat näykkivät sorminiveltä peittävää ihoa kuten Marlannella oli tapana tehdä hermostuksissaan, leikki-ikäisestä asti. Häntä kadutti se, ettei hän ollut pyytänyt Margot’a tuomaan patjaansa hänen huoneeseensa.

Tuskin hän voisi ottaa kamarineitoaan uskotukseen tässäkään asiassa. Emännästä ja palvelijattaresta ei ollut tullut toisilleen läheisiä Margot’n palveluvuosien aikana. Se oli periaatteessa kapinointia Brünhilde uth Dershek’n ylennettyä ahkeraksi ja oppivaiseksi kehumansa sisäpiian kaksitoistavuotiaan tytärpuolensa kamaripalvelijattareksi. Tyttö oli pyrkinyt useaan otteeseen saamaan jonkun toisen kamaripalvelijattarekseen keskustelemalla isänsä kanssa. ”Eikös Margot ole hoitanut työnsä hyvin?” kreivi Bertrand oli tiedustellut. Marlanne oli vastannut sen pitävän paikkansa, niinpä isän – ja solamnialaishienostelijan (joksi Marlanne oli ristinyt äitipuolensa) silmissä Margot oli ansainnut aikapäiviä sitten paikkansa. Patjallaan samassa huoneessa kuorsaava palvelijatar olisi tuonut aatelisimmelle turvallisen mielen.

Marlanne lopetti jatkuvan makuuasennon vaihtamisen ja peitteidensä kiskomisen. Neitonen kääntyi oikealle kyljelleen, sulki mantelinmuotoiset silmänsä ja pyrki hengittämään tasaisen raskaasti. Hän pähkäili mikä olisi oleva seuraava askel, mikäli paha velho tupsahtaisi tänä yönä kartanoon.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Aatelisneidon yöllisten kauhunhetkien 2.luku


Ruumiiton ääni


Hänen pelkonsa teki tuloaan kuin nousuvesi. Aluksi se tapasi vain Marlannen nilkkoihin, mutta peitti lopulta hänen vaalean päälakensakin. Kuului nahkaisten, selvästi jollekin suurelle olennolle kuuluvien siipien iskuja. Ja niin kovaäänistä kirkumista että siitä olisi särkemään kartanon kaikki ikkunat ja viemään kuulo, kaikilta sitä kauan kuuntelemaan joutuvilta.

Pelon herättäjä ei näyttäytynyt. Se puhui hänen päänsä sisällä, hänen veressään, kaikkialla hänessä. Ääni oli terävä kuin ruoskaniskut. ”Et voi uskoa miten suuri kunnia on kohdannut sinua, mato”, kammottava matala naisääni tekoleperteli. ”Minä suvaitsin tulla kaikessa leimuavanpunaisessa loistossani tekemään unestasi silkkaa helvettiä. Mitäpä sinä menit tekemään?”

Marlanne koetti ihmetellä mihin hän oli syyllistynyt äänen mielestä, muttei saanut pihaustakaan ulos suustaan.

”Sinä, matonen, menit unohtamaan näkemäsi painajaisen”, syytettiin. ”No kertaus on opintojen äiti”, feminiininen ääni virkkoi tyynemmin. ”Takaan sinun muistavan herätessäsi tämän sekä tulevat painajaisesi; suvaitsen tulla niihin jatkossakin. Mutta kerratkaamme, ihmiskurja. Aamuun asti.”

”Ihmiskurja!” Marlanne kykeni puuskahtamaan. ”E-ethän sinä ole edes näyttäytynyt minulle. Sinulta ei taidakaan löytyä siihen uskallusta.”

”Typerys. Järkesi ei ole terävä kuin raateluhammas. Kaltaisesi surkimus ei edes tiedä mitä uskallus tarkoittaa konkreettisesti, saanen huomauttaa. Katsopa nyt, niin minä havainnollistan.”

Vaikka Marlanne uskoi ettei hän voisi pelätä yhtään enemmän, hänen pelkonsa yltyi. Ruumiiton ääni kasvatti sitä ikään kuin tyhjentämällä hänen mielensä muista ajatuksista ja pyyhkäisemällä hänen kieleltään kaiken muun paitsi armon anelun.

Näkymättömän olennon repiessä kaiken vaatetuksen Marlannen yltä hän tunsi raatelukynsien naarmuttavan kananlihalla olevaa hipiäänsä. Ääni sanoi tarvitsevansa elävän pergamentin.

Ilmassa leijui paksu nippu poltinrautoja, joiden päissä sanat hohtivat oranssihehkuisina näkymättömän painaessa ne yksi kerrallaan vaaleaverikön iholle. Sininen katse ei pysynyt mukana näkymättömän hirviön siirtyessä nopeasti seuraavaan poltinrautaan. Silti Marlanne tiesi täsmälleen oikeassa sanajärjestyksessä, mitkä lauseet poltettiin hänen iholleen.

Et
voi
uskoa
miten
suuri
kunnia
on
kohdannut
sinua
mato
Minä
suvaitsin
tulla
kaikessa
leimuavanpunaisessa
loistossani
tekemään
unestasi
silkkaa
helvettiä.

Marlanne heräsi säpsähtäen suu ammollaan neidonkammionsa hämäryyteen. Unenriekaleita oli takertunut hänen suortuviinsa, sillä hän tunsi olevansa kahtia jaettu. Puoliksi unisyöverissä, puoliksi rakkaassa huoneessaan. Polttomerkit! Kuten hänen painajaisensa ääni oli todennut, Marlanne muisti kirkkaasti kaikki painajaisensa detaljit. Polttomerkkien saaminen tuntui kaikessa mahdottomuudessaan todelliselta. Päästettyään aamunkajon kamariinsa hän riisui yöpaitansa kokovartalopeilin edessä luottamatta tuntoaistiinsa.

Tyttönen oli puolittain epäuskoinen huomatessaan polttomerkkien puuttuvan hipiältään pilaamasta sen tasaisuutta. Miksi hän tunsi siitä huolimatta kirvelyä ja polttelua niissä kohdin kehoaan, joihin poltinraudat oli painettu? Lievempää toisin kuin pelottavassa unessa. Ehkä olet tulossa hulluksi? jokin viileän neutraali ääni ehdotti.

”Äh ole sinä hiljaa!” Marlanne lähes kivahti.

Neutraali ääni esittänyt enää enemmän arvauksia saati virkannut mitään muutakaan. Marlannelta ei riittänyt pahemmin uskoa omaa henkistä vahvuuttaan kohtaan vaan hän ei jaksanut noteerata äänen sanomisia.

Hän puki yöpaidan takaisin päälleen, kääriytyi silkkiaamutakkiinsa ja sujautti pienet, rintavat jalkansa samettisiin aamutohveleihin. Hänhän ei yrittäisi saada enää tässä vaiheessa uudelleen unta nähdäkseen ehkä lisää painajaisia. Yhdellä seinustalla oli pesuteline. Marlanne kaatoi huoneenlämmössä, posliinikannussa viilenneen veden vatiin ja pesi kasvonsa ja kätensä. Kylmä kylpy olisi herättänyt hänet vielä paremmin. Kylpyhetki olisi ratsastuksen jälkeen, koska ei ollut mitään järkeä peseytyä ennen hiukan hikeä pintaan nostattavaa liikuntaa.

Kirjat eivät olleet Marlannelle rakkaita kuten hänen isälleen eikä hän malttanut istua tuntikausia lukemassa. Hänet näki joka tapauksessa lähes päivittäin kapea nenä kiinni kirjassa, sillä lukeminen ei ollut hullumpaa ajantappamista eikä keino arjesta pakenemiseen. Marlanne-neidin viimeksi kartanon kirjastosta lainaama kirja oli tavattoman pitkäveteinen ja hankalaa luettavaa vanhahtavine kielineen. Isä oli sanonut toivovansa hänen lainaamiensa kirjojen palavan luetuksi tulemisen jälkeen mahdollisimman pikaisesti takaisin kirjastoon. Marlanne otti kesken jättämänsä kirjan mukaansa lähtiessään kirjastoon.

Holly pyyhki pölyjä kartanon kirjastossa. Portdalen kokoelmat olivat ilman muuta suppeat Palanthasin kirjaston sisältöön verrattuna. Läheskään kaikissa linnoissa ja kartanoissa ei ollut niinkään vaikuttavaa kirjakokoelmaa harvinaisine kalleuksineen kuin Portdalessa. Enimmäkseen vaatimaton kreivi Bertrand ei voinut olla ylpeilemättä kirjastollaan.

”Huomenta, Marlanne-neiti”, Holly tervehti.

”Huomenta, Holly.”

”Tehän ootte aikasin liikkeellä”, tarkasti pölyjä pyyhkivä palvelijatar huomautti.

”Heräsin tavallista aiemmin enkä saanut enää unta”, kreivin esikoinen sanoi toivon mukaan reippaasti ja mainitsi etsiskelevänsä luettavaa.

”Mä en osaa lukea enkä kirjoittaa edes mun omaa nimeä”, piikatyttö totesi.

”Et ole missään nimessä ainut luku- ja kirjoitustaidoton palvelija tässä talossa. Minun ja äitipuoleni kamarineidot, isäni kamaripalvelija, hovimestari, pääkokki, taloudenhoitaja ja pikkuveljeni lastenhoitaja omaavat varmasti nuo taidot. Ja muutamat muutkin”, neito totesi lähinnä itsekseen. Oli outoa ja väärin että toisilla oli vähän ja toisilla paljon. Sivistysasioissakin. Vauraan miehen tyttärensä Marlannelle oli opetettu lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi historiaa, paria kieltä ja uskontoa. Hänellä oli ollut kuusitoistavuotiaaksi asti solamnialainen seuraneiti auttamassa äitipuolta opastamaan häntä hienon naisen tavoille ja perehtymään seuraelämän koukeroihin. Äitipuoli koki seurustelutapojen, tanssien, laulamisen ja soittamisen olevan kaikki kaikessa Marlannen kaltaiselle neidille, niinpä niiden opiskeluun paneuduttu esimerkiksi historiaan perehtymistä intensiivisemmin. Palvelusväki osasi korkeintaan lukea ja kirjoittaa auttavasti.

”Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi kaksi päivää talossa olleelta Hollylta.

Piika keskeytti hetkeksi askareensa. ”Mä voin sanoa jo nyt, ettei mulle oo kuulunu näin hyvää mun perheen kuoleman jälkeen. Rouva Jonnon ja muut tytöt on opettanu mua hyvin ja ystävällisesti talon tavoille. Mulle on oltu oikein ystävällisiä. Se mun täytyy myöntää, etten mä perusta sen ruskeatukkasen tallirengin seurasta, kun se yrittää laittautua mun kanssa puheisiin.” Holly tarkoitti Jemia, kaksissakymmenissä olevaa tallirenkiä. Laiskalta vaikuttava, askareissaan hidas nuorukainen vaikutti kiinnostuneemmalta palvelusväen vastakkaisen sukupuolen edustajista kuin työstään – Marlannen havaintojen perusteella.

”Ei kai Jemista ole ollut sinulle häiriötä?”

”Ei oo.”

Vaaleakutrinen neito ei voinut olla hymyilemättä Hollyn sipaistessa ohimennen hamettaan. Nyt hänellä oli samanlainen harmaa sarkahame, esiliina, pitkähihainen pusero ja hilkka kuin muilla sisäköillä. Piian puku oli lievästä kuluneisuudestaan päätellen jonkun sisäkön vanha eikä mitenkään kaunis. Hollyn entisiin vaatteisiin verrattuna hänen nykyinen vaatetuksensa oli siistimpi ja vähän paremmista materiaaleista valmistettu. Hän tahi muut köyhät tytöt eivät olleet omistaneet ennen niin hyviä vaatteita.

”Miten selkäsi jaksaa?”

”Tuntuu paljon paremmalta, koska oon sivelly siihen rouva Jonnonin antamaa salvaa. Jonkinlaiset jäljet mulle taitaa jäädä loppuiäkseni. Vähän huolettaa että huoliiko kukaan mies arpista tyttöä emännäkseen.”

”Älä ajattele noin. Olet oikein sievä tyttö arvistasi huolimatta. Ihan jokainen tyttö ei ole alkuunkaan niin sievä kuin sinä.”

Toisen kasvoilla oli häkeltynyt ilme. ”Ai kiitos. En oo ikinä ajatellu että näyttäsin kummosemmalta kuin kukaan muukaan. Oon semmonen menettelevän näkönen typykkä, jota ei voi väittää rumilukseksi. Te, neiti ootte sievä – ei kuin kaunis. Justiinsa sen näkönen kun mä haluaisin olla.”

Useasti saman kohteliaisuuden kuullut Marlanne kiitti, vaikka olisi näyttänyt ennemmin Hollylta. Kohteliaisuus oli sentään tullut täydestä sydämestä. Samainen kohteliaisuus oli joidenkin aatelisnuorukaisten suusta kuultuna lähinnä liehakointia. Mikäli Holly olisi puettu kalliiseen leninkiin, hänellä olisi ollut joitain koruja ja vähän punaa ja puuteria kasvoillaan, hän olisi päihittänyt monet herrasneidit ulkonäöllään. ”Tulet kuulemaan saman kohteliaisuuden vielä monesti”, Marlanne vakuutti.

Kirjaston kokoelmista löytyi Marlannelle melko tuore hevosten jalostamista käsittelevä kirja. Aloitettuaan kirjan omassa huoneessaan hän havaitsi teoksen oikein mielenkiintoiseksi luettavaksi. Kamarineitonsa Margot’n ilmaantuessa emäntänsä huoneeseen tämä olisi muuten voinut jäädä kirjan pariin, jollei hän olisi halunnut valmistautua nopeasti aamuratsastukselle.

Tukevatekoinen kamarineito Margot kertoi emännälleen kreivittären tulevan katsastamaan neidin vaatevaraston, kun Marlanne olisi palannut ratsastusretkeltään.

”Äitipuolipa on poikkeuksellisen varhain jalkeilla”, pukeutuva Marlanne tuhahti.

”Joennah käväisi täällä. Kreivitär nukkui ainakin silloin. Rouva kreivitär oli saanut eilen päähänpistonsa ja käski Joennahia ilmoittamaan hänen visiitistään heti kun Joennah on jalkeilla.”

Joennah oli ollut äitipuoli Brünhilden kamarineito jo hänen ollessaan nuori tyttö. Pitkävartinen ja -kasvoinen palvelijatar oli äitipuolen itsensä jälkeen herrattarensa suurin ihailijatar. Nainen pyrki jäljittelemään mahdollisimman paljon kreivittären alentuvuutta, teennäisiä eleitä ja puheita.

Takan eteen oli tuotu syvä istuma-amme Marlannen palattua ratsastamasta.

”Nyt minä ainakin otan pitkän kylvyn”, palvelijattarensa avustuksella alastomaksi riisuutunut aatelisneito tokaisi kokeiltuaan varpaillaan veden lämpötilan olevan sopiva.

Kreivitär Brünhilden purjehtiessa pyntättynä ja metrien päähän parfyymilta tuoksuvana tytärpuolensa kamariin tämä oli jälleen pukeissa. Margot sai kartanon valtiattarelta käskyn esitelle hänelle Marlannen vaatevarastoa.

”Mietitäänpä vähän miksi sinä olet täällä tonkimassa minun vaatevalikoimaani”, Marlanne oli pohdiskelevinaan esittäen hidasjärkistä.

”Haluan katsoa tuota vaaleankeltaista leninkiä”, virkkoi Brünhilde katsahtaen Marlanneen viileästi olkansa yli. Hän puolestaan tekeytyi kuuroksi aviomiehensä tyttären verhotulle ivalle ja keskittyi pelkästään tämän leninkeihin.

Tytärpuolen vaatevarasto kuuli tuomionsa pienen ikuisuuden jälkeen, ja Marlanne otti sen vastaan ivahymy kuin suutelemiseen luoduilla huulilla. ”Jos olisit kaupunkilaistyttöjen seurassa, jokainen tietäisi heti kuka asuu maalla. Pukusi eivät ole viimeisintä huutoa Palanthasissa, ja monet niistä ovat liian yksinkertaisia.” Yksinkertaisuus ei ainakaan vaivannut kartanonrouvan asuja, vaan niistä oli turha etsiä sitä ominaisuutta. ”Siispä tarvitset uusia vaatteita. Ommelkoon Darle alkajaisiksi kaksi tanssiaispukua, etteivät ostamani leninkikankaat pölyty enää kauemmin turhanpantteina. Vaaleanvioletti ja taivaansininen pukevat sinua oikein hyvin. Alkakoon Darle ommella ensimmäistä leninkiä huomenna.”

Marlanne risti kätensä puuskaan rintansa alle. ”Olemmeko lähdössä jonnekin vierailulle, vai oletko järjestämässä tanssiaiset?”

”Aiomme järjestää isäsi kanssa päivälliset sukulaisillemme ja ystävillemme reilun kolmen viikon kuluttua.”

Vaikkei Marlanne sanonut kuin ”vai niin”, hänen äänensävynsä ja vähän vinojen silmiensä katse kertoivat, ettei hän arvostanut yhtään isänsä toista vaimoa.

”Asennoitumistavassasi on paljon parantamisen varaa”, kreivitär Brünhilde tokaisi terävästi ja nipisti nuorta tyttöä tuntuvasti käsivarresta. ”Kohtelen sinua kuin olisit oma tyttäreni, minun omaa lihaani ja vertani. Paljon paremmin kuin joku muu miehensä edellisen vaimon lapsia.”

”Tuota sinä et usko itsekään”, Marlanne näpäytti piittaamatta suulautensa tietävän toista nipistystä, ja siitä että äitipuoli moitti hänen olevan kiittämätön.

Isänsä toisen vaimon suljettua oven jäljessään Marlannen ivanaamion kiinnitysnauhat avautuivat tiukalta rusettisolmulta. Teräväkielisyydestä ei ollut tietoakaan hänen käskiessään Margot’ jättämään hänet yksin. Tyttö käpertyi pylvässängylleen hautaamalla kasvonsa kirjailuista jäykkään päiväpeitteeseen. Hänellä oli ristiriitainen olo; hänellä oli täysi oikeus itkeä pahan mielensä tähden, mutta hän ei voinut olla tuntematta häpeää koettuaan menettäneensä kasvonsa. Hempukka Marlanne ei ollut sisukas ja vahva naisenalku. Hempukka Marlanne kykeni ainoastaan esittämään vähän aikaa sellaista tyttöä.

Varmaan äitipuolen hermot olivat ”liian usein” koetuksella huonosti käyttäytyvän tytärpuolen vuoksi. Ketkään muut paitsi Aaveprinsessa ja kanarialintu Esikko tiesivät äitipuolen pahoittavan Marlannen mielen ja saavan hänet itkemään.

Kateus ei ollut lakannut elämästä kreivitär Brünhilden mielessä kreivitär Dajaanen siirryttyä ajasta ikuisuuteen. Silmänsä uljaalta ritarilta näyttävään ylimykseen iskenyt Brünhilde uth Dershek olisi halunnut jo yhdeksäntoista vuotta sitten Portdalen kreivittäreksi. Rikkaan silkkikauppiaan tytär riisti häneltä sen mahdollisuuden.

Samalla seinällä johon vuoteen pääty nojasi, roikkui kreivitär Dajaanea esittävä rintamuotokuva. Äiti oli teetättänyt muotokuvan elämänlahjanpäiväksi tyttärensä täyttäessä kahdeksan vuotta. Nykyinen kreivitär oli sinänsä komea nainen pitkine, erittäin kurvikkaine vartaloineen, paksuine hiuksineen ja raskainen ylimyksellisine piirteineen. Nainen näytti miesmäiseltä keväänraikkaalla tavalla kauniin, hivenen haltianaista muistuttavan Dajaanen rinnalla. Äitivainaan kauneus ei ollut jäänyt, sillä äiti oli ollut kaunis myös sisäisesti. Hänen äitinsä oli välittänyt aina enemmän muiden hyvinvoinnistaan kuin omastaan. Marlanne muisti heidän vierailleen alustalaisten mökeissä ja äidin rukoilleen torppareiden, kyläläisten, palvelusväen ja perheensä puolesta. Pyytäen Paladinea ja Mishalakalia siunaamaan ja varjelemaan heitä kaikkia. Rakastavalla ja ymmärtäväiselle äidille oli voinut uskoutua koska tahansa, sillä häneltä oli aina löytynyt aikaa lapselleen.

Äitipuoli ei viitsinyt ikinä vierailla torppareiden luona saati heittää helmiä sioille suhtautumalla ystävällisesti rahvaaseen. Hän, aatelisrouva seurusteli vain ylimystön jäsenten ja muiden hyväosaisten kanssa. Palvelusväellä ei sentään ollut minkäänlaista syytä pelätä rouva kreivittären taholta läimäytystä tahi nipistystä kivuliaampaa, fyysistä kuritusta. Solamnian ritarit olivat hyvin hurskaita, joten äidinmaidossa (kuvainnollisesti) säännön ja lain imenyt äitipuoli oli saanut hyvin uskonnollisen kasvatuksen. Uskonnollisuus kuului Brünhilde uth Dershek Portdalen elämään. Uskonnollisuuden aitous oli asia erikseen. Julkisivun helposti kuluvaa kultausta.

Kreivitär Brünhilden oli hyvin, hyvin vaikea sulattaa kahta tosiseikkaa: Marlanne oli hänet päihittäneen naisen tytär ja melkeinpä ulkoisesti mokoman peilikuva. Luonteeltaan tyttö oli temperamenttisempi, malttamattomampi ja itsepäisempi. Empaattisuus ja heikompien puolustaminen olivat äidin ja tyttären yhteisiä luonteenpiirteitä. Kuukautistensa alettua neljätoistavuotiaana Marlannen ei ollut tarpeen kyetä näkemään tulevaisuuteen. Saavutettuaan tietyn iän hänet patistettaisiin löytämään varakas ylimys aviopuolisokseen. Äitipuoli oli huolehtinut alustavasti siitä että Marlanne oli esitelty alustavasti muutamille nuorille ylimyksille ja heidän vanhemmilleen. Neito epäili kartanon emännän ottaneen isän kanssa puheeksi hänen naittamisensa, vaikkei kumpikaan ollut jutellut aiheesta hänen kanssaan.

Bertrand ja Dajaane olivat avioituneet rakkaudesta. Isä oli tainnut solmia toisen avioliittonsa päästäkseen eroon yksinäisyyden tuntemisesta ja hankkiakseen perillisen. Isän toinen avioliitto ei ollut Marlannen ihanne. Tosin sekin oli vanhempien päättämää liittoa parempi vaihtoehto, jollaisen erään äitipuolen ystävättären keskimmäinen tytär oli solminut puolitoista vuotta sitten. Odottikohan sama kohtalo häntä, tosirakkaudesta uneksivaa tyttöä?

Itku ei ollut loppumaan päin. Itkijä piittasi ja välittänyt siitä, mitä Brünhilde uth Dershek ajatteli hänestä. Äitipuoli janosi hankkiutua hänestä eroon yhtä palavasti kuin maanviljelijä tuholaiseläimistä.


***

Marlanne heräsi yöllä. Nukahtamisessa oli kestänyt eikä hän ollut ennättänyt nukkua kauan levotonta, huonolaatuista unta. Hänen alitajuntansa oli huudahdellut säännöllisin väliajoin, ettei Marlanne ollut yksin. Kamarissa oli muka tuntematonta sihahtelevan terävää kieltä puhuva muukalaisnainen kuiskimassa painajaisia hänen korvaansa. Painajaisia näkymättömästä pedosta. Alitajunnan epäilys vaikutti vähän vainoharhaiselta. Hullujen ajatuksilta. Painajaisethan johtuivat esimerkiksi liian vilkkaasta mielikuvituksesta tahi stressistä ja muista tavanomaisista syistä.

Yhdellä vilkaisulla vuoteesta käsin huomasi, ettei huoneessa ollut hänen lisäkseen ketään muita paitsi kanarialintu Esikko. Lintu nukkui pää siiven alla suuressa häkissään.

Marlanne kaatoi hopeapikariin vettä ja kulautti kolmella kulauksella sen sisällön janoonsa. Luettuaan kymmenisen sivua hevosjalostusta käsittelevää kirjaa hänen luomensa rupesivat tuntumaan raskailta. Kirja laskettiin yöpöydälle ja peite kiskottiin kaulaan asti. Mutta Marlanne, täällä oli joku! alitajunta väitti hänen ollessaan nukahtamisen partaalla.

”Kuka muka?” neito tuhahti. ”Kärpänenkö?”

Ihan varmasti täällä oli joku! alitajunta muistutti rasittavasti kuin kentti, joka toisteli höpöhöpötarinoidensa olevan totta.