Syvyyden esikartanon mieleen tuova näky
Hänet oli teljetty pyöreään ja valtavaan lintuhäkkiin, jonka korkeus lähenteli kolmea metriä ja leveys neljää metriä. Hän istui kupolikatossa roikkuvalla keinuorrella kauttaaltaan sulin ja höyhenin koristetussa puvussa. Hihaton puku tapasi edessä puolireiteen, mutta pyrstömäisen muhkeatakaosa ylettyi nilkkoihin. Vaaleankeltainen sulkapäähine peitti lähes kokonaan hänen nutturalle kietaissut kutrinsa. Häkki oli kiinnitetty paksulla kettingillä muutamin soihduin valaistun luolan kattoon.
Kunpa luolaa ei olisi valaistu soihduin, niin hän ei olisi nähnyt sitä, jota hän ei olisi taaskaan halunnut nähdä. Kyljellään kultavuoteellaan loikoillut punasuomuinen lohikäärme kohottautui seisomaan murahtaen laiskasti. Luola tärisi sen astellessa pitkää häntäänsä laahaten häkin luo. Sen tuodessa suuren päänsä miltei kiinni häkkiin luolamaisista sieraimista tupruava savu pisti Marlannen yskimään.
”Tipunen istui orrellaan höyhenpeitettään pörhistellen. Ilmaan hypähti ilosta jyviä saatuaan... Miten se nyt jatkuikaan?” istahtava punainen lohikäärme rallatti puistattavan leikkisästi alttoäänellään.
Nyt Marlanne havaitsi häkin olevan kiinnitetty sellaiselle korkeudelle että lohikäärme ylettyi istualtaan tönimään sitä koukkukyntisellä etujalallaan. Leikkivillä kissoilla oli tapana tehdä samoin. Lohikäärmeen huitaisut saivat häkin pyörimään kuin hyrrän. Ilmeisesti kimaltavakalterisen häkin pyöriminen ja keinuorresta rystyset valkeina kiinni pitävän ”häkkilintusen” katselu oli lohikäärmeestä hauskaa, koska olento hohotti.
Oli vähän aikaa. Olihan se arvattavissa, ettei raakuuksia tekemään kuoriutunut hirviö saanut kauan hupia moisesta. ”Siirtykäämme oikeisiin hauskuuksiin, jotka eivät koskaan lakkaa huvittamasta.”
Tuli parin sekunnin katkos.
Vieläkin Marlannen kultatyrmä roikkui lohikäärmeen pesän niukassa valossa, ja Marlannella oli sama lintupuku. Punainen lohikäärme ei ollut lähtenyt minnekään säteilemästä kauhua. Neito ei ollut enää kahden pedon kanssa. Kuusi lohikäärmeen ottamaa vankia jakoi pakokauhun ja epätoivon hänen kanssaan. Dajaanen vanhemmat, rouva Jonnon, Margot, isä ja Kristoferen. Koukkukynnet poimivat yksitellen heidät karkeatekoisesta, Marlannen tyrmää matalammasta vankilasta. Marlanne-neidon ei tarvinnut osata lukea ajatuksia, sillä hän tiesi muutenkin mitä he ajattelivat; he olivat ennemmin lohikäärmeen vankeina kuin joutuivat käyriin raatelukynsiin.
Rouva Jonnon poimittiin ensimmäisenä häkistä. Lohikäärmetuli lähti leviämään taloudenhoitajan päälaella. Myssyn ja harmaiden hiusten kärventyessä nainen näytti saaneen liekehtivät, kaiken aikaa aaltoilevat kutrit. Palava liha lemusi tuhat kertaa pahemmalta kuin noidutun parfyymin hirveimmät ainesosat, joskaan mikään ei ollut rouva Jonnonin avutonta tuskankirkunaa kauheampaa. Muut lohikäärmeen vangeista kuolivat nopeammin tahi omalla tavallaan tuskallisemmin. Margot’n pelkästään revittiin nopeasti rinnasta ja nielaistiin. Heidän kuolintavastaan riippumatta heidän kuolemiensa katselu oli kidutusta heitä auttamaan kykenemättömälle Marlannelle.
Isän rääkin katselu ja hänen tuskanhuutojensa sekä parahdustensa kuuntelu olisi shokeerannut karskiakin soturia ja vienyt tältä yöunet. Lohikäärmeen leuat taittoivat kreivin raajat yksitellen poikki kuin oksan, mutta se jätti hänet eloon ja kidutti välissä muut hengiltä. Jauhettuaan Kristoferenin tunnistamattomaksi silpuksi se noukki ihmisyyden vääristymän kivilattialta. Söi vääristymän, josta silkat kasvot olivat tehneet Bertrand Portdalen.
Jumalia piittaamattomuudesta syyttävän Marlannen ote lipesi keinuorresta. Menetettyään tasapainonsa hän putosi orrelta pää edellä.
Nähtyään painajaisen sukulaistensa, rouva Jonnonin ja Margot’n ylituskallisista kuolemista lohikäärmeen pesässä Marlanne-neito ei saanut nukutuksi viittä tuntia enemmän, ilman Joeannahin esiäitinsä reseptillä valmistamia unilääkkeitä. Pyytäessään Joeannahilta pullollisen unilääkettä tyttö valehteli ettei tiennyt syytä unettomuuteensa. Karvaanmakuisella, kellanruskealla nesteellä pystyi nukkumaan seitsemän tunnin yöunet, kunhan otti sitä puolitoista tuntia ennen nukkumaan menemistä.
Yövartiot jatkuivat Marlannen makuukamarissa. Unilääkkeen ottamatta jättävä Marlanne valvoi neljä kertaa viikossa pikkutunneille asti, Holly kolme kertaa viikossa, eikä minkään väristä velhoa nähty yhtenäkään yönä. ”Tuskin nähäänkään. Pahuus on saanu haluamansa täältä Portdalesta, niin se ettii par’aikaa uusia uhreja muualla”, Holly otaksui.
***
Ponnahtaessaan istumaan vuoteessaan Marlanne oli lyödä takaraivonsa kaiverruksin koristeltuun sängynpäätyyn. ”Holly!” parahdettiin levottomasti.
Jälleen hän oli nähnyt painajaisen punaisesta lohikäärmeestä. Hänellä ei ollut lainkaan hahmoa unessa, vaan hän oli saanut lyhyen näyn toisella unitasolla. Näyn osittain tutuksi tulleesta lohikäärmeen pesäluolasta. Kiemurteleva Holly oli sätkinyt lohikäärmeen etujalan alla. Sarkahameen lävistäneet raatelukynnet olivat naulinneet tytön selällään kivilattialle. Kartanon piika oli rukoillut änkyttäen Paladinea pelastamaan hänet hirviön ruoaksi tahi hengiltä silpomaksi joutumiselta.
Äidin eikä isän suvuissa ei ollut täysin varmasti ollut näkijän lahjan omanneita ihmisiä. Se ei sulkenut pois näkijälapsen syntymistä, mutta Marlanne ei ollut saanut ikinä näkyjä. Niiden olisi täytynyt alkaa aikaisemmin, hänen lapsuusvuosinaan.
Mutta kun hän oli huolissaan Hollysta. Hänen tunteensa määrittelivät lyhyen painajaisvälähdyksen enteeksi, jota ei pitänyt tulkita kirjaimellisesti. Värillinen lohikäärme oli uhan ja kärsimyksen symboli.
Hän ryhtyi pukeutumaan vaatearkusta ensimmäisenä löytämiinsä vaatteisiinsa, joka sattui olemaan ratsastusasu. Vaikkei Marlannesta ollut kuvittelemaan elävänsä ilman palveluskuntaa, hän osasi pukeutua nopeasti ilman kamarineidon apua. Kureliivinkin kiristys sujui peilaamalla, joskaan hän ei saanut nyöritettyä vyötäröään yhtä kapeaksi kuin Margot. Kamaripalvelijattaren pinkoessa hermostuneena emäntänsä luo tämä veti saappaita jalkaansa. Hänellä oli hame mutta puseron tilalla yöpaita, ja ruskeat hiukset eivät olleet nähneetkään kampaa. Hän oli aina näyttänyt erityisen siistiltä ja huolitellulta tullessaan aamulla kartanonneidin kammioon.
”Holly Nahkuri ja Jem Polks ovat kadonneet yön aikana, armollinen neiti!” Margot huudahti.
Polviensa uhatessa pettää Marlannen oli istuttava lähimmälle tuolille. Jumalten tähden, miksei olisi käynyt niin hyvin että rouva Jonnon olisi todennut hymähtäen Hollyn pesevän esimerkiksi ikkunoita?
”Milloin... heidän katoamisensa huomattiin?”
”Tänä aamuna.” Jem Polks oli lähtenyt eilisiltana tallirenkien majoitustiloista naurattamaan naisia. Rouva Jonnonin kovisteltua aikansa piikoja karjapiika Hedy tunnusti olleensa heinäladossa Jemin kanssa. He olivat lähteneet samaan aikaan ladosta, arviolta puolenyön tienoilla. Hedy sanoi kiirehtineensä nukkumaan. Toiset, Jemin yöjuoksuihin tottuneet rengit olivat niin tottuneita hänen yöjuoksuihinsa, etteivät heränneet helposti hänen kömpiessään nukkumaan. Holly puolestaan oli mennyt samaan aikaan yöpuulle kuin huonetoverinsa, mutta kuparikutri oli hävinnyt metelittä vuoteestaan.
Kaksikon arveltiin lähteneen yhdessä yönselkään. Hollyn huonetoverit tuhahtivat moiselle arvelulle. He lähteneet yhdessä ottaen huomioon Hollyn ilmaisseen päivänselvästi, ettei hän kaivannut Jemin seuraa. Mikäli Holly olisi tuntenut vetoa renkiin, yöllä lähtemisessä ilman henkilökohtaisia tavaroita riitti silti äimisteltävää.
”Onko kukaan lähtenyt etsimään heitä?” Marlanne tivasi.
”Rouva Jonnon... herra kreivi...”
Jalosukuisen tytön vaaleanruskeat kulmakarvat rypistyivät. ”Rouva Jonnon ja kreivi mitä, Margot?”
”Eivät tiedä mitä tehdä, koska on epäselvää miksi Holly ja Jem ovat hävinneet.”
”Ei tämä voi olla tosielämää!” Marlanne tokaisi kyllästyneenä. Isän olisi kuulunut olla näkemässä hänet luopumassa kuuliaisen ja oikein käyttäytyvän aatelisneidon roolista. Ja kuulemassa teräväkielisen hävyttömästi käyttäytyvän tyttärensä syyttävän isäänsä kahden ihmisen hengen vaarantamisen mahdollisuudesta. Hiekan valuessa tasaisesti tiimalasin pohjalle Marlanne ei ehtisi laukoa syytöksiä.
Rengit olivat palanneet kokouksesta talleille Marlannen saapuessa juosten toiseen niistä. Tallirenkejä käskettiin satuloimaan Aaveprinsessa ja kaksi muuta ratsua. Yksi karauttaisi neidin käskystä Portdalen kylään etsimään kadonneita palvelijoita ja toinen koluaisi kartanon tilukset. Torpat jäisivät Marlannen haravoitaviksi. Etsintäpartio kokoontuisi talleilla.
”Laiha, harmaanruskeahiuksinen ja sänkikasvonen nuorukainen. Tulee mieleen Jem Polks”, ensimmäisen torpan isäntä virkkoi.
”Jem Polks on nimenomaan kyseessä”, Aaveprinsessan suitsia tiukalla pitelevä Marlanne sanoi.
”Meillä kenelläkään ei oo havaintoja Jemistä. Entäs mitkä on sen toisen kadonneen tuntomerkit?”
”Tyttö on keskipituinen, minua vähän pidempi. Hänellä on pisamia nenänseudulla ja paksut, pitkät ja kuparinpunaiset palmikot. Hän on on oikein sievä nuori tyttö.”
”Mä ja vaimo ei olla nähty sievää punapäätyttöäkään.” Tanakka alustalainen katsahti lihavaan vaimoonsa. ”Entäs te?” hän kysyi lapsiltaan.
Hekään eivät olleet nähneet ainuttakaan Holly Nahkuria etäisesti muistuttavaa tyttöä. Kartanolla oli kaksikymmentäkaksi torppaa eikä yksikään niiden asukkaista ollut nähnyt Jemin ja Hollyn näköistä kaksikkoa, saati jompaa kumpaa yksin. Melankolisella Marlannella oli inhorakkaussuhde melankoliaansa ja masennustaipumukseensa. Välillä hän kadehti enimmäkseen iloisia ja hymyileväisiä ihmisiä. Melankolisuuden ja masennuksen häviämismahdollisuus surettivat häntä, sillä siinä tapauksessa hänen minuudestaan lohkottaisiin pois kaksi isoa palaa. Häntä viehätti tuntea itsensä traagisen kertomuksen neidoksi, joka odotti riutuen omaa urhoaan kirkastamaan päivän.
Melankolinen sielu suhtautui myös toiveikkaasti elämään, ja hänellä oli hyppysellisiä odotuksia elinpäiviltään. Ratsastajatar lähti paluumatkalle toivosta luopumatta. Teini-ikäinen Abe-renki oli ennättänyt haravoimaan oman alueensa Marlannen palatessa.
Marlanne laskeutui naistensatulasta. ”Kukaan torppareista ei ollut nähnyt Jemiä ja Hollya”, hän sanoi katse alas luotuna.
”Kyläläisetkään ei ollu, neiti.”
Mikään mahti maailmassa ei saisi Marlannea luopumaan toivosta niin kauan kun Matt-renki ei ollut palannut ja avannut suutaan. Suuriluisen Mattin saapuessa tallipihaan Marlanne salli juuri ja juuri miehen laskeutua maankamaralle, ennen kun hän kysyi etsinnän tuloksista.
Matt oli löytänyt metsästä kartanolta lähtevien jalanjälkien rimpsun. Hän ei ollut kiinnittänyt huomiota Holly Nahkurin jalkojen kokoon, mutta hänen löytämänsä jäljet olivat selvästi olleet naisen. Ne olivat päättyneet metsänaukiolle, jossa oli kirkasvetinen lampi. Sieltä oli löytynyt painaumia ja nelivarpaiselle pedolle kuuluvia jalan- ja kynnenjälkiä. Miehen löytämät jalanjäljet eivät voineet kuulua millekään muulle olennolle kuin jonkin väriselle lohikäärmeelle. Myös aarnikotkat olivat suuria petoja, mutta ne elivät haltiamaissa eikä niiden jaloista jäänyt samanlaisia jälkiä. Aarnikotkien eturuumis oli kotkan ja takaruumis jalopeuran.
”Hollyn matkasta on puuttunu järki. Lähteä nyt keskellä yötä kävelylle metsään, jossa on lohikäärme. Miekkaa kantava mieskään ei selviäis edes tuurilla semmosesta hirviöstä”, renki Matt päivitteli.
”Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua tuohon sävyyn!” Marlanne-neiti kivahti kyynelehtien ja säntäsi juoksuun.
Matt säntäsi kartanonneidin perään. ”Oottakaa nyt! Mä en ehtiny kertoa kaikkea, mitä mulla on kerrottavana!”
”Kerro... siinä tapauksessa kerrottavasi”, vaaleaverikkö sopersi pysytellen selin Mattiin.
Siinäkö kaikki? Marlannea olisi huvittanut letkauttaa toisen kerrottua, ettei miehen jalanjälkiä ollut löytynyt. Juggsien vahtikoirat olisivat herättäneet perheen haukkumisellaan, mikäli joku olisi liikkunut mökin lähettyvillä.
Kuivattuaan kyyneleensä nimikoituun nenäliinaansa Marlanne pakotti itsensä kiittämään Mattia. Hän käski tätä tulemaan kreivin luo hänen kanssaan ja Abe saisi kutsua puutarhurit, toiset rengit ja karjapiiat koolle tulemaan kirjastohuoneeseen. Marlanne laittoi kartanorakennuksessa rouva Jonnonin kokoamaan sisäpalvelijat ja liittymään heidän kanssaan koko talonväkeä koskevaan kokoukseen.
Pikapuolin kartanon palvelusväki oli ryhmittynyt puolikaarena kreivin, kreivittären ja Marlanne-neidin ympärille. Pelkästään pikkuherra Kristoferen lastenhoitajineen ei osallistunut kriisikokoukseen. Herra kreivi istui valtaistuinmaisessa tuolissaan vaimonsa ja tyttärensä välissä. Ulkoapäin ei nähnyt miten suurta sisäistä kamppailua Marlanne-neiti kävi säilyttääkseen kriisikokouksen ajan ylvään ryhtinsä.
”Olemme yksimielisesti sillä kannalla, ettemme voi tehdä mitään Holly Nahkurin hyväksi. Vaikkei lohikäärme olisikaan tappanut Holly Nahkuria välittömästi, tyttö on tuskin enää elävien kirjoissa”, kartanonherra sanoi.
Lohikäärmeen ruokaa, kaikki ajattelivat. Lohikäärmeen ruokaa ruokaa ruokaa! Marlanne halusi jokaisella solullaan anella muita olemaan ajattelemaan tuossa muodossa Hollyn kuolemaa.
”Tyttörukan ikävästä kohtalosta ja Jem Polks’n katoamisesta huolimatta meidän on keskityttävä yhteis hyvämme turvaamiseen”, kartanonrouva virkkoi rehevää rintaansa röyhistäen.
Marlanne tiesi äitipuolensa olevan oikeassa.
”Torppiin ja kylään on lähetettävä sana tapahtuneesta”, Marlanne sanoi.
”Me voitaisiin ottaa se meidän hoidettavaksi”, Abe ja Matt sanoivat. ”Jos herra kreiville ja rouva kreivittärelle vaan passaa.”
”Ilman muuta”, kreivitär sanoi.
”Totta kai”, hänen aviomiehensä säesti.
”Lohikäärme lentää nopeasti minne tahansa valtavilla siivillään. Se on voinut lähteä mihin tahansa suuntaan”, kartanon emäntä mietiskeli suupielet kireinä.
Tilanhoitaja Watter pyysi puheenvuoron. Naimisissa olevan nelikymppisen miehen pää oli kuin partaveitsi. Hänen näkemyksensä olivat aina hyvin perusteltuja eikä häneltä saanut typerää vastausta yhteenkään kysymykseen. ”Minä lähtisin ensimmäisenä etsimään lohikäärmeen lymypaikkaa Ruostevuorten suunnalta. Kottaisiin kyläläisistä ja torppareista partio, jonka johtajaksi voisin ruveta.” Tilanhoitajan vedensininen katse kiersi paikalla olevissa. ”Siinä tapauksessa, ettei kukaan muu tahdo sen johtajaksi.”
”Musta herra Watter olisi pystyvä mies siihen hommaan”, yksi lakeijosita sanoi.
”Kuunnellaanpa loppuun, mitä herra Watterilla on vielä sanottavanaan – jollei hän jo käyttänyt puheenvuoroaan”, kreivi ojensi.
”Minulla on vielä jatkettavaa”, pehtori virkkoi. ”En lähtisi etsimään lohikäärmeen pesää tappoaikeissa, koska meistä ei olisi sille pedolle kunnon vastusta. Jos oltaisiin nähty lohikäärme lentämässä pesään taikka lähtemässä sieltä, palattaisiin Portdaleen. Lähetettäisiin viesti Korkeimman pyhyyden torniin, jonka ritareita pyydettäisiin tuhoamaan peto. Solamnian ritarit ovat ainoita ihmisiä, jotka pystyvät siihen. Armollisen rouvan isä ja veli ovat muistaakseni Solamnian paladiineja?”
”Muistit oikein, Watter. Ritareita järjestyisi avuksemme koska tahansa”, Portdalen kreivitär sanoi.
Päädyttiin menettelemään tilanhoitaja Watterin ehdotuksen mukaisesti. Samalla kun rengit Abe ja Matt kiertäisivät torpissa ja kylässä, he värväisivät rohkeita portdalelaisia pehtorin etsintäpartioon.
”Jollei minun läsnäoloani kaivata vähään... aikaan vetäytyisin lepäämään”, Marlanne ilmoitti kokouksen loputtua. Ei käynyt päinsä että kartanonneiti olisi rynnännyt selityksettä ensimmäisenä tiehensä.
”Mene vain lepäämään, sillä näytät kaipaavan sitä. Olet kalpea kuin palttina, kultaseni”, tytön isä sanoi.
”Me naiset tarvitsemme luonnollisesti kauneusunemme”, kreivitär Brünhilde virkkoi suopeasti.
Sulkeuduttuaan surunsa kera makuukammioonsa Marlanne lyyhistyi istumaan sänkynsä viereen ja alkoi itkeä lohduttomasti. Yksinomaan hänen äitinsä kuolema oli saanut hänet itkemään lohduttomammin ja saanut näyttämään piinatummalta. Hollyyn tutustuminen oli alkanut täyttää äidin menetyksen jättämää, suurena ammottavaa aukkoa. Niitä oli nyt kaksi. Mikäli Hollyn elämä ei olisi päättynyt, hänestä olisi tullut Marlannen elinikäinen ystävätär. Heidän sydänystävyytensä olisi puettu emäntäkamarineito-suhteeseen, jotta ihmiset jotka eivät hyväksyneet aatelistytön ja palvelijattaren ystävyyttä, eivät pystyisi erottamaan heitä. Marlanne oli päättänyt kouluttaa Hollyn kamarineidokseen ja korvata – äitipuoltaan tottelematta – Margot’n hänellä.
Itku ei ilmentänyt heikkoutta, mutta parkumisen oli lakattava. Koska Hollya ei ollut mahdollista herättää henkiin (Marlanne olisi lahjoittanut sielunsa kuoleman jumala Chemoshille, jos hän saisi äitinsä ja Hollyn takaisin) Marlannen oli rukoiltava hänen sielunsa autuuden puolesta. Sisarentyttärestään välittävä täti olisi rukoillut tyttövainaan puolesta, jos olisi tiennyt tämän saaneen surmansa. Marlanne rukoili kyyneleiset kasvot korkeuksiin kohotettuina jumalia suomaan ystävättärelleen onnellisen ikirauhan. Niin suloinen, ihana ja rakastettava tyttö ansaitsi jumalten armon korvaukseksi kärsimyksistään.
Oveen koputettiin.
”Minulla ei ole nälkä”, Marlanne sanoi tukahtuneella äänellä luullen piian seisovan käytävässä tarjotinta kanniskellen.
Ovenkahvaa koeteltiin. ”En ole piika vaan Kristoferen”, pikkuveli touhotti oven lävitse.
”Ahaa.” Marlanne toivoi kuulostavansa niin tylsistyttävältä että pikkuvelipuoli juoksisi matkoihinsa. ”Eikö sinun pitäisi olla lastenhoitajasi seurassa?”
”Hän antoi luvan tulla tänne. Haluan värittää hevosen, mutta Abigail ei osaa piirtää mitään kukkaa hankalampaa. Sinä olet hyvä piirtäjä. Tule nyt”, pikkuveli maanitteli.
”Palaa leikkihuoneeseesi, niin tulen kohta, Kristoferen.”
”Joo, mutta tulet sitten”, vaadittiin. Kartanon perijä ei jäänyt vahtimaan pitäisikö isosisko lupauksensa, sillä käytävästä kuului loittonevaa juoksentelua. Kristoferen olisi voinut jäädä vahtimaankin. Äiti ja poika varmistivat saavansa haluamansa. Marlannella olisi tilaisuus livahtaa esimerkiksi johonkin vierashuoneista, joista Kristoferen ei ensimmäisenä keksisi etsiä häntä. Sen sijaan hän asteli toisessa siivessä sijaitsevaan leikkihuoneeseen haudottuaan silmiään viileään veteen kastamallaan pyyhkeellä. Piirrettyään pojalle hevosena hän jatkaisi yksinoloa. Hän olisi pitänyt lupauksensa, niinpä Kristoferenillä ei olisi oikeutta saapastella häiritsemään häntä toistamiseen samana päivänä.
”Millaisen hevosen haluat minun piirtävän?” Marlanne kysyi pidellen kynänkärkeä piirustuspaperilla.
”Ritarin hevosen”, vaaleanruskeahiuksinen vähän ritarienoaan muistuttava poika vastasi ikkunaseinustalta. Brünhilde uth Dershekin Bruntus-veli oli lankoaan lyhyempi mutta rotevampi. Kaksivuotiaasta lähtien ikätovereitaan pidemmästä Kristoferenistä tulisi enoaan pidempi ja komeampi isältään perimine suorine nenineen ja aistillisine huulineen.
”Pitääkö hevosella olla ritari ratsunaan?”
”Pitää, pitää. Täydessä taisteluvarustuksessa.”
Marlannelta pääsi sisäinen voihkaisu. Hän ei ollut piirtänyt ennen haarniskoituja ritareita, niinpä Kristoferen voisi kinuta toista piirustusta. Piirtäjä aloitti nelistävän, taistelun kiihkon villitsemän ratsun luonnostelulla.
”Neiti varmaan pärjää sen aikaa kahden Kristoferen-herran kanssa, että käyn juomassa kupposen teetä?” lastenhoitaja kysyi.
”Pärjään.”
Kristoferen otti tinaritarinsa esiin yhdestä lelulaatikosta. ”Leikin näillä sillä aikaa, kun piirrät kuvan loppuun.”
”Hyvä että keksit itsellesi tekemistä”, piirtäjä sanoi. Veli ei olisi kokoajan kurkkimassa ratsukon edistymistä. Hänen piirustustensa taso laski heti kun joku oli katselemassa lähietäisyydellä.
Tekemisiinsä keskittyneet sisarukset eivät tulleet vilkaisseeksi kertaakaan ulos itään antavista ikkunoista.
Marlanne-neito piirsi hevosen toisen takajalan liian pitkäksi säpsähtäessään kahden sisäkön ampaistessa leikkihuoneeseen huudahdellen.
”Metsästä, torpista ja kylältä nousee savua!”
Sisarukset hylkäsivät puuhansa ja pyrähtivät katsomaan ulos. Tuuli kuljetti mukanaan sumumaista savuharsoa. Punaoranssit hyökyaallot vyöryivät taivaanrannassa hukuttamana vihreyttä.
”Ei kai me paleta elävältä?” Kristoferen kysyi heiveröisellä äänellä silmät suurina.
Isosisko silitti hellästi pojan vaaleanruskeita, hivenen taipuisia leukapituisia hiuksia. Kuullessaan kahdeksan vuotta sitten tulevansa isosiskoksi Marlanne ei pitänyt uutista huonona. Äitinsä eläessä hän oli kysynyt harva se päivä, milloin hän saisi pikkusiskon tahi -veljen. ”Emme missään nimessä, veljeni!” Marlanne vakuutti. Leimuava taivaanranta huolestutti todellisuudessa häntäkin. ”Sinulla ei ole mitään hätää saati pelättävää. Sen kun leikit kaikessa rauhassa.”
”Taistelu ei ehtinytkään päästä edes kunnolla alkuun”, aatelispoika sanoi ja laskeutui istumaan jalat ristissä suuren osan lattiasta peittävälle matolle. Huonotkin valkoiset valheet menivät läpi, ja pikkuherralle pystyi esimerkiksi uskottelemaan haltijoiden seuraavan oliko hän kiltisti.
”Muut tietää että kylä, torpat ja osa metsästä on tulessa”, pidempi sisäkkö sanoi. ”Ne on pihalla.”
”Siispä minäkin lähden ulos. Toinen teistä jääköön nuorenherran seuraksi, kunnes Abigail tulee takaisin.”
”Kyllä armollinen neiti.”
Kartanon asukit tuijottivat pihalla liekkien loimua puhuen toistensa päälle. Aben ja Mattin puuttumisen havaitsi välittömästi, niinpä Marlanne kysyi heidän olinpaikkaansa. Rengit olivat jääneet sille tielle, jonne olivat lähteneet.
Tulipakojen syttymisiä äimisteltiin äänekkäästi. Metsäpaloja syttyi vain sadevälien ollessa pitkiä eikä tänä, puoleen väliin ennättäneenä kesänä ollut ollut sadepulaa. Oli satanut viimeksi eilen. Päivänä jolloin kaikki oli ollut vielä hyvin. Miten torppa-alue ja kylä paloivat kokonaan, sillä kirkasvetinen joki kiemurteli viistosi vuokraviljelmien ja Portdalen läpi? Kylässä oli ollut palo kreivin lapsuudessa, ja se oli pystytty sammuttamaan ennen kun se ehti levitä kolmatta taloa pidemmälle.
”Nelisen vuotta sitten rosvojoukko poltti osan Tuulilaakson kaupungista ja yhden kyläpahasen, ennen kun Solamnian ritarikunta pyyhkäisi ne häpeätahrat maan päältä”, kreivitär sanoi. ”Ritareiden palautettua järjestyksen ja turvallisuuden heittiöjoukoista ei ole ollut riesaa.”
”Paha ja voimakas velho saisi myös hävitystä aikaan”, tilanhoitaja totesi.
Esitettiin ties mitä arvailuja, mutta ne syöksyivät Marlannen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kuin haltiasoturin ampuma nuoli.
Kaikki tunsivat saman pelon kasvavan nopeasti sisällään ja huomasivat verensä viilenevän suonissaan. Katseet kiinnittyivät kylän suunnasta lentävään siivekkääseen, joka liisi liian korkealla ja tasaisesti ollakseen lintu. Siivekkään olennon seilatessa ilmavirroissa lähemmäs huomattiin, ettei sillä ollut linnun ruumiinrakennetta. Lapsen lelun kokoiselta näyttävällä olennolla oli pitkä kaula sekä häntä ja neljä jalkaa.
”Lohikäärme!” eräs hidasjärkinen keittiöpiika ennätti sopertamaan ensimmäiseksi.
Kartanon palvelusväki ja herrasväki tiesivät mitä lohikäärme toi tullessaan. Kuolema lähestyi. Punaisen lohikäärmeen syöksyessä ensikertaa alemmas, ihmisten yli lohikäärmekauhu virtasi hänestä kylväen omalla tavallaan tultakin tuhoavampaa pakokauhua. Hirviön siipien varjojen kätkiessä väen sielunpeileiltä päivänvalon heidän mielessään oli vain pako.
Punaisen lohikäärmenaaraan nimi oli Hollintress. Nuori lohikäärme oli ikäisekseen suuri, joskin hänen kokonsa ei lähennellyt vanhempien yksilöiden suunnattomuutta. Kuka tahansa lohikäärme olisi pelottanut yhtä paljon ihmisiä, jotka eivät olleet ennen kohdanneet heitä ilmielävinä. Pienten ihmisten silmissä Hollintress oli nykyisissä mitoissaankin valtava peto. Mitäköhän nuo olisivat sanoneet esimerkiksi hänen äitinsä koosta? peto mietiskeli suupieliään nykien. Niiden suppeahko sanavarasto olisi voinut huveta kesken kaiken.
Sisälle säntäävät sisäköt olivat vähällä törmätä ulos juoksevaan Kristoferen-herraan.
”Sinun piti olla leikkihuoneessa!” kreivi huudahti.
”M-minä...”
”Palaa heti s-sisälle”, pelosta tutiseva isä käski.
Lohikäärmenaaras kirkui viisi metriä ylempänä nautiskellen lähestyvästä murhaamisen ja tuhon hetkestä. Kirkuna sai ihmisten päät särkemään pahemmin kuin migreenissä. Kristoferen taipui kaksinkerroin kämmenet hiostuvalla otsallaan ja kompuroi kartanon suuntaan.
Peto iski ensimmäisen syöksyn jälkeen tietäen, ettei hänen tarvitsisi pelätä kartanon väen ryhtyvän vastarintaan. Hän syöksyi uudelleen taivaalta pyydystämään hoipertelevan Kristoferenin hampaillaan. Hollintress oli pistänyt pidot pystyyn ahmimalla torpparien karjaa ja hevosia, joten hänellä ei olisi vähään aikaan nälkä. Raateluhampaiset leuat silpoivat lapsen kappaleiksi, joista osa nieltiin huvikseen ja osa tiputettiin kreivittären niskaan.
Ohimoon osuva käsivarren alapuolelta käsivarsi aiheutti kartanon herrattarelle kuhmun, ja suolenpätkä putosi roikkumaan valkean kaulan ympärille. ”OTTAKAA TÄMÄ POIS MINUSTA!” hän huusi shokissa pystymättä irrottamaan poikansa jäännettä kaulaltaan.
Ihmiset etsivät kuumeisesti pakotietä eivätkä pysähtyneet irrottamaan suolta kreivittären kaulalta.
Lohikäärmeen syöksemä tuli synnytti tuulen. Tukahduttava savu salpasi ihmisten hengityksen ja kirveli heidän silmissään. Kyyneleet olivat sokaista heidät, kun he yrittivät estää lohikäärmekauhua tuhoamasta mieliään. Rakennuksia halkeili ja luhistui polttavassa kuumuudessa.
***
Piiskamainen häntä sivalsi savuilmaa vaarallisen läheltä. Oli täpärällä, ettei rouva Jonnonin kallo murskaantunut.
”Pois minun ryöstösaaliini luota, paksu eukko”, lohikäärme käski selvällä yhteiskielellä.
Taloudenhoitaja mulkaisi pälyillen petoa. ”E-et j-jätä m-minua k-kuitenkaan henkiin, peto”, hän änkytti ollen vähällä laskea alleen.
”Saatan jättääkin. Pitäähän jonkun jatkaa lyhyen lyhyttä elämäänsä matona, jotta Hollintress Punaisen, Tressoryn ja Hollinrax’n tyttären maine kiirii”, punainen naaras kehräsi viiltävästi. ”Lyllerräpä siitä kauemmas auttamaan kartanonneiti pystyyn.”
Lohikäärmekammo vauhditti naisen juoksua.
Nokikasvoinen kartanonneiti tuijotti lasittunein silmin säästämänsä vankkurit päärakennuksen eteen tuonutta komeaa hirviötä. Suurin osa kartanorakennuksesta oli jätetty pystyyn. Lohikäärmeen kaadettua monta ikkunaseinää loitsuillaan kartano muistutti suurta nukkekotia. Toinen loitsu toimi arvoesineisiin kuten magneetti metalliesineisiin leijuttamalla ne vankkureihin. Sillä aikaa lohikäärme istuksi paistattelemassa päivää silmät raollaan. Suomupanssari keräsi mukavasti lämpöä.
Rouva Jonnon ja Marlanne-neiti sekä kuusi hevosta olivat ainoat eloonjääneet. Taloudenhoitajan henkirievun säilyminen oli täyttä sattumaa iskujen ja väistöjen pelissä. Kaksikon mieleen juolahti ajatus: lohikäärme Hollintress – vai oliko hankalassa nimessä kaksi s-kirjainta – oli säästänyt tarkoituksella aatelisneidon hengen. Naaraspedon murhamenetelmät eivät olleet koostuneet yksinomaan hengiltä raatelemisesta ja polttamisesta. Käärmemäistä häntää ja loitsuja oli käytetty joukkomurhissa. Kartanon muuri oli hajotettu taikamenetelmin ja pomppimaan loitsitut muurikivet olivat murskanneet kalloja kuin veitsi kananmunia. Aivokudosta pursusi vatsallaan lojuvan Portdalen kreivittären tomumajan takaraivosta. Yksi monista tuhkakeoista oli ollut hänen aviopuolisonsa.
”Lakkaa saastuttamasta elämääsi synkistelemällä, tyttökulta”, Brünhilde uht Dershek kuului sähähtävän tytärpuolelleen. ”Moni tyttö haluaisi olla sinun kengissäsi.”
”Ennen halukkaita olisi voinut kertyä jonoksi asti. Tyhjänpäiväisistä kanoista, jotka piittaavat vain rikkauksista, prameista vaatteista ja ah-niin-hyviin naimisiin pääsystä”, Marlanne ilkkui. ”Enää minun kenkiini ei ole halukkaita.” Leningin alta pilkistävä kapea kengänkärki naputti maata.
”Äitipuolenne kreivitär on kuollut, armollinen neiti.” Emännöitsijän katse liukui kreivittären ruumiin selältä niskalle, mutta sitten katsanto käännettiin pikaisesi pois. ”Rauha hänen ja kaikkien muiden sieluille!”
Lohikäärme naurahti huvittuneesti.
”Näen hänen elottoman ruumiinsa, mutta kuulen silti hänen moittivan minua. ’Näytät aivan kaskeamassa olleelta torpparin tyttäreltä. Mitä siinä toljotat? Kaunistautumaan siitä, etteivät palvelijat saa enempää juoruilun aihetta’”, neitonen toisti.
Hänen äänensä kuulosti aavemaiselta rouva Jonnonin korvissa. ”Pyydän ettette puh -” hän aloitti.
”Taidan kuulla muidenkin puhuvan”, vaaleaverikkö puhui emännöitsijän päälle. ”Kun kuuntelen oikein, oikein tarkkaavaisesti tunnistan muun muassa Hedyn puhuvan. ’Voi neiti, eikö tää palaminen lopu ikinä!’ Hedy nyyhkytti. ’Palanko mä ikusesti Syvyyden tulessa?’”
”Paladine, anna tuon hirviön jo lentää pois, lymypaikkaansa”, rouva Jonnon rukoili mumisten. ”Olen heikko ja puolikuollut pelosta, mutten saa olla heikko. Neidillä ei ole muita huolehtimassa itsestään. Minun on oltava vahva. Käännä kasvosi tyttäriesi puoleen.”
Takhiksiksen palvelijatar naurahti makeammin ja puhui pilkaten ilmeisesti lohikäärmeiden äidinkielellä. Siitä huolimatta että emännöitsijä tunnisti vain Takhisiksen, värillisten lohikäärmeiden Kuningattaren nimen hän hahmotti, mitä tarkoitettiin. Kirottu peto oli ihmettelevinään missä hänen jumalansa oli luuhannut hädän hetkellä. Mitätön jumala käsitti kai Takhisiksen suuruuden tahi lihikäärmeen olevan Hänen Mustan Majesteettinsa suosiossa.
”Olen ollut viimeksi nuorena tyttönä hevosen selässä. Enköhän onnistu pysymään vanhana tätinäkin ratsailla”, rouva Jonnon jutteli kartanonneidille. ”Ratsastetaan täältä ensin Laakealaan hankkimaan matkavarusteita. Sitten vaikka Palanthasiin. Isovanhempannehan asuvat siellä?”
”Asuvat.”
Ryövättyään kivikartanosta kaiken varastamisen arvoisen lohikäärme taikoi läpinäkyvän suojakannen vankkureihin. Hän tarttui niihin upottaen sirppikyntensä puuhun ja tunnusteli ilmavirtoja oikomalla siipiään. Ylös miltei yhteen liitetyiksi, vaakatasoon kauas toisistaan pieksemään ilmaa. Taas ylös ja jälleen alas. Ja taas. Perhoset oikoivat samalla tavalla siipiään kukinnoilla. Lohikäärmeen siiveniskujen nostattama tuulenpuuska kaatoi Marlanne-neidon ja vanhanpiian selälleen hänen kohotessaan lentoon. Noustuaan kolme metriä kartanon yläpuolelle lohikäärme jäi leijumaan niille sijoilleen. Näytti jäävän hukuttamaan heidät lohikäärmekauhuunsa tuhotakseen Marlannen riekalemielen. Tulisista sisuksista kumpuava vahingoniloinen nauru oli korkeaa ja hautaakin kylmempää.
Kidasta syöstiinkin tulikiiloja, joiden nälkä oli loputon. Nahkasiipien kuljettaessa omistajatartaan pilviäkin korkeammalle lohikäärme laimeni kuin vedellä jatkettu viini. Kitupiikki saattoi kaataa pikariinsa vain yhden kolmanneksen viiniä, jatkaa sitä vedellä, lisätä aina vettä juotuaan puolet sekoituksesta, kunnes viinistä ei ollut jäljellä kuin hailakanpunaista mauttomuutta.
Marlanne tuijotti tuijottamistaan kartanoa ahmivia lieskoja. Hänen vapisevat kätösensä nykivät mytäten helmakangasta. Kultasydän sykki hänen rinnassaan ja hänen pysty povensa kohoili, mutta hän näytti enemmän aaveneidolta kuin elävältä tytöltä.
”Mennään, arvon neiti.”
Kapeita, menetyksen taakan kantamiseen liian hauraita hartioita kohautettiin. ”Menkää te. Teillä on syytä haluta jatkaa elämäänne.”
Hän juoksi loikkien erehdyttävästi Syvyyden esikartanoa muistuttavan Portdalen kartanon sisälle. Tulipalo oli levinnyt ensimmäiseen kerrokseen. Neitonen istui lantio kallellaan eteishallissa, portaikon edessä aikomatta nousta, aikoen palaa talon mukana.
Rouva Jonnon ei olisi astunut jalallakaan palavaan taloon, ellei hän olisi tahtonut saada Marlannea järkiinsä.
”Kukaan ei voi haluta kuolla näin.”
”Tarjolla ei ole muita tapoja itsemurhan tekemiseen. Veitsellä suoraan sydämeen tahi kylkiluiden väliin se kävisi nopeasti.” Liekkien loimua katsahdettiin piittaamattomasti. ”Minä ennätän tukehtua kuoliaaksi ennen kuin ruumiini palaa. Isä... ja muut eivät...”
Taloudenhoitaja kiskoi Marlannen ylös. Rimpuilevan ja suuresti vastaan hangoittelevan tytön saamisessa ulos piisasi ponnisteltavaa. Helposti hikoilevan taloudenhoitajan rapistuvat kasvot kiilsivät hiestä, sillä Marlanne oli lähes tanakkarakenteista ikäneitoa voimakkaampi. Kivisydänkin olisi pehmennyt vaaleakiharaisen neidon ahdingon seuraamisesta. ”Olisitte antaneet minun kuolla. Olisitte päässyt ihan kohta äidin luo”, Marlanne itki sydäntä särkevästi.
Ja Hollyn luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti