Ruumiiton ääni
Hänen pelkonsa teki tuloaan kuin nousuvesi. Aluksi se tapasi vain Marlannen nilkkoihin, mutta peitti lopulta hänen vaalean päälakensakin. Kuului nahkaisten, selvästi jollekin suurelle olennolle kuuluvien siipien iskuja. Ja niin kovaäänistä kirkumista että siitä olisi särkemään kartanon kaikki ikkunat ja viemään kuulo, kaikilta sitä kauan kuuntelemaan joutuvilta.
Pelon herättäjä ei näyttäytynyt. Se puhui hänen päänsä sisällä, hänen veressään, kaikkialla hänessä. Ääni oli terävä kuin ruoskaniskut. ”Et voi uskoa miten suuri kunnia on kohdannut sinua, mato”, kammottava matala naisääni tekoleperteli. ”Minä suvaitsin tulla kaikessa leimuavanpunaisessa loistossani tekemään unestasi silkkaa helvettiä. Mitäpä sinä menit tekemään?”
Marlanne koetti ihmetellä mihin hän oli syyllistynyt äänen mielestä, muttei saanut pihaustakaan ulos suustaan.
”Sinä, matonen, menit unohtamaan näkemäsi painajaisen”, syytettiin. ”No kertaus on opintojen äiti”, feminiininen ääni virkkoi tyynemmin. ”Takaan sinun muistavan herätessäsi tämän sekä tulevat painajaisesi; suvaitsen tulla niihin jatkossakin. Mutta kerratkaamme, ihmiskurja. Aamuun asti.”
”Ihmiskurja!” Marlanne kykeni puuskahtamaan. ”E-ethän sinä ole edes näyttäytynyt minulle. Sinulta ei taidakaan löytyä siihen uskallusta.”
”Typerys. Järkesi ei ole terävä kuin raateluhammas. Kaltaisesi surkimus ei edes tiedä mitä uskallus tarkoittaa konkreettisesti, saanen huomauttaa. Katsopa nyt, niin minä havainnollistan.”
Vaikka Marlanne uskoi ettei hän voisi pelätä yhtään enemmän, hänen pelkonsa yltyi. Ruumiiton ääni kasvatti sitä ikään kuin tyhjentämällä hänen mielensä muista ajatuksista ja pyyhkäisemällä hänen kieleltään kaiken muun paitsi armon anelun.
Näkymättömän olennon repiessä kaiken vaatetuksen Marlannen yltä hän tunsi raatelukynsien naarmuttavan kananlihalla olevaa hipiäänsä. Ääni sanoi tarvitsevansa elävän pergamentin.
Ilmassa leijui paksu nippu poltinrautoja, joiden päissä sanat hohtivat oranssihehkuisina näkymättömän painaessa ne yksi kerrallaan vaaleaverikön iholle. Sininen katse ei pysynyt mukana näkymättömän hirviön siirtyessä nopeasti seuraavaan poltinrautaan. Silti Marlanne tiesi täsmälleen oikeassa sanajärjestyksessä, mitkä lauseet poltettiin hänen iholleen.
Et
voi
uskoa
miten
suuri
kunnia
on
kohdannut
sinua
mato
Minä
suvaitsin
tulla
kaikessa
leimuavanpunaisessa
loistossani
tekemään
unestasi
silkkaa
helvettiä.
Marlanne heräsi säpsähtäen suu ammollaan neidonkammionsa hämäryyteen. Unenriekaleita oli takertunut hänen suortuviinsa, sillä hän tunsi olevansa kahtia jaettu. Puoliksi unisyöverissä, puoliksi rakkaassa huoneessaan. Polttomerkit! Kuten hänen painajaisensa ääni oli todennut, Marlanne muisti kirkkaasti kaikki painajaisensa detaljit. Polttomerkkien saaminen tuntui kaikessa mahdottomuudessaan todelliselta. Päästettyään aamunkajon kamariinsa hän riisui yöpaitansa kokovartalopeilin edessä luottamatta tuntoaistiinsa.
Tyttönen oli puolittain epäuskoinen huomatessaan polttomerkkien puuttuvan hipiältään pilaamasta sen tasaisuutta. Miksi hän tunsi siitä huolimatta kirvelyä ja polttelua niissä kohdin kehoaan, joihin poltinraudat oli painettu? Lievempää toisin kuin pelottavassa unessa. Ehkä olet tulossa hulluksi? jokin viileän neutraali ääni ehdotti.
”Äh ole sinä hiljaa!” Marlanne lähes kivahti.
Neutraali ääni esittänyt enää enemmän arvauksia saati virkannut mitään muutakaan. Marlannelta ei riittänyt pahemmin uskoa omaa henkistä vahvuuttaan kohtaan vaan hän ei jaksanut noteerata äänen sanomisia.
Hän puki yöpaidan takaisin päälleen, kääriytyi silkkiaamutakkiinsa ja sujautti pienet, rintavat jalkansa samettisiin aamutohveleihin. Hänhän ei yrittäisi saada enää tässä vaiheessa uudelleen unta nähdäkseen ehkä lisää painajaisia. Yhdellä seinustalla oli pesuteline. Marlanne kaatoi huoneenlämmössä, posliinikannussa viilenneen veden vatiin ja pesi kasvonsa ja kätensä. Kylmä kylpy olisi herättänyt hänet vielä paremmin. Kylpyhetki olisi ratsastuksen jälkeen, koska ei ollut mitään järkeä peseytyä ennen hiukan hikeä pintaan nostattavaa liikuntaa.
Kirjat eivät olleet Marlannelle rakkaita kuten hänen isälleen eikä hän malttanut istua tuntikausia lukemassa. Hänet näki joka tapauksessa lähes päivittäin kapea nenä kiinni kirjassa, sillä lukeminen ei ollut hullumpaa ajantappamista eikä keino arjesta pakenemiseen. Marlanne-neidin viimeksi kartanon kirjastosta lainaama kirja oli tavattoman pitkäveteinen ja hankalaa luettavaa vanhahtavine kielineen. Isä oli sanonut toivovansa hänen lainaamiensa kirjojen palavan luetuksi tulemisen jälkeen mahdollisimman pikaisesti takaisin kirjastoon. Marlanne otti kesken jättämänsä kirjan mukaansa lähtiessään kirjastoon.
Holly pyyhki pölyjä kartanon kirjastossa. Portdalen kokoelmat olivat ilman muuta suppeat Palanthasin kirjaston sisältöön verrattuna. Läheskään kaikissa linnoissa ja kartanoissa ei ollut niinkään vaikuttavaa kirjakokoelmaa harvinaisine kalleuksineen kuin Portdalessa. Enimmäkseen vaatimaton kreivi Bertrand ei voinut olla ylpeilemättä kirjastollaan.
”Huomenta, Marlanne-neiti”, Holly tervehti.
”Huomenta, Holly.”
”Tehän ootte aikasin liikkeellä”, tarkasti pölyjä pyyhkivä palvelijatar huomautti.
”Heräsin tavallista aiemmin enkä saanut enää unta”, kreivin esikoinen sanoi toivon mukaan reippaasti ja mainitsi etsiskelevänsä luettavaa.
”Mä en osaa lukea enkä kirjoittaa edes mun omaa nimeä”, piikatyttö totesi.
”Et ole missään nimessä ainut luku- ja kirjoitustaidoton palvelija tässä talossa. Minun ja äitipuoleni kamarineidot, isäni kamaripalvelija, hovimestari, pääkokki, taloudenhoitaja ja pikkuveljeni lastenhoitaja omaavat varmasti nuo taidot. Ja muutamat muutkin”, neito totesi lähinnä itsekseen. Oli outoa ja väärin että toisilla oli vähän ja toisilla paljon. Sivistysasioissakin. Vauraan miehen tyttärensä Marlannelle oli opetettu lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi historiaa, paria kieltä ja uskontoa. Hänellä oli ollut kuusitoistavuotiaaksi asti solamnialainen seuraneiti auttamassa äitipuolta opastamaan häntä hienon naisen tavoille ja perehtymään seuraelämän koukeroihin. Äitipuoli koki seurustelutapojen, tanssien, laulamisen ja soittamisen olevan kaikki kaikessa Marlannen kaltaiselle neidille, niinpä niiden opiskeluun paneuduttu esimerkiksi historiaan perehtymistä intensiivisemmin. Palvelusväki osasi korkeintaan lukea ja kirjoittaa auttavasti.
”Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi kaksi päivää talossa olleelta Hollylta.
Piika keskeytti hetkeksi askareensa. ”Mä voin sanoa jo nyt, ettei mulle oo kuulunu näin hyvää mun perheen kuoleman jälkeen. Rouva Jonnon ja muut tytöt on opettanu mua hyvin ja ystävällisesti talon tavoille. Mulle on oltu oikein ystävällisiä. Se mun täytyy myöntää, etten mä perusta sen ruskeatukkasen tallirengin seurasta, kun se yrittää laittautua mun kanssa puheisiin.” Holly tarkoitti Jemia, kaksissakymmenissä olevaa tallirenkiä. Laiskalta vaikuttava, askareissaan hidas nuorukainen vaikutti kiinnostuneemmalta palvelusväen vastakkaisen sukupuolen edustajista kuin työstään – Marlannen havaintojen perusteella.
”Ei kai Jemista ole ollut sinulle häiriötä?”
”Ei oo.”
Vaaleakutrinen neito ei voinut olla hymyilemättä Hollyn sipaistessa ohimennen hamettaan. Nyt hänellä oli samanlainen harmaa sarkahame, esiliina, pitkähihainen pusero ja hilkka kuin muilla sisäköillä. Piian puku oli lievästä kuluneisuudestaan päätellen jonkun sisäkön vanha eikä mitenkään kaunis. Hollyn entisiin vaatteisiin verrattuna hänen nykyinen vaatetuksensa oli siistimpi ja vähän paremmista materiaaleista valmistettu. Hän tahi muut köyhät tytöt eivät olleet omistaneet ennen niin hyviä vaatteita.
”Miten selkäsi jaksaa?”
”Tuntuu paljon paremmalta, koska oon sivelly siihen rouva Jonnonin antamaa salvaa. Jonkinlaiset jäljet mulle taitaa jäädä loppuiäkseni. Vähän huolettaa että huoliiko kukaan mies arpista tyttöä emännäkseen.”
”Älä ajattele noin. Olet oikein sievä tyttö arvistasi huolimatta. Ihan jokainen tyttö ei ole alkuunkaan niin sievä kuin sinä.”
Toisen kasvoilla oli häkeltynyt ilme. ”Ai kiitos. En oo ikinä ajatellu että näyttäsin kummosemmalta kuin kukaan muukaan. Oon semmonen menettelevän näkönen typykkä, jota ei voi väittää rumilukseksi. Te, neiti ootte sievä – ei kuin kaunis. Justiinsa sen näkönen kun mä haluaisin olla.”
Useasti saman kohteliaisuuden kuullut Marlanne kiitti, vaikka olisi näyttänyt ennemmin Hollylta. Kohteliaisuus oli sentään tullut täydestä sydämestä. Samainen kohteliaisuus oli joidenkin aatelisnuorukaisten suusta kuultuna lähinnä liehakointia. Mikäli Holly olisi puettu kalliiseen leninkiin, hänellä olisi ollut joitain koruja ja vähän punaa ja puuteria kasvoillaan, hän olisi päihittänyt monet herrasneidit ulkonäöllään. ”Tulet kuulemaan saman kohteliaisuuden vielä monesti”, Marlanne vakuutti.
Kirjaston kokoelmista löytyi Marlannelle melko tuore hevosten jalostamista käsittelevä kirja. Aloitettuaan kirjan omassa huoneessaan hän havaitsi teoksen oikein mielenkiintoiseksi luettavaksi. Kamarineitonsa Margot’n ilmaantuessa emäntänsä huoneeseen tämä olisi muuten voinut jäädä kirjan pariin, jollei hän olisi halunnut valmistautua nopeasti aamuratsastukselle.
Tukevatekoinen kamarineito Margot kertoi emännälleen kreivittären tulevan katsastamaan neidin vaatevaraston, kun Marlanne olisi palannut ratsastusretkeltään.
”Äitipuolipa on poikkeuksellisen varhain jalkeilla”, pukeutuva Marlanne tuhahti.
”Joennah käväisi täällä. Kreivitär nukkui ainakin silloin. Rouva kreivitär oli saanut eilen päähänpistonsa ja käski Joennahia ilmoittamaan hänen visiitistään heti kun Joennah on jalkeilla.”
Joennah oli ollut äitipuoli Brünhilden kamarineito jo hänen ollessaan nuori tyttö. Pitkävartinen ja -kasvoinen palvelijatar oli äitipuolen itsensä jälkeen herrattarensa suurin ihailijatar. Nainen pyrki jäljittelemään mahdollisimman paljon kreivittären alentuvuutta, teennäisiä eleitä ja puheita.
Takan eteen oli tuotu syvä istuma-amme Marlannen palattua ratsastamasta.
”Nyt minä ainakin otan pitkän kylvyn”, palvelijattarensa avustuksella alastomaksi riisuutunut aatelisneito tokaisi kokeiltuaan varpaillaan veden lämpötilan olevan sopiva.
Kreivitär Brünhilden purjehtiessa pyntättynä ja metrien päähän parfyymilta tuoksuvana tytärpuolensa kamariin tämä oli jälleen pukeissa. Margot sai kartanon valtiattarelta käskyn esitelle hänelle Marlannen vaatevarastoa.
”Mietitäänpä vähän miksi sinä olet täällä tonkimassa minun vaatevalikoimaani”, Marlanne oli pohdiskelevinaan esittäen hidasjärkistä.
”Haluan katsoa tuota vaaleankeltaista leninkiä”, virkkoi Brünhilde katsahtaen Marlanneen viileästi olkansa yli. Hän puolestaan tekeytyi kuuroksi aviomiehensä tyttären verhotulle ivalle ja keskittyi pelkästään tämän leninkeihin.
Tytärpuolen vaatevarasto kuuli tuomionsa pienen ikuisuuden jälkeen, ja Marlanne otti sen vastaan ivahymy kuin suutelemiseen luoduilla huulilla. ”Jos olisit kaupunkilaistyttöjen seurassa, jokainen tietäisi heti kuka asuu maalla. Pukusi eivät ole viimeisintä huutoa Palanthasissa, ja monet niistä ovat liian yksinkertaisia.” Yksinkertaisuus ei ainakaan vaivannut kartanonrouvan asuja, vaan niistä oli turha etsiä sitä ominaisuutta. ”Siispä tarvitset uusia vaatteita. Ommelkoon Darle alkajaisiksi kaksi tanssiaispukua, etteivät ostamani leninkikankaat pölyty enää kauemmin turhanpantteina. Vaaleanvioletti ja taivaansininen pukevat sinua oikein hyvin. Alkakoon Darle ommella ensimmäistä leninkiä huomenna.”
Marlanne risti kätensä puuskaan rintansa alle. ”Olemmeko lähdössä jonnekin vierailulle, vai oletko järjestämässä tanssiaiset?”
”Aiomme järjestää isäsi kanssa päivälliset sukulaisillemme ja ystävillemme reilun kolmen viikon kuluttua.”
Vaikkei Marlanne sanonut kuin ”vai niin”, hänen äänensävynsä ja vähän vinojen silmiensä katse kertoivat, ettei hän arvostanut yhtään isänsä toista vaimoa.
”Asennoitumistavassasi on paljon parantamisen varaa”, kreivitär Brünhilde tokaisi terävästi ja nipisti nuorta tyttöä tuntuvasti käsivarresta. ”Kohtelen sinua kuin olisit oma tyttäreni, minun omaa lihaani ja vertani. Paljon paremmin kuin joku muu miehensä edellisen vaimon lapsia.”
”Tuota sinä et usko itsekään”, Marlanne näpäytti piittaamatta suulautensa tietävän toista nipistystä, ja siitä että äitipuoli moitti hänen olevan kiittämätön.
Isänsä toisen vaimon suljettua oven jäljessään Marlannen ivanaamion kiinnitysnauhat avautuivat tiukalta rusettisolmulta. Teräväkielisyydestä ei ollut tietoakaan hänen käskiessään Margot’ jättämään hänet yksin. Tyttö käpertyi pylvässängylleen hautaamalla kasvonsa kirjailuista jäykkään päiväpeitteeseen. Hänellä oli ristiriitainen olo; hänellä oli täysi oikeus itkeä pahan mielensä tähden, mutta hän ei voinut olla tuntematta häpeää koettuaan menettäneensä kasvonsa. Hempukka Marlanne ei ollut sisukas ja vahva naisenalku. Hempukka Marlanne kykeni ainoastaan esittämään vähän aikaa sellaista tyttöä.
Varmaan äitipuolen hermot olivat ”liian usein” koetuksella huonosti käyttäytyvän tytärpuolen vuoksi. Ketkään muut paitsi Aaveprinsessa ja kanarialintu Esikko tiesivät äitipuolen pahoittavan Marlannen mielen ja saavan hänet itkemään.
Kateus ei ollut lakannut elämästä kreivitär Brünhilden mielessä kreivitär Dajaanen siirryttyä ajasta ikuisuuteen. Silmänsä uljaalta ritarilta näyttävään ylimykseen iskenyt Brünhilde uth Dershek olisi halunnut jo yhdeksäntoista vuotta sitten Portdalen kreivittäreksi. Rikkaan silkkikauppiaan tytär riisti häneltä sen mahdollisuuden.
Samalla seinällä johon vuoteen pääty nojasi, roikkui kreivitär Dajaanea esittävä rintamuotokuva. Äiti oli teetättänyt muotokuvan elämänlahjanpäiväksi tyttärensä täyttäessä kahdeksan vuotta. Nykyinen kreivitär oli sinänsä komea nainen pitkine, erittäin kurvikkaine vartaloineen, paksuine hiuksineen ja raskainen ylimyksellisine piirteineen. Nainen näytti miesmäiseltä keväänraikkaalla tavalla kauniin, hivenen haltianaista muistuttavan Dajaanen rinnalla. Äitivainaan kauneus ei ollut jäänyt, sillä äiti oli ollut kaunis myös sisäisesti. Hänen äitinsä oli välittänyt aina enemmän muiden hyvinvoinnistaan kuin omastaan. Marlanne muisti heidän vierailleen alustalaisten mökeissä ja äidin rukoilleen torppareiden, kyläläisten, palvelusväen ja perheensä puolesta. Pyytäen Paladinea ja Mishalakalia siunaamaan ja varjelemaan heitä kaikkia. Rakastavalla ja ymmärtäväiselle äidille oli voinut uskoutua koska tahansa, sillä häneltä oli aina löytynyt aikaa lapselleen.
Äitipuoli ei viitsinyt ikinä vierailla torppareiden luona saati heittää helmiä sioille suhtautumalla ystävällisesti rahvaaseen. Hän, aatelisrouva seurusteli vain ylimystön jäsenten ja muiden hyväosaisten kanssa. Palvelusväellä ei sentään ollut minkäänlaista syytä pelätä rouva kreivittären taholta läimäytystä tahi nipistystä kivuliaampaa, fyysistä kuritusta. Solamnian ritarit olivat hyvin hurskaita, joten äidinmaidossa (kuvainnollisesti) säännön ja lain imenyt äitipuoli oli saanut hyvin uskonnollisen kasvatuksen. Uskonnollisuus kuului Brünhilde uth Dershek Portdalen elämään. Uskonnollisuuden aitous oli asia erikseen. Julkisivun helposti kuluvaa kultausta.
Kreivitär Brünhilden oli hyvin, hyvin vaikea sulattaa kahta tosiseikkaa: Marlanne oli hänet päihittäneen naisen tytär ja melkeinpä ulkoisesti mokoman peilikuva. Luonteeltaan tyttö oli temperamenttisempi, malttamattomampi ja itsepäisempi. Empaattisuus ja heikompien puolustaminen olivat äidin ja tyttären yhteisiä luonteenpiirteitä. Kuukautistensa alettua neljätoistavuotiaana Marlannen ei ollut tarpeen kyetä näkemään tulevaisuuteen. Saavutettuaan tietyn iän hänet patistettaisiin löytämään varakas ylimys aviopuolisokseen. Äitipuoli oli huolehtinut alustavasti siitä että Marlanne oli esitelty alustavasti muutamille nuorille ylimyksille ja heidän vanhemmilleen. Neito epäili kartanon emännän ottaneen isän kanssa puheeksi hänen naittamisensa, vaikkei kumpikaan ollut jutellut aiheesta hänen kanssaan.
Bertrand ja Dajaane olivat avioituneet rakkaudesta. Isä oli tainnut solmia toisen avioliittonsa päästäkseen eroon yksinäisyyden tuntemisesta ja hankkiakseen perillisen. Isän toinen avioliitto ei ollut Marlannen ihanne. Tosin sekin oli vanhempien päättämää liittoa parempi vaihtoehto, jollaisen erään äitipuolen ystävättären keskimmäinen tytär oli solminut puolitoista vuotta sitten. Odottikohan sama kohtalo häntä, tosirakkaudesta uneksivaa tyttöä?
Itku ei ollut loppumaan päin. Itkijä piittasi ja välittänyt siitä, mitä Brünhilde uth Dershek ajatteli hänestä. Äitipuoli janosi hankkiutua hänestä eroon yhtä palavasti kuin maanviljelijä tuholaiseläimistä.
***
Marlanne heräsi yöllä. Nukahtamisessa oli kestänyt eikä hän ollut ennättänyt nukkua kauan levotonta, huonolaatuista unta. Hänen alitajuntansa oli huudahdellut säännöllisin väliajoin, ettei Marlanne ollut yksin. Kamarissa oli muka tuntematonta sihahtelevan terävää kieltä puhuva muukalaisnainen kuiskimassa painajaisia hänen korvaansa. Painajaisia näkymättömästä pedosta. Alitajunnan epäilys vaikutti vähän vainoharhaiselta. Hullujen ajatuksilta. Painajaisethan johtuivat esimerkiksi liian vilkkaasta mielikuvituksesta tahi stressistä ja muista tavanomaisista syistä.
Yhdellä vilkaisulla vuoteesta käsin huomasi, ettei huoneessa ollut hänen lisäkseen ketään muita paitsi kanarialintu Esikko. Lintu nukkui pää siiven alla suuressa häkissään.
Marlanne kaatoi hopeapikariin vettä ja kulautti kolmella kulauksella sen sisällön janoonsa. Luettuaan kymmenisen sivua hevosjalostusta käsittelevää kirjaa hänen luomensa rupesivat tuntumaan raskailta. Kirja laskettiin yöpöydälle ja peite kiskottiin kaulaan asti. Mutta Marlanne, täällä oli joku! alitajunta väitti hänen ollessaan nukahtamisen partaalla.
”Kuka muka?” neito tuhahti. ”Kärpänenkö?”
Ihan varmasti täällä oli joku! alitajunta muistutti rasittavasti kuin kentti, joka toisteli höpöhöpötarinoidensa olevan totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti