Marlannen uskottu
Darle ojensi Margot’ käsivarrellaan roikottamansa leningin. Lyhyt ja gasellinvartaloinen, nuorehko Portdalen kylässä asuva ruskeaverikkö ompeli usein kartanon herrasväelle. Darlen ompelujälki kelpasi kreivittärellekin, sillä hän osasi loihtia mitä tahansa kankaasta huomaamattomine ja vahvoine pistoineen. Kaikkein mieluiten kreivitär teetti leninkinsä kaupunkilaisompelijattarilla.
Ompelijatar ja kamarineito auttoivat leningin alushameisillaan olevan kartanonneidin ylle. Vaaleanvioletissa silkkileningissä oli laaja o-pääntie, jota kiersi valkeakukallinen ruusuköynnös. Polviin ryöppyävissä hihoissa oli halkio kyynärpäiden kohdalla. Marlannen tummanruskeiden ripsien reunustamat sinisilmät näyttivät orvokinsinisiltä hänen ollessaan pukeutunut Darlen aikaansaannokseen.
”Marlanne-neiti näyttää tosi kauniilta”, Margot kehui pälpättäen.
”Puku on kaunis kuin mikä. On hankalaa valita yhtä parasta puolta, mutta kallistun ehkä ruusukirjailun kannalle. Äitini olisi halunnut minun käyttävän juuri tällaisia pukuja”, Marlanne totesi puolittain itsekseen katsahtaen muotokuvassaan hymyilevään äitiinsä.
”Te ette koskaan valita, vaikka mä en saisikaan mitään prinsessapukua aikaiseksi”, ompelijatar virkkoi hymähtäen. Hän astui lähemmäs arvioimaan pukua ammattilaisen silmin. ”Hmmph vyötäröltä on otettava vähän sisään että tämä istuu kuin hansikas. Mä arvioisin että kaksi senttiä.”
Marlanne nyökytteli, vaikka hän oli tarkoittanut mitä oli sanonutkin.
Ompelijattarella oli ompelutarvikkeita mukanaan, niinpä hän alkoi kaventaa tanssiaispukua merkittyään nuppineuloilla ylimääräisen kankaan. Marlanne-neiti sovitti uudelleen leninkiä paikalle haetun äitipuolensa katsellessa. Kreivittären vaatteisiin kohdistuva kiinnostus ei rajoittunut hänen omiin vaatteisiinsa, koska hän tahtoi vaikuttaa koko perheen vaatetusasioihin. Niin sanottujen edustusvaatteiden ollessa kyseessä hän oli diktaattoria pahempi. Äärimmäisen siistiin ompelujälkeen pyrkivän Darlannen tyytyväisyys ei ratkaissut; Portdalen kreivittären oli julistettava kelpuutettavansa leninki. Kyläläinen sai tyytyväiseltä kreivittäreltä käskyn aloittaa toinen puku taivaansinisestä kankaasta.
Oleskellessaan omassa seurassaan huoneessaan isovanhemmilleen kirjoittamiseen ryhtymistä suunnitellut Marlannen muisti unohtaneensa parfyymin suihkauttamisen. Hän käytti parfyymiä päivittäin. Ihan pikkaisen eikä parfyymissä kylpien kuten äitipuoli. Hänen parfyymipullonsa nököttivät tiiviissä rykelmässä kirsikkapuisella kampauspöydällä, jossa Marlannen muitakin kaunistautumistarvikkeita säilytettiin. Hän avasi suosikkituoksunsa, jasmiiniparfyymin sipulinmuotoisen korkin. Pullosta pöllähti tyystin erilainen haju.
Ei haju, suorastaan löyhkä. Lemu oli sekoitus tulikiveä, tuhkaa ja vielä järkyttävämpiä ainesosia, jotka pistivät vaaleaverikön yökkimään. Kuoloa, lahoamista ja verta. Hirvittävä löyhkäsekoitus oli rääkkiä Marlannen hajuaistille ja vatsalle. Häntä alkoi oksettaa kuin oksennustaudissa. Parfyymipullo lipesi hänen kätösistään vuotamaan kallellaan pukeutumispöydälle. Vaaleaverikkö ampaisi yöastialle hampaat yhteen purtuina antamaan ylen niin monesti, ettei hänen vatsassaan ollut jäljellä mitään oksennettavaa.
Kuvotuksen kaikottua Marlanne huuhteli oksennuksenmaun suustaan. Sinisilmät pälyilivät vauhkoina jokaista huoneeseen lankeavaa varjoa. Hän tahtoi sännätä pakoon epätietoisena siitä, missä hän olisi turvassa. Pelko oli hänen pakokauhuaankin suurempi kovertaessaan hänen mielensä ja ruumiinsa ontoksi. UHKA ON TODELLINEN. MINUA VAINOTAAN OIKEASTI. PELKÄÄN. EN TIEDÄ MITÄ ODOTTAA, MITÄ PELÄTÄ. AINA VAIN PAHEMPAA JA PAHEMPAA. KAMMOAN PELKÄÄVÄNI KOKO AJAN, UNESSA SEKÄ VALVEILLA NIIN, ETTEN KYKENE AJATTELEMAAN MITÄÄN MUUTA. PELKÄÄN ETTEN KYKENE TUNTEMAAN OLOANI TURVALLISEKSI, VAIKKA SE ON JOKAISEN SYNNYINOIKEUS! hän ajatteli mieli hysteerisesti kirkuen.
Vierähti kaksi tuntia ilman että Marlanne sai otetta ajatuksistaan, ruumiistaan saati elämästään. Kuullessaan oven kahvan kääntyvän jalat koukussa rintakehää vasten istuva tyttö irrotti leukansa polvistaan. Se oli hopeatarjotinta kantava Sharron-sisäkkö.
”Välipalaa neidille”, Sharron sanoi ja laski vuoteelle kannullisen vadelmamehua ja palan mustikkapiirakkaa sisältävän tarjottimen.
Neiti kiitti mumisten katsomatta lainkaan Sharron-piian suuntaan.
”Ootte kuin aaveen nähnyt.”
Kermanvaalea hipiä oli valahtanut kalmankalpeaksi, ja sinisilmät olivat pullistuneet silmäkuopissa.
”Päätäni särkee ihan hirveästi... Siksi en näytä hehkeältä”, vaaleakiharainen neito valehteli. ”Otin äsken päänsärkypulveria, mutta se ei vaikuta hetkessä.”
”Yksi hajuvesistänne on näköjään kaatunut pukeutumispöydällenne. Arviolta puolet on valunut pöydälle.” Sisäpiian nostaessa pullon pystyyn kuului vaimea kolahdus. ”Mä käyn heti hakemassa rätin ja sangollisen vettä taikka tuo lorahtanut hajuvesi imeytyy osittain pöytään. Nyt täällä haisee jo kuin hajuvesipullossa. Yks kaks sitä hajua ei saa pois”, Sharron totesi pyyhältäessään avaamaan yhden ikkunan.
”Olen ollut tänään hajamielisempi kuin höpsähtänyt vanhus”, Marlanne sanoi palvelustytölle. Haisee kuin hajuvesipullossa? hän äimisteli ajatuksissaan.
Lahoaminen, veri, kalma, tulikivi ja tuhka eivät täyttäneet tilaa vahvalla lemullaan. Jasmiiniparfyymipullosta peilipöydälle valunut neste ja pullo haisivat, pikemminkin tuoksuivat sille mille kuuluikin. Haju oli palautunut entiselleen kuin noiduttuna.
Koskematon tarjotin todisti lemun olleen totta. Mikään alitajunnan inttämisepäily ei ollut kyseessä.
Siivoamisvälineiden kanssa palanneen Sharronin pyyhkiessä pukeutumispöytää Marlanne mietti kuumeisesti kenelle hänen kannattaisi oikeasti kertoa tapahtuneesta. Kuka ihminen uskoisi todistusaineiston puuttuessa hänen puhuvan totta? Isä mahdollisesti? ”En väitä sinun olevan hullu, kultaseni. Vilkas mielikuvituksesi on voinut vetää sinua sievästä nenästäsi. Annoit ylen, koska olet syönyt jotain sopimatonta tahi olet sairastumassa. Pitäisi varmaan lähettää sana sisar Justinelle.” Parantaja oli iäkäs kylässä asuva Mishkalin vihitty. Marlanne oli nieleskellyt kyyneleitä, kun isä ei ollut suostunut uskomaan hänen aiheellisia valituksiaan tämän armaasta puolisosta. Äitipuoli ei missään tapauksessa. Kristoferen oli liian pieni vaivatakseen lapsenmieltään isojen ihmisten huolilla ja murheilla. Olkoonkin poika puoliksi rasittavan Brünhilde uth Dershekin lapsi, niin arvonimen perijän isosisko halusi hänen elävän hyvän lapsuuden. Holly, Holly Nahkuri. Kartanonneidiltä ei päässyt kuulemaan perusteluita Hollyn valitsemiseen uskotuksi. Tyttö uskoi ja tiesi punapäisen piian uskovan häntä ja olevan jokasuhteessa hänen luottamuksensa väärti.
Palvelijoiden syödessä päivällistään Marlanne-neiti poikkesi heidän ruokailutilassaan. Koko palvelusväki ei mahtunut yhtä aikaa pitkän suorakaiteenmuotoisen pöydän ääreen aterioimaan, niinpä ulkotöitä tekevät palvelijat söivät sisäpalvelijoiden jälkeen. Tallirenki Jemin koettaessa pujahtaa yhdeltä keittiöpiialta vapautuneelle paikalle nuorukainen sai läksytyksen rouva Jonnonilta. ”Odotat vuoroasi, Jem. Karjapiioilla on ryntäät siinä missä sisäpiioilla ja keittiöpiioillakin.” Nainen loi teräksenharmaan katseensa Hollyyn ja tytöstä Jemiin.
”Juu, rouva Jonnon”, Jem urahti yrittäen iskeä silmää veijarimaisesti tallustaessaan pois.
Osa ruokailijoista nousi kumartamaan ja niiaamaan pantuaan merkille kreivin tyttären. Marlanne kehotti käden huitaisulla heitä jättämään pokkuroinnit väliin. ”Tulisitko juttusilleni syötyäsi, Holly?” kysyi Marlanne.
”Tulen, neiti.”
”Älä kiirehdi noin paljon minun tähteni”, Marlanne huomautti piian haarukoidessa nopeasti ruokaa suuhunsa. ”Voit syödä rauhassa lautasesi tyhjäksi.”
”Neiti kertoo vaan mulle, mitä hänellä on sydämellään”, nahkurin tytär kehotti kaksikon sulkeuduttua Marlannen kammioon.
Marlanne kiersi huvenneen jasmiiniparfyymipullon auki ja käski palvelustyttöä haistamaan sitä. Sitten hän purki sydäntään kuuntelijalleen.
”Mä uskon että te puhutte totta. Krynnissä voi tapahtua vaikka mitä -”
Heiveröinen hymy ilmestyi Marlannen huulille.
- ”koska tää on tulvillaan kaikkea maagista”, Holly virkkoi uskaltaen laskea karhean kätästensä aatelisimmen kämmenselälle. ”Mulla on oma epäilykseni siitä, mitä teille on voinu käydä.”
”Millainen?” kysyttiin hermostuneen kiinnostuneesti.
”Siis – siis mä en uskaltais väittää, että mun epäilykset osuis oikeaan teidän kohdalla...”
”Vähät minä siitä.”
”Täti kerto kahesta veljeksestä”, aloitti Holly. ”Molemmat oli maanviljelijöitä, mutta toinen oli paljon vauraampi, pidetympi ja sillä oli nätimpi vaimo. Melkein kaikki muukin suju hyvin vauraammalta veljeltä. Sen veli oli kantanu kaunaa toisen menestyksen takia lapsesta lähtien. Aikamiehenä sen kateus äity ihan vihaksi. Halus satuttaa veljeään, vaikka se oli aina ollu ystävällinen ja avulias. Tosi pahasti.”
”Tädin kotikaupungissa kierteli mustakaapunen velho kaupittelemassa taikojaan ja rohtojaan. Monet kipitti karkuun, kun ne näki vilauksenkin kaavunliepeestä. Mutta kateellinen veli keräs rohkeutensa ja meni velhon juttusille. Kysymään sen toisen ihmisen kirouksen hintaa. Se makso velholle, vaikka osa sen perheen niukoista säästöistä hupeni. Sitten vauraammalle veljelle alko tapahtua ikäviä.” Lyhytkyntiset sormet raapivat ohimoa. ”Mä en muista hyvin kaikkea, mitä kirous sai aikaan. Sen mä muistan että maatalon emännälle tuli keskenmeno, osa sadosta menetettiin ja elikoita kuoli. Loppu on unohtunu multa.”
”Muuten vaikuttaisi että minun ylleni on langetettu kirous, olenhan nähnyt erittäin puistattavia painajaisia”, vaaleaverikkö tuumi hiljaa.
”Millaisia painajaisia?”
”En halua puhua niistä?”
”Sitten teidän ei tarvitse.”
Kirous ei ollut muuttanut parfyymin hajua eikä palauttanut sitä entiselleen. Jonkin sorttinen magian käyttelijä oli sen takana. Tuollaisen yksinkertaisen häijyn loitsun langettajan ei tarvinnut olla suurta maagikkoa nähnytkään. Marlanne ja muut ulkopuoliset eivät tienneet kuin hiukan magiasta, mutta pölvästikin älysi painajaisten loihtimiseen kaivattavaan keskinkertaisia taikavoimia. Typerän kauhistuttavaa. Kylässä, kartanossa ja torpissa ei asunut ketään taikuuden harjoittajaa, tuskin naapurikylissäkään. Ei käynyt järkeen että mustan magian käyttäjä oli valinnut Marlanne Portdalen uhrikseen ja ilmestyi tämän makuukammioon öisin. Siinä olisi silloin järkeä, jos isä olisi vainonnut maagikkoja toteuttaakseen rouvansa oikkuja. Äitipuoli suhtautui velhoihin pelokkaan vihamielisesti riippumatta heidän kaapujensa väristä. Yksi korkeimman taikuuden torneista sijaitsi Palanthasissa. Ken tiesi vaikka äitipuoli olisi loukannut velhoja ja velhottaria. Ryhtyisivätkö koston seuraamuksista tietoiset velhot kostamaan? Marlannen päätä kivisti tällaisten asioiden ajatteleminen. Yksittäinen velho tahi muutamat velhot voisivat kostaa vihansa kohteelle. Vielä häijymmiksi heittäytyessään he voisivat kostaa vihamiehen rakkaille. Pian saadakseen heti kostonsa. Myöhemmin saadakseen hupia kohteen yllättämisestä ja tämän ylivarmasta optimismista.
”Velho tai velhotar on selvästi kaiken takana”, Holly tokaisi ehdottoman varmana.
”Olisitko sinä valmis tulemaan tänne kanssani vahdiksi, vaikka yöunesi jäävät hyvin lyhyiksi tahi kokonaan väliin?”
Kuparikutri punastui somasti. ”Musta ollaan tekemässä sankaritarta. Apua, Apua! Mä nukun mielihyvin parin tunnin yöunet, jos mä yllätän pahan maagikon rysän päältä ja autan samalla lopettamaan sen touhut.”
”Tulet sitten tänne kun teidän palvelijoiden on aika käydä levolle. Jos huonetoverisi utelevat oletko menossa tapaamaan jotain miestä tahi he kantelevat rouva Jonnonille, kerrot missä olit tai minne olet menossa”, Hollya ohjeistettiin, ennen kun tämä lähti.
Yöpaitaan pukeutunut Marlanne oli polvistunut vuoteensa vasemmalle puolelle lausumaan iltarukoustaan Hollyn tullessa illalla hänen kammioonsa. Holly pysyi vaiti, kunnes Marlanne oli lopettanut rukoilun.
”Iltaa, Marlanne-neiti.”
”Hyvää iltaa, Holly. Ennätit tänne kreivin aikaan. Käykäämme nyt suunnitelmamme läpi.”
”Oon kuulolla.”
Marlannen kerrottua suunnitelmansa Holly teki oman ehdotuksensa. Armollinen neiti voisi mennä oikeasti nukkumaan eikä vain olla menevinään, sillä yksikin vartija riitti. Muistelemalla karmeimpia kummitusjuttuja Holly pysyisi hereillä piilopaikassaan. Marlannea piti suostutella oma aikansa, ennen kun hän hyväksyi sellaisen menettelytavan.
”Olet todella kiltti ottaen huomioon sinun olevan uupunut päivän töistä”, Marlanne ei voinut olla ylistämättä hellästi.
”Yritän olla mahdollisimman kiltti melkein kaikille. Muuten – saisinko mä hyräillä teille laulun, jota mun äiti aina hyräili mulle ja mun sisaruksille?” punapää kysyi. ”Se kutsu aina sitä Nukahtamislauluksi, vaikka mainitsi sen oikean nimen.”
”Äiti lauloi minulle aika usein peiteltyään minut. Hänen kirkkaana solisevaa lauluääntään oli aina ihanaa kuunnella”, muisteltiin. ”Hyräile vain äidiltäsi oppimasi laulu, niin nähdään onko se nimensä veroinen”, aatelisneito naurahti.
Hollyn hyräily oli matalaäänistä, Pylvässängyssä makaava kuuntelija ei ollut kuullut ennen tuota melodiaa. ”Nukahtamislaulu” ei valanut kuuntelijan sieluun saakka rauhaa kuten Dajaanen laulut. Koko laulu ei rentouttanut lainkaan. Marlannen mielensä peränurkkaan paiskaama minuus sanoitti sävelmän, sihahtaen lausutuilla julmuuden oodeilla. Riippumatta siitä että Marlanne ei ollut tietävinään omista mielikuvistaan, hänen olisi tehnyt mieli käskeä Hollya lopettamaan. Hyräily ei kestänytkään kuin hetken.
Neidon nukkumat tunnit kuluivat ilman painajaisia. Tietenkään Holly ei ollut enää aamulla kamarissa mentyään nukkumaan pari vaivaista tuntia omaan sänkyynsä. Margot’n pyyhältäessä emäntänsä huoneeseen hän käski tätä menemään ilmoittamaan, että sisäpiian olisi tultava tapaamaan häntä sitten kun hän joutaisi.
Kamaripalvelijatar palasikin Holly vanavedessään. Emännän käskettyä Margot’a jättämään itsensä ja Hollyn kahden hän näytti pettyneeltä ja nyrpeältä. Arvatenkin tunsi asemansa uhatuksi.
”Tuliko velho eilen huoneeseeni?” vaalea neito kysyi huudahtaen, kun ylimääräisiä korvia ei ollut enää kuuntelemassa.
”Ei tullu – ei tullu ketään, armollinen neiti.”
”Mutta, mutta...” Armollinen neiti harppoi katkeamatonta ympyrää pylvässängyn jalkopään edessä. ”Olethan voinut torkahtaa vähäksi aikaa, ja velho on ollut silloin paikalla. Kai velho on voinut myös saada taioillaan selville sinun olleen vahdissa, eikä hän ole tullut sen takia. Onhan velho voinut vaivuttaa sinut uneenkin.”
”En mä sallinu itseni nukahtaa, ennen kun lähdin omaan sänkyyn. Vannon kautta kiven ja kannon”, Holly sanoi käyttäytymättä ujostelevasti.
Toinen jatkoi harppomista.
”Armollinen neiti?”
Sikeäuninen Margot olisi nukahtanut vartioon jouduttuaan, Marlanne mietiskeli. Se palvelijatar ei kestänyt minkäänlaista epämukavuutta, Holly kesti matkattuaan kuusikymmentä kilometriä jalkapatissa. Valvominen ei tainnut olla Hollylle hirveän epämukavaa.
”Sitten velho ei tullut. Hän halusi käyttää yönsä johonkin muuhun, esimerkiksi nukkumiseen tai loitsukirjojensa selailuun.” Puhujan viljelemä iva olisi tehnyt velhon ärtyisäksi, mikäli hän olisi ollut kärpäsenä katossa.
”Se vois tulla tänä yönä, seuraavana tai jonain muuna yönä. Neiti saa musta jatkossakin yövartijan.”
”Olen hyvilläni siitä että olet täällä. Tänä yönä olet silti saava nukkua kunnon yöunet.”Koeajalla oleva piika ei saisi olla liian väsynyt työntekoon, jottei hän suorittaisi askareitaan hutiloiden ja nuokkuisi. Siinä tapauksessa Marlanne Portdalen ja Holly Nahkurin olisi hyvästeltävä toisensa.
Kukaan ei tullut toiseksi vartijaksi seuraavaksi yöksi. Marlanne ei tuntenut minkäänlaisia väsymyksen merkkejä, sillä hänen hermonsa olivat jännittyneet yhtä kireiksi kuin harpunkielet. Vaikkei huoneessa ollut liian kuuma, hiki tihkui hänen ihohuokosistaan senkin jälkeen kun hän oli avannut toisen moniruutuisista ikkunoista. Suorat helmihampaat näykkivät sorminiveltä peittävää ihoa kuten Marlannella oli tapana tehdä hermostuksissaan, leikki-ikäisestä asti. Häntä kadutti se, ettei hän ollut pyytänyt Margot’a tuomaan patjaansa hänen huoneeseensa.
Tuskin hän voisi ottaa kamarineitoaan uskotukseen tässäkään asiassa. Emännästä ja palvelijattaresta ei ollut tullut toisilleen läheisiä Margot’n palveluvuosien aikana. Se oli periaatteessa kapinointia Brünhilde uth Dershek’n ylennettyä ahkeraksi ja oppivaiseksi kehumansa sisäpiian kaksitoistavuotiaan tytärpuolensa kamaripalvelijattareksi. Tyttö oli pyrkinyt useaan otteeseen saamaan jonkun toisen kamaripalvelijattarekseen keskustelemalla isänsä kanssa. ”Eikös Margot ole hoitanut työnsä hyvin?” kreivi Bertrand oli tiedustellut. Marlanne oli vastannut sen pitävän paikkansa, niinpä isän – ja solamnialaishienostelijan (joksi Marlanne oli ristinyt äitipuolensa) silmissä Margot oli ansainnut aikapäiviä sitten paikkansa. Patjallaan samassa huoneessa kuorsaava palvelijatar olisi tuonut aatelisimmelle turvallisen mielen.
Marlanne lopetti jatkuvan makuuasennon vaihtamisen ja peitteidensä kiskomisen. Neitonen kääntyi oikealle kyljelleen, sulki mantelinmuotoiset silmänsä ja pyrki hengittämään tasaisen raskaasti. Hän pähkäili mikä olisi oleva seuraava askel, mikäli paha velho tupsahtaisi tänä yönä kartanoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti