Lahjakkuus lahjakkuutena

Author: Hannabella
Beta: Finin Ria
Pairing: Aro/Jane
Rating: K-11
Genre: drama
Kirjoitettu: vuonna 2011 kuten muutkin Twilight-ficcini
Summary: ”Puhutte ikään kuin olisitte katsoneet tulevaan. Minulla ei sen sijaan ole kuin tietämättömyyttä. En tiedä miten suhtautuisin kykyyni, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua.”






Englantilaiset kaksoset oli pelastettu viime hetkellä joutumassa taikauskoisten kyläläisten roviolle. Volturit olivat päässeet perille ”noitakaksosten” yliluonnollisista kyvyistä muutamia vuosia aiemmin, mutta he olivat päättäneet odottaa sisarusten varttuvan murrosikäisiksi. Alec ja Jane olivat viisitoista tahi kuusitoista Englantiin lähetettyjen kaartilaisten tuodessa heidät Volterraan. Keskusteltuaan nuorten kanssa ja tarkasteltuaan heidän ajatuksiaan Aro neuvotteli kahden veljikseen nimittämänsä miesvampyyrin kanssa. Caiuksen ja Marcuksen kanssa, jotka olivat yhtä ikivanhoja sameasilmäisiä kuin hänkin. Aro sai veljensä vakuuttumaan sisarusten potentiaalista, vaikka Caius oli aluksi vastahakoinen ja Marcus tapansa mukaan passiivinen.

Ihmisille tarjottiin kahta ääripäätä: kuolemaa tahi ikuista elämään maanpäällä liittymällä Voltureihin. Tarjoajan ystävällisyys, kohteliaisuus ja arvostuksen esimaku tekivät valinnasta ilmiselvän. Niinpä he valitsivat kuolemattomuuden, jonka itse Aro lahjoitti heille hahmotettuaan Eleazarin avulla heidän kykyjensä pääpiirteet. Kaksoset kestivät kuolettavaa tuskaa kuolevaisuuden joutuessa roviolle, astuivat likelle tuonelaa ennen kuin havahtuivat kolmantena päivänä uuteen elämään. He olivat muuttuneet muiden linnan vampyyrien kaltaisiksi. Hipiältään marmorinvalkoisiksi, graniitinlujaan olemukseen valetuiksi, punasilmäisiksi enkelidemoneiksi, joiden jokainen liike oli kuin balettitanssia.

Vastasyntyneiden erityiskyvyt olivat yhtä suurenmoiset, mutta Janen kyky kiinnosti Aroa vielä enemmän. Kivun illuusio oli Vanhimpien johtajalle kuin uusi lelu lapselle. Janen ja muiden Volturien hämmennykseksi Aro oli innokas koekaniiniksi, vaikka joku muu olisi voitu pakottaa siihen. Vaaleaverikkö suhtautui hyvin kielteisesti majesteetillisen hyväntekijänsä satuttamiseen; hänkään ei tiennyt millaiselta kyvyn käyttäminen tuntui käytännössä. Ja Valtias Aro oli tehnyt häneen vaikutuksen hienostuneisuudellaan, harkitulla esiintymisellään ja ulkomuodollaan. Mustahiuksinen vampyyriylimys oli yhtä aikaa ikinuori sekä ikivanha, nuoren miehen piirteineen ja vartaloineen. Utusilmät, pergamentti-iho ja käheä ääni nuoruuden vastakohtina.

Volterran herra maanitteli, maanitteli ja maanitteli lempeällä hymyllä ja hunajaäänellä. Viimein vampyyrineitosen tummanvaalea pää taipui nyökkäykseen, mutta hän puri alahuulensa sisäpintaa. ”Olen etukäteen pahoillani, Herrani”, sopraanoääni henkäisi.

”Älä vaivaa somaa päätäsi pahoittelemalla tehdessäsi tahtoni mukaan”, Aro virkkoi lipuen lähemmäs.

Häntä toteltiin vaaleaverikön keskittyessä kohteeseen. Silloin kivun hyöky sai Valtiaan tuupertumaan valtaistuinsalin lattialle salamanvälähdystä nopeammin vaihtaen mairean hymyn irveeseen. Solakan kehon kiemurtelu, ja nytkähtely lumosivat ja shokeerasivat samanaikaisesti. Henkivartijoilla – etenkin Aron Renata-nimisellä, henkilökohtaisella vartijattarella oli sydän kurkussa. Mestari sileät hiukset takertuneina sumppusäikeiksi. Heidän Valtiaansa avuttomana suojattomana ikuisuuden eroosiot esillä. Jane koki katsovansa näkyä sivusta, transsikuplansa sisältä uskomatta asetelmaa. Pitkää ja voimakasrakenteista miesvampyyria itseään hädin tuskin rintaan tapaavan pikku vampyyrittaren kipuilluusion nujertamana.

Transsitila vaimensi sen, mitä Aro mumisi. ”Riittää, kultaseni.” Vampyyritar totteli helpottuneena.

”Oletteko... oletteko kunnossa, Mestari?” Renata kauhisteli olleen ryntäämäisillään Aron luo, mutta tämä nousi istumaan huitaisten kädellään. ”Kiitos kysymästä, ystäväiseni”, vampyyrikuninkaallinen vastasi, ”mutta voin kerrassaan mainiosti. Jane-kultaseni?”

Renata mutristeli huuliaan ilmaisulle, Marcus huokaili ja Caius tuhahti.

”Niin, Herrani?”

”Lähtisitkö kanssani pienelle kierrokselle?”

”Kuten haluatte”, tyttönen virkkoi epävarmana hakien purppurakatseellaan toista puoliskoaan, Alecia. Mitä seuraavaksi? Virnistys vilahti veljen kasvoilla. Jane oli vähän itsevarmempi laskiessaan kätensä Aron käsivarrelle. Seuralainen näytti hänelle linnaa, josta hän ei ollut ehtinyt näkemään paljonkaan; yleisvaikutelman kolkosta eleganssista raskaine huonekaluineen ja synkkine värivalikoimineen. He viipyivät jossain huoneessa kauemmin, mutta joihinkin tutustuttiin pelkästään vilkaisemalla ja jatkettiin kierrosta. Vastasyntynyt jätti puhumisen oppaalleen vastaten lyhyesti ilmaisten kuuntelevansa. Toisen osoittama huomaavaisuus ja käytöstapojen esimerkillisyys tekivät hänet vaitonaiseksi. Ennen vampyyriksi muuttumista Janen kommunikointi oli rajoittunut Aleciin ja ivasäilällä pistelyyn.

”Jätetään vielä jotain odottamaan”, hymähti Aro. ”Näytän sinulle vielä tämän paikan.”

”Hyvä on. Ihan miten vain.”

Mestari avasi jykevät pariovet. ”Naiset ensin.”

Jane äännähti hämmästyneesti oven suusta avautuvalle näkymälle. Korkea huone oli lattiasta kattoon korkeiden kirjahyllyjen peitossa. Kirjoja täytyi olla tuhansia, niin paljon ettei edes keskimääräisen luostarin, opinahjon tai aatelislinnan kirjavalikoimaa voinut luultavasti pitää minään.

”Sangen vaikuttavaa, kultaseni?” Aro myhäili kuljettaen pitkiä sormiaan nahkakansiin sidottujen niteiden selkämyksillä. ”Volterran kirjasto on valehtelematta maailman suurin ja vanhin; täällä on teoksia ajanlaskua varhaisemmilta ajoilta sekä nykyaikaisimpia kirjoja.”

”Olen sanaton! Kirjat ovat kaltaiselleni luku- ja kirjoitustaidottomalle maalaistytölle vieras maailma nahkakansiin sidottuna. Olen ällistynyt, Herrani.”

”Volterran vampyyrittarelle”, korjattiin.

”Kaikki on minulle vielä kovin uutta. Tämä voimakkaaseen kehoon totuttelu. Kuolemattomuus.”

”Voi sulottareni, eipä aikaakaan kun sinäkin hallitset luku- ja kirjoitustaidon. Volterrassa on mahdotonta välttyä tieteiden ja taiteiden läsnäololta”, Volterran valtias hymähti. ”Sinä ja Alec tulette tottumaan kuolemattomuuteen ja yhteisöömme – sekä kykyihinne.”

”Puhutte ikään kuin olisitte katsoneet tulevaan. Minulla ei sen sijaan ole kuin tietämättömyyttä. En tiedä miten suhtautuisin kykyyni, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua.”

”Oikea suhtautumistapa löytyy ajan myötä.”

”Löytyköön!” vampyyrineito miltei huudahti. ”Tunnen silti itseni rauhattomaksi ilman teidän omaamaanne varmuutta.” Jane pyrähti Aron luo ja tarttui tämän käteen suuret silmät anovina. ”Pyydän... lukekaa jälleen ajatukseni sanoaksenne tuntevanne minut paremmin kuin minä tunnen minuuteni.”

”Kohentaisiko se mielialaasi?”

”Kohentaisi.”

”Sinun iloksesi”, vampyyriylimys lausahti pehmeästi hymy kujeillen huulillaan. Usvasilmät välähtivät ikään kuin katse olisi kirkastumaan päin, ja sielunpeilit vangitsivat Janen ajatusvirran toiseksi pääksi. Ajatustenluku ei tuntunut yksityisyyden riistolta totuttautumisen jälkeen. Itse asiassa oli helppoa antautua ammennettavaksi marmorikuoreksi. Sallimalla Aron nähdä kaiken – jopa sen mitä Jane ei kyennyt ymmärtämään – jättäytyi vanhemman ja viisaamman haltuun. Eheä kudos koottaisiin säikeistä, jolloin Jane oppisi tuntemaan Jane Volturin vähän paremmin.

”Kas niin, se oli siinä”, todettiin odotettua aiemmin. ”Luvassa vastauksia niitä kaipaavalle. Vastasit oikeastaan itse siihen kysymykseen, joka koski ristiriitaista suhtautumistasi. Niin, olet tottumaton kuolemattomuuteen. Muutama päivä sitten olit vielä ihminen ihmisten maailmaan sidottuna. Omaksunut vaistomaisesti käsitykset hyvästä ja pahasta, vaikka yksinkertaiset maalaistollot pitivät sinua ja veljeäsi pelkästään pahoina. (Ihmiset antaisivat vihaisina ja henkisesti satutettuina jopa ’kuolemattoman’ sielunsa laittaakseen loukkaajan kärsimään, mutta hylkäisisivät mahdollisuuden saatuaan kyvyn.) Vampyyrien maailmassa ei ole hyvää tahi pahaa. On vain volterralaisten vaalima laki. Suurenmoinen erityiskyky on ihmiselle kirous tai siunaus, mutta meille sitä, mitä se on pohjimmiltaan. Mittava lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa luonamme.”

”Miksi nauttia kyvystä, Jane – edes käyttäessään sitä oikeaan tarkoitukseensa? Miksi vaikuttua herruudestaan toisen osapuolen jäädessä avuttomaksi ja suojattomaksi? Haha! Siksi kultaseni, että saa käyttää kykyään ja näyttää lahjakkuutensa todistaen, ettei koko vaikuta mihinkään. Olet muutakin kuin punasilmäinen nymfi.”

”Kiitos, kiitos, Herrani!” suojatti henkäisi. ”Olette tehneet jo niin paljon minun ja Alecin hyväksi, etten voi lakata kiittämästä.”

”Älä sentään käytä ikuisuutta pelkkään kiittelyyn, vaan suhtaudu korkeaan asemaasi itsestäänselvyytenä lahjoittaen silloin tällöin suojelijallesi säteileviä hymyjä”, Aro naureskeli kehystäessään löytönsä lapsenkasvot käsillään ja silitteli Janen lyhyeksi leikattuja kutreja.

Kuusi kellonlyöntiä

Author: Hannabella
Beta: Nennananna
Rating: K-15
Genres: horror, rococodrama, one-shot
Warnings: ruumiita ja verta
Disclaimer: Vampyyrihovi irstaine asukkeineen kuuluu minulle.
Summary: Piikatytön oli nipistettävä korvalehteään uskoakseen olevansa valveilla. Gwen ei ollutkaan nukahtanut ladon ylisille heinissä kieriskelyn väsyttämänä, eikä hän ollut nähnyt pahaa unta.






Kylmässä ja pimeässä huoneessa ei ollut muita kalusteita kuin tuoli, pöytä ja kapea sänky kahisevine olkipatjoineen. Kesti oma aikansa, ennen kun Gwen Poisson käsitti joutuneensa vieraaseen paikkaan. Siihen miten hän oli päätynyt koppimaiseen huoneeseen, ei ollut kuin yksi mahdollisuus.

Hän muisti livahtaneensa maatilan riuskan ja karhumaisen rengin kanssa isäntänsä heinälatoon, jonne heillä oli tapana mennä huvittelemaan. Pierre-renki oli suikannut hänen punehtuneelle poskelleen pikaisen suukon, ennen kuin nuorukainen oli lähtenyt harppomaan poispäin ehtiäkseen nukkua pari vaivaista tuntia. Gwen muisti olleensa aikeissa hiipiä vähin äänin sisälle taloon matkan katkettua. Näkymättömät, selvästi aineelliset kädet olivat tarranneet käsivarsiin ja kiskoneet hänet mukaansa.

Shokeeraavan tilanteen oli täytynyt saada hänet pyörtymään näkymättömille käsivarsille, joten muistikuvien olemattomuus selittyi.

Piikatytön oli nipistettävä korvalehteään uskoakseen olevansa valveilla. Gwen ei ollutkaan nukahtanut ladon ylisille heinissä kieriskelyn väsyttämänä, eikä hän ollut nähnyt pahaa unta. Tuntui olevan hiljaista, äänetöntä kuin hiljaisuuden valtakunnassa. Kuulosteltuaan aikansa tyttö päätti uskaltaa laskea kätensä ovenkahvalle. Lukitsematon ovi avautui narahtaen pilkkopimeään käytävään. Maalaistyttö olisi halunnut perääntyä, ellei olisi tahtonut ottaa selvää pakomahdollisuuksista.

Hetkeäkään ei ollut hukattavissa, sillä Gwen ei voinut tietää milloin kaapparit päättäisivät tulla tarkistamaan oliko heidän vankinsa vielä tallella. Huone jäi jonnekin neidon edetessä käytävällä ilman minkäänlaista valoa tai suuntavaistoa. Käytävä jatkui loppumattomana aivan kuin se olisi vienyt maan ytimeen hänen tultuaan alaspäin viettävälle karkeatekoiselle portaikolle. Savun ja… palavan lihan lemuyhdistelmä sai nielaisemaan. Gwen kuitenkin pakottautui laskeutumaan portaikkoa.

Alhaalla oli niin kuuma, että hiki liimasi puseron selkään ja palmikoilta karanneet suortuvat ohimoille. Seinille kiinnitetyt soihdut paljastivat korkean ja luolamaisen tilan uuneineen. Palavan lihan haju täytti sieraimet niin pahasti, ettei hän voinut olla antamatta ylen. Gwen ei tajunnut kokkareisen sakean oksennuksen valuneen paidalleen ja sarkahameelleen kammottavien yllätysten vangittua hänen ruskean katseensa.

Uunien edustojen mustanpunaiset verilätäköt olivat jo itsessään etova näky, mutteivät mitään ruumiinosista kasattuihin röykkiöihin verrattuna. Hän oli tullut jonkinlaiseen krematorioon. Yhdessä kasassa oli torsoja, toisessa päitä, kolmannessa käsiä ja neljännessä jalkoja. Irti hakattujen päiden kaulantyngissä reunoiltaan repaleisina erottuvat puremajäljet saattoivat selittää miksi nämä poloiset olivat kohdanneet loppunsa. Raateluhampaiset hirviöt olivat ensin juoneet tappavan määrän uhriensa verta ja tuoneet ruumiit tähän kauhujen luolaan silvottaviksi. Hirviöiden polttouuneihin saatiin luultavasti tällä menetelmällä mahdutettua enemmän poltettavaa, jolloin ruumiit eivät jääneet lattialle levittämään kalman katkua.

Alhaalta ei päässyt ulos tai hän ei ainakaan kyennyt löytämään reittiä. Tuskin hän olisi viitsinyt edes yrittää etsiä, vaikka hänelle olisi kerrottu uloskäynnistä. Niinpä maalaistyttö nousi portaikkoa samaan käytävään, josta oli tullutkin. Tällä kertaa neito kokeili suunnata päinvastaiseen suuntaan. Käytävän päässä olevaa portaikkoa pitkin ei päässytkään ulos, vaan leveään marmorikäytävään. Gwen oli hämmennyksen vallassa liukastellessaan peilimäisellä lattialla; hän olisi olettanut olevansa palatsissa, ellei olisi nähnyt krematoriota. Hirviöt vaikuttivat asuvan yhtä hulppeissa puitteissa kuin aateliset konsanaan.

Tyttö ei tiennyt mikä sai hänet kääntämään oven kahvaa ja astumaan tilavaan etuhuoneeseen ottaen huomioon teon hyödyttömyyden. Umpimähkään valitusta ovesta pääsi tummansinisellä ja kultaisella, hiljattain muodista menneellä barokki -tyylillä sisustettuun, miehelle kuuluvaan huoneeseen.

Laskevan auringon viimeiset säteet laikuttivat itämaisten mattojen peittämän marmorilattian valolla, mutta brokadiverhot oli vedetty alkovissa olevan vuoteen eteen. Kauniiden verhojen takana makasi varmaan sanoinkuvaamattoman ruma sarvipäinen ja sorkkajalkainen hirviö. Uteliaisuus vei voiton pelosta saaden Gwenin raottamaan raskaita uutimia. Baldakiinin alta paljastui valkeaan palttinaan kääritty ihmisen muotoinen hahmo. Tyttö tarttui mekaanisesti hurstin yläreunaan ja veti sitä sen verran alemmas, että hirviön kasvot paljastuisivat.

Paljastuneet kasvot eivät kuuluneetkaan sarvipäiselle demonille eivätkä ne olleet edes vastenmieliset, vaan kaukana rumuudesta. Ne olivat kulmikkaat, korkeaposkipäiset kasvot kuperine nenineen, harmaanruskeine kulmineen ja varjoja heittävine mustanharmaine ripsineen. Olkapäille valuneet kutrit hohtivat yhtä kirkkaina kuin puhtain platina. Miehen iho oli yhtä tasaista ja lumivalkoista kuin marmori ja ohuet, punaiset huulet veren tahmentamat. Oikean veren tahmentamat huulet. Kalmanvalkoinen mies näytti uinuvan, näkevän kenties riettaita unia rivosta ilmeestään päätellen, mutta tämän rintakehä ei noussut eikä laskenut hengityksen rytmissä. Vaaleaverinen oli kiistatta äskettäin kuollut ruumiin tuoreudesta päätellen.

Kultakello kuului lyövän seinällä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi. Yhteensä kuusi kertaa. Vaalean miehen oli pitänyt maata kuolleena vuodeverhojen varjossa, mutta vainaja koki ylösnousemuksen kuuden kellonlyönnin aikana viisarien osoittaessa alkuillan tasatuntia.

Jäänsiniset kissansilmät porautuivat Gweniin hallitsevina ja peilaavina. Toinen ihmetteli tilannetta, itseään oksennuksen sotkemissa vaatteissaan todistamassa vainajan henkiin heräämistä. Aatelismies puhui.

”Etkö tiedä miten olet joutunut Château Broussoux’iin, tyttönen”, aatelinen totesi raukeasti. ”Oletko kenties eksynyt?”

”Mut kidnapattiin, monsieur”, syytti Gwen nyrpistellen isoa nenäänsä vaatteidensa oksennuskokkareille ja -länteille.

”Kidnapattiin? Kuka niin teki?”

”En nähnyt heitä, koska mun kaapparit olivat näkymättömiä”, tyttö kertoi epäluuloisena.

”Näkymättömiä”, aristokraatti toisti tuhahtaen. ”Pitäisihän sinun tietää, ettei näkymättömäksi muuttuminen ole mahdollista sen enempää kuin mikään muu yliluonnollinen.”

”Mikä te ootte kiistämään yliluonnollisuuden, sillä tehän nousitte äsken kuolleista”, palvelustyttö yritti, vaikka aatelisherran hämmennys vakuutti.

”Hahhah! Mielikuvituksesi on tainnut tehdä sinulle tepposet harhailtuasi vähän ennen kuin päädyit tänne. Minä en ole hetkeäkään ollut kuollut, vaan yhtä elävä kuin sinäkin.”

Gwen ei inttänyt vastaan.

”Olet varmaan nälissäsi ja janoissasi?” Kysymys olisi kuulostanut vähemmän ylimieliseen sävyyn lausuttuna miltei ystävälliseltä.

Kureliivin litistämästä vatsasta kuuluva nurina ja kuiva suu osoittivat kysymyksen esittäjän olevan oikeassa.

Paitahihaisillaan oleva ylimys veti hurstin päältään. ”Miltä kuulostaisi, jos söisit ja joisit sekä vaihtaisit jotain puhtaampaa yllesi ennen kun joku palvelijoistani lähtee viemään sinua kotiin?”

”Sehän olisi tosi ystävällistä teiltä”, Gwen kiitteli haluten uskoa pääsevänsä maatilalle isäntäväen sätittäväksi. Läimäytys tuntuisi yhtä lämpimältä kotiinpaluun toivotukselta kuin syleily, niin tavalliselta auttaessaan häntä unohtamaan krematorion ja elävän aatelisvainajan.

”Sanotaan että on autuaampaa antaa kuin ottaa.” Verenpunaisten huulten suupieliä venyttävä hymy leveni, kunnes veren täplittämät raateluhampaat paljastuivat. Silloin tyttörukka osasi nimetä kauniit hirviöt kummitusjuttujen vampyyreiksi. Veistä terävämpien hampaiden lävistäessä hänen kaulansa.


***

Yksi Broussoux’n palatsin krematoriossa työskentelevistä palvelijoista laski toviksi raskaan kirveen, jonka paino tuntui kuolemattomasta mitättömältä. Krematorioon oli toimitettu tavallista enemmän kuiviksi imettyjä ruumiita hänen armonsa Broussoux’n herttuan veripitoisten juhlien jälkeen. Vampyyri oli hakannut kaikkien muiden silvottavakseen määrättyjen ruumiiden raajat ja päät torsoistaan yhtä nuorta, palvelijattarelta vaikuttavaa naisvainajaa lukuun ottamatta. Tämä vainaja näytti levällään olevien silmiensä ja irvokkaasti vääristyneiden kasvonpiirteidensä perusteella kärsineen muita kuolleita pahemmin ennen verenhukkaan menehtymistä.

Miesvampyyri kohotti jälleen kirveensä, jatkoi työtään. Viisi tarkkaa kirveeniskua irrottivat hilkan peittämän pään ja roikkuvat raajat keskiruumiista.

Uuneihin lajitellut, raajat ja päät ruokkivat kuumuutta lietsovia lieskoja vielä aamunkoitteessakin vampyyrihovin vaivuttua uneen.

Hänen arvokkain jalokivensä

Author: Hannabella
Beta: LillaMyy
Pairing: Jane/Aro(/Renata)
Rating: lievä K-15
Genre: drama
Disclaimer: Volturit, Volterra ja Twilandia kuuluvat (valitettavasti) Stephenie Meyerille.
Summary: ”Sinun ja kaksoisveljesi menetys ei tulisi missään nimessä kysymykseenkään, kultaseni; Volterra ei olisi mahtava imperiumi ilman teitä.”





Varoittava ilme lisäsi selvästi pienikokoisen vaaleaverikön ärsyyntyneisyyttä, koska hänen syvänpunaiset silmänsä olivat nauliintuneet puhujaan. ”Osaatko varmasti lauhduttaa kiukkusi, ennen kuin Mestari tulee luoksesi, Jane?” Renata kysyi painokkaasti. ”Tiedät Aron pitävän kiukuttelua jonninjoutavana.”

Jane Volturi pyöritteli silmiään omahyväisesti virnuillen. ”Mistä tällainen tenttaus, Renata hyvä?” tummanvaaleahiuksinen vampyyritar kysyi. Hänen äänensävynsä oli tarkoituksella kopea, sillä Jane tahtoi korostaa olevansa johtajien jälkeen se arvostetuin Volturien jäsen.

”Satuin kuulemaan sinun aggressiivisen avautumisesi Heidille ja huomasin sinun leikkivän sitä ennen ruoalla. Ihan kuin olisit purkanut raivosi päivälliseesi.”

”Puhut täysin päättömiä. Suo ymmärtämättömyyteni anteeksi.” Vaaleaverikkö loihti kasvoilleen enkelimäisen hymyn. ”Voi! Eihän Mestari ole tulossa ihan heti? Pitäähän hänen saada arvoisensa vastaanotto.”

Aiheenvaihto ei eksyttänyt Renataa, vaikka tämä sanoikin: ”Aro ajatteli suoda sinulle pienen tovin; oletti sinun haluavan laittautua.”

”Huomaavaista häneltä, vaikka hän on miltei aina itse kohteliaisuus. Kanssasi on hauskaa rupatella, mutta minun on aivan välttämätöntä ryhtyä kaunistautumaan”, Jane naurahti.

”Älä yritä jättää minua noteeraamatta, sillä kuulit varmasti mitä sanoin sinulle kiukuttelusta.”

”Näkemiin tällä haavaa, my darling. Olisitko sen sijaan niin ystävällinen että menisit ilmoittamaan Mestari Arolle minun olevan valmis tunnin sisällä, jottei hänen tarvitse olla odotuksen vallassa yhtään kauemmin.”

”Olkoon”, pidempi naisvampyyri myöntyi tuhahtaen ja poistui tilavasta huoneistosta.

Aro! Toistaiseksi ei ollut koittanut sellaista päivää että Mestari olisi ollut Aro-väleissä tylsistyttävän, yksityisen henkivartijansa kanssa. Renatan ilmestyminen lisäsi ennestään Janen äkäisyyttä eikä tämän olisi ollut mikään pakko tulla hyssyttelemään puolitoruillaan. Jane oli oppinut muutamassa sadassa vuodessa tuntemaan vampyyriyhteisönsä jäsenet, menettämään hermonsa Renatan rasittavuuden takia. Aron yksityisenä henkivartijana toimiminen sai naisvampyyrin pitämään itseään korvaamattomana ja tarjosi syyn olla tavallista lähempänä vampyyrikuninkaallista. Tilaisuuksista huolimatta suojelijatar oli liian ujo tarjotakseen Valtiaalle muuta kuin kykyään. Fyysisiltä hyökkäyksiltä varjelevaa suojakilpeään. Sitä vastoin Janella ei ollut samaa ongelmaa sulottaren lahjoittaessa Arolle sekä erityiskykynsä (taidon aiheuttaa tuskaa), lojaaliutensa että hentoisen ruumiinsa.

Koska Renatasta ei ollut pääsemään Aron rakastajattareksi, hänellä oli pakkomielle paheksuntansa näyttämiseen, salakuunteluun ja kuiviin saarnoihin. Hän, Jane rikkoi muka Valtiatar Sulpiciaa vastaan makaamalla tämän aviomiehen kanssa. Messusi tekopyhä henkilö, jolla oli tapana hiipiä linnassa vakoilemassa ja salakuuntelemassa. Janen olisi tehnyt mieli hyödyntää erityislahjaansa Renataan, ellei avoin hermojen menettäminen olisi ollut lapsekas ja räikeä sääntörikkomus. Korkeiden pisteiden ja arvostuksen menettäminen oli silkkaa typeryyttä. Pah! Mokoma ei tulisi ikinä hankkimaan omakohtaisia kokemuksia Arosta rakastajana saati kohoaisi Volterran prinsessaksi.

Hitto. Edes neiti Tekopyhyys ei raivostuttanut häntä yhtä paljon kuin eräiden henkilöiden tekemä pikavierailu.

Edward ja Alice Cullenia sekä Isabella Swan -nimistä, kömpelöä kuolevaista ei olisi pitänyt päästää niin helposti Volterrasta. Ensinnäkin Edward Cullen oli ollut vähällä paljastaa kuolemattomuutensa ihmisjoukolle ja vampyyrin ihmistyttöystävä oli uhka päästyään selville vampyyrimaailman saloista. ”Me teemme sitten vastavierailun”, Mestari Caius oli sentään luvannut koleasti kylväen uhkaa Culleneiden ja ihmistyttösen mieleen muistuttaen Vanhimpien armeliaisuuden olevan harvinaista. ”Varmistaaksemme teidän pitävän lupauksenne. Teinä en viivyttelisi kovin kauan, sillä meillä ei ole tapana antaa toista tilaisuutta.”

Kaartilaiset – ensijaisesti Jane – eivät osoittaisi armoa viivyttelijälle tai lupauksen rikkojalle. Niinpä Jane voisi päästä johtamaan veristä teurastusta, mikä murskaisi vampyyri-Romeon sydämen. Cullen matkustaisi uudelleen anelemaan kuolemaa voimatta elää ikuista elämäänsä ilman rakastettuaan, rikkoisi lakia mikäli tätä ei suostuttaisi lopettamaan muuten. Silloin huviteltaisiin Valtiaiden luvalla kenenkään tärvelemättä Volterran prinsessan iloa. Hänen ei pitänyt ilottelun mahdollisuudesta haaveillessaan antaa Aron odottaa, sillä tällä ei ollut pilvin pimein aikaa yhtä henkilöä kohden. Vaaleaverikkö teki hymyillen kuten oli sanonut Renatalle ryhtyen kaunistautumaan rakastajan visiitin kunniaksi. Kaunistautuminen oli osittain väärä ilmaisu, sillä vampyyrit näyttivät ihmisistä poiketen aina hyvältä. Etu ei estänyt pikkutarkkaa vampyyrineitoa järjestelemästä lyhyitä, tummanvaaleita kutrejaan vielä huolitellummin ja pähkäilemään kokovartalopeilin edessä loivakurvista vartaloa viehättävimmin pukevaa vaatetusta.

Lukiessaan Tennysonin runoutta divaanilla ohuet sääret koukussa hän näytti ainakin Aron mielestä enkeliveistokselta. Läpikuultavaihoinen Mestari lipui itämaisten mattojen yli musta kaapu ympärillään aaltoillen. ”Hei, rakkaani”, vampyyrikuninkaallinen tervehti ohuella äänellään. ”Ilahduttavaa että jaksoit ottaa minut vastaan näinkin pikaisella varoitusajalla. Tapasi mukaan keijukaismaisena.”

”Ilo on yhtälailla minun puolellani, Herrani.” Naurun helmeily säesti Janea hänen ojentaessaan piskuisen kätensä Aron suudeltavaksi. Kapeat huulet nousivat keveästi rystysiltä ranneluiden väliin.

”Mitä tuhlausta”, Aro huokaisi itsekseen istuutuessaan Janen viereen ryppy mustien kulmakarvojensa välissä. ”Päästin lahjakkaat nuoret liian helposti lähtemään Volterrasta.”

Jane oli arvannut odottaa herransa harmittelevan ääneen friikkien lähtöä, joten hän oli lukevinaan pitääkseen kärttyisyytensä henkevän vaikutelman takana.

”Ah... Nähdä tulevia tapahtumia ja lukea ajatuksia kauempaakin... Siihen verrattuna oma kykyni tuntuu rajallisemmalta, kuten sanoin jo aiemmin.” Yli kolmetuhatvuotias vampyyriylimys kuulosti välillä pettyneeltä pikkupojalta jäätyään ilman haluamaansa.” Ihmistyttösellä – Bella Swanilla on selvästi joku kyky, koska meidän yleensä tehoavat kykymme eivät vaikuttaneet häneen. Mikäli Eleazar olisi yhä osa yhteisöämme, olisimme pystyneet saamaan osviittaa Isabellan kyvystä. Olin hyvin vastahakoinen päästämään Eleazarin lähtemään, mutten voinut pakottaakaan häntä jäämään.” Aro nyki toista suupieltään huuliaan suipistellen. ”Sinun ja kaksoisveljesi menetys ei tulisi missään nimessä kysymykseenkään, kultaseni; Volterra ei olisi mahtava imperiumi ilman teitä.”

Ikivanha vampyyri oli salaa huolissaan, sillä hän pelkäsi imperiumin mahdin murenemista ja aarrekammion vähittäistä tyhjenemistä. Rakastajattarella oli keinonsa huolten unhoittamiseen. Sulki kirjansa ja kohottautui toista kohti suukottaen Aron huulia näennäisellä kainoudella varoen liian päällekäyvää aloitetta. Suukkoon vastattiin, ja jäntevät käsivarret koteloivat piskuisen tytönvartalon mustaan silkkiin.

Lukiessaan kaikkia elämän aikana ajateltuja ajatuksia Aro oli kaikkein itsevarmimmillaan. Tyytyväisyys loisti jalopiirteisillä kasvoilla Janen ajatusten virratessa solisevana purona, kun hän puristi okoelmansa helmenrintaansa vasten. Uskollinen, aikeissa jäädä veljineen Volterraan... halukas. Ohut luonnonsilkistä valmistettu, korkeavyötäröinen leninki palautti menneen aikakauden mieleen. Lapsenkasvoisen version metsästyksen jumalatar Dianasta. Silkkileninki myöskin himmensi helmen hohtoa peittäessään suloja.

Volterran valtiaan oli nähtävä pieni mutta ainutlaatuinen jalokivensä. Siispä hän riisui puvun ja La Perlan hempeän alussetin käsittävän suojakääreen, kiireettömästi kunnioitettavan iän koulimalla harkinnalla. Hänen suunsa oli suudeltava ja livottava viivytellen pienillä rintakukkuloilla kiertäen vaaleanpunaisilta huipuilta alemmas, kulkien ympyrää ja nousten takaisin huipulle. Käsien oli piirreltävä kehon muotoja hiipien hävylle levittämään reidet kaikkein pyhimmän tieltä. Heidän oli yhdyttävä samaksi lihaksi, jotta Aro tuntisi omistavansa allaan värisevän Janen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Omistavansa edelleen rakkaimman aarteensa.

V.C. Andrews - Villiruusu

Landry sarja:

Villiruusu (Ruby)
Käärmeitä ruusutarhassa (Pearl in the Mist)
Ruusunhohde (All That Glitters)

Sarjan suomentamattomat teokset:

Hidden Jewel
Tamished Gold


***

Ruby Landryn elämän ensimmäisten viidentoista vuoden ajan hänen syntymänsä siihen liittyvine tapahtumineen olivat jääneet tytölle arvoituksestani. Hänellä ei ollut äidistään muuta tietoa kuin se vähäinen, minkä hänen isovanhempansa olivat suostuneet kertomaan ja ruskehtavansävyiset valokuvat metallikehyksissään. Äiti oli kuollut samana päivänä kuin hänen tyttärensä näki päivänvalon. Aina syntymäpäivän kolkuttaessa oveen hänen sydäntään nakersi syyllisyyden tunne huolimatta siitä, että isoäiti teki kaikkensa, jotta tuosta päivästä olisi muodostunut onnellinen.

Isoäiti on äidittömän naisen raakileen tuki ja turva. Isoäiti Catherine oli henkiparantaja, nainen joka ei kavahtanut asettua vastakkain itse paholaisen kanssa, olipa tämä kuinka salakavala ja viekas tahansa. Vanha nainen tuntui löytävän keinot joka tilanteeseen. Sopivat hoitovälineet löytyivät aina hänen laukustaan, ja tiesi kuinka niitä käytettiin. Oppia ei oltu saatu mistään kirjoistaan vaan taito oli hänen synnyinlahjansa, ja hän käytteli sitä taianomaisesti. Suistomaan väki kiiruhti parantajan luo saamaan hoitoa esimerkiksi känsiin ja reumatismiin. Hänellä oli salaiset lääkkeensä vilustumisesta yskään, kerrottiin hänen kykenevän estämään jopa ikääntymistä, vaikkei hän suostunutkaan käyttämään tätä taitoa, koska piti sitä luonnonvastaisena.

Rubyn elämä jokisuistossa ei ollut lainkaan ankeaa; ei läheskään niin kurjaa kuin joidenkin muiden orpolasten elämä. Isoäidillä ja tyttärentyttärellä ei ollut pahemmin maallista mammonaa, mutta ainakin heillä oli turvallinen pikkukotinsa, ja he saivat riittävän toimeentulon myymällä kudontatöitään ja muita cajunilaistuotteita. Ajoittain suolla omassa tönössään asuva juoppo isoisä piipahti heidän luonaan tuomassa pyydystämistään piisameista tienaamiaan lantteja.

Tulevaisuus vaikuttuttaisi olevan täynnä toivoa ja lupauksia  etenkin Paul Taten kerrottua hänelle tunteistaan. Seitsemäntoistavuotias Paul oli seudun rikkaimpiin kuuluvan miehen poika. Taten perhe omisti katkarapuja markkinoivan säilyketehtaan, ja he asuivat prameasti. Löytyi huvipursi ja monta kallista autoa. Paul ja Ruby olivat tunteneet oisensa koko elämänsä ajan, mutta he olivat alkaneet vasta hiljattain kunnolla aikaa yhdessä. Heidän lähentymisensä ei ollut alkuunkaan Taten pariskunnan mieleen. Useamman kuin kerran isoisä Jackin kanssa riitoihin joutunut herra Tate halveksi Landryja.

Kerran, ollessaan toisen syyn nojalla isoäitinsä lipastolla hän alkoi selailla muutamia valokuvia. Pannessaanselailemansa valokuvat akaisin laatikkon hän näki isoäitinsä vanhan Raamatun lehtien välistä pilkistävän jonkun valokuvan kulma. Vanha kuva esitti erittäin hyvännäköistä miestä seisomassa vaikuttavan rakennuksen edustalla. Hän piti kädestä pikku tyttöä, joka oli aivan saman näköinen kuin Ruby oli ollut sen ikäisenä. Ruby kysyi isoäidiltään kuka mies oli, olettaen olevansa itse kuvassa. Pikku tyttö olikin Rubyn kaksoissisar ja tätä kädestä pitävä mies hänen oikea isänsä Pierre Dumas.

Gabriellella oli lyhyt romanssi jo kolmatta vuotta naimissa olleen Pierren kanssa. Dumasien perhe oli New Orleansin vanhimpia ja rikkaimpia. Luonnollisesti nuorirouva Dumaskin oli kunnioitetun, vanhan ja rikkaan kreoliperheen tytär. Isänsä pettymykseksi Pierren nuori vaimo ei pystynyt tulemaan raskaaksi. Gabriellen ja Pierren lemmiskelystä seurasi muutakin kuin roskaromaanimaisen täydellisiä yhtäaikaisia orgasmeja: tyttönen tuli raskaaksi.

Vaikkei Pierre olisi ollut naimissa, vanha Dumas ei olisi kelpuuttanut miniäkseen villiä ja sukujuuretonta cajunilaistyttöä. Kuultuaan Rubyn äidin olleen raskaana Charles Dumas tarjoutui maksamaan viisitoistatuhatta dollaria poikansa lapsesta tämän ja isoäiti Catherinen selän takana. Pierre kun oli luvannut huolehtia lapsesta lähettämällä säännöllisesti rahaa. Pelivelkainen Jack Landry myöntyi mukisematta tarjoukseen. Catherine huomasi tyttärensä vatsan kasvaneen tavattoman isoksi raskauden edetessä ja tiesi syyn, joskaan hän ei ottanut sitä milloinkaan puheeksi miehensä ja tytön kanssa. Hän oli varma siitä, että Jackin saadessa vihiä asiasta, hän kauppaisi toisenkin lapsen monsieur Dumasille.

Heti Rubyn kaksoissisaren synnyttyä, henkiparantaja kiikutti vauvan pestynä ulos isoisälle, joka oli sitä mieltä että vaimo oli toiminut oikein yhteistyöhaluisesti. Ukko porhalsi lapsi käsivarrellaan Houmaan tulleen Dumasin limusiinille ja sai rahansa. Palattuaan sisälle Jack näkikin toisen lapsen tyttärensä käsivarsille laskettuna. Seuraamuksena oli rähinää ja härän raivoa. Eikö vaimo tajunnut heittäneensä toiset viisitoistatuhatta dollaria kankkulan kaivoon sooloilullaan. Hän ajatteli voivansa vielä saada kolmekymmentätuhatta dollaria kokoon ja meni ottamaan Ruby-vauvan Gabriellelta juostakseen limusiinin perän. Parantajavaimo iski häneltä tajun kankaalle paistinpannulla. Toiset viisitoistatuhatta dollaria jäivät saamatta ja vaimo oli vielä niin julma että ajoi kotoa hänen sydämettömästä teostaan, jollei hän jättänyt heitä rauhaan. Siitä pitäen isoisä oli asunut suotönössään.

V.C. Andrews’in naispäähenkilöt on luotu samalla kauniin ja lahjakkaan tyttösen muotilla, jolla on luurankokaappinen menneisyys. Kalustoon kuuluu sukulaismiehen raiskaamaksi joutuminen ja kielletty lempi liian läheisen sukulaisen kanssa, esimerkiksi veljen (Dollanganger-sarja) tai isän veljen (Casteel-sarja.) Kummaa että Andrews itse ja hänen kuolinpesänsä palkkaama haamukirjoittaja eivät kehittyneet sankarittaren tämän ”ritarin” ja paljon esillä olevien henkilöiden luomisessa. Sankarittaren ulkonäkö ja erityislahja vain vaihteli balettitaituruudesta koulumenestykseen. Andrews’n Marysuskeja ei janoa hampaidensa purupintoja lipoen tiputtaa lankulta haiparven pöperöksi, mutta ”Ei vittu tän Marysuskin kanssa!” liitää ajatuksissa pommikoneena. Päivittely on kirkuvimmanpunaista Casteel-sarjan varhaiskypsän Heaven Täydellisyyden tapauksessa, joka osasi olla provosoivampi kuin kirjailijattaren oikeiksi ärsytyksen aiheuttamat henkilöt. Muut Suski-sankarittaret eivät keikauta suhtaumisen tarkoitusperiä päälaelleen.

Yhtään lempihahmoa ei löytynyt! (Maisteri Frangénin pahoittelevalla nurkunalla) Ruby Kunnollinen Mummin tyttö oli helposti siedettävissä. Isoisä Jackin, Rubyn kaksoissisaren ja New Orleansin mussukan olisi voinut ommella elävinä kivillä täytettyihin hiilisäkkeihin ja upottaa suon silmäkkeeseen. Jack Landry oli vain oksettava suojuoppo, joka saisi minut pyörtymään saastaisella lemullaan ja siivottumuudellaan. Orleansin mussukka Beau Andreas oli kiimaisen romanttinen riemurasian vonkaaja. Tuomittakoon se siveysvyöhön muutamaksi päiväksi pornokuvilla täytettyyn kidutuskammioon. Kaksoissisar oli pahis ja se että hän oli ulkoisesti Rubyn peilikuva, mutta täysin erilainen persoonaltaan kelpasi hyvin makuhermoilleni. Hänen tapansa olla yksi kirjan pahiksista herätti minussa saman reaktion kuin tarhaikäisessä taaperoparassa, jonka eteen on lätkäisty lautasellinen oksennuksenvihreää pinaattikeittoa. Miettimässä valveillaolonsa tunnit, miten tehdä oman siskonsa elämästä mahdollisimman kurjaa. Minun ja omien siskopuolieni suhde ei ole millään muotoa huomattavan läheinen eivätkä he ole minulle maailman tärkeimpiä ihmisiä, mutten myöskään tahdo heille mitään. Siksi en tajua Rubyn identtisen kaksosen tekosia. Isoäiti Catherine henkiparantajan lahjoineen ja Rubyn masennukseen taipuvainen, veljensä vammautumista katkerasti katuva isä pitivät kiinnostusta eniten kasassa. Isukki oli lässykkä dialogissa, mutta ymmärrän miksi Gabrielle viehtyi häneen.

Tapahtumien parhaimmistoa oli Rubyn ensimmäiset päivät isänsä ja äitipuolensa Daphnen taloudessa. Lukiessani Rubyn uuden oman kylpyhuoneenkin käsittävästä huoneesta ja äitipuolen ja tytärpuolen ensimmäisestä ostosreissusta mässäilevät leukani jauhoivat kuuluvasti. Andrews’n luksuselämän kuvauksistahan kehittää paremmin sisustusinspiraatiota kuin Innosta. Andrewsien huonona puolena ei ole junnaaminen, ellei odota suuria seikkailuja. Tahtoessaan lukea vauhdikkaista seikkailuista ja yllättävistä juonenkäänteistä on valittava toiset genret. Lopussa äitipuoli huiputtaa päähenkilön rikkaiden mielenterveyspotilaiden hoitolaitokseen valehtelemalla siellä asuvalla langollaan olevan syntymäpäivät. Todellisuudessa hän halusi sulkea inhoamansa tytärpuolensa sinne potilaaksi, koska tytön nymfomania edellytti niin järeää toimenpidettä. Tyttö ei edes ollut nymfomaani. Rouva Dumasin valhetta koko nymfomanius, jonka psykiatri diagnosoi hyvästä maksusta. Neljäsosaa kirjasta ei olisi tarvinnutkaan siivuta hullujenhuoneella vankina olevalle sankarittarelle. Kaksi lukua ja nolla yötä mielisairaalassa ei riitä. Neljä lukua ja kolmesta viiteen yötä olisi ollut paikallaan.

Let's Stay Young Forever

Author: Hannabella
Beta: ninjapiski
Päähenkilöt: Druella Rosier Musta
Rating: K-7
Genres: one-shot, drama
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa taikamaailman henkilöineen.
Summary: Tunsin itseni niin epävarmaksi, etten uskaltanut näyttäytyä edes teekutsujen kaltaisissa tilaisuuksissa tai lähteä ostoksille.






Druellan PoV


Alitajuntaani juurtuneet rutiinit olivat aina olleet osa minun identiteettiäni ja yltäkylläistä elämääni. Heräsin joka aamu suunnilleen samaan aikaan kotitonttujen tullessa avaamaan ikkunaverhot. Kotitonttumme toivat aamiaistarjottimet huoneisiimme, koska aristokraattinen perheemme oli kokoontunut yhteisen aamiaispöydän ääreen vain silloin kun (nyt jo täysi-ikäisillä tyttärillämme) oli ollut lomaa koulusta. Aamiaisen jälkeen aloitin päivittäiset kauneusrituaalini, joihin upposi keskimäärin puolitoista tuntia tai kauemminkin. Minulla oli tapana lähteä aamupäivällä ostoksille tai käydä jonkun ystävättäreni luona, ellei meille tullut vieraita. Cygnus ja tyttäreni saattoivat viettää aikaa kanssani silloin, kun heillä ei ollut omia menojaan jaksottamassa päiviään. Mustan suvun suunnaton omaisuus ja status takasivat sen, ettei Cygnuksen ollut täytynyt mennä edes hyväpalkkaisiin töihin kyetäkseen tarjoamaan aviovaimolleen ja kolmelle naimaikäiselle tyttärelleen säätynsä mukaisen elämän. Aristokraateilla ei ollut keskiluokan ja rahvaan mielestä mitään muuta kuin aikaa. He olivat väärässä, sillä yläluokan - etenkin seurapiirirouvien elämä oli hyvin säädettyä ja aikatauluihin sidottua.

Rutiinit olivat syöpyneet alitajuntaani enkä osannut kuvitella minkään saavan itseäni luopumaan tottumuksistani.

Eräänä odottamattomana päivänä meidän perhettämme kohtasi skandaali, ja minä romahdin Andromedan takia. Hän ilmoitti menneensä kihloihin sen kuraverisen jästin sikiön kanssa ja aikovansa muuttaa tämän kanssa saman katon alle jo ennen naimisiin menoa. Häneltä, minun hillityltä ja hyvin kasvatetulta tyttäreltäni ei olisi ikinä odottanut sellaista järjettömyyttä, koska Meda oli Narcissaakin säyseämpi ja omaksunut Puhdasverisyyden etiikan sanoman. Hän ei ollut koskaan väittänyt vastaan minulle ja isälleen tai uhmannut muutenkaan tahtoamme. Kirottu teko ei ollut pelkästään shokki meidän perheellemme saattaessaan koko Mustan suvun häpeään.

Walburga repi ensitöikseen hänet sukupuusta ja hänen nimensä poltettiin ikivanhasta kuvakudoksesta, koska niin oli tehty jokaiselle suvun jäsenelle, joka oli kyseenalaistanut Mustien maineen. Se että Mustan suku kielsi hänet, Cygnus ja Druella Mustan keskimmäisen tyttären, ei laimentanut perhettämme kohdannutta skandaalia. Medasta ja kuraverisestä juoruttiin alati ja meidän perheemme oli seurapiirien pilkan kohteena. Minun asemani oli epävarma, vaikka olin tähän asti ollut Iso-Britannian velhoaristokratian merkittävimpiä naisia. Tunsin itseni niin epävarmaksi, etten uskaltanut näyttäytyä edes teekutsujen kaltaisissa tilaisuuksissa tai lähteä ostoksille. Minä olin pysytellyt neljän seinän sisällä tyttäreni lähdöstä alkaen.

En ollut viitsinyt edes pukeutua. En puhunut muille kuin kotitontuillemme. Luin viihdekirjallisuutta ja otin pitkiä vaahtokylpyjä ikään kuin toivoen voivani puhdistautua skandaalin aiheuttamasta liasta. Olin nopeasti sulkeutunut hermoraunio, joka ei ollut parantajien mukaan sairas. Tuskinpa parantajatkaan olivat kaikentietäviä.

Kiedoin ylellisen minkillä reunustetun aamutakin paremmin hoikan vartaloni ympärille ja hapuilin kultaista savukerasiaa ja holkkia yöpöydältä. Sytytin ohuen savukkeen tietämättä kuinka mones se oli, koska minä olin seonnut laskuissani. Sellaisilla seikoilla ei ollut mitään merkitystä, vaan sillä että olin luopunut kauneusrituaaleista, joihin oma äitini vihki jo ennen kuin vartuin naiseksi. Ja minä olin vuorostani vaalinut perinnettä siirtämällä oppini seuraavalle puhdasveriselle sukupolvelle. Tiesiköhän kukaan miltä olin näyttänyt jo viikon ajan ? Nimittäin elähtäneeltä entiseltä huoralta. En ollut vaivautunut tekemään toistaiseksi mitään ulkomuotoni kohennuksesi, mutta aloin saada tarpeekseni laittamattomasta olemuksestani. Nousin hitaasi, kuitenkin päättäväisesti pyöreältä, petaamattomalta vuoteeltani ja istuuduin pitkän pukeutumispöytäni ääreen. Haukoin tyytymättömänä henkeäni nähdessäni peilikuvani: näytin vielä järkyttävämmältä kuin olin kuvitellut. Väsymystä kuvastavat hienopiirteiset kasvoni näyttivät vanhentuneen yhden ainoan viikon aikana useita vuosia. Lanteille ulottuvat hunajanvaaleina lainehtivat kiharani hapsottivat harjaamattomina, joten tartuin ensitöikseni hopeiseen hiusharjaan ja aloin selvitellä varovasti suortuviani.

”No niin”, sanoin harjattuani hiukseni kiiltäviksi, ”nyt on kasvojen vuoro. Luoja yksin tietää kuinka kauan minulla menee siihen, että saan itseni näyttämään nuoremmalta.” Ehostin pikkutarkasti kalpeat kasvoni. Mahdollisesti käytin siihen tuntikausia, koska en laiminlyönyt kauneusrituaalejani periaatteilleni uskollisena enkä tyytynyt vähempään kuin silkkaan täydellisyyteen. Vasta kun taidokas ehostukseni oli valmis ja suuren nutturani jokainen kihara oli aseteltu oikealle paikalleen, nousin tuoliltani ja käännyin tarkastelemaan lopputulosta joka puolelta. Soin arvokkaan nyökkäyksen peilikuvalleni, sillä näytin skandaalista huolimatta edelleen Druella Rosier Mustalta.


***

Let’s stay young forever
Let’s never grow old
Let every kiss we kiss be sweet and new
Eternally useful throughout the years

Let’s be children together
Turn the tinsel to gold
Let’s always be naïve and make-believe
Tomorrow is never

There’ll always be a song For those in love to sing
But only for the heart of those who dream of spring How can our love but be warm You can turn a winter’s storm to May-time

Let’s stay young forever
No future or past
Just waiting for the day, some day, today
And dreaming that love will always last

Requiem For A Dream

Author: Hannabella

Rating: S

Genre: angst, drama

Summary: Tyttövuosien ja naiivien haavekuvien kohdatessa katkeran loppunsa itketään toisella tavalla.

Nuoret tytöt ja pikkutytöt itkevät samalla tavalla pieneksi mytyksi käpertyneinä ikään kuin koettaen kutistua mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi olennoksi. Ääntä lähtee senkin edestä, niin paljon hysteeristä nyyhkytystä, että sen olettaisi kantautuvan helvetin kolkkoon esikartanoon asti.

Kuka väittää kasvojen muuttuvan itkiessä automaattisesti rään tahrimaksi vääristymäksi? Tyttövuosien ja naiivien haavekuvien kohdatessa katkeran loppunsa itketään toisella tavalla. Silloin ei menetetä ryhtiä eikä sorruta melodramaattisuuteen. Äännähdyskään ei tee seuraa muutamalle yksittäiselle kyynelpisaralle, jotka jättävät kimaltelevia uomia kalpealle iholle, joka on niin läpikuultava, että verisuonten sinikiemurat kuultavat sen läpi.

Muutamat kyyneleet ovat sallittuja, mutta itsehillinnän menettäminen on kiellettyä. Et ole enää mikään tyttö, vaikka olet pienikokoinen ja luisevan hento. Sinä olet vanhempi. Olet varmaankin aikuinen, koska et tunne olevasi tyttö, vaan nainen.

Requiem for a dream, ajattelet.

Kirja-arvostelu: Alexandre Dumas (vanhempi) Méridorin kaunotar

La Dame de Monsoreau 1846

Historiallinen tausta

1500-luku oli Ranskan historiassa suurten uskonnollisten konfliktien aikaa. Uskonpuhdistus oli levinnyt valtioon vuosisadan alussa kalvinismin muodossa, ja Ranskan protestantteja oli alettu kutsua hugenoteiksi. Uskonriidat kärjistyivät pahimmilleen vuonna 1572 Pariisin verilöylyssä, jolloin parituhatta hugenottia surmattiin.

Myös valtiollinen elämä oli sekasortoinen. Kaarle IX oli hallitsijana, mutta kruunulla oli monta ottajaa, heidän joukossaa Katariina de Medicin nuorin poika Henrik, joka nousi vuonna 1573 Puolan valtaistuimelle. Kaarle IX:n kuoltua hän pakeni Ranskaan ja nousi valtaistuimelle Henrik III:tena. Tosiasiassa leskikuningatar Katariina oli todellinen hallitsija. Uskonsodat veivät Henrik-kuninkaalta katolilaisten alamaisten luottamuksen, joiden johtaja Guisen herttua perusti Pyhän Liigan yrittääkseen sen avulla päästä Ranskan hallitsijaksi.

Méridorin kaunotar (eli Dame de Monsereau) on ensimmäinen Alexandre Dumas vanhemman neljästä hugenottiromaanista, jotka kertovat Henrik III:n hallituskauden tapahtumia. Edellinen monarkki on vastikään kuollut erehdyksessään saamaansa myrkkyyn. Henrik-veli on palannut Puolasta Ranskaan kuultuaan veljensä sairaudesta ennättääkseen istuutua Ranskan valtaistuimelle ennen muita vallan havittelijoita. Hovikuvausta keskeisempänä juonena on Méridorin kaunottaren ja Bussyn kreivin orastava rakkaustarina.

***

Pääjuoni

Ankaralla pakkasella alkaneella, lumituiskuun päättyneellä yöllä viisi aatelismiestä oli väijyksissä vanhassa Pariisissa Bastiljin lähituntumassa. Väijyvät olivat Kuninkaan suosikit Maugiron, Quélus, Schomberg, d’O ja d’Epernon, joilla oli tarkoitus päästää romaanin salskea sankari kreivi de Bussy päiviltä. Aikansa värjöteltyään vaanimassa viisikko bongasi suureen viittaan kääriytyneen ratsumiehen, joka osoittautui Bussyn kreiviksi. Yhdestä aatelismiehestä oli vastusta viidelle vastustajalle miekkamittelössä. Tämä aatelisherra sattui olemaan urhean Bussyn maineessa miekkailutaitoineen. Hetken ajan Bussy uskoi olevansa voitolla, mutta yksi vastustajista virkosi ja pahiten haavoittunut vastustajakin palasi taas heiluttelemaan miekkaa. Toistamiseen hukassa oleva Bussy keräsi viimeiset voimansa päästäkseen peräytymään taistelupaikan muurin suojaan. Otsalle kihonnut jäätävä hiki, humina korvissa ja hämäryys näkökentässä ilmoittivat hänen voimiensa olevan täysin lopussa. Mies etsi vasemmalla kädellään seinää, kosketti sitä. Se antoikin myöten. Siihen oli tullut raollaan oleva ovi. Hän pääsi viimeisillä voimillaan oven toiselle puolelle ja sai sen suljetuksi ennen pyörtymistä.

Bussy näki tai luuli näkevänsä seuraavaa unissaan tai todellisuudessa, joka vallitsi kahden yönpimeyden välissä. Hän oli veistokuvin koristetuilla huonekaluilla sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden väliin oli sijoitettu hohtavan valoisa naisen muotokuva, mutta haavoittuneesta tuntui silti ettei ”kuvaa” ollut kehystetty kuin ovenkarmeilla. Kykenemättömänä ainoaan liikkeeseen, koska hän oli menettänyt kaikki muut kykynsä näköään lukuun ottamatta, aatelismies tarkasteli synkeänä huonetta.

Muotokuvan nainen näytti yhtäkkiä irtautuvan kehyksistään. Kreivi de Bussyn luo asteli ihastuttava olento pukeutuneena pitkään valkeaan villapukuun, samanlaiseen kuin enkeleillä. Kaunottarella oli vaaleina hartioille valuvat hiukset, pikimustat silmät, pitkän pitkät silmäripset ja kuulas hipiä. Naisen kauneus oli niin henkeäsalpaavan ihmeellistä. Jopa tämän käsivarret olivat niin kiehtovat, että Bussy koetti nousta heittäytyäkseen tämän jalkojen juureen. Häntä näyttivät pidättävän vuoteessa samanlaiset siteet, jotka sitovat ruumiin hautaan aineettoman sielun kohotessa Taivasten valtakuntaan. Liikuntakyvyttömyys pakotti hänet katsahtamaan siihen vuoteeseen, jossa hän makasi, ja hän otaksui huonekalu olevan Frans I:n ajalta. Tuon kuninkaan aikaisia veistokuvin koristeltuja vuoteita valkoisine, kullalla kirjailtuine silkkiverhoineen.

Nähdessään tämän naisen Bussy lakkasi ajattelematta kaikkea muuta. Vain muotokuvan nainen oli hänelle kaikki kaikessa, ja hän yritti nähdä millaisen tyhjän tilan tämä jätti kehysten keskelle. Mutta pilvi, jonka lävitse hänen silmänsä eivät voineet tunketua, leijaili tämän kehyksen edessä ja peitti hänen näköalansa. Silloin hän siirsi katseensa salaperäiseen kaunokaiseen ja ryhtyi lausumaan tälle kohteliasta runoa kaiken huomionsa kohdistaneena, kuten hänellä oli tapana tehdä kohdatessaan naiskauneutta. Nainen hävisi äkiksti. Raskaasti askeltava olento asettui kaunokaisen ja Bussyn väliin ojennelken käsivarsiaan kuin sokkoleikissä.

Yrittäessään turhaan irrottautua vuoteesta tulija kysyi oliko viimein perillä. ”Olette, mestari”, sanoi niin lempeä ääni, että kaikki Bussyn sydämenkielet värähtivät, ”nyt voitte ottaa siteen silmiltänne.” Kreivi de Bussy yritti nähdä, oliko kyseinen lempeä-ääninen nainen sama kuin muotokuvan nainen, mutta yritys oli turha. Hän huomasi edessään pelkän nuoren ja sulavan miehen, joka oli noudattanut kehoitusta.

”Ahaa, nytpä ymmärrän”, sanoi nuori mies lähestyen vuodetta, ”tehän olette haavoittunut, eikö niin rakas herra? No me koetamme parantaa teidät. Bussy olisi tahtonut vastata, mutta käsitti sen olevan sillä hetkellä mahdotonta. Hänen silmänsä uiskentelivat jäisessä huurussa ja hänen sormenpäitään pisteli häijysti.

”Onko haava kuolettava?” kysyi surusta raskain sydämin ja tuskallisesti kiinnostuneella äänellä, joka nostatti kyyneleet Bussyn silmiin, sama lempeä ääni, joka oli jo puhunut. Haavoittunut tunnisti sen kuuluvan muotokuvan naiselle. ”Hitto! Sitä en en vielä tiedä; mutta sanon sen teille kyllä”, vastasi nuori mies, ”nyt hän on pyörryksissä.” Bussy ei saattanut käsittää enempää. Hän luuli kuulevansa ikään kuin hameen kahina loittonemista. Sitten hän pyörtyi kokonaan luullen tulisen raudan lävistävän kylkensä.

Bussy ei osannut määritellä myöhemmin kauan hän oli pyörtyneenä. Kylmä viima puhalsi hänen kasvoilleen hänen herätessään. Hänen oikealla puolellaan oli vain harmaapukuinen mies, jolla oli valkoinen veritahrainen esiliina, hänen vasemmalla puolellaan genovelaismunkki kohottamassa hänen päätään ja hänen edessään vanha eukko rukoilemassa. Bussy oli kadulla tai oikeammin erään kaivannon reunalla. Hän alkoi kiitellä kelpo ihmisiä siitä vaivasta, joka näille oli koitunut hänen tuomisestaan kaivannolle. Hänen taskussaan oli kaksikymmentä kultaécua vaivanpalkaksi. Teurastaja sanoi, etteivät he olleet tuoneet Bussya kaivannolle. He olivat löytäneet aatelisherran aamunkoitteessa. Bussy oli maannut maassa yksinään hylättynä ja kylmänä kuin kuollut.

Palatsiinsa palattuaan Bussy kutsutti vakituisen lääkärinsä tutkimaan haavansa. Lääkäri ei pitänyt haavaa vaarallisena. Kreivi kysyi tältä oliko haava jo sidottu eikä tämä ollut ihan varma, vaikka haava näyttikin tuoreelta. Haava oli sentään niinkin vakava, että kreivi de Bussy oli voinut hourailla. Bussy kävi miettimään oliko uneksinut kauniista enkelistä, sokkoa leikkinyt lääkäri ja komeasti kalustettu makuukamari ollut hourailua – ja vain kuninkaan suosikkien kanssa tappeleminen totta. Tuota pikaa hän tuli siihen tulokseen että vain naisen muotokuva oli unen aikaansaannosta. Muotokuvat eivät karkaa kehyksistään. Millään hän ei suostunut uskomaan hourailleensa kaikkea, sillä vastaavia unia ei nähdä.

Kreivi palasi toisena iltana Bastiljin luo. Kaikissa aukion taloissa oli valitettavasti samanlainen soppi ja ristikkoportti kuin hänen hänen etsimässään talossaan. Hänhän saisi tietää tahtomansa, vaikka joutuisi kuluttamaan tuhat écuta saadakseen palvelustytöt ja kaikenmaailman eukot puhumaan. Bastiljin aukiolle tupsahti seuraa lyhtyä kantavasta miekkosesta, jolla oli tarkoituksella side silmillään laskemassa askeliaan. Kreivi ja askelien laskija tunnistivat toisensa eiliseksi lääkäriksi ja potilaaksi. Nuoren lääkärin kerrottua etsivänsä eilistä taloa jonne hänet oli saatettu sidotuin silmin Bussylle selvisi, ettei hän ollut uneksinutkaan henkeäsalpaavasta kaunottaresta. Köyhä välskärinkisälli Remy le Haudoin asui viidensadan askeleen päässä molempien miesten etsimästä talosta. Edellisenä yönä hän oli herännyt naisen ääneen. Siispä hän oli noussut ja mennyt avaamaan. Tuskin kynnykselle ehdittyään kaksi pientä kättä sitoivat hänen silmänsä. Hänet saatettiin huoneeseen, jossa Bussy oli maannut. Huone oli tosiaan sellainen kuin Bussy muisti. Kudotut kangasverhot, vuoteessa valkoista silkkiä kultakukin, katossa henkilökuvia ja noin kaksikymmentä vuotiasta kaikkia enkeliä kauniimpaa naista esittävä muotokuva. Hän ei vain iloinnut. Melkein houraili saatuaan varmaan tiedon unensa naisen todellisuudesta ja tämän osoittamasta jalomielisestä vieraanvaraisuudesta.

Bryan de Monsereuasta oli tehty uusi ylijahtimestari jokunen viikko aiemmin. Suuri metsästys oli määrätty järjestettäväksi Vincennesin metsässä. Monsieur de Monsereau oli palkittu ylijahtimestarin viralla palveltuaan hyvin Anjoun herttuaa. Metsästyksen yhteydessä Anjoun herttua veti Bussyn erikseen kahdenkeskiseen keskusteluun. Hänen korkeutensa ketoi tavatteensa sattumalta kirkossa suloisen kaunottaren. Tämän sulottaren hunnutetut kasvot toivat herttuan mieleen erään naisen, johon hän oli kovin rakastunut, joten hän oli seurannut naista. Siten hän oli saanut varmuuden tämän asuinpaikasta. Vallasnaisen kamarineidon lahjonnalla herttua oli saanut avaimen. Herttua suostutteli monsieur de Bussyn urkkimaan, ettei kaunottarella ollut muita liehittelijöitä. Monsieur de Bussyn olisi piilouduttava naisen kotiin vakoilemaan, kuka mies teki visiittejä taloon. Anjoun herttuan luvattua ylijahtimestarin viran tehtävä ei edelleenkään houkuttanut. Tehtävä otettiin mielellään vastaan valjettua, että kirkon kaunistus oli sama Venus, jota de Bussy etsi itsekin.

***

Romaanin sankari Bussy d’Amboise saapasteli suurieleisesti ensimmäisessä luvussa Kuninkaan suosikin Francois d’Epinay de Saint Lucin ja Ranskan marskin tyttären Jeanne de Cossé-Brissacin häihin. Kuuden hovipojan kanssa pukeutuneena itse hovipoikiaan vaatimattomammin huulet halveksuvan nyrpeinä. Koko nimeltään arvon herra oli Louis de Clermont, Bussyn kreivi ja sotilasarvoltaan eversti. Kaunis ja ylväs nuori aatelismies oli taannoin suonut kunnian de Bussylle kysymällä tahtoisiko hän palvella hallitsijaansa Bussy oli lähettänyt kieltävän vastauksen. Monsieur de Bussy kuului Clermontin aatelissukuun, joten hänen ei tarvinnut palvella kuin muita kuin omaa itseään. Hänen kimppuunsa hyökännyt suosikkiviisikko mussutti kateellisuudessaan hänen olevan omasta mielestään yhtä hyvä prinssi kuin kuka tahansa aatelismies. Kateelliset epäilivät hänen kuuluvan Anjoun herttuan väkeen johtuen d’Anjoun suuremmasta vallasta, kuin mitä Hänen Majesteetillaan oli.

Kaunis ritari Louis de Clermont oli täydellinen aatelismies, aikansa suurimpia sotapäälliköitä. Aikapäiviin kukaan toinen mies ei ollut yltänyt vastaaviin voittoihin. Kuningattaret ja prinsessat olivat palkinneet hänet kauneimmilla hymyillään. Kuninkaat ja prinssit olivat koettaneet ystävystyä hänen kanssaan. Louis oli päässyt La Molen jälkeen Navarran Margareetan suosioon. Helläsydäminen kuningatar oli lohdutuksen kaipuussaan tehnyt niin paljon hullutuksia, että hänen puolisonsa Henrik suuttui. Sotamenestyksessään, kunnianhimon ja lemmenleikin tiimellyksessä Bussy d’Amboise ei ollut kokenut aitoa rakastumista, kunnes oli nähnyt mustasilmäisen ja kultakutrin. Hän oli valinnut Frans-herttuan (siis Anjoun) valtiaakseen. Fransin isännyys perustui vertaukseen petojen vartijasta; Bussyn isäntä siinä mielessä kuin petojen vartija on leijonien isäntä. Vartija palvelee kissapetoa ja ruokkii sitä pelosta, ettei leijona pistä vain häntä poskeensa.

”Kultakangasta noille lurjuksille sanoi Chicot! (Kuninkaan siniverinen hovinarri), ”silloin kun te, aatelismies, eversti, Clermont-suvun jäsen, melkein ruhtinas, kuljette pelkässä mustassa sametissa.

”Sire, sanoin Bussy kääntyen katsomaan kuninkaan suosikkeja, ”se johtuu siitä, että kun elää sellaiseen aikaan, jolloin lurjukset käyvät pukeutuneina ruhtinaiksi, luulen olevan ruhtinaille sopivaa, että he erottautuakseen heistä käyvät pukeutuneina lurjuksiksi.” Hän hymyili nuorille suosikeille, jotka loistivat jalokivissään samanlaista hävytöntä hymyä kuin he aikaisemmin. (lainaukset ensimmäisestä luvusta)

Keskeisimmät hovihahmot ovat Kuningas, hänen Chicot-niminen narrinsa, Anjoun herttua ja tuore

aviomies de Sain-Luc. Riisukoon lukijat itse Méridorin kaunottaren salaperäisyyden hunnut. Hänestä kertomalla riistän (luku)kliimaksin.

Chicot nautti viimeisen Valoisin hovissa samanlaista vapautta kuin Triboulet kolmekymmentä vuotta aiemmin ja Langely neljäkymmentävuotta myöhemmin Ludvig XIII:n hovissa. Hän ei ollut tavallinen hovinarri, jonka nimi oli ollut ennen de Chicot. Aatelinen hovinarri oli gascognelainen, joka oli paennut Henrik III:n turviin erään de Mayennen pahoinpideltyä häntä rakkausdraamasta johtuen. Toisinaan Chicot maksoi julmilla ja teräväkielisillä totuuksillaan Kaarle IX:n seuraajan antaman suojeluksen hinnan.

”Oh mestari Chicot, sanoi Henrik, ”kaksi kuningasta täällä on liikaa.

”Anna minun siinä tapauksessa vapaasti jatkaa kuningasosani esittämistä ja näyttele sinä Anjoun herttuaa omalla tavallasi: ehkä sinua luullaankin siksi, ja ehkä sinulle kerrotaan, ei tosin sitä, mitä hän ajattelee vaan mitä hän tekee.”

”Veljeni Anjou ei tosiaan ole saapunut, sanoi kuningas katsellen pahantuulisesti ympärilleen.

”Sitä suuremmalla syyllä asetut hänen paikalleen. Olkoon sanottu että minä olen Henrik ja sinä olet Frans; minä menen istumaan valtaistuimelle, sinä menet tanssimaan; minä teen sinun puolestasi kaikki kruununpäälle kuuluvat apinantemput, ja sillä välin sinä huvittelet hiukkasen, kuningas-parka!” (sivulta 10)

Kuningas oli suostunut hyvin vastenmielisesti hyvän ystävänsä Sain-Lucin ja Jeanne de Cossé-Brissacin avioliittoon ikään kuin olisi mustasukkainen kaappihomo tai ikipentu. ”Et saa leikkii ton kaa!!!” Majesteetin juhlatamineet ainakin olivat sopusoinnussa hänen hyytävän vakavan ilmeensä kanssa, että juhlijat hyytyivät kauhusta. Saint-Luc reppana ei päässyt edes viettämään hääyötä tuoreen vaimonsa kanssa, sillä hallitsija riisti suosikkinsa seurakseen tämän omista häistä. Onneton sulhanen oli joutunut pitämään jo häissään tauotta seuraa monarkille voimatta edes jutella kunnolla sukulaistensa kanssa. Morsian joutui turhaan valvomaan odottamassa miestään luokseen. Hänen aviomiehensä täytyi majailla Louvressa kuninkaan suosikille varatussa kamarissa, joka sijaitsi hallitsijan kamarin vieressä.

Anjoun herttua on olevinaan kirjan roisto. Pikemminkään hän ei ole rumanpuoleisine kasvoineen etäisestikään unelmarakastaja, mutta kyllä Méridorin kaunottaressa öykkäröi rumempi ja mulkkumaisempi hyypiö, joka sai haukkumistuomion monsieur de Bussylta. (”Hyi tuota rumaa naamaa, jonka olette tuonut mukananne maakunnastanne, teidän korkeutenne, sanoi Bussy Anjoun herttualle. --Hänen partansa on punainen; sitä en aluksi huomannut; siinä on yksi kauneus lisää.”) Navarran Margareeta oli Frans-herttuan sisar. Hän ei olisi voinut ikinä antaa Margareetan ja Louis de Clermontin suhdetta anteeksi, ellei se olisi avittanut häntä voittamaan viimeksi mainittua puolelleen suorittamaan muun muassa omia erikoisriitojaan.

***

Alexandre Dumas ei yltänyt Méridorin kaunottaressa parhaimpien ja kuuluisimpien teostensa Muskettisoturi-sarjan eikä Monte Christon kreivin tasolle. Näistä vähemmän tunnetuista Musta tulppaani ja Punainen sfinksi ovat tätä hugenottiromaania parempia ja koukuttavia. Kuningatar Margot, keikkui samalla tasolla. Kirjan viitsi lukea loppuun, muttei tullut malttamatonta hinkua käpertyä nojatuoliin kirjan kanssa. Omalle urhoolliselle ja komealle Bussylle olisi tilausta tällaisella nykyajan riutuvalla neidolla. :D Alexandre Dumas’n vanhemman fanina aion lukea kirjailijan kaikki teokset ihan siksi, että hän on ne kirjoittanut.