La Dame de Monsoreau 1846
Historiallinen tausta
1500-luku oli Ranskan historiassa
suurten uskonnollisten konfliktien aikaa. Uskonpuhdistus oli levinnyt
valtioon vuosisadan alussa kalvinismin muodossa, ja Ranskan
protestantteja oli alettu kutsua hugenoteiksi. Uskonriidat
kärjistyivät pahimmilleen vuonna 1572 Pariisin verilöylyssä,
jolloin parituhatta hugenottia surmattiin.
Myös valtiollinen elämä oli
sekasortoinen. Kaarle IX oli hallitsijana, mutta kruunulla oli monta
ottajaa, heidän joukossaa Katariina de Medicin nuorin poika Henrik,
joka nousi vuonna 1573 Puolan valtaistuimelle. Kaarle IX:n kuoltua
hän pakeni Ranskaan ja nousi valtaistuimelle Henrik III:tena.
Tosiasiassa leskikuningatar Katariina oli todellinen hallitsija.
Uskonsodat veivät Henrik-kuninkaalta katolilaisten alamaisten
luottamuksen, joiden johtaja Guisen herttua perusti Pyhän Liigan
yrittääkseen sen avulla päästä Ranskan hallitsijaksi.
Méridorin kaunotar (eli Dame de
Monsereau) on ensimmäinen Alexandre Dumas vanhemman neljästä
hugenottiromaanista, jotka kertovat Henrik III:n hallituskauden
tapahtumia. Edellinen monarkki on vastikään kuollut erehdyksessään
saamaansa myrkkyyn. Henrik-veli on palannut Puolasta Ranskaan
kuultuaan veljensä sairaudesta ennättääkseen istuutua Ranskan
valtaistuimelle ennen muita vallan havittelijoita. Hovikuvausta
keskeisempänä juonena on Méridorin kaunottaren ja Bussyn kreivin
orastava rakkaustarina.
***
Pääjuoni
Ankaralla pakkasella alkaneella,
lumituiskuun päättyneellä yöllä viisi aatelismiestä oli
väijyksissä vanhassa Pariisissa Bastiljin lähituntumassa. Väijyvät
olivat Kuninkaan suosikit Maugiron, Quélus, Schomberg, d’O
ja d’Epernon,
joilla oli tarkoitus päästää romaanin salskea sankari kreivi de
Bussy päiviltä. Aikansa värjöteltyään vaanimassa viisikko
bongasi suureen viittaan kääriytyneen ratsumiehen, joka osoittautui
Bussyn kreiviksi. Yhdestä aatelismiehestä oli vastusta viidelle
vastustajalle miekkamittelössä. Tämä aatelisherra sattui olemaan
urhean Bussyn maineessa miekkailutaitoineen. Hetken ajan Bussy uskoi
olevansa voitolla, mutta yksi vastustajista virkosi ja pahiten
haavoittunut vastustajakin palasi taas heiluttelemaan miekkaa.
Toistamiseen hukassa oleva Bussy keräsi viimeiset voimansa
päästäkseen peräytymään taistelupaikan muurin suojaan. Otsalle
kihonnut jäätävä hiki, humina korvissa ja hämäryys näkökentässä
ilmoittivat hänen voimiensa olevan täysin lopussa. Mies etsi
vasemmalla kädellään seinää, kosketti sitä. Se antoikin myöten.
Siihen oli tullut raollaan oleva ovi. Hän pääsi viimeisillä
voimillaan oven toiselle puolelle ja sai sen suljetuksi ennen
pyörtymistä.
Bussy
näki tai luuli näkevänsä seuraavaa unissaan tai todellisuudessa,
joka vallitsi kahden yönpimeyden välissä. Hän oli veistokuvin
koristetuilla huonekaluilla sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden väliin
oli sijoitettu hohtavan valoisa naisen muotokuva, mutta
haavoittuneesta tuntui silti ettei ”kuvaa” ollut kehystetty kuin
ovenkarmeilla. Kykenemättömänä ainoaan liikkeeseen, koska hän
oli menettänyt kaikki muut kykynsä näköään lukuun ottamatta,
aatelismies tarkasteli synkeänä huonetta.
Muotokuvan
nainen näytti yhtäkkiä irtautuvan kehyksistään. Kreivi de Bussyn
luo asteli ihastuttava olento pukeutuneena pitkään valkeaan
villapukuun, samanlaiseen kuin enkeleillä. Kaunottarella oli
vaaleina hartioille valuvat hiukset, pikimustat silmät, pitkän
pitkät silmäripset ja kuulas hipiä. Naisen kauneus oli niin
henkeäsalpaavan ihmeellistä. Jopa tämän käsivarret olivat niin
kiehtovat, että Bussy koetti nousta heittäytyäkseen tämän
jalkojen juureen. Häntä näyttivät pidättävän vuoteessa
samanlaiset siteet, jotka sitovat ruumiin hautaan aineettoman sielun
kohotessa Taivasten valtakuntaan. Liikuntakyvyttömyys pakotti hänet
katsahtamaan siihen vuoteeseen, jossa hän makasi, ja hän otaksui
huonekalu olevan Frans I:n ajalta. Tuon kuninkaan aikaisia
veistokuvin koristeltuja vuoteita valkoisine, kullalla kirjailtuine
silkkiverhoineen.
Nähdessään
tämän naisen Bussy lakkasi ajattelematta kaikkea muuta. Vain
muotokuvan nainen oli hänelle kaikki kaikessa, ja hän yritti nähdä
millaisen tyhjän tilan tämä jätti kehysten keskelle. Mutta pilvi,
jonka lävitse hänen silmänsä eivät voineet tunketua, leijaili
tämän kehyksen edessä ja peitti hänen näköalansa. Silloin hän
siirsi katseensa salaperäiseen kaunokaiseen ja ryhtyi lausumaan
tälle kohteliasta runoa kaiken huomionsa kohdistaneena, kuten
hänellä oli tapana tehdä kohdatessaan naiskauneutta. Nainen hävisi
äkiksti. Raskaasti askeltava olento asettui kaunokaisen ja Bussyn
väliin ojennelken käsivarsiaan kuin sokkoleikissä.
Yrittäessään
turhaan irrottautua vuoteesta tulija kysyi oliko viimein perillä.
”Olette, mestari”, sanoi niin lempeä ääni, että kaikki Bussyn
sydämenkielet värähtivät, ”nyt voitte ottaa siteen
silmiltänne.” Kreivi de Bussy yritti nähdä, oliko kyseinen
lempeä-ääninen nainen sama kuin muotokuvan nainen, mutta yritys
oli turha. Hän huomasi edessään pelkän nuoren ja sulavan miehen,
joka oli noudattanut kehoitusta.
”Ahaa,
nytpä ymmärrän”, sanoi nuori mies lähestyen vuodetta, ”tehän
olette haavoittunut, eikö niin rakas herra? No me koetamme parantaa
teidät. Bussy olisi tahtonut vastata, mutta käsitti sen olevan
sillä hetkellä mahdotonta. Hänen silmänsä uiskentelivat jäisessä
huurussa ja hänen sormenpäitään pisteli häijysti.
”Onko
haava kuolettava?” kysyi surusta raskain sydämin ja tuskallisesti
kiinnostuneella äänellä, joka nostatti kyyneleet Bussyn silmiin,
sama lempeä ääni, joka oli jo puhunut. Haavoittunut tunnisti sen
kuuluvan muotokuvan naiselle. ”Hitto! Sitä en en vielä tiedä;
mutta sanon sen teille kyllä”, vastasi nuori mies, ”nyt hän on
pyörryksissä.” Bussy ei saattanut käsittää enempää. Hän
luuli kuulevansa ikään kuin hameen kahina loittonemista. Sitten hän
pyörtyi kokonaan luullen tulisen raudan lävistävän kylkensä.
Bussy
ei osannut määritellä myöhemmin kauan hän oli pyörtyneenä.
Kylmä viima puhalsi hänen kasvoilleen hänen herätessään. Hänen
oikealla puolellaan oli vain harmaapukuinen mies, jolla oli valkoinen
veritahrainen esiliina, hänen vasemmalla puolellaan genovelaismunkki
kohottamassa hänen päätään ja hänen edessään vanha eukko
rukoilemassa. Bussy oli kadulla tai oikeammin erään kaivannon
reunalla. Hän alkoi kiitellä kelpo ihmisiä siitä vaivasta, joka
näille oli koitunut hänen tuomisestaan kaivannolle. Hänen
taskussaan oli kaksikymmentä kultaécua vaivanpalkaksi. Teurastaja
sanoi, etteivät he olleet tuoneet Bussya kaivannolle. He olivat
löytäneet aatelisherran aamunkoitteessa. Bussy oli maannut maassa
yksinään hylättynä ja kylmänä kuin kuollut.
Palatsiinsa
palattuaan Bussy kutsutti vakituisen lääkärinsä tutkimaan
haavansa. Lääkäri ei pitänyt haavaa vaarallisena. Kreivi kysyi
tältä oliko haava jo sidottu eikä tämä ollut ihan varma, vaikka
haava näyttikin tuoreelta. Haava oli sentään niinkin vakava, että
kreivi de Bussy oli voinut hourailla. Bussy kävi miettimään oliko
uneksinut kauniista enkelistä, sokkoa leikkinyt lääkäri ja
komeasti kalustettu makuukamari ollut hourailua – ja vain kuninkaan
suosikkien kanssa tappeleminen totta. Tuota pikaa hän tuli siihen
tulokseen että vain naisen muotokuva oli unen aikaansaannosta.
Muotokuvat eivät karkaa kehyksistään. Millään hän ei suostunut
uskomaan hourailleensa kaikkea, sillä vastaavia unia ei nähdä.
Kreivi
palasi toisena iltana Bastiljin luo. Kaikissa aukion taloissa oli
valitettavasti samanlainen soppi ja ristikkoportti kuin hänen hänen
etsimässään talossaan. Hänhän saisi tietää tahtomansa, vaikka
joutuisi kuluttamaan tuhat écuta saadakseen palvelustytöt ja
kaikenmaailman eukot puhumaan. Bastiljin aukiolle tupsahti seuraa
lyhtyä kantavasta miekkosesta, jolla oli tarkoituksella side
silmillään laskemassa askeliaan. Kreivi ja askelien laskija
tunnistivat toisensa eiliseksi lääkäriksi ja potilaaksi. Nuoren
lääkärin kerrottua etsivänsä eilistä taloa jonne hänet oli
saatettu sidotuin silmin Bussylle selvisi, ettei hän ollut
uneksinutkaan henkeäsalpaavasta kaunottaresta. Köyhä
välskärinkisälli Remy le Haudoin asui viidensadan askeleen päässä
molempien miesten etsimästä talosta. Edellisenä yönä hän oli
herännyt naisen ääneen. Siispä hän oli noussut ja mennyt
avaamaan. Tuskin kynnykselle ehdittyään kaksi pientä kättä
sitoivat hänen silmänsä. Hänet saatettiin huoneeseen, jossa Bussy
oli maannut. Huone oli tosiaan sellainen kuin Bussy muisti. Kudotut
kangasverhot, vuoteessa valkoista silkkiä kultakukin, katossa
henkilökuvia ja noin kaksikymmentä vuotiasta kaikkia enkeliä
kauniimpaa naista esittävä muotokuva. Hän ei vain iloinnut.
Melkein houraili saatuaan varmaan tiedon unensa naisen
todellisuudesta ja tämän osoittamasta jalomielisestä
vieraanvaraisuudesta.
Bryan
de Monsereuasta oli tehty uusi ylijahtimestari jokunen viikko
aiemmin. Suuri metsästys oli määrätty järjestettäväksi
Vincennesin metsässä. Monsieur de Monsereau oli palkittu
ylijahtimestarin viralla palveltuaan hyvin Anjoun herttuaa.
Metsästyksen yhteydessä Anjoun herttua veti Bussyn erikseen
kahdenkeskiseen keskusteluun. Hänen korkeutensa ketoi tavatteensa
sattumalta kirkossa suloisen kaunottaren. Tämän sulottaren
hunnutetut kasvot toivat herttuan mieleen erään naisen, johon hän
oli kovin rakastunut, joten hän oli seurannut naista. Siten hän oli
saanut varmuuden tämän asuinpaikasta. Vallasnaisen kamarineidon
lahjonnalla herttua oli saanut avaimen. Herttua suostutteli monsieur
de Bussyn urkkimaan, ettei kaunottarella ollut muita liehittelijöitä.
Monsieur de Bussyn olisi piilouduttava naisen kotiin vakoilemaan,
kuka mies teki visiittejä taloon. Anjoun herttuan luvattua
ylijahtimestarin viran tehtävä ei edelleenkään houkuttanut.
Tehtävä otettiin mielellään vastaan valjettua, että kirkon
kaunistus oli sama Venus, jota de Bussy etsi itsekin.
***
Romaanin
sankari Bussy d’Amboise
saapasteli suurieleisesti ensimmäisessä luvussa Kuninkaan suosikin
Francois d’Epinay de Saint
Lucin ja Ranskan marskin tyttären Jeanne de Cossé-Brissacin häihin.
Kuuden hovipojan kanssa pukeutuneena itse hovipoikiaan
vaatimattomammin huulet halveksuvan nyrpeinä. Koko nimeltään arvon
herra oli Louis de Clermont, Bussyn kreivi ja sotilasarvoltaan
eversti. Kaunis ja ylväs nuori aatelismies oli taannoin suonut
kunnian de Bussylle kysymällä tahtoisiko hän palvella
hallitsijaansa Bussy oli lähettänyt kieltävän vastauksen.
Monsieur de Bussy kuului Clermontin aatelissukuun, joten hänen ei
tarvinnut palvella kuin muita kuin omaa itseään. Hänen kimppuunsa
hyökännyt suosikkiviisikko mussutti kateellisuudessaan hänen
olevan omasta mielestään yhtä hyvä prinssi kuin kuka tahansa
aatelismies. Kateelliset epäilivät hänen kuuluvan Anjoun herttuan
väkeen johtuen d’Anjoun suuremmasta vallasta, kuin mitä Hänen
Majesteetillaan oli.
Kaunis
ritari Louis de Clermont oli täydellinen aatelismies, aikansa
suurimpia sotapäälliköitä. Aikapäiviin kukaan toinen mies ei
ollut yltänyt vastaaviin voittoihin. Kuningattaret ja prinsessat
olivat palkinneet hänet kauneimmilla hymyillään. Kuninkaat ja
prinssit olivat koettaneet ystävystyä hänen kanssaan. Louis oli
päässyt La Molen jälkeen Navarran Margareetan suosioon.
Helläsydäminen kuningatar oli lohdutuksen kaipuussaan tehnyt niin
paljon hullutuksia, että hänen puolisonsa Henrik suuttui.
Sotamenestyksessään, kunnianhimon ja lemmenleikin tiimellyksessä
Bussy d’Amboise ei ollut kokenut aitoa rakastumista, kunnes oli
nähnyt mustasilmäisen ja kultakutrin. Hän oli valinnut
Frans-herttuan (siis Anjoun) valtiaakseen. Fransin isännyys perustui
vertaukseen petojen vartijasta; Bussyn isäntä siinä mielessä kuin
petojen vartija on leijonien isäntä. Vartija palvelee kissapetoa ja
ruokkii sitä pelosta, ettei leijona pistä vain häntä poskeensa.
”Kultakangasta
noille lurjuksille sanoi Chicot! (Kuninkaan siniverinen hovinarri),
”silloin kun te, aatelismies, eversti, Clermont-suvun jäsen,
melkein ruhtinas, kuljette pelkässä mustassa sametissa.
”Sire,
sanoin Bussy kääntyen katsomaan kuninkaan suosikkeja, ”se johtuu
siitä, että kun elää sellaiseen aikaan, jolloin lurjukset käyvät
pukeutuneina ruhtinaiksi, luulen olevan ruhtinaille sopivaa, että he
erottautuakseen heistä käyvät pukeutuneina lurjuksiksi.” Hän
hymyili nuorille suosikeille, jotka loistivat jalokivissään
samanlaista hävytöntä hymyä kuin he aikaisemmin. (lainaukset
ensimmäisestä luvusta)
Keskeisimmät
hovihahmot ovat Kuningas, hänen Chicot-niminen narrinsa, Anjoun
herttua ja tuore
aviomies
de Sain-Luc. Riisukoon lukijat itse Méridorin kaunottaren
salaperäisyyden hunnut. Hänestä kertomalla riistän
(luku)kliimaksin.
Chicot
nautti viimeisen Valoisin hovissa samanlaista vapautta kuin Triboulet
kolmekymmentä vuotta aiemmin ja Langely neljäkymmentävuotta
myöhemmin Ludvig XIII:n hovissa. Hän ei ollut tavallinen hovinarri,
jonka nimi oli ollut ennen de Chicot. Aatelinen hovinarri oli
gascognelainen, joka oli paennut Henrik III:n turviin erään de
Mayennen pahoinpideltyä häntä rakkausdraamasta johtuen. Toisinaan
Chicot maksoi julmilla ja teräväkielisillä totuuksillaan Kaarle
IX:n seuraajan antaman suojeluksen hinnan.
”Oh
mestari Chicot, sanoi Henrik, ”kaksi kuningasta täällä on
liikaa.
”Anna
minun siinä tapauksessa vapaasti jatkaa kuningasosani esittämistä
ja näyttele sinä Anjoun herttuaa omalla tavallasi: ehkä sinua
luullaankin siksi, ja ehkä sinulle kerrotaan, ei tosin sitä, mitä
hän ajattelee vaan mitä hän tekee.”
”Veljeni
Anjou ei tosiaan ole saapunut, sanoi kuningas katsellen
pahantuulisesti ympärilleen.
”Sitä
suuremmalla syyllä asetut hänen paikalleen. Olkoon sanottu että
minä olen Henrik ja sinä olet Frans; minä menen istumaan
valtaistuimelle, sinä menet tanssimaan; minä teen sinun puolestasi
kaikki kruununpäälle kuuluvat apinantemput, ja sillä välin sinä
huvittelet hiukkasen, kuningas-parka!”
(sivulta 10)
Kuningas
oli suostunut hyvin vastenmielisesti hyvän ystävänsä Sain-Lucin
ja Jeanne de Cossé-Brissacin avioliittoon ikään kuin olisi
mustasukkainen kaappihomo tai ikipentu. ”Et saa leikkii ton kaa!!!”
Majesteetin juhlatamineet ainakin olivat sopusoinnussa hänen
hyytävän vakavan ilmeensä kanssa, että juhlijat hyytyivät
kauhusta. Saint-Luc reppana ei päässyt edes viettämään hääyötä
tuoreen vaimonsa kanssa, sillä hallitsija riisti suosikkinsa
seurakseen tämän omista
häistä. Onneton
sulhanen oli joutunut pitämään jo häissään tauotta seuraa
monarkille voimatta edes jutella kunnolla sukulaistensa kanssa.
Morsian
joutui turhaan valvomaan odottamassa miestään luokseen. Hänen
aviomiehensä täytyi majailla Louvressa kuninkaan suosikille
varatussa kamarissa, joka sijaitsi hallitsijan kamarin vieressä.
Anjoun
herttua on olevinaan kirjan roisto. Pikemminkään hän ei ole
rumanpuoleisine kasvoineen etäisestikään unelmarakastaja, mutta
kyllä Méridorin kaunottaressa öykkäröi rumempi ja mulkkumaisempi
hyypiö, joka sai haukkumistuomion monsieur de Bussylta. (”Hyi
tuota rumaa naamaa, jonka olette tuonut mukananne maakunnastanne,
teidän korkeutenne, sanoi Bussy Anjoun herttualle. --Hänen partansa
on punainen; sitä en aluksi huomannut; siinä on yksi kauneus
lisää.”) Navarran
Margareeta oli Frans-herttuan sisar. Hän ei olisi voinut ikinä
antaa Margareetan ja Louis de Clermontin suhdetta anteeksi, ellei se
olisi avittanut häntä voittamaan viimeksi mainittua puolelleen
suorittamaan muun muassa omia erikoisriitojaan.
***
Alexandre
Dumas ei yltänyt Méridorin
kaunottaressa parhaimpien
ja kuuluisimpien teostensa Muskettisoturi-sarjan
eikä Monte Christon kreivin tasolle. Näistä vähemmän tunnetuista
Musta
tulppaani
ja Punainen
sfinksi ovat
tätä hugenottiromaania parempia ja koukuttavia. Kuningatar
Margot,
keikkui samalla tasolla. Kirjan viitsi lukea loppuun, muttei tullut
malttamatonta hinkua käpertyä nojatuoliin kirjan kanssa. Omalle
urhoolliselle ja komealle Bussylle olisi tilausta tällaisella
nykyajan riutuvalla neidolla. :D Alexandre Dumas’n
vanhemman fanina aion lukea kirjailijan kaikki teokset ihan siksi,
että hän on ne kirjoittanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti