Brisélnaïsin kohtalo: prologi

Rating: K-15 korkeimmillaan seksikohtausten takia

Characters: Brisélnaïs "Brisie" Gérlier, Cassandré Brailmart, Glorie de Bonnendiex ja Safrénaïs Clarendiex

A/N:Aloitin nelisen vuotta sitten suunnittelemaan Marmorien-nimiseen kokonanaan kuvitteelliseen maailmaan sijoittuvaa ei-niin perinteistä fantasiatarinaa. Tässä ei olekaan mitään hyvän ja pahan välistä taistelua eikä edes sotimista, vaan tätä voisi luonnehtia chic litin fantasiaversioksi. En ole törmännyt ennen sellaiseen, joten siinä oli yksi syy miksi halusin aloittaa kirjoittamisen. En kuitenkaan tiedä miten lukija suhtautuu näin mullistavaan ideaan ja siksi kirja on toistaiseksi kesken; prologi + kahdeksan lukua. :D Olisin hyvilläni, jos joku viitsisi kertoa jotakin kautta minulle mielipiteen ideasta.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lavendessessa Hänen Ruhtinaallisen Majesteettinsa Safrend-Lavendienin aikakaudella

Eräs Lavendeissen pyövelikoulun oppilasasuntolan kamareista oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Kirjoitus- ja pukeutumispöydän laatikot oli vedetty auki. Lakanat, paksu silkkitäkki ja päiväpeite oli taiteltu huolimattomasti lattialle. Höyhentyynyt näyttivät olevat putoamaisillaan vuodevaatteiden päältä. Kahteen matka-arkkuun oli heitelty koulutarvikkeita, ratsastuspukuja, alusvaatteita ja kenkiä laatikoissaan – talvi- ja kesäkäyttöön. Röyhelöreunaiset hameet, silkkialushameet ja hupulliset sametista ommellut päällyskaavut olivat kaikkia mustia, mustia kuin olemattomuus. Brisénaïsin olisi pitänyt pakata koulupukunsa siististi hänelle annettuun säkkiin uhritoimitusta varten, sillä ne olivat hameita myöten puolisääreen ylettyviä pikkutyön pukimia. Sitä vastoin hän oli heitellyt ja potkinut ahdistuneena koulupukujaan ympäri huonetta, joka ei ollut enää hänen.

Tänään hän siirtyisi tavaroineen toiseen oppilas-asuntolaan.

Brisélnäis oli löytänyt istuma-asennon, jossa alavatsaan ei koskenut kaiken aikaa hirvittävästi. Hänen jalkansa olivat koukussa ylävartalossa kiinni ja selkä pyöristettynä. Hän aukoi ja sulki neuvottomana emaloitua taskupeiliä, jota ei suinkaan käytetty apuna kaunistautumisessa. Peili oli lumottu siten että sen avulla pystyi juttelemaan ja näkemään kenet tahansa, jolla oli jonkinlainen taskupeili. Oppilailla ei kuitenkaan olisi saanut olla taskupeilejä Pyövelien sisäoppilaitoksen sääntöjen mukaan. Perheeseen, sukulaisiin ja ystäviin sai pitää yhteyttä vain kirjoittamalla kerran kuussa, mutta moni salakuljetti kotivierailuilta lumotun taskupeilin – yleensä mallioppilaatkin.

Mustanruskeat mantelisilmät ja nenä punoittivat tuntien itkemisestä eikä tyttö ollut viehättävämmillään. Kuitenkin hän oli ollut jo vauvaikäisestä lähtien niin kuvankaunis, ettei hänen uskonut olevan kotoisin Marmorienista sen enempää kuin isänsä – jolta hän oli perinyt kauneutensa – vaan Jumalten asuinsijoilta. Hän oli puhdaspiirteinen, hoikka, pitkä sekä pitkäraajainen, ja hänen naiselliset kurvinsa olivat alkaneet tulla vähitellen esiin. Hänestä olisi voinut tulla tanssijatar, koska hän liikkui sulavasti ja harkitusti. Valtoimenaan aaltoilevat luumunvioletit hiukset oli keritty ihan lyhyiksi kolme vuotta sitten ensimmäisenä koulupäivänä, hyväksi entiselle elämälle ja ne oli heitetty uhrirovioon kuoleman jumalan Gedricusin patsaan eteen. Hiukset olivat ehtineet kasvaa kolmessa vuodessa entiseen mittaansa selän puoliväliin, mutta tyttö jatkaisi silti hiusten kasvatusta ainakin lantiopituuteen asti.

Brisie kuivasi kyyneleensä nenäliinaan ja niisti nenänsä. Hänellä ei ollut henkisiä voimia ryhdikkäämpään istuma-asentoon.

Kenen perheenjäsenen kanssa hän puhuisi, vaikka kukaan ei pystynyt auttamaan häntä jaksamaan polulla, jota hänen oli kuljettava yksin? Brichelé-tädin, isän isosiskon kanssa joka oli aina ollut hänelle enemmän äiti kuin hänen oikea äitinsä, isän ensimmäinen vaimo Merliette? Cassandré-serkun kanssa, joka oli hänelle kuin sisko? Tädin poikien Mertrandin ja Alexandren kanssa? Isänsä kanssa?

Isä oli kaunein ja hurmaavin mies, jonka Brisie oli koskaan nähnyt. Bricél osasi kertoa hauskoja juttuja, kohteli tytärtään kuin pikkuprinsessaan ja oli lahjoittanut sieviä vaatteita. Isä ei ollut tiukka kasvattaja kuten tädin huumorintajuton aviomies Antoine eli chavalier Brailmart. Toisaalta isien ei ollut tarkoituskaan olla Bricél Gérlierien kaltaisia levottomia naissankareita, joiden oli lähdettävä vähäksi aikaa ulkomaille sotkettuaan raha-asiansa pahasti. Chavalier Gérlier ei ollut järin vahva luonne, se oli myönnettävä. Mies oli purskahtanut itkuun nähtyään kaksitoistavuotiaan tyttärensä hiukset kerittyinä. ”Mitä ne sadistit ovat tehneet sinulle, pieni kaunottareni…”, Bricél oli sopertanut kauhistuneena. ”Ja mitä muuta ne vielä tekevätkään?” Brisieen oli sattunut nähdä isänsä surullisena ja ahdistuneena, vaikka ne tunteet olivatkin osa jokaisen elämää. ”Olet liian komea itkemään kenenkään takia”, tyttö oli koettanut vitsailla lohdutukseksi, vaikkei siitä ollut apua.

Painajaiset hyökkäsivät yhtenään hänen uniinsa, ja isä kärsi niistä pahimmissa niin että kyyneleet virtasivat.

Isän kanssa hän ei ainakaan juttelisi.

Brichelé-tädin kanssa ei ollut sopivaa puhua kuukausittaisista naistenvaivoista, sillä hän oli sentään säätyläistyttö. Säätyläisnuoren ei ollut sopivaa puhua vanhempiensa ikäisten kanssa kuukautisista eikä eroottisesta kanssakäymisestä. Sinänsä tädin kanssa jutteleminen saattaisi rauhoittaa häntä. Huonohermoisen Alexandre-serkun ja veljensä tämä sai yleensä rentoutumaan lempeällä puhetavallaan ja auttamalla näkemään, miten kaikista vaikeuksista selvisi sisukkuudella.

Cassandré-serkun kanssa hänellä ei ollut korkeaa kynnystä jakaa tuntemuksia ja kokemuksia naiseksi kehittymisestä. Mutta pyövelin ammatti ruumiillistui Cassandrélle hupulla ja naamiolla tunnistamattomaksi kätkettynä viimeisenä tuomarina. Jos Brisie tokaisi: ”Nyt on entistä lähempänä että minusta tulee yksi pyöveleistä.” Cassandré-hupsu vain tuijottaisi häntä tietämättä onnitellako vai ottaa osaa, eikä tyttönen tietäisi olisiko hän enää kasvattisisko Brisie vai Gedricusin valittu neiti Brisélnaïs Gérlier. Muutenkin serkun oli vaikea päättää kutsuiko häntä lempinimellä vai Brïsélnaisiksi. Brisie tunsi tällä hetkellä vahvaa inhoa kasvattisiskoaan kohtaan ja kadehti samalla tavallista osaa. Hän päätti ettei ollut neiti Lintukotolaisen tukea ja myötätuntoa vaikka niin kauan kuin hänet oli teljetty Lavendeissen pyövelikouluun.

Mertrand ja Alexandre ymmärsivät sentään pyövelin työasun mustuuden alta löytyvän tuntevan adrielin, jolla oli omat pelkonsa ja heikkoutensa. Ei kuulostanut pahalta kun veljekset kutsuivat häntä kotivierailuilla neiti Pyövelittäreksi tai Kuoleman kauniiksi kasvoiksi. Hänen rakkaat serkkunsa! He olivat kultaisia kun saivat hänet nauramaan jatkuvalla pokkuroinnillaan. Häntä pelotti että hän unohtaisi ilman heitä miten naurettiin. Kumman tahansa veljeksen kanssa voisi jutella varmana, että sen jälkeen selviytyminen ei vaikuttanut yhtä epätodennäköiseltä.

Ensin hän koetti tavoittaa Mertrandin. Tämä olikin tavoitettavissa. Taskupeilistä näkyvällä nuorukaisella oli suklaanruskeat kainalopituiset hiukset, muta häntä olisi luullut Brisien isoveljeksi kasvonpiirteineen ja mustanruskeine mantelisilmineen, joitta tyttöjen kannatti varoa jolleivät he halunneet hullaantua.

”Hameenvaihto on edessä”, Brisie tokaisi koleasti vilauttaen pakkaamisen sekasortoa. Naistenvaivojen alettua tyttö ryhtyi pukeutumaan miltei nilkkapituisiin leninkeihin. Kaksikymmentä vuotta täyttänyt neito puolestaan kulki täysipituisissa leningeissä aikuisen naisen tavoin.

”Vielä äskenhän olit pikkutyttö”, Mertrand koetti hymähtää, mutta vakavoitui. Brisien mustat kulmat olivat kurtussa, ja raukka voi selvästi pahoin.

”Läheskään kaikkiin ei satu näin pahasti tai juuri ollenkaan. Oksensinkin kerran!”

”Inkivääriteen pitäisi helpottaa oloasi.”

”Join sitä kaksi kupillista tunti sitten. Parantaja lupasi kipujen helpottavan varmasti, mutta voin ehkä pahimmillani paremmin vasta huomenna. Vasta huomenna! Tunnen viiltävää kipua, kun joudun ottamaan monta askelta tai kumartumaan. Tätäkö joudun kestämään vähintään sataseitsemänkymmentä vuotta?!” Säätyläiset elävät jopa neljäsataavuotiaiksi.

”Olet hyvin järkyttynyt – tuota noin – kaikista suurista muutoksista. Siksi sinulla on noin kovat kivut ja sinua kuvottaa.”

”Toivotaan että arviosi osuu oikeaan.”

He olivat hetken vaiti.

Brisien kyyneleet alkoivat virrata uudestaan. Mertrandin kurrkua kurisi, koska hän ei päässyt serkkunsa luo. Brisie oli niin rikki, ettei hänen uskonut valitettavasti olleen ikinä onnellinen. Tällä kertaa Mertrand ihmetteli jälleen, miksi tytön syntymämerkkiä pidettiin jumalanlahjana, josta oli oltava hyvin kiitollinen. Syntymämerkki oli toistaiseksi tuonut pelkkää tuskaa serkulle, hänen saamiaan ystäviä lukuun ottamatta. Äiti osasi lähettää tyynnyttävää energiaa mailienkin päähän niille, joista välitti. Mertandinkin oli yritettävä samaa.

”Tiedätkö mitä äiti neuvoisi tekemään, kun on liian raskasta?” nuorukainen kysyi hyvin pehmeällä äänellä.

”Uhraamaan jollekin jumaluudelle tai jumaluuksille.” Brichelé-täti oli kunnioitettavan harras eikä kaikista voinut todellakaan sanoa samaa. Täti uhrasi päivittäin kodin suojelushengille ja lähes päivittäin jollekin Jumalalle tai Jumalattarelle. Uskonelämän kivijalka muodostui viidestä kohdasta, joista ensimmäinen ja tärkein oli Jumalten nöyrä kunnioittaminen ja Heidän iankaikkisen Valtiutensa myöntäminen. Ensimmäinen kohta toteutui Jumalten ja suojelushenkien saadessa säännöllisesti asianmukaiset uhrinsa.

”Astmodine voisi olla erityisen suopea sinua kohtaan.” Astmodine oli kauneuden, rakkauden ja eroottisten nautintojen jumalatar sekä prostituoitujen ystävätär.

Saattoi olla herjaavaa pitää jotain Jumaluutta muita tärkeämpänä, mutta Brisie kunnioitti silti eniten Astmodinea ja toivoi ansaitsevansa tämän Jumalattaren suosion tavallista runsaammilla uhrilahjoillaan.

”Pahoin pelkään, etten jaksa uhrata. Pyydän että uhraatte tämän kerran puolestani”, tyttö aneli hiljaa.

”Uhraamme varmasti Astmodinea miellyttävin uhrilahjoin, kaunokainen.”

”Minun olisi pitänyt saada pakatuksi aikoja sitten. Kohta joku opettajistani marssii luultavasti tänne pistämään minuun vauhtia enkä saa jäädä kiinni lumotun taskupeilin käyttämisestä.” Kun häneltä oli viety julmasti kaikki tärkeät tavarat – vaatteetkin päältä – lumottu taskupeili oli hänen tärkein aarteensa. Se oli hänen salainen yhdyssiteensä ulkomaailmaan. Hän lupasi serkulleen ottavansa huomenna uudestaan yhteyttä joihinkin perheenjäsenistään, ihan vain ilmoittaakseen olevan hengissä. Ennen hän oli tuntenut olevansa elossa, mutta nyt hän oli enää vain hengissä.

Hän oli juuri ehtinyt piilottamaan taskupeilin toiseen matka-arkuistaan, kun yksi opettajista tunkeutui synkkyyden sanansaattajana huoneeseen. Opettajan oli vielä pakko olla kylmin ja julmin Lavendeissen pyövelikoulun opettajakunnasta. Yvonne Breland, jolla olin niin kylmät jäänsiniset silmät ja ääni että hän olisi ehkä voinut jäädyttää oppilaat niille sijoilleen eläviksi jääveistoksiksi.

”Kaikkien tavaroidesi oli pitänyt olla pakattu, että tämä huone päästään siivoamaan odottamaan uutta asukasta”, opettajatar Breland sätti.

Brisie nosti päänsä ja mulkaisi opettajatarta uhmakkaasti kuin aikoen haastaa tämän kaksintaisteluun.

Opettajatar vain tuhahti ja kiskaisi tukistamalla hänet ylös. Tukistusote oli niin luja että Brisie ähkäisi kivusta. ”Sinulla on tasan viisi minuuttia aikaa pakata loppuun eikä sen pitäisi viedä niinkään kauan, koska osaat taikoa.”

”Pakkaa nyt tässä, kun kipu vie jär -”

”Vaiti, Brisélnaïs. Tottele. Naistenvaivat ovat yksi naisen elämän varjopuolista, kunnes olet teloittanut ensimmäisen kerran. Sen jälkeen sinulla ei ole enää koskaan niitä, sillä Kuoleman Majesteetti ottaa hedelmällisyytesi maksuksi lahjastaan.”

Oppilaan pakkaaminen oli keskeytyä hämmennyksestä. Kaikki nyt tiesivät etteivät pyövelit voineet saada lapsia, mutta hän kuuli ensimmäistä kertaa pääsevänsä viiden vuoden kuluttua eroon kuukausittaisesta rääkistä.

”Saat pitää yhden päivän sairaslomaa, että sinulle saadaan hankittua säädylliset pukimet”, opettajatar Breland virkkoi. ”Sinulla ei ole mitään asiaan uuden huoneesi ulkopuolelle pikkutyön hameissa ja ilman korsettia. Tarvitset uusia kenkiäkin, joissa on vähän korkoa.”

Brisie nyökytteli. ”Ehdin pakkaamaan matalakantaiset kenkäni tähän isompaan matka-arkkuun. Piika ei maininnut kengistä mitään heittäessään säkin minulle.”

”Siinä piiassa on oltava ihmisverta!” opettajatar totesi halveksivasti. Mikäli jossain adrielissa sanottiin olevan ihmisverta tai tämän käyttäytyvän kuin ihminen, tätä pidettiin vajaaälyisenä. Haltiat ja kääpiöt suhtautuivat ihmisiin paljon suopeammin, mutta adrielit eivät pitäneet ihmisiä juurikaan eläimiä parempina.

Minulle on aina opetettu että ihmiset ovat vulgaareja surkimuksia, mutten voi muodostaa omaa käsitystäni, ennen kuin olen nähnyt ihmisiä ja tarkkaillut heidän puuhiaan, Brisie ajatteli. Hänen oli hillittävä haluaan kysyä kuinka montaa ihmismoukkaa opettajatar Breland oli joutunut sietämään silmissään.

”Kukaan piioista ei ehdi auttamaan sinua tavaroidesi kanssa. Siirrät ja purat ne ominesi nuorten asuntolaan, toiseen kerrokseen, huoneeseen viisikymmentäyhdeksän.”

Tyttö niiasi vastentahtoisesti opettajatar Brelandille kuten aina. ”Kyllä, opettajatar Breland.”

Brisie lähti entisestä huoneestaan ilmassa leijumaan loihdittuine matka-arkkuineen katsomatta kertaakaan taakseen. Lasten asuntolan huone ei ollut ikinä tuntunut hänen huoneeltaan. Uusi huonekaan ei varmasti tuntuisi, vaikkei hän kapinoisikaan kiihkeästi kohtalon tyranniaa vastaan.

Pihalla hän törmäsi ystäviinsä Armandien Theréchartiin ja Glorie de Bonnendiexiin. He olivat polvistuneet rukoustyynyille Gedricus-jumalan kolmemetrisen patsaan eteen. Marmorinen jumalankuva istui valtaistuimella, jonka kädensijat oli veistetty kallojonoiksi. Kuoleman Majesteetin jalkarahiksi oli veistetty sarvipäinen lohikäärmeen pääkallo. Suitsukkeet paloivat uhripaadella jumalankuvan edessä. Hänen ystävänsä lausuivat yhteen ääneen kiitosrukouksen, mikä meni pahasti yli hänen ymmärryksensä. Brisie uhrasi Gedricusille vain koulun pakollisissa uhritoimituksissa. Kaikki kuolivat lopulta – jopa tuhatkin vuotta elävät lohikäärmeet, niinpä hän ei keksinyt mitään syytä uhrata Gedricusille ja rukoilla tuota jumalaa, ellei toivonut jonkun kuolevan. Tähän mennessä hän ei ollut vihannut ketään niin paljon kuin että joku joutaisi hänen puolestaan kuolemaan. Hänelle riittäisi että neiti Breland siirtyisi opettamaan Dalsantin kaupungin pyövelikouluun.

Brisie ohjasi matka-arkkunsa laskeutumaan maahan ja istuutui toiselle hartiat lysyssä. Armandienin ja Glorien uhritoimitusta ei tohtinut sentään häiritä. Hän voisi odottaa sen verran.

Armandien laittoi pyytämättä vuodevaatteet uuteen vuoteeseen, johon mahtui kaksikin nukkumaan, ellei toinen nukkuja ollut kovin levoton huitoja. Glorie taas alkoi purkaa Brisélnaïsin matka-arkkua, joka huvitti nuorempaa tyttöä. ”Bonnendiexin markiisi kauhistuisi, jos hän näkisi veljentyttärensä kamarineidon tehtävissä”, hän hihitti.

”Se mikä tapahtuu Pyövelikoulussa, jää Pyövelikouluun”, Glorie oli huokaisevinaan ja nolostelevinaan helpotuksesta.

Hänellä oli arvokas ja melodinen puhetapa, ja hänen alabasterihipiänsä hohti luonnostaan eteerisesti niin kuin kaikkien ordistien – etuoikeutettujen iho. Puolittain kiinni olevat eebenkutrit symbolisoivat neitsyyttä, jonka hän menettäisi koulun jälkeen Ordisteneidon juhlassa. Hänen syvällä oleviin jadesilmiinsä oli tatuoitu silmänrajaukset kuukautisten alkamisen jälkeen. Säätyläisnuorille – pojille sekä tytöille tatuoitiin aina silmänrajaukset yläluomelta alaluomelle, piakkoin myös Brisielle.

Armandien lähtisi koulusta jo kahden vuoden kuluttua, sillä vaaleahiuksinen nuorukainen oli ollut kolmatta vuotta koulussa Brisien aloittaessa opintiensä. Nuorukaisen rakkain harrastus oli Lavendessen kaupunkien historian tutkiminen. Näin ollen oli varsin todennäköistä että hänestä olisi voinut tulla historioitsija tai historian opettaja, elleivät jumalat olisi päättäneet toisin.

”Tulen vihaamaan tätäkin huonetta sydämeni kyllyydestä”, Brisie totesi irvistäessään katkerasti kiskaisten paksun täkin terävään leukaansa asti. Nukkuessaan tässä kamarissa hän näkisi vielä aiempaa karmeampia painajaisia. Hän oli vielä surullisempi, pettyneempi ja vihaisempi kuin silloin kun hänet oli teljetty maailmaan ankarimpaa sisäoppilaitokseen.

Pyövelikoulun lasten asuntolan ruokasaliin oli vaihdettu mustat samettiverhot, pitkät pöydät oli peitetty mustin pöytäliinoin ja maljakoissa oli hautajaiskukkina suosittuja verililjoja. Paikalla oli hiuksensa paksulla hunnulla peittänyt Gedricusin papitar soittamassa cembaloa ja saman kultin lyhythiuksinen pappi laulamassa. Papilla oli kaunis mutta kalsea ja pelottava lauluääni, jota ei olisi ainakaan halunnut kuunnella ennen nukkumaanmenoa.

Uudet oppilaat oli kylvetetty rituaalisesti kylpyvedessä, jossa oli salviaa. Sitten heidät oli puettu koreasti miniatyyrisulhasiksi ja -morsiamiksi koulun hautajaispitoihin. Tyttöjen leningeissä oli laahukset ja lyhyiksi nyrhityillä kutreilla oli mustista ruusuista ja verililjoista punotut seppeleet. Poikien päällyskaavun napinläven koristeena oli samoja kukkasia. Vanhemmatkin oppilaat oli puettu morsiamiksi ja sulhasiksi. Heidän hiuksensa olivat ehtineet kasvaa vuodessa tai kahdessa puolipitkiksi.

Lapset seisoivat piirissä korkean marmorikatafalkin ympärillä opettajineen laulamassa virsiä avonaiselle ruumisarkulle. Siellä ei ollut ruumista, vaan kaksi realistisen näköistä nukkea – adrieltyttö ja -poika. Nukeilla oli kauniit silkkivaatteet ja aitoja jalokivikoruja kuten oikeilla ordistelapsilla sekä kutreinaan aitoa hiusta. Ensisilmäyksellä pikkutytöt olisivat rakastuneet nukkearistokraatteihin, kunnes huomasivat miten tyhjä ja kuollut katse niillä oli jopa nukeiksi.

Yksi uusista oppilasta puuttui ruokasalista. Hänen nimensä oli Brisélnaïs Gérlier, mutta perheenjäsenet kutsuivat tyttöä Brisieksi. Lavendessen Pyövelikouluun ei ollut pitkään aikaan tullut yhtä kiitämätöntä ja uhmakasta oppilasta. Tyttö oli kirkunut hysteerisenä olevansa Gedricusin kiroama ja syytti kasvattivanhempiensa hylänneen hänet. Kokoajan hän yritti paeta alistumatta ymmärtämään, ettei Pyövelien sisäoppilaitoksesta ollut mahdollista paeta. Hänen oli ollut välttämätöntä langettaa jähmettävä loitsu, jotta luumunvioletit kiharat päästiin kerimään. Hiustenleikkuun ajan hän oli itkenyt lohduttomammin kuin kukaan muu, joskin hänen hyvin ilmeikkäät silmänsä olivat kaventuneet raivosta murhanhimoisiksi. Selkeästi hän oli toivonut kiihkeästi kaikkien sadistiopettajiensa kärsivän kostoksi.

Brisélnaïs oli pukenut rituaalikylvyn jälkeen ripeästi alusvaatteet ja sujauttanut kengät jalkaansa, mutta hän väisti yhtenään opettajatar Clermonin yrittäessä pujottaa mustan prinsessamekon hänen ylleen. Tummahiuksinen nainen peitti mestarillisesti ärtymyksensä, sillä lommoposkiset kasvot pysyivät ilmeettöminä ja ääni rauhallisen viileänä. Ellei opettajatar Clermon olisi todennut: ”Olkoon sitten niin. Haen opettajatar Brelandin tänne.” hermojen pettämistä ei olisi huomannut. ”Huomaat hyvin pian, että sinun olisi kannattanut totella minua!” opettajatar huoahti miltei myötätuntoisesti ja pudisti päätään tyttölapsen varomattomuudelle.

Tuota pikaa hän palasi mukanaan nainen, joka oli kuin jääkuningatar mustissa kaavuissaan. Brisélnaïs tunsi pelkoa ja kylmyys tunkeutua hänen luihinsa asti tämän opettajattaren takia. Opettajatar Brelandin tavasta kantaa itsensä, katseen syvyydestä ja pitkän kaulan törröttävästä rustoryppäästä näki hänen korkean ikänsä. ”Minusta olisi voinut tulla Lavendessen Ylin Pyövelitär”, opettajatar muisteli silkkisesti, ”ellen olisi valinnut itselleni arvokkaampaa polkua. Olen opettanut kolmesataa vuotta Kuoleman Herran valittuja – eikä minulla mennyt kuin kaksikymmentä vuotta oppia pistämään kaikkein hankalimmat oppilaat kuriin, hupsu tyttölapsi!”

Vanha opettajatar veti rennosti vyöhönsä kiinnitetystä tupesta samanlaisen tikarin, jollainen löytyi kaikilta tikarisotureilta. Joskaan hänellä ei ollut aikomustakaan käyttää maagista tikaria sillä tavalla kuin tyttö oli nähnyt sitä käytettävän.

Opettajatar Breland tarttui tytön oikeaan ranteeseen ja painoi kevyesti kyynärvartta tikarin teräpuolella. Valkeaan ihoon ei tullut pienenpientäkään naarmua, mutta Brisélnaïs kaatui tuskasta hallitsemattomasti vääntelehtivänä vanhan naisen jalkojen juureen. Opettajatar Clermonkin oli toki kylmä ja kova kouluttaja, ja silti hän koki että oli miltei väärin satuttaa noin suloista ja kaunista tyttöä, perheensä pikkuprinsessaa. Toisaalta täysin kiduttajansa armoilla olevan uhrin kärsimyksen katselemisessa oli myös jotain vääristyneen lumoavaa.

*****

Brailmartien sisäkkö ei onnistunut houkuttelemaan Cassandré-neitiä pois huoneesta. Puolentunnin kuluttua olisi oltava jo matkalla, jotta Brailmartit ehtisivät näkemään Narahlan kruununprinssin Malwyndyrin seurueineen. Haltioiden kulttuuri tuntui kiinnostavan Cassandréa, koska hän oli omatoimisesti opetellut haltioiden yhteisen kielen narahlan alkeita ja oli kinunnut vähän aikaa sitten teettämään itselleen haltiatyylisen leningin.

Cassandré oli ollut viimeiset kolme päivää allapäin, koska Brisélnaïs oli purkanut omaa ahdistustaan ilkeilemällä serkulleen peilistä käsin. Brisélnaïsille oli vastikään tatuoitu leveät kissamaiset silmänrajaukset ja hän oli alkanut pukeutua nuoren neidin hameeseen. Korsetti tuntui Brisiestä epämukavalta, mutta jyrkensi ainakin viettelevästi naisruumiin kurveja, niinpä hän uskoi tottuvansa aikanaan siihen. Cassandré oli miltei vuoden serkkuaan vanhempi, joten hän oli kyllästynyt olemaan perheen pikkutyttö. Kasvattisisko oli tuhahtanut pilkallisesti hänen olevan hameidenvaihdon jälkeenkin edelleen se sama pikkutyttö, joskin kypsemmän näköinen. Brisie voi omien sanojensa mukaan melkein pahoin sitten kun Cassandrén vuoro olisi tuskailla miten kivulloista oli kehittyä naiseksi. Opettajatar Jääsilmä opettaisi varmaan mielellään henkilökohtaisesti tuollaiselle sinisilmäiselle pikkutytölle, mikä olisi oikeasti kivuliasta. Brisie-serkku epäili ettei hänen kannattaisi haaskata vastaisuudessa kovin usein aikaansa peilikeskusteluihin pumpulissa kasvaneen hanhen kanssa.

Rouva Brailmart nuhteli veljentytärtään ilkeilystä, mutta hän vain tuhahti ylimielisesti eikä aikonut pyytää anteeksi. Hänen mielestään ainoastaan ”Cassandré-raukalla” saattoi olla anteeksipyydettävää, sillä juuri tämän kanssa puhumisen seurauksenahan hän vajosi vielä syvemmälle synkkyyteen.

Cassandré oli vetänyt paksut vuodeverhot kauttaaltaan vuoteensa ympärille ikään kuin piilotellakseen apeutta. Rouva Brailmart siirsi vähän vuodeverhoja ja istuutui sängyn laidalle. Tyttö oli käpertynyt kyljelleen makuusijalle pehmolelukissa kainalossa. Kissa oli ollut hänen lahjansa kuusi vuotta täyttäneelle Cassandrélle. Tytär ei ollut lainkaan äitinsä näköinen. Rouva Brailmartin nutturalle kootut kutrit olivat luumunvioletit, silmät lähes mustat ja kasvot ovaalit kuten Bricél-enolla ja Brisélnaïsilla, tosin hän ei ollut yhtä kaunis ja hurmaava. Chavalier Brailmartilla taas oli vahvat leukaperät, tummanruskeat hiukset ja usvanharmaat silmät, valppaat kuin tehokkaalla vahtikoiralla. Cassandrén kasvot olivat sydämenmuotiset, kiharretut kutrit kinuskinruskeat ja pyöreät ja suuret silmät yönsiniset.

Brailmartit olivat adoptoineet orvoksi jääneen porvaristyttö Cassandrén, jonka vanhemmat olivat hukkuneet. Heillä oli ollut ennestään kaksi poikaa – kuusivuotias viikari Mertrand ja neljävuotias Alexandre. Onnen jumalan Dinariuksen temppelin eräässä esirukouspyynnössä oli pyydetty pienelle orpotytölle uudet, rakastavat vanhemmat, kun Brailmartit olivat ottaneet osaa jumalanpalvelukseen. Orpotytön kohtalon surkuttelu oli lyhentänyt niin monta kertaa Brichélen yöunet, että oli halunnut selvittää esirukousta tarvinneen pikkutytön henkilöllisyyden. ”Eiköhän meillä ole tilaa noin somalle nappisilmälle”, chavalier Brailmart oli myöntynyt, kun tyttö oli esitelty heille orpojen turvakodissa. Juuri Antoine olisi toivonut enemmän lapsia, mutta vaimo oli saanut tarpeeksi raskaana olemisesta.

Perhe ei ollut päästä ajoissa lähtemään. Vihdoin Cassandré piristyi, sillä hänen kaltaisensa tyttö pääsi sentään hyvin harvoin näkemään haltiakuninkaallisia ja -ylimyksiä. Tällaista onnenkantamoista hän oli toivonutkin. Hän oli lähes yhtä innostunut Lavendessen ruhtinasperheen – Ruhtinas Safrend-Lavendienin, Ruhtinatar Narahxien (syntyjään Walreenin Narahxe) ja kruununprinssi Lavendictin näkemisestä.

Ruhtinasperhe pysytteli suljettujen porttien takana Lavendeissen palatsin pihalla hoviväkineen ja tikari- ja tulisotureista muodostettuine henkivartiostoineen. Hallitsijan tuli- ja tikarikaartin sotureita parveili smaragdinvihreissä asekaavuissaan Palatsiraitilla katselemassa väkijoukon perään.

Naispuoleinen ulkoministeri de Wahlmond ratsasti Narahlan Malwyndyrin seurueen edellä. Haltiaprinssin henkivartiosto marssi ulkoministerin jäljessä ja Malwyndyrin seurue oli jakaantunut Ruhtinas Safrend-Lavendienin lähettämiin vaunuihin, joiden kuomut oli laskettu alas. Kaksi ylhäistä haltiaa soitti luuttua ja harppua ensimmäisissä vaunuissa. Olisipa Cassandré kuullut soiton kunnolla yrittääkseen painaa kaikki sävelet mieleensä.

”Soittavatko nuo haltia-aristokraatit jotain narahlalaisia perinnekappaleita?” Mertrand kysyi yllättävän kiinnostuneena. Musikaalisen lahjakkaalla nuorukaisella oli kaunis lauluääni ja hän oli kenties vielä taitavampi soittamaan cembaloa.

”Eivät”, Cassandré arveli. ”Katsokaapa tuota vaaleahiuksista haltialordia, joka lukee pergamenttiä. Haltioiden prinssi on kirjoittanut varmaankin runon maastamme kuten haltioilla on tapana valtiovierailuilla, ja sitä säestetään luutulla ja harpulla.” Runous oli ehdottomasti haltioiden kulttuurin sielu, heidän taiteensa korkein muoto.

Pikkusisar oli yhtä aurinkohymyä ihastellessaan kruununprinssi Malwyndyria loisteliaine seurueineen. Cassandré oli siinä mielessä erikoisen tapaus, ettei hän suinkaan haaveillut lavendesselaisen ordistevaltiattaren osasta, vaan hän toivoi sen sijaan olevansa narahlalaisen haltiaylimyksen vaimo keijukaispuvussa ja koruissa, joiden timantit olivat kuin kastehelmiä.