Lihan himo 5.luku

Nöyryytys


Suuri joukko mustakaapuisia noitia ja velhoja oli kerääntynyt kahden muun velhon ympärille. Toinen oli pitkä ja luurankomaisen laiha. Hänen ihonsa oli luutakin valkeampaa, lähes vitivalkoista. Käärmemäiset kasvot olivat kuin jokaisen pahimmasta painajaisesta helakanpunaisine mulkosilmineen sekä sieraimineen ja suineen, jotka olivat pelkkää kapeaa viillosta. Sitä vastoin toinen velho oli komea, pitkä ja voimakasrakenteinen mies, jolla oli lyhyt pukinparta.

“Kuolonsyöjät, olemme kokoontuneet tänne ottamaan uuden kuolonsyöjän joukkoihimme”, sanoi käärmemäinen mies aavemaisen juhlallisesti.

Nuori vankkarakenteinen mies polvistui puhujan edessä ja suuteli tämän mustan samettikaavun helmaa.

“Rodolfus Lestrange, tahdotko sitoutua minuun eliniäksi ja palvella minua uskollisesti?”

“Tahdon, herrani”, vastasi Rodolfus Lestrange.

“Nouse sitten ylös ja ojenna lordi Voldemortille vasen kätesi.”

Lordi Voldemort, pimeyden lordi, tiedät-kai-kuka ja hän-joka-jääköön-nimeämättä veti Lestrangen kaavunhihan miehen kyynärpään yli. Hän painoi taikasauvansa pyöreän kärjen tämän iholle. Toinen hämähäkkimäinen käsi puristi lujasti Lestrangen vanhemman pojan rannetta. Lordi Voldemort liikuttu taikasauvaansa nuorukaisen käsivarrella ikään kuin se olisi ollut tavallinen kynä. Kirvelevä polte levisi Lestrangen vasempaan käteen upoten melkein luuhun asti. Käsivartta poltti kuin maaginen tuli olisi korventanut sitä, mutta muuten häntä kylmäsi. Lestrange olisi halunnut huutaa, mutta se olisi ollut aatteen, suvun ja ennen muuta pimeyden lordin pettämistä. Hampaat yhteen purtuina Rodolfus Lestrange onnistui kestämään kipua syvien haavojen ilmestyessä hänen iholleen. Luonnoton, musta veri tihkui pääkallon ja käärmeen rosoisista reunoista valuen yksittäisinä ja pulleina veripisaroina käsivartta pitkin ranteelta maahan.

Pimeyden lordin taikasauva liikkui vielä hetken Rodolfuksen verta valuvilla haavoilla. Hänen vetäessään taikasauvan pois miehen iholta, Lestrangen vasempaan käsivarteen oli syöpynyt lähtemätön merkki: mustareunainen pahaa ja kuolemaa enteilevä pääkallo, jonka suusta tuli käärme. Rodolfus Lestrange katsoi hetken vereslihan kehystämää tatuointia. Kirvely ja polte olivat alentuneet sillä hetkellä siedettäviksi.

“Tervetuloa kuolonsyöjieni joukkoon, Rodolfus Lestrange. Älköön uskollisuutesi milloinkaan horju”, pimeän lordi sanoi hiljaa.

Rodolfus Lestrange kumarsi syvään katse maahan luotuna. “Ei horju, herrani. Olkaa huoleti.” Lestrange otti paikkansa kuolonsyöjien tiiviistä piiristä. Kuolonsyöjiä oli 70-luvun alussa vasta vähän, mutta lähivuosina kuolonsyöjiin liittyisi aina vain enemmän jäseniä ja silloin pimeyden lordin valtaannousu voisi todella alkaa.


***

Tarkkasilmäinen pieni silmäpari seurasi kahta yksisilmäistä noita-akkaa esittävän patsaan kyttyrästä pujahtavaa oppilasta. Tyttöä ja poikaa. Nämä suutelivat vielä tyhjällä käytävällä - pitkään ja ilmeisen kiihkeästi aivan kuin eivät olisi saaneet jo nussia ja lääppiä toisiaan tarpeeksi patsaan takana. Ehkä Lavenhamin lutka ja Rabastan Lestrange eroaisivat käytävällä, Amycus ajatteli toiveikkaasti.

“Sinulla on ihan liikaa huispausharjoituksia”, Lavenhamin lutka kuului valittavan hunajaisella äänellään.

Lestrange naurahti. “Mutta sinähän seuraat mielelläsi meidän harjoituksia Beatricen kanssa.”

Lutka heilautti päätään, jotta valo osui paremmin hänen hiuksiinsa.

“Niin no, silmänruoan takia - ja siksi etten jaksa aina pingottaa läksyjen kanssa.”

Lavenham ja Lestrange jatkoivat yhdessä matkaansa. Amycus kirosi kovaäänisesti ja sai siksi paheksuvan mulkaisun käytävälle ilmaantuneelta, happamalta vahtimestarilta. Helvetti, hän oli vetänyt vesiperän joka salakäytävän kohdalla joka kerran, kun hän oli kytännyt Lavenhamin lutkaa.

Puolitoista viikkoa myöhemmin Amicus väijyi Ericaa - tällä kertaa seitsemännessä kerroksessa. Hän oli nähnyt Erican ja erään Alric Borealis -nimisen luihuisen astuvan peilin takaiseen salakäytävään. Salakäytävään oli naurettavan helppo päästä, koska ei täytynyt kuin napauttaa peilin koristeellista, kullattua kehystä taikasauvalla. Amycus ei voinut tietää kauanko kaksikko naisi salakäytävässä tai tulisivatko he samaan aikaan pois. Kovin kauaa hänen ei täytynyt odottaa, kun Borealis kömpi salakäytävästä arviolta kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä kun kaksikko oli kadonnut salakäytävän suojiin. Lestrangen ja joidenkin muiden lempipanojensa kanssa lutkalla meni paljon kauemmin. Luultavasti Borealis oli Lavenhamille pelkkä hätävara pahimman kiiman lievittäjäksi.

Kohta Lavenham tulisi tuolta…

Salakäytävä heilahti hänen ihmeekseen kiinni Borealiksen jäljessä, ja tämä lähti poispäin. Jostain syystä Lavenham oli vielä salakäytävässä. Varmistuttuaan että Borealis oli todella häipynyt eikä käytävällä kuljeksinut ristin sielua, Amycus napautti peilin kehystä samalla tavalla taikasauvallaan kuin oli nähnyt Lavenhamin tekevän.

Erica Lavenham istui melko lähellä salakäytävän alkupäätä ja maalasi viekoittelevia huuliaan taikomiensa kynttilöiden valossa. Ericalla kesti muutama sekunti Amycusin läsnäolon huomaamiseen. Huulipuna tipahti hänen kädestään. “Mitä vittua sinä täällä teet?” Erica kivahti. “Enkö minä ole käskenyt sinua jättämään minut rauhaan. Eivätkö myös muutkin ole käskeneet?”

“Sinäpä kuulostat seksikkäältä vihaisena. Ah, miten pantavalta”, sanoi Carrow maiskuttaen.

Tyttö nousi seisomaan puristaen taikasauvaa kädessään.

“Älä lässytä, Carrow - tai kiroan sinut!”

Maireasti virnuileva Carrow löntysti laiskasti paikallaan. “Ehkä minä en olekaan yhtä naiivi kuin taannoin…” Hän osoitti Ericaa taikasauvallaan. “Karkotaseet.”

“Est -”

“- ous”, Erica sanoi kun Carrow puristi hänen taikasauvaansa lyhyissä nakkisormissaan.

Hän yritti livahtaa salakäytävän ovelle, mutta Carrow arvasi hänen aikeensa ja tukki ensimmäisen pakoreitin.

“Ei, ei, ei.”

Hänellä oli vielä toinen mahdollisuus: rikkoa koulun järjestyssääntöjä pakenemalla Tylyahoon, sillä ei nyt ei ollut Tylyahon viikonloppua. Erica alkoi juosta minkä korkokengillään kykeni. Carrow ei näyttänyt seuraavan.

“Kidutu!” Carrow murahti odottamatta salakäytävän alkupäästä.

Kirous ei saanut Ericaa vääntelehtimään tuskissaan, sillä Carrow ei ollut tarpeeksi taitava saadakseen kidutuskirousta toimimaan toisin kuin esimerkiksi Walden, mutta kirous sai Erican kaatumaan. Se riitti Carrowille. Etova poika osoitti Ericaa ja sanoi: “Kahlehdus.” Tämä loitsu ainakin toimi, koska raskaat kahleet ilmestyivät hänen molempiin ranteisiinsa, kiinnittyivät seinään, niin että Erica makasi lattialla. Carrow tuli tyytyväisenä lähemmäs.

“No niin, lutkakseni, levitäpä nyt kiltisti haarasi minulle”, Carrow käski availlessaan housunsepalustaan. Muutaman kynttilänkin suomassa niukassa valossa hänen paksu erektionsa näkyi selvästi.

Tyttö piti reitensä tiiviisti yhdessä. “Vain sinun unelmissasi, sika!”

“Ei kannata käyttäytyä noin tuhmasti”, Carrow huohotti raa’asti liikuttaen toista paksua kättään erektiollaan. “Saat vain lisärangaistuksen.” Carrow lausui uudestaan äskeisen loitsun. Erican jalat levittäytyivät nyt käsien tavoin sivulle ja lukittuivat nilkoista.

Rimpuilu oli hyödytöntä, turhauttavaa. Erica oli kokonaan Carrow’n armoilla. Vihoviimeisenä oljenkortenaan hän yritti huutaa apua. Hän ei välittänyt enää, vaikka hapan vahtimestari keksisi hyödyllisen salakäytävän ja laittaisi hänet rangaistukseksi moppaamaan vaikka käytäviä. Erica halusi vain pois tästä tilanteesta. Carrow’n langettama kielilukko muutti kaikuvan huudon pelkäksi mykäksi huudoksi. Hyvä Luoja, pelasta minut. Älä anna tämän tapahtua minulle!

Carrow asettui Erican jalkoväliin erektio - jos vain mahdollista - entistä kovempana sojottavana. Hän avasi Erican koulukaavun, veti harmaan slipoverin ylemmäs ja repi tämän kauluspaidan auki. Carrow ei kyennyt olemaan päästämättä haltioitunutta huokaisua, kun hän näki rehevän poven, jota syntisen näköiset rintaliivit ja vyötärökorsetti nostivat entisestään. Nakkisormet pullauttivat rinnat kokonaan esiin kiskoen ja kourien Erican rintoja kovakouraisesti joka puolelta, ja jokaiseen suuntaan. Carrow näykki Erican kaulaa ja povea teräväkärkisillä hampaillaan jättäen alabasteri-iholle jäi rumia hampaanjälkiä.

Erica tärisi inhosta ja vilusta epämukavasti selälleen pakotettuna. Carrow nosti vähän hänen vekkihamettaan ja veti alushousuja sen verran sivuun, että pystyi survomaan vastenmielisen elimensä hänen sisäänsä. Sama runnova edestakainen liike satutti väkisin Ericaa. Tietenkin se sattui, sillä hän oli kaikkea muuta kuin kostea ja halukas ja hänen jokainen solunsa kapinoi Carrowia vastaan. Jos hän jotain tunsi vielä enemmän kuin inhoa ja hetkellisen viiltävää kipua alavatsassaan, niin häpeää. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut ollut maannut yhdenkään pojan kanssa muusta, kuin omasta vapaasta tahdostaan.

Amycus Carrow’n suusta kuuluva murahdus ja sitä seuraava laukeaminen tuntuivat vapauttavilta. Ainakin Carrow häipyisi - ehkä jopa mahdollisimman nopeasti jos hän esittäisi välinpitämätöntä. Carrow ei raiskannut häntä toistamiseen laukeamisensa jälkeen. Tämä oli ilmeisesti saanut tarpeekseen hänen nöyryyttämisestään, sillä tämä veti sepaluksensa kiinni. Carrow antoi vielä oksettavan suudelman Ericalle pilkatakseen vielä lisää ennen kun nousi.

“Olipa hyvä pano”, Carrow hohotti mennessään salakäytävän ovelle. “Vastasit minun mielikuviani ja sitä mitä muut ovat sanoneet sinusta. Kyllä sinua toistekin nussisi.”

Huonoryhtinen poika raotti salakäytävän ovea nähdäkseen oliko reitti selvä.

“Nähdään, Lavenham. Tässä on taikasauvasi.” Carrow viskasi taikasauvan takaisin Ericalle.

Hiukan keskittymällä kutsuloitsuun Erica kykeni saamaan taikasauvan käteensä. Hän lausui toisen loitsun, joka sai kahleet napsahtamaan auki. Kohta hänen revityt vaatteensakin olivat jälleen ehjät. Pienestä käsipeilistä näkyi yhä kypsän kaunis nuori tyttö, mutta nuoren tytön meripihkasilmät olivat vauhkot. Tyttö oli tahrattu kahlein ja seksin irvikuvin.

Raiskauksestaan Erica ei maininnut sanallakaan yhdellekään ihmiselle, ei edes Beatricelle. Hän ei puhunut juurikaan mitään muutakaan. Erica istui joko vaitonaisena luokkatovereidensa seurassa tai oli yksin. Aikaisemmin Erica ei ollut juurikaan piitannut läksyistä tai opetuksen seuraamisesta, mutta nyt hän panosti opiskeluun entistä enemmän. Erica oli huomannut, että pystyi keskittymään opiskeluun hermoheikkoudestaan huolimatta. Opiskeluun oli helppo upottaa ajatuksensa, koska yksitotistenkin tutkielmien kirjoittaminen tuntui paremmalta kuin toimettomana istuminen. Ilman mitään korvaavaa tekemistä hän oli vankina oman päänsä sisällä.

Äiti kirjoitti Ericalle joka viikko, ja hän teeskenteli voivansa ihan hyvin antamatta äidilleen aiheita epäilyyn. Yvonnea ei ollut ikinä raiskattu. Hänen äitinsä oli aina osannut karkottaa heti kättelyssä Carrow’n kaltaiset idiootit. Äiti oli pärjännyt keskinkertaisesti koulussa, mutta tällä oli ollut tarpeeksi järkeä saadakseen aina haluamansa.

“Mikä sinua vaivaa?” Beatrice oli kysynyt tänään ties kuinka monennen kerran.

“Ei mikään”, Erica oli vastannut sävyttömällä äänellä kuoreensa käpertyneenä.

Erica meikkasi yhdessä tyttöjen vessoista. Edes raiskaus ei saanut häntä poikkeamaan äidin iskostamista rutiineista. Kauempana olevat kuraveriset puuskupuhtytöt puhuivat hänestä.

“Mikä tuon nimi olikaan - tuon tumman luihuisen?” lyhyt puuskupuhtyttö kysyi.

“Olisiko Erica Lavenham? Hänen isänsä työskentelee taikaministeriössä ja äiti Me Noidissa. Mitä hänestä?”

Ensimmäisenä puhunut puuskupuhtyttö taputteli puuteria rasvaisena kiilteleville kasvoilleen. “Sitä vain että tuo hienostelija on pitänyt kumman matalaa profiilia viimeaikoina. Yleensä hän haukkuu jästisyntyisiä muiden luihuisten kanssa ja kävelee nenä pystyssä. Mutta kyllä minäkin olen oikeastaan ajatellut samaa”, tyttö myönsi.

Erica sommitteli halveksuvan ilmeen kasvoilleen. “Ohhoh! Kuraverisetpä ovat tosissaan perillä minun asioistani”, hän ilkkui purevasti nostaessaan laukun käsivarrelleen.

Puuskupuhit vaikenivat nolostuneina. Useimmiten kuka tahansa vaikeni tajutessaan, että se henkilö kenestä hän oli juuri puhunut, olikin kuullut kaiken.


***

Huolimatta siitä että Tylypahkan oppilaat eivät olisi saaneet olla ulkona myöhään illalla, Erica oli karannut ulos. Hänen oli pakko saada liikkua ja kävellä, vaikka navakka tuuli pakotti hänet liikkumaan vähän kumarassa. Erica ei huomannut kurjaa säätä, vaan käveli itsensä läkähdyksiin. Hänellä oli vielä taikakausien historian aine viimeistelemättä. Kun hän saisi sen valmiiksi, hän olisi fyysisesti ja henkisesti niin uupunut, että nukahtaisi varmasti heti kun pääsisi vuoteeseen.

Vahtimestari oli jälleen unohtanut lukita linnan oven, joten Erica pääsi takaisin sisään. Hän lähti laskeutumaan ympärilleen vilkuillen tyrmiin.

“Missäs sitä on oltu?” huvittunut ääni kysyi.

Lucius Malfoy lähestyi häntä. Hän oli tietenkin hoitamassa valvojaoppilaan tehtäviään.

“Ulkona”, Erica vastasi.

“Oppilaat eivät saa olla ulkona näin myöhään.” Lucius kuulosti pikemmin kiusoittelevalta kuin moittivalta.

Toinen tuttuakin tutumpi ääni keskeytti hänet ennen kuin hän ehti avatakaan suutaan. “Erica, missä helvetissä sinä olet hortoillut?” Walden kysyi kovalla, selvästi ärtyneellä äänellä. “Beatrice on kysellyt sinua.”

“M-minä tuota”, Erica sopersi. Hän yritti livahtaa oleskeluhuoneeseen, mutta Walden tarrasi hänen ranteisiinsa.

Lucius katsoi Waldenia kysyvänä.

“Voit jatkaa partiointiasi, Lucius. Minulla on kahdenkeskistä asiaa Ericalle.”

“Älä nyt sentään pahoinpitele tuota neitiä. Hän näyttää jotenkin säikyltä.”

“Malfoy!”

“Hyvä on, Macnair, minä menen”, Lucius venytti ylimielisesti.

Walden retuutti Erican kyllin kauas oleskeluhuoneesta. Hänen otteensa oli yhtä pihtimäinen kuin Amycus Carrow’n loitsimat kahleet. Walden oli liian lähellä häntä ja tämän fyysinen voima pelotti häntä toisin kuin aikaisemmin.

“Ole hyvä ja päästä minut.”

“En ennen kuin kerrot mitä sinulle on tapahtunut.”

Walden oli naulinnut tummanruskeat silmänsä Ericaan.

“Ei mitään erikoista…”

“Älä valehtele!” Jokainen näkee että sinusta on tullut säikky - kuulit mitä Malfoykin sanoi - ja välttelet muita ihmisiä. Me seisotaan tässä, kunnes sinä kerrot totuuden.”

Raiskaus ja Erican avuttomuus Carrow’n edessä hävettivät häntä entistä enemmän. Kahleet jotka olivat pakottaneet hänen raajansa levälleen ja kaiken nöyryytyksen keskiössä häilyvä Carrow’n erektio. Hän oli yhtä paljon Waldenin kuin taannoin Carrow’n armoilla. Walden ei tosin tarkoittanut pahaa kovista otteistaan huolimatta.

“Minut raiskattiin - Amycus Carrow teki sen.” Erica ei kehdannut katsoa Waldenia silmiin. “Hän teki sen kostoksi, koska minä kangistutin hänet. Se… se oli niin vastenmielistä.”

Walden kietoi toisen käsivartensa hänen hartioidensa ympärille. “Se vitun sika!” hän ärähti. “Mitä kaikkea Carrow tarkalleen teki sinulle?”

Erica nielaisi.

“Otti taikasauvani, yritti kiduttaa, kahlehti minut seinään… Kun Carrow oli tehnyt tekonsa, hän antoi taikasauvani takaisin, koska muuten en olisi päässyt pois salakäytävästä - siellä se kaikki tapahtui. Pystyin murtamaan kahleet, entistin vaatteeni ja lähdin salakäytävästä.”

“Koskiko Carrow sinuun uudestaan tuon kerran jälkeen?”

“Ei onneksi. Kai minun nöyryytykseni riitti hänelle, vaikka Carrow sanoikin: ‘Olipa hyvä pano. Vastasit minun mielikuviani ja odotuksiani ja sitä, mitä muut ovat sanoneet sinusta. Kyllä sinua nussisi toistekin.’”

“Carrow’n sikamaisuudella nyt ei tunnu olevan mitään rajaa”, Walden sanoi myrkyllisesti hampaittensa välistä.

“Kostaisin hänelle, jos siitä olisi jotain hyötyä. En pysty siihen yksin… se olisi pelkkää kierrettä.”

Beatricen veli silitti hetken hänen kiharoitaan vinosti hymyillen. Walden hymyili aina tuolla tavoin kun hänellä oli jotain mielessään.

“Lupaan sinulle, että Carrow tulee saamaan sellaisen opetuksen, jota hän ei hevillä unohda. Ehkä sinäkin voit sitten olla taas oma itsesi.”

“Mitä sinä aiot?”

“Jätä se minun huolekseni - minä värvään kyllä porukkaa - sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin kertoa totuus Beatricelle. Hän on oleskeluhuoneessa teidän luokan muiden tyttöjen kanssa.”

Se ei ollut vähän…

Beatrice istui todellakin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa tutkielmaa, jonka Erica oli saanut valmiiksi aikoja sitten. Tylsyydestään huolimatta hänen taikuudenhistorian arvosanansa olivat olleet ensimmäisestä luokasta lähtien olleet erinomaiset.

“Ericalla on sinulle asiaa”, Walden sanoi pikkusiskolleen.

Tyttö nosti katseensa esseestään.

“Voimmeko me puhua kahdestaan?” Erica kysyi.

“Walden taitaa tietää jotain mitä minä en tiedä?”

“Kerronko minä sinulle vai en?” Erica huokaisi.

“Tietenkin kerrot! Mennään meidän makuusaliin.”

Erica kertoi kaikki kuvottavat yksityiskohdat parhaalle ystävälleen katse siellä täällä vaellellen ja kädet hypistellen kaulakorua. Hän tunnusti ettei halunnut puhua raiskauksestaan, koska olisi silloin joutunut kohtaamaan kaikkea suunnatonta häpeää alusta loppuun uudelleen.

Beatrice syleili häntä.

“Kauheaa!” Beatrice huudahti järkyttyneenä. “Minä en olisikaan kestänyt tuollaista noinkaan hyvin… Pidin Carrowia vain ruman puoleisena idioottina, en minään raiskaajana.”

Erica takertui Beatriceen. Viimeinkin hän pystyi tuntemaan edes jonkinlaista huojennusta: hänen ei täytynyt olla yksin traumojensa kanssa. Ennen pitkää hän pääsisi vielä raiskauksenkin yli.

“Voi Beatrice, onneksi minulla on sinut. Olet ollut paras ystäväni yhdeksänvuotiaasta lähtien. Ja tiedätkö mitä? Walden aikoo kerätä porukkaa antamaan opetuksen Carrowille!”

“Walden pitää sinusta yllättävän paljon. Useimmiten hän vain peittää sisimpänsä machouden taakse. Veljeni osaa olla oikea kusipää halutessaan - huonompi juttu Carrowille - ja onkin sitä.”

“Huonompi juttu Carrowille”, Erica totesi melkein naurahtaen. “Minun puolestani me voimme palata oleskeluhuoneeseen. Kysytään Waldenilta onko hänellä mitään alustavia suunnitelmia Amycusin varalle ja voin auttaa sinua Binnssin esseen kanssa - jos haluat.”

“Nythän sinä kuulostat melkein ‘vanhalta kunnon’ Ericalta.”

Walden oli vielä oleskeluhuoneessa. Hän oli Crabben, Bordeaux Averyn ja Rabastanin seurassa. Poika nousi heti kun huomasi Erican ja pikkusiskonsa. Yhdessä syrjäisessä nurkassa he saivat keskustella rauhassa.

“Minä kerroin kaiken Beatricelle”, Erica sanoi.

“Se on hyvä.”

“Voisitko sinä yhtään valottaa suunnitelmaasi?” kysyi Beatrice.

“Minähän lupasin hoitaa Carrow’n”, Walden sanoi. “Ei sinun siitä tarvitse huolehtia.”

“Mutta kun me halutaan tietää.”

Poika virnisti. “Arvasinhan minä ettei teitä kahta pidättele mikään. Alan värvätä huomenaamulla porukkaa.”

“Aiotko kertoa heille Erican raiskauksesta?”

“Se riippuu Ericasta itsestään.”

Erica vilkaisi Carrow’n kaksosten suuntaan koko olemus täynnä leppymätöntä halveksuntaa. “Kerro minun puolestani; muidenkin pitää tietää millainen oksettava paskiainen se on. Ketä luulet saavasi mukaan?”

“Luulisi että ainakin Bordeaux, Lucius, Rabastan, Crabbe ja sitten jotain nuorempia tulee mukaan. Carrow’n voisi rökittää joku Tylyahon viikonloppu. Tuskinpa Carrow kehtaa kannella muille kuin ehkä siskolleen. Dumbledore ei ainakaan tykkäisi Amycus-pojun tekosista jos saisi tietää.

Walden oli punonut hyvän kostosuunnitelman Carrow’n varalle siihen mennessä kun seuraava Tylyahon viikonloppu koitti. Bordeaux, Lucius, Crabbe, Rabastan, Calahad Harper ja Sebastian Flint olivat mukana suunnitelmassa. Lucius oli lahjonut Flintin (viidestätoista kaljuunasta) pyytämään Alecton seurakseen. Ilman lahjusta edes Flintin näköinen kirveellä veistetyn näköinen poikakaan ei olisi suostunut. Harper puolestaan kävisi ensin Amycusin kanssa Tylyahossa ja he tulisivat myöhemmin rääkyvälle röttelölle, jossa Carrowia odoteltiin.

Erica ja Beatrice kävivät Velhovaatehtimo Hepenessä (josta molemmat löysivät nilkkapituiset hameet) ja kermakaljalla Kolmessa luudanvarressa. Kello oli tässä vaiheessa niin paljon, että heidän piti lähteä kiireen vilkkaa kävelemään rääkyvälle röttelölle ehtiäkseen paikan päälle ennen Carrowia. Röttelölle oli kerääntynyt ylimääräisiäkin luihuisia, muutama tyttökin. Beatrice sytytti itselleen savukkeen ja tarjosi Ericalle. Myöskin Lucius, Walden ja Rabastan polttivat odotellessaan. Kohta Harper ja Carrow näkyivät nousevan mäkeä; se oli ennalta sovittu merkki.

“Kappas Carrow ja Harper”, Lucius tervehti koleasti.

“Terve Malfoy”, Carrow sanoi rypistäen otsaansa.

Crabbe ja Erica osoittivat Carrow’n huomaamatta kahta monihaaraista karahkaa. “Siipirdium lentiusa.” Karahkat leijailivat Carrow’n luo, toinen melkein sohaisi tätä.

Walden käytti sekaannusta hyväkseen ja käytti karkotaseet-loitsua. Hän nakkasi Carrow’n taikasauvan Ericalle ja astui lähemmäs rotevaa Amycusia.

“Mitä hemmettiä tämä on, Macnair?” Carrow ärisi. “Miksi hyökkäsit minun kimppuuni?!”

Lucius ja Walden vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään.

“Hmm… sitä sopiikin miettiä”, Walden ivasi teeskennellen ettei ollut perillä asioista.

“On se rankkaa kun ei saa yhdeltäkään tytöltä”, Rabastan ilkkui. “Ei mikään ihme kun on tuollainen imbesilli.”

Eräs Nahks Merrington- niminen seitsemäsluokkalainen tyttö tirskui.

Carrowilla oli täysi työ oksien väistelyssä. “Onko sinulla jotain pointtia, Lestrange?”

“Ihme että sinä edes tiedät mitä ‘pointti’ tarkoittaa - noilla herneaivoilla.”

“Turpa kiinni.”

Walden tähtäsi kiroilevaan Carrowiin. “Keholeijus.” Tämä nousi ilmaan ja kääntyi ylösalaisin. Harperkaan ei tehnyt mitään luokkatoverinsa auttamiseksi, katseli vain vahingoniloisena vierestä.

“Pidä sinä vain oma turpasi kiinni”, Walden sähähti erittäin vaarallisesti. “Minä ja me kaikki muut tiedetään, että sinä menit raiskaamaan Erican. Vitun saastainen sika.”

“En ymmärrä mitä paskaa Lavenham on puhunut minusta!” karjui Carrow punanaamaisena. “Se on pelkkä lutka, joka panee kaikkea mikä liikkuu. Korkeintaan innostuin vähän liikaa.”

Erica sylkäisi Carrow’n suuntaan ja heitti poikaa yhä palavalla savukkeen nysällä. “Kuunnelkaa mitä paskaa tuo kehtaa jauhaa. Vai ‘vähän liikaa‘!” Hän matki erinomaisesti Carrow’n moukkamaista ärjymistä.

“Tässä sinulle vähän kidutuskirousta”, Lucius sanoi silkkisesti. “Kidutu.”

Amycus Carrow sätki ilmassa kuin kumara tihrusilmäinen sätkyukko. Hänen porsasmaiset kasvonsa olivat vääristyneet tuskasta.

“Yksi oljenkorsi, Carrow: anteeksiantamattomia kirouksia täytyy tosissaan tarkoittaa, jos haluaa saada ne toimimaan.”

Carrow huohotti raskaasti. “Kiitti vaan… vinkistä.”

Viidesluokkalainen ehti vähän hengähtää Luciuksen lopettaessa kidutuksen. Rabastanin langettama halkinaurus tuli täytenä yllätyksenä. Hän lensi päin röttelön seinää kieppuen kuin mikäkin nauris.

“Hah hah. Hyvä Rabastan!” moni huusi.

Carrow’n otsaan oli ilmestynyt iso kuhmu.

“Te joudutte tästä kuseen, voitte olla varmoja. Raiskaan vielä Lavenhamin lutkan uudestaan.”

Samassa häneen langetettiin uusi kidutuskirous. Tällä kertaa langettajana oli Walden. Jos vain mahdollista kirous satutti Carrowia vielä enemmän Waldenin langettamana.

“Sinä et enää ikinä kajoa Ericaan tai sinuun sattuu vielä pahemmin.”

“AAAAAIIIIIIIHHHH!”

“Mitä jos kerrottaisiin ukko Dumbledorelle?” Lucius ehdotti viileästi. “Äijän reaktio olisi kieltämättä näkemisen arvoinen?” Kuraveristenkin paapoja nostaisi varmasti metakan.”

“EIIII! EI DUMBLEDORELLE!”

“Vai pitäisikö kannella johtokunnalle tai kenties suoraan ministeriöön?”

“Minä sanoinkin tässä vähän aikaa sitten Ericalle, että tuskin Carrow haluaa Dumbledoren eteen”, Walden sanoi. Hän ei enää kiduttanut Carrowia. “Vai haluatko, Carrow? Älyttömästä vokinastasi ei oikein ota selvää.”

“En halua”, Carrow uikutti. “Älkää enää kiduttako minua.”

Walden katsahti muuhun luihuisseurueeseen. “Hmm, mitä mieltä te muut olette? Bordeaux? Crabbe?”

“Minusta ei kannata vielä lopettaa”, Bordeaux Avery sanoi. “Minä haluan vähän huvitella.”

“Kuin myös”, Crabbe säesti. Hänen karkeatekoisilla kasvoillaan oli mietteliäs ilme. Hän ei keksinyt ihan heti, minkä kirouksen langettaisi Carrowiin. Kohta Crabbe murahti: “Pattiajos.”

Bordeaux ja Beatrice hymyilivät toisilleen. Sitten hyvännäköinen poika heilautti rennosti taikasauvaansa. “Tarantallegro.” Loitsu sai Carrow’n jalat liikkumaan hurjan nopean stepin tyyliin, joten näytti siltä kuin tällä olisi ollut mahanalus täynnä jalkoja. Kaikki paikallaolijat ulvoivat hillittömästi Carrow’n stepille. Porsaannäköinen Carrow oli kuin luotu klovniksi ja hänen jupinansa teki tilanteesta entistä koomisemman. Loppuhuipennukseksi Walden leijutti Carrow’n kaikkein liejuisimpaan ja sotkuisimpaan lätäkköön, jonne hänet jätettiin taikasauvansa ja pattiensa kanssa kiroamaan poislähtenyt seurue alimpaan helvettiin.


***

“Neiti Lavenham”, professori Ariesley sanoi erään pimeyden voimilta suojautumisen tunnin päätteeksi kun luokka teki lähtöä ulos välitunnille.

“Niin, professori?” Erica kysyi.

“Me lähdemme rehtori Dumbledoren luo.”

Erica kirosi mielessään. Ei kai vain ollut kyse siitä Tylyahon viikonlopusta kun he rökittivät Carrow’n? “Minkä takia, professori Ariesley?” hän kysyi tunnustellen.

Ariesley keräsi tavaroitaan.

“Se selviää sitten rehtorin kansliassa - sen verran voin kyllä paljastaa, että menemme tapaamaan häntä rehtorin omasta pyynnöstä. Lähdetäänpä nyt, neiti Lavenham.”

Professori Ariesley vei häntä monia käytäviä ja portaikkoja pitkin, kunnes he tulivat ison ja äärettömän ruman kivihirviön luo. “Fawkes”, opettaja sanoi kivihirviölle.

Se oli selvästikin jonkinlainen tunnussana, sillä kivihirviä eräsi eloon ja siirtyi sivuun kun seinä halkesi patsaan takana. Vaikuttavaa kun otti huomioon millainen vanha höperö Dumbledore oli. Seinän takaa paljastui tasaisesti ylöspäin liikkuva kierreportaikko. Erica kuuli seinän tömähtävän kiinni hänen ja Ariesleyn takana, kun he astuivat portaikkoon. He nousivat yhä ylemmäs kierteisiä askelmia pitkin, kunnes päätyivät tammiovelle, jossa oli jokseenkin tavanomainen messinkikolkutin.

Huipulla he astuivat pois kiviportaikosta. Professori Ariesley tarttui kolkuttimeen: ovi aukeni ääneti heille. Dumbledoren kanslia osoittautui suureksi ja pyöreäksi huoneeksi. Ensimmäisenä silmään pistivät pinnajalkaisten pöytien oudot, hauraat hopeiset kojeet. Seinät olivat täynnä kehyksissään nuokkuvien entisten rehtorien muotokuvia. Dumbledore istui valtavan käpäläjalkaisen kirjoituspöytänsä ääressä, mahdollisesti varhaista rokokoota tai myöhäistä barokkia.

“Mukavaa että pääsit tulemaan neiti Lavenhamin kanssa, Astria”, Dumbledore virkkoi kohteliaasti ja pani sanomalehden sivuun.

Ericasta se näytti kauempaakin katsottuna jästien lehdeltä.

“Päivää, rehtori Dumbledore”, hän tervehti. “Voisitteko kertoa miksi professori Ariesley toi minut tänne?”

“Se selviääkin tuota pikaa. Olkaa hyvät ja istukaa molemmat alas.”

Ariesley ja Erica istuivat Dumbledorea vastapäätä.

“Professori Ariesley kertoi minulle ja tuvanjohtajallesi professori Kuhnusarviolle, että sinulla on taipumuksia lukilitikseen ja okklumeukseen.”

Erica huokaisi helpotuksesta. Pidä mielesi suljettuna Dumbledorelta, sillä Dumbledorekin osaa lukilitista. Noin varoitti ääni Erican pään sisällä. Hän uskoi ääntä.

“Totta. Kokeilin yhdellä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla lukilitista ja okklumeusta professori Ariesleyn kanssa. Onnistuin tosi hyvin kun ottaa huomioon etten ollut kokeillut kumpaakaan aikaisemmin. Minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että juuri ne ovat minun erikoisalaani.”

“Minä kirjoitin vanhemmillesi. Äitisi suvussa on ilmeisesti ollut muutamia oikein erinomaisia lukilitiksen että okklumeuksen taitajia. Vanhempasi olivat sitä mieltä, että he halusivat sinun saavan hioa taitosi huippuunsa. Professori Ariesley on lupautunut opettamaan sinua tämän vuoden.”

Dumbledore hymähti eikä siitä ottanut tolkkua. “Ensi vuonna sinua luultavasti tulee opettamaan joku toinen - pimeyden voimilta suojautumisen opettajat tunnetusti vaihtuvat tiuhaan tahtiin.”

“Mahdollisesti kirous?”

“Luultavasti.” Dumbledore otti pronssinhohtoiseen folioon käärityn makeisen pöydällä olevasta kristallikulhosta. “Otatteko sitruunatoffeeta?” hän kysyi ystävällisesti. “Kerrassaan maukas jästimakeinen.”

Ariesley ja Erica ottivat yhdet sitruunatoffeet. Dumbledore ei ollut väärässä kehuessaan sitruunatoffeeta. Makeinen nimittäin maistui suussa sulavalta ja pehmeän täyteläiseltä.


***

Koulua oli vajaa kuukausi jäljellä ja sitten koittaisi kaivattu kesäloma. Kuluneiden kuukausien aikana Erica oli alkanut päästä raiskauksensa yli. Hän kykeni nauttimaan seksistä eikä ollut enää sulkeutunut. Carrow ei uskaltanut nykyään edes hipaista häntä, sillä hän ei halunnut saada Waldenia jengeineen kimppuunsa. Erica sai elää turvallisin mielin, vaikka raiskaus oli jättänyt häneen lähtemättömiä jälkiä. Hän ei enää uskaltanut jäädä yhteenkään salakäytävään yksin ja saattoi säikkyä jos joku hiippaili hänen takanaan.

Ariesley oli antanut hänelle viikoittain yksityisopetusta Dumbledoren tapaamisen jälkeen. Erica kehittyi jatkuvasta, ja hän alkoi olla melkein opettajaansa taitavampi onnistumisen ilon piristäessä hänen päiviään. Lucius Malfoyta hän ei ollut tavannut aikoihin kahden kesken. Monista Luciuksen hoidoista - muun muassa Ericasta - juoruttiin kaikissa tuvissa ja tämä nähtiin toisinaan Narcissankin seurassa, mutta Erica ja Lucius eivät olleet harrastaneet seksiä kertaakaan.

Kaikki muuttui kun Lucius yhtenä päivänä juttelemaan Ericalle, joka pinnasi Beatricen kanssa Patapalon tunnilta. Beatrice hymyili kaksimielisesti Ericalle.

“Hei Beatrice, saanko lainata Ericaa hetkeksi?” Lucius kysyi.

“Lainaa sitten.”

“Mistä nyt tuulee, Lucius?” Erica kysyi hunajaisesti.

“Ah, sanotaan että tulin pyytämään sinua seurakseni”, Lucius venytti. Kylmänharmaat silmät tuikkivat rivosti. “Oletetaan että vastaat myöntävästi - kahdeltatoista valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa. Sen edessä Boris Pöllämystyneen patsas, joka esittää velhoa jolla on hansikkaat väärissä käsissä. Salasana on meritähti.”

Erica päätti ottaa Luciuksen kutsun vastaan huolimatta siitä miten nuorukainen oli kutsunsa esittänyt, koska hän tiesi voivansa nauttia heidän ensimmäisestä yhteisestä hetkestään.

Alkuilta vierähti läksyjä tehdessä ja loppuaika meikin ja kampauksen viimeistelyssä. Erican vahvasti ehostetut silmät säihkyivät tavallista enemmän, korallinpunaiset huulet olivat kuin tehty suudeltaviksi ja suklaanruskeat kiharalaineet olivat kasvaneet pidemmiksi. Erica aikoi kasvattaa hiuksensa vyötärölle äidin tavoin, sillä oikein pitkissä hiuksissa oli selittämätöntä lumoa.

Varttia vaille kaksitoista hän lähti oleskeluhuoneesta jättäen houkuttelen vaniljan tuoksuisen parfyymipilven jälkeensä. Erica lausui salasanan Luciuksen kuvailemalle patsaalle jolloin ovi aukeni. Lucius oli jo valkoisessa, kauttaaltaan marmorisessa huoneessa. Nuorukaisen platinanvaaleat hiuksensa loistivat taidokkaan kynttiläkruunun pehmeässä valossa.

“Laita ovi säppiin”, käski Lucius.

Erica lukitsi oven ja riisui tyköistuvan koulukaapunsa. Hän lähestyi hitaasti nuorukaista korot kopisten marmorilla. Tyttö pysähtyi hyvin lähelle Luciusta.

“Entä Narcissa Musta - entä muut?” hän kysyi kiusoittelevasti.

“Heillä ei ole mitään väliä”, Lucius tokaisi kärsimättömästi.

Erica katsoi häntä pää kallellaan. “Tyhmäkin tajuaa, että sinulla on orastavia tunteita häntä kohtaan.”

“En kiistä sitä, mutta en ole koskaan halunnut ketään yhtä paljon kuin sinua. Kukaan ei ole kauniimpi kuin sinä.”

Luciuksen kiihkeä äänensävy sai Erican suorastaan kehräämään. “Eräänlainen tunnustus tuokin.”

Hän kietoi käsivartensa Luciuksen niskan ympärille ja veti pojan lähemmäs naisellista vartaloaan. Koleanharmaa ja meripihkaan taittava silmäpari olivat tummuneet heidän huultensa kohdatessa rajussa suudelmassa kattokruunun loisteessa. Lucius oli kiihkeä, hänen otteensa olivat melkein väkivaltaa Ericaa kohtaan. Ylimielinen ja hallittu ulkokuori säröili jälleen kerran. Siitä ei ollut tietoakaan heidän hyväillessään toisiaan, kaikkein vähiten silloin kun pojan huulet kaartoivat kypsänä kohoaville rinnoille.

Pitkät ja kapeat sormet löysivät korsetin plansetilta muodokkaille yläreisille ja lopuksi reisien väliin. Silkkiset alushousut riisuttiin, ja Lucius laskeutui Erican jalkojen väliin. Kauan hän ei malttanut kiihottaa tytön salatuimpia sopukoita suullaan ja käsillään. Hän oli liian äkkipikainen pitkittääkseen odotustaan, mutta Erica tunsi silti yhtä vastaanottavaa kiihkoa häntä kohtaan.

Luciuksen pitkä ja solakan lihaksikas vartalo veti vertoja Erican vartalon sulokkuudelle. Himon sulkemien harmaiden silmien tummat ripset heittivät varjoja pojan kasvoille. Nuorukainen lausui ehkäisyloitsun ja työntyi tummaverikön lämpimään kosteuteen yhdellä nopealla liikkeellä. Erica kikatti vienosti kynsiessään tarkoituksella Luciuksen kalpeaa selkää verille lantio liikkuen.

“Senkin lutka”, Lucius mutisi mitä silkkisimmin liikkuessaan tytön sisällä, “senkin viehättävä lutka. Et uskokaan miten hyvältä tunnut, niin tiukalta…”

Rivoudet kuulostivat kiihottavilta Luciuksen sanomina. “Voi jatka”, Erica kehotti, sillä hän halusi kuulla lisää.

“Nyt ymmärrän miksi sinua jaksetaan ylistää. Alaston vartalosi on niin ihanteellinen… Olet suorastaan pantava, haluan naida sinua niin kauan että se tuntuu seksikkäässä pikkulutkassani. Haluan naida sinut väsyksiin, himokas pikkunarttuni -”

Erica vaiensi huohottavan Luciuksen ahneella kielisuudelmalla. Kiihottavat rivoudet olivat musiikkia hänen valikoiville korvilleen. Seksikäs ja viehättävä lutka kuulostivat oikeilta kohteliaisuuksilta.


***
 Some boys kiss me, some boys hug me
I think they’re ok.
If they don’t give me proper credit
I just walk away

They can beg and they can plead
But they can’t see the light, that’s right
’cause the boy with the cold hard cash
Is always mister right, ’cause we are

Living in a material world
And I am a material girl
You know that we are living in a material world
And I am a material girl

Some boys romance, some boys slow dance
That’s all right with me
If they can’t raise my interest then I
Have to let them be

Some boys try and some boys lie but
I don’t let them play
Only boys who save their pennies
Make my rainy day, ’cause they are

Living in a material world
Living in a material world

Boys may come and boys may go
And that’s all right you see
Experience has made me rich
And now they’re after me, ’cause everybody’s

A material, a material, a material, a material world,

Living in a material world
Living in a material world
(Material girl by Madonna)

Lihan himo 4.luku

Enneuni

Hunajanvaaleahiuksinen tyttö katseli neljännen luokan tummahiuksista kaunotarta, joka käveli rehevät lanteet keinuen. Koulukaapua oli kavennettu reilusti, jotta tiimalasivartalo varmasti korostuisi. Tytön korkokenkien kopina kuului kauas. Liuta ihailijoita parveili tytön lähettyvillä, mutta tämä ei piitannut muista kuin vierellään kulkevasta komeasta Rabastan Lestrangesta.

”Hah! Kuinkahan monelle tuo Erica Lavenham onkaan antanut tällä viikolla?” kysyi Narcissa Mustan ystävä Adrianne halveksuvasti.

”Kysy häneltä itseltään jos sinua noin paljon kiinnostaa”, Narcissa sanoi välttelevästi.

Hän näki Luciuksen lähestyvän Erica Lavenhamia ja Rabastania. Kaksikko pysähtyi juttelemaan Luciuksen kanssa. Narcissa näki Luciuksen vetävän suutaan hymyyn ja naurahtavan Lavenhamin tyttären lukemattomille sukkeluuksille. Narcissa ei välittänyt siitä kuinka monen pojan kanssa Erica oli maannut, vaikka Luciuksesta ja Erica Lavenhamista liikkui juoruja, eikä hän ollut varma mihin kannatti uskoa. Oliko Lucius todella maannut tuon neljäsluokkalaisen kanssa?

Adrianne saattoi puhua Lavenhamin tyttärestä vaikka kuinka halveksivaan sävyyn eikä se silti tehnyt hänestä ja Narcissasta Ericaa kauniimpia. Narcissa tiesi olevansa kuvankaunis. Hän oli pitkä ja hoikka, sirompi kuin Erica Lavenham mutta vähemmän muodokas. Hänen lantionsa ei kaartunut yhtä jyrkästi ja rinnat olivat keskikokoiset ja melko huomaamattomat. Narcissalla oli puhtaansoikeat klassisen kauniit selväpiirteiset kasvot, joita safiirinsiniset silmät hallitsivat. Hänellä oli loivasti aaltoilevat hunajanvaaleat, vyötärölle ulottuvat hiukset. Erica Lavenham oli näyttävämpi kuin hän, Narcissa - näyttävä kuten Bella. Kukaan ei huomannut Cissyä silloin kun tumma ja häikäisevä Bellatrix oli läsnä. Bella ei koskaan mennyt hämilleen miesten joukossa. Bella oli aina itsevarma ja sanavalmis. Bella oli miesten seurassa kuin kotonaan.

Narcissalla ei ollut paljon kokemusta pojista. Hänen ensimmäinen ja samalla ainoa kertansa oli tapahtunut parisen vuotta vanhemman Evan-serkun kanssa viime kesälomalla. He olivat olleet kahdestaan Rosiereilla ja Narcissa oli vain töksäyttänyt, ettei halunnut palata Tylypahkaan neitsyenä. Evan oli ensin toljottanut serkkuaan hölmistyneenä, mutta suostunut pitkän maanittelun jälkeen. Korneinta oli se, ettei neitsyyden menettäminen saanut Narcissaa tuntemaan oloaan yhtään itsevarmemmaksi. Nykyään hän tunsi itsensä vaivautuneeksi Evanin seurassa. Ehkä Narcissa häpesi omalta osaltaan heidän seksikokemuksensa kömpelyyttä tai ylipäänsä omaa spontaaniuttaan. Yleensä hän oli niin hillitty, parhaiten käyttäytyvä Mustan sisaruskolmikosta.

Sitten aivan yllättäen Lucius oli hänen luonaan. Hänen!

”Hei Narcissa”, poika sanoi ja soi Narcissalle yhden harvinaisista, aidoista hymyistään.

”Hei Lucius.” Narcissa epäili polviensa voivan pettää koska tahansa. ”Miten sinulla menee?” hän kysyi takellellen.

”Ei hullummin. S.U.P.E.R- kokeisiin valmistuminen ja huispausharjoitukset tietysti vievät suurimman osan ajastani. Entä sinulla?”

”Ei mitään ihmeellistä. Kuudes vuosi vaikuttaa paljon helpommalta kuin viides. Ei ole V.I.P:jä, joihin pitäisi päntätä - ja muutenkin on enemmän vapaa-aikaa.”

”Kuudennella on kyllä aika rentoa.” Poika tarkasteli Narcissaa pää kallellaan yhä hymy huulillaan. ”Haluaisitko lähteä ensi viikolla minun kanssani Tylyahoon?”

Tylyahoon Luciuksen kanssa. Narcissa yllättyi joka kerran kun Lucius pyysi häntä jonnekin kanssaan. Vieläkään hän ei osannut olla ihmettelemättä sitä kun Lucius oli pyytänyt häntä tanssiparikseen pikkujoulutanssiaisiin. Erica Lavenhamhan oli tanssinut jonkun Harper-nimisen viidesluokkalaisen kanssa, jota Narcissa ei tuntenut hyvin. Lucius oli niin kaunis…

”Narcissa?”

”Totta kai minulle käy”, Narcissa sopersi näperrellen kultamedaljonkia hermostuneena vaeltavilla sormillaan, jotka eivät osanneet olla paikallaan.

”Ensi viikolla sitten. Voimme lähteä oleskeluhuoneesta yhtä matkaa.”

”Nähdään!”

Narcissa katseli pojan loittonevaa selkää. Lyhyt kohtaaminen tuntui liian hyvältä ollakseen totta, ennemmin hyvältä unelta joita nuoret tytöt näkivät neidonkamareissaan. Hymy valaisi hänen olemuksensa, ja hän tunsi leijuvansa ilmassa.


***

Helen Andrews-niminen perheenäiti kuuli melua alakerrasta. Askelia ja särkyneiden astioiden helinää. Taloon oli varmaan murtauduttu. Ihme etteivät päiväunilla olevat Paul ja Ivy olleet vielä heränneet meluun. Hän laski keskeneräisen neuletyön käsistään.

”Shh”, kuiskasi perheen isonpuoleiselle sekarotuiselle koiralle, ”minä käyn alakerrassa. Paikka, Blackie.”

Helen sieppasi hiilihangon ja lähti hiipimään sen kanssa aseistuneena alakertaan. Portaat narisivat kuuluvasti, olisihan juuri hänen pitänyt muistaa se. Hän pidätti hengitystään parin sekunnin ajan. Ehkä murtovarkaat eivät olleet kuulleet portaiden narinaa.

Mutta he olivat. Askeleet lähestyivät portaikkoa ja Heleniä. Hänen hiilihankoa pitelevä käsi oli hiestä märkä.

Tunkeilijat olivat omituisin näky, jonka Helen oli eläessään nähnyt. Heillä oli pitkät, paksusta kankaasta ommellut mustat kaavut joita kukaan tavallinen ihminen ei käyttäisi kuin naamiaisissa. Kasvot jäivät valkeiden aavemaisten naamioiden ja ylös vedettyjen kaavunhuppujen peittoon. Jokaisella oli kädessään jokin taikasauvaa muistuttava keppi. Hetkinen… taikasauvaa. Oliko hän tulossa hulluksi?

Hän kohotti hiilihankoa.

”Keitä te olette ja mitä helvettiä te teette minun kotonani?”

”Etkö arvaa, jästi?” eräs hahmoista kysyi pilkallisesti, hieman huvittuneenakin.

”Jästi?” Helen kysyi epäuskoisena kuten monet muut ‘jästit’ ennen häntä vastaavassa alakynnessä.

”Jästeiksi kutsutaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät taio”, kuului vastaus.

”’Jästejä’ ja ’taikomista’, hah hah. Sallikaa minun nauraa. En tiedä mitä pajunköyttä te yritätte minulle syöttää, mutta meidän kotirauhaamme te ette tasan riko.”

Nainen heristi kiukkuisena pitkää hiilihankoa ja osoitti ovea vapaan kätensä etusormella. ”Tuossa on ovi. Painukaa tiehenne tai soitan poliisille.”

”Älä unta näe!” yksi hahmo sanoi. Tämä mutisi jotain käsittämätöntä siansaksaa ja heilautti taikasauvaansa.

Käsittämättömiä mielipuolia, Helen ajatteli suivaantuneena. Murtautuivat ihmisten taloihin voidakseen leikkiä jotain helkkarin taikuria muutaman samanhenkisen kahelin porukalla. Rouva Andrewsin yllätykseksi siansaksa näyttikin toimivan: eteisen iso kattolamppu tippui rytisten alas. Ilmassa sinkoili erivärisiä kipinöitä. Murtovarkaat osasivat sittenkin taikoa. Velhoja… Hänen pitäisi pelastaa äkkiä lapsensa.

Hän lähti nousemaan portaita. Selkänsä kääntänyt nainen ei nähnyt, että yksi velhoista kohotti taikasauvansa hänen takanaan. Kuului vain ”kidutu”, tällöin raastava tuska lävisti hänen kehonsa, hän ei ollut koskaan tuntenut yhtä paljon kipua, ei koskaan. Hän kieri portaat alas raajat sätkien pakkoliikkeisinä. Kipu jatkui jatkumistaan. Rouva Andrews tunsi kadottavansa kidutettavan kehonsa ääriviivat.

”Jääkää kiduttamaan akkaa”, karheaääninen velho sanoi. ”Me menemme Lestrangen kanssa katsomaan löytyisikö yläkerrasta lisää jästejä.”

”Selvä.”

”EI MINUN LAPSIANI!” rouva Andrews sai paruttua kivuiltaan. ”JÄTTÄKÄÄ MINUN PIENET LAPSIRAUKKANI RAUHAAN. KURJAT SIAT!”

Kylkiin suunnatut potkut hiljensivät Helenin tai sitten kipu saavutti sellaisen ääripisteen, ettei hän kyennyt edes puhumaan.

Kun herra Andrews tuli alkuillasta töistä, hän löysi ainoastaan neljävuotiaan Ivy-tyttären ja Blackie-koiran hengissä. Helen ja Paul makasivat yläkerran lattialle kuolleina vailla näkyviä väkivallan merkkejä, jotka olisivat voineet riistää heidän henkensä. Ivy oli ilmeisesti herännyt alakerrasta kantautuvaan meluun ja mennyt vaatekomeroon piiloon Blackien kanssa. Pikkutyttö oli soperrellut sekavia lauseita ”velhoista”, ”taioista” ja jostain ”jästeistä”, jotka eivät tainneet tarkoittaa samaa kuin ”jästipää”. Myöhemmin herra Andrews vei Ivyn lääkäriin, mutta mitkään psykologien ja psykiatrien terapiat eivät saaneet Ivy Andrewsia tokenemaan täysin entiselleen.


***

Luihuisten ja Puuskupuhien välinen huispausottelu oli juuri päättynyt Luihuisen joukkueen täpärään voittoon. Rabastan Lestrange oli onnistunut nappaamaan viime hetkellä siepin Puuskupuhin hintelän etsijän Collinsin nenän edestä. Luihuisten pääty hurrasi katsomossa, mutta kolmen muun tuvan päädyistä kuului äänekästä ja harmistunutta buuausta. Tämä ei haitannut luihuisia. Oleskeluhuoneessa järjestettäisiin voiton kunniaksi kekkerit. Erica ja Beatrice olivat aloittaneet juhlimisen ennen aikojaan naukkailemalla opettajien huomaamatta Erican taskumatista.

”Hoi, Erica!” huusi eräs rasittava viidesluokkalainen luihuispoika, jonka molemmat tytöt tunnistivat.

Amycus Carrow! Erica manasi erittäin kuuluvasti.

”Niin Carrow?” Erica kysyi vaivautumatta peittämään tympääntymistään.

”Voitaisiinko tavata joku päivä?” Amycus hymyili omasta mielestään hurmaavasti, mutta hänen hymynsä näytti lähinnä ruman, hidasjärkisen lohikäärmeen kuvatuksen irvistykseltä.

Carrow halusi tietenkin naida häntä. Luuli varmaan, että hän monista hoidoistaan huolimatta antoi jokaiselle vastaan tulevalla porsaalle, joka oli huomannut omistavansa kullin.

”Sori, mutta minulla on treffit.” Erica iski silmää hiljaa tirskuvalle Beatricelle.

Carrow näytti pettyneeltä. “Kenen kanssa?” hän uteli.

”Riesun kanssa.”

”Älä kuseta.”

Teennäinen hymy katosi kokonaan Carrow’n kasvoilta. Hän murahti paksulle kaksoissisarelleen, joka oli ihastunut Waldeniin.

Luihuisen oleskeluhuone oli kukkuroillaan tonttuviiniä, tuliviskiä, muita alkoholijuomia ja kermakaljaa nuoremmille. Seinät oli koristeltu Luihuisen viirein ja kattoa peitti loitsittu mutkitteleva hopeaköynnös. Koko huispausjoukkue Luciusta myöten kumosi äänekkäästi maljoja. Erica ja Beatricekin alkoivat humaltua nousuhumalan täyttäessä heidät adrenaliinilla.

”Minne sinä menet?” Beatrice kysyi tyttöjen makuusalin suuntaan menevältä Ericalta.

”Vaihtamaan jotain järkevämpää ylleni. Eihän koulukaavussa juhlimisessa ole mitään mieltä.”

Beatrice empi hetken ennen kuin lähti Erican mukaan. Hän oli vilkuillut seitsemäsluokkalaista Bordeaux Averyä. Makuusalissa Erica riisui ensitöikseen koulukaapunsa ja muut kouluvaatteensa (kauluspaidan, slipoverin, solmion ja polven alapuolelle tapaavan vekkihameen.) Hän heitteli umpimähkään vaatteita sängylleen.

”En minä ainakaan tätä halua… Liian tylsä… Sula mahdottomuus… Tässä voisi olla sitä jotakin kuten äiti sanoo, chic.”

Beatrice kävi läpi samanlaista valitsemisprosessia oman vaatevarastonsa kanssa. Kohta he olivat löytäneet oikeat asukokonaisuudet. Ericalla oli lyhythihainen pusero, nilkkapituinen samettihame ja vyötärökorsetti. Beatricella taas oli yksinkertainen villaleninki, jossa oli tiukka vyötärö ja pitkät hihat.

Juhlat jatkuivat pikkutunneille asti yhdenkään opettajan pilaamatta tunnelmaa läsnäolollaan. Osa tanssi kuten Erica tai joivat niin paljo että sammuivat Carrowien lailla keskelle oleskeluhuonetta ja jotkut juttelivat sivummalla Beatricen tavoin. Tytöllä oli kylliksi humalan tuomaa rohkeutta Bordeaux Averyn lähestymiseen.

”Carrowit kaipaavat vähän kohennusta”, Rabastan sanoi Ericalle ovelasti hymyillen.

”Mitä sinulla on mielessä?” kysyi Rabastaniin ripustautunut Erica.

”Onko jollain kampaa ja hiusneuloja?”

”Minulla on”, kuudesluokkalainen tyttö sanoi. Hän kiikutti vaaditut tykötarpeet Rabastanille. Pojan ympärille oli kerääntynyt iso rinki.

”Millaisia kampauksia ehdotetaan Alectolle?”

”Sykeröt!”

”Letit!”

”Kuraveri-Watsonin saparot!” Eleanor ja Purilla kikattivat. ”Sellaiset todella korkealta lähtevät.”

”Tuo kuulostaa hyvältä”, Rabastan totesi. ”En koskaan sano ei kuraveri-eleganssille.”

Rabastan upotti kamman Alecton paksuihin hiuksiin. Kohta Alecton taipuisat hiukset oli jaettu kahdeksi ylhäällä sojottavaksi saparoksi. Jos vain mahdollista - ne olivat vielä naurettavammat kuin Phyllis Watsonilla itsellään.

”Alecto näyttää nyt kerrassaan ihastuttavalta, mutta Amycusia täytyy hieman työstää.”

Toinen Carrow sai reilusti huulipunaa ja räikeät poskipunaläikät poskiluidensa alle. Rabastan solmi rusetin tämän otsalta erittelemäänsä hiusosioon. Aikaisin seuraavana aamuna Carrowit heräsivät pahassa krapulassa autiossa oleskeluhuoneessa tyhjien pullojen ja lasien keskeltä. Kaikki muut olivat selvinneet omiin vuoteisiinsa.

Kaksi päivää myöhemmin neljäsluokkalaiset luihuiset laahustivat heidän ja rohkelikkojen yhteiselle taikaeläinten hoidon tunnille. Lähes kaikilla oli vielä vetelä olo, vaikka krapulasta oltiin jo päästy. Professori Patapalo oli jo tullut. Noita seisoi kädet puuskassa.

”Minun tunneilleni tullaan ajoissa”, Patapalo motkotti. ”Viisi pistettä Luihuiselta.”

”Helvetin ämmä”, Beatrice kuiskasi tuohtuneena Ericalle tupakavereidensa jupinan yli.

”Jos sillä on huono päivä”, Erica ehdotti viattomasti peilatessaan itseään puuterirasiasta.

Arkisen näköinen professori loi äkäisen katseen Ericaan. ”Eiköhän neiti Lavenham ole tarpeeksi edustavan näköinen taikaeläinten hoidon tunnille. Meikkaa välitunnilla äläkä oppituntien aikana.!

Erica nyrpisti suoraa nenäänsä, mutta pani silti puuterirasian pois.

”No niin kun me kaikki olemme nyt paikalla, voisimme lähteä kiellettyyn metsään viemään yksisarviselle ja muille eläimille ruokaa.”

”Mutta professori, kielletyssä metsässä on vaikka mitä hirviöitä”, Phyllis Watson sanoi pelokkaasti. ”Ehkä meidän ei ole turvallista mennä sinne.”

”Voi neiti Watson, riistanvartijamme Hagrid on lupautunut seuraksemme”, professori Patapalo huomautti.

Jostain syystä professori Patapalo suhtautui uskomattoman kärsivällisesti Phyllis Watsoniin. Hän ei antanut yhdenkään luihuisen pilkata Watsonia tunneillaan, moisesta seurasi tupapisteiden menetystä. Kerran Patapalo oli jopa kannellut Kuhnusarviolle luihuisista, mutta he olivat kiistäneet kiusaamissyytteet ja asia oli jäänyt siihen. Watson pärjäsi kohtalaisesti taikaeläinten hoidossa - ainakaan hän ei koheltanut samaan malliin kuin taikaliemien tunneilla.

Jättimäinen Hagrid, jota Walden haukkui köntykseksi, ilmestyi mökistään tanskandogginsa Herbien kanssa.

”Päivää vaan kaikille”, Hagrid tervehti.

”Päivää, Hagrid”, professori Patapalo vastasi. ”Täältä löytyy ruokaa metsän asukeille.” Hän osoitti suurta kekoa vierellään. Siinä oli kuivaa heinää, kerppuja, omenia ja kauranjyviä.

Professori jakoi jokaiselle jotakin; Beatricelle ja Ericalle hän tyrkkäsi kerppuniput. Luokka lähti marssimaan kiellettyyn metsään kantamuksineen professori Patapalon ja Hagridin johdolla. Kohta he päätyivät puuttomalle aukiolle pienen metsälammen lähettyville. Luokan asettaessa tuomisiaan esille Hagrid kertoi hänkin välillä yksisarvisista, sillä hän oli riistanvartijana hyvin perehtynyt metsän eläimistöön.

Luokka palasi lopputunniksi kielletyn metsän reunaan. Professori Patapalo määräsi läksyt: heidän piti lukea yksisarvisia käsittelevä luku oppikirjastaan ja laatia vähintään kahdeksan tuuman mittainen essee Kielletyn metsän eläimistöstä. Esseetä sai halutessaan elävöittää taikaolentojen ja muiden metsän asukkien kuvilla. Erica ja Beatrice suunnittelivat piirtävänsä tarkoituksella oikein isoja kuvia, jotta heidän ei tarvitsisi kirjoittaa niin paljon.

Seuraavaksi luihuisilla oli suojautumista pimeyden voimilta. Ainetta tänä vuonna (pimeyden voimilta suojautumisen opettajat vaihtuivat tiuhaan) opettava professori Astria Ariesley oli nuorehko ja hoikka nainen, jolla oli kehyksettömät lukulasit. Ariesley silmäili hetken muistiinpanojaan ja nahkakantista kalenteriaan.

”Tänään käsittelemme erästä vähemmän tunnettua, joskin sitäkin hyödyllisempää taikuuden muotoa. Osaako kukaan arvata mistä on kyse?” professori Ariesley kysyi.

”Olisiko sillä vaikka jotain tekemistä ajatusten lukemisen kanssa?” Bleue ehdotti.

”Osuit suhteellisen lähelle, Bleue. Kyseessä ovat okklumeus ja lukilitis.” Professori kirjoitti molemmat sanat liitutaululle omin käsin ilman taikaa. “Lukilitis tarkoittaa kykyä poimia muistoja ja ajatuksia toisen mielestä - ja se edellyttää katsekontaktia. Kuitenkin vain jästit puhuisivat ajatusten lukemisesta, vaikka lukilitiksen taitajat kykenevät tietyissä olosuhteissa kaivelemaan uhrinsa mieltä ja tulkitsemaan löydöksensä oikein. Taitava lukilitiksen osaaja tietää aina kun hänelle valehdellaan.

Okklumeus puolestaan on lukilitiksen vastakohta. Kyseinen taikuuden haara umpeuttaa mielen niin, ettei siihen voi tunkeutua tai vaikuttaa taikakeinoin. Vain etevät okklumeuksen osaajat pystyvät sulkemaan tunteistaan ja muistoistaan ne, jotka ovat ristiriidassa valheen kanssa ja voivat siten valehdella verrattuna yhtä taitavan lukilitiksen käyttäjän läsnä ollessa ilman, että tämä huomaa sitä.”

Luokan takaosassa istuva Erica oli kuunnellut professori Ariesleytä tavallista tarkkaavaisemmin. Aihe tuntui mielenkiintoiselta. Lukilitis oli ajatuksenlukua, olisi kiehtovaa tunkeutua jonkun ihmisen mieleen urkkimaan tämän mehukkaimpia salaisuuksia. Hän hyötyisi noista salaisuuksista käyttämällä niitä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi.

”Professori Ariesley, voisimmeko me harjoitella lukilitista ja okklumeusta ihan käytännössä?”

Professori näytti yllättyneeltä Erican kiinnostuksen johdosta. Noita nielaisi.

”En ole varma haluavatko kaikki luokkatoveri paljastaa mielensä saloja, neiti Lavenham. Minä ajattelin lähinnä kirjoituttaa muistiinpanoja.”

”Jospa te kokeilisitte lukilitistä minuun, niin nähtäisiin osaanko sulkea mieleni.”

”Et ole tosissasi?” hämmästeli Erican edessä istuva Eleanor.

”Olen minä.”

”Hmmm… jos neiti Lavenham välttämättä haluaa ryhtyä koekaniiniksi, en näe siihen mitään estettä”, professori Ariesley myöntyi. “Tule tänne, neiti Lavenham ja ota taikasauva mukaan.”

Erica käveli luokan eteen ja hänen luokkatoverinsa seurasivat tarkkaavaisina.

”Tartu taikasauvaasi, neiti Lavenham.”

”Entä jos en halua käyttää sitä?”

”Sitten voit puolustautua jollain muulla, parhaaksi katsomallasi tavalla.”

Erica ja professori Ariesley seisoivat kasvotusten ja sitten professori laski kolmeen ja sanoi ”lukilitis”.

Luokkahuone säilyi Erican silmien edessä, vaikka se kieppuikin. Yksi kuva kiisi hänen mielessään; hän yksitoistavuotiaana menossa lajiteltavaksi. Ariesley yritti saada luokkahuoneen katoamaan Erican mielestä ja päästä käsiin useampiin muistoihin ja tunteisiin.

Ei. Te ette pääse pidemmälle… Minä kykenen vastustamaan teitä jos haluan, umpeuttamaan mieleni.

Hän kuvitteli seisovansa omalla ovellaan ja sulkevansa sen ei-toivotun vierailijan nenän edessä. Erica keskitti kaiken ajatustensa kätketyn voiman suljettuun oveen. Se pysyi kiinni: hän ei nähnyt ainuttakaan kuvaa. Professori Ariesleyllä ei ollut otetta häneen. Luokkahuone lakkasi kieppumasta.

Professori Ariesley ja oppilas katselivat yhä toisiaan.

”Erinomaista, neiti Lavenham.. Suorastaan hämmästyttävää mielen lujuutta. Oliko tämä tosiaan ensimmäinen kerta kun kokeilit okklumeusta?”

Tyttö tunsi hienoista ylpeyttä. ”Oli.”

”Suorituksesi oli joka tapauksessa suurenmoinen, joskin oikeassa elämässä lukilitista ei käytetä näin suoraan. Torjuit minut taitavasti omilla aivoillasi ilman, että hukkasit tähtäimesi. Annan kymmenen pistettä Luihuiselle.”

Luokkatoverit taputtivat hänelle. ”Hyvä Erica.”

”Saisinko minä kokeilla teihin vielä lukilitistä?” Erica kysyi.

Astria Ariesley suostui. Tunneilla meikkaava laiska hienohelma oli jo ennättänyt yllättää opettajansa. Erica Lavenhamin taikakyvyt kiehtoivat häntä siinä missä ketä tahansa opettajaa, jonka keskinkertaisen passiivisesta oppilaasta oli löytynyt yllättäen uusia kykyjä.

He asettuivat jälleen valmiusasemiin, mutta asetelma oli käänteinen. ”Laske kolmeen kuten minä tein äsken, kohota sitten taikasauvasi ja sano ‘lukilitis‘.”

”Yksi - kaksi - kolme - lukilitis!”

Erica näki hänkin toisen luoman oven. Se että ovi oli kiinni, ei pidättelisi häntä. Ovi avautuisi hänelle, sillä mitkään rajat eivät kyenneet estämään hänen aikeitaan. Ja ovi revähtikin auki. Erilaiset, hänelle vieraat kuvat leijuivat Erican nähtävinä. Hän oli jo saanut yhdestä otteen…

Mutta häntä vastaan taisteltiin. Hän riuhtoi riuhtomistaan raivokkaasti. Muisto olisi hänen. Häntä ei heitettäisi ulos ovesta!”

”Riittää!” professori sanoi hengästyneenä. ”Neiti Lavenham on mitä ilmeisimmin löytänyt oman vahvuutensa. Toki hän tarvitsee lisää harjoitusta, mutta - mutta hänellä on loistavat mahdollisuudet kehittyä yhdeksi parhaimmaksi lukitiliksen ja okklumeuksen taitajaksi. Toiset kymmenet pistettä Luihuiselle.”

Opettaja istui takaisin opettajanpöytänsä ääreen ja viittasi Ericaa palaamaan paikalleen.

Sinä yönä Erica näki unta, kuin jonkinasteista painajaista. Hän oli yksin pimeässä ja pölyisessä huoneessa seuranaan ainoastaan kylmä ja korkea ääni, hautaakin kylmemmältä kuulostava.”Erica Lavenham, Erica Lavenham…”

”Kuka te olette?”

”Tulevaisuutesi, sinun kohtalosi.” Kalsea ääni oli selkäpiitä karmiva. ”Minä tarvitsen palvelijan, joka kykenee tulkitsemaan ihmismieltä oikein. Sinä et ole liian ilmeinen palvelija, Erica Lavenham.”

Tumma tyttö heräsi vapisevana, hänellä ei ollut koskaan ollut yhtä kylmä. Muut luihuistytöt nukkuivat sikeästi smaragdinvihreitten vuodeverhojen takana. Hän kaatoi vähän vettä lasiin ja kulautti nesteen yhdellä kulauksella. Hänen piti rauhoittua. Tarkemmin ajateltuna unessa oli ollut jotain enteilevää mustiin varjoihin ja pelkoon verhottuna.

Yhtäkkiä oivallus iskostui Erican tajuntaan: kun hän olisi aikuinen, hän tapaisi kylmä-äänisen miehen kasvotusten ja vaipuisi polvilleen tämän edessä.


***

Amycus Carrow jatkoi sinnikkäästi Erican perässä juoksemista. Tämä seurasi Ericaa välitunneilla, änkesi hänen viereensä suuressa salissa ja oleskeluhuoneessa aina tilaisuuden tullen, pyysi Ericaa ulos ja lähetti hänelle pöllöpostia. Kirjeet toistivat aina itseään, koska niiden sisältö oli aina sama. Voisimmeko nähdä silloin ja silloin?

Erica menetti kärsivällisyytensä Amicusin kanssa. Hän ei enää jaksanut vastata sukkelasti pojalle, vaan pyysi viileällä äänellä jättämään itsensä rauhaan. Silti hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville. Ainoastaan välttely pelasti hänet Amycus Carrow’n seuralta. Walden, Rabastan ja muutamat muut pojatkin huomasivat Amycusin rasittavan käytöksen, sillä hekin käskivät jättämään Erican rauhaan. Tämän seurauksena Carrow luopui julkisesta ahdistelusta ja väijyi Ericaa ainoastaan tytön ollessa yksin.

Yhtenä iltana kun Erica oli menossa oleskeluhuoneeseen eikä käytävillä ollut ketään, Amycus tuli esiin nurkan takaa. Poika tyrkkäsi Erican seinää vasten ja suuteli tätä. Hänen ilokseen Erica näytti vastaavan hänen suudelmiinsa eikä pannut pahakseen kun Amycus kouri Erican täyteläisiä rintoja. Oikeasti Erica antoi Carrow’n luulla hetken aikaa itsestään liikoja. Hän veti taikasauvan koulukaapunsa povesta, potkaisi poikaa sääreen, niin että tämä perääntyi kauemmaksi. Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa: hämmästys ei ollut haihtunut Carrow’n kasvoilta kun Erica huudahti ”kangistumis tyystilys” osoittaen taikasauvallaan Amycusta.

Kohta Carrow makasi kylmällä kivilattialla yhtä suorana ja jäykkänä kuin lauta. Erica pujahti oleskeluhuoneeseen. Joku kävisi kuitenkin ennen pitkää peruuttamassa loitsun. Tämän jälkeen Carrow ei enää ikinä tulisi häiritsemään häntä, ei enää hapuilevaa kourimista tai turhia sanoja.

Miten väärässä hän olikaan. Kun Carrow viimein pääsi taian vallasta erään luihuisen auttamana, tämä oli täynnä raakaa vihaa, joka ei suinkaan vähentänyt hänen seksuaalisia himojaan. Hän pistäisi Lavenhamin hienostelevan lutkan vielä maksamaan teostaan.

Lihan himo takauma

1966


Macnairit
Yvonne Lavenham oli Viistokujalla ostoksilla yhdeksänvuotiaan tyttärensä kanssa. Rouva Lavenhamilla oli useita ostoskasseja. Lähes kaikissa oli joko vaatteita, asusteita tai kauneudenhoitotarvikkeita.

”Mennään seuraavaksi Säilään ja imupaperiin, ma petite”, rouva Lavenham sanoi tyttärelleen.

”Mitä sinä sieltä?” tyttö nurkui.

”Katson onko siellä ’Loitsien hyvää suklaasta’.” Yvonne hymyili. ”Voisin sitten leipoa kirjan reseptillä meille suklaatortun kun pääsemme kotiin.”

”Ai, sehän olisi hyvä juttu. Minä pidän suklaatortusta.”

Tyttö sipsutti äitinsä vierellä vähemmän vastahakoisena. Säilässä ja imupaperissa oli oikea tungos, suurin osa asiakkaista oli Tylypahkan oppilaita vanhempineen. Silti rouva Lavenham onnistui löytämään vapaan myyjän, sillä hänen näköistään asiakasta ei voinut olla huomaamatta.

”Päivää, rouva”, kohtelias miesmyyjä tervehti. ”Miten voin palvella?”

”Etsin kirjaa nimeltä ’Loitsien hyvää suklaasta’.”

Rouvalla kävi hyvä tuuri, sillä niitä ei ole montaakaan jäljellä. Ovat olleet suosittuja perheenemäntien keskuudessa. tännepäin, olkaa hyvä.”

Korkeassa kirjahyllyssä oli todellakin muutama kirja jäljellä. Yvonne nappasi oitis yhden kirjan hoidettuihin käsiinsä. ”Suurkiitokset.”

Miesmyyjä hymyili ja suorastaan ahmi rouva Lavenhamia katseellaan. ”Sanokaa toki jos tarvitsette lisää apua”, myyjä kehotti.

”Toki.”

Erica ei jaksanut seistä aivan äitinsä vieressä. Hän kierteli omineen aikansa kuluksi myymälässä, tarkasteli joitakin kirjoja ilman sen suurempaa kiinnostusta. Vasta kahden vuoden kuluttua hän menisi Tylypahkaan. Siihen asti äiti ja isä opettaisivat hänelle kotona maantietoa ja muita samoja kouluaineita, joita jästilapset opiskelivat omissa kouluissaan. Tyttö oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan jo kuusivuotiaana. Äiti sanoi usein, että hän saattaisi vielä päätyä lehtialalle, mutta Erica ei jaksanut ajatella niin pitkälle. Toistaiseksi kauniit vaatteet olivat hänen elämänsä tärkeintä sisältöä. Hän olikin nukkemaisen kaunis tyttölapsi somassa röyhelöisessä satiinileningissään ja kiiltävissä lakeerikengissään. Tummia hiuksia koristi aina rusetti, joka sai hänet näyttämään entistä suloisemmalta silloin kun hänen suunsa ei vääntynyt mutruun. Isä kutsui häntä omaksi nukekseen tai pikkuneidikseen ja hemmotteli Ericaa melkein yhtä paljon kuin äiti.

”Tuo tyttöhän on kuin nukke”, joku poika kuului sanovan.

Ääni kuului hienosti puetulle mustahiuksiselle pojalle. Tämä oli varreltaan pitkä ja roteva, mikä sai pojan vaikuttamaan ainakin kolmetoistavuotiaan oloiselta. Kasvonpiirteet olivat jalot, voimakkaat ja säännölliset.

”Idiootti!” pojan seurassa oleva tyttö kivahti. Hän oli arviolta Erican ikäinen ja hänellä oli kinuskiin vivahtavat vaaleanruskeat hartiapituiset paksut hiukset. Hänestä paistoi yläluokkaisen kodin leima siinä missä pojastakin. Tuo tyttö suuntasi Erican luokse roikottaen kädessään paperipussillista makeisia.

”Hei, minä olen Beatrice Macnair”, tyttö esittäytyi. ”Kuka sinä olet?”

”Erica Lavenham”, Erica vastasi.

”Kai sinä kuulut velhoperheeseen?” Beatrice Macnairin toinen kulmakarva oli vähän koholla.

”Tietenkin kuulun!” Erica totesi vähän loukkaantuneena nenä nyrpistyneenä.

”Älä nyt suutu. Halusin vain varmistua, sillä äiti ja isä sanovat aina ettei minun kaltaiseni tyttö saa puhua kuraveristen kanssa”, Beatrice kiirehti sanomaan puolustuksekseen.

Se ei saanut Beatricea vaikuttamaan vähemmän kiinnostavalta.

”En, en.”

”Mitä ihmettä?” mustahiuksinen poika huikkasi huvittuneena. ”Oletko tekemässä tuttavuutta ’nukketytön’ kanssa, Beatrice?”

Tyttö virnisti osanottavasti ikään kuin olisi häpeillyt mustahiuksisen pojan käytöstä. “Tässä on isoveljeni Walden. Hän aloittaa kohta Tylypahkassa.”

”Pääsenpä ainakin vähäksi aikaa eroon lapsellisesta pikkusiskostani.” Poika tuhahti silmiään pyöritellen. ”Hei nukketyttö”, hän sanoi Ericalle.

Erica ei tiennyt kannattiko tuon pojan sanoista ottaa itseensä. “Minä olen ihan Erica Lavenham.”

“Etpäs - vaan nukke.”

”Mutta Walden”, tuntematon naisääni moitti, ”älä kiusaa Yvonnen tytärtä.” Nainen oli pukeutunut leninkiin, avokaapuun ja matkaviittaan. Hän näytti huolitellulta kuten rouva Lavenhamkin, mutta hänen ulkoasunsa oli pelkistetympi ja värittömämpi.

”En minä häntä kiusaa”, Walden puolustautui hanakasti.

Naisen täytyi olla sisarusten äiti. Hänessä ja Beatricessa oli havaittavissa selkeää yhdennäköisyyttä toisin kuin tummapiirteisemmässä Waldenissa; Erica oletti Waldenin muistuttavan enemmän herra Macnairia.

”Pojat ovat poikia”, rouva Lavenham huomautti kepeästi. ”Nämäkö ovat teidän lapsianne, Patricia?”

”Aivan. Walden ja Beatrice”, rouva Macnair vastasi. ”Walden menee ensimmäiselle, ja Beatrice on yhdeksän. Entäs kuinka vanha teidän tyttärenne on?”

”Yhdeksän kuten Beatricekin.”

”Kerrassaan suloinen lapsi”, rouva Macnair ihasteli. ”Niin kauniisti puettukin, tuo rusetti on tosi suloinen yksityiskohta.”

Erica säteili huomion keskipisteenä. Hän piti siitä kun häntä kehuttiin suloiseksi ja siitä kun hänen vaatteensa saivat osansa huomiosta. Siitä päivästä lähtien hän oli Macnairin sisarusten - etupäässä Beatricen - ystävä.


***

Beatrice oli ensimmäistä kertaa käymässä Lavenhameilla. Herra Macnair oli käynyt tuomassa Beatricen, sillä hänellä oli muutenkin asiaa Lontooseen. Erica esitteli perheensä neljän makuuhuoneen asuntoa uudelle ystävälleen.

”Teillä on paljon kodikkaampaa kuin meidän talossa”, Beatrice totesi kierroksen päätteeksi mutustaessaan suklaakeksejä.

”Millainen talo teillä sitten on?” Erica kysyi kiinnostuneena. Hän makasi vatsallaan omalla vuoteellaan heilutellen jalkojaan.

”Se on paljon isompi kuin teidän koti, mutta ei ihan kartano. Me asumme Yorkshiressä kaksikerroksisessa kivitalossa, missä on iso piha ja vähän metsää. Makuuhuoneita on seitsemän ja sitten meillä on salonki, ruokasali ja arkihuone.”

”Oi! Teidän talon täytyy olla sitten tosi hieno kun se on kerran noin iso ja kaikkea.”

”On se ihan, mutta vähän kolkko. Minä en mielelläni kävele iltaisin käytävillä. Asuisin mieluummin uudemmassa talossa.”

Erica taas olisi asunut mieluummin Macnairin kartanomaisessa talossa kuin heidän pienehkössä asunnossaan. Hänellä oli jo oma mielikuvansa Macnairien talosta, vaikka ei ollut nähnyt sitä.

”Onko teillä kotitonttua?”

”Kaksi. Tiffy ja sen lapsi Fiffy. Tiffy alkaa olla tosi vanha ja huono. Kohta se varmaan kuolee ja sitten meillä ei ole kuin Fiffy.”

”Teillä nyt tuntuu olevan kaikkea”, Erica ihasteli.

Velhoperheen lapsena hän oli törmännyt kotitonttuihin, vaikka heillä ei ollutkaan sellaista omassa taloudessaan hyörimässä. Kotitonttu oli ylellisyyttä. Yhtä vierasta kuin sukutalot ja traditiot.

Beatrice nyki oman keltaisen samettileninkinsä helmaa tyytymättömänä. ”Minulla ei ole yhtä nättejä mekkoja kuin sinulla. Äiti ostaa aina tällaisia iänikuisen tylsiä mekkoja. Kaikki ovat niin tylsän värisiäkin. Voisitko näyttää omia mekkojasi?”

”Jos sinä kerran haluat nähdä.”

”Haluan.”

Ylpeä hymy valaisi Erican nukkemaisia piirteitä hänen avatessaan vaatekomeroa. Hän otti muutaman henkarissaan roikkuvan mekon esille ja näytti niitä Beatricelle.

”Nämä ovat minun lempimekkojani”, hän esitteli samalla tavalla kuin hänen äitinsä kosmetiikkaa.

”Miten nättejä! Oi sinulla on täällä niihin sopivia kenkiäkin”, Beatrice ihasteli poimiessaan yhden kenkäparin siististä kenkärivistä.

Ehkä varakkaalla Beatricella ei sittenkään ollut aivan kaikkea. Hänellä itsellään oli pieni koti mutta enemmän mekkoja. Tämä seikka sai uudet ystävykset vaikuttamaan tasaväkisimmiltä toisiinsa verrattuna.


***

Sivummalta oli hyvä katsella eri tasoisesti lammen jäällä luistelevia jästilapsia. Iso lampi ei ollut kovinkaan kaukana Macnairien talosta. Beatricen mukaan luistelu olisi jästimäisyydestään huolimatta hauskaa puuhaa, mutta Erica ei ollut koskaan kokeillut eikä hänellä ollut mitään odotuksia lajin suhteen.

”Mennäänkö me ihan oikeasti noiden jästien sekaan?” Erica tuhahti epäuskoisena.

”Tietenkin. Ei ne mitään meille teet”, Beatrice sanoi suunnatessaan askeleensa järven suuntaan. ”Et sinä voi olla sen surkeampi luistelija kuin jotkut noista. Sinä ja minä ollaan sentään noitia.”

Rannalla oli jästien tuoma penkki, jonka lähettyvillä oli jästilasten kenkiä sinne tänne sysättyinä. Hekin istuivat penkille. Erica tuskaili Beatricen lainaamien kaunoluistinten pitkien nauhojen kanssa.

”Argh! Miten nämä nauhat oikein sidotaan?”

Beatrice hymyili leveästi. ”Mahdollisimman tiukalle ihan ylös asti.”

”Selvä.”

Kohta he olivat saaneet luistimet jalkaansa ja pääsivät jäälle. Erica pysytteli suosiolla vähän kauempana katselemassa miten Beatrice menetteli. Ahaa, jalkoja liu’utettiin puolelta toiselle. Ei se niin vaikealta tuntunutkaan. Ja kun halusi pysähtyä, jalkaterät käännettiin sisäänpäin. Sen sijaan Beatrice ei tyytynyt vain luistelemaan Erican tavoin edestakaisin. Tytön taidokkaat piruetit, hypyt ja käännökset uhmasivat käytännössä painovoimaa, ja jästilapsetkin huomasivat sen.

”Miten tuo tyttö noin tekee?” jästilapset ihmettelivät keskenään keksimättä ratkaisua.

”Kokeile tehdä muutama piruetti!” Beatrice huikkasi Ericalle luistellessaan sulavasti  lähemmäs. ”Siinä riittää noille ihmettelemistä.”

Erica nielaisi kurkkuunsa nousseen palan ja kokeili ottaa vauhtia. Hetken vaikutti siltä että hän kaatuisi, mutta hän jatkoikin pyörimistä kieppuen niin vinhasti suklaanruskeat kiharat liehuen, että hänen hennon vartalonsa ääriviivoja tuskin erotti. Synnynnäinen taikuus piti hänestä huolta.

Lihan himo: 3.luku

Tanssiaiset


Suurta salia koristeltiin Pikkujoulutanssiaisia varten. Seinille oli kiinnitetty havuseppeleitä ja alempiluokkalaisten askartelemia joulutonttuja. Siellä täällä oli tekolunta antamassa suurelle salille talvista tunnelmaa. Viimehetken valmisteluja käytiin vielä makuusaleissa. Erica punasi huuliaan pukeutumispöydän ääressä. Hän kiersi huulipunan korkin kiinni ja sujautti sen äidiltään saamaansa laukkuun, sillä nyt hän oli valmis.

Hän pyörähteli muutaman kerran suuren kokovartalopeilin edessä Beatricen kanssa. Erica oli ehostanut itsensä vahvasti mutta kiistatta tyylikkäästi. Hän olisi käynyt vaikka 50-luvun jättinäyttelijättärestä kissamaisine silmänrajauksineen ja korallinpunaisine huulineen. Hänen suklaanruskeat hiuksensa oli kiharrettu ja nostettu näyttäväksi nutturaksi päälaelle, muutama kihara oli jätetty tarkoituksella putoamaan niskaan. Erican juhlaleninki oli tummanvioletti ja avokaulainen. Hänellä oli nyt ensimmäistä kertaa korsetti, joka toi hänen tiimalasivartalonsa entistä näyttävämmin esiin. Yksinkertainen kultamedaljonki kimmelsi hänen paljaalla dekolteellaan kilpaa muiden makuusalin tyttöjen korujen kanssa.

Beatricella oli vain kevyt ehostus. Tyttö oli kammannut vaaleanruskeat hiuksensa pöyhkeäksi niskanutturaksi. Hän näytti viehättävältä kermanvaaleassa leningissään, jossa oli pienet puhvihihat ja tiukalta vyötäröltä alaspäin levenevä kellohelma.

”Me kaikki näytetään kyllä tosi hyviltä”, Eleanor totesi.

Eleanor, Purilla ja Susannah olivat saaneet itsensä lopulta juhlakuntoon. Erica otti huikan taskumatistaan (tuliviskiä), josta he olivat ottaneet pohjia Beatricen kanssa pitkin alkuiltaa. Tuliviski oli jo alkanut nousta hiukan päähän kirvoittaessaan heiltä hihityksen jos toisenkin.

Oleskeluhuoneessa oli joukko juhla-asuisia luihuisia neljännestä seitsemänteen luokkaan ja muutama onnekas kolmasluokkalainen, jotka olivat päässeet jonkun tanssipartneriksi. Yksi näistä onnekkaista oli lyhyehkö Vesta Hamilton, joka roikkui tyytyväisenä humalanseivästä muistuttavan Amycus Carrow’n käsikynkässä. Kaksoissisar Alecto oli joutunut ottamaan isonenäisen serkkunsa Archibaldin kavaljeerikseen, koska kukaan muu ei ollut halunnut pönäkkää tyttöä parikseen.

Calahad tarjosi käsivartensa Ericalle. Loputkin luihuiset järjestyivät paikalleen ja lähtivät suurta salia kohti Luciuksen ja tämän kuvankauniin parin, Narcissa Mustan johdolla. Suuressa salissakin oli tehty viimehetken muutoksia; tupapöydät oli viety pois yhtä lukuun ottamatta ja seinän vierustoilla oli joitakin penkkejä. Henkilökunnan pöydän lähellä oli lava orkesteria varten. Professori McGarmivan ääni kajahti salissa. Hän kehotti kaikkia asettumaan vähäksi aikaa sivuun. Johtajaoppilaat siirtyivät pareineen tanssilattialle ja orkesteri alkoi soittaa valssimusiikkia. Pikkujoulutanssiaiset julistettiin valssin jälkeen virallisesti avatuiksi, jolloin loput tylypahkalaiset liittyivät seuraavaan valssiin opettajien kanssa.

Calahad Harper piti kättään Erican ampiaisvyötäröllä heidän tanssiessaan valssin tahtiin.

”Sinä näytät tosi nätiltä - jopa nätimmältä kuin tuo Narcissa Musta”, Calahad kerskui. ”Minulla kävi hyvä tuuri. Sinä olisit saanut paremmankin parin kuin minut, jos olisit vähän vanhempi.”

”Hah hah, sinä imartelet. Omasta mielestäni sinä olet paras mahdollinen vaihtoehto.”

Pojan kehut kuitenkin hivelivät Erican turhamaista puolta. Hieman sivummalla Narcissa Musta liiteli Luciuksen käsivarsilla kuin keijukainen lemmikinsinisessä iltapuvussaan. Oli ollut ilmeistä, että Lucius tanssisi juuri Narcissan kanssa. Viime aikoina Erica oli tapaillut Luciusta useaan otteeseen, jolloin he olivat suudelleet ja hyväilleet toisiaan menemättä sen pidemmälle. Erica oli tavallaan tyytyväinen, ettei ollut vielä menettänyt neitsyyttään Lucius Malfoylle, vaikka moni luihuistyttö ylisti häntä hyväksi sängyssä. Lucius oli synnynnäinen viettelijä, jolle ei kannattanut uhrata viattomuuttaan. Erica halusi heidän olevan yhdenvertaisia, silloin kun hän makaisi pojan kanssa.

Hän tanssi Calahadin kanssa kaksi seuraavaa tanssia, two-stepin ja foxtrotin ennen tauon pitämistä. Penkeillä istui muitakin luihuisia boolilasit käsissä nauramassa Phyllis Watsonille, joka astui kokoajan parinsa (lihavan kolmasluokkalaisen puuskupuhpojan) varpaille.

”Katsokaa nyt miten tuo kuraverinen suorastaan tihkuu ihraa. Hyvä ettei mekko halkea.”

”Jos minulta kysyttäisiin, niin tuollaisia kuraverisiä ei edes otettaisi kouluun”, Calahad ivasi ja sai hyväksyvän naurun remakan muiden luihuisten taholta.

Erica ja Calahad palasivat hetken kuluttua tanssilattialle ja tanssivat tunnin yhteen menoon, kunnes olivat hengästyneitä.

”Mitä jos mentäisiin vähäksi aikaa muualle”, Erica ehdotti.

Calahad huomasi kaksimieliseen tuikkeen tytön hiprakkaisina kiiltelevissä meripihkasilmissä. Tytön tarkoitusperistä ei voinut erehtyä. Tietenkin Calahad oli heti mukana.

”Käy oikein hyvin. Minne me oikein menemme?”

”Miten olisi neljännen kerroksen peilin takana oleva salakäytävä?”

Calahad sipaisi Erican rannetta. ”Mikä ettei. Mutta miten sinne pääsee ja mistä sinä ylipäänsä keksit koko salakäytävän?”

”Sillä nyt ei ole mitään merkitystä. Sanotaan että kun ne ensi- tai toisluokkalaiset tuholaiseläjät - Mustan verenpetturipoika kavereineen - puhuivat salakäytävästä.”

Tumma tyttö johdatti Calahadin neljänteen kerrokseen kenenkään huomaamatta. Suuri kultareunainen peili oli ripustettu seinälle. Erica napautti peiliä taikasauvallaan ja se heilahti sivuun paljastaen ihmisenmentävän aukon.

”Valois”, Erica sanoi.

Peili heilahti aukon eteen kun he olivat astuneet tilavaan salakäytävään. Hän taikoi muutaman kynttilän ja laittoi ne leijumaan ilmassa samalla tavalla kuin suuren salin lukemattomat kynttilät. Erica asetti laukkunsa lattialle ja painoi huulensa Calahadin huulille. Suudelma oli ensin kevyt ja tunnusteleva, mutta syveni sitä mukaan kun heidän aistinsa heräsivät. Kohta Erica nojasi seinään ja hänen sirot kätensä härnäsivät poikaa. Ne pujahtivat pojan paidankauluksen alle ja hipaisivat hänen reisiään.

Calahadin huulet jättivät kosteita suudelmia tytön kaulalle ja uhkean poven vakoon samalla kun hän nosti Erican helmoja. Pojan käsi eteni tytön saumasukkien verhoamia reisiä ylemmäs. Erica kikatti. Edes Lucius ei ollut koskettanut häntä yhtä intiimisti. Kohta Calahad kosketteli hänen jalkoväliään alushousujen läpi, kunnes hänen kätensä pysähtyi hetkeksi.

”Voi jatka.”

Poika veti alushousut tytön yltä ja tiputti ne lattialle. Hänen tutkivat sormensa löysivät sisäreisien iholta tiensä pienenpienelle nupulle. Hän pyöritti yhtä sormea löytönsä ympärillä, ensin myötäpäivään sitten vastapäivään. Jokin Erican sisällä oli purkautumaisillaan.

Calahadin erektio tuntui hänen toisella reidellään ja Calahad huohotti Erican kaulaa vasten. ”Saanko… mennä loppuun asti?”

”Miksi me olisimme muuten tulleet tänne?” Erica kysyi äänessään kärsimättömyyttä, jota pojan hyväilyjen aiheuttama mielihyvä ei kyennyt täysin laimentamaan. ”Minä en halunnut tänne pelkkien pikkupusujen takia. Saan niitä muutenkin.”

”Sitä minä vähän epäilinkin”, Calahad sovitteli käheällä äänellä. Hän avasi housunsa ja mutisi ”ehkäisys” heilauttaen taikasauvaansa yhden kerran.

Calahad koukisti Erican toista jalkaa ja työntyi hänen sisäänsä. Erica tunsi hienoista kipua, vaikka olikin valmis. Poika joutui survomaan päästäkseen syvemmälle.

”Ja minä kun luulin, ettet sinä ole enää neitsyt. Sinusta ja Lucius Malfoysta liikkuu jotain huhuja.”

”Ei kannata uskoa kaikkea kuulemaansa”, Erica moitti sydämellisesti liikkuessaan samaan tahtiin Calahadin kanssa.

Erican ensimmäinen kerta ei osoittautunut suurenmoisen nautinnolliseksi kokemukseksi. Se sattui vähän eikä hän kokenut tajunnan räjäyttävää kliimaksia, joka olisi syössyt hänen toiseen ulottuvuuteen. Calahad nautti enemmän ja lysähti kohta lauenneena Ericaa vasten.

“Tuntuipa hyvältä.” Pojan ääni oli raukea.

Tyttö sipaisi reittään, sai käteensä omaa vertaan ja katseli hetken aikaa sormenpäillään kimaltelevia veripisaroita. Salakäytävässä oli kylmä. Koko akti oli ollut pelkkää huohotusta, sydämen tykytystä, nurkissa ulvovaa tuulta ja adrenaalin kyllästämää kokeilunhalua.

Hän silitti pojan huolella kammattuja hiuksia. ”Otetaan uusiksi - jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan.”

He palasivat kaksikymmentä minuuttia ja pari aktia myöhemmin suureen saliin. Heihin luotiin tietäviä katseita, joista he eivät piitanneet. Pikkujoulutanssiaiset päättyivät yhdeltä, silloin kaikkien oli palattava tupiinsa. Ennen makuusaliin menoa Erica sai suudelman Calahadilta. Vain Beatrice oli makuusalissa, koska Eleanor, Purilla ja Susannah olivat jääneet vielä oleskeluhuoneeseen.

”Tänään se sitten tapahtui”, Erica sanoi riisuutuessaan. ”Minä en ole enää neitsyt.”

Beatrice laski hetkeksi hiusharjan pukeutumispöydälle. ”Millaista se oli?”

Erica rullasi saumasukkia alas. ”Ensimmäisellä kerralla ei kovinkaan kummoista, tuntui lähinnä siltä, että tässäkö tämä nyt oli. Me otettiin vielä pari kertaa uudestaan ja sitten se hmm - tuntui vähän paremmalta. Minusta tuntuu, että seksistä tulee sitä hauskempaa, mitä enemmän sitä harrastaa.”

”Aiotko tapailla Calahadia jatkossakin?”

”Sovimme kyllä hänen kanssaan jotain sen suuntaista, mutta tokkopa alamme seurustella.”

”Ja sinä aiot käydä läpi kaikki Luihuisen hyvännäköiset pojat?” naurahti Beatrice.

”Jotain sinne päin. Onhan tässä aikaa.”


***

Oli joulukuun kahdeskymmenes päivä Erica saapuessa Macnaireille Beatricen ja Waldenin sekä rouva Macnairin kanssa. Macnairit asuivat Yorkshiressä kaksikerroksisessa sakarareunaisessa kivitalossa. Kookas talo oli ulkopuolelta katsottuna hieman kolkon näköinen, mutta sisäpuolelta sitäkin kodikkaampi. Macnairien kotitonttu Fiffy huolehti heidän matkatavaroistaan. Päivällispöytä oli jo katettu valmiiksi.

”Minä tulen kohta”, rouva Macnair huikkasi yläkerran kaiteen yli. ”Vaihdan vain kengät.”

Rouva Macnair oli ollut heitä vastassa King’s Crossin asemalla ja he olivat matkanneet hormipulverilla Yorkshireen.

Sikaria poltteleva herra Macnair kohdisti hiukan äreän katseen vaimoonsa Patriciaan ja mutisi: ”Naiset.” Lopulta rouva Macnair laskeutui alakertaan kyyristelevä Fiffy vanavedessään.

Macnairit vanhemmat kyselivät niitä näitä lastensa ja Erican kouluasioista, etenkin tanssiaisista.

”Teidän juhlavaatteillenne tulee muuten käyttöä. Me järjestämme toisena joulupäivänä pienimuotoiset illanistujaiset”, rouva Macnair sanoi kun he aloittivat jälkiruokaa - paahtovanukasta vaniljakastikkeen kera.

”Ketä sinne tulee?” Walden kysyi, sillä hän ei kaivannut vanhojen sukulaisten ja muiden saman ikäluokan henkilöitten kanssa seurustelua.

”Ainakin herra ja rouva Lestrange poikineen, Bulstodet, Leswynit, Rowlet ja Goylet”, rouva Macnair vastasi.

Beatrice iski silmää Ericalle vanhempiensa huomaamatta: jotain sinullekin. Walden taas huokaisi helpotuksesta. Hän voisi vaikka ryypätä ystäviensä kanssa.

Keskiyön aikaan tytöt loikoilivat Beatricen katosvuoteella tytön kelta- ja valkosävyjen dominoimassa huoneessa, joka oli paljon isompi kuin Erican. Macnairien kaikki makuuhuoneet olivat liki samankokoisia ja useimmissa oli samanlaiset tummat puupaneelit kuin Waldenin huoneessa. Kuitenkin Beatrice oli tahtonut laitattaa huoneestaan enemmän oman näköisensä. Paneeleja oli lyhennetty, ja ne oli maalattu vaaleankeltaiseksi, jotta ne sointuivat hempeisiin kukkatapetteihin. Erica lakkasi pitkiä kynsiään verenpunaisella kynsilakalla ja Beatrice poltteli savuketta. Tyttö ei ollut tupakoitsijana mikään aloittelija pystyessään vetämään savua henkeen yskimättä. Hän sytytti uuden savukkeen ja ojensi sen Ericalle.

”Kokeile.”

Erica katsoi ystäväänsä kysyvän näköisenä ennen kuin vei savukkeen huulilleen. Häntä alkoi yskittää.

”Voi helvetti, eihän tässä ole mitään järkeä!”

”On siinä kunhan oppii vetämään kunnolla henkeen.” Beatrice imi savuketta nautiskellen ja puhalsi pitkän savuvanan. ”Sinulla on loma aikaa opetella tekniikkaa.”

Erica tuhahti tumpatessaan savukkeen yöpöydälle sijoitettuun tuhkakuppiin, jonka sisällön Beatrice (alaikäisten taikasäädöksestä huolimatta) katouttaisi ennen nukkumaanmenoa.

”Tiesitkö sinä joulupäivän kutsuista?” Erica kysyi.

”En todellakaan. Tavallisestihan meidät on kutsuttu jonnekin muualle. Kyllähän sinä sen muistat, sillä olet usein ollut meidän mukanamme. Ilmeisesti äiti halusi tällä kertaa rikkoa traditioita. Hän pitää juhlien järjestämisestä. Nyt sinulla on sitä paitsi tilaisuus tutustua Rabastaniin paremmin.”

”Ah, Rabastan.”

Erica hymyili omille ajatuksilleen, joissa Rabastan oli etualalla.. Lucius Malfoyn hän oli sysännyt tuonnemmaksi. He käyttivät suurimman osan yöstä erilaisten juhlakampausten ja -meikkien suunnitteluun. Kello oli puoli kolme kun Erica meni hänelle annettuun vierashuoneeseen nukkumaan.

Vikisevä ääni herätti hänet seuraavana aamuna. Hän kuvitteli ensin näkevänsä unta, mutta ääni ei vaiennut. Erica hieroi silmiään. Kello oli vartin yli yhdeksän.

”Mitä nyt?” hän haukotteli.

”Rouva Macnair lähetti Fiffyn tuomaan aamiaista nuorelle neidille ja pyysi tulemaan kymmeneksi alakertaan”, Fiffy selitti ja niiasi Ericalle.

”Selvä. Jätä aamiaistarjotin vaikka tuohon pöydälle.”

Varttitunnin kuluttua Erica ilmestyi alakertaan häntäkin väsyneemmän Beatricen kanssa. Walden oli edelleen omassa huoneessaan nukkumassa, tämä nukkuisi varmaan ainakin puoleen päivään asti. Rouva Macnair oli olohuoneessa. Hän oli laskenut sohvalle kookkaan laatikon.

”Voimme aloittaa joulukoristeiden ripustuksen”, rouva Macnair sanoi.

He koristelivat rouva Macnairin kanssa ensin olohuoneen ja sen jälkeen paneloidun ruokasalin. Lopputulos oli oikein hyvä, samantapainen kuin Tylypahkassa - ilman kartonkitonttuja vain. Rouva Macnair viimeisteli koristuksen loitsimalla taikalunta joulukuusen oksille ja ikkunalaudoille.

Ensimmäisenä joulupäivänä Erica, Beatrice ja Walden avaisivat joululahjojaan, joita jokaiselle oli iso kasa. Erica sai vanhemmiltaan vaatteita ja pisaranmuotoiset helmikorvakorut, herra ja rouva Macnairilta rannekorun, Waldenilta ranskalaista parfyymia, Beatricelta antiikkisen puuterirasian irtopuuterille sekä perinteiset sulkakynät Eleonorilta, Purillalta ja Susannahilta serkkujensa lahjojen ohella.

”Täällä on vielä yksi paketti”, Beatrice huomautti.

Hän ojensi Ericalle pienen korurasian muotoisen paketin, jossa oli pieni kortti mukaan liitettynä. Hyvää joulua Ericalle ja allekirjoituksena Calahad. Harperin lahja osoittautui kultaketjuksi meripihkariipuksella.

”Tämä on nätti”, Erica totesi. ”Harmi ettei minulla ollut hänelle mitään lahjaa.”

”Mikä sinun ja Harperin kuvio oikein on?” Walden naurahti avatessaan omaa lahjaansa.

”Pelkkää seksiä kuten osa - vai kenties kaikki - sinunkin ’kuvioistasi’, Walden.”

”Montakohan hoitoa sinulla on ollut viimeaikoina?” Beatrice oli miettivinään.

”Kita kiinni, siskokulta.” Walden oli suutahtavinaan. ”Mitä helvettiä?” poika kysyi löytäessään imelän vaaleansinisen silkkipaperin sisältä järkyttävän kuvioneulotut villasukat ja itse tehdyn kortin, johon oli kirjoitettu epäselvällä käsialalla.

”Halusin toivottaa sinulle oikein Hyvää joulua ja Onnellista uutta vuotta. Toivottavasti pikkulahjani lämmittää sinun mieltäsi, tein sen itse. Nähdään tammikuussa.
- Alecto.”

Walden rypisti kortin ja heitti sen takkaan. ”Alecto! Alecto Carrow. Onko se vittu menettänyt lopullisesti järkensä?”

”Alecto nyt on niin sievä, vielä sievempi kuin Phyllis Watson.” Erica hymyili maireasti.

”Yhtä RUMA pikemminkin. Oikea maanvaiva!”

”Älä nyt. Mitä väliä jollain Alectolla on?” Beatrice letkautti. ”Lahjoitat nuo sukan hirvitykset vaikka vähäosaisille.”

Vieraita alkoi saapua Macnaireille viiden jälkeen seuraavana iltana. Herra ja rouva Macnair ja sivummalla seisovat Walden, Beatrice ja Erica olivat eteishallissa vastaanottamassa vieraita.

”Tervetuloa.” Macnairin pariskunta kätteli jokaista kutsuvierasta. ”Hauskaa että pääsitte tulemaan. Olohuoneesta löytyy juotavaa.”

”Katso ketä tuli”, Beatrice kuiskasi Erican korvaan. ”Lestranget.”

Erica huomasi pitkän ja voimakasrakenteisen miehen, jonka mustissa hiuksissa ja pukinparrassa oli aavistus harmaata. Mies oli herra Xavier Lestrange ja kuulemma kuolonsyöjä, vieläpä pimeyden lordin ensimmäisiä kuolonsyöjiä. Rouva Rabastia Lestrange oli hyvin pitkä - satakahdeksankymmentäsenttinen - noita, jolla oli keskiruskeat hiukset. Velhotar oli liian raskaspiirteinen ollakseen suurenmoinen kaunotar, mutta vaikuttava näky hän kieltämättä oli.

Seuraavaksi kättelyvuorossa oli nuori mies. Hän muistutti suuresti herra Lestrangea pukinpartaa myöten. Hänen olemuksestaan puuttui vain vanhemman miehen ulkonäölle ominainen karskius. Miehekäs mies. Ja sitten kättelyvuoroon tuli mustaan samettikaapuun pukeutunut solakampi ja androgyynimpi poika, jolla oli keskiruskeat hiukset kuten rouva Lestrangellakin. Rabastan tervehti heitä leveästi hymyillen. Hänen hymynsä ulottui vihreisiin silmiin asti toisin kuin Lucius Malfoylla. Erican yllätykseksi poika tarjosikin kätensä hänelle kuin paraskin hurmuri. Walden loi Ericaan mikäs - sinulle - ja - Harperille - tuli- katseen.

Arkihuoneeseen oli tuotu nuoria varten virvokkeita, jotta aikuiset saivat seurustella rauhassa. Kookkaalla senkillä oli pientä suolaista naposteltavaa, pikkuleipiä sekä kaksi boolimaljaa. Walden oli terästänyt toisen booleista Macnairien baarikaapista ottamallaan vodkalla vanhempiensa tietämättä.

Rabastan jutteli vähän aikaa Waldenin, kookkaan ja vaalean Thorfin Rowlen ja Gerard Goylen kanssa. ”Mutta nyt minä haluan jutella siskosi ystävän kanssa”, hän sanoi jonkin ajan kuluttua.

”Ja minä kun luulin, ettet huomaisi minua ollenkaan”, Erica sanoi pehmeästi.

”Huomaanhan minä koulussakin. Miten joulu meni?”

”Ihan hyvin, sain kivoja lahjojakin. Entä sinulla?”

”Sanotaan että perinteisesti. Vanhoja haahkoja oli käymässä, ja he piinasivat lähinnä Rodolfusta. Onkos Rodolfuksella morsian katsottuna?” poika narisi vanhan eukon äänellä.

”Eikös hän ole siinä yhdeksäntoista paikkeilla kun hän oli seitsemännellä kun aloitin Tylypahkan?” Erica kysyi.

”Joo, hän työskentelee taikaministeriössä. Isä hankki hänelle viran.”

Pojan sieraimet laajentuivat. Rabastan haistoi Erican tuoksun, makean vaniljaparfyymin.

”Monelta päivällinen tarjotaan?” hän kysyi.

”Muistaakseni puoli seitsemältä. Kuinka niin? Onko sinulla jo niin kova nälkä?”

Rabastan vilkaisi kelloaan. ”Sittenhän meillä on vielä aikaa”, hän sanoi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut.

”Aikaa mihin?”

”Seksiin.” Hän väläytti viattoman hymyn. Erica tiesi tilaisuutensa koittaneen, vieläpä otolliseen aikaan.

”No koska me molemmat kerran haluamme… Minä menen ensin yläkertaan, tule minun perääni pari minuuttia myöhemmin. Neljäs ovi vasemmalta.”

Kymmenen minuuttia myöhemmin Rabastan pujahti tytön makuuhuoneeseen. Erica nojasi yhteen sängyn pylväistä pelkissä alusvaatteissa. Tyttö sipsutti hänet huomatessaan taikomaan oven lukkoon. ”Umpiovius.” Taikaministeriö ei huomannut jos alaikäinen noita tai velho taikoi täysi-ikäisen noidan tai velhon kodissa.

”Sinulla on liikaa päällä”, Erica vihjasi.

”Ei ole kauan.”

Rabastan alkoi kuoriutua vaatteistaan ja kohta hän oli alusvaatteisillaan. Pojalla oli oikein hyvä vartalo, hän oli hoikka, mutta atleettisenmuotoinen leveine hartioineen ja kapeine lantioineen.

Heidän huulensa kohtasivat boolinmakuisessa suudelmassa ja nuoret vartalot painuivat toisiaan vasten pitkässä syleilyssä. Kädet ja huulet tunnustelivat vartaloiden pintoja, kunnes Rabastanin huulet alkoivat nousta järjestelmällisesti tytön pitkillä säärillä aina yläreiteen asti. Erica levitti viekoittelevasti jalkojaan pojalle.

Tämä riisui Erican alushousut ja asettui tytön jalkojen väliin. Pojan sormet hipaisivat hänen herkimpiä alueitaan, ne tunsivat valuvan kiihkon. Rabastan kiihotti häntä suullaan ja käsillään kliimaksiin asti. Vasta sitten hän työntyi hänen vastaanottaviin syvyyksiinsä. Erica oli kietonut säärensä pojan vyötärön ympärille. Hän tuntui ihanan tiukalta ja Rabastanin liikkeiden miellyttävä hankaus oli kaksin verroin nautinnollisempaa kun hän oli käynyt yhden kerran huipulla.

Seksikokemus Rabastanin kanssa vastasi pitkälle Erican odotuksia ja kuvitelmia. He molemmat olivat jo sen verran kokeneita nauttiakseen toisistaan ja hyödyntämään käytettävissä olevan ajan hyvään seksiin. Nuoret rakastavaiset olivat saaneet vaatteet päälle kun joku koputti oveen.

”No?” Erica kysyi

”Minä se vain olen”, Walden sanoi.

”Alohomora.” Ovi aukesi. ”Eihän kello ole vielä kuuttakaan”, Erica huomautti leikkisästi.

”Beatrice lähetti minut; ilmeisesti hänelle tuli ikävä sinua, Erica.” Walden hymyili heille kaksimielisesti. ”Että tulkaa alakertaan.”

Puoli seitsemältä kaikki kutsuvieraat istuivat päivällispöydässä, osa vähän juopuneina. Ennestään pitkää, suorakaiteenmuotoista pöytää ruokapöytää oli jatkettu; nyt se notkui jouluruuista. Kristallipikarit, aterimet ja hopeiset kynttilänjalat säihkyivät.

”Joitakin kuraverisiä ja jästejä on kadonnut viimeaikoina”, rouva Bulstrode sanoi. Hän ei kuulostanut lainkaan pahoittelevalta tai järkyttyneeltä.

”Lisää tulee katoamaan kun pimeyden lordi pääsee kunnolla vallankahvaan, parahin Christine.” Herra Lestrange kuulosti kovin varmalta asiasta.

”Mitä pimeyden lordi aikoo?” Walter Macnair kysyi.

”Hänen ensisijainen tavoitteensa - elämäntyönsä peräti - on puhdistaa idyllinen velhoyhteisömme saastaisista kuraverisistä sekä kaikista, jotka kehtaavat asettua hänen tielleen.”

”Oikein! Kuraverisistä onkin korkea aika päästä eroon”, moni läsnäolija julisti.

”Ja niin tulee tapahtumaan ennemmin kuin arvaattekaan.” Xavier Lestrange kohotti pikarinsa. ”Pimeyden lordille!”

Jokainen (Erica mukaan luettuna) seurasi herra Lestrangen esimerkkiä. ”Pimeyden lordille.”


***

Tylypahkan noitien ja velhojen koulun rehtori Albus Dumbledore luki pyöreässä kansliassaan Päivän Profeettaa. Tavallisesti niin leppoisan seesteiset vanhan miehen kasvot olivat vakavoituneet.

JÄSTISYNTYINEN JOSEPH BIRCH LÖYDETTY MURHATTUNA KOTOAAN

Suuri suru kohtasi eilen Joseph Birchin ystäviä kun edellä mainittu löydettiin raa’asti murhattuna kotoaan.

”Siinä hän makasi verilammikossa”, sanoo Birchin hyvä ystävä William Hinton (38 vuotta). ”Josephiin oli käytetty useita pimeyden taikoja ennen kuin hänet oli viimein murhattu. En ymmärrä miksi hänen piti kuolla. Joseph oli todella mukava mies, aina auttamassa muita. Hieno mies.”

Birchin talon ylle oli langettu pääkallo, jonka suusta oli tullut käärme. Merkki kuuluu huhupuheiden mukaan itseään lordi Voldemortiksi kutsuvalle, toistaiseksi melko tuntemattomalle pimeyden velholle. Kukaan ei tiedä mistä tämä lordi Voldemort on tullut, mutta hän ja hänen seuraajansa ovat jo ehtineet lietsoa velhoyhteisön paniikin valtaan.

Artikkelin puolivälissä oli kuva tummasta ja isonenäisestä miehestä, joka nojasi kehyksiinsä hyväntuulisesti hymyillen.

Albus Dumbledore hieraisi pitkää koukkunenäänsä feeniksinlinnun katsellessa isäntäänsä orreltaan. Joseph-parka. Hän oli itse opettanut Josephia tämän kouluaikoina ja oli pitänyt hänen luonteensa herttaisuudesta. He olivat kirjoitelleetkin säännöllisesti Josephin kouluaikojen jälkeen. Dumbledore lukeutui niihin ainoisiin ihmisiin, jotka tiesivät kuka mies oli pelkoa herättävän lordi Voldemortin takana.

”Mitä sinä olet mennyt tekemään Tom Lomen Valedro?” Albus Dumbledore kysyi itseltään ja lordi Voldemortilta, entiseltä oppilaaltaan.

Toisaalla, Malfoyn herraskartanossa luettiin myös Päivän Profeettaa, vieläpä samaa pääotsikoitua artikkelia, jota Dumbledore oli lukenut. Toisen lukijan näkemys erosi tyystin Dumbledoren surullisesta pahoittelusta.

”Oikealla asialla tämä pimeyden lordi.” Kallis sikari paloi Abraxas Malfoyn kädessä.

“Niin, isä”, Abraxasin poika Lucius kiirehti myöntelemään.

Hän istui jäykkänä ja arvokkaana brokadiverhoillussa nojatuolissa poltellen isänsä tavoin sikaria. Lucius Sylvanus Malfoy oli oppinut jo varhain, ettei isän nähden löhöilty. Muuten olisi tullut raikuva korvapuusti tai luunappi, jompikumpi ruumiillinen näpäytys. ”Malfoyn pitää tuntea arvonsa ja osata käyttäytyä arvonsa mukaisesti”, Abraxas oli saarnannut jäätävään sävyyn Luciuksen lapsuudessa.

Vanhempi Malfoy imi sikariaan. Sormuksia oli vielä enemmän kuin Luciuksella, ja ne kimalsivat herra Malfoyn pitkissä ja hoikissa sormissa. ”Meillä puhdasverisillä on tiettyjä velvoitteita - kuten tietänet. Meidän on huolehdittava sukujemme jatkumisesta naimalla puhtainta verta.

”Kyllä isä -”

”Vaiti. Älä keskeytä minua”, Abraxas Malfoy sanoi hyytävästi. ”Hmm… pidettävä sukumme puhtaana ja vaalittava verenperintöämme. Näyttää siltä, että pimeyden lordin asia, aate kokoaa lippunsa alle monia puhdasverisiä ja säällisimpiä puoliverisiä.”

Herra Malfoy piti lyhyen tauon. ”Pimeyden lordin joukoissa sinä voisit omalta osaltasi kantaa kortesi kekoon puhdasveristen - ennen kaikkea meidän - sukujemme hyväksi. Järjestän sinulle töitä ministeriöstä, vaikka me Malfoyt olemme aina olleet niin rikkaita, ettei meidän ole tarvinnut tehdä päivääkään töitä. Työskentelet siellä vähintään pari vuotta solmiaksesi minun painottamiani oikeita kontakteja ennen kuin liityt pimeyden lordin joukkoihin.”

”Kyllä isä, teen kuten haluat.”

Abraxas Malfoy soi jäykän hymyn pojalleen ja perijälleen.