1966
Macnairit
Yvonne Lavenham oli Viistokujalla ostoksilla yhdeksänvuotiaan tyttärensä kanssa. Rouva Lavenhamilla oli useita ostoskasseja. Lähes kaikissa oli joko vaatteita, asusteita tai kauneudenhoitotarvikkeita.
”Mennään seuraavaksi Säilään ja imupaperiin, ma petite”, rouva Lavenham sanoi tyttärelleen.
”Mitä sinä sieltä?” tyttö nurkui.
”Katson onko siellä ’Loitsien hyvää suklaasta’.” Yvonne hymyili. ”Voisin sitten leipoa kirjan reseptillä meille suklaatortun kun pääsemme kotiin.”
”Ai, sehän olisi hyvä juttu. Minä pidän suklaatortusta.”
Tyttö sipsutti äitinsä vierellä vähemmän vastahakoisena. Säilässä ja imupaperissa oli oikea tungos, suurin osa asiakkaista oli Tylypahkan oppilaita vanhempineen. Silti rouva Lavenham onnistui löytämään vapaan myyjän, sillä hänen näköistään asiakasta ei voinut olla huomaamatta.
”Päivää, rouva”, kohtelias miesmyyjä tervehti. ”Miten voin palvella?”
”Etsin kirjaa nimeltä ’Loitsien hyvää suklaasta’.”
Rouvalla kävi hyvä tuuri, sillä niitä ei ole montaakaan jäljellä. Ovat olleet suosittuja perheenemäntien keskuudessa. tännepäin, olkaa hyvä.”
Korkeassa kirjahyllyssä oli todellakin muutama kirja jäljellä. Yvonne nappasi oitis yhden kirjan hoidettuihin käsiinsä. ”Suurkiitokset.”
Miesmyyjä hymyili ja suorastaan ahmi rouva Lavenhamia katseellaan. ”Sanokaa toki jos tarvitsette lisää apua”, myyjä kehotti.
”Toki.”
Erica ei jaksanut seistä aivan äitinsä vieressä. Hän kierteli omineen aikansa kuluksi myymälässä, tarkasteli joitakin kirjoja ilman sen suurempaa kiinnostusta. Vasta kahden vuoden kuluttua hän menisi Tylypahkaan. Siihen asti äiti ja isä opettaisivat hänelle kotona maantietoa ja muita samoja kouluaineita, joita jästilapset opiskelivat omissa kouluissaan. Tyttö oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan jo kuusivuotiaana. Äiti sanoi usein, että hän saattaisi vielä päätyä lehtialalle, mutta Erica ei jaksanut ajatella niin pitkälle. Toistaiseksi kauniit vaatteet olivat hänen elämänsä tärkeintä sisältöä. Hän olikin nukkemaisen kaunis tyttölapsi somassa röyhelöisessä satiinileningissään ja kiiltävissä lakeerikengissään. Tummia hiuksia koristi aina rusetti, joka sai hänet näyttämään entistä suloisemmalta silloin kun hänen suunsa ei vääntynyt mutruun. Isä kutsui häntä omaksi nukekseen tai pikkuneidikseen ja hemmotteli Ericaa melkein yhtä paljon kuin äiti.
”Tuo tyttöhän on kuin nukke”, joku poika kuului sanovan.
Ääni kuului hienosti puetulle mustahiuksiselle pojalle. Tämä oli varreltaan pitkä ja roteva, mikä sai pojan vaikuttamaan ainakin kolmetoistavuotiaan oloiselta. Kasvonpiirteet olivat jalot, voimakkaat ja säännölliset.
”Idiootti!” pojan seurassa oleva tyttö kivahti. Hän oli arviolta Erican ikäinen ja hänellä oli kinuskiin vivahtavat vaaleanruskeat hartiapituiset paksut hiukset. Hänestä paistoi yläluokkaisen kodin leima siinä missä pojastakin. Tuo tyttö suuntasi Erican luokse roikottaen kädessään paperipussillista makeisia.
”Hei, minä olen Beatrice Macnair”, tyttö esittäytyi. ”Kuka sinä olet?”
”Erica Lavenham”, Erica vastasi.
”Kai sinä kuulut velhoperheeseen?” Beatrice Macnairin toinen kulmakarva oli vähän koholla.
”Tietenkin kuulun!” Erica totesi vähän loukkaantuneena nenä nyrpistyneenä.
”Älä nyt suutu. Halusin vain varmistua, sillä äiti ja isä sanovat aina ettei minun kaltaiseni tyttö saa puhua kuraveristen kanssa”, Beatrice kiirehti sanomaan puolustuksekseen.
Se ei saanut Beatricea vaikuttamaan vähemmän kiinnostavalta.
”En, en.”
”Mitä ihmettä?” mustahiuksinen poika huikkasi huvittuneena. ”Oletko tekemässä tuttavuutta ’nukketytön’ kanssa, Beatrice?”
Tyttö virnisti osanottavasti ikään kuin olisi häpeillyt mustahiuksisen pojan käytöstä. “Tässä on isoveljeni Walden. Hän aloittaa kohta Tylypahkassa.”
”Pääsenpä ainakin vähäksi aikaa eroon lapsellisesta pikkusiskostani.” Poika tuhahti silmiään pyöritellen. ”Hei nukketyttö”, hän sanoi Ericalle.
Erica ei tiennyt kannattiko tuon pojan sanoista ottaa itseensä. “Minä olen ihan Erica Lavenham.”
“Etpäs - vaan nukke.”
”Mutta Walden”, tuntematon naisääni moitti, ”älä kiusaa Yvonnen tytärtä.” Nainen oli pukeutunut leninkiin, avokaapuun ja matkaviittaan. Hän näytti huolitellulta kuten rouva Lavenhamkin, mutta hänen ulkoasunsa oli pelkistetympi ja värittömämpi.
”En minä häntä kiusaa”, Walden puolustautui hanakasti.
Naisen täytyi olla sisarusten äiti. Hänessä ja Beatricessa oli havaittavissa selkeää yhdennäköisyyttä toisin kuin tummapiirteisemmässä Waldenissa; Erica oletti Waldenin muistuttavan enemmän herra Macnairia.
”Pojat ovat poikia”, rouva Lavenham huomautti kepeästi. ”Nämäkö ovat teidän lapsianne, Patricia?”
”Aivan. Walden ja Beatrice”, rouva Macnair vastasi. ”Walden menee ensimmäiselle, ja Beatrice on yhdeksän. Entäs kuinka vanha teidän tyttärenne on?”
”Yhdeksän kuten Beatricekin.”
”Kerrassaan suloinen lapsi”, rouva Macnair ihasteli. ”Niin kauniisti puettukin, tuo rusetti on tosi suloinen yksityiskohta.”
Erica säteili huomion keskipisteenä. Hän piti siitä kun häntä kehuttiin suloiseksi ja siitä kun hänen vaatteensa saivat osansa huomiosta. Siitä päivästä lähtien hän oli Macnairin sisarusten - etupäässä Beatricen - ystävä.
***
Beatrice oli ensimmäistä kertaa käymässä Lavenhameilla. Herra Macnair oli käynyt tuomassa Beatricen, sillä hänellä oli muutenkin asiaa Lontooseen. Erica esitteli perheensä neljän makuuhuoneen asuntoa uudelle ystävälleen.
”Teillä on paljon kodikkaampaa kuin meidän talossa”, Beatrice totesi kierroksen päätteeksi mutustaessaan suklaakeksejä.
”Millainen talo teillä sitten on?” Erica kysyi kiinnostuneena. Hän makasi vatsallaan omalla vuoteellaan heilutellen jalkojaan.
”Se on paljon isompi kuin teidän koti, mutta ei ihan kartano. Me asumme Yorkshiressä kaksikerroksisessa kivitalossa, missä on iso piha ja vähän metsää. Makuuhuoneita on seitsemän ja sitten meillä on salonki, ruokasali ja arkihuone.”
”Oi! Teidän talon täytyy olla sitten tosi hieno kun se on kerran noin iso ja kaikkea.”
”On se ihan, mutta vähän kolkko. Minä en mielelläni kävele iltaisin käytävillä. Asuisin mieluummin uudemmassa talossa.”
Erica taas olisi asunut mieluummin Macnairin kartanomaisessa talossa kuin heidän pienehkössä asunnossaan. Hänellä oli jo oma mielikuvansa Macnairien talosta, vaikka ei ollut nähnyt sitä.
”Onko teillä kotitonttua?”
”Kaksi. Tiffy ja sen lapsi Fiffy. Tiffy alkaa olla tosi vanha ja huono. Kohta se varmaan kuolee ja sitten meillä ei ole kuin Fiffy.”
”Teillä nyt tuntuu olevan kaikkea”, Erica ihasteli.
Velhoperheen lapsena hän oli törmännyt kotitonttuihin, vaikka heillä ei ollutkaan sellaista omassa taloudessaan hyörimässä. Kotitonttu oli ylellisyyttä. Yhtä vierasta kuin sukutalot ja traditiot.
Beatrice nyki oman keltaisen samettileninkinsä helmaa tyytymättömänä. ”Minulla ei ole yhtä nättejä mekkoja kuin sinulla. Äiti ostaa aina tällaisia iänikuisen tylsiä mekkoja. Kaikki ovat niin tylsän värisiäkin. Voisitko näyttää omia mekkojasi?”
”Jos sinä kerran haluat nähdä.”
”Haluan.”
Ylpeä hymy valaisi Erican nukkemaisia piirteitä hänen avatessaan vaatekomeroa. Hän otti muutaman henkarissaan roikkuvan mekon esille ja näytti niitä Beatricelle.
”Nämä ovat minun lempimekkojani”, hän esitteli samalla tavalla kuin hänen äitinsä kosmetiikkaa.
”Miten nättejä! Oi sinulla on täällä niihin sopivia kenkiäkin”, Beatrice ihasteli poimiessaan yhden kenkäparin siististä kenkärivistä.
Ehkä varakkaalla Beatricella ei sittenkään ollut aivan kaikkea. Hänellä itsellään oli pieni koti mutta enemmän mekkoja. Tämä seikka sai uudet ystävykset vaikuttamaan tasaväkisimmiltä toisiinsa verrattuna.
***
Sivummalta oli hyvä katsella eri tasoisesti lammen jäällä luistelevia jästilapsia. Iso lampi ei ollut kovinkaan kaukana Macnairien talosta. Beatricen mukaan luistelu olisi jästimäisyydestään huolimatta hauskaa puuhaa, mutta Erica ei ollut koskaan kokeillut eikä hänellä ollut mitään odotuksia lajin suhteen.
”Mennäänkö me ihan oikeasti noiden jästien sekaan?” Erica tuhahti epäuskoisena.
”Tietenkin. Ei ne mitään meille teet”, Beatrice sanoi suunnatessaan askeleensa järven suuntaan. ”Et sinä voi olla sen surkeampi luistelija kuin jotkut noista. Sinä ja minä ollaan sentään noitia.”
Rannalla oli jästien tuoma penkki, jonka lähettyvillä oli jästilasten kenkiä sinne tänne sysättyinä. Hekin istuivat penkille. Erica tuskaili Beatricen lainaamien kaunoluistinten pitkien nauhojen kanssa.
”Argh! Miten nämä nauhat oikein sidotaan?”
Beatrice hymyili leveästi. ”Mahdollisimman tiukalle ihan ylös asti.”
”Selvä.”
Kohta he olivat saaneet luistimet jalkaansa ja pääsivät jäälle. Erica pysytteli suosiolla vähän kauempana katselemassa miten Beatrice menetteli. Ahaa, jalkoja liu’utettiin puolelta toiselle. Ei se niin vaikealta tuntunutkaan. Ja kun halusi pysähtyä, jalkaterät käännettiin sisäänpäin. Sen sijaan Beatrice ei tyytynyt vain luistelemaan Erican tavoin edestakaisin. Tytön taidokkaat piruetit, hypyt ja käännökset uhmasivat käytännössä painovoimaa, ja jästilapsetkin huomasivat sen.
”Miten tuo tyttö noin tekee?” jästilapset ihmettelivät keskenään keksimättä ratkaisua.
”Kokeile tehdä muutama piruetti!” Beatrice huikkasi Ericalle luistellessaan sulavasti lähemmäs. ”Siinä riittää noille ihmettelemistä.”
Erica nielaisi kurkkuunsa nousseen palan ja kokeili ottaa vauhtia. Hetken vaikutti siltä että hän kaatuisi, mutta hän jatkoikin pyörimistä kieppuen niin vinhasti suklaanruskeat kiharat liehuen, että hänen hennon vartalonsa ääriviivoja tuskin erotti. Synnynnäinen taikuus piti hänestä huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti