Enneuni
Hunajanvaaleahiuksinen tyttö katseli neljännen luokan tummahiuksista kaunotarta, joka käveli rehevät lanteet keinuen. Koulukaapua oli kavennettu reilusti, jotta tiimalasivartalo varmasti korostuisi. Tytön korkokenkien kopina kuului kauas. Liuta ihailijoita parveili tytön lähettyvillä, mutta tämä ei piitannut muista kuin vierellään kulkevasta komeasta Rabastan Lestrangesta.
”Hah! Kuinkahan monelle tuo Erica Lavenham onkaan antanut tällä viikolla?” kysyi Narcissa Mustan ystävä Adrianne halveksuvasti.
”Kysy häneltä itseltään jos sinua noin paljon kiinnostaa”, Narcissa sanoi välttelevästi.
Hän näki Luciuksen lähestyvän Erica Lavenhamia ja Rabastania. Kaksikko pysähtyi juttelemaan Luciuksen kanssa. Narcissa näki Luciuksen vetävän suutaan hymyyn ja naurahtavan Lavenhamin tyttären lukemattomille sukkeluuksille. Narcissa ei välittänyt siitä kuinka monen pojan kanssa Erica oli maannut, vaikka Luciuksesta ja Erica Lavenhamista liikkui juoruja, eikä hän ollut varma mihin kannatti uskoa. Oliko Lucius todella maannut tuon neljäsluokkalaisen kanssa?
Adrianne saattoi puhua Lavenhamin tyttärestä vaikka kuinka halveksivaan sävyyn eikä se silti tehnyt hänestä ja Narcissasta Ericaa kauniimpia. Narcissa tiesi olevansa kuvankaunis. Hän oli pitkä ja hoikka, sirompi kuin Erica Lavenham mutta vähemmän muodokas. Hänen lantionsa ei kaartunut yhtä jyrkästi ja rinnat olivat keskikokoiset ja melko huomaamattomat. Narcissalla oli puhtaansoikeat klassisen kauniit selväpiirteiset kasvot, joita safiirinsiniset silmät hallitsivat. Hänellä oli loivasti aaltoilevat hunajanvaaleat, vyötärölle ulottuvat hiukset. Erica Lavenham oli näyttävämpi kuin hän, Narcissa - näyttävä kuten Bella. Kukaan ei huomannut Cissyä silloin kun tumma ja häikäisevä Bellatrix oli läsnä. Bella ei koskaan mennyt hämilleen miesten joukossa. Bella oli aina itsevarma ja sanavalmis. Bella oli miesten seurassa kuin kotonaan.
Narcissalla ei ollut paljon kokemusta pojista. Hänen ensimmäinen ja samalla ainoa kertansa oli tapahtunut parisen vuotta vanhemman Evan-serkun kanssa viime kesälomalla. He olivat olleet kahdestaan Rosiereilla ja Narcissa oli vain töksäyttänyt, ettei halunnut palata Tylypahkaan neitsyenä. Evan oli ensin toljottanut serkkuaan hölmistyneenä, mutta suostunut pitkän maanittelun jälkeen. Korneinta oli se, ettei neitsyyden menettäminen saanut Narcissaa tuntemaan oloaan yhtään itsevarmemmaksi. Nykyään hän tunsi itsensä vaivautuneeksi Evanin seurassa. Ehkä Narcissa häpesi omalta osaltaan heidän seksikokemuksensa kömpelyyttä tai ylipäänsä omaa spontaaniuttaan. Yleensä hän oli niin hillitty, parhaiten käyttäytyvä Mustan sisaruskolmikosta.
Sitten aivan yllättäen Lucius oli hänen luonaan. Hänen!
”Hei Narcissa”, poika sanoi ja soi Narcissalle yhden harvinaisista, aidoista hymyistään.
”Hei Lucius.” Narcissa epäili polviensa voivan pettää koska tahansa. ”Miten sinulla menee?” hän kysyi takellellen.
”Ei hullummin. S.U.P.E.R- kokeisiin valmistuminen ja huispausharjoitukset tietysti vievät suurimman osan ajastani. Entä sinulla?”
”Ei mitään ihmeellistä. Kuudes vuosi vaikuttaa paljon helpommalta kuin viides. Ei ole V.I.P:jä, joihin pitäisi päntätä - ja muutenkin on enemmän vapaa-aikaa.”
”Kuudennella on kyllä aika rentoa.” Poika tarkasteli Narcissaa pää kallellaan yhä hymy huulillaan. ”Haluaisitko lähteä ensi viikolla minun kanssani Tylyahoon?”
Tylyahoon Luciuksen kanssa. Narcissa yllättyi joka kerran kun Lucius pyysi häntä jonnekin kanssaan. Vieläkään hän ei osannut olla ihmettelemättä sitä kun Lucius oli pyytänyt häntä tanssiparikseen pikkujoulutanssiaisiin. Erica Lavenhamhan oli tanssinut jonkun Harper-nimisen viidesluokkalaisen kanssa, jota Narcissa ei tuntenut hyvin. Lucius oli niin kaunis…
”Narcissa?”
”Totta kai minulle käy”, Narcissa sopersi näperrellen kultamedaljonkia hermostuneena vaeltavilla sormillaan, jotka eivät osanneet olla paikallaan.
”Ensi viikolla sitten. Voimme lähteä oleskeluhuoneesta yhtä matkaa.”
”Nähdään!”
Narcissa katseli pojan loittonevaa selkää. Lyhyt kohtaaminen tuntui liian hyvältä ollakseen totta, ennemmin hyvältä unelta joita nuoret tytöt näkivät neidonkamareissaan. Hymy valaisi hänen olemuksensa, ja hän tunsi leijuvansa ilmassa.
***
Helen Andrews-niminen perheenäiti kuuli melua alakerrasta. Askelia ja särkyneiden astioiden helinää. Taloon oli varmaan murtauduttu. Ihme etteivät päiväunilla olevat Paul ja Ivy olleet vielä heränneet meluun. Hän laski keskeneräisen neuletyön käsistään.
”Shh”, kuiskasi perheen isonpuoleiselle sekarotuiselle koiralle, ”minä käyn alakerrassa. Paikka, Blackie.”
Helen sieppasi hiilihangon ja lähti hiipimään sen kanssa aseistuneena alakertaan. Portaat narisivat kuuluvasti, olisihan juuri hänen pitänyt muistaa se. Hän pidätti hengitystään parin sekunnin ajan. Ehkä murtovarkaat eivät olleet kuulleet portaiden narinaa.
Mutta he olivat. Askeleet lähestyivät portaikkoa ja Heleniä. Hänen hiilihankoa pitelevä käsi oli hiestä märkä.
Tunkeilijat olivat omituisin näky, jonka Helen oli eläessään nähnyt. Heillä oli pitkät, paksusta kankaasta ommellut mustat kaavut joita kukaan tavallinen ihminen ei käyttäisi kuin naamiaisissa. Kasvot jäivät valkeiden aavemaisten naamioiden ja ylös vedettyjen kaavunhuppujen peittoon. Jokaisella oli kädessään jokin taikasauvaa muistuttava keppi. Hetkinen… taikasauvaa. Oliko hän tulossa hulluksi?
Hän kohotti hiilihankoa.
”Keitä te olette ja mitä helvettiä te teette minun kotonani?”
”Etkö arvaa, jästi?” eräs hahmoista kysyi pilkallisesti, hieman huvittuneenakin.
”Jästi?” Helen kysyi epäuskoisena kuten monet muut ‘jästit’ ennen häntä vastaavassa alakynnessä.
”Jästeiksi kutsutaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät taio”, kuului vastaus.
”’Jästejä’ ja ’taikomista’, hah hah. Sallikaa minun nauraa. En tiedä mitä pajunköyttä te yritätte minulle syöttää, mutta meidän kotirauhaamme te ette tasan riko.”
Nainen heristi kiukkuisena pitkää hiilihankoa ja osoitti ovea vapaan kätensä etusormella. ”Tuossa on ovi. Painukaa tiehenne tai soitan poliisille.”
”Älä unta näe!” yksi hahmo sanoi. Tämä mutisi jotain käsittämätöntä siansaksaa ja heilautti taikasauvaansa.
Käsittämättömiä mielipuolia, Helen ajatteli suivaantuneena. Murtautuivat ihmisten taloihin voidakseen leikkiä jotain helkkarin taikuria muutaman samanhenkisen kahelin porukalla. Rouva Andrewsin yllätykseksi siansaksa näyttikin toimivan: eteisen iso kattolamppu tippui rytisten alas. Ilmassa sinkoili erivärisiä kipinöitä. Murtovarkaat osasivat sittenkin taikoa. Velhoja… Hänen pitäisi pelastaa äkkiä lapsensa.
Hän lähti nousemaan portaita. Selkänsä kääntänyt nainen ei nähnyt, että yksi velhoista kohotti taikasauvansa hänen takanaan. Kuului vain ”kidutu”, tällöin raastava tuska lävisti hänen kehonsa, hän ei ollut koskaan tuntenut yhtä paljon kipua, ei koskaan. Hän kieri portaat alas raajat sätkien pakkoliikkeisinä. Kipu jatkui jatkumistaan. Rouva Andrews tunsi kadottavansa kidutettavan kehonsa ääriviivat.
”Jääkää kiduttamaan akkaa”, karheaääninen velho sanoi. ”Me menemme Lestrangen kanssa katsomaan löytyisikö yläkerrasta lisää jästejä.”
”Selvä.”
”EI MINUN LAPSIANI!” rouva Andrews sai paruttua kivuiltaan. ”JÄTTÄKÄÄ MINUN PIENET LAPSIRAUKKANI RAUHAAN. KURJAT SIAT!”
Kylkiin suunnatut potkut hiljensivät Helenin tai sitten kipu saavutti sellaisen ääripisteen, ettei hän kyennyt edes puhumaan.
Kun herra Andrews tuli alkuillasta töistä, hän löysi ainoastaan neljävuotiaan Ivy-tyttären ja Blackie-koiran hengissä. Helen ja Paul makasivat yläkerran lattialle kuolleina vailla näkyviä väkivallan merkkejä, jotka olisivat voineet riistää heidän henkensä. Ivy oli ilmeisesti herännyt alakerrasta kantautuvaan meluun ja mennyt vaatekomeroon piiloon Blackien kanssa. Pikkutyttö oli soperrellut sekavia lauseita ”velhoista”, ”taioista” ja jostain ”jästeistä”, jotka eivät tainneet tarkoittaa samaa kuin ”jästipää”. Myöhemmin herra Andrews vei Ivyn lääkäriin, mutta mitkään psykologien ja psykiatrien terapiat eivät saaneet Ivy Andrewsia tokenemaan täysin entiselleen.
***
Luihuisten ja Puuskupuhien välinen huispausottelu oli juuri päättynyt Luihuisen joukkueen täpärään voittoon. Rabastan Lestrange oli onnistunut nappaamaan viime hetkellä siepin Puuskupuhin hintelän etsijän Collinsin nenän edestä. Luihuisten pääty hurrasi katsomossa, mutta kolmen muun tuvan päädyistä kuului äänekästä ja harmistunutta buuausta. Tämä ei haitannut luihuisia. Oleskeluhuoneessa järjestettäisiin voiton kunniaksi kekkerit. Erica ja Beatrice olivat aloittaneet juhlimisen ennen aikojaan naukkailemalla opettajien huomaamatta Erican taskumatista.
”Hoi, Erica!” huusi eräs rasittava viidesluokkalainen luihuispoika, jonka molemmat tytöt tunnistivat.
Amycus Carrow! Erica manasi erittäin kuuluvasti.
”Niin Carrow?” Erica kysyi vaivautumatta peittämään tympääntymistään.
”Voitaisiinko tavata joku päivä?” Amycus hymyili omasta mielestään hurmaavasti, mutta hänen hymynsä näytti lähinnä ruman, hidasjärkisen lohikäärmeen kuvatuksen irvistykseltä.
Carrow halusi tietenkin naida häntä. Luuli varmaan, että hän monista hoidoistaan huolimatta antoi jokaiselle vastaan tulevalla porsaalle, joka oli huomannut omistavansa kullin.
”Sori, mutta minulla on treffit.” Erica iski silmää hiljaa tirskuvalle Beatricelle.
Carrow näytti pettyneeltä. “Kenen kanssa?” hän uteli.
”Riesun kanssa.”
”Älä kuseta.”
Teennäinen hymy katosi kokonaan Carrow’n kasvoilta. Hän murahti paksulle kaksoissisarelleen, joka oli ihastunut Waldeniin.
Luihuisen oleskeluhuone oli kukkuroillaan tonttuviiniä, tuliviskiä, muita alkoholijuomia ja kermakaljaa nuoremmille. Seinät oli koristeltu Luihuisen viirein ja kattoa peitti loitsittu mutkitteleva hopeaköynnös. Koko huispausjoukkue Luciusta myöten kumosi äänekkäästi maljoja. Erica ja Beatricekin alkoivat humaltua nousuhumalan täyttäessä heidät adrenaliinilla.
”Minne sinä menet?” Beatrice kysyi tyttöjen makuusalin suuntaan menevältä Ericalta.
”Vaihtamaan jotain järkevämpää ylleni. Eihän koulukaavussa juhlimisessa ole mitään mieltä.”
Beatrice empi hetken ennen kuin lähti Erican mukaan. Hän oli vilkuillut seitsemäsluokkalaista Bordeaux Averyä. Makuusalissa Erica riisui ensitöikseen koulukaapunsa ja muut kouluvaatteensa (kauluspaidan, slipoverin, solmion ja polven alapuolelle tapaavan vekkihameen.) Hän heitteli umpimähkään vaatteita sängylleen.
”En minä ainakaan tätä halua… Liian tylsä… Sula mahdottomuus… Tässä voisi olla sitä jotakin kuten äiti sanoo, chic.”
Beatrice kävi läpi samanlaista valitsemisprosessia oman vaatevarastonsa kanssa. Kohta he olivat löytäneet oikeat asukokonaisuudet. Ericalla oli lyhythihainen pusero, nilkkapituinen samettihame ja vyötärökorsetti. Beatricella taas oli yksinkertainen villaleninki, jossa oli tiukka vyötärö ja pitkät hihat.
Juhlat jatkuivat pikkutunneille asti yhdenkään opettajan pilaamatta tunnelmaa läsnäolollaan. Osa tanssi kuten Erica tai joivat niin paljo että sammuivat Carrowien lailla keskelle oleskeluhuonetta ja jotkut juttelivat sivummalla Beatricen tavoin. Tytöllä oli kylliksi humalan tuomaa rohkeutta Bordeaux Averyn lähestymiseen.
”Carrowit kaipaavat vähän kohennusta”, Rabastan sanoi Ericalle ovelasti hymyillen.
”Mitä sinulla on mielessä?” kysyi Rabastaniin ripustautunut Erica.
”Onko jollain kampaa ja hiusneuloja?”
”Minulla on”, kuudesluokkalainen tyttö sanoi. Hän kiikutti vaaditut tykötarpeet Rabastanille. Pojan ympärille oli kerääntynyt iso rinki.
”Millaisia kampauksia ehdotetaan Alectolle?”
”Sykeröt!”
”Letit!”
”Kuraveri-Watsonin saparot!” Eleanor ja Purilla kikattivat. ”Sellaiset todella korkealta lähtevät.”
”Tuo kuulostaa hyvältä”, Rabastan totesi. ”En koskaan sano ei kuraveri-eleganssille.”
Rabastan upotti kamman Alecton paksuihin hiuksiin. Kohta Alecton taipuisat hiukset oli jaettu kahdeksi ylhäällä sojottavaksi saparoksi. Jos vain mahdollista - ne olivat vielä naurettavammat kuin Phyllis Watsonilla itsellään.
”Alecto näyttää nyt kerrassaan ihastuttavalta, mutta Amycusia täytyy hieman työstää.”
Toinen Carrow sai reilusti huulipunaa ja räikeät poskipunaläikät poskiluidensa alle. Rabastan solmi rusetin tämän otsalta erittelemäänsä hiusosioon. Aikaisin seuraavana aamuna Carrowit heräsivät pahassa krapulassa autiossa oleskeluhuoneessa tyhjien pullojen ja lasien keskeltä. Kaikki muut olivat selvinneet omiin vuoteisiinsa.
Kaksi päivää myöhemmin neljäsluokkalaiset luihuiset laahustivat heidän ja rohkelikkojen yhteiselle taikaeläinten hoidon tunnille. Lähes kaikilla oli vielä vetelä olo, vaikka krapulasta oltiin jo päästy. Professori Patapalo oli jo tullut. Noita seisoi kädet puuskassa.
”Minun tunneilleni tullaan ajoissa”, Patapalo motkotti. ”Viisi pistettä Luihuiselta.”
”Helvetin ämmä”, Beatrice kuiskasi tuohtuneena Ericalle tupakavereidensa jupinan yli.
”Jos sillä on huono päivä”, Erica ehdotti viattomasti peilatessaan itseään puuterirasiasta.
Arkisen näköinen professori loi äkäisen katseen Ericaan. ”Eiköhän neiti Lavenham ole tarpeeksi edustavan näköinen taikaeläinten hoidon tunnille. Meikkaa välitunnilla äläkä oppituntien aikana.!
Erica nyrpisti suoraa nenäänsä, mutta pani silti puuterirasian pois.
”No niin kun me kaikki olemme nyt paikalla, voisimme lähteä kiellettyyn metsään viemään yksisarviselle ja muille eläimille ruokaa.”
”Mutta professori, kielletyssä metsässä on vaikka mitä hirviöitä”, Phyllis Watson sanoi pelokkaasti. ”Ehkä meidän ei ole turvallista mennä sinne.”
”Voi neiti Watson, riistanvartijamme Hagrid on lupautunut seuraksemme”, professori Patapalo huomautti.
Jostain syystä professori Patapalo suhtautui uskomattoman kärsivällisesti Phyllis Watsoniin. Hän ei antanut yhdenkään luihuisen pilkata Watsonia tunneillaan, moisesta seurasi tupapisteiden menetystä. Kerran Patapalo oli jopa kannellut Kuhnusarviolle luihuisista, mutta he olivat kiistäneet kiusaamissyytteet ja asia oli jäänyt siihen. Watson pärjäsi kohtalaisesti taikaeläinten hoidossa - ainakaan hän ei koheltanut samaan malliin kuin taikaliemien tunneilla.
Jättimäinen Hagrid, jota Walden haukkui köntykseksi, ilmestyi mökistään tanskandogginsa Herbien kanssa.
”Päivää vaan kaikille”, Hagrid tervehti.
”Päivää, Hagrid”, professori Patapalo vastasi. ”Täältä löytyy ruokaa metsän asukeille.” Hän osoitti suurta kekoa vierellään. Siinä oli kuivaa heinää, kerppuja, omenia ja kauranjyviä.
Professori jakoi jokaiselle jotakin; Beatricelle ja Ericalle hän tyrkkäsi kerppuniput. Luokka lähti marssimaan kiellettyyn metsään kantamuksineen professori Patapalon ja Hagridin johdolla. Kohta he päätyivät puuttomalle aukiolle pienen metsälammen lähettyville. Luokan asettaessa tuomisiaan esille Hagrid kertoi hänkin välillä yksisarvisista, sillä hän oli riistanvartijana hyvin perehtynyt metsän eläimistöön.
Luokka palasi lopputunniksi kielletyn metsän reunaan. Professori Patapalo määräsi läksyt: heidän piti lukea yksisarvisia käsittelevä luku oppikirjastaan ja laatia vähintään kahdeksan tuuman mittainen essee Kielletyn metsän eläimistöstä. Esseetä sai halutessaan elävöittää taikaolentojen ja muiden metsän asukkien kuvilla. Erica ja Beatrice suunnittelivat piirtävänsä tarkoituksella oikein isoja kuvia, jotta heidän ei tarvitsisi kirjoittaa niin paljon.
Seuraavaksi luihuisilla oli suojautumista pimeyden voimilta. Ainetta tänä vuonna (pimeyden voimilta suojautumisen opettajat vaihtuivat tiuhaan) opettava professori Astria Ariesley oli nuorehko ja hoikka nainen, jolla oli kehyksettömät lukulasit. Ariesley silmäili hetken muistiinpanojaan ja nahkakantista kalenteriaan.
”Tänään käsittelemme erästä vähemmän tunnettua, joskin sitäkin hyödyllisempää taikuuden muotoa. Osaako kukaan arvata mistä on kyse?” professori Ariesley kysyi.
”Olisiko sillä vaikka jotain tekemistä ajatusten lukemisen kanssa?” Bleue ehdotti.
”Osuit suhteellisen lähelle, Bleue. Kyseessä ovat okklumeus ja lukilitis.” Professori kirjoitti molemmat sanat liitutaululle omin käsin ilman taikaa. “Lukilitis tarkoittaa kykyä poimia muistoja ja ajatuksia toisen mielestä - ja se edellyttää katsekontaktia. Kuitenkin vain jästit puhuisivat ajatusten lukemisesta, vaikka lukilitiksen taitajat kykenevät tietyissä olosuhteissa kaivelemaan uhrinsa mieltä ja tulkitsemaan löydöksensä oikein. Taitava lukilitiksen osaaja tietää aina kun hänelle valehdellaan.
Okklumeus puolestaan on lukilitiksen vastakohta. Kyseinen taikuuden haara umpeuttaa mielen niin, ettei siihen voi tunkeutua tai vaikuttaa taikakeinoin. Vain etevät okklumeuksen osaajat pystyvät sulkemaan tunteistaan ja muistoistaan ne, jotka ovat ristiriidassa valheen kanssa ja voivat siten valehdella verrattuna yhtä taitavan lukilitiksen käyttäjän läsnä ollessa ilman, että tämä huomaa sitä.”
Luokan takaosassa istuva Erica oli kuunnellut professori Ariesleytä tavallista tarkkaavaisemmin. Aihe tuntui mielenkiintoiselta. Lukilitis oli ajatuksenlukua, olisi kiehtovaa tunkeutua jonkun ihmisen mieleen urkkimaan tämän mehukkaimpia salaisuuksia. Hän hyötyisi noista salaisuuksista käyttämällä niitä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi.
”Professori Ariesley, voisimmeko me harjoitella lukilitista ja okklumeusta ihan käytännössä?”
Professori näytti yllättyneeltä Erican kiinnostuksen johdosta. Noita nielaisi.
”En ole varma haluavatko kaikki luokkatoveri paljastaa mielensä saloja, neiti Lavenham. Minä ajattelin lähinnä kirjoituttaa muistiinpanoja.”
”Jospa te kokeilisitte lukilitistä minuun, niin nähtäisiin osaanko sulkea mieleni.”
”Et ole tosissasi?” hämmästeli Erican edessä istuva Eleanor.
”Olen minä.”
”Hmmm… jos neiti Lavenham välttämättä haluaa ryhtyä koekaniiniksi, en näe siihen mitään estettä”, professori Ariesley myöntyi. “Tule tänne, neiti Lavenham ja ota taikasauva mukaan.”
Erica käveli luokan eteen ja hänen luokkatoverinsa seurasivat tarkkaavaisina.
”Tartu taikasauvaasi, neiti Lavenham.”
”Entä jos en halua käyttää sitä?”
”Sitten voit puolustautua jollain muulla, parhaaksi katsomallasi tavalla.”
Erica ja professori Ariesley seisoivat kasvotusten ja sitten professori laski kolmeen ja sanoi ”lukilitis”.
Luokkahuone säilyi Erican silmien edessä, vaikka se kieppuikin. Yksi kuva kiisi hänen mielessään; hän yksitoistavuotiaana menossa lajiteltavaksi. Ariesley yritti saada luokkahuoneen katoamaan Erican mielestä ja päästä käsiin useampiin muistoihin ja tunteisiin.
Ei. Te ette pääse pidemmälle… Minä kykenen vastustamaan teitä jos haluan, umpeuttamaan mieleni.
Hän kuvitteli seisovansa omalla ovellaan ja sulkevansa sen ei-toivotun vierailijan nenän edessä. Erica keskitti kaiken ajatustensa kätketyn voiman suljettuun oveen. Se pysyi kiinni: hän ei nähnyt ainuttakaan kuvaa. Professori Ariesleyllä ei ollut otetta häneen. Luokkahuone lakkasi kieppumasta.
Professori Ariesley ja oppilas katselivat yhä toisiaan.
”Erinomaista, neiti Lavenham.. Suorastaan hämmästyttävää mielen lujuutta. Oliko tämä tosiaan ensimmäinen kerta kun kokeilit okklumeusta?”
Tyttö tunsi hienoista ylpeyttä. ”Oli.”
”Suorituksesi oli joka tapauksessa suurenmoinen, joskin oikeassa elämässä lukilitista ei käytetä näin suoraan. Torjuit minut taitavasti omilla aivoillasi ilman, että hukkasit tähtäimesi. Annan kymmenen pistettä Luihuiselle.”
Luokkatoverit taputtivat hänelle. ”Hyvä Erica.”
”Saisinko minä kokeilla teihin vielä lukilitistä?” Erica kysyi.
Astria Ariesley suostui. Tunneilla meikkaava laiska hienohelma oli jo ennättänyt yllättää opettajansa. Erica Lavenhamin taikakyvyt kiehtoivat häntä siinä missä ketä tahansa opettajaa, jonka keskinkertaisen passiivisesta oppilaasta oli löytynyt yllättäen uusia kykyjä.
He asettuivat jälleen valmiusasemiin, mutta asetelma oli käänteinen. ”Laske kolmeen kuten minä tein äsken, kohota sitten taikasauvasi ja sano ‘lukilitis‘.”
”Yksi - kaksi - kolme - lukilitis!”
Erica näki hänkin toisen luoman oven. Se että ovi oli kiinni, ei pidättelisi häntä. Ovi avautuisi hänelle, sillä mitkään rajat eivät kyenneet estämään hänen aikeitaan. Ja ovi revähtikin auki. Erilaiset, hänelle vieraat kuvat leijuivat Erican nähtävinä. Hän oli jo saanut yhdestä otteen…
Mutta häntä vastaan taisteltiin. Hän riuhtoi riuhtomistaan raivokkaasti. Muisto olisi hänen. Häntä ei heitettäisi ulos ovesta!”
”Riittää!” professori sanoi hengästyneenä. ”Neiti Lavenham on mitä ilmeisimmin löytänyt oman vahvuutensa. Toki hän tarvitsee lisää harjoitusta, mutta - mutta hänellä on loistavat mahdollisuudet kehittyä yhdeksi parhaimmaksi lukitiliksen ja okklumeuksen taitajaksi. Toiset kymmenet pistettä Luihuiselle.”
Opettaja istui takaisin opettajanpöytänsä ääreen ja viittasi Ericaa palaamaan paikalleen.
Sinä yönä Erica näki unta, kuin jonkinasteista painajaista. Hän oli yksin pimeässä ja pölyisessä huoneessa seuranaan ainoastaan kylmä ja korkea ääni, hautaakin kylmemmältä kuulostava.”Erica Lavenham, Erica Lavenham…”
”Kuka te olette?”
”Tulevaisuutesi, sinun kohtalosi.” Kalsea ääni oli selkäpiitä karmiva. ”Minä tarvitsen palvelijan, joka kykenee tulkitsemaan ihmismieltä oikein. Sinä et ole liian ilmeinen palvelija, Erica Lavenham.”
Tumma tyttö heräsi vapisevana, hänellä ei ollut koskaan ollut yhtä kylmä. Muut luihuistytöt nukkuivat sikeästi smaragdinvihreitten vuodeverhojen takana. Hän kaatoi vähän vettä lasiin ja kulautti nesteen yhdellä kulauksella. Hänen piti rauhoittua. Tarkemmin ajateltuna unessa oli ollut jotain enteilevää mustiin varjoihin ja pelkoon verhottuna.
Yhtäkkiä oivallus iskostui Erican tajuntaan: kun hän olisi aikuinen, hän tapaisi kylmä-äänisen miehen kasvotusten ja vaipuisi polvilleen tämän edessä.
***
Amycus Carrow jatkoi sinnikkäästi Erican perässä juoksemista. Tämä seurasi Ericaa välitunneilla, änkesi hänen viereensä suuressa salissa ja oleskeluhuoneessa aina tilaisuuden tullen, pyysi Ericaa ulos ja lähetti hänelle pöllöpostia. Kirjeet toistivat aina itseään, koska niiden sisältö oli aina sama. Voisimmeko nähdä silloin ja silloin?
Erica menetti kärsivällisyytensä Amicusin kanssa. Hän ei enää jaksanut vastata sukkelasti pojalle, vaan pyysi viileällä äänellä jättämään itsensä rauhaan. Silti hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville. Ainoastaan välttely pelasti hänet Amycus Carrow’n seuralta. Walden, Rabastan ja muutamat muut pojatkin huomasivat Amycusin rasittavan käytöksen, sillä hekin käskivät jättämään Erican rauhaan. Tämän seurauksena Carrow luopui julkisesta ahdistelusta ja väijyi Ericaa ainoastaan tytön ollessa yksin.
Yhtenä iltana kun Erica oli menossa oleskeluhuoneeseen eikä käytävillä ollut ketään, Amycus tuli esiin nurkan takaa. Poika tyrkkäsi Erican seinää vasten ja suuteli tätä. Hänen ilokseen Erica näytti vastaavan hänen suudelmiinsa eikä pannut pahakseen kun Amycus kouri Erican täyteläisiä rintoja. Oikeasti Erica antoi Carrow’n luulla hetken aikaa itsestään liikoja. Hän veti taikasauvan koulukaapunsa povesta, potkaisi poikaa sääreen, niin että tämä perääntyi kauemmaksi. Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa: hämmästys ei ollut haihtunut Carrow’n kasvoilta kun Erica huudahti ”kangistumis tyystilys” osoittaen taikasauvallaan Amycusta.
Kohta Carrow makasi kylmällä kivilattialla yhtä suorana ja jäykkänä kuin lauta. Erica pujahti oleskeluhuoneeseen. Joku kävisi kuitenkin ennen pitkää peruuttamassa loitsun. Tämän jälkeen Carrow ei enää ikinä tulisi häiritsemään häntä, ei enää hapuilevaa kourimista tai turhia sanoja.
Miten väärässä hän olikaan. Kun Carrow viimein pääsi taian vallasta erään luihuisen auttamana, tämä oli täynnä raakaa vihaa, joka ei suinkaan vähentänyt hänen seksuaalisia himojaan. Hän pistäisi Lavenhamin hienostelevan lutkan vielä maksamaan teostaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti