Nöyryytys
Suuri joukko mustakaapuisia noitia ja velhoja oli kerääntynyt kahden muun velhon ympärille. Toinen oli pitkä ja luurankomaisen laiha. Hänen ihonsa oli luutakin valkeampaa, lähes vitivalkoista. Käärmemäiset kasvot olivat kuin jokaisen pahimmasta painajaisesta helakanpunaisine mulkosilmineen sekä sieraimineen ja suineen, jotka olivat pelkkää kapeaa viillosta. Sitä vastoin toinen velho oli komea, pitkä ja voimakasrakenteinen mies, jolla oli lyhyt pukinparta.
“Kuolonsyöjät, olemme kokoontuneet tänne ottamaan uuden kuolonsyöjän joukkoihimme”, sanoi käärmemäinen mies aavemaisen juhlallisesti.
Nuori vankkarakenteinen mies polvistui puhujan edessä ja suuteli tämän mustan samettikaavun helmaa.
“Rodolfus Lestrange, tahdotko sitoutua minuun eliniäksi ja palvella minua uskollisesti?”
“Tahdon, herrani”, vastasi Rodolfus Lestrange.
“Nouse sitten ylös ja ojenna lordi Voldemortille vasen kätesi.”
Lordi Voldemort, pimeyden lordi, tiedät-kai-kuka ja hän-joka-jääköön-nimeämättä veti Lestrangen kaavunhihan miehen kyynärpään yli. Hän painoi taikasauvansa pyöreän kärjen tämän iholle. Toinen hämähäkkimäinen käsi puristi lujasti Lestrangen vanhemman pojan rannetta. Lordi Voldemort liikuttu taikasauvaansa nuorukaisen käsivarrella ikään kuin se olisi ollut tavallinen kynä. Kirvelevä polte levisi Lestrangen vasempaan käteen upoten melkein luuhun asti. Käsivartta poltti kuin maaginen tuli olisi korventanut sitä, mutta muuten häntä kylmäsi. Lestrange olisi halunnut huutaa, mutta se olisi ollut aatteen, suvun ja ennen muuta pimeyden lordin pettämistä. Hampaat yhteen purtuina Rodolfus Lestrange onnistui kestämään kipua syvien haavojen ilmestyessä hänen iholleen. Luonnoton, musta veri tihkui pääkallon ja käärmeen rosoisista reunoista valuen yksittäisinä ja pulleina veripisaroina käsivartta pitkin ranteelta maahan.
Pimeyden lordin taikasauva liikkui vielä hetken Rodolfuksen verta valuvilla haavoilla. Hänen vetäessään taikasauvan pois miehen iholta, Lestrangen vasempaan käsivarteen oli syöpynyt lähtemätön merkki: mustareunainen pahaa ja kuolemaa enteilevä pääkallo, jonka suusta tuli käärme. Rodolfus Lestrange katsoi hetken vereslihan kehystämää tatuointia. Kirvely ja polte olivat alentuneet sillä hetkellä siedettäviksi.
“Tervetuloa kuolonsyöjieni joukkoon, Rodolfus Lestrange. Älköön uskollisuutesi milloinkaan horju”, pimeän lordi sanoi hiljaa.
Rodolfus Lestrange kumarsi syvään katse maahan luotuna. “Ei horju, herrani. Olkaa huoleti.” Lestrange otti paikkansa kuolonsyöjien tiiviistä piiristä. Kuolonsyöjiä oli 70-luvun alussa vasta vähän, mutta lähivuosina kuolonsyöjiin liittyisi aina vain enemmän jäseniä ja silloin pimeyden lordin valtaannousu voisi todella alkaa.
***
Tarkkasilmäinen pieni silmäpari seurasi kahta yksisilmäistä noita-akkaa esittävän patsaan kyttyrästä pujahtavaa oppilasta. Tyttöä ja poikaa. Nämä suutelivat vielä tyhjällä käytävällä - pitkään ja ilmeisen kiihkeästi aivan kuin eivät olisi saaneet jo nussia ja lääppiä toisiaan tarpeeksi patsaan takana. Ehkä Lavenhamin lutka ja Rabastan Lestrange eroaisivat käytävällä, Amycus ajatteli toiveikkaasti.
“Sinulla on ihan liikaa huispausharjoituksia”, Lavenhamin lutka kuului valittavan hunajaisella äänellään.
Lestrange naurahti. “Mutta sinähän seuraat mielelläsi meidän harjoituksia Beatricen kanssa.”
Lutka heilautti päätään, jotta valo osui paremmin hänen hiuksiinsa.
“Niin no, silmänruoan takia - ja siksi etten jaksa aina pingottaa läksyjen kanssa.”
Lavenham ja Lestrange jatkoivat yhdessä matkaansa. Amycus kirosi kovaäänisesti ja sai siksi paheksuvan mulkaisun käytävälle ilmaantuneelta, happamalta vahtimestarilta. Helvetti, hän oli vetänyt vesiperän joka salakäytävän kohdalla joka kerran, kun hän oli kytännyt Lavenhamin lutkaa.
Puolitoista viikkoa myöhemmin Amicus väijyi Ericaa - tällä kertaa seitsemännessä kerroksessa. Hän oli nähnyt Erican ja erään Alric Borealis -nimisen luihuisen astuvan peilin takaiseen salakäytävään. Salakäytävään oli naurettavan helppo päästä, koska ei täytynyt kuin napauttaa peilin koristeellista, kullattua kehystä taikasauvalla. Amycus ei voinut tietää kauanko kaksikko naisi salakäytävässä tai tulisivatko he samaan aikaan pois. Kovin kauaa hänen ei täytynyt odottaa, kun Borealis kömpi salakäytävästä arviolta kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä kun kaksikko oli kadonnut salakäytävän suojiin. Lestrangen ja joidenkin muiden lempipanojensa kanssa lutkalla meni paljon kauemmin. Luultavasti Borealis oli Lavenhamille pelkkä hätävara pahimman kiiman lievittäjäksi.
Kohta Lavenham tulisi tuolta…
Salakäytävä heilahti hänen ihmeekseen kiinni Borealiksen jäljessä, ja tämä lähti poispäin. Jostain syystä Lavenham oli vielä salakäytävässä. Varmistuttuaan että Borealis oli todella häipynyt eikä käytävällä kuljeksinut ristin sielua, Amycus napautti peilin kehystä samalla tavalla taikasauvallaan kuin oli nähnyt Lavenhamin tekevän.
Erica Lavenham istui melko lähellä salakäytävän alkupäätä ja maalasi viekoittelevia huuliaan taikomiensa kynttilöiden valossa. Ericalla kesti muutama sekunti Amycusin läsnäolon huomaamiseen. Huulipuna tipahti hänen kädestään. “Mitä vittua sinä täällä teet?” Erica kivahti. “Enkö minä ole käskenyt sinua jättämään minut rauhaan. Eivätkö myös muutkin ole käskeneet?”
“Sinäpä kuulostat seksikkäältä vihaisena. Ah, miten pantavalta”, sanoi Carrow maiskuttaen.
Tyttö nousi seisomaan puristaen taikasauvaa kädessään.
“Älä lässytä, Carrow - tai kiroan sinut!”
Maireasti virnuileva Carrow löntysti laiskasti paikallaan. “Ehkä minä en olekaan yhtä naiivi kuin taannoin…” Hän osoitti Ericaa taikasauvallaan. “Karkotaseet.”
“Est -”
“- ous”, Erica sanoi kun Carrow puristi hänen taikasauvaansa lyhyissä nakkisormissaan.
Hän yritti livahtaa salakäytävän ovelle, mutta Carrow arvasi hänen aikeensa ja tukki ensimmäisen pakoreitin.
“Ei, ei, ei.”
Hänellä oli vielä toinen mahdollisuus: rikkoa koulun järjestyssääntöjä pakenemalla Tylyahoon, sillä ei nyt ei ollut Tylyahon viikonloppua. Erica alkoi juosta minkä korkokengillään kykeni. Carrow ei näyttänyt seuraavan.
“Kidutu!” Carrow murahti odottamatta salakäytävän alkupäästä.
Kirous ei saanut Ericaa vääntelehtimään tuskissaan, sillä Carrow ei ollut tarpeeksi taitava saadakseen kidutuskirousta toimimaan toisin kuin esimerkiksi Walden, mutta kirous sai Erican kaatumaan. Se riitti Carrowille. Etova poika osoitti Ericaa ja sanoi: “Kahlehdus.” Tämä loitsu ainakin toimi, koska raskaat kahleet ilmestyivät hänen molempiin ranteisiinsa, kiinnittyivät seinään, niin että Erica makasi lattialla. Carrow tuli tyytyväisenä lähemmäs.
“No niin, lutkakseni, levitäpä nyt kiltisti haarasi minulle”, Carrow käski availlessaan housunsepalustaan. Muutaman kynttilänkin suomassa niukassa valossa hänen paksu erektionsa näkyi selvästi.
Tyttö piti reitensä tiiviisti yhdessä. “Vain sinun unelmissasi, sika!”
“Ei kannata käyttäytyä noin tuhmasti”, Carrow huohotti raa’asti liikuttaen toista paksua kättään erektiollaan. “Saat vain lisärangaistuksen.” Carrow lausui uudestaan äskeisen loitsun. Erican jalat levittäytyivät nyt käsien tavoin sivulle ja lukittuivat nilkoista.
Rimpuilu oli hyödytöntä, turhauttavaa. Erica oli kokonaan Carrow’n armoilla. Vihoviimeisenä oljenkortenaan hän yritti huutaa apua. Hän ei välittänyt enää, vaikka hapan vahtimestari keksisi hyödyllisen salakäytävän ja laittaisi hänet rangaistukseksi moppaamaan vaikka käytäviä. Erica halusi vain pois tästä tilanteesta. Carrow’n langettama kielilukko muutti kaikuvan huudon pelkäksi mykäksi huudoksi. Hyvä Luoja, pelasta minut. Älä anna tämän tapahtua minulle!
Carrow asettui Erican jalkoväliin erektio - jos vain mahdollista - entistä kovempana sojottavana. Hän avasi Erican koulukaavun, veti harmaan slipoverin ylemmäs ja repi tämän kauluspaidan auki. Carrow ei kyennyt olemaan päästämättä haltioitunutta huokaisua, kun hän näki rehevän poven, jota syntisen näköiset rintaliivit ja vyötärökorsetti nostivat entisestään. Nakkisormet pullauttivat rinnat kokonaan esiin kiskoen ja kourien Erican rintoja kovakouraisesti joka puolelta, ja jokaiseen suuntaan. Carrow näykki Erican kaulaa ja povea teräväkärkisillä hampaillaan jättäen alabasteri-iholle jäi rumia hampaanjälkiä.
Erica tärisi inhosta ja vilusta epämukavasti selälleen pakotettuna. Carrow nosti vähän hänen vekkihamettaan ja veti alushousuja sen verran sivuun, että pystyi survomaan vastenmielisen elimensä hänen sisäänsä. Sama runnova edestakainen liike satutti väkisin Ericaa. Tietenkin se sattui, sillä hän oli kaikkea muuta kuin kostea ja halukas ja hänen jokainen solunsa kapinoi Carrowia vastaan. Jos hän jotain tunsi vielä enemmän kuin inhoa ja hetkellisen viiltävää kipua alavatsassaan, niin häpeää. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut ollut maannut yhdenkään pojan kanssa muusta, kuin omasta vapaasta tahdostaan.
Amycus Carrow’n suusta kuuluva murahdus ja sitä seuraava laukeaminen tuntuivat vapauttavilta. Ainakin Carrow häipyisi - ehkä jopa mahdollisimman nopeasti jos hän esittäisi välinpitämätöntä. Carrow ei raiskannut häntä toistamiseen laukeamisensa jälkeen. Tämä oli ilmeisesti saanut tarpeekseen hänen nöyryyttämisestään, sillä tämä veti sepaluksensa kiinni. Carrow antoi vielä oksettavan suudelman Ericalle pilkatakseen vielä lisää ennen kun nousi.
“Olipa hyvä pano”, Carrow hohotti mennessään salakäytävän ovelle. “Vastasit minun mielikuviani ja sitä mitä muut ovat sanoneet sinusta. Kyllä sinua toistekin nussisi.”
Huonoryhtinen poika raotti salakäytävän ovea nähdäkseen oliko reitti selvä.
“Nähdään, Lavenham. Tässä on taikasauvasi.” Carrow viskasi taikasauvan takaisin Ericalle.
Hiukan keskittymällä kutsuloitsuun Erica kykeni saamaan taikasauvan käteensä. Hän lausui toisen loitsun, joka sai kahleet napsahtamaan auki. Kohta hänen revityt vaatteensakin olivat jälleen ehjät. Pienestä käsipeilistä näkyi yhä kypsän kaunis nuori tyttö, mutta nuoren tytön meripihkasilmät olivat vauhkot. Tyttö oli tahrattu kahlein ja seksin irvikuvin.
Raiskauksestaan Erica ei maininnut sanallakaan yhdellekään ihmiselle, ei edes Beatricelle. Hän ei puhunut juurikaan mitään muutakaan. Erica istui joko vaitonaisena luokkatovereidensa seurassa tai oli yksin. Aikaisemmin Erica ei ollut juurikaan piitannut läksyistä tai opetuksen seuraamisesta, mutta nyt hän panosti opiskeluun entistä enemmän. Erica oli huomannut, että pystyi keskittymään opiskeluun hermoheikkoudestaan huolimatta. Opiskeluun oli helppo upottaa ajatuksensa, koska yksitotistenkin tutkielmien kirjoittaminen tuntui paremmalta kuin toimettomana istuminen. Ilman mitään korvaavaa tekemistä hän oli vankina oman päänsä sisällä.
Äiti kirjoitti Ericalle joka viikko, ja hän teeskenteli voivansa ihan hyvin antamatta äidilleen aiheita epäilyyn. Yvonnea ei ollut ikinä raiskattu. Hänen äitinsä oli aina osannut karkottaa heti kättelyssä Carrow’n kaltaiset idiootit. Äiti oli pärjännyt keskinkertaisesti koulussa, mutta tällä oli ollut tarpeeksi järkeä saadakseen aina haluamansa.
“Mikä sinua vaivaa?” Beatrice oli kysynyt tänään ties kuinka monennen kerran.
“Ei mikään”, Erica oli vastannut sävyttömällä äänellä kuoreensa käpertyneenä.
Erica meikkasi yhdessä tyttöjen vessoista. Edes raiskaus ei saanut häntä poikkeamaan äidin iskostamista rutiineista. Kauempana olevat kuraveriset puuskupuhtytöt puhuivat hänestä.
“Mikä tuon nimi olikaan - tuon tumman luihuisen?” lyhyt puuskupuhtyttö kysyi.
“Olisiko Erica Lavenham? Hänen isänsä työskentelee taikaministeriössä ja äiti Me Noidissa. Mitä hänestä?”
Ensimmäisenä puhunut puuskupuhtyttö taputteli puuteria rasvaisena kiilteleville kasvoilleen. “Sitä vain että tuo hienostelija on pitänyt kumman matalaa profiilia viimeaikoina. Yleensä hän haukkuu jästisyntyisiä muiden luihuisten kanssa ja kävelee nenä pystyssä. Mutta kyllä minäkin olen oikeastaan ajatellut samaa”, tyttö myönsi.
Erica sommitteli halveksuvan ilmeen kasvoilleen. “Ohhoh! Kuraverisetpä ovat tosissaan perillä minun asioistani”, hän ilkkui purevasti nostaessaan laukun käsivarrelleen.
Puuskupuhit vaikenivat nolostuneina. Useimmiten kuka tahansa vaikeni tajutessaan, että se henkilö kenestä hän oli juuri puhunut, olikin kuullut kaiken.
***
Huolimatta siitä että Tylypahkan oppilaat eivät olisi saaneet olla ulkona myöhään illalla, Erica oli karannut ulos. Hänen oli pakko saada liikkua ja kävellä, vaikka navakka tuuli pakotti hänet liikkumaan vähän kumarassa. Erica ei huomannut kurjaa säätä, vaan käveli itsensä läkähdyksiin. Hänellä oli vielä taikakausien historian aine viimeistelemättä. Kun hän saisi sen valmiiksi, hän olisi fyysisesti ja henkisesti niin uupunut, että nukahtaisi varmasti heti kun pääsisi vuoteeseen.
Vahtimestari oli jälleen unohtanut lukita linnan oven, joten Erica pääsi takaisin sisään. Hän lähti laskeutumaan ympärilleen vilkuillen tyrmiin.
“Missäs sitä on oltu?” huvittunut ääni kysyi.
Lucius Malfoy lähestyi häntä. Hän oli tietenkin hoitamassa valvojaoppilaan tehtäviään.
“Ulkona”, Erica vastasi.
“Oppilaat eivät saa olla ulkona näin myöhään.” Lucius kuulosti pikemmin kiusoittelevalta kuin moittivalta.
Toinen tuttuakin tutumpi ääni keskeytti hänet ennen kuin hän ehti avatakaan suutaan. “Erica, missä helvetissä sinä olet hortoillut?” Walden kysyi kovalla, selvästi ärtyneellä äänellä. “Beatrice on kysellyt sinua.”
“M-minä tuota”, Erica sopersi. Hän yritti livahtaa oleskeluhuoneeseen, mutta Walden tarrasi hänen ranteisiinsa.
Lucius katsoi Waldenia kysyvänä.
“Voit jatkaa partiointiasi, Lucius. Minulla on kahdenkeskistä asiaa Ericalle.”
“Älä nyt sentään pahoinpitele tuota neitiä. Hän näyttää jotenkin säikyltä.”
“Malfoy!”
“Hyvä on, Macnair, minä menen”, Lucius venytti ylimielisesti.
Walden retuutti Erican kyllin kauas oleskeluhuoneesta. Hänen otteensa oli yhtä pihtimäinen kuin Amycus Carrow’n loitsimat kahleet. Walden oli liian lähellä häntä ja tämän fyysinen voima pelotti häntä toisin kuin aikaisemmin.
“Ole hyvä ja päästä minut.”
“En ennen kuin kerrot mitä sinulle on tapahtunut.”
Walden oli naulinnut tummanruskeat silmänsä Ericaan.
“Ei mitään erikoista…”
“Älä valehtele!” Jokainen näkee että sinusta on tullut säikky - kuulit mitä Malfoykin sanoi - ja välttelet muita ihmisiä. Me seisotaan tässä, kunnes sinä kerrot totuuden.”
Raiskaus ja Erican avuttomuus Carrow’n edessä hävettivät häntä entistä enemmän. Kahleet jotka olivat pakottaneet hänen raajansa levälleen ja kaiken nöyryytyksen keskiössä häilyvä Carrow’n erektio. Hän oli yhtä paljon Waldenin kuin taannoin Carrow’n armoilla. Walden ei tosin tarkoittanut pahaa kovista otteistaan huolimatta.
“Minut raiskattiin - Amycus Carrow teki sen.” Erica ei kehdannut katsoa Waldenia silmiin. “Hän teki sen kostoksi, koska minä kangistutin hänet. Se… se oli niin vastenmielistä.”
Walden kietoi toisen käsivartensa hänen hartioidensa ympärille. “Se vitun sika!” hän ärähti. “Mitä kaikkea Carrow tarkalleen teki sinulle?”
Erica nielaisi.
“Otti taikasauvani, yritti kiduttaa, kahlehti minut seinään… Kun Carrow oli tehnyt tekonsa, hän antoi taikasauvani takaisin, koska muuten en olisi päässyt pois salakäytävästä - siellä se kaikki tapahtui. Pystyin murtamaan kahleet, entistin vaatteeni ja lähdin salakäytävästä.”
“Koskiko Carrow sinuun uudestaan tuon kerran jälkeen?”
“Ei onneksi. Kai minun nöyryytykseni riitti hänelle, vaikka Carrow sanoikin: ‘Olipa hyvä pano. Vastasit minun mielikuviani ja odotuksiani ja sitä, mitä muut ovat sanoneet sinusta. Kyllä sinua nussisi toistekin.’”
“Carrow’n sikamaisuudella nyt ei tunnu olevan mitään rajaa”, Walden sanoi myrkyllisesti hampaittensa välistä.
“Kostaisin hänelle, jos siitä olisi jotain hyötyä. En pysty siihen yksin… se olisi pelkkää kierrettä.”
Beatricen veli silitti hetken hänen kiharoitaan vinosti hymyillen. Walden hymyili aina tuolla tavoin kun hänellä oli jotain mielessään.
“Lupaan sinulle, että Carrow tulee saamaan sellaisen opetuksen, jota hän ei hevillä unohda. Ehkä sinäkin voit sitten olla taas oma itsesi.”
“Mitä sinä aiot?”
“Jätä se minun huolekseni - minä värvään kyllä porukkaa - sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin kertoa totuus Beatricelle. Hän on oleskeluhuoneessa teidän luokan muiden tyttöjen kanssa.”
Se ei ollut vähän…
Beatrice istui todellakin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa tutkielmaa, jonka Erica oli saanut valmiiksi aikoja sitten. Tylsyydestään huolimatta hänen taikuudenhistorian arvosanansa olivat olleet ensimmäisestä luokasta lähtien olleet erinomaiset.
“Ericalla on sinulle asiaa”, Walden sanoi pikkusiskolleen.
Tyttö nosti katseensa esseestään.
“Voimmeko me puhua kahdestaan?” Erica kysyi.
“Walden taitaa tietää jotain mitä minä en tiedä?”
“Kerronko minä sinulle vai en?” Erica huokaisi.
“Tietenkin kerrot! Mennään meidän makuusaliin.”
Erica kertoi kaikki kuvottavat yksityiskohdat parhaalle ystävälleen katse siellä täällä vaellellen ja kädet hypistellen kaulakorua. Hän tunnusti ettei halunnut puhua raiskauksestaan, koska olisi silloin joutunut kohtaamaan kaikkea suunnatonta häpeää alusta loppuun uudelleen.
Beatrice syleili häntä.
“Kauheaa!” Beatrice huudahti järkyttyneenä. “Minä en olisikaan kestänyt tuollaista noinkaan hyvin… Pidin Carrowia vain ruman puoleisena idioottina, en minään raiskaajana.”
Erica takertui Beatriceen. Viimeinkin hän pystyi tuntemaan edes jonkinlaista huojennusta: hänen ei täytynyt olla yksin traumojensa kanssa. Ennen pitkää hän pääsisi vielä raiskauksenkin yli.
“Voi Beatrice, onneksi minulla on sinut. Olet ollut paras ystäväni yhdeksänvuotiaasta lähtien. Ja tiedätkö mitä? Walden aikoo kerätä porukkaa antamaan opetuksen Carrowille!”
“Walden pitää sinusta yllättävän paljon. Useimmiten hän vain peittää sisimpänsä machouden taakse. Veljeni osaa olla oikea kusipää halutessaan - huonompi juttu Carrowille - ja onkin sitä.”
“Huonompi juttu Carrowille”, Erica totesi melkein naurahtaen. “Minun puolestani me voimme palata oleskeluhuoneeseen. Kysytään Waldenilta onko hänellä mitään alustavia suunnitelmia Amycusin varalle ja voin auttaa sinua Binnssin esseen kanssa - jos haluat.”
“Nythän sinä kuulostat melkein ‘vanhalta kunnon’ Ericalta.”
Walden oli vielä oleskeluhuoneessa. Hän oli Crabben, Bordeaux Averyn ja Rabastanin seurassa. Poika nousi heti kun huomasi Erican ja pikkusiskonsa. Yhdessä syrjäisessä nurkassa he saivat keskustella rauhassa.
“Minä kerroin kaiken Beatricelle”, Erica sanoi.
“Se on hyvä.”
“Voisitko sinä yhtään valottaa suunnitelmaasi?” kysyi Beatrice.
“Minähän lupasin hoitaa Carrow’n”, Walden sanoi. “Ei sinun siitä tarvitse huolehtia.”
“Mutta kun me halutaan tietää.”
Poika virnisti. “Arvasinhan minä ettei teitä kahta pidättele mikään. Alan värvätä huomenaamulla porukkaa.”
“Aiotko kertoa heille Erican raiskauksesta?”
“Se riippuu Ericasta itsestään.”
Erica vilkaisi Carrow’n kaksosten suuntaan koko olemus täynnä leppymätöntä halveksuntaa. “Kerro minun puolestani; muidenkin pitää tietää millainen oksettava paskiainen se on. Ketä luulet saavasi mukaan?”
“Luulisi että ainakin Bordeaux, Lucius, Rabastan, Crabbe ja sitten jotain nuorempia tulee mukaan. Carrow’n voisi rökittää joku Tylyahon viikonloppu. Tuskinpa Carrow kehtaa kannella muille kuin ehkä siskolleen. Dumbledore ei ainakaan tykkäisi Amycus-pojun tekosista jos saisi tietää.
Walden oli punonut hyvän kostosuunnitelman Carrow’n varalle siihen mennessä kun seuraava Tylyahon viikonloppu koitti. Bordeaux, Lucius, Crabbe, Rabastan, Calahad Harper ja Sebastian Flint olivat mukana suunnitelmassa. Lucius oli lahjonut Flintin (viidestätoista kaljuunasta) pyytämään Alecton seurakseen. Ilman lahjusta edes Flintin näköinen kirveellä veistetyn näköinen poikakaan ei olisi suostunut. Harper puolestaan kävisi ensin Amycusin kanssa Tylyahossa ja he tulisivat myöhemmin rääkyvälle röttelölle, jossa Carrowia odoteltiin.
Erica ja Beatrice kävivät Velhovaatehtimo Hepenessä (josta molemmat löysivät nilkkapituiset hameet) ja kermakaljalla Kolmessa luudanvarressa. Kello oli tässä vaiheessa niin paljon, että heidän piti lähteä kiireen vilkkaa kävelemään rääkyvälle röttelölle ehtiäkseen paikan päälle ennen Carrowia. Röttelölle oli kerääntynyt ylimääräisiäkin luihuisia, muutama tyttökin. Beatrice sytytti itselleen savukkeen ja tarjosi Ericalle. Myöskin Lucius, Walden ja Rabastan polttivat odotellessaan. Kohta Harper ja Carrow näkyivät nousevan mäkeä; se oli ennalta sovittu merkki.
“Kappas Carrow ja Harper”, Lucius tervehti koleasti.
“Terve Malfoy”, Carrow sanoi rypistäen otsaansa.
Crabbe ja Erica osoittivat Carrow’n huomaamatta kahta monihaaraista karahkaa. “Siipirdium lentiusa.” Karahkat leijailivat Carrow’n luo, toinen melkein sohaisi tätä.
Walden käytti sekaannusta hyväkseen ja käytti karkotaseet-loitsua. Hän nakkasi Carrow’n taikasauvan Ericalle ja astui lähemmäs rotevaa Amycusia.
“Mitä hemmettiä tämä on, Macnair?” Carrow ärisi. “Miksi hyökkäsit minun kimppuuni?!”
Lucius ja Walden vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään.
“Hmm… sitä sopiikin miettiä”, Walden ivasi teeskennellen ettei ollut perillä asioista.
“On se rankkaa kun ei saa yhdeltäkään tytöltä”, Rabastan ilkkui. “Ei mikään ihme kun on tuollainen imbesilli.”
Eräs Nahks Merrington- niminen seitsemäsluokkalainen tyttö tirskui.
Carrowilla oli täysi työ oksien väistelyssä. “Onko sinulla jotain pointtia, Lestrange?”
“Ihme että sinä edes tiedät mitä ‘pointti’ tarkoittaa - noilla herneaivoilla.”
“Turpa kiinni.”
Walden tähtäsi kiroilevaan Carrowiin. “Keholeijus.” Tämä nousi ilmaan ja kääntyi ylösalaisin. Harperkaan ei tehnyt mitään luokkatoverinsa auttamiseksi, katseli vain vahingoniloisena vierestä.
“Pidä sinä vain oma turpasi kiinni”, Walden sähähti erittäin vaarallisesti. “Minä ja me kaikki muut tiedetään, että sinä menit raiskaamaan Erican. Vitun saastainen sika.”
“En ymmärrä mitä paskaa Lavenham on puhunut minusta!” karjui Carrow punanaamaisena. “Se on pelkkä lutka, joka panee kaikkea mikä liikkuu. Korkeintaan innostuin vähän liikaa.”
Erica sylkäisi Carrow’n suuntaan ja heitti poikaa yhä palavalla savukkeen nysällä. “Kuunnelkaa mitä paskaa tuo kehtaa jauhaa. Vai ‘vähän liikaa‘!” Hän matki erinomaisesti Carrow’n moukkamaista ärjymistä.
“Tässä sinulle vähän kidutuskirousta”, Lucius sanoi silkkisesti. “Kidutu.”
Amycus Carrow sätki ilmassa kuin kumara tihrusilmäinen sätkyukko. Hänen porsasmaiset kasvonsa olivat vääristyneet tuskasta.
“Yksi oljenkorsi, Carrow: anteeksiantamattomia kirouksia täytyy tosissaan tarkoittaa, jos haluaa saada ne toimimaan.”
Carrow huohotti raskaasti. “Kiitti vaan… vinkistä.”
Viidesluokkalainen ehti vähän hengähtää Luciuksen lopettaessa kidutuksen. Rabastanin langettama halkinaurus tuli täytenä yllätyksenä. Hän lensi päin röttelön seinää kieppuen kuin mikäkin nauris.
“Hah hah. Hyvä Rabastan!” moni huusi.
Carrow’n otsaan oli ilmestynyt iso kuhmu.
“Te joudutte tästä kuseen, voitte olla varmoja. Raiskaan vielä Lavenhamin lutkan uudestaan.”
Samassa häneen langetettiin uusi kidutuskirous. Tällä kertaa langettajana oli Walden. Jos vain mahdollista kirous satutti Carrowia vielä enemmän Waldenin langettamana.
“Sinä et enää ikinä kajoa Ericaan tai sinuun sattuu vielä pahemmin.”
“AAAAAIIIIIIIHHHH!”
“Mitä jos kerrottaisiin ukko Dumbledorelle?” Lucius ehdotti viileästi. “Äijän reaktio olisi kieltämättä näkemisen arvoinen?” Kuraveristenkin paapoja nostaisi varmasti metakan.”
“EIIII! EI DUMBLEDORELLE!”
“Vai pitäisikö kannella johtokunnalle tai kenties suoraan ministeriöön?”
“Minä sanoinkin tässä vähän aikaa sitten Ericalle, että tuskin Carrow haluaa Dumbledoren eteen”, Walden sanoi. Hän ei enää kiduttanut Carrowia. “Vai haluatko, Carrow? Älyttömästä vokinastasi ei oikein ota selvää.”
“En halua”, Carrow uikutti. “Älkää enää kiduttako minua.”
Walden katsahti muuhun luihuisseurueeseen. “Hmm, mitä mieltä te muut olette? Bordeaux? Crabbe?”
“Minusta ei kannata vielä lopettaa”, Bordeaux Avery sanoi. “Minä haluan vähän huvitella.”
“Kuin myös”, Crabbe säesti. Hänen karkeatekoisilla kasvoillaan oli mietteliäs ilme. Hän ei keksinyt ihan heti, minkä kirouksen langettaisi Carrowiin. Kohta Crabbe murahti: “Pattiajos.”
Bordeaux ja Beatrice hymyilivät toisilleen. Sitten hyvännäköinen poika heilautti rennosti taikasauvaansa. “Tarantallegro.” Loitsu sai Carrow’n jalat liikkumaan hurjan nopean stepin tyyliin, joten näytti siltä kuin tällä olisi ollut mahanalus täynnä jalkoja. Kaikki paikallaolijat ulvoivat hillittömästi Carrow’n stepille. Porsaannäköinen Carrow oli kuin luotu klovniksi ja hänen jupinansa teki tilanteesta entistä koomisemman. Loppuhuipennukseksi Walden leijutti Carrow’n kaikkein liejuisimpaan ja sotkuisimpaan lätäkköön, jonne hänet jätettiin taikasauvansa ja pattiensa kanssa kiroamaan poislähtenyt seurue alimpaan helvettiin.
***
“Neiti Lavenham”, professori Ariesley sanoi erään pimeyden voimilta suojautumisen tunnin päätteeksi kun luokka teki lähtöä ulos välitunnille.
“Niin, professori?” Erica kysyi.
“Me lähdemme rehtori Dumbledoren luo.”
Erica kirosi mielessään. Ei kai vain ollut kyse siitä Tylyahon viikonlopusta kun he rökittivät Carrow’n? “Minkä takia, professori Ariesley?” hän kysyi tunnustellen.
Ariesley keräsi tavaroitaan.
“Se selviää sitten rehtorin kansliassa - sen verran voin kyllä paljastaa, että menemme tapaamaan häntä rehtorin omasta pyynnöstä. Lähdetäänpä nyt, neiti Lavenham.”
Professori Ariesley vei häntä monia käytäviä ja portaikkoja pitkin, kunnes he tulivat ison ja äärettömän ruman kivihirviön luo. “Fawkes”, opettaja sanoi kivihirviölle.
Se oli selvästikin jonkinlainen tunnussana, sillä kivihirviä eräsi eloon ja siirtyi sivuun kun seinä halkesi patsaan takana. Vaikuttavaa kun otti huomioon millainen vanha höperö Dumbledore oli. Seinän takaa paljastui tasaisesti ylöspäin liikkuva kierreportaikko. Erica kuuli seinän tömähtävän kiinni hänen ja Ariesleyn takana, kun he astuivat portaikkoon. He nousivat yhä ylemmäs kierteisiä askelmia pitkin, kunnes päätyivät tammiovelle, jossa oli jokseenkin tavanomainen messinkikolkutin.
Huipulla he astuivat pois kiviportaikosta. Professori Ariesley tarttui kolkuttimeen: ovi aukeni ääneti heille. Dumbledoren kanslia osoittautui suureksi ja pyöreäksi huoneeksi. Ensimmäisenä silmään pistivät pinnajalkaisten pöytien oudot, hauraat hopeiset kojeet. Seinät olivat täynnä kehyksissään nuokkuvien entisten rehtorien muotokuvia. Dumbledore istui valtavan käpäläjalkaisen kirjoituspöytänsä ääressä, mahdollisesti varhaista rokokoota tai myöhäistä barokkia.
“Mukavaa että pääsit tulemaan neiti Lavenhamin kanssa, Astria”, Dumbledore virkkoi kohteliaasti ja pani sanomalehden sivuun.
Ericasta se näytti kauempaakin katsottuna jästien lehdeltä.
“Päivää, rehtori Dumbledore”, hän tervehti. “Voisitteko kertoa miksi professori Ariesley toi minut tänne?”
“Se selviääkin tuota pikaa. Olkaa hyvät ja istukaa molemmat alas.”
Ariesley ja Erica istuivat Dumbledorea vastapäätä.
“Professori Ariesley kertoi minulle ja tuvanjohtajallesi professori Kuhnusarviolle, että sinulla on taipumuksia lukilitikseen ja okklumeukseen.”
Erica huokaisi helpotuksesta. Pidä mielesi suljettuna Dumbledorelta, sillä Dumbledorekin osaa lukilitista. Noin varoitti ääni Erican pään sisällä. Hän uskoi ääntä.
“Totta. Kokeilin yhdellä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla lukilitista ja okklumeusta professori Ariesleyn kanssa. Onnistuin tosi hyvin kun ottaa huomioon etten ollut kokeillut kumpaakaan aikaisemmin. Minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että juuri ne ovat minun erikoisalaani.”
“Minä kirjoitin vanhemmillesi. Äitisi suvussa on ilmeisesti ollut muutamia oikein erinomaisia lukilitiksen että okklumeuksen taitajia. Vanhempasi olivat sitä mieltä, että he halusivat sinun saavan hioa taitosi huippuunsa. Professori Ariesley on lupautunut opettamaan sinua tämän vuoden.”
Dumbledore hymähti eikä siitä ottanut tolkkua. “Ensi vuonna sinua luultavasti tulee opettamaan joku toinen - pimeyden voimilta suojautumisen opettajat tunnetusti vaihtuvat tiuhaan tahtiin.”
“Mahdollisesti kirous?”
“Luultavasti.” Dumbledore otti pronssinhohtoiseen folioon käärityn makeisen pöydällä olevasta kristallikulhosta. “Otatteko sitruunatoffeeta?” hän kysyi ystävällisesti. “Kerrassaan maukas jästimakeinen.”
Ariesley ja Erica ottivat yhdet sitruunatoffeet. Dumbledore ei ollut väärässä kehuessaan sitruunatoffeeta. Makeinen nimittäin maistui suussa sulavalta ja pehmeän täyteläiseltä.
***
Koulua oli vajaa kuukausi jäljellä ja sitten koittaisi kaivattu kesäloma. Kuluneiden kuukausien aikana Erica oli alkanut päästä raiskauksensa yli. Hän kykeni nauttimaan seksistä eikä ollut enää sulkeutunut. Carrow ei uskaltanut nykyään edes hipaista häntä, sillä hän ei halunnut saada Waldenia jengeineen kimppuunsa. Erica sai elää turvallisin mielin, vaikka raiskaus oli jättänyt häneen lähtemättömiä jälkiä. Hän ei enää uskaltanut jäädä yhteenkään salakäytävään yksin ja saattoi säikkyä jos joku hiippaili hänen takanaan.
Ariesley oli antanut hänelle viikoittain yksityisopetusta Dumbledoren tapaamisen jälkeen. Erica kehittyi jatkuvasta, ja hän alkoi olla melkein opettajaansa taitavampi onnistumisen ilon piristäessä hänen päiviään. Lucius Malfoyta hän ei ollut tavannut aikoihin kahden kesken. Monista Luciuksen hoidoista - muun muassa Ericasta - juoruttiin kaikissa tuvissa ja tämä nähtiin toisinaan Narcissankin seurassa, mutta Erica ja Lucius eivät olleet harrastaneet seksiä kertaakaan.
Kaikki muuttui kun Lucius yhtenä päivänä juttelemaan Ericalle, joka pinnasi Beatricen kanssa Patapalon tunnilta. Beatrice hymyili kaksimielisesti Ericalle.
“Hei Beatrice, saanko lainata Ericaa hetkeksi?” Lucius kysyi.
“Lainaa sitten.”
“Mistä nyt tuulee, Lucius?” Erica kysyi hunajaisesti.
“Ah, sanotaan että tulin pyytämään sinua seurakseni”, Lucius venytti. Kylmänharmaat silmät tuikkivat rivosti. “Oletetaan että vastaat myöntävästi - kahdeltatoista valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa. Sen edessä Boris Pöllämystyneen patsas, joka esittää velhoa jolla on hansikkaat väärissä käsissä. Salasana on meritähti.”
Erica päätti ottaa Luciuksen kutsun vastaan huolimatta siitä miten nuorukainen oli kutsunsa esittänyt, koska hän tiesi voivansa nauttia heidän ensimmäisestä yhteisestä hetkestään.
Alkuilta vierähti läksyjä tehdessä ja loppuaika meikin ja kampauksen viimeistelyssä. Erican vahvasti ehostetut silmät säihkyivät tavallista enemmän, korallinpunaiset huulet olivat kuin tehty suudeltaviksi ja suklaanruskeat kiharalaineet olivat kasvaneet pidemmiksi. Erica aikoi kasvattaa hiuksensa vyötärölle äidin tavoin, sillä oikein pitkissä hiuksissa oli selittämätöntä lumoa.
Varttia vaille kaksitoista hän lähti oleskeluhuoneesta jättäen houkuttelen vaniljan tuoksuisen parfyymipilven jälkeensä. Erica lausui salasanan Luciuksen kuvailemalle patsaalle jolloin ovi aukeni. Lucius oli jo valkoisessa, kauttaaltaan marmorisessa huoneessa. Nuorukaisen platinanvaaleat hiuksensa loistivat taidokkaan kynttiläkruunun pehmeässä valossa.
“Laita ovi säppiin”, käski Lucius.
Erica lukitsi oven ja riisui tyköistuvan koulukaapunsa. Hän lähestyi hitaasti nuorukaista korot kopisten marmorilla. Tyttö pysähtyi hyvin lähelle Luciusta.
“Entä Narcissa Musta - entä muut?” hän kysyi kiusoittelevasti.
“Heillä ei ole mitään väliä”, Lucius tokaisi kärsimättömästi.
Erica katsoi häntä pää kallellaan. “Tyhmäkin tajuaa, että sinulla on orastavia tunteita häntä kohtaan.”
“En kiistä sitä, mutta en ole koskaan halunnut ketään yhtä paljon kuin sinua. Kukaan ei ole kauniimpi kuin sinä.”
Luciuksen kiihkeä äänensävy sai Erican suorastaan kehräämään. “Eräänlainen tunnustus tuokin.”
Hän kietoi käsivartensa Luciuksen niskan ympärille ja veti pojan lähemmäs naisellista vartaloaan. Koleanharmaa ja meripihkaan taittava silmäpari olivat tummuneet heidän huultensa kohdatessa rajussa suudelmassa kattokruunun loisteessa. Lucius oli kiihkeä, hänen otteensa olivat melkein väkivaltaa Ericaa kohtaan. Ylimielinen ja hallittu ulkokuori säröili jälleen kerran. Siitä ei ollut tietoakaan heidän hyväillessään toisiaan, kaikkein vähiten silloin kun pojan huulet kaartoivat kypsänä kohoaville rinnoille.
Pitkät ja kapeat sormet löysivät korsetin plansetilta muodokkaille yläreisille ja lopuksi reisien väliin. Silkkiset alushousut riisuttiin, ja Lucius laskeutui Erican jalkojen väliin. Kauan hän ei malttanut kiihottaa tytön salatuimpia sopukoita suullaan ja käsillään. Hän oli liian äkkipikainen pitkittääkseen odotustaan, mutta Erica tunsi silti yhtä vastaanottavaa kiihkoa häntä kohtaan.
Luciuksen pitkä ja solakan lihaksikas vartalo veti vertoja Erican vartalon sulokkuudelle. Himon sulkemien harmaiden silmien tummat ripset heittivät varjoja pojan kasvoille. Nuorukainen lausui ehkäisyloitsun ja työntyi tummaverikön lämpimään kosteuteen yhdellä nopealla liikkeellä. Erica kikatti vienosti kynsiessään tarkoituksella Luciuksen kalpeaa selkää verille lantio liikkuen.
“Senkin lutka”, Lucius mutisi mitä silkkisimmin liikkuessaan tytön sisällä, “senkin viehättävä lutka. Et uskokaan miten hyvältä tunnut, niin tiukalta…”
Rivoudet kuulostivat kiihottavilta Luciuksen sanomina. “Voi jatka”, Erica kehotti, sillä hän halusi kuulla lisää.
“Nyt ymmärrän miksi sinua jaksetaan ylistää. Alaston vartalosi on niin ihanteellinen… Olet suorastaan pantava, haluan naida sinua niin kauan että se tuntuu seksikkäässä pikkulutkassani. Haluan naida sinut väsyksiin, himokas pikkunarttuni -”
Erica vaiensi huohottavan Luciuksen ahneella kielisuudelmalla. Kiihottavat rivoudet olivat musiikkia hänen valikoiville korvilleen. Seksikäs ja viehättävä lutka kuulostivat oikeilta kohteliaisuuksilta.
***
Some boys kiss me, some boys hug me
I think they’re ok.
If they don’t give me proper credit
I just walk away
They can beg and they can plead
But they can’t see the light, that’s right
’cause the boy with the cold hard cash
Is always mister right, ’cause we are
Living in a material world
And I am a material girl
You know that we are living in a material world
And I am a material girl
Some boys romance, some boys slow dance
That’s all right with me
If they can’t raise my interest then I
Have to let them be
Some boys try and some boys lie but
I don’t let them play
Only boys who save their pennies
Make my rainy day, ’cause they are
Living in a material world
Living in a material world
Boys may come and boys may go
And that’s all right you see
Experience has made me rich
And now they’re after me, ’cause everybody’s
A material, a material, a material, a material world,
Living in a material world
Living in a material world
(Material girl by Madonna)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti