Kirjaesittely: Arthur Golden - Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha)

Nitta Sayuria ei suinkaan kasvatettu syntymästä saakka Kioton geishaksi eikä hän ollut edes syntynyt vanhassa pääkaupungissa. Hän oli kalastajan tytär Sakamoto Chiyo Japaninmeren rannalta Yoroido-nimisestä pikkukaupungista. Hän ei kertonut Yoroidosta koko elämänsä aikana kuin harvoille ja valituille. Ei vanhemmistaan, ei isosiskostaan Satsusta – eikä siitä miten hän päätyi geishaksi tai millaista geishan työ oli. Useimmat tahtoivat nimittäin mieluummin säilyttää kuvitelmansa hänestä kolmannen polven geishana, joka oli aloittanut tanssiopinnot miltei taaperoiällä. Sayurin tarina alkaa siitä että hän lähti pois syrjäisyydessään uinuvasta Yoroidosta Kiotoon isosiskonsa kanssa 1920-luvun lopussa.

Sakamoton sisarukset joutuvat välittömästi Kiotoon saapumisen jälkeen eroon toisistaan. Chiyo viedään Nittan okiyaan eli geishataloon, sillä hän on sievä pikkutyttö harvinaisine siniharmaine silmineen. Okiya kuuluu entisille geishoille, joita kutsutaan Isoäidiksi, Äidiksi (heistä kaikkein nuorin) ja Tädiksi, joskaan he eivät ole mitään sukua toisilleen biologisesti. Isoäiti oli adoptoinut molemmat naiset. Heidän lisäkseen ns. talonväkeen kuuluu hyvin kaunis mutta ilkeä Hatsumomo-niminen geisha ja Chiyon ikäinen kurpitsalta kasvonpiirteineen näyttävä tyttö. Chiyo hoitaa enimmäkseen yksinkertaisia askareita kuukauden okiyassa, esimerkiksi korjaa aamulla futonsängyt pois, siivoaa huoneet ja lakaisee hiekkakäytävät. Joskus hänet lähetetään apteekkiin tai ostamaan riisikakkuja. Kuukauden kuluttua Äiti ilmoittaa että Chiyon on aika aloittaa geishaopinnot kiotolaisessa opinahjossa. Geishakoulussa opetetaan tanssia, japanilaista teeseremoniaa, perinteistä tanssia ja nagauta-nimistä laulutyyliä.

Olkoonkin Chiyo vasta pikkutyttö, niin Hatsumomo ei voi sietää tyttöä. Chiyo on soma ja kaikenlisäksi muuan Gionin (geishaseutu Kionissa) rekisteritoimiston työntekijä kehuu tytön ulkonäköä. Hänen mielestään tytön erikoiset, hohtavan harmaat silmät tuovat mieleen peilin. Muutaman vuoden kuluttua, jo neljäntoista vuoden paikkailla Chiyo olisi varttunut hyvin viehättäväksi tytöksi, joka olisi uhka kauniille Hatsumomolle. Niinpä geisha on hyvin suostuvainen auttamaan tätä selvittämään Satsun olinpaikan vain sillä ehdolla, että tämä tekisi täsmälleen niin kuin hän sanoi. Chiyon pitää tuhria Hatsumomon käskystä kaunis Mameha-nimiseltä geishalta, kaunottaren inhoamalta kilpailijalta varastettu kimono musteella ja jättää se sitten tämän naisen kotiovelle, vaikka siitä tulee aika ikävät jälkiseuraukset. Sentään Hatsumomo pitää lupauksensa, ja tyttö saa tietää Satsun joutuneen Tatsuyo-nimiseen ilotaloon. Sakamaton sisarukset onnistuvat tapaamaan ja sopivat karkaavansa yhdessä, mutta vain sisaruksista vanhempi pääsee pakoon Chiyon loukkaannuttua katolta putoamisen seurauksena. Chiyon geishaopinnot keskeytyvät, koska Äiti ei halua enää sijoittaa enemmän liian kalliiksi tulleeseen tyttölapseen, joka syyllistyi vielä niin anteeksiantamattomaan kardinaalimunaukseen kuin karkaamisyritykseen. Hänellä menee jo liian huonosti, mutta kaiken lisäksi Yoroidosta tulee vähän myöhemmin kirje Nittan okiyaan paikalliselta kalakauppiaalta. Chiyon ja Satsun molemmat vanhemmat olivat kuolleet.

Isoäidin kuoleman jälkeen huippugeisha Mameha, juuri se geisha jonka kimonon Chiyo oli töhrinyt pilalle, haluaa kaikkien yllätykseksi olla Nittan okiyan kehnoimman mahdollisen sijoituksen ”vanhempi sisko”. Se tarkoittaa sitä että nuori tyttö solmii suhteet johonkin kokeneeseen geishaan, ennen kuin tämä olisi lopulta valmis esiteltäväksi geishakokelaana. Kun sisarussuhde solmitaan, käydään läpi vihkimistä muistuttava seremonia. Sen jälkeen he pitävät toisiaan miltei kuin saman perheen jäseninä kutsuen toisiaan vanhemmaksi ja nuoremmaksi siskoksi. Tehtävänsä tunnollisesti hoitavasta vanhemmasta tulee nuoren geishan elämän tärkeimpiä henkilöitä. Vanhemman siskon velvollisuuksiin kuuluu myös huolehtia että nuorempi sisko huomataan piireissä, jotka tämän sopii tuntea. Niinpä geisha kuljettaa siskoaan pitkin geishaseutua ja esittelee tämän jokaisen tärkeän teehuoneen emännälle, jokaisen merkittävän ravintolan keittiömestari ja esimerkiksi esityksiin peruukkeja esiintymistilaisuuksiin valmistavalle miehelle.

Mamehan-sanin tultua okiyaan varta vasten tapaamaan rouva Nittaa naiset pääsevät sopimukseen; Chiyo saisi jatkaa geishaopintojaan. Rouva Nitta suorastastaan säteilee tyytyväisyyttä Mamehan lähdettyä. ”Minulla ei ollut aavistustakaan, miten upea päivästä tästä tulisi”, hän sanoo. ”Kun heräsin aamulla, okiyassa majaili kaksi turhanpäiväistä tyttöä. Nyt he alkavat kilpailla keskenään… ja pari Gionin etevintä geishaa valmentaa heitä!” Yli kaksi vuotta myöhemmin koittaa Mamehan ja Chiyon sisariksi yhdistävä seremonia. Sen jälkeen tyttöä ei tunneta enää Chiyona, vaan geishanoviisi Sayurina.

Sayurin nousu maineeseen on suureksi osaksi sattuman kauppaa, mutta hän tulee menestymään erittäin hyvin geishana, ennen kun geisha-alue pitää sulkea Toisen maailmansodan takia. Rouva Nitta päättää jopa adoptoida nuoren geishan, vaikka hän oli kaavaillut valitsevansa Kurpitsan silloin kun tämä oli menestynyt paremmin. Sayrissa on nyt kallis hintalappu, joten Äiti tekee pyytämättä lopun Hatsumomon jatkuvasta ilkeilystä. Kotosalla okiyassa eläminen on siitä lähtien suorastaan miellyttävää. Ottotyttärenä Sayuri saa syödä juuri silloin milloin hän halusi. Hän saa valita ensimmäisenä itselleen kimonon joutumatta odottamaan ensin että Kurpitsa on valinnut omansa. Saamansa erikoiskohtelun ansiosta Sayuri ei enää piittaa Hatsumomon katseesta heijastuvasta kaunasta ja vihasta. Tietenkään geishanhahmoista pirulaista ei ole vielä kokonaan nujerrettu vasta tässä vaiheessa Nitta Sayurin tarinaa.

Miniatyyrivaltakunta, K-11

Beta: Ciffie Finistä
Pairing: Donatien/Virginie
Genres: angst, historiallinen pukudraama, one-shot
Disclaimer: Omistan kaikki oikeudet tähän tekstiin.
Summary: Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.

A/N: Aikakausi -haaste, Louis XV:n aikakausi






Miniatyyrivaltakunta


Erään hiljaiseloa viettävän ranskalaiskylän asukkaat säätyläisistä maatyöläisiin olivat olleet kuohuksissa siitä päivästä lähtien, kun he olivat kuulleet Chereden markiisin perheineen tulevan maalle. Perheen ei olisi kuvitellut olevan tulossa maalle, sillä he olisivat voineet olla Pariisissa, Versailles’ssa tai muualla. Suunnilleen viikon kuluttua kylään johtavalla tiellä nähtiin kahdet vaunut; kullatut neljän valkoisen hevosen vetämät karossit, joihin oli maalattu Chereden markiisin vaakuna sekä vaatimattomammat vaunut, joissa markiisin kamaripalvelija ja markiisittaren kamarineito matkasivat. Vaunut herättivät huomiota. Ihmiset koettivat jopa nähdä vilauksen noista neljästä aristokraatista - etenkin monsieur ja madame de Cheredestä. Aviopari oli tietoinen maalaisten paheksunnasta, koska markiisi oli kopean elostelijan maineessa, ja markiisitar oli ollut itsensä kuningas Louis XV:n lyhytaikainen rakastajatar. Edes paheksuttava käytös ei ollut mitään sen rinnalla, että markiisi ja markiisitar olivat ylimielisiä, uskonnosta piittaamattomia ateisteja.

“Voi näitä maalaistolloja, Donatien”, markiisitar tuhahti Chereden linnan häämöttäessä tien päässä suurena ja vaikuttavana. “Herätämme heissä aina yhtä mittavaa paheksuntaa.”

Donatien de Moralle väläytti vinon hymyn vaimolleen. “Moukkien arvostuksella ei ole eikä tule olemaan merkitystä - älkää unohtako sitä, Satine ja Dominique”, hän sanoi kaksosille, jotka istuivat Nounounsa kanssa vastapäisellä istuimella.

“Muistamme toki, isä”, kaksoset vakuuttivat.

Vaunut pysähtyivät hetken päästä linnan pääoven eteen, ja smaragdinvihreään livreeseen pukeutunut lakeija kiirehti auttamaan heidät vaunuista. Keski-ikäinen hovimestari lähti astelemaan perheen luo yhtä pönäkkänä ja tärkeilevänä kuin maalaistalon pihalla tepasteleva kukko. “Päivää, herra markiisi ja rouva markiisitar”, hovimestari tervehti mielistelevästi.

“Päivää, Mercier.”

“Kuinka kauan olette ajatelleet asustaa linnassa?” Mercier tiedusteli.

Markiisi heilautti hoikkaa kättään. “Emme ole varmoja, Mercier. Kenties viikon tai pari?”

“Toivottavasti tulette viihtymään.”

“Se jää nähtäväksi”, markiisi lausahti tarjotessaan käsivartensa vaimolleen kaksosten seuratessa Nounoun kanssa vanhempiaan sisätiloihin.

Hieman myöhemmin markiisi katseli ikkunan ääressä linnan kukoistavassa puutarhassa leikkiviä kaksosia, joiden pronssinruskeat kiharat hulmusivat tuulessa auringon kultaamina. Valkoisiksi puuteroiduilla kuulailla kasvoilla vilahtava hymy oli ihmeen lempeä, suorastaan isällinen. Virginie de Moralle tuli miehensä luo.

“Lapset näyttävät ainakin viihtyvän täällä, mon chéri”, Virginie totesi naurahtaen. “Ehkä voisimme nauttia maalaisidyllistä tavallista kauemmin?”

“Ehkäpä”, Donatien vastasi pehmeästi ennen kuin hänen täyteläiset huulensa painuivat Virginien punatuille huulille häneen kietoutuneiden käsivarsien vetäessä miestä lähemmäs.


***

Madame de Moralle pisti vahingossa itseään neulalla sormeen kehottaessaan äänekästä lapsikatrastaan pitämään pienempää ääntä. Hän puhalsi pistävää etusormeaan ennen kun keskittyi uudelleen varsipistoihin. Kaksi peräkkäistä sadepäivää olivat pakottaneet riehakkaita sisaruksia pysyttelemään pienen talon ahtaissa sisätiloissa, mikä sai madame de Morallen huokailemaan harmistuneena.

Herrainhuoneeseen sulkeutunut monsieur de Moralle tuli huoneeseen ja istahti vaimonsa seuraksi kuluneelle sohvalle.

“Donatien-serkku on kuulemma täällä perheineen”, monsieur de Moralle virkkoi. Hän ja markiisi olivat pikkuserkuksia, vaikka sukulaisuutta oli vaikea arvata päällisin puolin. Veistokselliset, ehkä liiankin kauniit piirteet omaava pitkä ja hoikka markiisi oli todella hienostunut toisin kuin lihava, kömpelö ja punakkakasvoinen monsieur de Moralle.

“Kaikki puhuivat heidän tulostaan jo ennen heidän ilmestymistään”, ompeleva madame sanoi. “Heistä tunnutaan juoruavan missä tahansa.”

“Vaimo, vaimo!” monsieur de Moralle hohotti taputellen pulleaa, entistä isompaa vatsaansa. “Totta kai sellaisista ihmistä juorutaan, mutta mitäpä me siitä? Herkkuja notkuvan ruokapöydän antimia minä lähinnä ajattelin, Henriette.”

“Mutta Alphonse, ajatteletko sinä muuta kuin syömistä?” madame de Moralle torui. “Ei ole tahdikasta käyttää markiisin ja markiisittaren vieraanvaraisuutta tuolla tavalla hyväksi.”

“Ei tietenkään! Kuka sellaisesta on ylipäänsä puhunut?” aviomies kysyi viattomaan sävyyn. “On aivan luonnollista haluta viettää aikaa sukulaistensa kanssa.”

“Voi sinua!”


***

“Tulkaa jo, niin pääsemme lähtemään Chereden linnaan!” madame de Moralle kutsui kapean portaikon alapäästä. Neljä lasta tuli juosten alakertaan, mutta kaksitoistavuotias Yves laskeutui vastahakoisesti portaita. Lapset näyttivät kuluneista vaatteistaan huolimatta oikein suituilta ja edustuskelpoisilta.

“Onko minun ihan pakko tulla mukaan, mama?” jurottava Yves nurkui. “Enkö minä voisi jäädä kotiin Pierretten ja pikkusisarusten kanssa?”

“Höpsis, mon chéri”, madame de Moralle sanoi. “Tuskin sinä ajattelet enää noin, kun pääset leikkimään Satinen ja Dominiquen kanssa.”

Poika tuhahti luoden kaihoisan katseen yläkerran portaikon suuntaan. Yves kohautti jäykästi hartioitaan suunnatessaan laahustavat askeleensa pihalle, jossa markiisin eli ‘Donatien-sedän’ lähettämät vaunut odottivat heitä. Hän oli suhteellisen varma, ettei markiisi ollut lähettänyt kovin mielellään omia vaunujaan hakemaan viittä kiljuvaa kakaraa eikä pikkuserkkuaan vaimoineen. Malvanvärisellä brokadilla verhoillut vaunut olivat ensinnäkin liian hienot köyhien sukulaisten kuljettamiseen. Tarpeeksi hienot ja kalliit jopa kuninkaan vaunuiksi. Pienempi Alphonse, Henri, Marie ja Juliette olivat ihastuksissaan saadessaan matkata kuninkaallisen näköisissä vaunuissa. Tytöt lörpöttelivät tuntevansa itsensä ihan oikeiksi prinsessoiksi, vaikka Marien ja Julietten kaltaisista tukevista ja pisamakasvoisista maalaistytöistä ei olisi saanut prinsessoja tekemälläkään.

“En malta odottaa että näen taas Satinen ja markiisittaren!” Juliette kailotti.

“Oi! Ja minä en malta odottaa sitä, että pääsen näkemään mitä heillä on päällään!” Marie säesti rasittavan pirteästi.

Yves olisi halunnut potkaista tai läimäyttää molempia tyttöjä, jotta Juliette ja Marie olisivat sulkeneet edes hetkeksi suunsa. Hän muisti aina huonot lähtökohtansa joutuessaan olemaan tekemisissä upporikkaan ja kopean Chereden markiisin sekä tämän yhtä koppavan markiisittaren ja avioparin lasten kanssa. Hän, Yves ei ollut edes Chereden markiisin köyhä sukulainen, vaan pelkkä nimetön löytölapsi, jonka monsieur ja madame de Moralle olivat ottaneet hyvää hyvyyttään perheeseensä. Yvesistä siinä oli jotain outoa, koska hänen kasvattivanhemmillaan oli ollut jo ennestään neljä omaa lasta ruokittavana ja vaatetettavana. Myöhemmin perheen lukumäärä oli kasvanut vielä kolmella Robertin, Prudencen ja Marietten synnyttyä.

Chereden linna näytti jo ulkoa käsin kuninkaan linnalta koristeellisine julkisivuineen ja siipirakennuksineen. Puutarhassa kasvoi sellaisia kasvilajeja, joita he eivät olleet välttämättä nähneet edes kuvissa. Hiljakseen solisevat suihkulähteet kiinnittivät hontelorakenteisen Alphonsen huomion veljen kömmittyä vaunuista, mutta tämä ei saanut ihastella niitä kauemmin, koska äiti käski tätä seuraamaan heitä muita. Komeaan livreeseen pukeutunut pitkä ja salskeahko lakeija johdatti heidät leveitä käytäviä pitkin linnan musiikkihuoneeseen. Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.

“Serkkunne perheineen, herra markiisi”, lakeija ilmoitti.

Markiisi nyökkäsi alentuvasti vaivautumatta kiittämään lakeijaa. “Kas, serkku”, markiisi tervehti venytellen.

Suuren Cembalon ääressä istunut Dominique oli lopettanut hetkeksi soittonsa.

“Soita toki loppuun”, pojan isä kehotti.

“Hyvä on, isä”, Dominique sanoi ja laski kätensä uudelleen koskettimille. Cembalon melodiset soinnut täyttivät taas musiikkihuoneen markiisin pojan jatkaessa. Hän soitti ihmeen taitavasti kymmenenvuotiaaksi pikkupojaksi antaessaan musiikin kuljettaa itseään mukanaan. Moni aikuinenkaan ei olisi pystynyt samanlaiseen suoritukseen. Dominique nousi kumartamaan sirosti perheelleen kappaleen päätyttyä, ja nämä taputtivat hänelle.

“Soitit jälleen poikkeuksellisen hyvin, vaikka olitkin tuonut kappaleeseen jotain omaa”, markiisi kehui huvittuneena, vähemmän ylimielisenä ja etäisenä.

“Tuskin se haittaa?” Dominique naurahti paljastaen uskomattoman valkoiset hampaansa. “Minusta se vain kuulosti paremmalta muunneltuna.”

“Totta kai taitelija saa ottaa pieniä vapauksia”, markiisi sanoi isälliseen sävyyn. Markiisitar Virginie leyhytteli norsunluista viuhkaansa, johon oli maalattu kaunis maisema, ja Satine pyöritteli korkkiruuvikiharaa sormensa ympärille. Chereden linnan kullassa kylpevät de Morallet olivat hämmästyttävän kauniita vangitessaan jollain yliluonnollisella tavalla muiden läsnäolijoiden huomion. Kreikkalaisten jumalten patsaat näyttivät heidän rinnallaan kömpelöiltä, kirveellä veistetyn näköisiltä ja vähemmän eteerisiltä. Markiisi Donatien muistutti suuresti kaksosia, joilla oli samanlaiset mantelinmuotoiset turkoosit silmät ja kullanruskeina ja vivahteikkaina säihkyvät luonnonkiharat. Valkoisiksi puuteroidut kasvot sekä kultakirjailuin koristellut hovikelpoiset vaatteet eivät tehneet kauniskasvoista markiisia liian naismaiseksi.

Markiisitar oli ehkä heistä lumoavin. Hän oli pitkä ja sopivan muodokas nainen, jonka valkoinen, sinisuoninen povi kohoili rehevänä ja korkealle kiristettynä nelikulmaisen kaula-aukon keskeltä. Hoikan joutsenkaulan ympärille kiedottu timanttikaulakoru kimalsi kristallikruunuja kirkkaampana. Hienopiirteisiä, timantinmuotoisia kasvoja oli somistettu raikkaalla punalla, lyijykammoilla, valkoisella puuterilla ja poskeen liimatulla kauneuspilkulla. Hivenen kissamaisten silmien safiirinsininen väri oli omalla tavallaan yhtä syvää kuin hänen aviomiehensä ja lastensa silmien turkoosi. Kullanvaaleat kiharat oli kammattu sileältä otsalta päälaelle nousevaksi helmin ja tekoruusuin viimeistellyksi puuteroimattomaksi hiuslaitteeksi. Yves piti sittenkin markiisittaren jäänsinisestä satiinileningistä sen anteliaan kaula-aukon ansiosta…

Rouva markiisittaren mairea ääni oli kuin Yvesin niskaan kaadettua jääkylmää vettä. “Lounas tarjoillaankin kohta”, aatelisrouva totesi. “Te lapset voittekin mennä saman tien kouluhuoneeseen, koska te tulette syömään siellä.”

Yves irvisti rumasti markiisittarelle. Niinpä tietysti; porsastelevilla lapsilla ei ollut mitään oikeutta tulla syömään saman pöydän ääreen aikuisten kanssa. Markiisittaren ja markiisin ei täytynyt nyrpistää suoria neniään kuin isälle ja äidille. Markiisittaren lausahdus taisi olla viimeinen naula hänen arkkuunsa.


***

Juliette ja Marie seurasivat Satinen kintereillä kuin varjot. Tytöt näyttivät kolmelta pieneltä salaliittolaiselta seisahtuessaan kullattujen pariovien eteen. Satine oli avaamaisillaan ovet, kun Marie tarrasi pullealla kädellään tytön silkkileningin hihaan. “Onko - onko meidän turvallista mennä äitisi huoneisiin?” Marie tivasi kärkkääsi.

Satinen pieni nenä nyrpistyi kuin itsestään. “Miksei olisi? Mama ja papa ovat ulkona kävelemässä teidän vanhempien kanssa”, tyttö sanoi kuivalla äänellä. “Mitä te emmitte? Tehän olette aina halunneet nähdä maman huoneet vaatevalikoimineen.”

Sisarukset tirskahtivat hermostuneina. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton heistä, joten he astuivat Satinen johdattamina markiisittaren vastaanottohuoneeseen, jossa kaikki oli vaaleanpunaista ja valkoista kultaisia yksityiskohtia lukuun ottamatta. “Tännepäin”, Satine kehotti terävään sävyyn avatessaan toiset ovet, jotka veivät mamaksi kutsutun jumalattaren makuukamariin. Tämänkin huoneen väriskaala muodostui vaaleanpunaisesta ja valkoisesta. Sisaruksilta pääsi ihastunut huudahdus heidän pysähtyessään oven suuhun.

Markiisittaren makuuhuone oli… sille ei ollut muuta sanaa kuin fantastinen tai prinsessamainen. Julie ja Marie rakastivat vaaleanpunaista; kuvitella että Chereden markiisitar sai herätä tämän vaaleanpunaisuuden keskeltä ollessaan linnassa. Simpukanmuotoinen loistovuode oli leveimpiä sisarusten näkemiä ja upottavan pehmeältä vaikuttava. Juliette hipaisi varovasti brokadista valmistettua baldakiinia, joka oli täsmälleen samaa kangasta kuin lattiaa hipovat ikkunaverhot ja päiväpeite. Marie puolestaan istuutui seinustalle sijoitetun pitkän pukeutumispöydän ääreen tutkimaan kiinnostavia kaunistautumistarvikkeita. Oli valkoista puuteria, punavärejä poskille, huulille ja luomille, lyijykampoja ripsille ja kulmakarvoille, rasiallinen kauneuspilkkuja, eksoottisia parfyymeja, hopeisia harjoja ja kampoja, ruusukkeita, hiussolkia, lippaissaan olevia massiivisia ja vähemmän massiivisia koruja tuomassa mieleen Tuhannen ja yhden yön -tarinoiden suunnattomat rikkaudet.

Satine oli tullut pukeutumispöydän ääreen kerskumaan ja katsomaan, että Marie laittoi varmasti kaiken oikeille paikoilleen. “Sinä näitkin maman korukokoelman. Eikö olekin upea?”

“On, on”, Marie mumisi vastaukseksi keksimättä muuta sanottavaa.

“Kaikki maman korut eivät edes ole tässä. Arvokkaimmat ovat varmaan kassakaapissa.”

“Ai.” Marie ja huoneessa kiertelevä Juliette eivät olisi osanneet kuvitella yhdellä naisella olevan vielä arvokkaampia koruja.

Juliette sai seuraavaksi osansa Satinen sinivihreästä haukankatseesta tytön tullessa tarkistamaan, ettei päiväpeitteessä ollut rypyn ryppyä ja ettei esimerkiksi kiillotetuilla puupinnoilla ollut kavaltavia sormenjälkiä. “Kaikki on niin kuin pitääkin”, kullanruskeahiuksinen tyttö alentui myöntämään. Viimein he menivät huoneen yhteydessä olevaan pieneen, kopperomaiseen huoneeseen, jonne pääsi seinäpaneeliin kätketyn oven kautta. Koppero kuului markiisittaren kamarineidolle. Palvelijattaren omat vaatteet riippuivat joko seinään kiinnitetyissä vaatenauloissa tai ne oli laskostetettu näkymättömiin sängyn alle työnnettyyn matka-arkkuun. Kopperossa olevat markiisittaren vaatteita sisältävät vaatekomerot saivat ankean huoneen vaikuttamaan entistä ahtaammalta.

Satine avasi yhden komeron oven ja viittasi sisaruksia tulemaan lähemmäs. Hän otti mintunvihreän brokadileningin esiin, piteli pitsein, ruusukkein ja pisaranmuotoisin helmin koristettua ‘prinsessapukua’ edessään ennen kuin luovutti sen sisarusten tarkasteltavaksi. “Olkaa sitten varovaisia. Jos yksikin ruusuke irtoaa, saamme korvapuustia - tai ainakin minä saan.” Leninki ei jäänyt ainoaksi Satinen esittelemäksi ihanuudeksi, sillä sisarukset pääsivät hypistelemään Chereden markiisittaren kenkäpareja, viittoja ja hattuja.

“Meidän pitäisi lähteä”, Satine ilmoitti jonkin ajan päästä sulkiessaan päivänvarjon. Kaikella hauskalla oli tapana loppua ennen aikojaan.


***

Satine syöksähti lehmuksen oksaan kiinnitettyä keinua kohti kannatellen äidiltään saamaa päivänvarjoa, jota hän oli esitellyt ylpeänä Juliettelle ja Marielle. Sisaruksista oli kehkeytynyt lyhyessä ajassa uskollisia hovineitejä, jotka toteuttivat Satinen ja Dominiquen pienimmätkin toiveet. Kaksosten toistaiseksi lapsekas lumovoima ja magnetismi tehosivat ainakin de Morallen katraaseen, sillä he saivat paistatella huomion keskipisteenä. Olla aurinkoprinssi ja aurinkoprinsessa. Tytöt, Henri ja Alphonse nauroivat Dominiquen varhaiskypsille sukkeluuksille.

“Antakaa minulle vauhtia!” Satine hihitti. “Haluan että tuntuu siltä kuin lentäisin!” Juliette ja Marie kiirehtivät toteuttamaan aurinkoprinsessansa käskyn.

Yves nojasi lehmuksen paksuun runkoon ylettömän happamana ja ärsyyntyneenä kymmenenvuotiaan pikkutytön keimailuun. Satine olisi parin vuoden päästä entistä hempukkamaisempi ja naimaikään ehtiessään yhtä kokenut kuin keskiverto portto, aatelisportto. Tytön olisi pitänyt ärsyttää häntä kaksoisveljeäänkin enemmän, mutta pelkkä Dominiquen läsnäolo sai Yvesin tärisemään raivosta. Hän vihasi Dominiquen tapaa heilauttaa päätään taaksepäin, vihasi tämän pehmeän rietasta tulevan naistenmiehen ääntään, vihasi herkkiä enkelinkasvoja ja kalliita vaatteita, joihin monenkaan lapsen vanhemmilla ei ollut varaa.

Taivaan äkillinen tummanharmaa synkkyys kuvasti oivasti Yvesin mielialaa.

“Äh! Täällä alkaa sataa!” Satine nurkui pienten sadepisaroiden osuessa hänen nuken kasvoihinsa. “Lähdetään kiireesti sisään, ettei kastuta.”

Jopa Satinen tyhjyyttään kumisevaan päähän näytti mahtuvan alkeellista maalaisjärkeä, Yves ajatteli heidän kiirehtiessään sisään.

“Mitä me nyt tehdään?” hihansuutaan nykivä Alphonse ihmetteli.

“Mennään ullakolle leikkimään kuurupiiloa”, Dominique keksi. “Vai mitä sanot, Satine?”

“Hmm. Ehkä sitten jos minun ei tarvitse jäädä ensimmäisenä.”

“Miksi tarvitsisi?” Dominique sanoi virnistäen. “Se, joka on viimeisenä ullakolla jää.”

“Et voi olla noin epäreilu minulle.”

“No Yves voi vaikka jäädä”, Dominique heilautti kättään isältään omaksumaansa tapaan ikään kuin hän olisi huitaissut rasittavasti pörräävää kärpästä.

“Miksi juuri minä?” Yves tivasi, mutta kukaan ei noteerannut häntä - eivät edes Alphonse ja Henri.

Chereden linnan ullakko oli mahdottoman pitkä ja korkea, koko talon pituinen tila, jonne oli tuotu vanhoja huonekaluja, kirjoja ja kaikkea mahdollista sisältäviä matka-arkkuja. Saattoi vain arvata kuinka vanhoja nuo lukemattomat pölyisen ja ummehtuneen hämäryyden keskelle hylätyt tavarat olivat. Ullakko oli niin laaja, että Yvesillä kestäisi ikuisuus käydä kaikki sen tarjoamat piilopaikat läpi. Hän potkaisi kiukuissaan 1500-luvulta peräisin olevaa tuolia.

“Kuinka moneen minä lasken?” Yves murahti.

“Vaikka kahteenkymmeneen?” Juliette ehdotti.

“Eihän siinä ajassa ennätä löytämään hyvää piiloa”, Satine valitti heilutellen käsiään dramaattisesti.

“Yves voi laskea kolmeenkymmeneen”, Dominique venytti tarkastellen poikaa viivasuoraa nenänvarttaan pitkin. “Etkö voikin, Yves?”

Ihan varmasti voin. Tummahiuksinen ja roteva poika potkaisi uudelleen raskasta puutuolia. Kaksoset tirskuivat kämmentensä suojissa hänen kiukkuiselle ähinälleen.

“Tuosta ei saa kunnolla selvää. No, Yves?” Dominique piikitteli.

“Ahaa. Selvä.” Yves myöntyi vain siksi, että tiesi kopeiden kaksosten kyllästyvän viimeistään parin tunnin kuluttua piilosilla oloon. Hän asettui veltosti korkeaa mahonkikaappia vasten ja alkoi laskea uneliaalla äänellä. “Yksi… kaksi… kolme… neljä…”

Kengänkorkojen kopina, heleä kikatus ja vaatteiden kahina säestivät juoksuaskelia.

”… kolmekymmentä!”

“Saa tulla!” Satine huusi jostain päin ullakkoa. Yves lähti etsimään. Ikuisuus oli liian lyhyt määre kuvaamaan osuvasti sitä aikaa, joka edelsi vanhan sohvan alle piiloutuneen Alphonsen löytymistä. Muiden löytämiseen kului huomattavasti kauemmin, vaikka heidän piilopaikkansa eivät edes olleet erityisen kekseliäitä. Viidellä sisaruksella oli kova työ Satinen ja Dominiquen etsimisessä.

Satine kyllästyi odotettua nopeammin piilosilla oloon liatessaan kalliin leninkinsä leikin tiimellyksessä. Tyttö katsoi inhoten leninkiinsä ilmestyneitä harmaita läikkiä. “Yh. Minua ei ainakaan huvita leikkiä kauemmin täällä. Olen jo nyt siivottoman porsaan näköinen.”

Hän pyyhälsi harmistuneena matkoihinsa. Juliette ja Marie nopeuttivat askeliaan ennättääkseen hänen mukaansa. “Satine! Satine, odota! Me halutaan tulla sinun mukaan!” tytöt kailottivat.

Henri siirteli epävarmana painoaan jalalta toiselle. “Lähdetäänkö mekin alas?”

“Ei vielä”, Dominique sanoi kuin Yvesin kiusaksi. “Minä haluan jatkaa.”

Dominiquen takia he joutuivat jatkamaan kuurupiiloa ties kuinka monen erän ajan. Yves päätyi kolmannen kerran etsijäksi, hänen mielestään jo yksi kerta oli ollut liikaa. Leikkijöiden määrän supistaminen ei tehnyt etsimisestä yhtään mielekkäämpää, vaan entistä hankalampaa. Hän oli juuri kävelemässä veljiensä kanssa eräiden matka-arkkujen välistä Alphonsen ja Henrin löydyttyä, kun yhden matka-arkun kansi ponnahti ylös valkoisen, lakanan verhoaman hahmon nostaessa sitä. “HUUUUU! Vapiskaa, kuolevaiset!” valkoinen hahmo sanoi ontolla äänellä.

Veljesten niskakarvat nousivat pystyyn. “APUA K-KUMMITUS!” Henri ja Alphonse kiljuivat yhteen ääneen. Kolme veljestä olivat kompastua väistellessään ullakolle tuotuja huonekaluja. Alphonse ja Henri pinkaisivat narisevaan portaikkoon, mutta Yves pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Kaikissa vanhoissa linnoissa ja kartanoissa sanottiin kummittelevan, mutta mistä lähtien huhupuheita ja vanhojen tomppeleiden höpsötyksiä oli pidetty absoluuttisena totuutena? Yves päätti käyttäytyä veljiään rohkeammin lähtemällä vilkaisemaan Chereden linnan levotonta ‘kummitusta’ uudemman kerran, ellei se ollut päättänyt lähteä tiehensä. Tummahiuksinen poika hiipi takaisin ‘aaveen’ luo haluamatta antaa itseään ilmi rymistelemällä äänekkäästi. Ummehtuneessa ilmassa kaikuva nauru paljasti haamun Dominiqueksi jo ennen kuin tämä kiskaisi koinsyömän lakanan yltään.

“Menivätpä halpaan”, Dominique naurahti itsekseen aikoen nousta lakanoita sisältävästä matka-arkusta.

Yves aikoi ensin läimäyttää hänen ylhäisyytensä Chereden markiisin hemmoteltua ja itseään täynnä olevaa perijää, lyödä tältä silmän mustaksi tai huulen halki. Dominique kantelisi varmasti vanhemmilleen, joten nuo onnellisten tähtien alle syntyneet hienostelijat kieltäisivät luultavasti häntä tulemasta vähään aikaan linnaan haukuttuaan hänet kelvottomaksi kakaraksi isän ja äidin kuullen. “En saata ymmärtää miksi olette ottaneet tuon sivistämättömän mullikan perheeseenne, vaikka teillä on ilmankin enemmän lapsia kuin varallisuutenne sallii, serkku hyvä”, Chereden markiisi olisi voinut ivata. Pirullisen määrätietoinen hymy ilmestyi Yvesin huulille. Dominiquen lyöminen olisi liian laimeaa. Hän halusi tehdä jotain sellaista, joka olisi pyyhkäisevä pienimmänkin ylimielisyyden heijastuman markiisin ja markiisittaren sekä nyrpeän aurinkoprinsessan kasvoilta.

Hänen ei täytynyt tehdä muuta kuin sulkea Dominique matka-arkkuun. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa pakahtua nauruun Dominiquen takoessa arkun kantta nyrkeillään. “Sait mitä ansaitsit, aatelispenikka”, Yves ilkkui kolkkoa ja vierasta äänensävyä tapaillen. “Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin.” Tummahiuksinen poika lähti hiipimään toisen portaikon suuntaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.


***

Matka-arkun kansi pysyi kiinni, koska joku kolkkoääninen oli lukinnut hänet suureen kirstuun. Kannen kolahdus ja ruosteisen salvan napsahdus olivat piinaaviksi muuttuneita arkipäiväisyyden ääniä. Dominique ei kyennyt kampeamaan kantta auki, sillä matka-arkussa ei ollut ainuttakaan kampeamiseen tarvittavaa rautatankoa, jonka olisi voinut työntää kannen ja reunan väliin. Silti salpa olisi voinut vanhuudestaan huolimatta osoittautua pitäväksi ja vangitsevaksi. Tuskin aikuinenkaan olisi pystynyt pääsemään omin avuin vapauteen.

Kannen takomisella sai ainoastaan rystysensä verille, toivottomalla huutamisella äänensä käheäksi ja kurkkunsa kipeäksi. Matka-arkku oli niin tiivis, että suurin osa ullakolle kantautuvista äänistä kuului hyvin vaimeina, joten hänen huutonsa tulisi kuulostamaan hiljaiselta ja epämääräiseltä kimitykseltä. Huuto ei ikinä kantautuisi alempiin kerroksiin.

Epätoivo ja hysteria alkoivat vallata pojan mieltä pelastumisen alkaessa vaikuttaa yhä epätoivoisemmalta - samalta kuin olisi odottanut ihmettä. Mitä pahaa hän oli muka tehnyt ansaitakseen jotain näin kamalaa? Ehkä hän ei ollut kullanruskeista hiuksistaan ja herkistä piirteistään huolimatta mikään enkelipoika, ei sentään pikkupirukaan. Vanhemmat, kotiopettajatar ja Nounou eivät olleet moittineet häntä erityisen oikukkaaksi ja tottelemattomaksi. Toki häntä oli joskus läimäytetty poskelle tai nipistetty jonkun yksittäisen pikkurikkeen tai tulevalle markiisille sopimattoman käytöksen takia. Varmaan kaikille lapsille jaettiin korvapuusteja riippumatta siitä oliko heidän isänsä markiisi vai työmies.

Kolkolla äänellä lausutut sanat soivat Dominiquen päässä. Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin. Tiivis matka-arkku pitäisi hänen hitaasti mätänevästä ruumiistaan lähtevän kuvottavan löyhkän sisällään, eikä kukaan tulisi kurkistaneeksi arkkuun kummastellessaan ummehtuneeseen ilmaan sekoittuvaa lahoamisen lemua… Yksikään rukous ei tullut hänen mieleensä, ja käsien ristiminen tuntui kaikkea muuta kuin järjelliseltä. “Jumalaa ei ole eikä koskaan ole ollut olemassa, Dominique”, isä oli sanonut useaan otteeseen. “Uskonto on vain keksitty, jotta ahneuden ja oman tekopyhyytensä sokaisemat fariseukset voisivat kontrolloida ihmisiä ikuisen kadotuksen uhalla ja muulla soovalla.”

Suunnilleen puolitoista tuntia sitten Satine oli rynnännyt ullakolta leninki likaantuneella Juliette ja Marie vanavedessään…

Heidän nelihenkinen perheensä oli kokoontunut ennen sukulaisten tuloa tapansa mukaan soittamaan cembaloa. Jokainen oli saanut soittaa vuorollaan haluamansa kappaleen muiden ollessa yleisönä aivan kuin musiikkihuoneessaan olisi järjestetty pienimuotoinen konsertti. Vanhemmat olivat tälläkin kertaa kiitelleet ihmetellen hänen suoritustaan ja sanoneet hänen ehtymättömän luovuutensa vetävän vertoja musiikin suurten nimien soitolle. Dominique ei tiennyt mikä sai hänet tuomaan tunnettuihin kappaleisiin jotain omaa tai miten hänen norsunluisilla koskettimilla kiitävät kätensä onnistuivat luomaan omia sävellyksiä. Päässä muotoutuvat melodiat vain halusivat tulla soitetuksi. Isän, hänen ihailemansa esikuvan kiitos kannusti häntä entistä parempiin suorituksiin.

Isä oli toisinaan etäinen ja joidenkin seikkojen suhteen tiukka, mutta hänessä oli niin paljon kiehtovia ominaisuuksia, ettei isää voinut olla ihailematta. Donatien de Moralle kykeni säilyttämään ylevyytensä jopa itseään ylhäisempien ja mahtavampien ylhäisaatelisten seurassa ja houkuttelemaan kaikenlaisia naisia luomaan suuntaansa kaipaavia, toiveikkaita katseita. Välinpitämättömyys ja omahyväisyys eivät vähentäneet magnetismia. Ja äiti oli yksinkertaisesti kyllin kaunis maanpäälliseksi Afroditeksi astellessaan Chereden markiisin käsipuolessa niiden talojen puutarhoissa, jotka Dominique tulisi aikanaan perimään. Hän ei halunnut erota kaksoissisarestaan tukehtumalla kuoliaaksi, sillä hänen ja Satinen välillä vallitseva ainutlaatuinen yhteys korvasi sen, ettei hänellä ollut veljeä.

Poika tunsi tukehtuvansa arkun sisällä, eikä kirstu auennut vieläkään. Yrittäessään huutaa hän huomasi menettävänsä puhe- ja liikuntakykynsä. Hän makasi käärinliinamaisiin lakanoihin sotkeentuneena itkien avuttomuuttaan. Hontelo hämähäkki tepasteli hänen kapealla nenänvarrellaan punomassa tahmeita seittiverkkojaan.


***

Aikuiset olivat pelaamassa korttia punaisessa salongissa. Markiisi ja markiisitar alkoivat olla lopen kyllästyneitä heidän vieraanvaraisuuttaan hyödyntäviin sukulaisiinsa ja näiden lapsiin, vaikka katraasta olikin seuraa kaksosille. He harkitsivat lähtevänsä takaisin Pariisiin tai järjestävänsä tanssiaiset nähdäkseen hieman salonkikelpoisempia ihmisiä. Salonkiin rynnänneet lapset saivat markiisin nostamaan toista kulmakarvaansa. Satine ei näyttänyt paljonkaan sukulaisiaan edustavammalta likaantuneessa leningissään, vaikka tyttö oli tavallisesti moitteettoman puhdas ja nukkemainen. Donatien olisi halunnut läimäyttää tytärtään kaikkien nähden ja käskeä varomaan vaatteitaan, ellei Satine olisi näyttänyt niin huolestuneelta.

“Niin, ma chérie?” markiisi tiedusteli viileästi.

“Me ei löydetä - anteeksi…”, tyttö sanoi koettaen puhua oikeaoppisemmin. “Me emme löydä Dominiqueta mistään.” Hän viittasi de Morallen sisaruksiin.

“Todellako?” Donatien kohdisti vuorotellen viileyttä huokuvan katseensa pikkuserkkunsa viiteen lapseen. “Kuinka se on mahdollista? Eikö kukaan muka tiedä?”

“Ei sen jälkeen kun lähdettiin ullakolta, herra markiisi”, pikku Alphonse kimitti sisarustensa nyökytellessä. Jurottavan Yvesin päivettyneillä kasvoilla kipaisevassa hymyssä oli uhittelevaa röyhkeyttä, mutta se katosi ennen aikojaan.

“Luulisi että Dominique olisi tullut aikoja sitten alas… Eihän kukaan viivy ullakolla kauan yksin”, Satine sanoi hiljaa alkaen kävellä pientä ympyrää salongin marmoritakan edustalla kuin ansaan joutunut villieläin. Hän pysähtyi vasta sitten kun monsieur de Cherede käski häntä asettumaan. Toruvat sanat juuttuivat aatelismiehen kurkkuun hänen huomatessaan hemmotellun pikkuprinsessansa valahtavan kalmankalpeaksi tämän tuijottaessa hameenhelmansa alta pilkottavia kengänkärkiään.

Satinen katkonainen puhe oli varmaa aivan kuin hän olisi saanut näyn. “Dominique on yksin ja peloissaan… jossain pimeässä. Hänestä tuntuu, että hän tukehtuisi kuoliaaksi…”

“Oletko varma?” madame de Cherede kysyi haluamatta uskoa tytärtään. Pelikortit lipesivät pöydälle.

“Minä vannon, mama! Vannon vaikka käsi raamatulla, vaikka Jumalaa ei ole eikä tule koskaan olemaan.”

Kiharahiuksinen tyttö otti muutaman juoksuaskeleen, mutta markiisi laski kätensä hänen kapealle olkapäälleen. “Tule, prinsessani. Lähdetään etsimään veljeäsi.” Isä ja tytär kävelivät yhdessä pitkien käytävien ohi markiisittaren seuratessa heitä sinne minne Satinen vaisto johdatti. He nousivat ullakolle. Jostain päin ullakkoa kantautui lohdutonta ja hiljaista lapsen itkua, masentavampaa kuin helvettiin syöstyjen kadotettujen sielujen vaikerrus.

“Se tulee täältä!” Satine huudahti irrottautuessaan isästään ja alkoi juosta ääntä kohti vanhempiensa harppoessa hänen jäljessään. Pieni tyttö kaatui kasvoilleen vanhan matka-arkun eteen, jonka sisältä itku kuului.

“Dominique?” Matka-arkusta ei kuulunut ainuttakaan ymmärrettävää sanaa, vain pelkkää raastavaa nyyhkytystä. Markiisitar auttoi tytärtään nousemaan seisomaan. Markiisi avasi arkun salvan, nosti raskasta kantta sydän pamppaillen paljastaen tunkkaisiin lakanoihin sotkeentuneen hämähäkin seitin tahraaman enkelimäisen pojan. Hän puri huultaan. Dominique olisi voinut löytyä kirstun pohjalta täysin hengettömänä, pelkkänä viilenevänä kuorena, jonka sielu oli haihtunut pikimustaan tyhjyyteen. Kurja kuolema ei ollut miniatyyrivaltakunnan ruhtinaan poikaa varten… Vaikka häntä ja Virginietä paheksuttiin, kukaan ei kiistänyt sitä etteivätkö perheenjäsenet olisi välittäneet toisistaan. “Markiisi de Cherede rakastaa vain perhettään ja naiskauneutta”, sanottiin.

Markiisitar kirkaisi hermostuneesti nähdessään hämähäkin kipittävän poikansa käsivartta pitkin.

“Shh, rakkaani”, markiisi rauhoitteli. Donatien de Moralle nosti varovasti perijänsä matka-arkusta. Shokissa oleva poika tärisi kauttaaltaan isänsä käsivarsilla. “Isä”, Dominiquen onnistui sopertaa sinertäviksi muuttuneiden huultensa välistä.

Donatien silitti niskaan sidottuja kiharoita. “Nyt olet turvassa.”

“P-pelkäsin tukehtuvani kuoliaaksi. Pelkäsin e-etten näkisi, s-sinua, äitiä ja Satinea enää koskaan…” Poika itki markiisin olkapäätä vasten koko sen ajan, jona häntä kannettiin huoneeseensa. Hän vaikeni hetkeksi palvelustytön auttaessa häntä riisuutumaan, pukeutumaan yöpaitaan ja asettumaan laventelintuoksuisten lakanoiden väliin. Lapsi makasi sikiöasentoon käpertyneenä katosvuoteella. Kukaan ei saanut häntä rauhoittumaan - ei edes Satine kuumine kaakaoineen ja pikkuleipineen.

Kylän lääkäri kutsuttiin Chereden linnaan katsomaan Dominiqueta. Tuon keski-ikäisen miekkosen mukaan Dominiquessa ei ollut mitään fyysistä vikaa. Lepo ja rauhoittava lääkejuoma auttaisivat pojan pahimman järkytyksen yli, ja kauhea kokemus olisi ennen pitkää pelkkä muisto. Tohtori jätti yöpöydälle pienen pullollisen rauhoittavaa lääkejuomaa pojalle annettavaksi. Poika kohottautui istumaan kuullessaan vanhempiensa puhuttelevan häntä ja kulautti tarjotun lääkkeen mekaanisesti kurkustaan alas.

Uupunut Dominique itki itsensä levottomaan lääkeuneen. Hän oli pelastunut varmalta tukehtumiselta nähdäkseen toistuvia ja riivaavia painajaisia, jotka eivät tulisi koskaan suomaan hänelle rauhallista unta.


***


Lightning strikes, once again,
I'm all alone, it feels like the end
He walks with me, while I sleep,
it's like heart attack on a one way street

Can't sleep tonight
'cause i, gotta run, gotta hide

Nightmare, running from this nightmare,
I turn around, but there's no one there
And I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare

One way out, not this time,
 I've seen you before, inside my mind
My heart beats faster with every step,
I'm not afraid of you, you haven't gotten me yet

Can't sleep tonight
'cause, I gotta run, I gotta hide

Nightmare, running from this nightmare,
 I turn around, but there's no one there
And, I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare

(Nighmare by Tuesday Knight)

Kirjaesittely: Georgette Heyr - Paholainen rakastuu (The Devil's Cub)

Paholainen rakastuu sijoittuu 1700-luvulle ajalle ennen Ranskan suurta vallankumousta kuten Onnen velka. Tavallaan tätä kirjaa voisi pitää Onnen velan jatkona, sillä se kertoo Paholaisen pennuksi kutsutun Vidalin markiisin vanhempien Léonien ja Avonin herttuan Justinin rakkaustarinan. Avonin herttuan sisaren lady Fannyn mielestä Vidalin markiisi on ihan hirveä poika. Menipä hän minne tahansa, niin hän saa aina kuulla pojan tekosista. Eikä ikinä mistään hyvistä tekosista! Lady Fannylla ei olisi mitään sitä vastaan että veljenpoika ampuu jonkun maantierosvon kuten kirjan alussa. Mutta kun veljenpoika jätti kuolleen ruumiin tielle lojumaan. Kohta ihmiset varmaan juoruavat markiisin olevan jumalattoman verenhimoinen tai jotakin muuta yhtä epämiellyttävää. Tietysti se on totta, mutta hänestä ei tunnu mukavalta kun koko maailma toitottaa sitä. Lady pitää kovasti kälystään Avonin herttuattaresta, mutta on epäsopivaa että herttuatar vain sanoo nauraen hänen tuhman Domiquensa olevan hirveän ajattelematon.

Lady Fannyn vanhan ystävä Hugh Davenant pitää totuutena että Dominic muistuttaa kovasti isäänsä herttuaa. Lady ei ole samaa mieltä eikä hyväksy veljensä panettulua. Avonhan on käyttäytynyt suorastaan mallikelpoisesti mentyään naimisiin Léonien kanssa. Veli ei ollut sentään ikinä sellainen paholainen kuin poikansa. Dominicia ei kutsuta aiheetta paholaisen pennuksi, mutta se ei kyllä johdu siitä että hän on Avonin herttuan poika – vaan nuorukaisen tekosista. Nuoren Folliotin surmaaminen kaksintaistelussa oli hyvin ikävä tempaus. Eikä siinä kaikki. Vidal pelaa uhkapeliä korkeilla panoksilla, joskin hän on siinä suhteessa aito Alastair. Hän ryyppää liikaa ja muhinoi opperan kuorotyttöjen kanssa. Veli oli edes kaikkine vikoineen aina herrasmies, mutta samaa ei ei voi sanoa Vidalista. Mikäli Dominic olisi hänen poikansa, hän pitäisi paljon kovempaa kuria kuin herttuatar Léonie!

Lukunäyte sivulta 20:

Lady Fanny miltei polki jalaa. ”Sinähän olet aivan yhtä mahdoton kuin kelvoton poikasi!” hän huusi. ”Ihmiset sanovat Dominicia paholaisen pennuksi ja panevat hänen hurjuutensa kokonaan Avon-paran syyksi, mutta minusta hän kyllä muistuttaa enemmänkin äitiään.”

Léonie ilahtui. ”Sepä hauska kuulla!” hän sanoi. ”Oletko tosiaankin sitä mieltä?”

Ovi avautui ennen kuin lady Fanny ehti vastata. Hänen ei tarvinnut kääntyä katsomaan, kuka tulija oli, sillä Léonien ilme paljasti sen.

Pehmeä ääni sanoi lady Fannyn takaa: ”Kas vain, rakas Fannykin on täällä valittamassa poikani pahatapaisuutta, mikä oikein ymmärrän.”

”Dominique on ampunut jonkun maantierosvon, herra”, Léonie ilmoitti ennen kuin Fanny ehti sanoa mitään.

Hänen ylhäisyytensä Avonin herttua asteli verkkaisesti takan luo ja ojensi kätensä kohti tulta. Hän oli edelleenkin erittäin hyväryhtinen, ja vain kasvojen rypyt paljastivat hänen ikänsä. ”Sehän oli kauniisti tehty”, hän sanoi ja hänen äänensä oli pilkallinen.

”Ja jätti ruumiin tielle mätänemään!” lady Fanny tuhahti kiivaasti.

Hänen ylhäisyytensä kohautti kulmiaan. ”Ymmärrän kyllä suuttumuksesi, kultaseni. Se oli epäsiisti loppu.”

”Eihän toki, herra!” Léonie totesi asiallisesti. ”Mitäpä hyötyä ruumiista olisi.”

”Miten sinä voit pysyä aina yhtä tunteettomana?” Fanny tivasi. ”Sinähän puhut aivan kuin Vidal itse. Hän totesi vain, ettei hän voinut tuoda ruumista kutsuille. Niin, Avon, se oli tosiaankin ainoa puolustus, jolla hän kuittasi epäinhimillisen käyttäytymisensä.”

”En tiennytkään, että Vidalilla on niin paljon säädyllisyydentajua”, hänen ylhäisyytensä huomautti ja kävi istumaan. ”Mutta et kai sinä tullut tänne pelkästään Vidalin hurjastelusta valittamaan?”

Vidalin markiisille tulee riitaa eräässä peliluolassa aikamoisessa tuiterissa olevan herra Quarlesin kanssa, kun he pelaavat noppaa. Hän haastaa herra Quarlesin kaksintaisteluun ja haavoittaa tätä vakavasti. Avonin herttua raivostuu saatuaan kuulla peliluolan välikohtauksesta. Hän käskee poikansa poistumaan vähäksi aikaa maasta. Tällä kertaa ikävyyksiltä ei voida välttyä, sillä tällaista on sattunut jo liian usein Vidalin kohdalla. Markiisin ei auta kuin totella, mutta hän menee teatteriin tapaamaan Sophia Challoner-nimistä neitoa. Vasta kahdeksantoistavuotiaan Sophian ulkonäöstä on vaikea löytää moitteen sijaa. Hänellä on ruiskukansiniset silmät, siro pieni nenä ja pehmeä ihastuttava suu. Hänen hiuksensa ovat kullankeltaiset ja ihonsa pehmeä kuin ruusunlehti. Neitosella on Mary-niminen isosisko. Mary ei ole yhtään hullumman näköinen kauniine harmaine silmineen ja kauniine profiileineen, joskin hän näyttää jokseenkin mitäänsanomattomalta ilmestykseltä pikkusiskonsa rinnalla. Kuitenkin hän on paljon järkevämpi ja asiallisempi kuin Sophia, jolle kirjeen kirjoittaminenkin on työlästä puuhaa. Markiisi pyytää Sophiaa karkaamaan kanssaan Pariisiin, muttei todellakaan avioituakseen kauniin hupakon kanssa, vaan hän haluaa Sophian rakastajattarekseen. Sophia suostuu aika helposti karkaamaan markiisin kanssa, tuntuvathan markiisin lupailemat tulevaisuuden näkymät houkuttelevilta eikä hän ole edes erityisen kiinnostunut avioliitosta, kunhan hän vai pääsisi Pariisiin.

Markiisi lähettää palvelijansa lähettämään kirjeen Challonereille, jonka kamarineito ottaa vastaan. Kirje on osoitettu neiti Challonerille erittelemättä kummalle neideistä, tosin kamarineito taitaa käsittää sen olevan tarkoitettu nuoremmalle neidille, mutta hän sanoo sen olevan Mary-neidille. Kamarineidosta ei ole oikein että vain Sophia-neidillä on ihailijoita laumoittain, vaikka Mary-neiti on paljon mukavampi ja miellyttävämpi. Vidalin markiisi kertoo mistä ja monelta hän tulee hakemaan Sophian. Mary haluaa tehdä tehokkaasti lopun paheksuttavan markiisin ihastuksesta Sophiaan. Olisi yhdentekevää mitä Vidalin markiisi ajattelisi hänestä eikä silläkään olisi väliä vaikka pikkusisko luultavasti raivostuisi mittavasti. Vihatkoon Sophia ennemmin häntä kuin pilatkoon elämänsä. Mary lähtee naamioituna ja viitan huppu ylös nostettuna tapaamispaikalle, jossa on nelivalikon vetämät vaunut odottamassa häntä. Kun Mary laskee hupun alas ja ottaa naamion pois Dominic ei ole suuresti pettynyt. Hän kehuu ettei Mary ole yhtään hullumman näköinen ja ottaa väkisin hänet mukaansa Ranskaan.

Kirjaesittely: Georgette Heyer - Onnen velka (These Old Shades)

1700-luvulla elävää Justin Alastairia, Avonin herttuaa kutsutaan Saatanaksi. Hän otaksuu maineensa menneen lopullisesti ja myöntää ettei suinkaan ole ollut kunniaksi suvulleen. Siispä kai hän on ansainnut lempinimen Saatana. Hän on ollut jopa ylpeä nimestä. Koskaan hän ei ole ollut uskollinen yhdellekään naiselle ja on sekaantunut useisiin lukuisiin likaisiin häväistysjuttuihin. Hän on nyt rikas, mutta nuoruudessaan hän tuhlasi koko omaisuutensa ja voitti nykyisen omaisuutensa uhkapelissä.

Hänen armonsa herttua on oleskellut suunnilleen kaksi kuukautta Pariisissa kävellessään eräällä Pariisin sivukadulla. On suorastaan uhkarohkeaa kuljeskella jalokivillä koreillen yksin autioilla kaduilla tuohon vuorokauden aikaan – etenkin kun hänen pukumiekkansa on viitan alla, piilossa, josta se on vaikea vetää nopeasti esiin. Yhtäkkiä sivukujan varjoista syöksyy hento hahmo, joka kertoo olevansa pakomatkalla, pakenevansa veljeään. Samantien pojan ilkeä isoveli tulee paikalle sättimään veljeään. Hän on muka huolehtinut esimerkillisesti pikkuveljestään eikä ole saanut koskaan kiitosta ”hyvyydestään”. Pikkuveli on oikea kiero kiusankappale, jonka puheita ei kannata uskoa. Herttua tarjoutuu ostamaan/ ottamaan peräti ihan ilmaiseksi pojan hovipojakseen. Siinä vaiheessa vanhempi veli väittääkin kiusankappaleen olevan ahkera poika, josta on hänelle paljon apua. Hän valehtelee olevansa kiintynytkin poikaan. Herttua tarjoutuu maksamaan yhden kultarahan, mutta se ei riitä hyypiölle. Herttua ei suostu maksamaan enempää, vaan lähtee jatkamaan matkaansa. Poika juoksee hänen peräänsä hädissään ja tarttuu hänen käsivarteensa. ”Ottakaa minut mukaanne, teidän ylhäisyytenne!” nuorukainen anelee. ”Minä lupaan palvella teitä hyvin.” Herttua pysähtyy ja irrottaa timanttineulan solmiostaan, vaikka miettii ääneen onko tekemässä typerästi. Timanttineula onkin riittävä maksu miehelle.

Seuraavana päivänä herttua haluaa oppia tuntemaan paremmin uuden hovipoikansa ja esittää hänelle muutamia kysymyksiä. Hän on nimeltään Léon Bonnard. Poika ei tiedä missä on syntynyt, muttei luullakseen ainakaan Anjoussa, jonne hän muutti perheineen ollessaan aivan pieni. Bonnardeilla oli maatalo Bassincourtissa. He asuivat siellä, kunnes isä ja äiti Bonnard kuolivat ruttoon. Silloin kaksitoistavuotias Léon joutui paikallisen pastorin hoteisiin ja isoveli Jean kaksikymmentävuotias. Juuri pastorin luona hän oppi puhumaan kuin herrasmies, myös isäntänsä äidinkieltä englantia. Sen lisäksi pastori opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan sekä opetti hänelle myös hiukan latinaa. Avonin herttuasta on hyvin outoa että maanviljelijän poika sai noin hyvän kasvatuksen. Siihen Léon ei osaa vastata muuta kuin, että oli kaikkien lemmikki. Äiti Bonnard ei antanut ikinä hänen raataa maatöissä, joten mahdollisesti Jean vihaa häntä siksi. Bonnardien kuoltua Jean möi maatilan ja haki veljensä pois pastorin luota, vaikka kirkonmies olisi halunnut pitää hänet luotaan. Jean toi hänet Pariisiin ilmaiseksi työvoimaksi ostamaansa majatalon. Jonkun ajan kuluttua veli avioitui, jolloin Léonilla alkoi mennä vielä huonommin, alkoihan käly vihata häntä.

Hovipoikana Léonin päivät kuluvat nopeasti, koska hänelle tapahtuu päivittäin jotain jännittävää. Hän ei ole koskaan eläessään nähnyt mitään sellaista aiemmin, niinpä kaikki uudet asiat saavat hänen päänsä pyörälleen. Pariisin hienosto tuntuu tottuvan näkemään hovipoika Léonin Avonin herttuan seurassa, ennen kuin poika tottui uuteen elämänsä. Jonkun ajan kuluttua häntä lakattiin tuijottamasta hänen ollessaan isäntä seurassa, mutta kesti jonkun aikaa ennen kuin Léon lakkasi vilkuilemasta ympärilleen hämmentyneenä ja säikähtäneenä. Herttuan palveluskunnan hämmästykseksi Léon ei lakkaa palvomasta herraansa. Kun yksi lakeijoista erehtyy avautumaan kaunaisena herttuasta palveluskunnan kuullen, hovipoika nostaa suutuksissaan nyrkit pystyyn.

Mitään Léon Bonnardia ei ole koskaan ollut olemassakaan, vaan sen sijaan Léonie. Herttua on tiennyt alusta asti tämän olevan tyttö. Hän ottaa Léonin holhotikseen ja vie viehättävän neidon Englantiin siksi aikaa sisarensa Fannyn hoiviin, että löytää jonkun sopivan naisen holhottinsa esiliinaksi. Eihän Léonie voi holhottina asua Avonin herttuan kanssa saman katon alla ilman esiliinaa! Lady Fannyn tehtävänä on hankkia Léonielle hienon neidin puvusto ja opettaa hänet käyttäytymään hienostuneesti. Léonie ei haluaisi olla mikään hieno neiti vaan olla Léon, mutta herttua osaa käsitellä oikukasta tyttöä. Ei kai Léonie halua hänen lähettävän tätä kokonaan pois? Léonie opettelee olemaan taas tytty seitsemän vuotta pojan vaatteissa kuljeskeltuaan ollakseen mieliksi hänelle, tehdäkseen hänet ylpeäksi.

Lukunäyte sivulta 208 sivulle 209:

--”Katsokaa minua!” hän sanoi moittivasti.

Miehet kääntyivät oitis Léonien äänen kuullessaan, kun hän seisoi portaikossa kynttilän molemmin puolin, täysin valkoisessa asussaan, kaksi valkoista ruusua pukunsa somisteena ja ruusukimppu kädessään. Vain hänen silmänsä olivat syvän, säteilevän siniset, ja hänen kirsikanpunainen suunsa oli hivenen raollaan ja posket punoittivat.

”Mikä kaunotar!” Rupert henkäisi. ”Luojan tähden, mikä kaunotar!”

Herttua meni portaikon alapäähän ja ojensi kätensä.

”Tule, kaunokaiseni.”

Léonie tuli juoksujalkaa herttuan luo, joka kumartui suutelemaan hänen kättään. Léonien kasvot punehtuivat entisestään ja hän niiasi.

”Olenko minä mielestänne sievä, herra? Tämä kaikki on lady Fannyn aikaansaannosta, herra, ja hän antoi minulle tämän neulan, ja Rupert antoi minulle viuhkan. Herra Davenant lähetti minulle kukat ja herra Marling tämän kauniin sormuksen!” Léonie liiteli miesten luo, jotka eivät pystyneet irrottamaan katsettaan hänestä. ”Monet kiitokset teille kaikille! Sinä näytät oikein komealta tänä iltana, Rupert! En ole koskaan ennen nähnyt sinua noin siistinä – ja komeana!”

Lady Fanny laskeutui portaat alas.

”No, Justin, onnistuinko minä?”

”Olet ylittänyt itsesi, kultaseni.” Herttua katseli sisartaan. ”Eikä sinunkaan asussasi ole valittamista.”

Léonie ei ole pelkkä talonpoikaistyttö, vaan hän näyttelee seurapiireissä osaansa – tietenkin sitä tietämättä – Avonin herttuan laatimassa kostosuunnitelmassa. Justin on odottanut vuosikausia, kaksikymmentä vuotta saavansa kostaa vanhalle viholliselleen.

Euforian arvoinen - novelli 1700-luvulta, K-11

Author: Lavinia

Beta: Ciffie

Rating: K-11

Genres: historiallinen draama, one-shot

Kirjoitettu: 2010

Disclaimer: Minun, minun.

Summary: Swanfieldin herttuatar oli harvoja euforian arvoisia naisia.

A/N: Finfanfunin Aikakausi -haaste, 1700-luvun Englanti

”Aivan järkyttävän näköistä seutua”, nuori nainen nurkui vilkuillessaan kiiltävien vuokravaunujen ikkunasta näkyviä huonokuntoisia asuinrakennuksia ja ahtailla kaduilla kuljeskelevia resuisia ihmisiä. ”Onko madame la duchesse aivan varma - aivan varma että haluaa tulla juuri tänne?”

Madame la duchesseksi puhuteltu vallasnainen taputteli hajamielisesti vatsanseutuaan. ”Sietäisit saada ympäri korvia, Jeanne”, madame tuhahti, ”sillä herrasväen asiat eivät kuulu millään muotoa palvelusväelle. Minulla on omat syyni hankkiutua tästä turhasta sikiöstä eroon.”

”Tietääkseni aviomiehenne lapsesta”, kamarineito Jeanne huomautti.

”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta synnyttää lasta sen enempää aviomiehelleni kuin muille. Ah, taidammekin olla perillä. Käypä sanomassa ajurille, että odottaa meitä sen aikaa, kun sen ämmän luona menee.”

”Vuokravaunuilla vielä!” Jeanne nurkui lähinnä itsekseen. ”Tällaisissa epämukavasti jousitetuissa vuokravaunuissa, joissa on kyyditetty kaikenlaisia tallukoita ja moukkia. Mitä isä-vainajannekin sanoisi? Mon dieu…” Kamarineito kapusi kuitenkin ripeästi vaunuista.

Herttuatar ja hänen palvelijattarensa ylittivät pian mukalakivetyn, saastan peittämän kadun helmojaan kannatellen. Huteron näköinen kolmikerroksinen hökkeli kohosi vaaleana heidän edessään. Herttuatar nyökkäsi huomaamattomasti ennen kuin he menivät sisälle. Hän alkoi nousta kapeaa portaikkoa, kunnes saapui kolmanteen kerrokseen. ”Missä sinä kuhnailet, Jeanne?” hän tivasi käskevään sävyyn.

”Tässähän minä, madame la duchesse”, Jeanne vastasi portaiden yläpäästä.

”Yhym.” Nuori herttuatar koputti kuuluvasti kolmannen kerroksen perimmäistä ovea. Pian ovi avattiin, ja hyvin lyhyt nainen seisoi lihavine ruhoineen ovenpielten kehystämänä. Koominen ilmestys muistutti jonkun verran turpeaa emakkoa pienine siansilmineen, punakoine kasvoineen ja kärsämäisine pystynenineen. Ohuina ja ennen aikojaan harmaantuneina hapsottavat haivenet oli kietaistu päälaelle pienelle ja sotkuiselle sykerölle.

”P-peremmälle vaan r-rouva”, nainen änkytti, jolloin kamarineito tirskahti alentuvasti.

Swanfieldin herttuatar purjehti ylväästi pimeään ja niukasti kalustettuun huoneeseen, jonka puupinnat olivat enimmäkseen ohuen pölykerroksen vaaleuden peitossa. Takkuturkkinen kissan rääpäle oli linnoittunut savuttavan takan edustalle pesemään kaikenkirjavaa turkkiaan. Herttuatar kaivoi pullean rahakukkaron esiin ja löysäsi sen nyörejä. Kilinä houkutteli sikiönlähdettäjän vaappumaan lähemmäs herttuatarta ja ojentamaan paksusormista kättään kolikkokukkaron suuntaan. ”Siinä pitäisi olla normaalia taksaasi enemmän”, herttuatar ilmoitti ranskalaisittain murtaen.

”Juu-u, juu”, sikiönlähdettäjä mumisi hiljaa laskeskellessaan kultakolikoita. ”Enemmänkin.”

Madamen kaarevat kulmakarvat kohosivat, ja pienet sieraimet laajenivat inhosta ja halveksunnasta, jota hän ei ollut tuonut ajomatkan aikana yhtä vahvasti esiin kuin kamarineito. Vatsaa poltteli kuvottavasti, ja kitkerä oksennusta enteilevä sapekkuus oli noussut hänen kielelleen. Kirottu aamupahoinvointi, kirottu sikiö joka oli ehtinyt koetella hänen kärsivällisyyttään. Edessä oleva kipu ei saanut kavahtamaan tai pelkäämään, koska hetkellinen alavatsaa korventava tuska toisi jälleen kerran ainakin väliaikaisen vapahduksen.

”Minne minä voin asettua?”

Lyhyt etusormi osoitti moneen kertaan parsittua nojatuolia, jolle levitetty valkoinen pellavapyyhe. Herttuatar asettui tottuneesti tuolille; hän siirsi hamekerrokset tieltä, nosti koukistetut jalkansa edessä olevalle jakkaralle ja levitti laiskasti reitensä. Eukko saisi luvan pitää kiirettä, jotta hän pääsisi mahdollisimman nopeasti tästä tunkkaisesta rotankolosta.

***

Viikon kuluttua Satine Swanleigh (omaa sukua de Moralle) makasi puolipukeissa simpukanmuotoisella katosvuoteellaan kirjoittamassa kirjettään kaksoisveljelleen Chereden markiisille. Pronssinruskeat, luonnonraitojen elävöittämät hiukset oli käherretty piippaussaksilla, ja kiharoista oli taiteiltu pomadan, hiusvalkin ja hiussolkien avulla viimeisimmän ranskalaismuodin mukainen kampaus. Satinen soikeat kasvot olisivat olleet täydellisen kauniit ilman lumenvalkoisen puuterin ja silmäkulman lähelle kiinnitetyn kauneuspilkun viimeistelemää ehostustakin. Hänen kasvonpiirteensä olivat veistokselliset sekä harmoniset, ja mantelinmuotoiset turkoosisilmät olivat hyvin hypnoottisen suuret olematta liian isot herttuattaren kasvoihin. Satine näytti puolivalmiissa koreudessaan siltä kuin olisi odottanut rakastajaa. Niin ei kuitenkaan ollut.

”Tohtori Johnson on tullut, Teidän armonne”, Jeanne ilmoitti.

Hänen emäntänsä kiersi mustepullon korkin kiinni ja siirsi kirjoitustarvikkeet toiselle yöpöydälle. Hän nojautui äärimmäisen viehkeästi pulleita pieluksia vasten. ”Pyydä hänet sisään.”

”Kyllä, madame la duchesse.”

Eipä aikaakaan kun kamarineito ohjasi miellyttävän näköisen tohtorin emäntänsä ruusunpunaiseen makuuhuoneeseen. ”Hyvää päivää, Teidän armonne”, tohtori tervehti ranskaksi.

”Kas, tohtori”, Satine sanoi nyökäten.

Tohtori Johnson laski nahkaisen lääkärinlaukkunsa sijaamattomalle vuoteelle. ”Mikä teitä vaivaa?”

Herttuatar heilautti kyllästyneenä kättään. Hän ei ollut voinut kertoa juorujen ja skandaalin pelossa syytä lääkärin haetuttamiseen. ”Minulla on ollut vuotoa yhtäjaksoisesti parin viikon ajan.”

”Ei taida olla kyse normaalista kuukautisvuodosta?”

”Ei, ei.”

”Onko teillä muunlaisia oireita - kipuja tai kouristuksia?”

”Alussa viiltävää kipua alavatsassa ja runsasta vuotoa, joka ei ole vähennyttyäänkään tyrehtynyt kokonaan”, aatelisrouva vastasi.

”Minun täytynee tehdä teille sisätutkimus”, otsaansa rypistävä lääkäri totesi alkaessaan etsiä laukustaan tutkimukseen tarvittavia välineitä. ”Jos madame la duchesse sallii?”

”Siitä vaan; tehkää työnne”, Swanfieldin herttuatar virkkoi viileään, etäiseen äänensävyyn asettuessaan vuoteen reunalle koukkuun nostetut polvet levitettynä katsellen baldakiinia miltei suljettujen luomiensa raosta. Hän sävähti tuntiessaan tohtorin sujauttavan kylmän rautainstrumentin hänen sisälleen. Tutkimus ei nolostuttanut tai saanut häntä punastumaan, sillä Satine ei ollut mikään kainon hyveellinen pikkurouva, vaan kyltymätön lumoojatar, jolla oli yhtä paljon kokemusta miehistä kuin hänen kaksoisveljellään naisista. Kirvelevä kivun aistimus tärisytti hänen levitettyjä reisiään. ”Pardi!” hän sähähti voimatta kätkeä tuskaisuuttaan, sillä hän ei aavistanut tutkimuksen vievän oletettua vähemmän aikaa.

”Se olikin siinä”, herra Johnson ilmoitti, jolloin Satine laski helmansa alas.

”No? Mistä siinä oli kyse? Oliko se jotain vakavaa?”

”Teidän synnytyselimenne ovat jonkin verran tulehtuneet, joten tutkimuskin teki kipeää. Taidan tietää mikä on aiheuttanut tulehduksen, mutta olen niin tahdikas, etten sekaannu potilaideni yksityisasioihin.”

Jeanne älähti.

”Siinä teette oikein”, Satine sanoi painokkaasti.

”Ei siinä kaikki, Teidän armonne.”

”Kuinka niin, herra Johnson?”

”Vuoto tulee loppumaan ennen pitkää, mutta valitettavasti te ette voi enää tulla raskaaksi”, lääkäri ilmoitti.

”Voi herttuatar parkaa -”, Jeanne aloitti pahoitellen, mutta hänen emäntänsä vaiensi hänet pelkällä alentuvalla katseella.

Eipä ollut suurikaan menetys, Satine ajatteli huojennuksen valaessa raukeutta hänen hoikkaan, kuitenkin hyvin muodokkaaseen ruumiiseensa. Laiska hymy kohotti hänen suupieliään. Yksikään loismainen, etäiseksi jäävä olio ei enää paisuttaisi hänen uuman seutuaan muodottoman pulleaksi, joten hän saattaisi tästä lähtien heittäytyä seurauksettomiin lemmenleikkeihin täysin vapautuneesti. Viimeisin abortti oli vapauttanut hänet sitovimmasta kahleesta, jonka ei olisi pitänyt turmella hekumallisiin aistinautintoihin syntyneen naisen fyysistä täydellisyyttä. Hänen ei enää tarvinnut olla kateellinen veljensä kaltaisille viettelijöille, joiden nautintoa mitkään jälkiseuraamukset eivät laimentaneet. Swanfieldin herttuatar oli harvoja euforian arvoisia naisia.