Galaksinlaajuista dejarikkiä -ficci: prologi

Rating: K-15
Genres: drama ja AU
Pairings: muun muassa Padmé Amidala/ Anakin Skywalker/ OfC1 ja OfC2
Warnings: huumeiden käyttöä 

Summary: 

”Polvistu eteeni, oppilaani”, lordi Sidious käski.
Nuori nainen teki viipymättä kuten käskettiin. Hän laski katseensa kivilattiaan kunnioittavasti. Samassa Cozette tunsi Mestarinsa hoikat sormet takaraivoillaan, jolloin miehen ihon kylmyys lävisti jopa kaavun paksun materiaalin
”Tänään sinut nimetään”, Darth Sidious virkkoi.
Lopultakin! Cozette totesi ajatuksissaan malttamattomana. Olen odottanut oikeasti liian kauan nimeämisseremoniaani.

Sidiousilla oli kädessään hyvin vanha pergamentti, jonka itse Darth Bane oli kirjoittanut nimeämisseremoniaa varten. Sithimestari alkoi lukea muinaista sithikieltä. Cozette osasi muinaista sithikieltä itsekin varsin hyvin – suorastaan täydellisesti, koska hän oli sentään opiskellut sitä viisivuotiaasta lähtien.

Lysingurin kreivitär tunsi voiman virtaavan kiivaasti lävitseen kuunnellessaan Mestarinsa ääntä. Voima oli hänen ympärillään pinnoittamassa hänet pimeän puolensa mahdilla. Se tunkeutui hänen sieluunsa asti juurruttamassa häneen kaiken raa’an mahtinsa.

Hänen mestarinsa vaipui transsiin sopivan nimen löytämiseksi kuvastamaan oppilaansa sithipersoonaa, sitä todellista persoonaa. Sithimestarit eivät koskaan valinneet sithioppilaidensa nimiä omien mieltymystensä pohjalta, vaan se oikea nimi löytyi meditoimalla. Vähän aikaa meditoituaan Sidious tiesi, mikä oli oleva hänen tyttärensä sithinimi.

Disclaimer: Lucasfilm Ltd. LLC/ Disney omistavat Star Warsin. En kirjoita rahaa tienatakseni vaan omaksi ilokseni.

 Chewie ja Threepio pelaamassa Dejarikin holoversiota

 

Prologi

33 BBY Coruscantissa

Vaaleaverinen teinipoika yritti estää tyttöystäväänsä nousemasta leveästä vuoteesta kietomalla käsivartensa tämän ympärille. ”Cozette hei, porukat eivät ole tulossa ainakaan kahteen tuntiin kotiin”, hän nurkui ja hamuili huulillaan naisenalun kaulaa.

”Vähät minä sinun porukoistasi, Olfir”, Cozette tuhahti. ”Heidän läsnäolonsa ei ole aina estellyt meitä sekstailemasta tämän kokoisessa asunnossa. Tässä on kyse siitä että lähdemme isäni kanssa kolmen tunnin kuluttua Nabooseen. Minun pitää miettiä mitä pakkaan mukaan.”

”Onko teidän tyttöjen pakko tehdä pakkaamisesta noin vaikeaa ja hidasta? Sinullahan on kamarineito, se Marlé.” Olfir hyväili kevyesti tyttöystävänsä paljasta povea tavalla, joka yleensä sytytti nopeasti.

Kuitenkaan hyväilyt ja Olfirin sangen edustava ulkonäkö saati hänen viehätysvoimansa eivät tuntuneet tehoavan tällä kertaa Cozetteen. Olfir oli sentään yli satakahdeksankymmentäsenttinen, hänellä oli urheilullinen vartalo ja kaunispiirteiset kasvot. ”Lupasin isälle olevani hyvissä ajoin kotona”, hän totesi terävästi.

”Sinäpä olet melkoinen isän tyttö sitten”, poika pilkkasi naurahtaen.

Siinä vaiheessa Cozetten mitta oli täyttynyt. Hän katsahti poikaystäväänsä olkansa yli tavallisestikin pistävä katse entistäkin pistävämpänä. ”Nyt sinä ymmärrät että seksikiintiö on täyttynyt tältä päivältä ja päästät kiltisti minut siistiytymään”, hän käski viileästi.

Olfir ei enää väittänyt vastaan eikä yrittänyt enää viekoitella hyväilyillä. Se olisi ollut sula mahdottomuus, sillä Cozette Palpatine oli nuoresta iästään huolimatta erittäin väkevä Voiman käyttäjä. Tytön midikloriaanitaso oli pilvissä hämmentävällä lukemalla 19000! Tietenkin hänellä oli vielä hirveästi oppimista Mestariltaan, mutta hänelle oli ollut jo aika kauan lastenleikkiä alistaa Voimalla marionetikseen ne jotka eivät olleet Voimalle herkkiä.

Cozette alkoi keräillä vaatteitaan ja lukittautui huoneen yhteydestä löytyvään kylpyhuoneeseen peseytymään ja pukeutumaan.

”Milloin nähdään seuraavan kerran?” Olfir tivasi kun Cozette oli palannut kylpyhuoneesta täysissä pukeissa.

Tyttö kaivoi käsilaukustaan meikkipussin ja asettui lipaston ylle ripustetun seinäpeilin eteen korjaamaan meikkiään ja tarkastamaan tarvitsiko kampaus elvytystä. ”Ilmoitan ensin kun olen palannut Naboosta, niin katsotaan sitten.” Hän korjaili kasvojensa taitavaa varjostusta.

”Kiva juttu”, nuorukainen virkkoi säyseästi ja tarkkaili ihailevansa tyttöystäväänsä. Tuo namupala ei yrittänyt näyttää ehostuksen eikä kampauksen avulla ikäistään (kuusitoista vuotta) vanhemmalta, mutta silti hän näytti jopa kaksikymmentäyksivuotiaalta. Toki Cozette pukeutui pikemminkin naisellisesti kuin tyttömäisestä, mutta hän oli jo kurvikas ja lapsenpyöreys oli ehtinyt sulaa miltei kokonaan hänen kulmikkaista kasvoistaan. Katse oli aivan liian läpitunkeva ja kypsä teini-ikäiselle. Tyttö osasi käyttäytyä arvokkaasti kuten hyvän perheen tyttären kuuluikin, tämä ei saanut ärsyttäviä kikatuskohtauksia ja oli hyvä keskustelija. Siinä oli jo jonkun verran syitä, jotka olivat saaneet hänet ihastumaan neiti Palpatineen. Ihastus oli kuitenkin loppujen lopuksi melko yksipuolista. Toki Cozette piti jossain määrin puoleensavetävästä ja kauniista pojasta, mutta hän seurusteli vain siksi että pääsi harrastamaan hyväksytysti seksiä.

Uusi Ylikansleri ei ollut vielä kotona, kun Cozette oli ennättänyt 500 Republicalle ja neiti Palpatine oli siitä hyvillään. Hän tunsi isä-tytär -linkin kautta, miten raivoissaan isä oli. Isä oli vasta menettänyt nuoren sithioppilaansa Maul-zabrakin Naboon kriisin loppuhuipennuksessa. Maulin sekä Cozetten koulutus oli aloitettu varhaisessa lapsuudessa, mutta isällä oli tuolloin ollut aikaa siihen uhrattavaksi vähäpätöisenä Naboon senaattorina. Zabraknuorukainen oli ollut melkoinen miekkailija kaksiteräisine valomiekkoineen, joka ei ollut helpoimmasta päästä oleva ase. Cozette oli itse kokeillut miekkailla Darth Maulin valomiekalla eikä se ollut sujunut kuin mukiinmenevästi. Häntä oli suututtanut, olihan hän poikkeuksellisen mahtava Voimalle herkkä sithinalku. Hänen Mestarinsa oli naurahtanut ja myöntänyt ettei hänenkään miekkailutekniikkansa ollut tullut hetkessä huippuunsa hiotuksi. ”Sinusta tulee aikanaan vielä vaarallisempi ilman valomiekkaa”, sithimestari oli taannut ja hänen kädestään oli singonnut salamoita zabraknuorukaista kohti. Maul ei ollut tarpeeksi voimakas torjumaan voimasalamointia, joskin hän oli kestänyt tavallista paremmin tuskaa.

Cozette valmisti itselleen keittiössä kahvikoneella kaakaokahvin ja otti sen mukaansa omaan huoneeseensa. Hänen huoneensa poikkesi sisustustyylin osalta muun asunnon pelkistetystä linjasta koristeellisine uusantiikkikalusteineen ja poimutettuine ikkunaverhoineen, tosin lähes kaikissa tiloissa oli käytetty vain mustaa ja verenpunaista. Neiti Palpatine kirjoitti kiireesti kamarineidolleen listan vaatevalinnoistaan mutta kokosi sentään itse toaletti- ja kaunistautumistarvikkeet meikkipussukoihinsa. Isäänsä odotellessaan hän ei tehnyt mitään sen kummempaa kuin katsoi omasta holovisiostaan metsästysohjelmaa ja jutteli kaveriensa kanssa holoprojektorin kautta.

Kaverit olivat iloisia hänen kohoamisestaan galaksinlaajuisesti yhteiskunnallisen hierarkian huipulle. He utelivat miltä tuntui nyt olla lady Palpatine, todellinen It Girl.

Cozette oli vähällä saada hysteerisen naurukohtauksen. Mitä pahasti hakoteillä olevia hupsuja! Hän ajatteli. Hän loihti täyteläisille huulilleen epävarman, miltei ujon hymynhäiveen. ”Öh olen edelleen hämilläni isäni valinnasta Ylikansleriksi, vaikka hän onkin tosi kyvykäs politiikko jolla on vielä oikea tausta”, aatelistyttö sanoi ääneen. ”Stressaan että nolaan isäni”, hän näytteli tunnustavansa.

”Minusta stressaat turhaan”, pitkä ja kasvonpiirteiltään androgyyni tyttö totesi rauhoittelevaan sävyyn.

”Elice, tämä ei ole mielipidekysymys!” pitkän tytön seurassa oleva teinityttö tuhahti. Hänellä oli terävä ja hitusen liian pitkä nenä, joka ei istunut hänen nukkemaiseen olemukseensa. ”Cozette on hyvin vanhasta aatelissuvusta, ja hänet on hei kasvatettu ladyksi.”

Nukkemainen tyttö oli hotelliperijätär, ja hänen äitinsä oli siniverinen – lähes yhtä vanhaa sukua kuin Palpatinet. Sitä vastoin Elicen vanhemmat olivat ”pelkkiä” nousukkaita. Äiti oli kuuluisa mallin urasta ja isä taas oli villinnyt naisyleisöä eräässä rockbändissä. Elice ja Cozette olivat käyneet samaa yläastetta, mutta nukkemainen tyttö Licorith oli käynyt toista koulua ja tullut sitten samaan lukioon.

”Isä on tietenkin panostanut kaiken aikaa esimerkillisesti kasvatukseeni. Ei ole kyse siitä, Licorith vaan siitä että minua jännittää olla huomion keskipisteenä”, lady Palpatine selvensi.

”Sinä et ole mikään pelkuri”, Elice totesi.

”Jos nyt sattuisitkin mokaamaan, tekisit sen tyylillä”, Licorith huomautti virnistäen.

Kaikki tytöt naurahtivat.

”Onko kumpikaan teistä kuullut Damen Veronatisista?” Cozette kysyi. ”Hänen kyynerpäänsä piti leikata, koska hän mursi sen liukastuessaan kännissä.” Neidit olivat mukana opinahjonsa kevätjuhlassa esitettävässä näytelmässä, jossa Cozettella oli iso rooli. Yksi näytelmän kohokohdista oli tanssinäytös, jossa Cozetten oli tarkos tanssia DamenVeronatis-nimisen pojan kanssa, joka oli heitä vuoden vanhempi. Näin ollen he eivät tunteneet Damenia kovin hyvin.

”En tiedä enempää siitä tuppisuusta kuin sinäkään”, vastasi Licorith.

”Veronatis kävi röntgenissä, mutta hänen kätensä ei ole vielä lähtenyt luutumaan. Ääh olikohan se nyt niin, ettei hänen kätensä ollut lähtenyt luutumaan tasaisesti vai ei ollenkaan?” pitkä tyttö pohti.

Cozette kirosi nabooksi. ”Amcos Were on Damenin varamies ja melkein yhtä hyvä tanssija.”

”Tosin komeampi!” Elice ja Licorith tirskahtivat.

Cozette kilautti vielä yhdelleen kaverilleen, joka kävi samoilla balettitunneilla kuin hän, ennen kuin hän vaihtoi vaatteita kamarineitonsa avustuksella. Siinä vaiheessa hänen matkalaukkunsa oli pakattu, ja tyttö aisti tutun läsnäolon. Purevan viiman kylmyyttä, pelkkää pimeyttä ja musertavaa mahtia. Ylikansleri Sheev Palpatine alias Darth Sidious oli kotona. Nyt jo! tyttö ajatteli huokaisten mutta asteli kuitenkin kiireesti tervehtimään sithimestariaan kuten alamaisen kuului.

Ylikansleri luki ruokasalissa datapadiltaan lehteä pöydän ääressä. Cozette pysähtyi hänen luokseen ja kumarsi sirosti. Sidious tarkasteli häntä intensiivisesti toinen kulmakarva kohotettuna. ”Asusi on nappivalinta”, sithimestari virkkoi ystävällisesti. ”Perinteinen naboottaren leninki ja huomaamattomat korut, jotka antavat vaikutelman melko vaatimattomasta ja kotimaailmaansa rakastavasta neidosta, joka ei ole tottunut uuteen asemaansa.”

Sithimestarin tytär virnisti.

Sidious kehotti häntä istuutumaan alas, niin palvelusväki voisi tuoda alkupalat. Cozette istuutui tavanomaiselle paikalleen, joka kuului emännälle ja levitti lautasliinan syliinsä. Hänen ja Sidiouksen sukulaisuudesta oli mahdotonta erehtyä, olihan hän perinyt isänsä vahvan leuan, aristokraattisen kyömynenän, ylevän ryhdin ja läpitunkevan katseen. Isällä oli myös ollut kuparinpunaiset hiukset kuten hänellä, ennen kuin tämä oli alkanut harmaantua.

Sinä päivänä ei aterioitu hiljaisuudessa, sillä Sidious kaipasi näköjään juttuseuraa, jonka kanssa puhua sithiä. Cozette oli sentään hänen ohellaan yksi harvoista olennoista, joka osasi puhua ja kirjoittaa tuota unohdettua kieltä. Toisinaan isä halusi rupatella esittävästä taiteesta tai filosofiasta muinaiseksi sithiksi, mutta tällä kertaa hän puhui juonikuvioistaan pääruoan aikana.

”Darth Maulin menetys oli raivostuttava yllätys”, sithimestari puuskahti happamasti.

”Niin todellakin, Mestarini”, Cozette virkkoi silmän vähän kavenneina ja kiroili nabooksi. ”Tosin Maul onnistui eliminoimaan jedimestari Junnin.”

”Jinnin iillä”, Darth Sidious korjasi hymähtäen. Sinänsä Qui-Gon Jinn ei ollut hänen mielestään niin merkittävä henkilö eläessään, että miekkosen nimi tuli muistaa.

”Anteeksi – jedimestari Jinnin”, lady Palpatine tirskahti alentuvasti. ”Valittu poika on astetta helpompi käännyttää, kun hänen jedimestarinsa on niin nuori ja kokematon kuin Jinnin padawan.”

”Joka tapauksessa Anakin Skywalkerin käännyttäminen tulee olemaan pitkä prosessi.” Ylikansleri hieraisi ohimoaan ikään kuin hänen päätään olisi särkenyt, mutta ohuilla huulilla leikitteli pieni, sitäkin pirullisempi hymy. ”Mestari Jinnin kuolema hyödyttää minua muutenkin kuin vain Skywalkerin käännyttämisen nopeutumisen kannalta.” Sithimestari piti pienen tauon tiivistämään jännitystä.

Cozette tiesi varsin hyvin kaiken mahdollisen hyödyn Sidiouksen suuren suunnitelman kannalta, mutta hän piti silti tahdikkaasti suunsa kiinni.

”Galaktiselta Tasavallalta ja sen rauhanturvaajilta jedeiltä on viety pysyvästi turvallisuudentunne!” sithimestari nauroi kolkon huvittuneesti.

”Jedit eivät enää pidä itseään kaikkivoivina puolijumalina, My Lord”, sithimestarin tytär ilkkui kalsean naurun säestyksellä.

*****

Jedimestari Qui-Gon Jinnin hautajaiset järjestettiin Naboon pääkaupungissa Theedissä myöhään illalla. Jinnin hautarovio oli vasta sytytetty. Hautajaisiin osallistuivat jedineuvoston jäsenet suurmestari Yoda, Adi Gallia, Plo Koon, Eeth Koth, Ki-Adi Mundi, Even Piell, Saesee Tiin ja Mace Windu, Jinnin padawan Obi-Wan Kenobi, Anakin Skywalker, Kuningatar Amidala, kuvernööri Sio Bibble, Jar Jar Binks, Boss Nass, Ric Olié, kapteeni Panaka sekä uusi Ylikansleri Palpatinen tyttärensä Cozetten kanssa.

Anakin Skywalker näytti jotenkin kutistuneelta näin surullisissa olosuhteissa. Lapsi oli vähällä purskahtaa itkuun. Hän ei ollut ehtinyt tuntea kauan Qui-Gonnia, mutta jedimestarista oli kuitenkin tullut hänelle lyhyessä ajassa todella tärkeä. Mestari Qui-Gonn oli ollut hänelle kuin oma isä joka oli pelastanut hänet orjuudesta syrjäisellä aavikkoplaneetalla. ”Miten minun käy nyt?” pikkupoika kysyi hiljaa, joskin sitäkin kiihtyneempänä vieressään seisoskelevalta Obi-Wan Kenobilta.

”Jedineuvosto antoi minulle luvan kouluttaa sinut”, Obi-Wan Kenobi virkkoi pehmeästi. ”Sinusta tulee jedi. Minä lupaan, Anakin.”

Kyyneleet kimmelsivät Anakinin safiirisilmissä, mutta hän alkoi hymyillä. Poika tarttui Obi-Wanin käteen lohtua hakien, vaikka olikin tavattoman rohkea pikkupoika joka ei koskaan lakannut janoamasta uusia seikkailuja. Ritari Kenobi ymmärsi todella hyvin Anakinin haluavan tuntea erityisesti sillä hetkellä olevansa turvassa ja rakastettu jopa kaukana hellästä ja rakastavasta äidistään. Hän suri ihan yhtä syvästi – ellei syvemmin sillä hän oli kasvanut Qui-Gonnin padawanina pojasta mieheksi.

”Se mystinen musta soturi oli epäilemättä sithi”, tummaihoinen ihmisjedi Mace Windu sanoi järkyttyneenä suurmestari Yodalle. Sekös huvitti tavattomasti Palpatinejä, vaikka heidän aristokraattiset kasvonsa olivat hyvin totiset

”Heitä aina on kaksi”, piskuinen suurmestari totesi väsyneenä ja kireänä. Ikivanha olento näytti vanhentuneen vuosia lyhyessä ajassa. ”Ei enempää eikä vähempää. Mestari ja oppilas.”

Siinä te erehdytte pahanpäiväisesti, mestari Yoda, Darth Sidious ajatteli Kuningatar Amidalan ja tyttärensä välissä. Kun tyttäreni koulutus on valmis, minulla on toinenkin oppilas. Tulevaisuudessa meitä saattaa olla ainakin neljä, muttei puolta tusinaa enempää.

Mace Windun tumma katse oli kohotettu korkeuksiin. ”Mutta kumman me tapoimme? Mestarin vai oppilaan?” jedimestari pohti täysin vakavissaan.

Hautajaiset olivat olleet tähän asti hauska kokemus lordi Sidioukselle ja Cozettelle, vaikka hauskuus latistui jonkun verran tytön vieressä vikisevän gunganin takia. Gungan oli sama olento, jota Palpatinet olivat valitettavasti joutuneet kestämään 500 Republicalla Kuningatar Amidalan seurueen vierailun ajan. Nuori miespuolinen gungan oli nimeltään Jar Jar Binks. Voi Jumalat! Voima ei taida palvella minua kaikessa hyvin! Koko Galaktisesta Tasavallasta taitaa olla mahdoton löytää toista yhtä ärsyttävää ja rasittavaa olentoa! Cozette ajatteli kärsivänä. Jar Jar Binks oli takuulla tyhmempi kuin saapas, eihän gunganilta onnistunut mikään kuin jatkuva koheltaminen, tämä ei osannut käyttäytyä sivistyneemmässä seurassa niin kuin olisi kuulunut eikä tämän lapsellista kimitystä jaksanut kuunnella kymmentä sekuntia kauempaa. Toivottavasti kuvatus ei änkeäisi enää ikinä hänen kotiinsa tai hän kuristaisi muuten sen!

Mestari Windun pohdinta vasta oli erityisen naurettava ylenpalttisessa typeryydessään, niinpä Cozette unohti hetkeksi Binksin olevan vierellään. Minä olen aina luullut että jedit ovat vähän terävämpiä kuin te, tyttö ajatteli hämmästyneenä, vaikken olekaan ikinä luullut että jedit olisivat lähellekään puoleksi yhtä nokkelia kuin sithit. Cozettea nauratti niin paljon että keskinkertainen näyttelijä olisi jo ulvonut maassa huutonaurusta sätkimässä – mutta hän olikin luonnonlahjakkuus näyttelijättärenä.

Tietenkin Kenobi lahtasi sithioppilaan eikä sithimestaria! Jedipadawanista ei ole kunnon vastusta sithimestarille – etenkään poikkeuksellisen mahtavalle sithimestarille kuten isäni.

Hahmoluonnostelua romaanimittaiseen Star Wars -ficciin

A/N: Terve. Siirryin vähäksi aikaa takaisin fanfictionin pariin, vaikka kirjoittelin jonkin aikaa pelkkiä originaaleja. Aloin työstää kokonaan kuvitteelliseen maailmaan sijoittuvaa fantasiaromaaniakin, mutta vanha intohimo kirjoittamiseen puuttui vuosia. Tulin siihen tulokseen että minun on saatava millä tahansa keinolla intohimoni takaisin, koska kirjoittaminen ei ole kirjoittamista ilman intohimoa. Kun kerran Star Wars -fanfictionin kirjoittaminen tuntui niin houkuttelevalta juonittelevien sithien näkökulmasta, niin mikäs siinä. Ehdin kyllä saada kirjoitettua ne kirjat, jotka haluankin.

Ficci-idean sytytti into kirjoittaa romaanimittainen ficci, jossa Darth Sidiouksella on tytär. Satuin lukemaan joitain ficcejä Palpatinen tyttärestä, mutta niiden taso ei tehnyt kieltämättä oikeutta hyvällä idealle. Oma versioni poikkeaa niistä siinä mielessä että myös tytär on sithi, kolmas sithi Dookun ollessa vielä elossa käsikassarana. Tietenkin vain harva tietää Palpatinen tyttären Cozette Palpatine-Lysingurin olevan jotain muuta kuin tyylikäs seurapiiripersoonallisuus ja politiikko, jollaisena hänet näytetään tässä kirjoittamassani hahmoluonnoksessa. ;)

Enää tunti ja sitten Lysingurin leskikreivitär olisi perillä Coruscantissa, jonne hän jäisi tällä kertaa pysyvästi asumaan. Leskikreivitär oli vasta nimitetty Corellian aurinkokunkkan suurlähettilääksi neljän paikallispolitiikassa vierähtäneen vuoden jälkeen, jossa hän oli ollut mukana senaattorina. Hän ei ollut kotoisin Corelliasta, vaan Naboosta – ainakin isänsä Ylikansleri Palpatinen puolelta. Cozette Palpatine-Lysingur oli mennyt seitsemän vuotta sitten naimisiin salskean Lysingurin kreivin kanssa, ja hän oli voittanut hetkessä corelliailaisten sydämet puolelleen. Ensisijaisesti siksi että hän oli itsensä Galaktisen Tasavallan Ylikanslerin tytär, mutta Cozettesta oli helppo pitää hänen viehättävyytensä ja karismaattisuutensa ansiosta. Hän oli hyvä kuuntelija sekä monipuolinen keskustelija, jonka seurassa sai taatusti nauttia laajasta sivistyksestä ja hyvästä huumorintajusta.

Nyt leskikreivitär oli kaksikymmentäkahdeksanvuotias. Aivan liian nuori jäämään leskeksi. Kohtalo oli kohdellut Cozettea jo aiemmin liian julmasti, sillä hänen oli luovuttava kolme vuotta sitten pojastaan. Crosix oli Voimalle poikkeuksellisen herkkä – midikloriaaneja 19 000 edestä – niinpä hänen kohtalonaan oli tulla jediritariksi suojelemaan Galaktista Tasavaltaa. Tulevat jedit lähtivät nimittäin kotoaan joko vauvoina tai pikkulapsina, sillä jedikoulutus tuli aloittaa mahdollisimman varhain. Siinä vaiheessa lasten perheet joutuivat jättämään lopulliset jäähyväiset omalle jälkikasvulleen. Kreivi Lysingur oli hyvästellyt vasta puolitoistavuotiaan poikansa murtuneena. Sitä vastoin kreivitär Lysingur oli pysynyt surustaan huolimatta vahvana. Hän oli kiitollinen että hänet oli valittu tulevan jedin äidiksi. Cozette rakasti Tasavaltaa.

Ja Tasavallan rakastaminen tarkoitti että jopa hänen, Ylikanslerin tyttären oli tehtävä joskus raskaita uhrauksia yhteiseksi hyväksi.

Puoli vuotta Crosixin lähdön jälkeen kreivitär oli tullut uudelleen raskaaksi. Kreivi ja kreivitär saivat pikaisen korvauksen tekemästään uhrauksesta. Mutta kun kreivitär oli menossa Corellian senaattiin palkkionmetsästäjä yritti ampua hänet. Palkkionmetsästäjä ei onnistunut edes haavoittamaan kohdettaan, mutta traumaattisella kokemuksella oli siitä huolimatta ikävät seuraamukset naisparan kohdalla. Kreivitär Lysingur sai keskenmenon.

Tässä vaiheessa, matkan loppusuoralla Corellian suurlähettiläs vaihtoi asua, korjasi vähän meikkiään ja tarkisti että kamarineidon tekemä kampaus oli edelleen kunnossa jok҆ ikisen haivenenkin osalta. Cozette oli aina moitteettomasti huoliteltu päästä varpaisiin tilanteeseen sopivasti. Nykyisen Naboon senaattorin Padmé Amidalan ohella Cozette Palpatine-Lysingur oli yksi galaksin tyylikkäimmistä naisista. Luonnollisesti leskikreivittären asemalla oli mahdollista pukeutua kaikkein imartelevimpiin designluomuksiin, mutta tässä naisessa oli muutenkin tyyliä. Olihan hän pitkä, hoikka, muodokas, näyttävä ja ylväs nainen.

Suurlähettiläs asettui sinä päivä taloksi 500 Republicalle. Hän ei ollut tuonut vaatteiden lisäksi paljon tavaraa mukanaan Corelliasta, vaan lähinnä täytettyjä eläimiä, joista suurin osa oli hänen kaatamiaan. Ylikanslerin valtioapulainen Sly Moore oli saanut tehtäväkseen sisustaa Cozetten lukaalin juuri sellaiseksi kuin tämä halusi. Kanslerin tytär oli halunnut kalusteiden olevan pääosassa antiikkisia ja koristeellisia ja huoneiston värimaailman olevan kauttaaltaan verenpunaista, mustaa ja kultaa. Hän saikin pienintä yksityiskohtaa myöten toiveitaan vastaavan kodin.

Kolmen viikon kuluttua Ylikansleri Palpatine järjesti suuret juhlat tyttärensä uuden viran kunniaksi. Tilaisuudessa oli mukana kaksi jediä, muttei vastaamassa turvallisuudesta vaan vieraina. Vanhempi oli nimeltään Obi-Wan Kenobi ja nuorempi oli miehen entinen padawan Anakin Skywalker.

Anakin oli hyvin otettu oli että oli saanut kutsun Ylikanslerin juhliin, sillä hän ei ollut nähnyt Cozettea kuin muutaman kerran sen jälkeen kun tämä oli avioitunut kreivi Lysingurin kanssa. Nuo harvat kohtaamiset olivat jääneet valitettavan lyhyiksi. Cozette oli nimittäin nainen jonka seurassa Anakin viihtyi poikkeuksellisen hyvin – ei sentään yhtä hyvin kuin enkelinsä Padmén seurassa. Kaikkein synkin päivä oli täynnä valoa, positiivisuutta ja tyyneyttä säteilevän Padmén seurassa. Padmé oli varmasti hänen sielunkumppaninsa, mutta silti tuntui liian hyvältä ollakseen totta että hänellä oli vaimonaan noin sisäisesti ja ulkoisesti kaunis nainen.

Luonnollisesti myös Padmé oli paikalla Cozetten juhlissa Naboon senaattorin virkansa puolesta. Tällä kertaa Padmé näkyi siemailevan cocktailiaan Mon Mothman ja Bail Organan seurassa. Anakin oli vähällä huokaista katsahtaessaan enkeliinsä. Padmé näytti niin aineettoman kauniilta taivaansinisessä leningissään, joka oli koristettu helmikirjailulla. Tämä oli taas yksi monista hetkistä, jolloin Anakin oli lopen kyllästynyt pitämään hänen ja Padmén avioliiton salassa. Avioparin ei auttanut silti muuta kuin jatkaa ystävysten näyttelemistä edelleen, edelleen ja edelleen.

Nuori naistoimittaja haastatteli Lysingurin kreivitärtä ja hänen isäänsä. Anakikin mielestä toimittajan pirteys oli yliampuvaa eikä mokomaan kimakkaa ääntä jaksanut kuunnella kauan. Silti isä ja tytär jaksoivat vastata hymyillen kimittäjän kysymyksiin, vaikka osa niistä oli aika kiusallisia. Oliko Ylikanslerin valtioapulainen sittenkään pelkkä valtioapulainen? Oliko Corellian suurlähettiläällä vaikeuksia pitää itsensä koossa juhlissa, joissa oli vieraina raskauden hehkua pursuavia seurapiiriodottajia?

”Mitä jos valokuvaajanne alkaisivat nyt ottaa minusta kuvia vieraidemme kanssa?” Corellian suurlähettiläs kysyi valloittavasti hymyillen, vaikka Anakin vaistosi hänen saaneen tarpeekseen kimittäjätoimittajasta.

Ylikansleri silmäili vieraiden paljoutta. ”Cozetten pitää ehdottomasti poseerata ensimmäisissä kuvissa jonkun nuorten komistusten kanssa”, hän tuumasi. Ylikanslerin ja kreivittären sukulaisuudesta oli mahdotonta erehtyä, olihan molemmilla samanlainen vahva leuka, aristokraattinen kyömynenä, ylevä ryhti ja läpitunkeva katse. Palpatinella oli ollut yhtä kuparinpunaiset hiukset kuin tyttärellään, ennen kuin hän oli alkanut harmaantua.

”Pitäähän juhlianne käsittelevään juttuun saada paljon kuvia – etenkin teistä ja komeista miehistä!” toimittaja hihkaisi innoissaan kuin mullistavan keksinnön tehnyt tiedemies. Anakin pyöritteli silmiään ja mestari Kenobin suupielet nykivät.

”Ketä meidän kannattaisi kuvata ensimmäiseksi?” toimittaja kuului miettivän ääneen. ”Ehkä ensin yhteiskuva suurlähettiläästä ja Wilhuff Tarkinista. Ei hassumpi idea...” Nainen huomasi silloin jediritari Skywalkerin ja ihastui oitis näkemäänsä siinä määrin että nuolaisi rivosti huuliaan. ”Ooh jediritari Skywalker on todella varsinainen namupala. Meidän on saatava ensin yhteiskuva hänestä ja kreivittärestä!”

Jediritari Skywalker ehti hädin tuskin tervehtiä Palpatinejä, ennen kun toimittaja ja holokuvaaja patistivat heidät hymyilemään ja katsomaan kameraa. Kaksikko poseerasi parhaansa mukaan, Anakin suorastaan väläytti hammastahnamainokseen kelpaavan helmenvalkoisen hymyn.

Kirjaesittely: Mario Puzon Mamma Lucia

Lucia Santa on pieni ja pyöreä kaunokainen. Hän on sielullisesti ja ruumiillisesti parhaissa voimissaan eikä pelännyt elämää tai vaaroja. Hän on luonteeltaan vahva, kokenut, varovainen ja valpas, niinpä hän on hyvin kykenevä kasvattamaan suuren lapsikatraansa. Hänen ainoa heikkoutensa on nokkeluuden ja oveluuden puute. Nuo ominaisuudet tuovat valitettavasti enemmän menestystä kuin hyveellisyys.

Hän muutti kotimaastaan Italiasta Yhdysvaltoihin vain seitsemäntoistavuotiaana. Hän matkusti viisituhatta kilometriä synkän valtameren ylin vieraaseen maahan vieraiden ihmisten pariin. Sitten hän oli ryhtynyt elämään sellaisen miehen kanssa, joka oli hänen lapsuuden leikkitoverinsa. Usein hän kertoo tarinansa huokaillen nuoruuden hulluuttaan tuntien silti ylpeyttä. Hänen vanhempansa olivat olleet köyhiä ja velkaantuneita, niinpä heillä ei ollut varaa hankkia Lucialle edes kapioita. Sillä hetkellä hän menetti kaiken kunnioituksen isäänsä, kotiaan ja maataan kohti. Kapioton morsianta paheksuttiin yhtä paljon kuin verettömältä häävuoteelta nousevaa morsianta. Oikeastaan kapioton morsian oli vielä paheksuttavampi, sillä neitsyytensä menettänyt morsian saattoi sentään kieroilla hääyönsä sijoittumaan naisten vaivojen ajaksi. Kukapa mies ottaisi köyhän kirkon rotan vaimokseen?

Amerikasta tuli kirje naapurin pojalta. Naapuritilan poika pyysi kirjeessä Luciaa tulemaan luokseen uuteen maahan. Kaikki hoidettiin oikealla tavalla molempien isien välityksellä. Nuorelle parille syntyi kaksi lasta Lorenze ”Larry” ja Octavia. Aviomies sai surmansa onnettomuudessa tai huolimattomuuttaan Lucian odottaessa kolmatta lastaan Vincenzoa. Silti Lucia Santa hyväksyi kovan kohtalonsa vajoamatta itsesääliin. Toki hän valitti osaansa, mutta hän rukoili armoa vain kohtalolta. Niinpä nuori raskaana oleva leski ei joutunutkaan epätoivon tai kauhun valtaan, vaikkei hänellä ollutkaan ketään johon turvautua. Hänellä oli suunnattomat voimat vastoinkäymisten kestämiseen. Kohtalo ei tehnyt hänestä katkeraa, vaan se osa lankesi hänen ystävilleen ja naapureilleen.

Lucia avioitui uudelleen siirtolaistaustaisen Frank Corbon kanssa. Tuolloin kolmekymmentäviisivuotias mies ei ollut koskaan ollut naimisissa. Lucia sai vielä kolme lasta – Ginon, Salvatoren eli ”Salin” ja Aileenin jota kutsuttiin Lenaksi, sillä italialaine kieli ei taipunut lausumaan tuota nimeä.

Angeluzzi-Corbot asuvat New Yorkissa 30.kadulla kuten monet muutkin Italiasta kotoisin oleva siirtolaiset. Kirkkaasti valaistu leipomo sijaitsee lähellä 30.kadun kulmaa. Leipomon vieressä 31. kadulle päin ruokatavarakauppa ikkunoineen, jotka ovat täynnä keltaisia provolone-pötköjä sekä prosciutto-kinkkuja, jotka riippuivat värikkäisiin papereihin käärittyinä lihakolmioina. Seuraava liike parturinliike, joka on liikeajan jälkeen yhä avoinna kortinpeluuta varten. Kesällä jalkakäytävällä kirmaa vielä iltaisin vallattomia lapsia ja mustapukuiset naiset muodostavat pieniä ryhmiä jokaisen asuintalon edustalle. Jokainen talo on kuin kylätori. Jokaisesta löytyy oma naisryhmänsä, joiden suuri huvi on istua juoruilemassa laatikoilla ja tuoleilla istuen. He muistelevat menneitä, väittelevät moraalista sekä yhteiskunnallista säädöksistä.

Järjestynyttä rikollisuutta esiintyy Mamma Luciassa vähemmän kuin muissa Mario Puzon romaaneissa, joista tunnetuin on tietenkin Kummisetä. Tämä kirja kuvaa enemmän Angeluzzi-Corbon amerikan italaisen perheen elämää ihmissuhteineen kuin raakaa mafiajuonittelua ennen toista maailmansotaa. Aluksi Lucian kaikki vanhemmat lapset elättävät itsensä rehellisellä työllä. Kuitenkin Lucian esikoisesta Larrystä tulee sattumalta gansteri, sillä nuori mies on siinä vaiheessa naimisissa oleva kahden lapsen isä, jolle ei löydy enää rautateiltä töitä enemmän kuin kolmesti viikossa. Milläs perheenpää elättää perheensä noin vähäisellä työllä? Aluksi hänellä ei ole silti mitään aikomusta lopettaa nykyistä työtään, vaikka totta kai hyvä työpaikka tulisi tarpeeseen. Kotikadun leipurin poika esittelee hänelle leipomon takahuoneessa selvästi italialaisen miehen, olkoonkin että tämä on pukeutunut huolitellusti amerikkalaiseen tapaan. Miehen nimi on Herra di Lucca ja hänen kaikki bisneksensä eivät missään nimessä ole rehellisiä. Larry saa muun muassa uudelta pomoltaan käskyn piestä ihmisiä rahasta. Nuoren miehen omatunto soimaa aluksi, mutta sitten herra di Lucca lupaa maksaa alaiselleen sata dollaria viikossa ja järjestää hänelle paremman piirin. Niinpä Larry kiitää pomoaan ja ottaa tarjouksen vastaan.

Herra di Luccan jätettyä hänet autosta 10. Avenuelle Larry käveli jonkin aikaa ratapihan viertä. Hän tajusi, ettei aina voinut olla kiltti ihmisille ja odottaa että nämä tekivät mitä tahtoi heidän tekevän, ei ainakaan mikäli oli kysymys rahasta. Oli oltava halpamainen. Hänen mieltään hämmensi se ihailu, jota osoitettiin miehelle joka teki vääryyttä.

Viattomuuden kukoistuskausi: 1.luku

Author: Hannabella
Beta: theunrated
Rating: K-11
Genres: baroqueromance, drama
Pairing: Henriette/Louis XIV/Louise de la Valliére
Warnings: juonittelua, viittauksia parisuhdeväkivaltaan
Chapters: 2
Disclaimer: Teksti on fiktiivinen.
Summary: Totta puhuen kuningataräiti oli saanut kolmannesta neidosta eli mademoiselle de la Valliéresta mitättömän vaikutelman. Neitonen oli toki sievä ja suloinen hauraalla tavalla, mutta Anna ei ollut huomannut maidemoiselle de la Valliéressa olevan mitään sellaista, millä tämä voisi hurmata Louisin. Hän ei suhtautunut miniänsä hovineitiin Madamen ensisijaisena syrjäyttäjänä vaan Brysselin pitsillä koristettuun hihaan sujautettuna ylimääräisenä valttikorttina.







- Ensimmäinen luku -

Aurinkokuninkaalle lahjoitettu enkeliprinsessa


Jean-Baptiste Lully piteli viulua käsissään muu orkesteri takanaan valoa tulvivassa salissa. Väljässä tilassa oli pyöreä tanssilattia shakkiruudutuksen, massiivisten kynttelikköjen ja jalustoiltaan tuijottavien rintakuvien rajaamana. Orkesterin aloittaessa soitannan Ranskan nuori hallitsija Louis XIV laski yksitellen kohotetut sormensa, liikutti käsiään ryhtyessään tanssimaan balettia yksin hypähdellen. Myöhemmin kuningas seisoi tanssilattian keskellä veistoksellisen totisena ja liikkumattomana, paino toisella jalalla, toinen käsi lanteella ja toinen kattoa osoittavana. Salskeat ylimysnuorukaiset tanssivat Louisin ympärillä lähestyen ja loitontuen. Monarkki liikkui hidasta ja vaivihkaista ympyrää varpaille nousseena pysyen kuitenkin enimmäkseen paikallaan niin kuin aurinko.

Tanssivien ylimysnuorukaisten mielestä tämä tanssi oli omiaan saamaan kuninkaan vaikuttamaan taivaalta valaisevalta auringolta ja heidät valon- ja elämänlähdettä kiertäviksi planeetoiksi. Heidän silmissään kuningas näytti uppoutuneen tanssiharjoitteluun virheettömän suorituksen perusteella. Olettamus ei osunut oikeaan, sillä stoalaisen hallitun kruununpään ajatukset olivat eräässä kuninkaan hovin liljassa, joka suorastaan pisti hänen kuninkaallisen verensä kiehumaan suonissa.

Kuningas oli ollut vuoden naimisissa infanta Maria Teresian kanssa, ja kuningatar oli ennättänyt lahjoittaa Aurinkovaltakunnalle dauphinin. Aviomies oli ollut näennäisen uskollinen vaimolleen, koska hän ei ollut tähän asti pettänyt espanjatarta muiden kuin merkityksettömien kamarineitojen ja muiden palvelijattarien kanssa. Vasta huomattuaan nuoremman veljensä Henriette-vaimon hän oli tajunnut, ettei mestatun Charles I:n tytär ollutkaan enää laiha ja pitkähkö tyttönen, vaan nuori nainen. Nuorukainen ei ymmärtänyt miksi oli järjestänyt biseksuaalisen veljensä puolisoksi taivastarhan gasellin, vaikka hänellä itsellään oli kuningattarena ”Vuosisatoja jatkuneen umpisiitoksen Kääpiömäinen hedelmä”. Orléans’n herttuatar sopisi niin loistavasti hänen kuningattarekseen ja sopivasta vaimosta täytyisi polvistua kiittämään Luojaa, joka olisi siunannut puolijumalaa vertaisellaan, puolijumalattarella.

Vihityn kuningattaren olisi pitänyt loistaa tähden tavoin seurapiireissä, olla moitteettoman kohtelias ja kruunata Aurinkohovin juhlat sekä osata myös hallita hovilaisia ja osoittaa kiinnostusta näiden inhimillisiin pulmiin. Leskikuningatar olisi vastannut poikansa hallitsijatarihannetta, ja niinpä hienosti sivistynyt ja kohtelias äiti nautti esikoisensa hartaasta ihailusta. Anna Itävaltalainen piti Euroopan kuningattarista kiistatta parhaiten hovia ja oli ollut aina liian älykäs tai laiska sekaantumaan politiikkaan.

Nykyinen kuningatar osasi sentään käyttäytyä etiketin mukaisesti, joskaan Lousilla ei ollut syytä olla ylpeä puolisostaan,muttei hävetäkään tätä. Maria Teresialla oli kiistatta lapsen mieli. Kuningatar nimittäin peuhasi mielellään puolihöperöiden kääpiöiden ja helmoissaan räksyttävien sylikoirien kanssa, eikä kehno ranskantaito ollut kehittynyt vuodessa mihinkään suuntaan. Näistä syistä kuningattaresta ei ollut tekemään vaikutusta alamaisiinsa, ja madame de Sévigné käyttikin espanjattaresta ”Kartanonrouva”-nimitystä. Kuningaspari tuli kohtalaisesti toimeen. Isällinen kohtelu sai Kartanonrouvan jumaloimaan kuninkaallista puolisoaan, mutta hän ei mielellään jäänyt kahden kesken miehensä kanssa sen saattaessa hänet hämilleen. Pelkästään yksi ainoa ystävällinen katse kuninkaalta riitti täyttämään Kääpiömäisen hedelmän onnikiintiön piripintaan.

Kellonaikoihin kahlehdittu päiväjärjestys jaksotti Ranskan kuninkaan päivää balettiharjoitusten jälkeen: oli osallistuttava hovin huvituksiin iloluontoisesti heittäytymällä ja hoidettava valtion asioita valtiomiesten kanssa. Mutta Henriette ei kadonnut hetkeksikään nuoren kruununpään mielestä ikään kuin Madame olisi ollut kaikenaikaa aiheuttamassa pistoja hänen sydämessään ja rääkkäämällä vieroitusoireilla. Erossa olo – etenkin se etteivät rakastavaiset saaneet osoittaa riittävän usein rakkauttaan toisilleen, kasvatti Louisin levottomuuden viiltäväksi nuorukaisen lukiessa väkipakolla asiakirjoja.

Prinsessa oli leveyssuunnasta pieni, nymfimaisen siro naisenalku, koska hän söi niukasti kuin lintunen. Porsliinihipiänsä ja sielukkaiden piirteidensä takia hän näytti tietämättömiä ja karkeatapaisia bourbonilais- ja hapsburgilaissukulaisiaan hienostuneemmalta ja eteerisemmältä. Aito kiinnostus taiteeseen ja kirjallisuuteen nostatti entisestään kälyn tenhoavuutta, sillä älykkyys ja henkevyys olivat fyysisen miellyttävyyden ohella kuninkaan arvostamia ominaisuuksia. Pienempikin älynripaus olisi tehnyt Maria Teresian seurassa olemisesta viihdyttävämpää. Valkosipulin syömisen lopettamista unohtumatta!

Rakastunut kuningas sinnitteli iltaan asti muistellen hänen ja prinsessan aikaisempia tapaamisia ja sitä päivää, jolloin hänen syvänruskeiden silmiensä edestä kiskaistu esirippu ei ollut enää sokeuttamassa häntä. Tuolloin kuningaspari oli istunut Ranskan liljoilla koristetuissa nojatuoleissa kirkon kuorissa. Koko hovi ja maan korkein aristokratia oli kerääntynyt seuraamaan prinsessa Henriette-Anne Stuartin ja Philippe de Orléansin avioliittoon vihkimistä. Hänen Majesteettinsa oli ollut ahdistunut ja hermostunut häijyn äänen ilkkuessa päänsä sisällä. Itsepähän naitit serkkusi italialaispaheen omaavalle veljellesi viitsimättä katsoa millaisen helmen olet heittämässä menemään, Louis de Bourbon. Mutta eihän sinulla ole syytä harmistukseen; olethan sentään pelastanut Aurinkohovin kunnian ja maineen saamalla luonnonoikun kunniallisesti naimisiin! Jotain lohtua Ranskan liljan menettäneelle.

Ilkkuvasta äänestä huolimatta Louis oli koettanut olla ajattelematta sydämellään, ajatella järjellään. Ääni oli oikeassa sanoessaan hänen pelastaneen Aurinkohovin maineen ja kunnian, vaikka avioituminen ei (varmastikaan) muuttaisi Philippea normaaliksi nuorukaiseksi. Nuorempi veli oli ollut jo lapsuudessaan erilainen kuin muut pojat pukeutuessaan ja käyttäytyessään tyttömäisesti. Lapselta moinen eriskummallisuus oli lähinnä huvittavaa leikkiä, mutta Philippe ei muuttunutkaan vartuttuaan mieheksi. Hänestä ei tullut yhtään miehekkäämpää, vaan prinssin kiinnostuksenkohteet olivat yhä naismaisia. Prinssi Philippen poikkeavuus ei ilmennyt pelkkänä naismaisuutena, kun de Orléans’n huomattiin kiinnostuvan naisten sijasta kauniista nuorukaisista. Italialaispahetta kammoava veli oli järkyttänyt tajutessaan Philippen olevan biseksuaali, joten Louis oli kehottanut herttuaa avioitumaan keskusteltuaan leskikuningattaren kanssa.

Kuninkuuden ja maanpäällisen jumaluuden edustajana Louis XIV:n oli kyettävä hillitsemään itsensä kaikissa tilanteissa, joissa hän oli alamaistensa seurassa. Olihan hallitsevan monarkin tajuttava oma ylemmyytensä ja elettävä sen mukaisesti. Nojautuessaan brokadilla päällystettyä selkänojaa vasten Louis taisteli oikeudentuntoaan vastaan, koska pari sanaa olisi riittänyt vihkimisen keskeyttämiseen. Hän olisi voinut pelastaa morsiuspukuun puetun prinsessan uhrialttarilta ja onnettomalta avioliitolta menettämällä siinä sivussa huomattavan osan majesteetillisuudestaan.

Kumpaa hän rakasti enemmän? Henrietteä vai Jumalalta saamaansa valtaa?

Fontainebleun palatsin puutarhassa järjestettiin samana iltana juhlat. Henriette ja lanko vilkuilivat avoimesti toisiaan miltei koko ajan, kunnes Louis ja herttuatar katosivat näyttämöltä livahtamalla metsään kävelemään. He kävelivät puhumatta vähään aikaan ennen pysähtymistään. Louis kietoi käsivartensa herttuattaren ympärille ja piteli tuota kuunvalossa kylpevää gasellia lähellään. Hopeanvärinen leninki olkapäät paljastavine, helmikirjailtuine kaula-aukkoineen sai Madamen näyttämään kuunsäteeseen pukeutuneelta. Punertavan vivahteiset tummat kutrit oli kiharrettu pieniksi korkkiruuvikiharoiksi heilahtelemaan pyöreillä olkapäillä ja korostamaan kasvojen muotoa ja ihon väriä. Puna, puuteri ja kuun jumalattarellekin sopivat korut tekivät Orléansin herttuattaresta entistä ihastuttavamman.

Linnunluinen käsi siveli miehen sileäksi ajeltua poskea. ”Voi Louis, en jaksa ajatella mitä muut ajattelevat meistä!” Madame totesi kiihkeästi vihreät silmät ulkoista ja sisäistä kauneutta säihkyen, mikä sai rakastajan tiukentamaan otettaan. Kuningas veti tummaverikön illan ensimmäiseen suudelmaan, samalla jumaloivaan että kiihkeään. Heidän erkaantuessaan toviksi suudelmasta Henriette puhui liikuttuneella äänensävyllä. ”Me rakastamme toisiamme eikä millään muulla ole väliä, mon chér. Tietysti minun on maksettava tästä onnesta, sillä minun on aviovaimona alistuttava mieheni tahtoon.”

Kuiskaukseen päättynyt lausahdus ja tuskin kuuluva niiskaus laajensi hallitsijan raskasluomisia silmiä ja kohotti linjakkaita kulmakarvoja. Louis siveli poissaolevan näköisenä prinsessan toista olkapäätä käsittämättä vetävänsä leninkiä alaspäin. Sen sijaan gasellimainen kaunistus tajusi sen, koska hän värähti kiinnittäen kuninkaallisen rakastajansa huomion. Tummavioletti mustelma täplitti muuten niin virheettömän valkeaa ihoa olkavarteen ilmestyneenä, eikä se ollut tullut siihen itsestään.

”Mistä tämä on tullut?” Louis tivasi vaativaan sävyyn.

”Minä… minä kaaduin”, herttuatar Henriette mumisi.

”Tuohon minä en kyllä suostu uskomaan, ma chérie.”

Rouva herttuatar huokaisi ja liikutti vaivaantuneena toista suupieltään.

”Odotan edelleen vastausta. Voit olla varma, että tulen saamaan syyllisen henkilöllisyyden selville.”

”Sitä en kiistä – joskaan teillä ja urkkijoillanne ei olisi suurta työtä etsiessänne syyllistä perhepiiristä.” Orléans’n herttuatar oli niin väsynyt ja kyllästynyt kokemaansa väkivaltaan, ettei jaksanut enää lukita kunnolla luurankoja komeroihin.

Kuningas Louisin kirous hautautui metsikön tiheyteen ja palatsin suunnalta tuleviin ääniin. Sormuksin koristeltu käsi puristui nyrkkiin ja tavattoman hauskan näköiset kasvot muuttuivat kireiksi, mutta Louis säilytti muuten itsehillintänsä. Jäntevän voimakas, riikinkukkomaiseen hoviasuun puettu vartalo pysyi edelleen ryhdikkäänä. Sanat tulivat kuitenkin täyteläisiltä huulilta hiljaisella ja vaimealla äänensävyllä lausuttuna aivan kuin puhuminen olisi aiheuttanut henkistä ja ruumiillista kipua. ”Minun oma veljeni on mennyt satuttamaan vaimokseen saamaansa liljankukkaa, vaikka hänenkin täytyy tietää hallitsijan veljenä, että naista on aina pidettävä kuin kukkaa kämmenellä. Hovissa kuullut juorut ovat siis totta, vaikken haluaisi uskoa tyhjäpäisiin hovilaisiin…”

”Valitettavasti – tosin todellisuus on vielä pahempaa kuin, mitä juorut antavat ymmärtää.”

”Tapattaisin varmaan kenet tahansa toisen, mutten voi riistää veljeni henkeä.”

”Inhoan syvästi veljeänne Philippeä, mutten niin paljon että voitonriemuinen hymy ilmestyisi huulilleni nähdessäni hänet makaavan kuolleena ruumisarkussa.”

Onnettomaan avioliittoon kahlitun naisparan jalomielisyys kirvoitti Louisin hymyilemään heikosti. ”Olette kuin enkeli tai seitsemännentoista vuosisadan naispyhimys sietäessänne luonnotonta veljeäni vuoteessanne. Ivaamassa ja pilkkaamassa teitä – ja lyömässä.”

”Tunnustan kestäväni vain vaivoin aviomieheni käyttäytymistä avioelomme muututtua hiljattain kestämättömäksi. Tuntuu etten enää jaksa alistua miehensä omistaman vaimon rooliin”, nyyhkytti tenhotar kristallikyynelten tulviessa poskilleen.

”Mitä Philippe on mennyt tekemään tällä kertaa?”

”Se on… j-jotain niin vastenmielistä, että s-saattaisitte kokea v-vastenmielisyyden tarttuneen minuunkin.”

”Ette voisi ikinä suistua samaan likaviemäriin, vaikka kaikki maanpäälliset pikkupirut olisivat vetämässä teitä sinne, Henriette.”

”Kenties voin kertoa teille, sillä luotan sanaanne.” Pitkäripsiset silmät hehkuivat kirkkaina herkkien piirteiden pysyessä melankolisina. Henriette veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin puhui uudelleen. ”Aviomieheni on alkanut vaatia usein chevalier de Lorrainea olemaan vuoteemme vieressä hänen hoitaessaan aviollisia velvollisuuksia… E-että minä vihaankin sen ’italialaisen rakkauden asiantuntijan’ irstasta virnettä, se oikein lisää ennestäänkin nöyryyttävän tilanteen nöyryyttävyyttä.”

”Olen harkinnut pariin otteeseen karkottavani de Lorrainen veljeni seurasta chevalierin huonomaineisuuden takia”, Louis XIV huokaisi. ”Voisin kuninkaana määrätä de Lorrainen lähtemään toiselle paikkakunnalle, mutten haluaisi loukata veljeäni. Onhan de Lorraine sentään hänen paras ystävänsä. Toivoin ja toivon kyllä edelleen Philippen hylkäävän rakastajansa naittaessani teidät hänelle. Sanat eivät edes riitä kertomaan miten pahoillani olen, ja miten rankasti omatuntoni on soimannut hääpäivästänne lähtien. Antakaa minulle silti anteeksi, keijukaisrakastettuni.”

”Ei ole mitään anteeksiannettavaa”, virkkoi rakastajatar.

Toisen epäitsekkyys liikutti hallitsijaa, sillä muutamat kyyneleet kihosivat hänenkin silmiinsä Louisen syleillessä rauhoittavasti naista. Jos hän, Ranskan hallitsija oli puolijumala, niin veljen vaimo oli Taivaasta ilmestynyt enkeli. Puolijumala ja naisenkeli sopivat yhteen niin hyvin, että olisi voinut ajatella itsensä Kaikkivaltiaan lahjoittaneen kenties kauneimman enkelinsä maanpäällisen edustajansa ilontuojaksi.

Rakastavaiset olivat keskittyneet toisiinsa, joten he eivät huomanneet risun naksahtavan kauempana seisovan hahmon silkkikengän alla.


***

Loisteliaassa nojatuolissa istuva Louis XIII:n (myös Louis Siveellisenä tunnetun) leski teki koruommeltyötä, vaikka reuma oli alkanut jäykistää hänen sormiaan. Anna Itävaltalainen oli vielä kuusikymmentävuotiaanakin viehkeä ilmestys, vaikka ylväät kasvot olivat rypistyneet, vartalo kadottanut solakkuutensa ja ruskeat hiukset harmaantuneet. Leskikuningatar oli pukeutunut kokomustaan Jules Mazarinin kuolemasta lähtien ja alkoi pukeutua jatkossakin, kunnes vaipui elämänsä ehtoon päätteeksi ikuiseen uneen.

Kuningatar Anna oli vain yhden henkilön seurassa, joka seisoi nojatuolin vieressä. Keski-ikäisen statukseensa nähden koruttomasti pukeutuneen naisen. Audienssin saanut madame oli leski kuten Annakin. Tämä oli tunnollisuuteen asti harras eläessään Raamatun oppien mukaan maltillisesti pukeutuen ja vähäosaisia auttaen, mutta lesken merkittävin pahe oli vihkinyt vallasnaisen tekopyhyyden papittareksi. Leskirouva rakasti kovasti hovijuoruja ja juoruiluun osallistumista, eikä kohteiden auktoriteeteilla ollut merkitystä hänen törmätessään erityisen mehukkaisiin juoruihin. ”Hän juoruaisi vaikka itse paavista kokiessaan sen mielenkiintoiseksi”, hovissa tuhahdeltiin yksinkertaisesti pukeutuneen vallasnaisen tullessa vastaan. Leskikuningatar oli toisinaan itsekin joutunut leskinaisen juoruilun kohteeksi, joten hän suhtautui syystäkin varauksella kahdenkeskistä tapaamista pyytäneeseen henkilöön. Juorukello oli onnistunut saamaan espanjalaissyntyisen kuninkaan lesken vakuuttuneeksi asiansa kiintoisuudesta, sillä tällä kertaa luvassa oli muutakin kuin pelkkiä juoruja. Omin silmin tehtyjä havaintoja.

”Jospa kertoisitte ’omin silmin tekemistänne havainnoista’, rouva hyvä”, Itävallan Anna kehotti terävästi.

Leski sormeili valkealla dekolteellaan komeilevaa krusifiksia hevosmaiset kasvot maireina. Leveä virne syvensi suupielten juonteita. ”Saamanne pitää, Teidän majesteettinne”, aatelisrouva virkkoi. Hän piti pienen tauon ärsyttäen tarkoituksella Louis Oikeamielen leskeä pitämällä tätä vielä hetken odotuksen vallassa. ”Juorut pitävät tällä kertaa paikkansa, Madame.”

”Mitkäköhän juorut?” Anna tiedusteli kuivasti haluamatta hukata aikaansa nuorten aatelisjunkkerien sukupuolielämää koskeviin selontekoihin.

”No… hovissahan on juoruttu kovasti Hänen Majesteettinsa kuninkaan ja Orléans’n herttuattaren eli Madamen keväänraikkaasta romanssista. Kuningas ja Madame ovatkin viihtyneet uskomattoman hyvin yhdessä: avanneet melkein kaikki hovitanssiaiset säteillen, istuneet vierekkäin veneretkillä ja muun muassa Moliéren näytelmiä seuratessaan. Teidän majesteettinne voi silti olla varma, ettei kaltaiseni hienon luonteen omaava henkilö levittäisi kenestäkään juoruja varmistumatta niiden todenperäisyydestä.”

Hah! Niin varmaan! Leskikuningattarella oli vaikeuksia olla tuhahtamatta toisen hurskastelulle.

”Satuin olemaan eilen kävelyllä Fontainebleun metsässä –”

Sattumalta! Niin varmaan, Anna ajatteli.

” –huomatessani nuorten rakastavaisten syleilevän ja suutelevan toisiaan. Heidät erotti jo kaukaa erityisen merkittäviksi henkiöiksi. Olinkin riittävän lähellä ja täysikuu valaisi hyvin, joten en voinut olla tunnistamatta Orléans’n herttuatarta ja nuorta Kuningasta.”

Aurinkokuninkaan marionetti

Fandom: Rautanaamio (1976)

Author: Hannabella

Beta: Ciffie

Pairing: Louis XIV/mademoiselle de la Valliére

Rating: K-11

Genres: historiallinen draama, one-shot

Disclaimer: en omista elokuvaa enkä kirjaa

Warnings: barokkia, röyhelöitä, ruusukkeita ja kimallusta

Summary: Louise tiesi hänen ja muiden hovinaisten olevan hallitsijalle pelkkiä hovitanssien monimutkaisten askelkuvioiden tahtiin pyörähteleviä marionetteja, joilla kuningas leikkisi kunnes kyllästyisi löydettyään entistä hurmaavamman lelun.

A/N: Ficci pohjautuu Mike Newellsin ohjaamaan vuoden 1976 Rautanaamioon, joka mukailee Alexandre Dumas’s Muskettisoturien viimeisiä urotekoja (julkaistu myös nimillä Louise de la Valliére ja Bragelonnen varakreivi). Elokuva ei ole juurikaan uskollinen alkuperäiselle romaanille, mutta pidän sitä henkilökohtaisella tasolla vuoden 1998 versiota parempana taitavien näyttelijöiden ja aivan ihanien pukujen ansiosta. :P

Livreepukuiset lakeijat lakaisivat pikaisesti hiekoittuneen pelikentän sillä aikaa kun kuningas valitsi itselleen krokettimailaa. Fontainebleun palatsissa oleskeleva hoviväki oli kokoontunut leskikuningatarta myöten seuraamaan kuningas Louis XIV:n kroketinpeluuta. Tähän mennessä kuningas oli taitavana pelaajana voittanut jokaisen pelin. Viimeinenkin lyönti osui maaliin saaden silkeissään, pitseissään ja nauhoissaan koreilevan hoviväen osoittamaan suosiotaan aplodien ja ihastuneiden huudahdusten muodossa. Louis kumarsi sirosti viehättävimpien hovinaisten suuntaan ottaen ruusukkein ja värjätyin strutsinsulin koristellun leveälierisen hatun hetkeksi päästään. Hän hymyili mairean itsetietoisesti eräälle keikarimaiselle hovimiehelle, joka seisoskeli pelikentällä kaikessa koreudessaan nojaten mailaansa.

”Pankaa paremmaksi, Montfleury - jos pystytte”, nuori kuningas letkautti.

”Jos uskallatte”, muuan chevalier tuhahti niin hiljaa, etteivät kuningas Louis ja hänen innokkaimmat liehittelijänsä kuulleet.

”Ja kuuntelisin siitä hyvästä kiukuttelua?” Montfleury tuhahti. ”Ei, lyön kunnolla pieleen.”

Peli oli saanut kuninkaan kasvot kuumottamaan kevyesti, joten hän taputteli kevyesti kasvojaan hienolla pitsinenäliinallaan. Hänen takanaan seisova neito kiinnitti melkein heti hänen kaltaisensa naistenmiehen huomion. Mademoiselle de la Valliére ja muut hovinaiset loivat häveliäästi pitkäripsisten silmiensä katseen maahan tehdessään syvän hoviniiauksen. Louis sipaisi nenäliinallaan tutkiskelevasti Louise de la Valliéren kasvoja. Hän kohdisti syvänruskeat silmänsä häkeltyneisiin ja kuulaisiin kasvoihin, joita hallitsivat jadenvihreät mantelinmuotoiset silmät. Yksinkertaisesta leningistään huolimatta mademoiselle de la Valliére oli yhtä nuori ja kasteenraikas kuin kevään hengetär. Näinkin vaillinaiseksi jäävä huomio näytti hämmentävän mademoisellea. Kuningas Louisin mielestä tuollainen siveellinen kainous oli kerrassaan suloista.

Korokkeella istuva kuningataräiti suipisti paheksuvasti ohentuneita huuliaan mademoiselle de la Valliérelle. ”Miten avoimesti de la Valliére liehitteleekään miestänne, madame”, leskikuningatar tuhahti.

”Ja miten avoimesti poikanne yllyttää häntä siihen, madame”, kuningatar Maria Teresia virkkoi ivallisesti takaisin.

Maria Teresialla - syntyjään Espanjan infantalla - ei ollut suurenmoisia ulkonäöllisiä avuja. Elämä oli alkanut syövyttää ryppyjen aihioita kuningattaren suupieliin ja valvottujen öiden siristämien silmien ulkonurkkiin. Synnytykset olivat tukevoittaneet lyhyen naisen melkein pönäkäksi ennen aikojaan. Kuitenkaan aika ei ollut rapisuttanut kokonaan yli kuusikymmentävuotiasta leskikuningatarta, jossa oli yhä jäljellä hurmaavuutta, eloisuutta ja sievyyttä. Leskikuningattaresta huomasi yhä hänen olleen melkein viisikymmentävuotiaana nykyistä kuningatarta hehkeämpi ilmestys.

Montfleury oli harkitsevinaan lyöntiään, vaikka pallo sinkosi mahdollisimman kauas maalisalosta. Hän väläytti harmistuneen hymyn kuninkaalle.

”Mikä sääli!” kuningas pahoitteli naurahtaen, jolloin hoviväki kiirehti seuraamaan hänen esimerkkiään paistatellakseen nousevan ja kirkkaan auringon loiston sokaisevuudessa.

Louise de la Valliére oli tietoinen leskikuningattaren paheksunnasta ja hovin siipeilijöiden heränneestä uteliaisuudesta. Hän olisi halunnut livahtaa tiehensä, kadota omaan turvalliseen maailmaansa, ellei kuningas olisi johdattanut häntä pelikentälle. Kuningas ojensi neidolle nauhoin koristellun krokettimailan ja asettui hänen vierelleen ohjaamaan lyöntiä. Maaliin aseteltu kello kilisi pallon osuessa. Pelaajat ja muu hoviväki taputtivat mademoiselle de la Valliéren onnistumiselle. Louise oli jähmettyä niille sijoilleen, mutta kuningas viittasi häntä tulemaan lähemmäs niiaamaan kuningattarelle ja leskikuningattarelle. Hänen Majesteettinsa hymyili vahingoniloisesti kuninkaallisten naisten happamille ilmeille.

”Fouguet!” kuningas tervehti huomatessaan rahaministerinsä Nicholas Fouguet’n harppovan luokseen. ”Olette myöhässä, jos aiotte liittyä peliin. Löysimme jo muuta ajanvietettä.” Hallitsija katsahti merkitsevästi kädet ristissä seisovaan Louiseen.

”Haluaisin puhua kanssanne kahden kesken, Teidän Majesteettinne”, Fouguet sanoi jäykästi. ”Asia on kiireellinen.”

”Miten ikävä olettekaan”, majesteetti venytti nyrpeästi. ”Ette kysyneet miten peli päättyi.”

Kuningas nosti hattua vaimolleen ja äidilleen.

”Pelasitte varmaan yhtä hyvin kuin aina”, Fouguet kiirehti mielistelemään.

”Voitimme jokaisen pelin”, kuningas alentui vastaamaan, vaikka hänen voittonsa oli ollut itsestään selvää.

Louisin ajatukset olivat hänen vierellään astelevassa neidossa, jonka kampauksen korkkiruuvikiharat liehuivat kevyesti tuulessa. ”Tulkaa myöhemmin huoneeseemme”, Louis sanoi painokkaasti. ”Paljon myöhemmin.”

Hoviväki lähti kentältä seuraten kuningatarta ja mustiin pukeutunutta leskikuningatarta.

”Miten voitte sietää tuollaista nöyryytystä?” Anna Itävaltalainen tivasi miniältään.

Mutta Maria Teresia löyhytteli tyynesti viuhkaansa. ”Helposti jos se pitää hänet pois minun vuoteestani.”

”Maalaistallukan kanssa?” leskikuningatar kauhisteli. ”Mikä lumppu.”

”Ette ole ainoa joka on vihainen. Katsokaa Fouguet’a!”

Arvoisa rahaministeri näytti jopa kaukaa katsottuna nyrpeältä, koska hallitsija ei ollut kiinnostunut tämän kiireellisestä asiasta.

”Kuinka niin?”

”Koska meidän Louisimme otti palkintonsa”, Maria Teresia letkautti korostaen halveksuvaa kädenliikettään viuhkan huitaisulla. Kuninkaallisen aviomiehen uskottomuus oli ehtinyt tulla aviovuosien aikana tutuksi kuningattarelle, eikä aurinkokuninkaan loistokkuus kyennyt tuomaan valoa koleanharmaaseen järkiavioliittoon. Pikku de la Valliére oli vain nuoren hallitsijan vasta löydetty leikkikalu, jonka Louis oli poiminut hovineitojen rivistöstä.

Mademoiselle de la Valliére seurasi kuningasta tämän makuuhuoneeseen vielä vastahakoisemmin kuin pelikentälle. Neito olisi halunnut kaikota Louisin seurasta, mutta moinen käytös ei tullut missään tapauksessa kysymykseen. Hovin vastenmielisimmät persoonat saivat kuiskutella ja arvioida pikku mademoisellen päästä varpaisiin, sillä hoviväki ja Louise olivat syntyneet täyttämään hallitsijansa pienimmätkin toiveet. Niinpä tyttö seisoi kuninkaan tarkasteltavana keskellä avaraa ja ylenpalttista huonetta. Kupera katto värikkäine jumalineen ja enkeleineen kohosi hyvin korkealla massiivisine kristallikruunuineen. Kamaripalvelijat seisoivat suuren takan edessä sulautuneena lähes kokonaan roosan, kullan ja purppuranpunan sävyttämään huoneeseen.

Louis ojensi korean takkinsa ja hattunsa palvelijoille. ”Erinomaista, mutta meidän pitää hankkia hänelle uudet vaatteet”, kuningas Louis ajatteli ääneen aivan kuin hän, Louise olisi ollut pelkkä nukke.

”Teidän Majesteettinne on liian ystävällinen”, Louise pakottautui sopertamaan, vaikka kuninkaan kiinnostus ei ollut hänelle mieleen.

”En suinkaan.” Kuningas kierteli huoneessa. ”On sääli kätkeä tuollaiset avut. Tarvitsette niille sopivia vaatteita, jotka antavat esimakua paratiisista. Miksi ujostelette?” Louis ihmetteli. ”Tiedätte jo, että antaisin teille mitä tahansa. Pyytäkää vain.”

Hänen Majesteettinsa esitti turhaan kysymyksensä, sillä vastaus oli ilmiselvä. Totta kai häntä ujostutti kun hallitsija kierteli tuolla tavoin hänen lähettyvillään riisuen häntä tummalla katseellaan. Moni hovineito olisi kuitenkin halunnut olla Louise de la Valliéren paikalla nauttimassa armollisen hallitsijan suosiosta. Ranskan nuoren kuninkaan ulkonäköä ei kehuttu turhaan, sillä Louis XIV oli salskeuden ja puoleensavetävyyden ilmentymä. Tummaan suklaaseen taittava kiharrettu peruukki korosti kuninkaan vaalean ihon tasaisuutta ja koristeellisen yksityiskohtaisen hoviasun harkittu leikkaus suorastaan imarteli majesteetin pitkää ja solakkaa vartaloa. Tanssilla ja muilla ruumiillisilla harrasteilla oli luonnollisesti vaikutusta hallitsijan norjaan edustavuuteen…

Jadesilmät laajenivat ennestään. ”En olettaisi…”, Louise sanoi.

”Odotan teidän olettavan.”

Kamaripalvelijat, jotka seurasivat tarkkaavaisina tilannetta, huomasivat että oli aika jättää Hänen Majesteettinsa ja arkaa metsäkaurista muistuttava hovineito kahden kesken.

”Olettakaa liikaa. Enemmän kuin mitä voin tarjota”, Louis virkkoi silkkisesti. ”Se on oleva tuskani ja iloni. Sellainen on rakkauden peli.”

”Pelkään etten ikinä opi sääntöjä.”

”Höpsis. Minä opetan. Esimerkiksi kun annan teille kalliita lahjoja, älkää näyttäkö heti iloanne, vaan mököttäkää hetki ikään kuin olisitte pettynyt.”

Tyttö ei oikein käsittänyt miksi ihailua ja palvonnan muotoja rakastava monarkki kehotti häntä käyttäytymään tuolla tavalla. ”Mutta sehän loukkaisi tunteitanne, Sire.”

”Niin. Alatte ymmärtää”, kuningas Louis sanoi aavistuksen terävään sävyyn, mutta polvistui neidon jalkojen juureen ja tarttui hänen hameenhelmaansa. ”Silloin matelen edessänne näin ja rukoilen anteeksiantoanne.”

Louise säpsähti tuntiessaan kuninkaan hienostuneen käden hipaisevan ohimennen polveaan ja yläreittään, vaikka hänellä oli useita alushameita, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt laimentaa kosketusta. Ei. Yksi ainoa hipaisu sai hänen hermonsa pingottumaan epämiellyttävästi. Kuninkaan syvältä kumpuava nauru paljasti mairittelevasti helmenvalkoisen ja suoran hammasrivistön lisäten Louisen hermostuneisuutta. ”Teidän Majesteettinne”, hän toisti.

Lopulta Louis nousi ojentautuen täyteen pituuteensa. Verkkaisuus korosti sitä että hän, kuningas tekin niin kuin halusi eikä muilla ollut sananvaltaa. Silti neito luuli tai rohkeni toivoa että hallitsijan nopeasti herännyt kiinnostus lopahtaisi näinkin varhaisessa vaiheessa. Mitättömien kuolevaisten toiveilla oli tapana valua tyhjiöön; olisihan hänen pitänyt muistaa kuninkaan saavan lähes aina haluamansa. Sinne tänne otetut kopisevat askeleet osoittautuivat turhaksi kiertelyksi. Kuningas ei ollut antanut toistaiseksi hänelle lupaa poistua.

Hento, liljanvalkoinen käsi heilutteli tiuhaan tahtiin viuhkaa. Välillä hänen toinen tärisevä kätensä karkasi kaulan seudulle sormeilemaan ja pyörittelemään helminauhaan pujotettuja helmiä. Leveä katosvuode hallitsi makuukamarin takaosaa koristeellisen uhkaavana. Louise nieleksi. Kuningas seisoi niin lähellä häntä, että heidän vartalonsa melkein hipaisivat toisiaan... Viuhka toi vain vähän etäisyyttä… Ovelta kuuluva koputus ja askeleet saattoivat tarjota mahdollisuuden livahtaa karkuun hallitsijalta. Ainakin siinä tapauksessa jos jollakin olisi tärkeää ja kiireellistä asiaa Hänen Majesteetilleen.

”Ovi”, Louise lausahti toiveikkaana.

”He menevät kyllä pois, sillä he tietävät minun haluavan nauttia rauhassa teidän seurastanne, sulottareni”, kuningas virkkoi hunajaiseen sävyyn.

Tyttö tajusi yhdessä silmänräpäyksessä miehen aikovan sulkea hänen vahvojen käsivarsiensa kahlehtivaan syleilyyn ja painaa jollain tapaa pilkalliset huulensa hänen huulilleen. Sydän kiepsahti kauhusta hänen rinnassaan, vaikka kuningas ei herättänyt samanlaista kuvotusta kuin Fouguet, tuo vastenmielinen elostelija. Hän haki epätoivoisesti turvaa viuhkasta kätkemällä osan kasvoistaan sen taakse. Hallitsija vain sysäsi kevyesti ja välinpitämättömästi hänen viuhkaa pitelevän kätensä sivuun. Älä anna heidän mennä pois, Louise melkein rukoili. Älä jätä…

Valitettavasti koputus lakkasi, ja askeleet loittonivat kuuluen jostain hyvin, hyvin kaukaa. Kuninkaan huulet kaartuivat voitonriemuiseen hymyyn, ennen kuin ne kohtasivat neidon ruusunpunaisen suun pakottaen Louisen vastahakoiset huulet avautumaan. Vapinastaan huolimatta Louise oli yhtä jäykkä kuin patsas; kuningas olisi yhtä hyvin voinut pitää sylissään kuollutta ruumista eikä nuorta ja elinvoimaista tyttöä. Jokaisen kosketuksen olisi kuulunut antaa esimakua euforiaa huokuvasta aistihurmasta, mutta mademoiselle de la Valliére alistui noihin hyväilyihin vain sen takia ettei voinut muutakaan.

Kuningas ei vaikuttanut piittaavan hänen jäykkyydestään, sillä tämä sai tuntea hänen hauraan ja siron ruumiinsa omaansa vasten. Näyttää olevansa herra ja valtias, joka omisti hänet ruumiineen ja sieluineen. Tyttö yritti paeta omiin onnen ja kuplivan riemun värittämiin muistoihinsa, muistella sitä Bastiljiin tuotua mystistä vankia, joka oli saanut ihmeenkaupalla hänen aran tytön sydämensä jättämään muutaman lyönnin väliin. Vangissa oli ollut jotain hyvin tuttua, ja hän oli juuri osaamaisillaan yhdistää nuorukaisen tämän kaksoisolentoon, kun hänen selkäänsä sivelevät kädet paiskasivat hänet takaisin todellisuuden kultaiseen häkkiin. Kuningashan alkoi avata hänen leninkinsä selkämyksen nyöritystä, vetää pukua pois hänen olkapäiltään.

”Mutta, Sire…”, neito yritti.

Louis vain hymyili. Neito oli aistivinaan ylöspäin kohoavassa, sirojen viiksien korostamassa suussa jotain rietasta ja musertavaa kuninkaan vetäessä leninkiä yhä alemmas.

“Mehän sanoimme hankkivamme teille uuden vaatevaraston”, hallitsija naurahti. ”Emmekö sanoneetkin, ma petite?”

”S-sanoitte…”

”Älkää sitten häpeilkö noin suuresti, vaikka hienoinen punastuminen pukeekin nymfin kasvojanne saamalla teidät näyttämään entistä suloisemmalta.” Puku oli valahtanut kokonaan itämaisen maton peittämälle lattialle. ”Tuo puku ei edes ole kyllin imarteleva korostamaan ihastuttavaa vartaloanne, jota liian monet vaatekappaleet verhoavat edelleen.”

Mademoiselle oli sotkeentua helmoihinsa.

”Älkää sentään kompastuko”, kuningas kiusoitteli. Hän alkoi kuoria alushameiden röyhelöisiä kerroksia, jotka verhosivat Louisen alavartaloa. Viimein neidolla oli yllään pelkkä vitivalkoinen aluspuku ja tiukalle nyöritetty korsetti. Aluspuku oli niin lyhyt, ettei se suinkaan kätkenyt Louisen pitkiä ja norjia sääriä.

Kuninkaan useiden sormusten koristama käsi silitti neidon kullanruskeita korkkiruuvikiharoita lähettäen jääkylmiä väreitä tyttömäisen hoikkaan ruumiiseen. Louise tunsi itsensä totaalisen voimattomaksi. Vähissä vaatteissa hypähteleväksi marionetiksi, jonka jokainen liike ennakoitiin vetelemällä näkymättömistä ja katkeamattomista naruista... Kuningas suuteli häntä pitkään ja viipyilevän omistavasti ennen kun nosti neidon käsivarsilleen ja kantoi vuoteeseen.

Katosvuode oli niin suuri että Louise oli hukkua vuodevaatteiden ja ahdistuksen hyökyaaltojen keskelle. Louise tiesi hänen ja muiden hovinaisten olevan hallitsijalle pelkkiä hovitanssien monimutkaisten askelkuvioiden tahtiin pyörähteleviä marionetteja, joilla kuningas leikkisi kunnes kyllästyisi löydettyään entistä hurmaavamman lelun.

Kirjaesittely: Rafael Sabatini - Kuningattaren lähetti (St. Martin's Summer)

Urhea Martin de Garnache saapuu paikallisen käskynhaltijan Tressanin kreivin luo Dauphinén maakuntaan Pariisista. Hän on leskikuningattaren lähetti. Hänen majesteettinsa on lähettänyt hänet seudulle huolehtimaan siitä, että häneltä apua kirjeessä anonut neiti de La Vauvraye saisi oikeutta ja pääsisi vapaaksi Condillacin linnasta, jossa ahne leskimarkiisitar pitää mademoisellea vankina ryöstääkseen rikkaan perijättären omaisuuden. Kaiken lisäksi Valérie de La Vauvrayen ulkonäköä ei voinut olla ihastelematta, sillä hän on hento tummaverikkö, jolla on soikeat hienopiirteiset kasvot, joten eiköhän hänellä olisi hyvän ulkonäön ja syntyperän ansiosta kosijoita jonoksi asti ilman omaisuuttaankin.

Valérien isä monsieur de La Vauvraye oli edesmenneen Condillacin markiisin naapuri ja läheinen sekä arvossa pidetty ystävä. Hänellä ei ollut kuin ainoastaan yksi lapsi, Valérie perimässä hänen varsin huomattavan omaisuutensa – todennäköisesti kokona Dauphinén suurimman. Monsieur de La Vauvrayen hartain toive oli että hänen koko ikänsä kestänyt läheinen ystävyys muuttuisi vielä läheisemmäksi suhteeksi seuraavassa polvessa. Condillacin markiisilla oli ollut sama toive. Siihen aikaan markiisin poika Florimond de Condillac oli kuusitoistavuotias ja Valérie de La Vauvraye neljätoistavuotias. Nuoruudestaan huolimatta heidät kihlattiin ja ihastus alkoi orastaa.

Tämä naimakauppa tekisi Florimond de Condillacista Dauphinén varakkaimman ja mahtavimman aatelisherran – yhden Ranskan varakkaimmista. Se ajatus miellytti vanhaa markiisia, koska hän halusi osoittaa poikiensa maallisten omaisuuksien koko erolla – nuoremmalle pojalle Mariukselle paljon vähemmän – että hän paheksui nuorimmaisensa käytöstä. Esikoispoika toivoi haluavansa nähdä vähän maailmaa, ennen naimisiinmenoa. Hänen toiveensa oli isästä asianmukainen ja sopiva, sillä seuraavana markiisina nuorukaisella oli iso vastuu kannettavanaan. Itseasiassa herra markiisi näki poikansa toiveen viisaana, niinpä Florimond lähti kaksikymmentävuotiaana ottamaan osaa Italiassa käytäviin sotiin. Markiisi kuoli kaksi vuotta perillisensä lähdön jälkeen ja hänen ystävänsä monsieur de La Vauvraye seurasi häntä muutamia viikkoja myöhemmin hautaan. Monsieur de La Vauvraye ei osannut nähdä Condillacin markiisittaren luonteessa mitään muuta kuin hyvää, joten hän uskoi tyttärensä leskirouvan suojatiksi Florimondin paluuseen asti.

Kun Condillacin leskimarkiisitar ja hänen kaunis Marius-poikansa huomasivat Florimondin poissa ollessa pitelevänsä lankoja käsissään, he alkoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. Heidän nimellinen suojattinsa on todellisuudessa heidän vankinaan. Äidin ja pojan aikeena oli pakottaa neitoparka naimisiin Mariuksen kanssa. Mikäli aikomus onnistuisi, madame de Condillac turvaisi ilman muuta pojalleen mukavan yltäkylläisen tulevaisuuden tyydyttäen samalla hillittyä vihaansa poikapuoltaan Florimondia kohtaan. Valérie itse ei halunnut mennä naimisiin Mariuksen kanssa, vaikka tämä onkin komea aina hienosti pukeutunut aatelisnuorukainen. Vangin naittaminen Mariukselle oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä Condillac on julistettu kirkonkiroukseen. Tähän on syynä kymmenyksien maksamatta jättäminen sekä piispan pilkkaaminen ja solvaaminen. Näin ollen markiisitar ja Marius eivät voineet löytää ainuttakaan pappia, joka olisi suostuisi menemään talouteen vihkimään.

Epäillään että Condillacin markiisin kuolema on pidetty salassa Florimondilta, koska hän oli edelleen poissa. Häneltä silloin tällöin saapuvien kirjeiden perusteella hän oli ollut ainakin kolme kuukautta sitten hengissä, peräti hyvinvoiva. Sanansaattaja on lähetetty etsimään Florimondia kehottamaan hänet palaamaan oitis kotiseudulleen. Leskikuningatar oli päättänyt ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin Valérien vapauttamiseksi vankeudesta Florimondin saapumista odoteltaessa. Monsieur de Garnachen vaatii kreivi de Tressania hakemaan mademoiselle de La Vauvrayen Condillacin linnasta, niin hän voisi saattaa hänet Pariisin ja jättää hänet kuningattaren hoteisiin siihen saakka, kunnes uusi markiisi palaisi vaatimaan häntä omakseen.

Monsieur de Garnache epäilee ettei mademoiselle de La Vauvrayetä luovutettaisi hänen huolehdittavakseen, niin kuin hän oli vaatinut. Hänen mielensä kevenee melkoisesti, kun hän tapaa Tressanin luota matkapukuisen naisenalun. Nokkelan Garnachen epäilykset kuitenkin heräävät oletetun perijättären katsahdettua monsieur de Tressania jollain tavalla levottomuutta herättävästi. Hän näyttelee haluavansa osoittaa olevansa Valérien luottamuksen arvoinen vetämällä taskustaan ylösalaisin itsensä kuningattaren kirjoittaman käskykirjeen. Tyttö tarttuu kirjeeseen ja silmäilee sitä ymmärtämättä kääntää paperia oikeinpäin, ja siitä Garnache huomaa ettei hän osaa lukea lainkaan. Tressan yrittää väittää mademoisellen saaneen omituisen kasvatuksen, jonka takia hän muka lukee ja kirjoittaa oikealta ja vasemmalle, mutta kuningattaren lähetti ei millään usko sellaista opetettavan ainakaan Ranskassa. ”Mademoiselle de La Vauvrayen” täytyy siis olla luku- ja kirjoitustaidoton rahvaan edustaja. ”Laittautukaa tiehenne!” Garnache komentaa tylysti tyttöä. ”Laittautukaa takaisin keittiöön ja sipulipelloille, josta teidät otettiin!”

Kuningattaren lähetin ei auta kuin käydä itse käsiksi asioihin. Hän päättää lähteä Condillaciin ja jos hänen tahtoonsa ei suostuttaisi linnassa, hän olettaa saavansa käskynhaltijalta tarvitsemaansa virkavallan apua. Hän lähtee muistuttaen Tressania julistavansa tämän kavaltajaksi, mikäli tämä ei toimisi kuten kruunun uskollisen alamaisen kuuluu.

Kirjaesittely: Alan Spencen Puhdas maa (The Pure Land)

Nuori Thomas ”Ton” Glover asuu Martha-siskoineen ja vanhempineen Skotlannissa, kunnes hän saa eräänä maanantaiaamuna kirjeen Jardine Mathieson -nimiseltä yritykseltä mennessään töihin. Hän tuijottaa kirjekuorta hämmentyneenä. Se vavahtelee hänen sydämenlyöntiensä tahdissa, sormissa kiertävän veren sykkeessä, sillä hän oli kovasti odottanut vastausta. Edinburghissa järjestetystä työpaikkahaastattelusta oli jo monta kuukautta. Toki hän oli arvellut pärjänneensä kohtuullisesti, muttei ollut uskaltanut olla järin toiveikas. Kuitenkin nuori Glover oli tehnyt vaikutuksen Jardine Mathiesoniin, niinpä yrityksellä oli haastattelun perusteella ilo tarjota hänelle työpaikkaa – niinkin kaukana kuin Japanissa.

Japani on ilman muuta jossain maailman ääressä, kartan ulkopuolella kuten joku halvatun Ultima Thule. Sanotaan japanilaisten olevan erilaisia. Barbaareja, jotka saattavat katkaista Gloverilta kaulan heti kättelyssä. Töihin lähteminen niin kauas pelottaa jossain määrin Tomia, mutta se ei ole hänelle mikään tekosyy olla lähtemättä. Mikäli hän jäisi Skotlantiin hänen koko elämänsä olisi oleva lukkoon lyöty. Jos hän raataisi tosissaan hän voisi saada ylennyksen, alkaisi johtaa nykyistä työpaikkaansa, ja siksi hänestä tulee varmaan yhtä kuiva ja pölyinen. Moinen tulevaisuus ei todellakaan riittäisi hänelle, vaan hän halusi enemmän siitä huolimatta että hänen rakastettunsa jäisi Skotlantiin.

Valmistelut etenevät. Ensin Tom purjehtii Southamptoniin, sieltä edelleen Kapkaupungin kautta Kalkuttaan ja Hong Kongiin, poikkeaa joksikin aikaa Shanghaihin ja jatkaa sieltä viimeiselle etapille Nagasakiin. Jo nimet kuulostavat itsessään lumoavilta, kuin loitsuilta ja täyttävät hänet jännityksekaisella kunnioituksella. Jardine kustantaa uuden työntekijänsä matkan höyrylaivalla, kuunarilla ja klipperillä. Matka kestää kuukausia ja oli kokonaisuudessaan pidempi kuin mitä useimmat ihmiset matkustivat koko elämänsä aikana.

Nagasakissa Gloveria on vastassa Jardine Mathiesonilla töissä oleva Ken Mackenzie, keski-ikäinen ja juron näköinen mies. Tämä auttaa työtoveriaan asettumaan taloksi Nagasakiin ja selventää Japanin tilanne nuorukaiselle. Japanilaiset elivät ylhäisessä yksinäisyydessään vuosisatojen ajan. Täkäläiset nimittävät aikaa sakokukuksi, suljetuksi maaksi. Japanilaisilla ei ollut pienintäkään aikomusta päästää maahansa muukalaisia vapaaehtoisesti. Mutta heidät pakotettiin siihen kommodori Perryn mustilla laivoilla. Ne olivat niin vakava uhka, että Shogunin oli vähän pakko taipua säänneltyyn kaupankäyntiin länsimaiden kanssa viisi vuotta sitten. Shogun ei ole maan virallinen hallitsija. Keisari, Mikado elää käytännössä eristyksissä Kiotossa. Hän on pelkkä keulakuva. Shogun hänen nimissään. Hän ei ole tyytyväinen sopimukseen, mutta Perry ei jättänyt hänelle paljon valinnanvaraa. Säilyttääkseen kasvonsa ja hyvitelläkseen vanhoillisia ryhmittymiä shogunin on tyydyttävä vain hankaloittamaan esimerkiksi Jardine Mathiesonin toimintaa niin paljon kuin mahdollista siten että heidän on hyvin hankalaa saada käsiinsä täkäläistä rahaa.

Glover paneutuu uuteen työhönsä. Hän haluaa tosissaan oppia kaiken, mitä Mackenzie pystyisi hänelle opettamaan. Se saisi olla vasta alkua, sen hän päättää vakaasti. Muutamassa kuukaudessa hän onnistuu tekemään itsestään korvaamattoman. Hän ottaa vastuulleen kauppakirjat ja muut paperityöt, kaiken toistuvan ja yksitoikkoisen mutta välttämättömän uurastuksen, jonka hän siitää vähitellen suuremmaksi osaksi muiden tehtäväksi. Muutos vapauttaa hänet kirjoituspöydän äärestä liikekannalle seuraamaan Mackenzietä tämän tehdessä kauppoja paikallisten kanssa. He kävelevät kaupungin kuraisilla syrjäkujilla ja hoitavat liikeasioitaan kauppapuodeissa ja varastoissa, takahuoneissa, huterissa työmaakopperoissa ja tutkivat tavaranäytteitä. Tom on tarkkana ja ottaa opikseen. Pian hän saa luvan allekirjoittaa kauppakirjoja Jardinen nimissä. Pääkonttoriin kirjoittamissaan raporteissa Mackenzie alkaa nimittää nuorukaista puolileikillään johtaja Gloveriksi. Pian nuorenmiehen maine alkaa kasvaa pienen ulkomaalaisyhteisön silmissä.

Jonkun aikaa Japanissa oltuaan Glover törmää kapealla sivukadulla suunnilleen ikäiseensä mieheen. Itō-nimiseen samuraihin, joka saa aidosti skotin ällistymään englanninkielentaidollaan. Sivukujalla on myös ennestään tuttu mies, Matsuo-san. Glover viedään savuiseen majataloon, sillä samurait haluavat neuvotella hänen kanssaan. He ovat kuulleet hänen saattavan olla erilainen kuin muut gaijinit, joten kenties he voisivat tehdä kauppoja, onhan Glover myynyt aseita shogunille sekä Satsuma-klaanille. Tutustuttuaan toisiinsa miehet huomaavat viihtyvänsä hyvin toistensa seurassa. Lisäksi he kunnioittavat toisiaan.

Itō on sitä mieltä että nyt on tarvetta muutoksille Japanissa. Tokugava-klaani on ollut vallassa jo kaksisataa vuotta ja sille sopii mainiosti että asiat pysyisivät ennallaan vielä toiset kaksisataa vuotta. Japanin ei ole pakko jäädä takapajulaksi. Japni on suuri maa, jolla on pitkä hieno historia. Japanilaisten on kuitenkin pysyttävä ajan tasalla, jotta nousevan auringon maasta voi tulla yhtä mahtava kuin Iso-Britanniasta. Heidän aikeensa tulisivat toteutumaan. Ensimmäiseksi olisi päästävä eroon shogunista.Tom suostuu toimittamaan heille koerään kiväärejä, jotka hän hankkii jo tutuksi tulleen kauppiaan kautta Shanghaista. Toimitus tapahtuu tavalliseen tapaan yöllä ja kauppasumma siirretään Gloverin tilille. Maksajana onkin tällä kertaa Chōshu-klaani edustajaan prinssi Itō Hirobumi.

Tom omaksuu ainakin osittain Itōn samuraiopit päättäväisyydestä ja valmiudesta kuolla koska tahansa. Nähtyään omin silmin niin paljon kuolemaa, että tiesi niin itsensä kuin kaikki muutkin kuolleiksi. Hän tulee erittäin selkeästi tietoiseksi kuoleman läheisyydestä ei ainoastaan periaatteessa, vaan luissaan. Hän on jo kuollut, ja se vapauttaa hänet elämään. Hänen teoillaan on seuraamuksensa, joten hän kantoi vastuun myös niistä. Skotti asettuu lopullisesti Itōn ja muiden japanilaisten kapinallisten puolelle. Shogun alas! Brittihallinto alas! Piru heidät kaikki periköön! Hän heittäytyy työhönsä kuin riivattu yltiöenergisenä alkaen toimia entistä tarmokkaammin.

 

Lukunäyte sivulta 234:

Hän meni heidän luokseen, halasi Marthaa, joka riemuitsi silmät kyynelissä. ”Katsokaa, minun isoveljeni!”

Syleillessään äitiään hän tunsi äidin hennot lapaluut takin lävitse.

”Tom!” äiti sanoi vastahakoisen ilahtuneena. ”Sinustahan on tullut… mies!”

”Voi äiti”, Glover sanoi. ”Sinä se olet yhtä tarkkasilmäinen kuin aina ennenkin!”

Hän kääntyi isään päin. Ukko karautti kurkkuaan ja tarttui kipakalla otteella hänen käteensä juron pidättyneesti.

”No, Tom.”

”No, isä.”

Kotiväen takana, pienen matkan päässä seisoi vielä yksi tuttu hahmo, Mackenzie leveä hymy huulillaan.

”Ken!” Glover hihkaisi. ”Ogenki desu ka?”

”Ogenki desu!” Mackenzie vastasi, ja he kumarsivat toisilleen kohteliaasti, purskahtivat nauruun ja paiskasivat kättä.

”Se oli japania”, hän selitti Marthalle.

”Arvasin kyllä”, Martha sanoi. ”Vapaasti käännettynä se menee suunnilleen niin että: Mitä mies? Mitäs tässä!”