Ratsioita ja raskauttavia esineitä
1982
Parantajat sanoivat sydänvikaisen, lähellä loppuaan olevalla Gerdalla olevan enintään kuukausi elinaikaa. Walden halusi nähdä omin silmin pitivätkö parantajien todennäköiset väitteet paikkansa, joten hän lähti käymään Pyhässä Mungossa, vaikka olisi voinut jäädä asunnolleen parantelemaan krapulaansa.
Vanhempi Macnair oli kustantanut miniälleen valoisan ja tilavan sairashuoneen. Ei sen takia että olisi piitannut Waldenin hiirulaismaisesta vaimosta, vaan siksi että Walter Macnair halusi korostaa Macnairien vakavaraisuutta. Jotkut velhoperheet palkkasivat yksityisen parantajan huolehtimaan sairaista perheenjäsenistään. Sen sijaan Macnairit olivat sysänneet Gerdan Pyhään Mungoon heti kun tämä oli mennyt niin huonoon kuntoon, ettei ollut päässyt kuin vaivoin ylös vuoteesta. Walden kiinnitti kunnolla huomiota vuoteen pohjalle vajonneeseen puolikuolleeseen naiseen istuessaan vuoteen vierellä olevalle tuolille. Vaimon muodoton, poikamainen vartalo oli kuihtunut luurangonlaihaksi. Mustat renkaat ympäröivät hänen vaimonsa suljettuja silmiä. Hiukset hapsottivat löysällä palmikolla, ja naisen rintakehä kohoili harvakseltaan. Monessa tuoreessa ruumiissakin oli enemmän eloa kuin Gerdassa.
Gerda liikahti kapealla vuoteella ja avasi silmänsä. “Walden… sinä tulit… mutta miksi?”
“Katsomaan sinua - katsomaan oletko sinä todella niin lähellä loppua kuin mitä Beatricelle ja äidille on kerrottu.”
“Minulla on alle kuukausi elinaikaa, niin parantajat kertoivat. Halusin että minulle ollaan rehellisiä.” Gerda pyyhkäisi hiukset otsaltaan. “Jos tulit ilkkumaan sen takia minulla, että tiedät vapautuvasi pian hevosennaamaisesta vaimostasi… Näissä kivuissa on muutenkin kylliksi kestämistä; mitkään lääkeliemet eivät helpota enää tuskiani.”
Naisen silmät täyttyivät kyynelistä. Hän itki väsymystään ja surullista, väistämätöntä kohtaloaan, sillä hän oli nuori kuolemaan. Walden ei halveksunut mitään sanomattoman näköistä vaimoaan yhtä paljon kuin ennen tämän sairastumista. Gerda oli kuin kivun raatelema, kituuttava eläin. Mies otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki Gerdan kyynelien kostuttamat ja punoittavat kasvot.
Gerda itki ääneti hento hymy huulillaan. “Voi Walden…”
Olihan Waldenilla Gerdan ansiosta poikansa. Siitä hyvästä hän saattoi olla edes kerran ystävällinen vaimolleen. “En minä tullut tänne ilkkumaan”, Walden sanoi ja sai noilla sanoilla vaimonsa kasvot kirkastumaan.
Hän veti toisen tyynyn naisen pään alta. Walden silitti hellyyteen tottumattomilla sormillaan maantienvärisiä hiuksia, mutta hän tarttui varmemmin tyynyyn. Painoi sen Gerdan kasvoille niin lujaa, että hänen käyttämänsä voima sai sängyn natisemaan. Nainen hipaisi kasvoilleen painettua tyynyä, mutta antoi kätensä valahtaa sivulle. Waldenin ei täytynyt katsoa lainkaan kelloa. Hänen sisäinen kellonsa tiesi ilmankin kuinka kauan ihmisen tukehtumiseen meni.
Saman viikon aikana järjestettiin Gerda Macnairin hautajaiset. Sitä ennen rouva Macnair kirjoitti kutsut kaikille sukulaisille ja ystäville, Fiffy siivosi talon lattiasta kattoon ja hautajaisurakoitsija apureineen laittoi Gerdan kuntoon. Erinäiset loitsut estivät ruumista mätänemästä. Luurangonlaihaksi kuihtunut vainaja näytti meikattuna vähemmän hevosmaiselta, miltei hauskan näköiseltä. Yksikään Macnaireista ei ollut piitannut Gerdasta tämän eläessä, mutta he eivät olleet kitsastelleet hautajaisista aiheutuvien kustannusten suhteen.
Hautajaisvieraat kokoontuivat lähellä sijaitsevan velhokylän hautausmaalle, missä Gerda laskettiin Macnairien ikivanhan sukuhaudan uumeniin. Monilla naisilla - esimerkiksi Ericalla, Beatricella ja miehensä rinnalla seisovalla Narcissa Malfoylla - oli suruharsot laskettuna kasvoilleen. Kukaan ei ollut ottanut pikkulapsia hautajaisiin, vaan nämä olivat kotonaan kotitonttujen ja lastenhoitajien vahdittavina.
Aurinko ei ollut pilkahtanut päivän aikana hetkeksikään näkyviin. Ilma oli kostea ja äärimmäisen kalsea, joten vuodenaika ja sää sopivat oikein hyvin hautajaisille. Hautausmaa oli harmaanruskeiden, vetisten ja lahoavien lehtien peitossa. Pahkaisissa taivaan harmaaseen verhoon kohoavissa puissa oli yhtä vähän lehtiä kuin kaljulla miehellä hiuksia. Velhopastorin loitsu nostatti maa-aineksen syvälle lasketun tammiarkun päälle. Osittain sammaloituneen muistomerkin edessä kohosi symmetrinen kumpu, joka tulisi painumaan litteämmäksi lumen peittäessä luonnon ruskeanharmaan rumuuden.
“Olkaa hyvät ja siirtykää muistotilaisuuteen”, Patricia Macnair sanoi kuuluvalla, tuulen ujelluksen yli kantautuvalla äänellä.
Macnairit ja hautajaisvieraat kaikkoontuivat hautausmaalta yksi kerrallaan. Patricia-rouva ja Beatrice olivat tilanneet tarjoiltavan ruuan pitopalvelusta. Tilanpuutteen vuoksi ei käyty tarjoamaan lämmintä ruokaa, vaan pitäydyttiin pasteijoissa ja muussa kahvitarjoilussa. Kahvin lisukkeeksi oli mahdollista saada likööriä tai konjakkia. Itse talo ei tarjonnut mahdollisuuksia juopotteluun, mutta ne joiden tavoitteena oli päihtyminen, olivat tuoneet omat taskumattinsa tai livahtivat isäntäväen baarikaapille sekoittamaan omat drinkkinsä.
Erica tyrkytti baarikaapista ottamaansa tyhjää lasia Waldenille. “Tee minulle Manhattan.”
“Mikä baarimikko minä muka olen?”
“Tee nyt vaan.”
Mies sekoitti Manhattanin Ericalle ja kaatoi oman lasinsa täyteen konjakkia.
“Mitä nyt?” Erica kysyi.
“Sinun hattusi.”
Erica maistoi juomaansa. “Mikä vika minun hatussani on, Walden?”
“Se vika että se saa sinut näyttämään helvetin tekopyhältä. Nämä ovat vain Gerdan hautajaiset.”
Tummaverikkö nosti harson kokonaan kasvoiltaan huulet kaartuneena leikittelevään hymyyn. “Onko nyt parempi?”
“Näyttäisi vielä paremmalta, jos sinä ja muut heittäisivät surupukunsa helvetin kuuseen”, Walden naurahti.
Walden hörppäsi puolet konjakistaan, mutta ei niellyt vielä väkevää juomaa. Hän piti polttavaa nestettä suussaan ikään kuin huuhteli pahan maun suustaan. Muiston Gerdasta. Kaksi vuotta myöhemmin Macnaireilla oli toiset hautajaiset. Äkillinen outo sairaus teki yllättäen lopun Walter Macnairista, taikaministeriön arvostetusta virkamiehestä.
***
1990
Kahdeksan vuotta myöhemmin Erica surkutteli edelleen Rabastanin kohtaloa. Hän muisti yhä sen päivän jolloin Lestranget oli passitettu Azkabaniin. Walden oli kironnut, monet vapaat kuolonsyöjät olivat pahoitelleet Lestrangejen kohtaloa, ja Erica oli vuodattanut muutaman, katkeran kyyneleen. Rabastan oli ollut hänen lempirakastajansa, sillä hän ei ollut päässyt kenenkään toisen kanssa yhtä suurenmoisen nautinnon partaalle. Mies oli ollut muutakin kuin pelkkä rakastaja. Hänen ystävänsä. Silti Erica rakasti Luciuksen antamia lahjoja, jotka olivat paljon kallisarvoisempia kuin Rabastanin satunnaiset lahjat. Lucius Malfoy oli edelleen hänen rakastajansa. Erica ei ollut missään vaiheessa unohtanut Rabastanille antamaansa lupausta. Hän kävi pari kertaa vuodessa Azkabanissa, vaikka hänellä oli ontto olo jokaisen vierailun jälkeen. Ankeuttajat ehtivät masentaa vähäksi aikaa jopa vankien vieraat. Moni vanki oli kuollut muutaman vankeusvuoden jälkeen, mutta Rabastan oli sinnitellyt jo yhdeksän vuotta.
Neljä vuotta sitten Erica oli vaihtanut osastoa. Hän työskenteli tällä hetkellä vaarallisten otusten hävityskomitean alaisuudessa sihteerinä. Työ oli liki yhtä yksitotisen helppoa kuin porttiavainviraston sihteerin - tosin vaihtelevampaa. Hän oli ajoittain teloittajien mukana seuraamassa teloituksia; kuten tänäänkin. Höpsähtänyt vanha noita oli kasvattanut mantikoreja, mutta otukset olivat jostain syystä alkaneet hyppiä silmille. Mantikorit vainosivat maalaisnoidan naapurissa asuvaa lapsiperhettä. Yksi mantikori oli jopa raadellut perheen nuorinta lasta, joten naapurit olivat tehneet valituksen taikalakiyksikölle. Vanha noita oli joutunut komitean eteen. Tämä oli määrätty maksamaan tuntuvasti sakkoja, ja vaarallisten otusten hävityskomitea määräsi mantikorit tuomittaviksi. Erica, Walden ja muuan ikivanha komitean jäsen ilmiintyivät noidan kotioven edustalle. Vanhus tarttui ruosteiseen kolkuttimeen käsi täristen.
Siivottoman ja ylettömän homssuisen näköinen noita-akka avasi oven.
“Päivää”, vanha virkamies rähisi, “oletteko te matami Arsenalley?”
“Juu olen”, matami vastasi.
“Me olemme vaarallisten otusten hävityskomiteasta. Minä olen Hippokrates Chester.” Herra Chester kätteli naista.
Erica kätteli naista, vaikka hän ei olisikaan halunnut koskea tämän saastaisen näköiseen käteen. Walden nyökkäsi alentuvasti.
“Missä teidän mantikorinne ovat?” herra Chester kysyi.
“Niiden pitäisi olla ulkorakennuksessa, tätä tietä olkaa hyvä”, matami sanoi aperasti. Ilmeisesti hän suri ‘rakkaitten lemmikkiensä’ kohtaloa. Pitäisi olla ei lupaillut kovinkaan hyvää. Kolmihenkinen teloitusryhmä seurasi matamia epätasaiselle ja villiintyneelle takapihalle. Korkokengillä oli paikoitellen hyvin vaikea pysyä pystyssä, joten Erica joutui ottamaan tukea Waldenista. Mökin ulkorakennus oli sortumaisillaan oleva halkovajan tapainen rakennelma, jonka maalin hilseily pisti pahasti silmään. Kuhmuraisia ämpäreitä ja muuta sekalaista rojua lojui ulkorakennuksen edessä.
“Sääli Herbertiä, Lulua, Andya ja Randya”, eukko mutisi kärttyisesti.
“Antaisitko mustepullon ja sulkakynän, neiti Lavenham?” Chester virkkoi, “niin saadaan matamin ja herra Macnairin allekirjoitukset näihin virallisiin asiakirjoihin.”
Walden ja matami allekirjoittivat asiakirjat ja sen jälkeen Waldenin oli aika ryhtyä työhön. Mies avasi ulkorakennuksen oven. Sisältä, hämähäkin verkkojen ja suuren rojukokoelman seasta paljastui matala, paikoin lahonnut lankkuaitaus. Yksi ainoa mantikori kyyhötti aitauksessa, koska kolme muuta vilistivät vapaina.
“Voi helvetti!” Walden kirosi. Hän heilautti raskasta mestauskirvestä ja sai tapettua sentään aitauksen mantikorin. Loput livahtivat vikkelästi pihalle. Niitä oli paikoitellen vaikea havaita ylikasvaneen heinän seasta Ericalla ja Chesterillä oli kova työ otusten väistelyssä, eikä Ariesleyn akka vetänyt tikkuakaan ristiin heidän puolestaan. Mantikoreja ei olisi ikinä saatu hengiltä, ellei Walden olisi ensin tainnuttanut niitä. Vasta sitten hän katkoi viheliäisten otusten kaulat. Tämän kaiken jälkeen hänen tavallisesti niin suitut mustat hiuksensa olivat poikkeuksellisen sekaiset ja hänen kaapuunsa oli tullut repeämiä. Kuitenkin hän sai työnsä tehdyksi.
“Toivottavasti minun ei tarvitse vähään aikaan tappaa mantikoreja”, Walden huokaisi kyllästyneenä puhdistaessaan mestauskirvestä. “Vittumaisempia otuksia saa hakea.”
“Olen täysin samaa mieltä”, Chester totesi. “Minä ainakin olin vähällä saada sydänkohtauksen.” Vanha velho pyyhki huojentuneena hikeä kurttuisilta kasvoiltaan.
Tapahtumarikkaan työpäivän jälkeen Erica päätti ottaa pienet päiväunet ennen kuin alkaisi laittautua äitinsä syntymäpäiville. Hän oli juuri riisuutumassa, kun hän kuuli jonkun koputtavan ikkunalasia. Koputtaja paljastui pöllöksi. Nainen päästi linnun sisään, irrotti kirjeen sen nilkasta. Erica mursi entuudestaan tutun sinetin - M-kirjain, johon käärme oli kietoutunut - ja rullasi pergamentin auki.
Hei Erica, tuletko täksi viikonlopuksi Malfoyn kartanoon. Narcissa lähtee nimittäin poikamme kanssa koko viikonlopuksi anopilleni rouva Mustalle. Tiedän sinun ottavan mukaan kaikkein viettelevimmät vaatteesi. Näen jo sinut syntisen punaisessa alussetissä valmiina tyydyttämään minut…
Terveisin,
Lucius
Muutama rivi oli tyypillisintä Luciusta, sillä kukaan muu ei sisällyttänyt kysymykseen vihjattua käskyä. Toden totta, hän olisi lähettävä myöntävän vastauksen. Malfoyn kartano oli Ison-Britannian loisteliaimpia velhoasumuksia; viimeinkin hän näkisi rakennuksen omin silmin. Luciuksen koti toisi uutta hohtoa heidän vulgaarille rakastelulleen.
Malfoyn kartano paljastui kolmikerroksiseksi takorauta-aidan ympäröimäksi barokkirakennukseksi, jonka puutarha oli ankaran symmetrinen marmoriveistoksineen ja suihkulähteineen. Puolen tusinaa albiinoriikinkukkoa käyskenteli ylväinä vehreän komeuden keskellä. Erica jatkoi pienen matka-arkkunsa leijuttamista mukulakivettyä polkua pitkin. Tultuaan vihreäksi maalatuille parioville hän kolkutti. Resuiseen tyynyliinaan verhoutunut vastenmielisesti mateleva kotitonttu tuli avaamaan oven.
“Oletteko te neiti Lavenham?” kotitonttu kysyi.
“Kyllä.”
“Herra Malfoy odottaa arvon neitiä toisen kerroksen salongissa. Mobby saattaa neidin sinne.”
Nainen antoi matka-arkkunsa pudota aivan kotitontun viereen. Oli hilkulla ettei arkku rämähtänyt otuksen paljaille varpaille. Tummaverikkö kuoritui hupullisesta matkaviitastaan ja viskasi sen sekä strutsinsulin koristellun suippokärkisen hattunsa matka-arkulle. “Siinä tapauksessa sinä voit viedä minun matkatavarani minulle varattuun huoneistoon”, hän sanoi alentuvaan sävyyn. Toinen kotitonttu - ilmeisimmin Mobby - ohjasi hänet salonkiin.
“Neiti Lavenham, armollinen herra”, kotitonttu vikisi nöyrästi.
Luciuksen toinen suupieli nousi huomaamattomasti. “Selvä. Painu takaisin töihisi.” Mies tehosti sanojaan potkaisemalla kotitontun rumiluksen käytävälle.
“Päivää, Erica”, Lucius tervehti laiskasti.
“Hei Lucius.”
“Istu tuohon sohvalle”, mies kehotti osoittaen salongin seinustalla olevaa rokokoosohvaa.
“Mielelläni”, Erica sanoi ihastellen vaivihkaa huoneen kalustusta. Salonki oli sisustettu kauttaaltaan vihreän ja valkoisen sävyisin rokokoohuonekaluin. Katosta roikkui suunnaton kristallikruunu, joka oli suurimpia Erican näkemistä. Korkeiden ikkunoitten raskaat verhot valuivat vihreälle marmorilattialle asti. Luciuksen sormukset kimalsivat hänen kaataessaan shampanjaa itselleen ja Ericalle. Nainen ei kuitenkaan ehtinyt nauttia kauan kuohujuomastaan, kun Lucius otti kristallilasin hänen kädestään ja laski pöydälle.
“Meillä on koko viikonloppu aikaa”, Lucius mutisi. Hänen kapeat huulensa hakeutuivat Erican huulille, houkuttelivat ne raottumaan samalla kun hänen kätensä tunnustelivat rintojen täyteläisyyttä. Erica ei yllättynyt lainkaan kun mies käski häntä riisumaan alushousunsa. Lucius siirsi helmoja sivuun ennen kuin työnsi kerralla neljä sormea hänen sisälleen. Erica jännitti tarkoituksella lantiopohjan lihaksiaan, jotta nautinnolliseen sormileikkiin tuli mukaan hitusen kipua. Lucius nautti saadessaan värittää heidän seksiään aavistuksen rajuilla otteilla. Mies nai sillä tavalla, että se tuntui vielä jälkeenkin päin.
He tulisivat luultavasti lemmiskelemään kartanon muissakin huoneissa, vaikka yksi viikonloppu ei riittänyt kunnolliseen perehtymiseen.
***
1992
Kahvitunneilla kuuli yhtä sun toista mikäli osasi pitää Erican tavoin korvansa auki. Muuan älyttömien patenttien viraston noita paasasi kovaäänisesti Erican vieressä. “Tänäänkin yksi velho haki patenttia itsestään tamppautuville matoille -” Erica antoi noidan paasauksen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Arthur Weasleyn ja erään Perkinsin käymä keskustelu kiinnosti häntä huomattavasti enemmän.
“Monilla on vielä paljon pimeyden voimien kamppeita nurkissaan”, Arthur Weasley vaahtosi. “Ne aiheuttavat hirveästi vahinkoa joutuessaan esimerkiksi jästien käsiin. Siksi otin asian puheeksi ministeri Toffeen kanssa.”
Sinä ja sinun kirpun syömät jästisi.
Perkins kuunteli tarkkaavaisena, sillä hänkin sattui kuulumaan jästien rakastajiin. “Aikooko taikaministeri tehdä mitään asian hyväksi?”
“Kyllä vain”, Weasley vastasi. “Hänestäkin pimeyden voimien tavarat ovat vaaraksi muille, ja hän päätti että ministeriö ryhtyy tekemään ratsioita ihmisten koteihin. “Silmälasipäinen mies naurahti. “Ajatella jos Lucius Malfoyn kartanosta löytyisi jotain raskauttavaa. Haluaisin olla silloin kärpäsenä katossa.”
Hieman myöhemmin samana päivänä Erica pukeutui kokovartalopeilinsä edessä. Hän kiristi korsettiaan, ja Lucius napitti paitaansa. “Weasleyn äijä on onnistunut saamaan luultavasti uusia jättiensuojelulakeja läpi, sillä hänen ratsiaehdotuksensa pannaan käytäntöön lähiaikoina.”
Lucius synkkeni ja hänen kätensä pysähtyi hypistelemään yhtä nappia suippenevien sormenpäiden välissä.
“Miten helkkarissa se on mahdollista?” mies sähähti. “Mistä lähtien Toffee on ottanut Weasleyn vakavasti?”
“En tullut kysyneeksi”, Erica letkautti olkiaan kohottaen, “koska en harrasta moista entisenä vakoojana.” Hän kiinnitti sukkanauhansa. “Sinun sijassasi hankkiutuisin raskauttavista esineistä eroon mahdollisimman nopeasti, ettei Weasleyn moukka saa aihetta juhlaan.”
Heti kotiin päästyään Lucius alkoi pohtia kuulemaansa. Ericaa oli pakko uskoa, olihan nainen ollut pimeyden lordinkin mielestä kohtalaisen taitava vakooja, koska tummaverikkö osasi tehdä havaintoja. Myrkyistä ja pimeän lordin päiväkirjasta täytyi ainakin päästä eroon - etenkin jälkimmäisestä. Lucius katsahti seinällä riippuvaa muotokuvaan. “Malfoyn nimi herättää yhä jonkinlaista kunnioitusta, mutta lienee vain ajan kysymys milloin roskasakki tulee tänne nuuskimaan”, Lucius virkkoi isänsä muotokuvalle.
Kuukautta myöhemmin Lucius teki lähtöä Lontooseen Dracon kanssa. Hän ostaisi pojalleen koulutarvikkeita ja hoitaisi samalla omia asioitaan. Kulunut kuukausi oli koetellut aika lailla Luciuksen hermoja, ja hän oli tiuskinut Dracolle tarpeettoman paljon. Jäinen ulkokuori kätki äkkipikaisen luonteen, jota edes ankara Abraxas-isä ei ollut kyennyt kitkemään kylmillä sanoillaan ja läimäytyksineen. Luciuksella oli pergamentille kirjoitettu lista myrkyistä. Hän myisi myrkyt Borkinin äijälle, sillä tälle kelpasi miltei mikä tahansa edes jotenkin pimeyden voimiin liittyvä esineistö. Borkinin kanssa vain piti pysyä tiukkana, ettei ukko pääsisi petkuttamaan.
Pimeyden lordin päiväkirjasta eroon pääseminen oli huomattavasti vaikeampaa. Lucius oli jopa yrittänyt tuhota kirjan, mutta se oli säilynyt vahingoittumattomana. Kirjassa oli hänelle tuntematonta pimeyden magiaa, jotain hyvin vahvaa naamioituna toiseksi. Hän oli kätkenyt päiväkirjan taskunsa pohjalle. Sen saisi aika varmasti sujautettua jollekin tylypahkalaiselle; Weasleyn nuorimmainen olisi oikein ihanteellinen kohde… Yksin ajatuskin sai Luciuksen hymyilemään lipevintä ja vaarallisinta hymyään. Miten Weasleylle sitten kävisi kun saataisiin tietää tämän oman tyttären olevan hyökkäysten takana? Sellainen ei ollut jästinrakastajan tyttärelle sopivaa käytöstä. Tiedä vaikka Weasley potkaistaisiin pellolle koko taikaministeriöstä. Kuka sitten nauraisi ja kenelle?
Lucius suki täydellisen sliipattuja platinanvaaleita hiuksiaan kalliin peilin edessä. Hän jos kuka oli aristokraattisen velhon perikuva. Vaikutusvaltaisen aristokraatin ei tarvinnut pelätä yksitoista vuotta kuolleena olleen pimeyden lordin muistoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti