Uskollisuuden hinta
1980
Severus Kalkaroksen ääni tärisi innosta. “Minulla on teille tärkeää kerrottavaa, herrani.”
“Niinkö?” Kalkaroksen kärsimättömyys oli tarttunut myös itseensä pimeän lordiin.
“Olin tänään Sianpäässä ja satuin kuulemaan kun Sibylla Punurmio ennusti Dumbledorelle”, Kalkaros sanoi. “Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy… syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee.
Lordi Voldemort puristi taikasauvaansa hämähäkkimäisessä kädessään käärmemäiset kasvot yllättävän huolestuneina. “Tietosi vaikuttavat - hyvin oleellisilta. Minun täytyy miettiä.”
Kalkaros kumarsi syvään ja jätti herransa tämän omien mietteiden pariin. Syntyy niille, jotka ovat uhmanneet minua kolmasti, pimeyden lordi ajatteli silmät kavenneina viiruiksi. Syntyy seitsemännen kuukauden kuollessa… Tietämättömyys sai turhautti häntä, koska hän ei ollut varma mistä perheestä oli kyse. Ennen pitkää hän saisi lapsen henkilöllisyyden selville ja tappaisi tämän perheineen, sillä kukaan ei olisi tuhoava häntä, lordi Voldemortia.
***
Lucius Malfoy katsoi mustakantista kirjaa ihmetellen. “Mikä tämä on, herrani?” hän rohkeni kysyä.
“Se on eräänlainen päiväkirja, lipevä ystäväni”, hänen herransa vastasi. “Tallensin siihen kuusitoistavuotiaan itseni. Päiväkirja avaa Salaisuuksien kammion ja todistaa minun olevan Salazar Luihuisen perillinen.”
Lordi Voldemort hymyili irvokasta käärmeen hymyä, joka nosti Luciuksen niskahiukset pystyyn. “Minä uskon päiväkirjan sinun huostaasi, koska olet luotettavimpia palvelijoitani. Huolehdi siitä hyvin. Ennen pitkää saat salakuljettaa päiväkirjan Tylypahkaan.”
Lucius kykeni sommittelemaan lipevän ilmeen kasvoilleen. “Voitte luottaa minuun, mestari.”
Kotonaan Lucius sulkeutui makuuhuoneeseensa tervehdittyään ensin vaimoaan. Narcissa loi häneen kysyvän katseen ja piti kättään vatsakummullaan. Vaimo kaipasi huomiota siinä missä kuka tahansa viimeisimmillään raskaana oleva nainen. Lucius kaivoi kaapunsa taskusta pimeän lordin päiväkirjan. Kannessa oli vuosiluku 1944 ja ensimmäisellä sivulla nimi T.L. Valedro sekä takakannessa jonkun jästien paperikaupan leima. Hän ei löytänyt ainuttakaan merkintää, vaikka lehteili kirjaa. Jollain tapaa kirjan piti näyttää miten Salaisuuksien kammio avattiin, koska pimeyden lordi oli kerran sanonut niin. Päiväkirjan täytyi olla pimeä taikaesine; hän aisti sen. Luciuksen kokeilemat yksinkertaiset loitsut eivät tehonneet. Sivut pysyivät tyhjinä.
Ehkä päiväkirjaan piti kirjoittaa, hän keksi. Hän kastoi sulkakynänsä musteeseen ja kirjoitti siihen oman nimensä. Lucius Sylvanus Malfoy hohteli hetken sivulla ennen kuin se imeytyi paperiin jälkiä jättämättä. Silloin mies muisti Narcissan ja tunsi hienoista syyllisyyttä. Viimeaikoina hän oli hoitanut lähinnä kuolonsyöjän tehtäviä tai viettänyt aikaa rakastajattariensa ja huorien seurassa. Oli korkea aika hoitaa vaihteeksi aviomiehen velvollisuuksia. Pimeyden lordin päiväkirja saisi jäädä. Hän kätki kirjasen erään taulun takana olevaan salalokeroon ja lähti etsimään Narcissaa.
***
1981
Tiedät-kai-kenen kukistuminen kohahdutti koko velhomaailmaa. Tämä surmasi James ja Lily Potterin sekä yritti surmata näiden Harry-pojan. Kukaan ei tiennyt miksi hän - joka - jääköön nimeämättä ei pystynyt tappamaan Harry Potteria. Hänen voimansa murenivat mystisesti, ja hän oli toistaiseksi poissa. Monia kuolonsyöjiä oli tuotu taikalakineuvoston eteen ja tuomittu eliniäksi Azkabanin velhovankilaan. Heidän joukossaan olivat esimerkiksi Antonin Dolohov, Mulciber ja Travers. Ulkomaalaista syntyperää oleva Igor Irkaroff osti vapautensa kavaltamalla monia kuolonsyöjätovereitaan taikaministeriölle. Osa kuolonsyöjistä kuten Narcissa Malfoyn Evan-serkku kuolivat sodassa.
Jotkut kuolonsyöjät vapautuivat kaikista syytteistä. “Toimin komennuskirouksen alaisena, koska minulla oli pitkiä, epäselviä jaksoja”, sanoivat esimerkiksi Lucius, Boredeaux, Walden sekä Lestranget. Heitä vastaan ei ollut konkreettista näyttöä. He kuuluivat Ison-Britannian taikayhteisön aristokratiaan ja heillä oli mitä erinomaisimmat suhteet sekä varallisuutta.
Yhtenä päivänä aurorit pysäyttivät lounastunnilta tulevan Erican.
“Mitä tämä on?” Erica tivasi ärtyneenä.
“Tulkaa mukaamme, neiti Lavenham”, punapäinen aurori käski, “viemme teidät kuulusteltavaksi.”
Erican aivot raksuttivat kuohkeiden kutrien alla. Hänhän ei menisi Azkabaniin, joten hänen pitäisi vakuuttaa nämä aurorit kuten hän oli vakuuttanut ne ihmiset, jotka hän oli käännyttänyt pimeyden lordin puolelle. Tämä oli vain yksi monista rooleista. Näyttelet, sillä olet hyvä siinä.
“Hyvä on”, Erica sanoi hyväntuulisesti ja mutristi huuliaan. Hän käveli aurorien vierelle lanteet keinuen hämmästellen tilannetta suureen ääneen. Hänet johdatettiin lakitupien sijasta pelkkään aurorien päämajaan. Eivät ilmeisesti pitäneet häntä kovinkaan merkittävänä tekijänä.
“Istukaa”, aurorit kehottivat.
Erica tiputti tahallaan krokotiilinnahkaisen käsilaukkunsa lattialle. “Oijoi, olinpa minä kömpelö! Hih hih.” Tummaverikkö istui alas ja räpytteli ripsiään heilauttaessaan otsahiukset kasvoiltaan.
“Te olette täällä vastaamassa kysymyksiimme”, harmaapäinen aurori virkkoi.
“Autan parhaani mukaan”, nainen kihersi.
“Mitä te teette kuolonsyöjien ja kuolonsyöjiksi epäiltyjen seurassa?” samainen aurori kysyi.
No niin, suljetaanpa mieli aurorisediltä.
“He ovat entisiä koulutovereitani, ja Walden Macnair on lapsuudenystäväni.” Erica hymyili liioitellun säteilevästi auroroille ja etsintäkuulutusjulisteiden synkille kasvoille.
“Olette viettäneet ihmeen paljon aikaa ‘entisten koulutovereittenne’ seurassa.”
“Onko se joku rikos?”
“Ei varsinaisesti”, harmaantunut aurori murahti.
“Sitä minäkin, herra - tuota?”
“Galaxus.”
“Mikä on teidän suhteenne Rabastan Lestrangeen ja Lucius Malfoyhin?” punapäinen aurori kysyi.
“Onko minun pakko vastata noin henkilökohtaiseen kysymykseen?” Erica oli kiemurtelevinaan.
“Valitettavasti hyvä neiti.”
“He ovat minun - minun rakastajiani. En kyllä ymmärrä mitä te teette tuollakin tiedolla”, muodokas nainen mutisi nolostumista teeskennellen.
“Ilmankos teillä on varaa tuollaisiin koruihin ja vaatteisiin”, Galaxus letkautti.
“Minä viihdytän heitä - etenkin Luciusta - makuuhuoneen puolella ja saan siitä hyvästä kalliita tavaroita. Heillä on näes rahaa.”
“Ja te ette siis ole mukana kuolonsyöjien toiminnassa - mitä nyt vuoteita lämmitätte?” nuorempi aurori sanoi neutraaliin sävyyn.
“Minä ja nuorempi herra Malfoy emme tapaa Malfoyn kartanossa. Millaisia puheita siitäkin syntyisi. Hänen perheensä -”
“Asiaan, neiti Lavenham. Me emme ole kiinnostuneet sopivaisuussäännöistä”, aurorit tuhahtivat.
Erica näytteli käsivarttaan miehille. “Minulla ei ole pimeyden piirtoa; kuolonsyöjiltä löytyy yleensä sellainen.”
“Niinhän se on?” Galaxus myönsi jähmeästi.
“En ole koskaan kuulunut hänen-joka-jääköön nimeämättä joukkoihin, mutta en ole ollut niin typerä, että olisin rynnännyt ulos kadulle huutamaan ”alas tiedät-kai-kuka!” Siinä olisi voinut menettää henkensä”, hän oivalsi, ” enkä halunnut tuottaa surua vanhemmilleni, koska olen heidän ainoa lapsensa.”
Jonkin ajan päästä aurorit sanoivat: “Saatte lähteä, neiti Lavenham. Teitä ei voi syyttää mistään.”
“Sitä minäkin”, Erica naurahti. “Lähdenpä tästä jatkamaan töitäni, joten päivän jatkoja.”
“Miksiköhän me epäilimme Lavenhamin tytärtä”, punahiuksinen aurori ihmetteli Erican lähdettyä. “Nainen ei vaikuttanut kovinkaan älykkäältä, pikemminkin turhamaiselta kanalta, joka ei piittaa muusta kuin ulkonäöstään.”
“Olen samaa mieltä, Manfred. Se että nainen on ollut kaikki ministeriön vuotensa porttiavainviraston sihteerinä, kertoo aika paljon hänen ‘älykkyydestään’”, Galaxus murahti. “Hän on kieltämättä vetävän näköinen nainen, mutta tuskin Voldemort teki mitään tuollaisella.”
Aurori rypisti otsaansa katse suunnattuna etsintäkuulutusjulisteiden uhkaavasti virnuileviin henkilöihin. “Kuolonsyöjiä on yhä vapaalla jalalla… Ehkä meidän kannattaisi käyttää kaikki tarmomme heidän jahtaamiseensa.”
Yksikään aurori ei vaivautunut tämän jälkeen kuulustelemaan Erica Lavenhamia. He arvioivat hänet niin alakanttiin kuin vain voi arvioida. Aurorit eivät tienneet, että terävät aivot raksuttivat kuohkeiden kutrien alla, ja että Erica oli kukistuneen lordi Voldemortin jälkeen yksi kaikkein parhaimmista lukilitiksen taitajista.
***
Kaikki kuolonsyöjät eivät suostuneet uskomana, että heidän herransa ja johtotähtensä oli kukistunut. He eivät olleet yhtä arvottomia kuin halpamaiset toverinsa, jotka eivät olleet kaivanneet viimeisiä palveluvuosia, jolloin pimeän lordi oli muuttunut tavallista etäisemmäksi ja salamyhkäisemmäksi. Tällä oli heidän mielestään ollut omat syynsä.
“Meidän on etsittävä pimeyden lordi ja nostettava hänet taas valtaan”, Bellatrix julisti.
“Miten?” Rodolfus kysyi kuivasti. “Emmehän tiedä edes hänen olinpaikkaansa.”
“Longbottomin auroripariskunta tietää aivan varmasti.”
“Kuulostat siltä kuin olisit varma asiasta, Bella.”
“Eikö se ole päivänselvää?” Bellatrix letkautti. “Longbottomit ovat arvostetuimpia auroreita; he jos ketkä tietävät pimeyden lordin olinpaikan.”
“Totta”, Rodolfus myönsi. “Minä olen ainakin mukana.”
“Ja minä!” nuorempi Bartemius Kyyry huudahti kiihkeään sävyyn. Nuorukaisen fanaattinen omistautuminen ja pimeän lordille osoitetut palvonnan elkeet vetivät vertoja Bellatrixin omistautumiselle. Rodolfus ajatteli toisinaan, että Bellatrixin olisi pitänyt hänen mielestään naimisiin nuoremman Bartyn kanssa, koska näillä kahdella olisi ollut enemmän jotain yhteistä.
“Minä en tiedä onko se hyvä idea”, Rabastan sanoi vaisusti. Hän tiesi kuuluvansa ‘arvottomiin pelkureihin’, jotka eivät olleet kaivanneet viimeisiä palveluvuosiaan. Pimeän lordin kukistuminen oli tuntunut taivaanlahjalta, aivan kuin suunnaton taakka olisi nostettu hänen harteiltaan. Viimeinkin hän saattoi hengittää taas vapaammin. Rabastan halusi aloittaa kokonaan uuden elämän.
“Kuinka sinä kehtaat, Rabastan?” Bellatrix kirkui syyttävästi. “Petturuus paistaa silmistäsi!”
“Me vannoimme aikanamme pyhät valat pimeyden lordille!” Barty saarnasi silmät kiiluen.
Kunpa tuo nuori kiihkoilija ei olisi ikinä syntynytkään.
“Helvettiäkö se minua liikuttaa, sillä minä olen kyllästynyt seuraamaan teitä kaikessa. Kukaan ei ole piitannut minun toiveistani.”
“Sinä senkin!” Bellatrix rääkyi. Käly tempaisi taikasauvansa esiin ja osoitti sillä Rabastania. “Kidutu!”
Rabastan oli langettanut kidutuskirouksen satoja, ellei tuhansiakin kertoja uhreihinsa ja katsellut alentuvan ylenkatseellisesti näiden tuskaa. Silti kiharahiuksisella miehellä ei ollut koskaan ollut minkäänlaista käsitystä siitä miltä tuntui joutua itse kokemaan kidutuskirous. Hän huusi ja vääntelehti tuskissaan surkeana myttynä. Vesi valui hänen marmorinvihreistä silmistään. Tuntui siltä kuin hänen päänsä voisi räjähtää koska tahansa ja että tuhannet miekaniskut lävistivät hänen kouristelevan ruumiinsa. Ei ollut muuta kuin järjetön, helvetillinen kipu, joka vaikutti yltävän hänen sieluunsa asti. Rabastanin mantelinmuotoisissa silmissä oli avuton ja riutuva katse.
“Lopeta, Bella!” hänen veljensä ärjyi. Isoveljen ääni tuntui kantautuvan jostain määrittelemättömästä kaukaisuudesta, verhon takaa.
Nainen ei kuunnellut, nauroi vain tuttua mielipuolen nauruaan.
“Minä sanoin että LOPETA! Älä satuta minun veljeäni!”
“Voi Rabastan-ressukkaa”, Bellatrix Lestrange leperteli kuten kenelle tahansa uhreistaan.
Silloin Rodolfus kimpaantui todenteolla, sillä hän riisti vaimonsa taikasauvan suurella väkivallalla. Kipu hellitti. Rabastan huohotti kylmän hien peittämänä lattian rajassa. Käly tärisi mykkänä raivosta, ja Barty seisoi tyynenä ja piittaamattomana hieman etäämmällä. Rodolfus auttoi Rabastanin seisomaan, tuki häntä kunnes hän saattoi luottaa omiin jalkoihinsa.
“Oletko kunnossa?” Rodolfus kysyi äänessään suurempaa kiintymystä, kuin mitä hän oli ikinä tuntenut aviovaimoaan kohtaan.
“Niin hyvässä kunnossa kuin herttaisen kälyni käsittelyn jälkeen vain voi olla”, Rabastan ivasi.
“Istu alas. Olet ryypyn tarpeessa. Ja te kaksi”, Rodolfus tiuskaisi vaimolleen ja Bartylle, “antaa vetää.”
Bellatrix paljasti valkoiset hampaansa. Raskaat silmäluomet eivät kyenneet himmentämään hänen silmissään palavan raivon kiihkoa.
“Sinä et enää ikinä taita hiuskarvaakaan pikkuveljeni päästä. Minulla ei ole tässä maailmassa ketään muutakaan, sillä sinä et ole suostunut synnyttämään minulle lapsia. Seksi on kylläkin kelvannut satunnaisesti sinulle - silloin kun et ole messunnut pimeyden lordista.”
“Luulitko sinä saavasi minusta samanlaisen kotirouvan kuin Lucius sisarestani?” Bellatrix letkautti.
“Hitto kun en tiedä! Toisenlaisen vaimon kuitenkin.”
Bellatrix paiskasi oven kiinni niin lujaa, että se oli irrota saranoiltaan. Rodolfus kaatoi tuliviskiä itselleen ja veljelleen; hänkin oli ryypyn tarpeessa, sillä avioelämä Bellatrixin kanssa oli ajoittain yhtä maanpäällistä helvettiä.
Savunmakuinen juoma valui helpottavana alas Rabastanin kurkusta. Hänen epäsäännöllinen hengityksen alkoi tasoittua vähitellen.
“Me tulemme onnistumaan ja saamaan enemmän kunniaa osaksemme kuin muut toverimme”, Rodolfus lupasi lujalla ja tyynnyttävällä äänellä.
Rabastan tyytyi nyökkäämään. Yksi ainut sanat olisi tuonut hänen epäuskonsa julki. Hän alistui kohtaloonsa. Kai hänen oli pakko, koska hänet oli kasvatettu pikkupojasta lähtien pimeyden lordin palvelijaksi. Lestrangen veljesten Xavier-isä oli ollut pimeän lordin ensimmäisiä kuolonsyöjiä ja halunnut poikiensa ryhtyvän toisen polven kuolonsyöjiksi. Rabastan ei tiennyt oliko pimeyden lordin kuolonsyöjilleen osoittama, valikoiva arvonanto maailman suurenmoisin asia.
***
Neljä lattialla leikkivää taaperoa saivat Averyn nuoren parin tuntemaan vanhemmuuden ylpeyttä. Beatrice Macnair Avery jaksoi tuskin uskoa itsensä ja miehensä hyvää tuuria; pimeyden lordi oli kukistunut, ja he saivat elää tavallisen aristokraattisen lapsiperheen arkea. Beatrice antoi tuolle seikalla erityisesti arvoa, sillä Bordeaux ei ollut nauttinut herransa suosiosta tämän viimeisinä hetkinä. Bordeaux’n isä oli saanut surmansa sodassa. Vanhempi rouva Avery oli ottanut miehensä kuoleman raskaasti, vaikka Malraux Avery ei ollutkaan ollut enää nuori, vaan yli viidenkymmenen.
Pimeän lordi oli usein ilmaissut tyytymättömyytensä Bordeauxiin kidutuskirouksen muodossa. Beatrice oli saanut pelätä liian usein aviomiehensä hengen puolesta ja odottaa ahdistuneena haavoitettua miestä kotiin. Karu totuus oli se, että pimeyden lordille annetut lupaukset olivat varjostaneet Averyjen rakkauden täyttämää avioliittoa. Isoveljen avioliitto puolestaan ei kärsinyt kuolonsyöjien tehtävien takia. Walden ei piitannut ollenkaan saksalaissyntyisestä vaimostaan, jonka kanssa isoveljellä oli yksi ainoa poika: kaksivuotias Kristianus Walter Macnair. Aviomiehen ja isän roolit eivät sopineet Waldenin kaltaiselle piittaamattomalle ja salskealle naisten miehelle.
Walden oli käymässä Averyn kartanossa Erican kanssa. Heikko ja sairaalloinen Gerda oli jäänyt kotiin lepäämään. Parantajat olivat sanoneet, ettei Gerda eläisi enää montaa vuotta, ja se sopi Waldenille erittäin hyvin.
Beatrice leikkasi kaikille herkullista juustokakkua. “Tämä on äidin reseptillä leivottu, joten tämän pitäisi olla hyvää”, Beatrice vihjasi.
Erica maistoi juustokakkua. “Mmmm, olet oikeassa. Tämä vie kielen mennessään, mutta sinä oletkin ollut aina hyvä leipomaan.”
“Asiasta voi olla montaa mieltä”, Walden huomautti. “Joskus kouluaikoina keittiössä oli kuulemma usein kaaos sinun jäljiltäsi. Niitä palaneita kakkuja ei viitsinyt syödä muut kuin Fiffy.” Walden virnisti Bordeaux’lle. “Oletko aivan varma sisareni keittotaidoista, lanko?”
Avery piti käsivarttaan vaimonsa hartioitten ympärillä. “Ei Beatricen taidoissa ole ollut valittamisen aihetta.” Koko miehen olemus huokui rakkautta vaimoaan kohtaan.
“Niin, muissakin taidoissa”, Walden tuhahti. “Teillä on nähtävästi riittänyt ‘taitoa’ makuuhuoneenkin puolella, kun teille on siunaantunut noinkin monta kersaa.”
“Et kai vaan ole kateellinen?” Bordeaux letkautti huvittuneena.
“En todellakaan! Yhdessäkin on kestämistä - varsinkin Kristianuksen kaltaisessa täystuhossa.”
“Isällinen kiintymys suorastaan paistaa lävitsesi. Kuulin muuten, että aurorit kuulustelivat sinua”, Bordeaux sanoi Ericalle, “mutta sait nähtävästi ne uskomaan syyttömyyteesi.”
“Toki”, Erica sanoi. “Heidän vakuuttamiseensa osoittautui vieläpä yllättävän helpoksi; taisivat pitää minua varsinaisena hanhena.”
“Haha, tiesinhän minä sinun olevan kyllin älykäs päästäksesi kuiville.”
“En ole koskaan kuulunut hänen-joka-jääköön nimeämättä joukkoihin, mutta en ole ollut niin typerä, että olisin rynnännyt ulos kadulle huutamaan ”alas tiedät-kai-kuka! Siinä olisi voinut menettää henkensä.” Erica väläytti mietteliään ilmeen.
Averyt sekä Walden remahtivat raikuvaan nauruun. Lattialla yhä telmivä sisaruskatras tapitti aikuisia ihmetellen. Pikku Beata nousi kiherrellen leluluudanvarrelleen. Somat pikkujalat hipoivat itämaista silkkimattoa.
***
“Sisaresi on todellinen ääliö”, Lucius sanoi vaimolleen, kun he työntelivät kartanon pihalla nukkuvaa Dracoa lastenvaunuissa.
“Kyllähän minä sen tiedän”, Narcissa tuhahti. “Pimeyden lordi on ollut hänelle kaikki kaikessa ties kuinka kauan. En muutenkaan ymmärrä miksei sisareni piittaa yhtään Rodolfuksesta. Onhan tämä mitä hauskimman näköinen mies.”
“Tiedetään ettei Bellatrixista saa hyvää vaimoa tekemälläkään. Hänellä ei tunnu olevan lainkaan järkeä: hän on manipuloinut Rodolfuksen, nuoremman Bartyn ja Rabastanin etsimään kanssaan pimeyden lordia!”
“Vastahan me pääsimme mestarista eroon.” Pimeyden lordi oli ärsyttänyt Narcissaa enemmän kuin Luciuksen kaikki naiset yhteensä. Kuitenkaan Narcissa ei ollut ilmaissut pimeyden lordin valtakaudella tuollaista ajatusta ääneen, koska se olisi ollut yhtä kuin itsemurha.
“Todellakin”, Lucius huokaisi helpottuneena. “Lestranget ovat edelleen epäiltyjen listalla. Rabastan on heistä ainoa, jonka mielestä suunnitelmassa ei ole mitään järkeä.”
Aurinko alkoi painua mailleen, ja taivaanranta hehkui auringonlaskun väriskaalassa. Oli vielä lämmintä.
“Asioiden on parempi antaa olla niin kuin ne ovat”, Narcissa virkkoi hymyillen heidän nukkuvan poikansa suloiselle ilmeelle.
***
Vielä muutama plié ja venytykset, niin illan voimisteluliikkeet oli suoritettu. Erica otti tukea tuolin selkänojasta, mutta sitten ovikello soi. Kukahan siellä mahtoi olla?
“Rabastan!” Erica huudahti nähdessään miehen.
Mies sulki oven heidän takanaan. Samassa kiharahiuksisen miehen huulet olivat Erican huulilla kovina ja vaativina. Erica tunsi miehen vartalon tärisevän omaansa vasten.
“Oletpas sinä malttamaton”, hän aloitti, mutta Rabastan nosti hänet käsivarsilleen. Erican harjoituspuvun helmat lepattivat kuin perhosen ohuet siivet.
Nuorempi Lestrange laski hänet silkkitäkin ja pehmeiden silkkityynyjen peittämälle katosvuoteelle. Hän alkoi riisuutua Erican edessä antaen jokaisen vaatekappaleen pudota minne ne sattuivat putoamaan. Komeapiirteinen ja hyvin muodostuneen vartalon omistava Rabastan oli edukseen makuuhuoneen hämyssä. Kaunista näkyä olisi voinut katsella kauemminkin, mutta vihreäsilmäinen mies heittäytyi vuoteelle. Hänen vapisevat huulensa hakeutuivat taas Erican huulille ja hoikkasormiset kädet vetivät harjoituspukua alemmaksi.
Rabastan kosketti Erican ihoa huulillaan sitä mukaan kun ihoa paljastui vaatteen alta. Hän houkutteli rintojen tummanpuhuvat kärjet koviksi aistikkaalla suullaan. Nainen ei yrittänyt kysyä mitään, koska hänkin antautui hetkelle. Mitä muuta yksikään nainen olisi voinut tehdä, kun hurmaavan miehen huulet ja kädet olivat matkalla kohti määränpäätään. Hetken aikaa muutama vaatekappale oli Rabastanin tiellä, mutta hän veti harjoituspuvun, trikoot ja alushousut Erican yltä. Mies tunsi litteän vatsan värähtävän huuliaan vasten, kun hänen kielensä liukui naisen alavatsalla. Rabastanin solakka keho oli tulessa kupeita myöten; intohimo näytti yltävän sieluun kuten kidutuskirouskin.
Osaavan käden ei täytynyt kuin hipaista sisäreisiä, kun nainen levitti reitensä hänen edessään. Rabastan löysi liukkaudesta pienen, sitäkin tuntoherkemmän kohdan, joka oli kuin pieni ruusunnuppu. Huulet suutelivat tuota nuppua; hän imi sitä vielä kiihkeämmin kuin naisen rusottavia rinnanpäitä. Rabastanin sormenpäille valuva kosteus kieli siitä miten tummaverikkö nautti hänen tuottamastaan nautinnosta.
“Työnnä kolme sormea minun sisälleni”, Erica kehotti. Hänen äänensä oli sensuellin käheä. Edes voimakkaimmat aistinautinnot eivät saaneet häntä vikisemään katkonaisesti kuten joillekin naisille kävi. Erica Lavenham oli sellaisen teatraalisuuden yläpuolella. Erica Lavenham oli nainen, jota jokainen mies jumaloi makuuhuoneen puolella. Rabastanille hän oli makuuhuoneen kiihottava valtiatar. Kolme sormea katosi kerralla naisen reisien välissä olevaan kostuneeseen kuiluun liikkuen edestakaisin.
Nainen jännittyi vuoteella. Hänen raollaan olevat silmänsä räpsähtivät kokonaan auki. Käsivarret levisivät sivulle, kun hänen selkänsä kaartui. Polttava kihelmöinti enteili vapauttavaa purkausta… Rabastan suuteli Erican yläreisiä vetäessään sormensa naisen sisältä.
“Missä asennossa otan sinut?” Rabastan kysyi. Hän ei ollut unohtanut omia aistimuksiaan hetkeksikään. Naisen kiihottaminen oli vain tehnyt hänen erektionsa entistä kovemmaksi.
“Nousepa ylös. Noin, hyvä. Lähemmäs”, Erica kujersi. Rabastan polvistui Erican levällään olevien jalkojen väliin, painoi oman lantionsa kurvikasta lantiota vasten ja työntyi estoitta hänen sisälleen. Erica heilautti toisen jalkansa hänen hartialleen myötäillen hänen liikkeitään.
“Kerro viimein mitä sinulla on sydämelläsi, mon chéri”, Erica kehräsi. “En jaksa harjoittaa lukilitista kesken aktia.”
Lämmin kosteus ympäröi Rabastanin niin kutsuvasti, että mies tunsi itsensä rennommaksi kuin aikoihin. “Me aiomme nostaa pimeän lordin takaisin valtaan.” Hänen nivusissaan tuntui kasvavaa painetta. “Minä tiedän, että koko tehtävä ei tule ikinä onnistumaan. Joudumme todennäköisesti Azkabaniin… Siksi minä haluan niin kovasti sinua, kovemmin kuin olen ennen halunnut.”
Erica suuteli Rabastanin kaulaa. “Voi sinua. Melankolista pessimismiä, mutta niin kauniisti sanottu.”
Katkera hymy käväisi miehen kauniilla kasvoilla. “Lupaako yhden asian minulle?”
“Luultavasti.”
“Että käyt ainakin kerran vuodessa Azkabanissa tapaamassa minua, jos joudun sinne.”
“Pötyä, minä lupaan.” Erica veti Rabastanin entistä syvemmälle, eikä mies olisikaan voinut pidätellä itseään kauemmin. Hänen päänsä taipui taaksepäin, ja hän voihkaisi purkautuessaan Erican sisälle. Hän jäi makaamaan voipuneena naisen päälle. Sängyn katos kohosi heidän yläpuolellaan.
Rabastanin pessimismi osoittautui valitettavasti aiheelliseksi. Longbottomeilta ei irronnut tietoja lordi Voldemortin olinpaikasta, vaikka Bellatrix, Rodolfus ja Barty kiduttivat pariskunnan lähes henkihieveriin. Rabastan vain seisoi vieressä vaisuna aivan kuin hän olisi nähnyt ennalta kohtalonsa. Hänen pelkonsa kävivät toteen, sillä aurorit saivat heidät ennen pitkää kiinni. Kukaan ei uskonut Rabastanin syyttömyyteen, vaikka hän ei ollut osallistunut Longbottomien kiduttamiseen. Pimeyden piirto loisti himmenneenäkin hänen käsivarressaan. Lestranget ja nuorempi Bartemius tuomittiin eliniäksi Azkabaniin. Ainoastaan vaarallisen pimeyden lordin epätodennäköiseltä vaikuttava paluu saattaisi vapauttaa heidät, vain heidän herransa kykenisi murtamaan Azkabanin velhovankilan vankat kivimuurit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti