Mustamaalausta
Taikaministeri kieltäytyi uskomaan tiedät-kai-kenen paluuseen ja se sopi pimeyden lordille ja Harry Potterin luettelemille kuolonsyöjille. ”Sinä toistelet vain niiden nimiä, jotka vapautettiin kolmetoista vuotta sitten syytteistä!” Toffee oli tiuskaissut Potterille. ”Sinä olet voinut löytyy nuo nimet vanhoista oikeudenkäyntijutuista. Taivaan tähden, Dumbledore - poika höpisi jotain pöljää edellisen lukuvuoden lopussa - hänen tarinansa kasvavat ja te yhä vain nielette ne - poika osaa puhua käärmeille, Dumbledore, ja te pidätte häntä luotettavana?”
Diggoryn pojan ja herra Kyyryn murhia pidettiin paatuneen psykopaatin umpimähkäisinä tekosina, koska Toffee ei nähnyt todisteita muustakaan. Hänestä tuntui että Dumbledore yritti ehdoin tahdoin aiheuttaa hätäännystä ja horjuttaa kaikkea, minkä eteen hän oli tehnyt töitä viimeiset kolmetoista vuotta. Cornelius Toffee oli kieltäytynyt suoralta kädeltä uskomasta, että hänen viihtyisään ja säntilliseen maailmaansa voisi tulla särö.
Ministeriöllä ja muulla taikayhteisöllä ei ollut muita todisteita kuin Harry Potterin sana; monellekaan se ei riittänyt. Albus Dumbledoren nimi oli taikaministeriölle täyttä kuraa, sillä hänen uskottiin vain häiriköivän. Toffee oli pyrkinyt varmistamaan ettei yhdelläkään taikaministeriön työntekijällä ollut minkäänlaisia yhteyksiä Dumbledoreen.
Päivän Profeetta oli täynnä sinne tänne sujautettuja pikkuartikkeleja, joissa Harry Potter oli vakiovitsinä. Rita Luodikon viimevuotiset jutut toimivat pohjana pojan nykyiselle mustamaalaamiselle. Pojasta kirjoitettiin harhaisena ja huomionkipeänä, joka piti itseään traagisena sankarina. Harry Potteria piikiteltiin ohimennen milloin missäkin yhteydessä. Jos joku asia oli kaukaa haettu, kirjoitettiin esimerkiksi, että se oli ”tarina, jonka Harry Potterkin olisi voinut kertoa”. Hauskojen onnettomuuksien yhteydessä kirjoitettiin: ”Toivokaamme ettei hänellä ole arpea otsassa, koska muuten meitä pyydetään palvomaan häntä.”
Sanomalehden vakaana pyrkimyksenä oli tehdä Harry Potterista sellainen kaheli, jota kukaan ei uskonut. Toffee halusi jokaisen kadunvelhon pitävän poikaa pelkkänä naiivina pojan koltiaisena, lähinnä ontuvana vitsinä, joka kertoi järjettömiä tarinoita, koska nautti niin paljon kuuluisuudestaan, että tahtoi sitä lisää.
Laimea vastarinta takasi sen että pimeyden lordi saattoi toimia kaikessa rauhassa. Pimeän lordi kokosi vasta joukkojaan, mutta hän halusi myös saada itseään ja Harry Potteria koskevan, salaperäisyyksien osastolle arkistoidun ennustuksen itselleen.
Luciuksen oli helppo pujahtaa salaperäisyyksien osastolle. Potterin pojalla oli muutenkin kuulustelu vuosia käyttämättöminä olleessa lakituvassa. Kaikki jotka näkivät hänet käytävällä, uskoivat hänen yrittävän livahtaa oikeussaliin urkkimaan tai odottavan Toffeeta. Ei sen puoleen, etteikö olisi hyvä jos Potter erotettaisiin Tylypahkasta.
Salaperäisyyksien osaston työntekijöitä käveli osastonsa käytävillä. Lucius ei uskaltanut lähteä pidemmälle heidän nähtensä, sillä se olisi herättänyt liikaa huomiota, jota hän ei kaivannut tällä hetkellä. Tässä sitä oltiin jälleen kerran koettamassa keksiä keinoja ennustuksen saamiseksi, koska pimeyden lordi halusi kuulla ennustuksen kokonaisuudessaan. He, petturit saivat nyt käyttää kaiken tarmonsa ennustuksen hankkimiseen. Tällä hetkellä heidän mestarillaan ei ollut hartaimpia palvelijoita riveissään. Lucius ja muut olivat sentään vapaita toteuttamaan pimeyden lordin antamia käskyjä.
***
”Saisiko teille olla lisää teetä, ministeri?” Narcissa kysyi.
”Kyllä kiitos”, Toffee sanoi ja noukki samalla kaksi pikkuleipää lautaselleen.
Malfoyt sekä Goylen ja Macnairin pojat istuivat saman teepöydän ääressä. Draco ja Kristianus Macnair käyttäytyivät luontevasti taikaministerin seurassa. Sen sijaan Goylen poika oli huomattavasti jähmeämpi, koska tämä oli aina ollut keskimääräistä typerämpi ja koulumenestykseltään heikko.
”Pitävätkö huhut paikkansa?” Lucius kysyi, ”ettei Dumbledore kyennyt löytämään ketään pimeyden voimilta suojautumisen opettajan virkaan?”
Pojat virnuilivat toisilleen kuunnellen tarkkaavaisina.
”Kellään ei tuntunut olevan halua virkaan”, Toffee vastasi, ”joten tässä tapauksessa taikaministeriön oli sijoitettava oma työntekijänsä Dolores Pimento pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi.”
Taikaministeri hymyili Dracolle. ”Nyt te pojat saatte viimeinkin säntillisen opettajan.”
”Sepä hyvä”, Draco naurahti.
Kristianus Macnair tyytyi kohauttamaan olkiaan. Hänelle oli yhdentekevää kuka opetti ainetta, sillä hän ei ollut opiskellut pimeyden voimilta suojautumista viidennen vuoden pakollisen oppimäärän jälkeen. Poika ei ollut saanut vaadittua V.I.P -arvosanaa.
”Dolores Pimento vaikuttaa oikein hyvältä ratkaisulta”, Lucius sanoi lipevästi.
”Minäkin olen äärimmäisen huojentunut”, rouva Malfoy säesti. ”Dracolla on sentään edessään V.I.P -vuosi, joten hän tarvitsee sellaisen opettajan, jonka johdolla hän kykenee suoriutumaan koetilanteesta.”
Pimento tulisi Toffeen tavoin pelaamaan kuolonsyöjien pussiin. Luciuksen lahjukset olivat jo kiinnittäneet Cornelius Toffeen Luciuksen talutushihnaan. Pian koko Tylypahka olisi ministeriön valvonnan alainen, ja Lucius nykisi taustalla naruista.
***
Waldenne koputti välinpitämättömästi pimeyden voimilta suojautumisen luokan oveen. ”Sisään”, pikkutyttömäinen ääni liversi luokasta.
Tyttö katseli kaikki pitkästyneenä. Hän ei ollut pahoillaan, vaikka oli kymmenen minuuttia myöhässä. Tyttö oli menossa istumaan, mutta kuuli uuden opettajan puhuttelevan itseään.
”Mikä on nimesi, neiti? Olet myöhässä”, tantta totesi herttaisesti.
Waldenne kääntyi hitaasti ympäri kulmakarvat koholla. ”Waldenne Nasty Avery”, hän vastasi.
”Tiedätkö mitä kello on, neiti Avery?”
”Tuossahan se on seinällä, joten katsokaa siitä”, Waldenne letkautti.
”Sinäpä osaat ladella sukkeluuksia.”
Mustahiuksinen tyttö pyöritteli silmiään. Hän ei olisi edes halunnut opiskella pimeyden voimilta suojautumista, mutta hänellä ei ollut kuin kuusi V.I.P:ä. Enää tämä ja seuraava vuosi tässä tasottomassa kuraveristen ja moukkien vetoisessa pesäkkeessä.
Waldennen ylimielisyys vaikutti hätkähdyttävän tanttaa. Hän ei ollut vanhempiensakaan mielestä mikään malliesimerkki provosoivine ulkonäköineen. Mustat, tuulen tuivertamat kiharat hipoivat paksuina leveitä lanteita. Tummat ja pistävät silmät oli rajattu mustalla kajalilla kissamaisiksi. Kuluneet saappaat lisäsivät hänen huomattavaa pituuttaan entisestään. Pari fritsua läikitti tytön vaaleaa ihoa, joka oli sinänsä jo loukkaus kuten häneen tarttunut savukkeiden haju. Toisaalta puolihuolimattomuus sopi hänelle. Kuusitoistavuotias Waldenne oli jo nyt Beataa paremman näköinen, koska isosiskolla ei ollut asennetta käyttäytyä ja pukeutua huoramaisesti kuten hänellä.
Tantta oli hyvin lyhyt, vielä lyhyempi ja paksumpi kuin isän kuolonsyöjätoveri Alecto Carrow, jota Walden-eno ei voinut sietää. Harvoin näki yhtä vastenmielistä rumilusta kuin uusi opettaja. Tällä oli sammakkomaiset, appelsiini-ihoiset kasvot, joiden sivuilla mulkoilevat silmät sijaitsivat. Nainen näytti käyttävän yhtä paljon pinkkiä ja vaaleanpunaista kuin pikkutytöt ja lapsenmieliset.
Professori Pimennon ääni oli yhtä pikkutyttömäinen kuin ennenkin, kun hän sai puhekykynsä takaisin. ”Viisi pistettä Luihuiselta ja tunti jälki-istuntoa, neiti Avery.”
Tyttö nyökkäsi veltosti ennen kuin käveli laiskasti paikalle, jota hänen luokkatoverinsa olivat pitäneet hänelle.
”Huono homma, Waldenne”, Just Gibbon sanoi osanottavasti, ”mutta et menettänyt mitään. Me ei ehditty edes päästä alkuun.”
Waldenne potkaisi poikaa pulpetin suojissa. ”Kuka sinulle on sanonut, että minä menen istumaan eukon jälki-istuntoon?” mustahiuksinen ivasi etsiessään pergamenttia ja mustetta käsilaukustaan. Hän alkoi kirjoittaa, muttei muistiinpanoja, vaan kirjettä isälleen.
***
Kuolonsyöjät istuivat pitkän ruokapöydän ääressä molemmin puolin herraansa. Nagini-käärme lepäsi pimeyden lordin hartioilla kuin suomuinen puuhka. Se nuokkui.
Leswynin ja Waldenin välissä istuva Erica oli hämärän ruokasalin ainoa väriläiskä viininpunaisessa kaavussaan tummat hiukset tekokukkasin koristeltuina. Vastapäätä istuva ihmissusi Fenrir Harmaaselkä kostutti rohtuneita ja halkeilevia huuliaan karstaiselle kielellään. Ihmissudesta lähtevä kitkerän hien ja kuivuneen veren sekainen lemu etoi kaikkia muita paitsi pimeyden lordia.
Pimeän lordi kohdisti sanansa kaikille huoneessa olijoille. Hän kuulosti tyytymättömältä. ”Sturgis Podmore on näemmä pois laskuista. Hän jäi kiinni yrittäessään ottaa ennustuksen ja hänet passitettiin Azkabaniin kuudeksi kuukaudeksi.”
Lucius näytti erityisen vaivaantuneelta. Juuri hän oli langettanut komennuskirouksen Podmoreen arvattuaan tämän lymyävän näkymättömyysviitan alla vartiossa.
Hermostunut Bordeaux oli upottanut kynnet kämmeneensä.
”Herrani, minulla - minulla saattaisi olla idea jos vain sallitte.”
Lordi Voldemort silitti Nagini-käärmeen salmiakin muotoista päätä. ”Kerro pois, Avery.”
”Minusta tuntuu, että ainoastaan salaperäisyyksien osaston työntekijät pystyvät ottamaan ennustuksen käsiinsä”, Bordeaux sanoi.
Pimeän lordi ojenteli ja venytteli pitkiä sormiaan.
”Tuo käy kyllä järkeen…”, hän ajatteli ääneen. ”Tällä kertaa… pian ennustus on minulla… Lucius, saatkin langettaa komennuskirouksen salaperäisyyksien osaston työntekijään - mahdollisimman pian.”
Lucius Malfoy taivutti päätään kiiltävän pöydän yllä. ”Kyllä, isäntä. Minä onnistun tällä kertaa.”
”Parasta olisi”, pimeän lordi sanoi jäätävästi. ”Sinä ja Avery voitte poistua.”
Heidän poistuttuaan mestari puhutteli Ericaa. ”Oletko saanut selville mitään hyödyllistä?”
Nainen oli ristinyt kätensä rinnalleen. Häntä palelsi kosteassa huoneessa, jonka ilmapiiri oli vielä jäätävämpi.”
”Valitettavasti en, herrani, Weasleyn pojalta ei ole irronnut mitään, mitä emme tietäisi ennestään. Percy Weasley oli idiootti katkaistessaan välit perheeseensä, koska oli niin kunnianhimoinen.” Erica tapaili hetken oikeita sanoja. ”Ministeriössä on aivan varmasti muitakin kiltalaisia kuin Arthur Weasley ja Azkabaniin lähetetty Podmore. Mahdollisesti auroriosastolla? En vain tohdi vakoilla auroroita turhan avoimesti, sillä minua kuulusteltiin neljätoista vuotta sitten. Onnistuin huiputtamaan heitä silloin, mutta ei ole takeita kykenenkö siihen toistaiseksi. Mutta voinhan minä yrit -”
”Vaiti, neiti Lavenham.”
Erica nielaisi. Sydän hypähteli hänen rinnassaan.
”Pidä edelleen korvasi auki, mutta tästä lähtien saat keskittyä uusien seuraajien etsimiseen. Tunnustele maaperää, sillä aina löytyy sellaisia ihmisiä, jotka haluavat tukea minun aatettani. Saatan antaa sinulle tarpeen vaatiessa muitakin tehtäviä, joten ole valmis.”
”Kuten tahdotte, herrani. Aion olla luottamuksenne arvoinen.” Ericakin poistui huoneesta niiattuaan syvään ja jäi kartanon eteiseen odottamaan Waldenia.
”Macnair ja Gibbon, te lähdette kolmen päivän kuluttua jättiläisten luo”, pimeän lordi virkkoi.
Gibbon mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, mutta Walden mulkaisi tätä varoittavasti, vaikka hänkään ei olisi halunnut jättiläisiä tapaamaan.
Voldemort jatkoi: ”Viette joka päivä lahjoja jättiläisille, sillä niiden kanssa pitää edetä hitaasti. Niiden suostuttelu tulee olemaan helppoa: ne ovat katkeria ja täynnä vihaa velhoja kohtaan, mutta ne ovat saava kostonsa lordi Voldemortin puolella.” Pimeän lordi nauroi pää takakenossa omille sanoilleen.
***
Kaksi miestä oli leiriytynyt korkeitten vuorten alarinteille. Heidän harmaanvihreätä telttaa oli mahdotonta huomata muuta kuin lähietäisyydeltä, koska se sulautui niin hyvin ympäristöönsä. Lyhyempi mies särpi laihaa, epämääräistä keittoaan happaman näköisenä. ”Et sitten osannut tehdä parempaa”, mies valitti. ”Tällaista vastenmielistä sotkua!”
”Herra on hyvä ja tekee itse ruokansa, jos ei kelpaa”, Walden ivasi, vaikka ei itsekään pitänyt keiton mausta. ”On tässä vähän vakavampiakin murheita kuin surkeat ruoat.”
”Hyvä kun jaksoit muistuttaa, Macnair!” Gibbon ärähti kaataessaan keittolautasensa sisällön maahan. ”En ole unohtanut hetkeksikään niitä helvetin jättiläisiä. Pimeyden lordi lähetti meidät tänne tasan siksi, että jättiläiset tekisivät meistä selvää.”
”Onhan tuossa puoliksi perääkin”, Walden myönsi nihkeästi.
”Sinä saat luvan hoitaa puhumisen”, Gibbon sanoi, kun Walden oli syönyt keittolautasensa tyhjäksi.
”Kiitos vaan.”
He lähtivät kapuamaan vuorenrinteitä uskaltamatta taikoa. Gibbon pysähtyi vähän väliä ottamaan rohkaisuryyppyjä tuliviskiä sisältävästä taskumatista. Hänen hidastelunsa teki tehtävästä vielä vaikeamman, koska ensimmäisen lahjan raahaamisessa oli kova työ ilman taikaa. Nyt tai ei koskaan. Viime yönä ylhäältä vuoristosta oli kuulunut tappelun ääniä, jotka olivat pitäneet heidät valveilla osan yöstä. Jättiläisillä oli ollut suuri yhteenotto, isompi kuin tavallisemmat erimielisyydet, joita tuolla aggressiivisen erakkomaisella lajilla oli yhtenään. Veren tahrima lumi ja järvessä kelluva jättiläisen irti revitty pää olivat jo sinällään todisteita.
Gibbon manasi.
Heidän piti palauttaa mieleensä pimeyden lordin ohjeet ja noudattaa niitä sanatarkasti.
Walden osoitti kauas erottuvaa mustahiuksista jättiläistä. ”Tuo näyttää jättiläisten päälliköltä”, hän totesi. ”Meidän kannattaa varmaan lähestyä sitä.”
He suuntasivat askeleensa jättiläisen luo pidellen pimeyden lordin lahjaa näkyvillä ja kohdistivat katseensa pelkästään jättiläisten päällikköön. Muut jättiläiset hiljenivät nähdessään heidät. Ne katsoivat heitä, kahta ”pikkuista” mustakaapuista olentoa yhtä kiinnostuneina kuin johtajansa. Kuolonsyöjät laskivat kumartaen lahjansa maahan.
”Lahja jättiläisten gurgille pimeyden lordilta”, Walden sanoi kuuluvasti, ”joka lähettää terveisensä.”
Gurgi toi järkälemäisen päänsä lähemmäs. ”Tervetuloa”, se murahti englantia murtaen. Jättiläisten päällikkö oli pukeutunut eläinten nahoista kursittuihin vaatteisiin, mutta sen silmien ovela ilme oli ristiriidassa alkeellisen vaikutelman suhteen. Se tarkasteli huolellisesti lahjaansa muiden jättiläisten kanssa. Gurgi ei vaikuttanut ihan typerältä, eikä se ollut käyttäytynyt uhkaavasti - ainakaan toistaiseksi.
Kävi ilmi että Gibbon oli maalannut turhaa piruja seinille. Kahtena seuraavana päivänä Walden ja Gibbon veivät lisää lahjoja gurgille, joka oli esitellyt itsensä Golgomathiksi. Nykyinen gurgi alkoi päästä siihen käsitykseen, että jättiläisten kannatti tulla pimeyden lordin puolelle, sillä se oli omien sanojensa mukaan harkinnut vaihtoehtoa jo edellisen sodan aikaan, vaikka ei ollutkaan osallistunut taisteluihin. Arvokkaat lahjat ja koston mahdollisuus houkuttelivat karkotettuja jättiläisiä.
Golgomathin englanti oli jokseenkin ymmärrettävää. ”Täällä kävi ihmisiä jo ennen teitä”, kyljellään makaava jättiläinen sanoi.
”Tosiaanko?” Walden kysyi neutraalisti. ”Minkä näköisiä?”
”Mies ja nainen”, Golgomath murahti. ”Isoja ihmisiksi, ehkä jättiläisverta. Ne toi lahjoja Karkusille.” Jättiläinen virnisti tehden pään repimistä kuvaavan eleen.
”Jonka sinä tapoit.” Walden naurahti. ”Ah, minäkin olen tappanut joitakin ihmisiä.”
Golgomath ja muut jättiläiset hohottivat niin että niiden likaiset hampaat näkyivät; Waldenin sanat näkyivät huvittavan niitä.
”Mies ja nainen oli saamassa Karkusin niiden puolelle”, eräs jättiläinen huomautti.
Päästyään omaan leiriinsä Walden ja Gibbon miettivät kuulemaansa. ”Isoja ihmisiksi, ehkä jättiläisverta”, Gibbon mumisi.
Tuliviskiä siemaileva Walden hymyili pilkallisesti. ”Kuule, monta sellaista ihmistä me tiedämme? Ainoastaan kaksi: Tylypahkan riistanvartijan ja sen ranskalaisen taikakoulun rehtorin”, hän tuhahti. ”Minun poikani ihmetteli jo viimevuotisten kolmivelhoturnaisten aikaan, että sillä akalla oli yhtä paljon kokoa kuin norsulla. Dumbledore varmasti lähetti sen akan ja Hagridin tänne hieromaan sopua jättiläisten kanssa.”
”Pitäisikö meidän lähteä etsimään niitä?”
”Ei vielä, odotellaan ensin pimeän tuloa. Ehkä ne sitten tulevat esiin.”
Yöllä nukkuvien jättiläisten kuorsauksen kaikuessa vuoristossa Walden ja Gibbon etsivät Hagridia ja tämän seuralaista. He luikkivat pitkin vuoria näkemättä vilaustakaan kummastakaan.
Haukotus repi Gibbonin leukaperiä. ”Turha vaiva; ne ovat luikkineet jonnekin piiloon. Joutuisimme pistämään nenämme jokaiseen luolaan jos haluaisimme löytää ne… Mutta pimeyden lordi ei ole mielissään kun saa kuulla, että Dumbledore on lähettänyt viestinviejiä ’jättiläisystäviemme’ luo.”
”Tokkopa”, Walden kiisti unisesti. ”Ajattele nyt: Golgomath on sakkeineen jo käytännössä meidän puolellamme eli pimeyden lordilla ei ole mitään syytä olla tyytymätön meihin. Tuskin täällä on montaakaan jättiläistä, joka on halukas tulemaan Dumbyn puolelle. Ne jotka eivät halunneet Golgomathia guruiksi piileskelevät jossa joissain luolissa - voisimme vihjata sille, että laittaa sakkinsa ratsaamaan luolat. Jos käy hyvä tuuri, ne löytävät Hagridin heiloineen ja lahtaavat ne.”
Walden tiesi jo nyt heidän onnistuneen tehtävässään. Kautta Merlinin, he pääsisivät viimeistään viikon sisällä täältä paleltumasta. Pimeyden lordilla ei olisi mitään aihetta kiduttaa - ainakaan heitä - vähään aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti