Pahin pelko
Vasemmassa käsivarressa tuntuva sitkeä ja terävä polte tuntui odottamalta. Lucius kirosi puristaen kätensä nyrkkiin.
”Mitä hittoa?” Narcissa Malfoy ihmetteli. ”Näytät oudolta, kultaseni.”
Lucius istui selkä kumarassa ryhtinsä menettäneenä. ”Usko tai älä, mutta tunsin äsken poltetta piirrossani”, vaalea mies huokaisi.
”Eihän sen pitäisi olla mahdollista”, Narcissa sanoi epäuskoisena.
”Ja silti joku leimautti taivaalle pimeyden piirron huispauksen maailmanmestaruuskisoissa - joku ulkopuolinen…”
Mies irrotti smaragdikalvosimen toisesta hihasta ja veti hihan ylös. Pimeyden piirto hohteli hyvin vaaleanharmaana hänen alabasteri-ihollaan, vaikka se oli ollut vasta vähän aikaa sitten yhtä haalea kuin vanha, vaalentunut arpi.
***
”Waldenne! Waldenne Nasty!” Beatrice Avery huusi käytävästä, ”tule jo ettei meidän tarvitse odotella sinua.”
”Tyttö on aivan mahdoton. Hän koettelee jatkuvasti meidän kaikkien kärsivällisyyttä”, Bordeaux manasi silmäillessään kelloa. ”Kohta me myöhästymme Primrose-tädiltä.”
Waldenne Nasty, Averyn sisarusnelikon nuorimmainen tuli huoneestaan oven paiskauksen siivittämänä. Tyttö ei muistuttanut lainkaan vanhempiaan, sillä hän oli pitkä tytöksi, kasvonpiirteiltään komea ja vaikuttava. Korpinmustat hiukset ja huomattava pituus olivat Macnairin suvun perua kuten hänen koko ulkonäkönsä melkein mustia silmiä myöten.
”Et sitten yhtään säällisempää pukua löytänyt?” Beatrice penäsi. Tyttären tummanharmaa leninki oli nimittäin niin avokaulainen, että korsetin muotoilema povi pursusi enemmän kuin Ericalla ja tämän äidillä. Lavenhamin naisten ylitsepursuava seksuaalisuus oli eleganttia, Waldennen kohdalla tahallista kohtuuttomuutta.
”En”, Waldenne töksäytti karhealla äänellään voimakas leuka pystyssä.
”Äh, hän ei ehdi enää vaihtaa pukua, vaikka toivonkin hänen ottavan jatkuvasti mallia Beatasta”, Bordeaux tuhahti.
Vanhempi tytär oli pukeutunut somaan roosanväriseen satiini- ja pitsiunelmaan, jonka kaula-aukko oli säädyllisen kokoinen.
”Näyttäköön huoralta jos kerran haluaa”, rouva Avery tuhahti tympääntyneenä tyttärensä oikutteluun
”Miksi sinä olet aina tuollainen?” Beata kysyi pikkusisareltaan alakerrassa. ”Olet aiheuttanut isälle ja äidille ties kuinka monta harmaata hiusta.”
”Ihme ettet kysynyt miksen minä ole samanlainen isin kiltti ’pikkuprinsessa’, joka käyttää säädyllisiä, pastellivärisiä rimpsumekkoja”, Waldenne ivasi katsellessaan, kun heidän äitinsä heitti hormipulveria arkihuoneen suureen, koristeelliseen marmoritakkaan. ”Kuka edes piittaa jonkun tekopyhien isotätien mielipiteistä. Pitäähän niilläkin olla jotain puheenaiheita.”
Averyt kipusivat yksi kerrallaan takkaan, josta smaragdinvihreinä leiskuvat maagiset lieskat kuljettivat heidät kohti määränpäätään.
***
Erican kokeneet kädet seikkailivat Luciuksen paljaalla, silkkisellä vartalolla, kunnes ne pysähtyivät miehen vasemmalle käsivarrelle. Lucius puristi kivuliaasti tummaverikön toista rannetta. Tummenevalla pimeyden piirrolla olevat sormet koettelivat hänen hermojaan, jotka olivat jännittyneet yhtä kireiksi kuin jousen kieli.
”Se on siis totta”, Erica totesi. “Bordeaux’n ja Waldeninkin piirrot ovat vahvistuneet viimeaikoina, eikä se kerro kuin yhdestä asiasta: pimeyden lordi on palaava valtaan.”
”Minä en ole kaivannut häntä, rakas huorani. Olen saanut sanella omat ehtoni hänen poissa ollessaan. En syntynyt kenenkään palvelijaksi; Malfoyt ovat itsensä herroja.” Miehen jokainen kitkerän halveksuva sana tihkui voimatonta katkeruutta.
”Minut tietääkseni kuuluit pimeyden lordin sisäpiiriin.”
”Mutta kuulunko enää?” vaalea mies kysyi enemmän itseltään kuin Erica Lavenhamilta. ”Minä palaan hänen palvelukseensa, koska minun on pakko… En ole pettänyt häntä varsinaisesti, mutta en ole koettanut etsiä pimeyden lordia sen enempää kuin kukaan muukaan. Suljin silmäni kaikilta olemassa olevilta merkeiltä ja jatkoin elämääni. Olen tehnyt virheen, ehkä pahankin virheen jota saatan joutua katumaan vielä jonain päivänä.”
”Pimeyden lordi on osan kohtalo joko hyvässä tai pahassa. Elämän sisältö, jota ei välttämättä valita silkasta vapaasta tahdosta”, Erica sanoi hiljaa.
Lucius vapautti naisen ranteen sormiensa vahvasta puristuksesta. Hän avasi Erican pitsirintaliivien hakaset ja mies veti vaatekappaleen kokonaan pois kätkemästä rintojen pulleita kumpareita. Lucius taivutti naisen päätä taaksepäin. ”Minun kallis huorani puhuu kuin kirjailija.”
”Sinun huorasi äiti työskenteli toimittajana, kunnes jäi eläkkeelle”, Erica muistutti. ”Kirjalliseen alaan vaaditaan jonkinlaisia verbaalisia kykyjä, joita minulla saattaisi olla niin paljon että voisin harkita kirjoittavani kirjan.”
”Mikähän sen nimeksi tulisi?” Lucius kysyi nuolaisten kapeita huuliaan.
”Lihan himo tai Aristokratian himo. Se olisi sopivassa mielessä hätkähdyttävän eroottinen, samalla todentuntuinen”, Erica kiusoitteli.
”Sinut tuntien se olisi sinun elämänkertasi, jossa esiintyvien henkilöitten nimet olisi muutettu näön vuoksi.”
”Siinä olisi aristokraatti ’lutkineen’…”
”Sulje suusi, nainen, tai tapan sinut”, Lucius naurahti.
”Mutta ketä sinä sitten naisit? Maailmassahan on vain yksi Erica Lavenham.”
***
Entinen aurori ”Villisilmä” Vauhkomieli oli lupautunut viemään kolmivelhopokaalin labyrintiksi muutetulle huispauskentälle. Hän oli loitsinut salaa pokaalin porttiavaimeksi. Potter tulisi koskemaan ensimmäisenä porttiavaimeen; hän oli tähdännyt siihen läpi kolmivelhoturnajaisten. Valepukuinen Barty Kyyry nuorempi oli auttanut kenenkään tietämättä poikaa kolme koetusta käsittävien turnajaisten ajan.
Tänä iltana porttiavain kuljettaisi Harry Potterin elpyvän pimeyden lordin luo, sillä hänen mestarinsa tulisi nousemaan juuri tuon pojan avulla. Vapaana juoksentelevat ja kurittomat kuolonsyöjät joutuisivat taas kohtaamaan herransa hirmuisempana kuin koskaan.
***
Jokainen vapaana oleva kuolonsyöjä oli kotonaan tuntiessaan pimeyden piirroissaan tuttua poltetta: pimeyden lordi kutsui heitä.
Bordeaux’n ensimmäinen reaktio oli järkytys. Melkein täysinäinen viinilasi tippui hänen nykivästä kädestään ja särkyi. Tummanpunainen viini levisi kermanvaalealle itämaiselle matolle yhtä tahrivana kuin tuore veri. Bordeaux rojahti vatsalleen takoen nyrkeillään lattiaa. “Ei, ei!” hän parahti. “Se on tapahtunut, minun pahin pelkoni.” Rouva Avery haukkoi liki yhtä järkyttyneenä henkeään ennen kuin pyörtyi.
Lucius Malfoyn reaktio oli sekoitus turhautumista ja silkkaa raivoa. Mies heitti ensitöikseen muutaman kristallipikarin päin seinää ja lähti sitten etsimään kuolonsyöjän kaapua ja naamiota. Kohta hän joutuisi jälleen matelemaan kirotun herransa edessä mustakaapuisena marionettina. Ei tässä näin pitänyt käydä.
Walden Macnair ei ollut vähemmän hermostuneempi kuin muut kuolonsyöjät, vaikka hänen sadistinen luontonsa oli pelkoa vahvempi. Hän vakuuttaisi pimeyden lordin, jos joutuisi perustelemaan valintojaan. Pimeän lordi tulisi järjestämään hänelle kunnon uhreja. Ei enää maalaistallukoita vainoavia vittumaisia taikaolentoja, joiden takia moni kaapu oli hajonnut käyttökelvottomaksi. Viimeinkin hän saisi uhreja, joiden eliminoimisessa olisi jälleen sijaa luovalle neroudelle.
Pian Pikkuhirttivaaran kylän ilma täyttyi äkisti paksujen kaapujen kahinasta. Hautojen väleihin, marjakuusten taakse ja jokaiseen varjoon ilmiintyi huputettuja kuolonsyöjiä. He liikkuivat yksi toisensa jälkeen edemmäs hitaasti ja varuillaan hädin tuskin uskoen silmiään. Kuolonsyöjät lankesivat vuorotellen polvilleen ja suutelivat elpyneen pimeyden lordin kaavun helmaa.
He perääntyivät ja nousivat osaksi äänetöntä piiriä, jonka keskelle jäivät hautakivi, Potterin poika, pimeyden lordi ja äänekkäästi uikuttava Piskuilanin surkimus. Azkabanissa viruvat ja kuolleet kuolonsyöjät jättivät aukkoja kuolonsyöjien piiriin, joten pimeän lordi ei odottanut enää ketään. Mestari katseli huputettuja päitä. Kuolonsyöjät vapisivat vaikka oli tyyntä.
”Tervetuloa, kuolonsyöjät”, pimeän lordi sanoi hiljaa. ”Kolmetoista vuotta… kolmetoista vuotta viime tapaamisestamme. Kuitenkin te vastasitte kutsuuni kuin eilisen jälkeen… pimeän piirto yhdistää siis meitä yhä! Vai yhdistääkö?”
Hänen ilmeensä muuttui petomaisen hirmuiseksi. Hän niiskautti ja hänen viillosmaiset sieraimensa laajenivat reilusti.
”Minä haistan syyllisyyden”, hän totesi. ”Ilmassa löyhkäävän syyllisyysyyden.”
Puistatus käväisi kuolonsyöjien piirissä. He olisivat halunneet peräytyä pois, mutteivät uskaltaneet.
”Näen teidät kaikki terveinä ja hyväkuntoisina, yhä voimissanne - saavuittekin täsmällisesti! - ja kysyn itsekseni… miksi tämä velhojoukko ei tullut auttamaan isäntäänsä, jolle se oli vannonut ikuista uskollisuutta?”
Kukaan ei puhunut. Ainoastaan maassa vertavuotavaa kättään nyyhkyttävä Matohäntä liikahti.
”Ja vastaan itsekseni”, pimeyden lordi kuiskasi, ”että he luulivat että olin mennyttä. He luikahtivat takaisin vihollisteni pariin ja väittivät, että olivat viattomia, tietämättömiä, noiduttuja…”
”Ja sitten kysyn itseltäni, miten he saattoivat uskoa etten nousisi uudestaan? He, jotka tiesivät mihin olin ryhtynyt kauan sitten suojautuakseni kuolevaisten kohtalolta? He, jotka olivat nähneet todisteina voimieni suunnattomuudesta silloin kun olin mahtavampi kuin yksikään elävä velho.”
”Ja vastaan itsekseni, että kenties he uskoivat että on olemassa vielä suurempi voima, voima joka kukistaa jopa lordi Voldemortin… kenties he nyt vannovat uskollisuutta tuolle moukkien, kuraveristen ja jästien valtiaalle, Albus Dumbledorelle?”
Piirin ihmiset liikahtelivat, kun Dumbledoren nimi mainittiin. Jotkut mutisivat epäselviä vastalauseita ja pudistelivat huputettuja päitään.
Heidän herransa ei noteerannut heidän vastalauseitaan. “Tämä on minulle pettymys… tunnustan pettyneeni.”
Bordeaux heittäytyi yhtäkkiä eteenpäin rikkoen piirin, sillä hän pelkäsi vielä enemmän perheensä kuin itsensä puolesta. Vavisten kauttaaltaan hän lyyhistyi isäntänsä jalkojen juureen. ”Isäntä!” Bordeaux sopersi anelevana. ”Isäntä, antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi meille.”
Pimeyden lordi purskahti kammottavaan, tuttuun nauruun ja kohotti taikasauvansa. ”Kidutu!” Maahan heittäytynyt Bordeaux vääntelehti ja kirkui tovereidensa katsellessa häntä pelokkaina. Kukaan ei halunnut olla hänen paikallaan. Jopa Walden vapisi, vaikka hän oli sentään karski ja kylmäverinen tappaja.
Lordi Voldemort kohotti jonkin ajan kuluttua taikasauvansa. Kidutettu Bordeaux retkotti yhä nurmikolla henkeä haukkoen ja sydän tykyttäen.
”Ylös, Bordeaux Avery”, mestari käski hiljaa. ”Nouse. Sinä pyydät anteeksiantoa, vaikka minä en anna anteeksi. Minä en myöskään unohda. Minä haluan kolmentoista vuoden hyvityksen ennen kuin harkitsen anteeksiantoa. Matohäntä on jo maksanut osan velkaa, etkö vain, Matohäntä?”
Hän katsoi alas yhä nyyhkyttävään Matohäntään sillä aikaa kun Bordeaux nousi vaivalloisesti pystyyn.
”Sinä palasit luokseni, et uskollisuuttasi vaan koska pelkäsit entisiä ystäviäsi. Sinä ansaitset tuskasi, Matohäntä. Tiedäthän sinä sen?”
Piskuilan nyt ei ollut heidän ”ystäväänsä” nähnytkään, eivätkä he olleet koskaan olleet tämän ystäviä, moni kuolonsyöjä ajatteli.
”Tiedän, isäntä”, Piskuilan vaikeroi, ”auttakaa, isäntä… auttakaa.”
”Sinä kuitenkin autoit minut takaisin ruumiiseeni”, pimeyden lordi sanoi koleasti katsellessaan maassa makaavaa Piskuilania julmasti virnuillen. ”Niin arvoton ja petollinen kuin oletkin, sinä autoit minua… ja lordi Voldemort palkitsee auttajansa.”
Pimeyden lordi kohotti taas taikasauvansa ja kiepautti sitä ilmassa. Taikasauvan kärki veti jäljessään hopeisen juovan sulalta hopealta näyttävää ainetta. Se oli aluksi hahmoton, kunnes vääntelehti ja muotoutui kiiltäväksi ihmiskäden jäljitelmäksi, liisi alas ja kiinnittyi Piskuilanin vertavaluvaan ranteen tynkään.
Piskuilan lakkasi nopeasti voihkimasta. Hän kohotti kähisten ja koristen kaljuuntuvan päänsä ja tuijotti epäuskoisena hopeakättä, joka kiinnittyi nyt saumattomasti hänen käsivarteensa kuin metallisen kimmeltävä hansikas. Mies venytteli hohtavia sormiaan ja poimi sitten vavisten risun kappaleen maasta; murskasi sen jauheeksi.
”Herrani”, Piskuilan kuiskasi. ”Isäntä… se on kaunis… kiitos…” Hän kompuroi polvillaan edemmäs ja suuteli pimeän lordin kaavun helmaa.
”Älköön uskollisuutesi enää milloinkaan horjahtako”, lordi Voldemort sanoi.
”Ei herrani… ei ikinä, herrani.”
Matohäntä nousi ylös ja otti paikkansa piirissä tuijotellen uutta kättään kasvot yhä tuskan kyynelistä kiiltävinä. Pimeyden lordi lähestyi nyt Piskuilanin oikealla puolella olevaa Luciusta, joka oli varautunut jakamaan Bordeaux’n kohtalon.
”Lucius, lipevä ystäväni”, mestari kuiskasi ja seisahtui hänen eteensä. ”Minulle on kerrottu, ettet ole luopunut vanhoista tavoistasi, vaikka näytätkin muulle maailmalle sen kunnioittamaa naamaa. Uskoakseni olet yhä valmis astumaan johtoon, kun tulee tarve kiduttaa jästejä. Mutta et yrittänyt kertaakaan etsiä minua, Lucius… urotekosi huispauksen maailmanmestaruuskisoissa olivat toki hauskoja… mutta eikö olisi ollut parempi etsiä koko tarmollaan ja etsiä isäntäänsä?”
Älä paljasta hänelle mitään. Pidä mielesi suljettuna, kyllä sinä siihen kykenet.
”Herrani, minä olin alituisesti varuillani”, Lucius sanoi nopeasti, hiukan puolustellen. ”Jos teiltä olisi tullut pienikin merkki, jos olinpaikastanne olisi edes kuiskattu, olisin rientänyt rinnallenne tuota pikaa, sillä mikään ei olisi voinut estää minua -”
”Ja kuitenkin sinä pakenit minun piirtoani, kun muuan uskollinen kuolonsyöjäni leimautti sen viime kesänä taivaalle?” pimeän lordi sanoi raukeasti, ja Lucius vaikeni äkisti. ”Aivan, minä tiedän siitä kaiken, Lucius… joten minä petyin sinuun. Minä odotan vastedes suurempaa uskollisuutta.”
”Totta kai, herrani, totta kai. Olette armollinen, kiitos.” Luojan kiitos, onneksi hän ei maininnut päiväkirjaansa.
Pimeyden lordi kulki edemmäs ja pysähtyi tuijottamaan Luciuksen ja Leswynin välissä olevaa kahden kuolonsyöjän suuruista tyhjää tilaa.
”Lestrangien kuuluisi seistä tuossa. Mutta heidät on teljetty Azkabaniin, koska he olivat uskollisia. He menivät Azkabaniin ennemmin kuin kielsivät minut… Lestranget saavat kunniaa osakseen enemmän kuin ovat uskoneet, kun Azkaban murretaan auki. Ankeuttajat liittyvät meihin. Ne ovat luonnostaan liittolaisiamme… Me kutsumme karkotetut jättiläiset takaisin… kaikki minun hartaat palvelijat palaavat luokseni ja armeijallinen kaikkien pelkäämiä taikaolentoja.”
Hän käveli eteenpäin jatkaen monologiaan, silloin kun ei pysähtynyt puhuttelemaan ohittamiaan kuolonsyöjiään. Waldenia hän puhutteli. ”Macnair, tuhoat nykyään lähinnä vaarallisia otuksia taikaministeriön nimiin, niin Matohäntä on kertonut. Pian saat parempia uhreja. Lordi Voldemort hankkii.”
”Niin. Kiitos, isäntä”, Walden mutisi huojentuneena naamionsa takaa, kun oli ainakin toistaiseksi onnistunut välttymään isäntänsä vihalta ilman, että hän oli joutunut puhumaan puolestaan.
”Ja tässä”, pimeyden lordi saapui Crabben ja Goylen eteen, ”meillä on Crabbe.. sinähän varmaan pärjäät paremmin tällä kertaa? Ja sinä Goyle.”
Miehet kumarsivat kankeina ja mutisivat jähmeästi.
”Niin, isäntä…”
”Varmasti isäntä…”
”Sama pätee sinuun, Nott”, pimeyden lordi sanoi hiljaa kävellessään Goylen varjossa seisovan huonoryhtisen Anthony Nottin ohi.
”Herrani, minä heittäydyn pitkälleni eteenne, olen uskollisin -”
”Riittää!”
Pimeyden lordilla oli nyt edessään piirin suurin aukko, ja hän seisoi tarkastelemassa sitä ilmeettömin punaisin silmin muistellen aukon täyttäneitä ihmisiä.
”Ja tästä meiltä puuttuu kuusi kuolonsyöjää… kolme kuoli palveluksessani. Yksi oli liian pelkuri palatakseen… hän saa maksaa. Yksi on käsittääkseni hylännyt minut ikuisiksi ajoiksi. Hänet tietysti surmataan, ja yksi on edelleen palvelijoistani uskollisin ja on jo palannut palvelukseeni.
Kuolonsyöjät liikahtelivat epävarmoina uskollisimman palvelijan henkilöllisyydestä. Heidän silmänsä pälyilivät naamioiden takaa sivuille ikään kuin koettaen paikantaa tuota uskollisinta palvelijaa.
”Hän on Tylypahkassa, tuo uskollinen palvelija, ja hänen ponnistustensa ansiosta tämä nuori ystävämme saapui tänään tänne. Kyllä vain…” irvokas hymy vääristi pimeän lordin huuletonta suuta, kun kuolonsyöjien silmät välähtivät pojan suuntaan. ”Harry Potter on ystävällisesti tullut seuraksemme uudelleensyntymisjuhliini. Voimme ehkä jopa sanoa, että hän on kunniavieraani.”
Syntyi hiljaisuus, kunnes Lucius rikkoi sen avaamalla suunsa ja astumalla eteenpäin. “Isäntä, me janoamme tietoa.. anelemme teitä kertomaan… miten saitte tämän aikaan… tämän ihmeen. Miten onnistuitte palaamaan luoksemme?”
”Ah, siinäpä riittääkin tarinaa, Lucius. Ja se saa alkunsa - ja loppunsa - tästä nuoresta ystävästäni.”
Hän käveli laiskasti Harry Potterin viereen saaden kaikkien katseet suuntautumaan heihin kahteen. Nagini-käärme kierteli yhä hautausmaan alueella.
***
Pimeyden lordin paluun oli ollut määrä tapahtua ilman ulkopuolisia, mutta Harry Potter oli päässyt karkuun ihmeen kaupalla. Heidän herransa raivostunut karjunta oli kaikunut synkällä hautausmaalla, kun Potterin poika oli päässyt karkuun. Hän oli purkanut raivonsa kuolonsyöjiin; muutkin kuin Bordeaux olivat saaneet maistaa kidutuskirousta. Todennäköisesti poika oli kertonut kaikesta näkemästään ja kuulemastaan Dumbledorelle pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Nyt Dumbledoren huhuttiin kasaavaan omia, viime sodan aikaisia joukkojaan.
Ericakin päätti palata pimeyden lordin palvelukseen ja vannoa herralleen uskollisuutta. Hän kestäisi tarvittavassa jopa kidutuskirouksen eikä aikoisi huutaa, vaikka kipu olisi viedä järjen. Walden oli halunnut lähteä hänen mukaansa, vaikka edes hänestä ei ollut vastusta pimeyden lordille. Hänkin menetti suurimman osan itsevarmuudestaan pimeyden lordin edessä ja pelko oman hengen puolesta kyti Waldenin mielen taka-alalla. Pimeyden lordi asusti ainakin toistaiseksi Pikkuhirttivaarassa sijaitsevassa Valedron kartanossa.
Piskuilanin surkimus oli heitä vastassa kartanon etuovella kuin mikäkin kotitonttu - tosin keskimääräistä paksumpi sellainen. ”Neiti Lavenham”, Piskuilan piipitti maireasti, ”ja herra Macnair.”
”Hei Piskuilan”, Erica tervehti viileästi.
Walden nyökkäsi silmät kavenneina halveksunnasta, koska Piskuilanin rottamainen olemus kuvotti häntä. Ilman pimeän lordin tälle osoittamaa niin sanottua armeliaisuuden suomaa suojaa Walden olisi melko suurella todennäköisyydellä lopettanut Piskuilanin murhanhimoiselle tuulelle sattuessaan.
”Vie meidät pimeyden lordin luo”, Walden käski alentuvalla äänellä. ”Ericalla on hänelle asiaa.”
”Niinkö?” Piskuilan piipitti. ”Sepä - tuota - öh - mukavaa… Mitä hänen asiansa koskee?” Piskuilan tavoitteli jonkinlaista hymyä, mutta se näytti lähinnä rotan irvistykseltä.
”Mistä lähtien minä tai Erica olemme olleet tilivelvollisia sinun kaltaisellesi vätykselle?” Walden letkautti.
Nuo osuvat sanat vaiensivat Piskuilanin keskustelun yrityksen. Hermostunut ja kireä Erica ei olisi jaksanutkaan viritellä lyhyttäkään keskustelua äijän kanssa.
Piskuilan ohjasi heidät kartanon alakerrassa sijaitsevaan kirjastoon. ”Herra Macnair ja neiti Lavenham”, hän piipitti ja livahti nopeasti tiehensä. (Meni varmaan johonkin pimeään soppeen lymyämään.)
Pimeän lordi nousi hitaasti nojatuolistaan.
”Tämäpä mukava yllätys, Erica Lavenham”, hän virkkoi arvoituksellisesti. ”Tulitteko luokseni teelle?”
Erica ja Walden polvistuivat.
”Herrani, teidän ei tarvitse laskea leikkiä”, Erica sanoi. ”Tulin ilmoittautumaan takaisin palvelukseenne.”
Mestari veti Erican erittäin väkivaltaisesti seisomaan ja toi käärmemäiset kasvonsa hyvin lähelle Erican kasvoja. ”Sanopa sitten mikset yrittänyt etsiä auttaa minua silloin kun olin heikoimmillani. Me molemmat tiedämme sinun olevan älykkäämpi ja taitavampi kuin muutamat muut.”
”Voi herrani, olen vain palvelijoistanne vähäisimpiä. Minun laiminlyöntini teitä kohtaan johtuivat silkasta informaation puutteesta.”
Tummahiuksinen nainen piti mielensä avoinna isännälleen, mutta tämä ei jostain syytä tuntenut sillä hetkellä tarvetta hänen mielensä tarkasteluun.
”Ehkä oletkin oikeassa, kaunis ’ystäväni’”, pimeyden lordi sanoi hymyillen kammottavasti, ”ehkä varsinaisten kuolonsyöjieni olisi pitänyt informoida sinua paremmin. Esimerkiksi Avery, ystävättäresi Beatricen aviomiehen tai Macnairin - onhan Macnair sentään hyvä ystäväsi. Tuo jos mikä osoittaa halpamaista käytöstä, Macnair. Ystäville tulee olla lojaali… joten…” Velho osoitti yhtäkkiä Waldenia taikasauvallaan. ”Kidutu.”
Kidutusta oli järkyttävä katsella, nähdä Waldenin kaltainen vahva, voimaa uhkuva mies vääntelehtimässä kylmällä lattialla raajat joka suuntaan huitoen. Walden kirkui, todellakin kirkui oudolla ja hysteerisellä äänellä. Erica yritti katsoa muualle koska ei kyennyt tukkimaan korviaan, mutta mestari pakotti hänet katsomaan.
”Minä en ole antanut anteeksi sinulle, Macnair - en sen enempää kuin muillekaan.”
”Herrani”, Erica pyysi käheästi.
Luurangonlaiha mies kohotti taikasauvansa joko Erican pyynnöstä tai jostain muusta syystä, kenties kyllästymisen takia. Walden nousi nopeasti ja otti tukea yhden tuolin selkänojasta.
Viimein pimeän lordi tarkasteli Erican mieltä, joka oli hänelle avoinna muutamaa intiimeintä muistoa lukuun ottamatta. ”Huomaan ettet ole toiminut kertaakaan isäntääsi vastaan, neiti Lavenham. Kelpuutan sinut takaisin palvelukseeni. Tulet saamaan tehtäviä jotakin kautta.”
Pitkä nainen niiasi. ”Kiitos, herrani. Olette kovin suopea minua kohtaan.”
***
Pahimmat pelot toteutuivat muuallakin kuin painajaisissa. Koetti sellainen päivä, jolloin pimeyden lordi kysyi Luciukselta päiväkirjaansa.
Lucius seisoi kädet suorana sivuilla vaihdellen painoa jalalta toiselle. ”Tuota… tuota… herrani”, hän soperteli.
Hänen herransa epäinhimilliset demonit silmät leimusivat odottavina. ”Missä minun päiväkirjani on?” pimeyden lordi tiukkasi.
”On… on se minulla.” Lucius väisteli herransa katsetta. Muutkin kuolonsyöjät olivat hermostuneita, sillä he olivat olleet varpaillaan hautausmaa-episodista lähtien.
Pelko sai Luciuksen keskittämään kaiken tahdonvoimansa mielensä sulkemiseen. Alitajunta tukeutui okklumeukseen, jolloin pimeyden lordin käyttämä lukilitis oli hyödytöntä.
”Toistan kysymykseni - vielä tämän kerran. Missä minun päiväkirjani on, Lucius?”
”Minun kotonani, herrani.”
”Me olemme sinun kotonasi, joten mitä jos menisit hakemaan päiväkirjani.”
Lucius ei ottanut askeltakaan. Hän seisoi kuin kivettyneenä salongissa. Vain hänen hopeanhohtoiset silmänsä liikkuivat.
”Ehkäpä kidutuskirous irrottaa paremmin sinun kielenkantojasi.” Pimeän lordi kohotti taikasauvansa.
Malfoyn kartano täyttyi Luciuksen tuskanhuudoista, mutta mies ei suostunut vieläkään kertomaan totuutta. Hän ei halunnut saattaa perhettään vaaraan.
”Hmm… tarvitaanko enemmän kipua?”
Kipu muuttui kestämättömäksi. Pimeän lordi epäinhimillinen viha oli liian hirvittävää ja suunnatonta.
”Armoa, armoa, herrani!” Lucius kirkui kivun vetäessä hänen raajojaan eri suuntiin niin kuin peukaloruuvissa.
Pimeyden lordi perui taian.
”Minä laitoin päiväkirjanne… Weasleyn tyttären muodonmuutosoppaan väliin. Hän kuljetti sen Tylypahkaan… avasi Salaisuuksien kammion. Sitten Potter tuhosi sen jossain vaiheessa jollain tavalla. Kirjassa oli iso reikä keskellä…”
Lucius näki selkeästi ainoastaan pimeyden lordin taikasauvan, mutta kaikki muu näytti sumealta.
”Sinä tavoittelit luonnollisesti omaa etuasi, lipevä ystäväni.” Pimeyden lordin ääni tuntui kantautuvan haudan takaa, sillä se oli niin hyytävän hirmuinen. ”Luonnollisesti sinä tavoittelit omaa etuasi - eihän sinun tarvinnut pelätä isäntää, jonka luulit kuolleen. Ei kunnioittaa tätä… Mutta lordi Voldemort ei jätä tuollaista rankaisematta.”
Hän langetti uuden kidutuskirouksen Luciukseen. Hänen korvia repivä kimeä rääkynänsä peitti alleen Luciuksen kauhistuneet kiljahdukset. Bordeaux yritti olla mahdollisimman huomaamaton; hän oli herransa silmissä yhtä raukkamainen takinkääntäjä kuin Luciuskin.
Pimeyden lordi ei sentään tappanut tai kiduttanut Luciusta järjettömäksi mielipuoleksi. Jalat kannattivat sen verran, että Lucius kykeni kävelemään makuuhuoneeseensa. Narcissa löysi vähän myöhemmin hänet sieltä makaamasta jalat koukussa leveällä vuoteellaan. Vaalea mies tarrasi vaimonsa käteen ja hautasi kasvonsa tämän tuoksuvaan niskaan.
”Jotain on sattunut, eikö niin Lucius?” Narcissa kysyi silitellen vapaalla, sormusten koristamalla kädellään Luciuksen platinanvaaleita, silkkisiä hiuksia.
”Pimeyden lordi on raivostunut minuun, koska hänen päiväkirjansa on tuhottu minun takiani… Se oli kuin olikin tärkeä esine. Voi Narcissa, ehkä minä olen pian mennyttä!”
Narcissan ääni oli viileä ja järkkymätön. ”Sinä et saa näyttää heikkouttasi kenellekään, sillä olet Lucius Malfoy, Britannian velhojen aristokratian jäseniä.” Luciuksella oli yhä esi-isiltä peritty sukusormus sormessaan. Narcissasta säteilevä voima ei ehkä ollut näkyvintä sorttia, mutta ei yhtään väheksyttävämpää kuin pimeyden lordin pirullinen mahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti