-Jälleennäkeminen
Jokaisella ihmisellä oli sellaisia tapoja, joista ei mainittu edes kaikkein läheisimmille ystäville. Pinttyneitä tottumuksia harjoitettiin kenenkään näkemättä neljän seinän sisällä. Upeasti kirjailtuun aamutakkiin ja mittaamattoman arvokkaaseen shaaliin kääriytynyt Erica luki lehtileikettä yhä uudelleen pimeässä makuuhuoneessaan, jota valaisi ainoastaan muutama kynttilä. Yksi pukeutumispöydän hopeakehyksisistä valokuvista oli erillään muista.
JOUKKOPAKO AZKABANISTA
MINISTERIÖ PELKÄÄ MUSTAN YHDISTÄVÄN VANHOJA KUOLONSYÖJIÄ
Tokkopa Sirius Mustasta sentään on siihen, Erica oli ajatellut luettuaan artikkelin ensimmäistä kertaa.Taikaministeriö ilmoitti myöhään eilisiltana, että Azkabani vankilasta on tapahtunut joukkopako.
Työhuoneessaan toimittajille puhunut taikaministeri Cornelius Toffee vahvisti, että kymmenen huippuvartioita vankia pakeni eilen alkuillasta ja että hän on jo tiedottanut näiden henkilöitten vaarallisuudesta jästien pääministerille.
”Olemme valitettavasti samassa tilanteessa kuin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun murhaaja Sirius Musta karkasi”, Toffee sanoi eilen illalla. ”Uskomme myös, että nämä paot liittyvät toisiinsa. Näin mittava pako viittaa ulkopuoliseen apuun, ja on syytä muistaa että Musta ensimmäisenä Azkabanista milloinkaan paenneena henkilönä, olisi ihanteellisessa asemassa auttamaan muita seuraamaan hänen jalanjälkiään. Pidämme todennäköisenä, että karanneet vangit, joiden joukossa on Mustan serkku Bellatrix Lestrange, ovat yhdistäneet voimansa ja pitävät Mustaa johtajanaan. Me teemme kuitenkin kaikkemme pidättääksemme nämä rikolliset, ja pyydämme taikayhteisöltä valppautta ja varovaisuutta. Ketään edellä mainituista henkilöistä ei pidä missään olosuhteissa lähestyä.”
Kymmenen mustavalkoista valokuvaa täyttivät koko etusivun. Erica tunsi jokaisen äänettömiä ivahuutoja huutelevan tai kuvansa reunoja röyhkeästi naputtavan ihmisen.
Antonin Dolohov, luki pitkä- ja kalpeakasvoisen kieron näköisen miehen kuvan alla, tuomittu Gideon ja Fabian Prewettin raaoista murhista.
Augustus Rookwood, tuomittu taikaministeriön tietojen vuotamisesta hänelle-joka-jääköön-nimeämättä.
Ainoastaan yksi kuva veti Erican katsetta puoleensa kerta toisensa jälkeen. Miehen ennen niin hoidetut, loivat kiharat olivat kuvassa pelkkää rutikuivaa selässä roikkuvaa hamppua. Luisevat kasvot eivät olleet menettäneet kauneuttaan, vaikka mies näytti väsyneeltä ja pitkästyneeltä. Rabastan Lestrange, tuomittu Frank ja Alice Longbottomin kiduttamiseen osallistumisesta.
Azkabanin joukkopaosta oli kulunut puolitoista viikkoa ilman, että Erica oli kuullut mitään uutta Rabastanista. Hän ei ollut nähnyt tätä pimeyden lordin kartanossakaan, vaikka oli käynyt siellä alkuviikosta. Rabastan ei vastannut hänen kirjeisiinsä. Kaikki mitä hän tiesi ystävästään oli se että tämä piileskeli auroreilta, pakostakin. Lucius ja Walden olivat sen sijaan tavanneet Rabastanin ohimennen - pelkästään pimeyden lordin asioissa.
Hopeakehyksisen valokuvan Rabastan Lestrangea tuskin tunsi lehtiartikkelin vankikarkuriksi. Kehystetty mies hymyili valkoiset hampaat säihkyen ja vangin raidallisen kaavun tilalla oli minkillä reunustettu kaapu. Kiiltävät hiukset eivät kihartuneet niskaa pidemmälle. Rabastan oli ollut ennen Azkabania pirun komea mies… niin jumalainen. Ketään mainituista henkilöistä ei pidä missään nimessä lähestyä. Hah! Juuri sitä hän halusi: tavata vaarallisen ”rikollisen” ja antaa tämän tehdä itselleen mitä tahansa.
***
”Sinä näytät voivan hengittää taas vapaammin”, Erica sanoi.
Lucius poltteli sikaria silmät puoliummessa. ”Minä katson voivani tehdä, niin sillä olen ollut viimeaikoina avuksi pimeyden lordille.”
”Olen kuullut jotain sen suuntaista.” Tummaverikkö nyki tarkoituksella puvun kaula-aukkoa alemmas. ”En vain tiedä mistä hyvä onnesi sai alkunsa.”
”Mustien kotitontun tervehdyskäynnistä.”
Erica tarkasteli huolella lakattuja kynsiään toinen suupieli alempana. ”Kotitontusta! Onko niistä muka johonkin muuhun kuin siivoavamaan ja laittamaan ruokaa?”
”Voi lutkani, kyllä niistä sittenkin on”, Lucius virkkoi ja suuteli rakastajattarensa kaulaa. ”Kyseinen kotitonttu - Oljo tai jotain sinne päin - oli käsittänyt niin sanotun isäntänsä käskyn turhankin kirjaimellisesti. Mitä minä ja Narcissa saimme selvää sen alkulöpinöistä, niin se oli saanut Sirius Mustasta tarpeekseen. Puolet sen jupinoista oli merkityksetöntä potaskaa, mutta osa oikeita tiedon muruja. Saatatko käsittää?”
”Mmm. Kertoiko se jotain hyödyllisiä detaljeja?”
Lucius Malfoy hymyili lipevästi. ”Tiedät varmaan Sirius Mustan olevan Potterin kummisetä?”
”Kuka ei tietäisi?”
”Oljo ei ole killan salaisuudenhaltija, joten se ei voi kertoa meille päämajan sijaintia tai killan luottamuksellisia suunnitelmia, joiden paljastaminen on siltä kielletty Kuitenkin se antoi meille pimeyden lordin kannalta arvokasta tietoa, joka tuntui Mustasta niin epäolennaiselta, ettei hän älynnyt kieltää Oljoa puhumasta siitä eteenpäin.”
”Jotain ennustukseen ja Potteriin liittyvääkö?”
”Itse asiassa ei ennustukseen - Potteriin kylläkin. Katsos, Musta on Potterille maailman tärkein ihminen ja Mustalla ja Potterilla on hyvin läheiset välit; Sirius Musta on asian avain. Pimeyden lordi on huomannut Potterin voivan mennä vaikka kuinka pitkälle.”
”Ja Potterin poju tulee tietämättään auttamaan pimeän lordia ennustuksen saamisessa”, Erica päätteli.
”Täsmälleen. Pimeän lordi on sanonut minulle, että viimeaikaiset ansioni ovat merkittävät suhteessa epäonnistumisiini.”
”On siis minun vuoroni onnitella sinua.”
”Kiitos kaunis, ei sinunkaan saavutuksissasi ole valittamista”, Lucius naurahti. ”Ennuksen murha oli varsin nerokas, sillä teitä ei tulla ikinä yhdistämään koko juttuun. Ah, ainoastaan sinä ja Macnair kykenette keksimään moista.”
”Myönnettäköön että tuossa on perääkin; ainakin Pyhän Mungon porukka oli Profeetan mukaan täysin neuvoton. Ole hyvä ja ota palkintosi vastaan.”
”Sinä se olet yksi narttu, suorastaan mangut tyydytystä”, Lucius letkautti pehmeästi. ”Ehkä se ei ole mikään ihme, koska et ole vieläkään päässyt naimaan lempirakastajasi kanssa.”
Kirottu elostelija! Luciuksen ei olisi ollut mikään pakko muistuttaa tuosta seikasta. Totta kai Lucius Malfoyn piti korostaa egoaan syytämällä somia pikkusolvauksia hänelle, sillä tämä saattoi lähinnä nauttia asemastaan velhoyhteisön hierarkian huipulla saatuaan sysättyä ahdistuksen ja pelon taka-alalle.
***
Yvonne Lavenham teki kaikkensa tyttärensä mielialan piristämiseksi. Hän vei Erican ostoksille ja kauneussalonkiin, jossa äiti ja tytär hoidettiin päästä varpaisiin. Hemmottelu ja uudet tavarat olivat hänen tyttärelleen vain hetken piristeitä. Enimmäkseen Erica oli hapan ja kärttyinen eikä saanut huvitusta kuin tupakoinnista.
Yvonne oli tietoinen siitä mikä tytärtä vaivasi.
”Nuorempaa Lestrangeako sinä mieti taas?” Yvonne kysyi Me Noitia lukevalta tyttäreltään.
Erica käänteli aikakausilehden sivuja niin kovakouraisesti, että ne olivat revetä.
”Tietenkin minä mietin Rabastania - en mieti juurikaan mitään muuta!” Erica kivahti. ”En ymmärrä miksei hän tule minua tapaamaan, vaikka on tavannut monia kuolonsyöjiä. Minun asuntoni ei sentään ole ministeriön idioottien silmissä ensimmäisen mahdollinen vankikarkurien lymyämispaikka. Tiedän ettei Rabastan ole samanlainen kuin Lucius Malfoy, vaan mitä rakastettavin ihminen.”
Rouva Lavenham silitti tyttärensä hiuksia tyynnyttävästi. ”Pitäisihän sinun… juuri sinun kaikista maailman naisista tietää, etteivät tuollaiset purkaukset sovi sinulle. Eivät noin kauniille naiselle. Etkö sinä olekin saanut kaikki miehet, jotka olet halunnut saada, ma chérie?”
”Oui, maman - tähän asti.”
Yvonne syleili tytärtään, joka vastasi tähän äidilliseen hellyydenosoitukseen. Erica antoi äitinsä hoitaa puhumisen. Ainakaan hänen ei tarvinnut ylläpitää katsekontaktia, sillä hän nojasi päätään äitinsä olkapäähän.
”Mene kohta kotiin ottamaan kuuma kylpy ja tekemään kauneushoitoja”, Yvonne sanoi lempeästi. ”Kysy vaikka Beatricen mieheltä tai Waldenilta Rabastanin olinpaikkaa - he jos ketkä tietävät hänestä.”
”Heiltähän minä en olekaan kysynyt”, Erica ivasi, ”mutta kuuma kylpy kuulostaa ihan hyvältä idealta. Minä tulen taas joku päivä käymään.”
”Milloin tahansa, ma chérie.”
Äiti ja tytär vaihtoivat poskisuudelmat.
”Näkemiin, maman.”
”Au revoin.”
Vastoin tapojaan Erica päätti kävellä eikä kaikkoontua suoraan kotiinsa. Elettiin tammikuun alkua, vaikka ilma oli poikkeuksellisen leuto. Pakkasta ei ollut kuin muutama aste, sen verran että poskia vähän nipisteli ja lumihiutaleita sateli harvakseltaan.
Kaduilla ei liikkunut kuin yksittäisiä ihmisiä. Kaikki samaa keskiluokkaa kuin hänkin mutta vaatimattomammin pukeutuneita. Erica oli puolivälissä matkaa, kun syrjäisistä varjoista aineellistui mustakaapuinen mieshahmo, jonka kasvot olivat kokonaan hupun kätköissä. Se mitä tapahtui seuraavaksi, tapahtui korkeintaan kahdessakymmenessä sekunnissa ilman että Erica ehti vetää taikasauvansa esiin, vaikka hänen refleksinsä olivat aina olleet verrattain nopeat. Tuntematon kohotti taikasauvansa tummaverikköä kohti. ”Vaimennous” oli kaikki mitä tämä sanoi. Mustakaapuinen heilautti yllättyneen naisen käsivarsilleen. Mies kaikkoontui Erica sylissään, eikä kukaan huomannut noidan kadonneen.
Mustakaapuinen oli tuonut hänet johonkin kartanolta vaikuttavaan rakennukseen. Loimottava takkatuli rätisi ornamentein koristellussa vaaleanharmaassa marmoritakassa. Suurin osa huonekaluista oli peitetty valkoisten lakanoitten alle. Huone oli asumattoman näköinen, mutta missään ei näkynyt pölyä eikä hämähäkkien kutomia seittejä. Aivan kuin kartanon asukas tai asukkaat olisivat palanneet pitkältä matkalta.
Raolleen jätetystä ovesta tuli kolme ihmistä, kaksi miestä ja yksi nainen.
”Iltaa, Erica. Annathan veljeni hienoisen tahdittomuuden anteeksi.”
Erica nousi ainoalta peittämättömältä sohvalta. Rodolfus ja Rabastan. Lestrangen veljekset eivät olleet niin nälkiintyneen ja resuisen näköisiä kuin Päivän Profeetan kuvissa. Azkabanin jäljet eivät olleet kuitenkaan hävinneet parin viikon aikana, vaikka veljekset olivat pukeutuneet ylellisiin kaapuihin ja ylikasvaneita hiuksia oli siistitty reilulla kädellä.
”Iltaa… En minä sentään kuvitellut näkeväni Rabastania tällaisissa olosuhteissa…” Erica mutisi.
Rabastan avasi silloin suunsa. ”Mitä jos ottaisimme valkoviiniä. Näyt olevan sen tarpeessa, Erica - me kaikki olemme.”
Velhotar nyökkäsi ja salli Rabastanin johdattaa itsensä takaisin sohvalle. Rabastan jatkoi, kun kaikki olivat asettuneet jotenkuten mukavasti. ”Olen pahoillani etten ottanut sinuun yhteyttä, enkä vastannut kirjeeseesi ja tiedän sinun olevan vihainen. Mutta en voinut. Minun oli pakko pitää matalaa profiilia. Tiesin että kirje olisi voinut joutua matkalla vääriin käsiin, joten en halunnut vetää sinua tähän mukaan. Voi… Azkaban ei ole etenkään kauniiden naisten paikka.”
Äiti oli ollut oikeassa. Kuuttakymmentä lähestyvä mama ei ollut tullut seniiliksi vanhaksi rouvaksi, joka oli unohtanut kaiken miehistä oppimansa. Tummaverikkö hapuili Rabastanin kättä ja löysi sen. Molemmat tunsivat pientä kihelmöintiä, vaikka kosketuksessa ei ollut mitään intiimiä.
”Ei se mitään, Rabastan”, Erica sanoi. ”Käytit vain järkeäsi. Entä mitä sinulle kuuluu, Rodolfus? Onko vaimosikin täällä?”
Rodolfus ja se vieras nainen, johon Erica ei ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota, vaihtoivat katseita.
”Minä ja Bellatrix emme vietä liiemmälti aikaa yhdessä. Hän on enimmäkseen Malfoyilla - toisinaan täällä”, Rodolfus huoahti. ”Minun ja Bellatrixin avioliitto oli yhtä katastrofia jo ennen kuin jouduimme Azkabaniin. Nyt emme viitsi enää teeskennellä, vankikarkureita me olemme. Oli niin typerä mennessäni Bellatrixin kanssa naimisiin Raymondan sijasta…”
Erica ei ollut koskaan nähnyt Raymonda Lestrangea, mutta hän tiesi naisen olevan Waldenin ja Beatricen pikkuserkku; sisarusten isä ja Raymondan Vaniljene-äiti olivat serkuksia. Pitkä Raymonda oli jonkun verran Waldennen näköinen.
”…varsinkin kun sain tietää, että Raymonda oli raskaana.”
”Mitä hittoa?” Erica ihmetteli. ”Onko teillä lapsi?”
”Poika”, Raymonda vastasi, ”Rabastian Larius Lestrange. Kukaan ei ole tähän asti tiennyt Rabastianista, koska olemme asuneet Itävallassa. Minä olin aikanani niin vihainen Rodolfuksen ja Bellatrixin avioliitosta, että lähdin kiireesti ulkomaille kertomatta kenellekään olevani raskaana.”
Raymonda Lestrange asetteli helmojaan paremmin. “Yli kahdenkymmenen vuoden aikana ehtii ajattelemaan asioita… Minäkin ehdin. Kun sain tietää Rodolfuksen paenneen Azkabanista, päätin ottaa häneen yhteyttä ja kertoa totuuden.”
”Me olemme päättäneet elää yhdessä. Jonain päivänä tunnustan Rabastianin omaksi pojakseni. Lestrangen suku ei sittenkään sammu…”, Rodolfus sanoi.
Erica ei ollut ikinä tuntenut Rodolfusta kovinkaan hyvin, eikä hän osannut useinkaan jutella vieraille naisille. Pieni hymy luonnistui paremmin häneltä.
”Sinä ja Erica varmaan haluatte olla kahdestaan?” Rodolfus kysyi pikkuveljeltään.
”Ehdottomasti. Kaikkien näiden vuosien jälkeen”, nuorempi veli vastasi.
”Me tulemme varmasti näkemään jatkossakin”, Raymonda Lestrange sanoi jäykästi Ericalle.
”Niin. No, ei minulla ole mitään uutta tuttavaa vastaan”, Erica sanoi lähes yhtä jäykästi. Tummaverikkö malttoi tuskin odottaa, että Rodolfus ja Raymonda poistuivat huoneesta.
”Raymonda on aina jäänyt minulle etäiseksi ihmiseksi. En ole koskaan pitänyt hänestä, vaikka hänellä ei olekaan mitään häiritseviä luonteenpiirteitä. Raymonda on melko hiljainen, vakavamielinenkin. Kaiketi hän sopii Rodolfusille paremmin kuin Bellatrix, mutta eipä siihen paljon tarvita.” Rabastan ei osoittanut sanojaan Ericalle, ajatteli vain ääneen.
”Minulla on ollut ikävä sinua. Azkabanin vierailuni ovat olleet ikävän täyttämiä.”
”Sitä meidän ei tarvitse enää tuntea. Ankeuttajat veivät kaikki onnellisimmat muistoni, ne joissa olin sinun kanssasi, Erica. Vasta näinä kahtena viikkona olen kyennyt muistelemaan meitä kahta. Erica Odette Lavenham.” Rabastan maisteli jokaista tavua. Miten anovalta mies kuulostikaan. Rabastan painautui Ericaa vasten nojaten poskeaan kaunottaren poven pehmeyteen.
”Viimeinkin.”
”Minä olen tässä.”
”Entä jos tämä onkin vain kaunista unta?” Rabastan empi.
”Mutta tämä on täyttä totta, ja minä olen sinun luonasi”, Erica vakuutti hiljaa.
Rabastan hymyili silmillään sekä huulillaan suudellessaan naista vuosien pidättyväisyyden jälkeen. Velho ei ollut halunnut maata yhdenkään naisen kanssa Azkabanin sellinsä kaltaisessa rotankolossa… Erica auttoi Rabastania avaamaan leninkinsä miehustan nyörityksen ja löytämään rintojensa kumpareet. Jokainen suudelma ja jokainen hyväily oli tunnusteleva ja etsivä. Naiseuden salaisuuksien tunnustelu tarjosi löytämisen riemua. Azkabanin ankeuttajat eivät olleet kyenneet riistämään Rabastanin haluja. Hekuma sysäsi vankeusvuosien muistot reunan toiselle puolelle unohduttaen ne.
***
Maailman arkipäiväisimmille asioille osasi antaa kummasti arvoa sen jälkeen kun oli joutunut maanpäällisen helvetin, Azkabanin, eristämäksi. Rabastan huomasi kaivanneensa maanläheistä ja tavanomaita Beatrice Macnair Averyä. Ennen Azkabania Beatrice oli ollut vain rakastajattaren ystävä, Waldenin pikkusisar ja Bordeaux’n vaimo. Suhteellisen huomaamaton ihminen.
Hän, Rodolfus, Raymonda, Erica ja Walden olivat Averyillä.
”Mitä teidän nuorimmille lapsillenne kuuluu?” Rodolfus kysyi kohteliaisuuden vuoksi.
”Tylypahkassa molemmat”, Beatrice vastasi. ”Beata on seitsemäntoista kuten veljenpoikani Kristianus, ja Waldenne Nasty on kuusitoista.” Rouva Avery hymyili kireästi. ”Epäilen usein onko Waldennesta saattamaan kouluaan loppuun, vaikka hän ei olekaan mikään ääliö.”
”Mitä väliä sillä on miten Waldenne pärjää Dumbledoren koulussa?” Walden kysyi laiskasti.
”Eipä sinunkaan koulumenestystäsi voinut väittää kummoiseksi, veli. Juuri siksi et koskaan päässyt muuksi kuin vaarallisten otusten hävityskomitean teloittajaksi.”
”Ja kuolonsyöjäksi”, Walden lisäsi.
”Ja kuolonsyöjäksi”, Beatrice tuhahti katkerasti nousten yllättäen seisomaan. ”Sanokaapa kuinka moni tiestä liittyi omasta vapaasta tahdostaan kuolonsyöjiin? Sanokaa helvetti soikoon!”
Kukaan ei vastannut. Rabastan ei ollut ikinä osannut kuvitella hillityn seurapiirirouvan voivan esittää noin tiukkoja ja kiusallisia kysymyksiä. Averyn vaimo oli käytännössä moittinut häntä eikä tehnyt siinä väärin. Jonkun Beatrice Averyn olisi pitänyt aikanaan estää häntä liittymästä kuolonsyöjiin.
***
Polvistunut mies pakottautui puhumaan, vaikka hän vapisi hiostuneita käsiään myöten.
”Taikaministeriössä säilytettävät ennustukset on suojattu todella… tehokkaasti.” Augustus Rookwood uskalsi tuskin katsoa herraansa. ”Ainoastaan ne ihmiset, joita tietty ennustus koskee, voivat ottaa sen hyllyltä tulematta hulluksi. Teidän tai Potterin pojan, herrani…”
Pimeyden lordi seisoi vaitonaisena tummalla sametilla verhoillun tuolin takana kuin käärmekasvoinen patsas. ”Olen näemmä toiminut harkitsemattomasti”, pimeyden lordi sanoi korkealla, kylmällä ja vihaa sykkivällä äänellä.
”Isäntä, rukoilen anteeksiantoa”, Rookwood aneli kynttilöiden luomasta valolaikusta herransa lähettyviltä.
”En syytä sinua, Rookwood.” Pimeän lordi päästi otteensa tuolin selkänojasta ja käveli tuolin ympäri lähemmäs lattialla kyyhöttävää Rookwoodia, kunnes seisoi aivan palvelijansa yläpuolella. Kuin käärme, joka valmistautui iskemään hampaansa puolustuskyvyttömään saaliiseensa.
”Oletko varma tiedoistasi, Rookwood?”
”Olen, herrani, olen… olin osastolla töissä sen jälkeen - sen kaiken jälkeen…”
”Avery sanoi Ennuksen pystyvän siirtämään ennustuksen.”
”Ennus ei olisi ikinä voinut ottaa sitä, mestari… Ennus olisi tiennyt, ettei voinut… epäilemättä hän taisteli juuri siksi niin kovasti Malfoyn komennuskirousta vastaan…”
”Nouse ylös, Rookwood.”
Polvistunut kuolonsyöjä oli kaatua kiirehtiessään tottelemaan. Kynttilänvalo korosti hänen karskien kasvojensa rokonarpisuutta. Hänen asentonsa oli seistessäkin hieman painunut, hän oli ikään kuin kumartamaisillaan koko ajan. Rookwood vilkuili pelokkaasti herraansa.
”Teit hyvin, kun kerroit minulle tämän. Näin se on… olen näemmä haaskannut kuukausia hedelmättömiin juoniin… mutta ei se haittaa… ah, me aloitamme uudestaan nyt heti. Ota vastaan lordi Voldemortin kiitollisuus, Rookwood.”
”Herrani… kyllä, herrani”, Augustus Rookwood huohotti helpotuksesta käheällä äänellä.
”Minä tarvitsen vielä apuasi. Tarvitsen kaiken tiedon, jonka voit toimittaa.”
”Totta kai, herrani, totta kai… mitä vain…”
”Näin se on… voit poistua, mutta käy hakemassa Avery tänne.”
***
Beatrice oli jo pukeutunut yöasuun ja kiinni parhaillaan pukeutumispöytänsä edessä sormikiharoita hiuksiinsa saadakseen kiharoita huomista kampaustaan varten. Bordeaux torkkui heidän aviovuoteellaan paitahihaisillaan. Mies oli niin uupunut ja loppuun ajettu ettei tulisi pysymään enää kauan valveilla, joten noita saattaisi joutua riisumaan miehensä ja pukemaan yöpuvun hänen ylleen. Hän oli joutunut tekemään niin usein.
Koputusta. Toistuvaa koputusta.
”Kuka meitä vaivaa tähän aikaan?” Beatrice kysyi itseltään. Kotirauhan rikkojia ei kaivattu enää tähän aikaan, sillä he olivat unen tarpeessa - Bordeaux vieläkin enemmän. Muuten tämä sairastuisi siihen hermokuumeeseen, Averyn suvussa esiintyvään krooniseen sairauteen. Beatrice laahusti avaamaan oven tietäen näyttävänsä koomiselta yksittäisine, kiinnittämättömine suortuvineen. Kireä solmu puristui hänen rintansa ympärille.
”Iltaa”, rokonarpinen mies sanoi.
”Iltaa”, Beatrice sanoi kankeasti kaivellen miehen nimeä muistinsa pohjalta. ”Iltaa, herra Rookwood”, hän sanoi palautettuaan miehen nimen mieleensä.
Rookwood näytti vaivaantuneelta huomattuaan Beatricen olevan yöpuvussaan. ”Anteeksi että häiritsen teitä näin myöhään, mutta pimeyden lordi lähetti hakemaan miestänne”, Rookwood pahoitteli ottaessaan pari askelta sängyn suuntaan.
”Minkä takia?” Beatrice kysyi kalsealla ja luonnottoman tasaisella äänellä, vaikka olisi halunnut itkeä ja kirkua hysteerisesti. ”Tappaakseen vai rangaistakseen häntä? Minä - minä en suostu lähettämään aviomiestäni surman suuhun!”
”Parahin rouva Avery -” Augustus Rookwood aloitti.
“Kuulitte mitä minä sanoin, herra Rookwood”, Beatrice sähähti tarttuessaan taikasauvaansa, jota hän olisi valmis käyttämään sekä pimeän lordia että tämän lähettilästä vastaan.
Augustus Rookwood kohotti kätensä, mutta ei hapuillut taikasauvaansa. ”Olkaa hyvä ja laskekaa taikasauvanne”, mies pyysi. ”Minä tulin täysin rauhallisissa aikeissa.”
”Ei! Ei! Te tulitte tänne mestarinne käskystä.”
”Hän on teidänkin mestarinne, hyvä rouva.”
Loitsusanat olivat Beatricen pingottuneilla huulilla; hän oli valmis langettamaan rokonarpiseen mieheen kidutuskirouksen. Beatrice tiesi voivansa nauttia kiduttamisesta kuten Walden, koska hän tunsi sillä hetkellä veljensä psykopaattisten piirteitten, väärien mielitekojen tarttuneen itseensä. Hän tapaili kolkkoa ja leikkisää mielipuolisen sadistin hymyä sanoessaan ”kidutu!”
Kirous ei osunut, koska Rookwood väisti. Beatrice sähisi ja valmistui tähtäämään uudelleen.
Bordeaux nousi silmiään hieroen istumaan. ”Ei, Bea, ei”, aviomies kielsi. ”Sinä et voi muuttaa väistämätöntä.”
”Älä puhu noin, Bordeaux!” Beatrice kivahti rojahtaessaan istumaan sängyn laidalle mulkoillen yhä hurjistuneena perääntynyttä Rookwoodia.
Aviomies laski kätensä Beatrice olkapäälle. ”Voi sinua… purit turhaan vihasi Rookwoodiin, ei ole hänen vikansa että pimeyden lordi on pettynyt minuun. Toivottavasti et loukkaantunut vaimoni takia, Rookwood?”
”Ei - en minä”, Augustus Rookwood mutisi.
Rouva Avery ei enää yrittänyt kohottaa sauvakättään Rookwoodia vastaan eikä lausua sanaakaan. Hän katseli kivettynein, keski-ikäistyvin kasvoin miehensä pukeutumista synkkyyteen uponneena. Rookwood oli voinut ottaa pimeyden lordin kiitollisuuden vastaan, mutta Bordeaux’n laita oli toisin. Luultavasti pimeyden lordi seisoisi parin metrin päässä ovelta taikasauva valmiiksi kohotettuna ja kiroaisi Bordeaux’n tämän avatessa oven. Kunpa anteeksiantamaton kirous olisi kidutuskirous eikä vihreähehkuinen, peruuttamaton avada kedavra…
Jokaisella ihmisellä oli sellaisia tapoja, joista ei mainittu edes kaikkein läheisimmille ystäville. Pinttyneitä tottumuksia harjoitettiin kenenkään näkemättä neljän seinän sisällä. Upeasti kirjailtuun aamutakkiin ja mittaamattoman arvokkaaseen shaaliin kääriytynyt Erica luki lehtileikettä yhä uudelleen pimeässä makuuhuoneessaan, jota valaisi ainoastaan muutama kynttilä. Yksi pukeutumispöydän hopeakehyksisistä valokuvista oli erillään muista.
JOUKKOPAKO AZKABANISTA
MINISTERIÖ PELKÄÄ MUSTAN YHDISTÄVÄN VANHOJA KUOLONSYÖJIÄ
Tokkopa Sirius Mustasta sentään on siihen, Erica oli ajatellut luettuaan artikkelin ensimmäistä kertaa.Taikaministeriö ilmoitti myöhään eilisiltana, että Azkabani vankilasta on tapahtunut joukkopako.
Työhuoneessaan toimittajille puhunut taikaministeri Cornelius Toffee vahvisti, että kymmenen huippuvartioita vankia pakeni eilen alkuillasta ja että hän on jo tiedottanut näiden henkilöitten vaarallisuudesta jästien pääministerille.
”Olemme valitettavasti samassa tilanteessa kuin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun murhaaja Sirius Musta karkasi”, Toffee sanoi eilen illalla. ”Uskomme myös, että nämä paot liittyvät toisiinsa. Näin mittava pako viittaa ulkopuoliseen apuun, ja on syytä muistaa että Musta ensimmäisenä Azkabanista milloinkaan paenneena henkilönä, olisi ihanteellisessa asemassa auttamaan muita seuraamaan hänen jalanjälkiään. Pidämme todennäköisenä, että karanneet vangit, joiden joukossa on Mustan serkku Bellatrix Lestrange, ovat yhdistäneet voimansa ja pitävät Mustaa johtajanaan. Me teemme kuitenkin kaikkemme pidättääksemme nämä rikolliset, ja pyydämme taikayhteisöltä valppautta ja varovaisuutta. Ketään edellä mainituista henkilöistä ei pidä missään olosuhteissa lähestyä.”
Kymmenen mustavalkoista valokuvaa täyttivät koko etusivun. Erica tunsi jokaisen äänettömiä ivahuutoja huutelevan tai kuvansa reunoja röyhkeästi naputtavan ihmisen.
Antonin Dolohov, luki pitkä- ja kalpeakasvoisen kieron näköisen miehen kuvan alla, tuomittu Gideon ja Fabian Prewettin raaoista murhista.
Augustus Rookwood, tuomittu taikaministeriön tietojen vuotamisesta hänelle-joka-jääköön-nimeämättä.
Ainoastaan yksi kuva veti Erican katsetta puoleensa kerta toisensa jälkeen. Miehen ennen niin hoidetut, loivat kiharat olivat kuvassa pelkkää rutikuivaa selässä roikkuvaa hamppua. Luisevat kasvot eivät olleet menettäneet kauneuttaan, vaikka mies näytti väsyneeltä ja pitkästyneeltä. Rabastan Lestrange, tuomittu Frank ja Alice Longbottomin kiduttamiseen osallistumisesta.
Azkabanin joukkopaosta oli kulunut puolitoista viikkoa ilman, että Erica oli kuullut mitään uutta Rabastanista. Hän ei ollut nähnyt tätä pimeyden lordin kartanossakaan, vaikka oli käynyt siellä alkuviikosta. Rabastan ei vastannut hänen kirjeisiinsä. Kaikki mitä hän tiesi ystävästään oli se että tämä piileskeli auroreilta, pakostakin. Lucius ja Walden olivat sen sijaan tavanneet Rabastanin ohimennen - pelkästään pimeyden lordin asioissa.
Hopeakehyksisen valokuvan Rabastan Lestrangea tuskin tunsi lehtiartikkelin vankikarkuriksi. Kehystetty mies hymyili valkoiset hampaat säihkyen ja vangin raidallisen kaavun tilalla oli minkillä reunustettu kaapu. Kiiltävät hiukset eivät kihartuneet niskaa pidemmälle. Rabastan oli ollut ennen Azkabania pirun komea mies… niin jumalainen. Ketään mainituista henkilöistä ei pidä missään nimessä lähestyä. Hah! Juuri sitä hän halusi: tavata vaarallisen ”rikollisen” ja antaa tämän tehdä itselleen mitä tahansa.
***
”Sinä näytät voivan hengittää taas vapaammin”, Erica sanoi.
Lucius poltteli sikaria silmät puoliummessa. ”Minä katson voivani tehdä, niin sillä olen ollut viimeaikoina avuksi pimeyden lordille.”
”Olen kuullut jotain sen suuntaista.” Tummaverikkö nyki tarkoituksella puvun kaula-aukkoa alemmas. ”En vain tiedä mistä hyvä onnesi sai alkunsa.”
”Mustien kotitontun tervehdyskäynnistä.”
Erica tarkasteli huolella lakattuja kynsiään toinen suupieli alempana. ”Kotitontusta! Onko niistä muka johonkin muuhun kuin siivoavamaan ja laittamaan ruokaa?”
”Voi lutkani, kyllä niistä sittenkin on”, Lucius virkkoi ja suuteli rakastajattarensa kaulaa. ”Kyseinen kotitonttu - Oljo tai jotain sinne päin - oli käsittänyt niin sanotun isäntänsä käskyn turhankin kirjaimellisesti. Mitä minä ja Narcissa saimme selvää sen alkulöpinöistä, niin se oli saanut Sirius Mustasta tarpeekseen. Puolet sen jupinoista oli merkityksetöntä potaskaa, mutta osa oikeita tiedon muruja. Saatatko käsittää?”
”Mmm. Kertoiko se jotain hyödyllisiä detaljeja?”
Lucius Malfoy hymyili lipevästi. ”Tiedät varmaan Sirius Mustan olevan Potterin kummisetä?”
”Kuka ei tietäisi?”
”Oljo ei ole killan salaisuudenhaltija, joten se ei voi kertoa meille päämajan sijaintia tai killan luottamuksellisia suunnitelmia, joiden paljastaminen on siltä kielletty Kuitenkin se antoi meille pimeyden lordin kannalta arvokasta tietoa, joka tuntui Mustasta niin epäolennaiselta, ettei hän älynnyt kieltää Oljoa puhumasta siitä eteenpäin.”
”Jotain ennustukseen ja Potteriin liittyvääkö?”
”Itse asiassa ei ennustukseen - Potteriin kylläkin. Katsos, Musta on Potterille maailman tärkein ihminen ja Mustalla ja Potterilla on hyvin läheiset välit; Sirius Musta on asian avain. Pimeyden lordi on huomannut Potterin voivan mennä vaikka kuinka pitkälle.”
”Ja Potterin poju tulee tietämättään auttamaan pimeän lordia ennustuksen saamisessa”, Erica päätteli.
”Täsmälleen. Pimeän lordi on sanonut minulle, että viimeaikaiset ansioni ovat merkittävät suhteessa epäonnistumisiini.”
”On siis minun vuoroni onnitella sinua.”
”Kiitos kaunis, ei sinunkaan saavutuksissasi ole valittamista”, Lucius naurahti. ”Ennuksen murha oli varsin nerokas, sillä teitä ei tulla ikinä yhdistämään koko juttuun. Ah, ainoastaan sinä ja Macnair kykenette keksimään moista.”
”Myönnettäköön että tuossa on perääkin; ainakin Pyhän Mungon porukka oli Profeetan mukaan täysin neuvoton. Ole hyvä ja ota palkintosi vastaan.”
”Sinä se olet yksi narttu, suorastaan mangut tyydytystä”, Lucius letkautti pehmeästi. ”Ehkä se ei ole mikään ihme, koska et ole vieläkään päässyt naimaan lempirakastajasi kanssa.”
Kirottu elostelija! Luciuksen ei olisi ollut mikään pakko muistuttaa tuosta seikasta. Totta kai Lucius Malfoyn piti korostaa egoaan syytämällä somia pikkusolvauksia hänelle, sillä tämä saattoi lähinnä nauttia asemastaan velhoyhteisön hierarkian huipulla saatuaan sysättyä ahdistuksen ja pelon taka-alalle.
***
Yvonne Lavenham teki kaikkensa tyttärensä mielialan piristämiseksi. Hän vei Erican ostoksille ja kauneussalonkiin, jossa äiti ja tytär hoidettiin päästä varpaisiin. Hemmottelu ja uudet tavarat olivat hänen tyttärelleen vain hetken piristeitä. Enimmäkseen Erica oli hapan ja kärttyinen eikä saanut huvitusta kuin tupakoinnista.
Yvonne oli tietoinen siitä mikä tytärtä vaivasi.
”Nuorempaa Lestrangeako sinä mieti taas?” Yvonne kysyi Me Noitia lukevalta tyttäreltään.
Erica käänteli aikakausilehden sivuja niin kovakouraisesti, että ne olivat revetä.
”Tietenkin minä mietin Rabastania - en mieti juurikaan mitään muuta!” Erica kivahti. ”En ymmärrä miksei hän tule minua tapaamaan, vaikka on tavannut monia kuolonsyöjiä. Minun asuntoni ei sentään ole ministeriön idioottien silmissä ensimmäisen mahdollinen vankikarkurien lymyämispaikka. Tiedän ettei Rabastan ole samanlainen kuin Lucius Malfoy, vaan mitä rakastettavin ihminen.”
Rouva Lavenham silitti tyttärensä hiuksia tyynnyttävästi. ”Pitäisihän sinun… juuri sinun kaikista maailman naisista tietää, etteivät tuollaiset purkaukset sovi sinulle. Eivät noin kauniille naiselle. Etkö sinä olekin saanut kaikki miehet, jotka olet halunnut saada, ma chérie?”
”Oui, maman - tähän asti.”
Yvonne syleili tytärtään, joka vastasi tähän äidilliseen hellyydenosoitukseen. Erica antoi äitinsä hoitaa puhumisen. Ainakaan hänen ei tarvinnut ylläpitää katsekontaktia, sillä hän nojasi päätään äitinsä olkapäähän.
”Mene kohta kotiin ottamaan kuuma kylpy ja tekemään kauneushoitoja”, Yvonne sanoi lempeästi. ”Kysy vaikka Beatricen mieheltä tai Waldenilta Rabastanin olinpaikkaa - he jos ketkä tietävät hänestä.”
”Heiltähän minä en olekaan kysynyt”, Erica ivasi, ”mutta kuuma kylpy kuulostaa ihan hyvältä idealta. Minä tulen taas joku päivä käymään.”
”Milloin tahansa, ma chérie.”
Äiti ja tytär vaihtoivat poskisuudelmat.
”Näkemiin, maman.”
”Au revoin.”
Vastoin tapojaan Erica päätti kävellä eikä kaikkoontua suoraan kotiinsa. Elettiin tammikuun alkua, vaikka ilma oli poikkeuksellisen leuto. Pakkasta ei ollut kuin muutama aste, sen verran että poskia vähän nipisteli ja lumihiutaleita sateli harvakseltaan.
Kaduilla ei liikkunut kuin yksittäisiä ihmisiä. Kaikki samaa keskiluokkaa kuin hänkin mutta vaatimattomammin pukeutuneita. Erica oli puolivälissä matkaa, kun syrjäisistä varjoista aineellistui mustakaapuinen mieshahmo, jonka kasvot olivat kokonaan hupun kätköissä. Se mitä tapahtui seuraavaksi, tapahtui korkeintaan kahdessakymmenessä sekunnissa ilman että Erica ehti vetää taikasauvansa esiin, vaikka hänen refleksinsä olivat aina olleet verrattain nopeat. Tuntematon kohotti taikasauvansa tummaverikköä kohti. ”Vaimennous” oli kaikki mitä tämä sanoi. Mustakaapuinen heilautti yllättyneen naisen käsivarsilleen. Mies kaikkoontui Erica sylissään, eikä kukaan huomannut noidan kadonneen.
Mustakaapuinen oli tuonut hänet johonkin kartanolta vaikuttavaan rakennukseen. Loimottava takkatuli rätisi ornamentein koristellussa vaaleanharmaassa marmoritakassa. Suurin osa huonekaluista oli peitetty valkoisten lakanoitten alle. Huone oli asumattoman näköinen, mutta missään ei näkynyt pölyä eikä hämähäkkien kutomia seittejä. Aivan kuin kartanon asukas tai asukkaat olisivat palanneet pitkältä matkalta.
Raolleen jätetystä ovesta tuli kolme ihmistä, kaksi miestä ja yksi nainen.
”Iltaa, Erica. Annathan veljeni hienoisen tahdittomuuden anteeksi.”
Erica nousi ainoalta peittämättömältä sohvalta. Rodolfus ja Rabastan. Lestrangen veljekset eivät olleet niin nälkiintyneen ja resuisen näköisiä kuin Päivän Profeetan kuvissa. Azkabanin jäljet eivät olleet kuitenkaan hävinneet parin viikon aikana, vaikka veljekset olivat pukeutuneet ylellisiin kaapuihin ja ylikasvaneita hiuksia oli siistitty reilulla kädellä.
”Iltaa… En minä sentään kuvitellut näkeväni Rabastania tällaisissa olosuhteissa…” Erica mutisi.
Rabastan avasi silloin suunsa. ”Mitä jos ottaisimme valkoviiniä. Näyt olevan sen tarpeessa, Erica - me kaikki olemme.”
Velhotar nyökkäsi ja salli Rabastanin johdattaa itsensä takaisin sohvalle. Rabastan jatkoi, kun kaikki olivat asettuneet jotenkuten mukavasti. ”Olen pahoillani etten ottanut sinuun yhteyttä, enkä vastannut kirjeeseesi ja tiedän sinun olevan vihainen. Mutta en voinut. Minun oli pakko pitää matalaa profiilia. Tiesin että kirje olisi voinut joutua matkalla vääriin käsiin, joten en halunnut vetää sinua tähän mukaan. Voi… Azkaban ei ole etenkään kauniiden naisten paikka.”
Äiti oli ollut oikeassa. Kuuttakymmentä lähestyvä mama ei ollut tullut seniiliksi vanhaksi rouvaksi, joka oli unohtanut kaiken miehistä oppimansa. Tummaverikkö hapuili Rabastanin kättä ja löysi sen. Molemmat tunsivat pientä kihelmöintiä, vaikka kosketuksessa ei ollut mitään intiimiä.
”Ei se mitään, Rabastan”, Erica sanoi. ”Käytit vain järkeäsi. Entä mitä sinulle kuuluu, Rodolfus? Onko vaimosikin täällä?”
Rodolfus ja se vieras nainen, johon Erica ei ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota, vaihtoivat katseita.
”Minä ja Bellatrix emme vietä liiemmälti aikaa yhdessä. Hän on enimmäkseen Malfoyilla - toisinaan täällä”, Rodolfus huoahti. ”Minun ja Bellatrixin avioliitto oli yhtä katastrofia jo ennen kuin jouduimme Azkabaniin. Nyt emme viitsi enää teeskennellä, vankikarkureita me olemme. Oli niin typerä mennessäni Bellatrixin kanssa naimisiin Raymondan sijasta…”
Erica ei ollut koskaan nähnyt Raymonda Lestrangea, mutta hän tiesi naisen olevan Waldenin ja Beatricen pikkuserkku; sisarusten isä ja Raymondan Vaniljene-äiti olivat serkuksia. Pitkä Raymonda oli jonkun verran Waldennen näköinen.
”…varsinkin kun sain tietää, että Raymonda oli raskaana.”
”Mitä hittoa?” Erica ihmetteli. ”Onko teillä lapsi?”
”Poika”, Raymonda vastasi, ”Rabastian Larius Lestrange. Kukaan ei ole tähän asti tiennyt Rabastianista, koska olemme asuneet Itävallassa. Minä olin aikanani niin vihainen Rodolfuksen ja Bellatrixin avioliitosta, että lähdin kiireesti ulkomaille kertomatta kenellekään olevani raskaana.”
Raymonda Lestrange asetteli helmojaan paremmin. “Yli kahdenkymmenen vuoden aikana ehtii ajattelemaan asioita… Minäkin ehdin. Kun sain tietää Rodolfuksen paenneen Azkabanista, päätin ottaa häneen yhteyttä ja kertoa totuuden.”
”Me olemme päättäneet elää yhdessä. Jonain päivänä tunnustan Rabastianin omaksi pojakseni. Lestrangen suku ei sittenkään sammu…”, Rodolfus sanoi.
Erica ei ollut ikinä tuntenut Rodolfusta kovinkaan hyvin, eikä hän osannut useinkaan jutella vieraille naisille. Pieni hymy luonnistui paremmin häneltä.
”Sinä ja Erica varmaan haluatte olla kahdestaan?” Rodolfus kysyi pikkuveljeltään.
”Ehdottomasti. Kaikkien näiden vuosien jälkeen”, nuorempi veli vastasi.
”Me tulemme varmasti näkemään jatkossakin”, Raymonda Lestrange sanoi jäykästi Ericalle.
”Niin. No, ei minulla ole mitään uutta tuttavaa vastaan”, Erica sanoi lähes yhtä jäykästi. Tummaverikkö malttoi tuskin odottaa, että Rodolfus ja Raymonda poistuivat huoneesta.
”Raymonda on aina jäänyt minulle etäiseksi ihmiseksi. En ole koskaan pitänyt hänestä, vaikka hänellä ei olekaan mitään häiritseviä luonteenpiirteitä. Raymonda on melko hiljainen, vakavamielinenkin. Kaiketi hän sopii Rodolfusille paremmin kuin Bellatrix, mutta eipä siihen paljon tarvita.” Rabastan ei osoittanut sanojaan Ericalle, ajatteli vain ääneen.
”Minulla on ollut ikävä sinua. Azkabanin vierailuni ovat olleet ikävän täyttämiä.”
”Sitä meidän ei tarvitse enää tuntea. Ankeuttajat veivät kaikki onnellisimmat muistoni, ne joissa olin sinun kanssasi, Erica. Vasta näinä kahtena viikkona olen kyennyt muistelemaan meitä kahta. Erica Odette Lavenham.” Rabastan maisteli jokaista tavua. Miten anovalta mies kuulostikaan. Rabastan painautui Ericaa vasten nojaten poskeaan kaunottaren poven pehmeyteen.
”Viimeinkin.”
”Minä olen tässä.”
”Entä jos tämä onkin vain kaunista unta?” Rabastan empi.
”Mutta tämä on täyttä totta, ja minä olen sinun luonasi”, Erica vakuutti hiljaa.
Rabastan hymyili silmillään sekä huulillaan suudellessaan naista vuosien pidättyväisyyden jälkeen. Velho ei ollut halunnut maata yhdenkään naisen kanssa Azkabanin sellinsä kaltaisessa rotankolossa… Erica auttoi Rabastania avaamaan leninkinsä miehustan nyörityksen ja löytämään rintojensa kumpareet. Jokainen suudelma ja jokainen hyväily oli tunnusteleva ja etsivä. Naiseuden salaisuuksien tunnustelu tarjosi löytämisen riemua. Azkabanin ankeuttajat eivät olleet kyenneet riistämään Rabastanin haluja. Hekuma sysäsi vankeusvuosien muistot reunan toiselle puolelle unohduttaen ne.
***
Maailman arkipäiväisimmille asioille osasi antaa kummasti arvoa sen jälkeen kun oli joutunut maanpäällisen helvetin, Azkabanin, eristämäksi. Rabastan huomasi kaivanneensa maanläheistä ja tavanomaita Beatrice Macnair Averyä. Ennen Azkabania Beatrice oli ollut vain rakastajattaren ystävä, Waldenin pikkusisar ja Bordeaux’n vaimo. Suhteellisen huomaamaton ihminen.
Hän, Rodolfus, Raymonda, Erica ja Walden olivat Averyillä.
”Mitä teidän nuorimmille lapsillenne kuuluu?” Rodolfus kysyi kohteliaisuuden vuoksi.
”Tylypahkassa molemmat”, Beatrice vastasi. ”Beata on seitsemäntoista kuten veljenpoikani Kristianus, ja Waldenne Nasty on kuusitoista.” Rouva Avery hymyili kireästi. ”Epäilen usein onko Waldennesta saattamaan kouluaan loppuun, vaikka hän ei olekaan mikään ääliö.”
”Mitä väliä sillä on miten Waldenne pärjää Dumbledoren koulussa?” Walden kysyi laiskasti.
”Eipä sinunkaan koulumenestystäsi voinut väittää kummoiseksi, veli. Juuri siksi et koskaan päässyt muuksi kuin vaarallisten otusten hävityskomitean teloittajaksi.”
”Ja kuolonsyöjäksi”, Walden lisäsi.
”Ja kuolonsyöjäksi”, Beatrice tuhahti katkerasti nousten yllättäen seisomaan. ”Sanokaapa kuinka moni tiestä liittyi omasta vapaasta tahdostaan kuolonsyöjiin? Sanokaa helvetti soikoon!”
Kukaan ei vastannut. Rabastan ei ollut ikinä osannut kuvitella hillityn seurapiirirouvan voivan esittää noin tiukkoja ja kiusallisia kysymyksiä. Averyn vaimo oli käytännössä moittinut häntä eikä tehnyt siinä väärin. Jonkun Beatrice Averyn olisi pitänyt aikanaan estää häntä liittymästä kuolonsyöjiin.
***
Polvistunut mies pakottautui puhumaan, vaikka hän vapisi hiostuneita käsiään myöten.
”Taikaministeriössä säilytettävät ennustukset on suojattu todella… tehokkaasti.” Augustus Rookwood uskalsi tuskin katsoa herraansa. ”Ainoastaan ne ihmiset, joita tietty ennustus koskee, voivat ottaa sen hyllyltä tulematta hulluksi. Teidän tai Potterin pojan, herrani…”
Pimeyden lordi seisoi vaitonaisena tummalla sametilla verhoillun tuolin takana kuin käärmekasvoinen patsas. ”Olen näemmä toiminut harkitsemattomasti”, pimeyden lordi sanoi korkealla, kylmällä ja vihaa sykkivällä äänellä.
”Isäntä, rukoilen anteeksiantoa”, Rookwood aneli kynttilöiden luomasta valolaikusta herransa lähettyviltä.
”En syytä sinua, Rookwood.” Pimeän lordi päästi otteensa tuolin selkänojasta ja käveli tuolin ympäri lähemmäs lattialla kyyhöttävää Rookwoodia, kunnes seisoi aivan palvelijansa yläpuolella. Kuin käärme, joka valmistautui iskemään hampaansa puolustuskyvyttömään saaliiseensa.
”Oletko varma tiedoistasi, Rookwood?”
”Olen, herrani, olen… olin osastolla töissä sen jälkeen - sen kaiken jälkeen…”
”Avery sanoi Ennuksen pystyvän siirtämään ennustuksen.”
”Ennus ei olisi ikinä voinut ottaa sitä, mestari… Ennus olisi tiennyt, ettei voinut… epäilemättä hän taisteli juuri siksi niin kovasti Malfoyn komennuskirousta vastaan…”
”Nouse ylös, Rookwood.”
Polvistunut kuolonsyöjä oli kaatua kiirehtiessään tottelemaan. Kynttilänvalo korosti hänen karskien kasvojensa rokonarpisuutta. Hänen asentonsa oli seistessäkin hieman painunut, hän oli ikään kuin kumartamaisillaan koko ajan. Rookwood vilkuili pelokkaasti herraansa.
”Teit hyvin, kun kerroit minulle tämän. Näin se on… olen näemmä haaskannut kuukausia hedelmättömiin juoniin… mutta ei se haittaa… ah, me aloitamme uudestaan nyt heti. Ota vastaan lordi Voldemortin kiitollisuus, Rookwood.”
”Herrani… kyllä, herrani”, Augustus Rookwood huohotti helpotuksesta käheällä äänellä.
”Minä tarvitsen vielä apuasi. Tarvitsen kaiken tiedon, jonka voit toimittaa.”
”Totta kai, herrani, totta kai… mitä vain…”
”Näin se on… voit poistua, mutta käy hakemassa Avery tänne.”
***
Beatrice oli jo pukeutunut yöasuun ja kiinni parhaillaan pukeutumispöytänsä edessä sormikiharoita hiuksiinsa saadakseen kiharoita huomista kampaustaan varten. Bordeaux torkkui heidän aviovuoteellaan paitahihaisillaan. Mies oli niin uupunut ja loppuun ajettu ettei tulisi pysymään enää kauan valveilla, joten noita saattaisi joutua riisumaan miehensä ja pukemaan yöpuvun hänen ylleen. Hän oli joutunut tekemään niin usein.
Koputusta. Toistuvaa koputusta.
”Kuka meitä vaivaa tähän aikaan?” Beatrice kysyi itseltään. Kotirauhan rikkojia ei kaivattu enää tähän aikaan, sillä he olivat unen tarpeessa - Bordeaux vieläkin enemmän. Muuten tämä sairastuisi siihen hermokuumeeseen, Averyn suvussa esiintyvään krooniseen sairauteen. Beatrice laahusti avaamaan oven tietäen näyttävänsä koomiselta yksittäisine, kiinnittämättömine suortuvineen. Kireä solmu puristui hänen rintansa ympärille.
”Iltaa”, rokonarpinen mies sanoi.
”Iltaa”, Beatrice sanoi kankeasti kaivellen miehen nimeä muistinsa pohjalta. ”Iltaa, herra Rookwood”, hän sanoi palautettuaan miehen nimen mieleensä.
Rookwood näytti vaivaantuneelta huomattuaan Beatricen olevan yöpuvussaan. ”Anteeksi että häiritsen teitä näin myöhään, mutta pimeyden lordi lähetti hakemaan miestänne”, Rookwood pahoitteli ottaessaan pari askelta sängyn suuntaan.
”Minkä takia?” Beatrice kysyi kalsealla ja luonnottoman tasaisella äänellä, vaikka olisi halunnut itkeä ja kirkua hysteerisesti. ”Tappaakseen vai rangaistakseen häntä? Minä - minä en suostu lähettämään aviomiestäni surman suuhun!”
”Parahin rouva Avery -” Augustus Rookwood aloitti.
“Kuulitte mitä minä sanoin, herra Rookwood”, Beatrice sähähti tarttuessaan taikasauvaansa, jota hän olisi valmis käyttämään sekä pimeän lordia että tämän lähettilästä vastaan.
Augustus Rookwood kohotti kätensä, mutta ei hapuillut taikasauvaansa. ”Olkaa hyvä ja laskekaa taikasauvanne”, mies pyysi. ”Minä tulin täysin rauhallisissa aikeissa.”
”Ei! Ei! Te tulitte tänne mestarinne käskystä.”
”Hän on teidänkin mestarinne, hyvä rouva.”
Loitsusanat olivat Beatricen pingottuneilla huulilla; hän oli valmis langettamaan rokonarpiseen mieheen kidutuskirouksen. Beatrice tiesi voivansa nauttia kiduttamisesta kuten Walden, koska hän tunsi sillä hetkellä veljensä psykopaattisten piirteitten, väärien mielitekojen tarttuneen itseensä. Hän tapaili kolkkoa ja leikkisää mielipuolisen sadistin hymyä sanoessaan ”kidutu!”
Kirous ei osunut, koska Rookwood väisti. Beatrice sähisi ja valmistui tähtäämään uudelleen.
Bordeaux nousi silmiään hieroen istumaan. ”Ei, Bea, ei”, aviomies kielsi. ”Sinä et voi muuttaa väistämätöntä.”
”Älä puhu noin, Bordeaux!” Beatrice kivahti rojahtaessaan istumaan sängyn laidalle mulkoillen yhä hurjistuneena perääntynyttä Rookwoodia.
Aviomies laski kätensä Beatrice olkapäälle. ”Voi sinua… purit turhaan vihasi Rookwoodiin, ei ole hänen vikansa että pimeyden lordi on pettynyt minuun. Toivottavasti et loukkaantunut vaimoni takia, Rookwood?”
”Ei - en minä”, Augustus Rookwood mutisi.
Rouva Avery ei enää yrittänyt kohottaa sauvakättään Rookwoodia vastaan eikä lausua sanaakaan. Hän katseli kivettynein, keski-ikäistyvin kasvoin miehensä pukeutumista synkkyyteen uponneena. Rookwood oli voinut ottaa pimeyden lordin kiitollisuuden vastaan, mutta Bordeaux’n laita oli toisin. Luultavasti pimeyden lordi seisoisi parin metrin päässä ovelta taikasauva valmiiksi kohotettuna ja kiroaisi Bordeaux’n tämän avatessa oven. Kunpa anteeksiantamaton kirous olisi kidutuskirous eikä vihreähehkuinen, peruuttamaton avada kedavra…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti