Piskuilan
1978Never ever met her at all!
you wish you never ever met her at all!
you wish you never ever met her at all!
you wish you never ever met her at all!
you wish you never ever met her at all!
Velhoyhteisö oli oppinut tuntemaan viimeisen kolmen vuoden aikana julman pimeyden velhon, hänet-joka-jääköön-nimeämättä ja tämän lähes yhtä pakokauhua herättävät seuraajat, joita kutsuttiin kuolonsyöjiksi. Moni ihminen oli löytynyt kuolleena kotoaan tai kadonnut mystisesti jälkiä jättämättä. Peter Piskuilan uskoi noiden kadonneiden olevan kuolleita. Viimeaikoina hänkin oli alkanut pelätä henkensä puolesta. Peter ei ollut koskaan ollut yhtä rohkea kuin parhaat ystävänsä Remus Lupin, Sirius Musta ja James Potter. Hän oli jäänyt kaikessa muussakin heidän varjoonsa. He olivat olleet hyviä koulussa, nokkelia, taitavia huvittamaan muita ja sen verran hyvännäköisiäkin, että tytöt kiinnittivät heihin huomiota. Peter taas oli aina ollut kaikessa korkeintaan keskinkertainen. Hänen arkinen ja huomaamaton olemuksensa kuvasti hänen keskinkertaisuuttaan suhteellisen osuvasti; hänet oli helppo arvioida jo pelkän ulkokuoren perusteella.
Feeniksin killan jäsenmäärä oli kasvanut vuosien saatossa. Nyt killan riveissä taistelivat esimerkiksi Prewettin veljekset, Bones’n sisarukset, Dedalus Diggle ja Marlene McKinnon. Peter oli itsekin liittynyt kiltaan muiden kelmien kanssa luottaen siihen, että kilta ja etenkin Albus Dumbledore kykenisivät suojelemaan häntä. Tähän asti hän oli tuntenut olevansa turvassa, sillä olihan Dumbledore jopa pelättyä pimeän lordia mahtavampi velho, mutta viimeaikoina häpeällinen pelko oli tullut osaksi Peterin elämää.
Häntä pelotti olla peloissaan, vaikka hänellä ja muilla oli Dumbledore suojelijanaan. Pimeyden lordilla tuntui olevan sellaisia voimia, joita edes Dumbledorella ei tulisi koskaan olemaan. Hän-joka-jääköön-nimeämättä tuntui tekevän enemmän pahoja tekoja kuin vastapuoli hyviä. Toisinaan taikaministeriö alkoi olla hyvinkin neuvoton. Nämä seikat saivat väkisinkin Peterin pohtimaan asioita uudella tavalla. Hän ei ollut enää ollenkaan varma omista arvoistaan.
Halusiko hän loppujen lopuksi kokea kunniakkaan sankarikuoleman vai pelastaa oman nahkansa? Hän kallistui jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle - niin raukkamaiselta kuin se kuulostikin. Nyt ei käyty enää Tylypahkaa, ei allekirjoitettu Kelmien karttaa lempinimillä tai juostu täydenkuun aikaan koulun tiluksilla. Kelmien aika oli ollutta ja mennyttä. Lordi Voldemort aikoi eliminoida jokaisen, joka asettui hänen tielleen. Ajatus sai Peterin vapisemaan ja hikoilemaan; kiltalaisena hänen täytyi olla pimeyden lordin ja kuolonsyöjien tappolistan kärkipäässä… Kenties häntä kidutettaisiin ensin raaimmalla mahdollisella tavalla, milloin avada kedavra tuntuisi varsinaiselta armoniskulta.
Hän alkoi kallistua Voldemortin puolelle. Yksi tapaaminen oli muuttanut kaiken. Erica Lavenham oli nimittäin tullut parisen viikkoa sitten juttelemaan hänelle Vuotavassa noidankattilassa. Luonnollisesti hän oli tuntenut itsensä imarrelluksi, sillä Erica oli äärimmäisen tavoiteltu nainen. Noita oli häntä parisen vuotta vanhempi. Peter muisti tämän jo kouluajoilta muodokkaana, hyvännäköisenä ja kopeana tyttönä, joka ei ollut vaivautunut peittämään halveksuntaansa.
“Sodassa on aina kaksi puolta, Piskuilan”, Erica oli sanonut, “voittajien ja häviäjien puoli. Sinun on pian aika valita lojaaliutesi.”
Peteristä oli tuntunut siltä kuin naisen meripihkasilmät olisivat alistaneet hänet valtaansa. Tummaverikön olemuksessa oli niin suurta tenhoa, että tätä oli pakko tuijottaa. Lyhyen aikaa nainen oli nähnyt hänen mieleensä. Tämä oli tehnyt sen häkellyttääkseen, leikitellyt hetken hänellä. Sen sattumanvaraisen kohtaamisen jälkeen Peter oli vieraillut säännöllisesti naisen kotona. Toisinaan neiti Lavenham oli yksin, joskus miesseurassa.
Peter jätti kuluneen viittansa eteisen naulakkoon muiden kalliimpien ja uudempien viittojen sekaan.
“Hei Piskuilan”, Erica tervehti, “mukavaa kun pääsit tulemaan. Keitin meille jo teetä.”
Tällä kertaa Erica Lavenhamin olohuoneessa olivat Rabastan Lestrange ja Walden Macnair. Molemmat miehet nyökkäsivät Peterille alentuvasti. He näyttivät rennoilta ja luontevilta pitkät sääret ristittyinä. Peter siirsi kovan puutuolin Macnairin viereen.
Erica alkoi kaataa teetä jokaisen kuppiin. Pöydällä oli vodkapullo, jolla Macnair terästi teetään.
“Walden! Älä nyt koko pulloa tyhjennä, sillä muutoin meille muille ei jää mitään”, Erica kiusoitteli.
Macnair hymyili vinosti. “Kyllä täällä viinaa riittää muutenkin.” Hän antoi kuitenkin pullon Lestrangelle.
Erican ja mustahiuksisen Macnairin välillä näytti olevan aitoa kiintymystä, koska he kohtelivat toisiaan kuin sisarukset. Sen sijaan Erican ja Lestrangen välillä oli jonkinlaista eroottista jännitettä, halu paistoi molempien säihkyvistä silmistä. Peterin läsnäolo ei näyttänyt erikoisemmin miellyttävän Lestrangea.
“Mitä mieltä olet, Piskuilan?” Lestrange kysyi kuivasti. “Aiotko vielä jatkaa Dumbledoren puolella?”
“Ringtonille ja hänen kuraveriselle naikkoselleen kävi tässä taannoin aika hassusti”, Macnair muistutti sukien kapeita viiksiään.
“Sinä - sinä taisit tappaa heidät?” Peter sammalsi.
Walden Macnairissa oli jotain raakaa. Peter oli aika varma, että tuo mies pystyi nauttimaan tappamisesta - eikä tuntenut tapon jälkeen minkäänlaisia omantunnon tuskia.
“Ehkä tapoin, ehkä en. Sinulla ei ole mitään millä todistaa. Ei ole sinun asiasi syyttää yhteisömme arvostettuja jäseniä. Sinun sijassasi keskittyisin oman nahkani pelastamiseen, koska sinä saatat olla seuraavana jakamassa Ringtonin ja sen naikkosen kohtalon.”
Peter oli tukehtua teehensä. Juuri tuota hän oli pelännytkin.
“Pimeyden lordi ei säästä sinun kaltaistesi omaisia”, Lestrange vihjasi.
Sillä hetkellä Peter pelkäsi äitinsäkin puolesta. Silloin Erica laski kätensä Peterin tärisevälle olkapäälle. Se tuntui jollain tavalla lohduttavalta. Peter kääntyi katsomaan naista. Neiti Lavenham näytti entistäkin kauniimmalta, jotenkin henkevältä, aivan kuin todeksi tulleelta unikuvalta tummanvioletissa leningissään tummat hiukset valtoimenaan. Peter haistoi naisen vaniljaparfyymin viekoittelevan tuoksun.
“Sinulla on oikeus valita, Peter”, Erica virkkoi sametinpehmeällä äänellä.
Erica Lavenham kutsui häntä Peteriksi eikä Piskuilaniksi.
“Mitä m-minun pitää tehdä?” Peter sopersi. Hän halusi olla mieliksi naiselle.
“Tiedät sen itsekin: tultava meidän puolellemme - pimeyden lordin puolelle.”
“Millaista hänen puolellaan on?”
“Sellaista kuin kuuluukin.” Erica silitti tyynnyttävästi hänen päätään.
Nainen polvistui Peterin eteen. Lestrange ja Macnair olivat edelleen huoneessa, mutta heidän läsnäolonsa tuntui yhdentekevältä. Lyhyt mies näki vain Erican…
Peterin lähdettyä Walden ja Rabastan kiemurtelivat hillittömien naurunpuuskien kourissa.
“Kautta Merlinin Erica!” Walden hohotti, “Sinä laitoit Piskuilanin pään pyörälle. Se rotannaama näytti siltä kuin sillä olisi seisonut!”
“Sille olisi pitänyt sanoa alun alkaen, että se tulee saamaan tussua jos liittyy!” Rabastan ulvoi kylkiään pidellen.
Erica läimäytti Rabastania poskelle, mutta hänkin nauroi.
“Kohta Piskuilan liittyy aivan varmasti”, sanoi Walden. “Luulisi olevan vain ajan kysymys.”
“Piskuilan tarvitsee muutakin suostuttelua kuin pään silittelyä ja uhkailua. Jotakin perusteellisempaa.” Erican kasvoilla oli ovela ilme.
“Et kai sinä aio antaa Piskuilanille?” Walden naurahti. “Se tuhoeläin on vielä pahempi kuin Carrow.”
“Annan tarvittaessa, Walden.”
Mies laski kätensä Erican käsivarrelle. “Sinä tiedät ettei sinun tarvitse maata kenenkään kanssa - ellet itse halua.”
Erica otti kuitenkin seuraavana päivänä Piskuilanin vastaan pelkkään aamutakkiin ja alusvaatteisiin pukeutuneena kohtalokkaan naisen tyyliin.
“Näytät todelta kauniilta”, Piskuilan mutisi varpaitaan kipristellen.
“Sepä mukavaa”, Erica sanoi ja mutristi huuliaan siihen malliin, että se lupaili intohimoista suudelmaa. “Juodaan lasit shampanjaa, niin sinäkin rentoudut vähän. Olet todellakin sen tarpeessa.”
Piskuilan otti hänen ojentamansa shampanjalasin vastaan pingottuneesti hymyillen.
“Voin vakuuttaa tämän shampanjan olevan mitä ensiluokkaisinta”, Erica vakuutti.
Mies maistoi lasistaan. Hänestä paistoi kilometrin päähän, ettei hän ollut tottunut hienoihin tapoihin. Omasta juomastaan nautiskeleva velhotar siirsi aamutakkinsa liepeitä sivuun, jotta muodokkaat rotusääret näkyivät paremmin. Erica hyväili toista säärtään pitkäkyntisellä kädellään; Peter Piskuilan näytti avuttomaltapa, kovin säälittävältä.
“Et uskokaan miten minä olen pelännyt henkeni puolesta. Viimeisen tapaamisemme jälkeen enemmän kuin koskaan.”
“Minä tiedän sen, Peter. Minä näen sinun mieleesi.”
Peterin poskia kuumotti, koska än tunsi itsensä liian suojattomaksi. “Miten sinä voisit tietää miltä minusta oikeasti tuntuu, vaikka osaatkin lukea ajatuksia? Sinun ei tarvitse olla peloissasi.”
Naisen hymy oli uneksuva. “Kyllä minä tiedän mihin pimeyden lordi, tuttavani ja ystäväni pystyvät. Walden on hyvä ystävä mutta pelottava vihollinen. Sen sanon ettei hänen kanssaan kannata ajautua napit vastakkain.”
Se mitä seuraavaksi tapahtui oli sellaista mitä Peter ei osannut odottaa: naisen kasvot lähestyivät häntä ja tämän aistikkaan huulet painuivat hänen huulilleen. Häntä ei ollut koskaan suudeltu sillä tavoin. Yhteen suudelmaan oli mahdutettu enemmän kaipuuta kuin mitä Peter oli eläessään tuntenut. Shampanjan ja savukkeet maut, häivähdys arjen makuja… ja enemmän jotain vieraampaa ja houkuttelevampaa. Suudelma loppui yhtä ennalta arvaamattomasti kuin oli alkanutkin naisen vetäytyessä.
“Kunpa en olisi ikinä liittynyt Feeniksin kiltaan”, Peter valitti. “Minun olisi pitänyt pysyä puolueettomana.”
“Tehtyä ei saa tekemättömäksi”, Erica virkkoi. “Tule meidän puolellemme, vain siten voit pelastaa itsesi.”
Peter tarttui Erican sanoihin kuin oljen korteen. Nainen oli liian kiihottava ja maailma liian vaarallinen paikka. Pimeän puoli tuntui korrektilta hänen kaltaiselleen pikkupelkurille.
“Saanhan m-minä varmasti pitää henkeni jos liityn V-v-v-voldemortiin?”
“Me emme käytä hänen oikeaa nimeään. Hän on pimeyden lordi, herramme. Mutta kyllä sinä saat pitää henkesi jos vannot hänelle uskollisuuttasi.”
“Minä vannon.”
“Vaikka tänään?”
“Vaikka.”
Erica hymyili säteilevästi. “Tuosta hyvästä saat suudella minua. Se on oleva sinun palkintosi.”
Peter ei olisi voinut pidätellä itseään, vaikka olisi halunnut. Hän oli pakahtua kiihkoonsa kaataessaan Erican divaanille. Sydän takoi hillittömästi hänen rinnassaan hänen löytäessään naisen verenpunaisen suun. Peterin huulet eksyivät naisen kaulalle ja kädet reisille, joten hän ei huomannut Erican laskelmoivaa katsetta.
***
Gerda Macnair löysi aviomiehensä olohuoneesta valitsemassa sikaria. Waldenin kasvoissa oli muutamia pitkiä ja tuoreita naarmuja ja tämän nahkasaappaat olivat tomuiset, mutta hän ei näyttänyt vähemmän komealta.
“Missä sinä olet ollut?” Gerda Stock Macnair kysyi ja harppoi miehensä luokse, vaikka häntä huimasi ja sahanlaidat vilkkuivat silmissä.
Walden leikkasi sikarin ja sytytti sen taikasauvansa heilautuksella. “Hevosennaamahan se siinä. Oliko ikävä?”
Gerdan oli pakko ottaa tukea Waldenia vastapäätä olevan nojatuolin selkänojasta. Hän ei pystynyt kohdistamaan kunnolla katsettaan mieheensä. “Voisitko vastata - kysymykseeni, Walden - ilman että haukut minua hevosennaamaksi?”
“Kävin lahtaamassa pari kuraverista ja viisihenkisen jästiperheen. Haluatko tietää miten minä tapoin ne, vai?”
Niin paljon Gerda ei inhonnut jästisyntyisiä tai jästejä, että olisi pitänyt kumpienkaan tappamista huvittavana. Sen sijaan hänen aviomiehensä ääni oli täynnä mielihyvää ja tummanruskeat, tässä valaistuksessa mustilta kekäleiltä näyttävät silmät loistivat kuin hyvän saaliin saaneella pedolla.
Naisen vatsaa alkoi kiertää. Pistävä kipu tuntui puhkaisevan hänen ylävatsansa. “Luoja paratkoon mitä sinä puhutkaan! En halua kuulla mitään niin oksettavaa.” Gerdan käsi hakeutui kuin itsestään alati paisuvalle alavatsalle. “Toivoisin että sinä osoittaisit edes vähän huomiota omalle vaimollesi. Minä olen raskaana sinulle. Kaipaan hitto vieköön jonkinsorttista tukea ja ymmärrystä itseäni kohtaan.”
Mustahiuksinen mies nousi tuolistaan, asteli pitkin harppauksin Gerdan luo ja tarttui pihtimäisellä otteella vaimoaan leuasta.
“Kaikkea sinä keksitkin odottaa minulta.” Mustat silmät riisuivat välinpitämättömästi väljään paljeteilla koristeltuun leninkiin pukeutunutta naista. “Sinä olit paksuvyötäröinen hevosennaamainen lauta, mutta nyt olet yhtä läskimahainen kuin tiine lehmä.”
Gerda puristi tuolin selkänojaa niin lujaa, että verisuonet pullistuivat. “Ettäs kehtaat!”
Mies puristi lujemmin Gerdan leukaa. Hänen sormensa olisivat halutessaan voineen murtaa leukaluun.
“Minä en mennyt sinun kanssasi naimisiin päästäkseni hyssyttelemään tai nussimaan kaltaistasi lahnaa. Ruumiissakin on varmasti enemmän eloa kuin sinussa.”
“Sinunhan se pitäisi tietää, oi herra palkkamurhaaja”, Gerda sihahti kuiskaten hampaittensa välistä.
“Elävissä huorissa on enemmän ytyä”, Walden ilkkui takaisin. “Iskunkiertokujan porttoloissa saa rahoilleen vastinetta. Ah, kunpa tietäisitkin kuinka monelle huoralle olen maksanut sinun rahoillasi, hevonen. Perintövarasi korvaavat puuttuvan ulkonäön, vaikka”, mies sanoi Gerdan pulleaa alavatsaa taputellen, “onnistuitkin tulemaan paksuksi.
Gerda sekä Walden tunsivat lapsen potkun.
“En olisi kuvitellut sinun suhtautuvan noin minuun: pidät kurjia katuhuoriasikin minua parempina. Olen sinulle säälittävä pentukone, jolle kukaan tässä talossa ei anna edes pentukoneelle kuuluvaa arvonantoa”, Gerda sanoi värisevällä äänellä.
“Emme voi tietää onko mahassasi kasvava otus tyttö vai poika.”
“Otus!” Waldenhan puhui heidän yhteisestä lapsestaan kuin eläimen pennusta.
Iso käsi liikkui tarkalleen keskellä Gerdan vatsaa. Hän saattoi kuvitella terävän tikarin miehen käteen.
“Jos nyt leikkaisin vatsasi auki, löytäisin vain verisen ihmisen muotoisen möykyn, joka ei ole kehittynyt tarpeeksi pitkälle elääkseen”, Walden sanoi ilkeästi. “Mutta en minä voi väittää pitäväni lapsista. Tein sinut raskaaksi pelkästä velvollisuudesta Macnairin sukua kohtaan. Tarvitsen pojan, jotta suku ei sammu minuun. Sinun kannattaa toivoa, että otus, sikiö - miksi sitä ylipäänsä haluaa kutsua - on poika. Ihan vain sen takia, että vältyn naimasta ruman puoleista lahnaa.”
Mies istui takaisin siihen nojatuoliin, jolla hän oli istunut Gerdan tullessa huoneeseen. “Oikeastaan sinä voit riisua saappaani. ja painua sitten keittiöön hankkimaan lisää ihraa pötsisi ympärille. Sinulla on hyvät mahdollisuudet lihoa toiset kymmenen kiloa.”
***
Nainen lähestyi Lucius Malfoyta uudessa valkoisen ja mintunvihreän kirjavassa pussihihaisessa puvussaan. Pihatöitä tekevä talonvelho oli avannut ulko-oven naiselle. Naisen roosalla silkkinauhalla reunustetun leveälierisen hatun värjätyt strutsinsulat väreilivät tuulessa. Tämä näytti käsittämättömän tyylikkäältä eikä sellaista Pariisin vaikuttamaa tyylikkyyttä voinut saada kuin hänen, Lucius Malfoyn rahoilla.
“Piskuilan on käännytetty”, Lucius sanoi kun nainen oli tullut hänen luokseen. “Onnitteluni, Erica.”
Hän taivutti platinanvaaleaa päätään alentuvaan kumarrukseen, johon brunette vastasi ilkamoivalla lumoojattaren hymyllä meripihkasilmät ripsien varjostamina. Kiitos.
“Löyhkään pelkurirotalle!” Erica sanoi käheällä ja musikaalisena sointuvalla äänellä sieraimet laajentuneina inhosta. “Pimeyden lordin käskyt on kuitenkin täytetty. Tätä täytyy juhlistaa, Lucius.”
“Nimenomaan - oikean miehen - eikä ‘pelkurirotan’ kaltaisen mammanpojan kanssa”, vastasi Lucius.
***
Lestrangen sukukartanoon oli kokoontunut muutamia kuolonsyöjiä. He olivat nähneet omin silmin kun Piskuilan oli saanut piirtonsa ja tämä oli otettu kuolonsyöjien joukkoon eikä Bellatrix Lestrange voinut mitenkään sulattaa tätä.
“En ymmärrä miksi pimeyden lordi otti sellaisen nahjuksen meidän joukkoomme. Aivan kuin joku Piskuilan olisi kyllin arvollinen palvelemaan häntä!”
Bellatrixin rintakehä kohoili kiivaasti. Hänen aviomiehensä Rodolfus huokaisi. “Rauhoitu nyt, Bellatrix. Kaipa pimeän lordilla on omat syynsä tähän ratkaisuun. Onhan Piskuilan ollut hyödyllinen vakoojana.”
Bellatrix ei malttanut pysyä paikoillaan, vaan harppoi edestakaisin salongissa.
“Kyllähän hänestä vakoojaksi on, mutta ei mihinkään muuhun. Olisihan se vikisevä surkimus voinut pysyä pelkässä vakoojan toimessa.”
“Meidän joukossamme on muutenkin kyseenalaista porukkaa”, Isaiah Yaxley huomautti sarkastisesti, “esimerkiksi Crabbe, Goyle, Harmaaselkä ja Amycus Carrow.”
“Entä sitten, Yaxley?” Bellatrix tiukkasi. “Luciuksen rakastajatar - se Lavenhamin tytär - on paljon kyvykkäämpi kuin Crabbe, Goyle, Harmaaselkä, Carrow ja Piskuilan yhteensä - eikä hän silti ole varsinainen kuolonsyöjä.”
“Me kaikki tiedämme, ettei Erica Lavenham ole mikään ääliö”, Travers murahti laiskasti.
Maailmankirjat olivat totaalisen sekaisin kun uskollinen Bellatrix rohkeni kyseenalaistamaan suurenmoisen ja niin ylevän pimeyden lordinsa tekoja, Rodolfus ajatteli.
***Maneater, make you work hard
Make you spend hard
Make you want all, of her love
She's a maneater
Toivotan tämänkin blogin puolella Hyvää Juhannusta. Seuraavan kerran tämä blogi ja historiablogini päivittyy heinäkuussa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti