Title: Aatelisneidon yölliset kauhunhetket
Author:Hannabella
Chapters: 5
Keskeisimmät henkilöt: jalosukukuinen Marlanne Portdale, maalaistyttö Holly Nahkuri ja punainen naaraslohikäärme Hollintress
Pairing: vihjailua Marlanne/Hollyyn
Rating: K-15
Genres: horror, drama and violence
Warnings: Silpomisia ja murhia, jotka eivät sovellu herkkien henkilöiden, muksujen ja mummeleiden luettaviksi.
Summary: Vaikka Marlanne uskoi ettei hän voisi pelätä yhtään enemmän, hänen pelkonsa yltyi. Ruumiiton ääni kasvatti sitä ikään kuin tyhjentämällä hänen mielensä muista ajatuksista ja pyyhkäisemällä hänen kieleltään kaiken muun paitsi armon anelun.
A/N: Koska kaikki muut hahmot paitsi Hollintress sekä nimeltä mainitut jumalat ovat omakeksimiäni eikä tapahtumilla ole mitään tekemistä canonin kanssa, ei tarvitse olla lukenut yhtäkään Dragonlance-kirjaa päästäkseen sisälle tarinaan. (Aatelisneidon yölliset kauhunhetket on muuten ensimmäinen moniosaisen horrorficcini.)
Punainen lohikäärme Hollintress esiintyy Jean Raben Viides aika -trilogian päätösosassa, jonka nimi on Kuilu avautuu. Hänestä tuli valtiatarlohikäärme Malystryxin adjutantti entisen saatua surmansa.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
- Ensimmäinen luku -
Nahkurin orpotytär
Portdalen kartanon pienempää ruokasalia käytettiin perheen aterioidessa keskenään. Kreivin ja kreivittären poika Kristoferen ei syönyt ikinä ruokasalissa vaan hän söi kaikki ateriansa leikkihuoneessa. Aamiaisella olivat läsnä vain kreivi ja hänen neitoikäinen tyttärensä. Isä ja tytär olivat aamuihmisiä ja heräsivät aina ennen kahdeksaa, useimmiten seitsemän maissa. Mikään mahti maailmassa ei saanut kreivitärtä heräämään ennen aamukymmentä saati syömään aamiaista missään muualla kuin hänen omassa vuoteessaan. Hopeatarjottimelle katettuna.
Täysissä pukeissa oleva kartanonneiti oli sonnustautunut yksinkertaiseen, joskin hintavaan ratsastusasuun. Lopetettuaan aamiaisensa Marlanne-neiti antoi suukon isänsä sileäksi ajellulle poskelle ja kiiruhti helmojaan kannatellen huoneesta. Kreivin huulilla kareili pieni hymynhäivähdys. Hänen toinen vaimonsa Brünhilde olisi ollut ojentamassa Marlannea, mikäli tämä olisi ollut jalkeilla. ”Marlanne, sinä olet aatelisneito. Hienot naiset eivät koskaan harpo tuolla tavoin, vaan rahvaan naiset tekevät noin.” Kreivitär Brünhilde olisi sanonut kutakuinkin noin.
Kartanossa oli kaksi tallirakennusta, joissa rengit nukkuivat. Toisessa tallissa pidettiin työhevosia ja toisessa ratsu- ja vaunuhevosia.
”Huomenta, armollinen neiti”, teini-ikäinen pellavapäinen tallirenki tervehti ottaen lakin päästään.
”Huomenta, Abe.”
Aatelistyttö meni pilttuuseen, jonka yläpuolelle kiinnitetyssä puukyltissä luki Aaveprinsessa. Pilttuussa valmiiksi satuloituna oleva veikkotamma tervehti neitiä innokkaalla hirnunnalla. Marlanne irrotti tamman suitsien leukahihnaan kiinnitetyn riimuköyden ja talutti eläimen pihalle. Hän heilautti itsensä naistensatulaan tarvitsematta tallirengin apua. Aaveprinsessassa oli pidättelemistä, koska siitä oli pitkäveteistä mennä käymäjalkaa. Sirorakenteisuudestaan ja puolentoista metrin säkäkorkeudestaan huolimatta voikkotamma ei ollut mikään jokaiselle hienolle naiselle soveltuva ratsu. Pippurinen ja virma voikko olisi pudottanut muun muassa Portdalen kreivittären selästään.
Hienoksi neidiksi Marlanne oli taitava ratsastajatar. Tyttö oli saanut ensimmäisen poninsa, nykyisin pikkuvelipuolensa käytössä olevan ruunan neljävuotiaana. Käytännössä hän oli ratsastanut päivittäin neljävuotiaasta lähtien (paitsi ei vuoteenomana), ja ratsastus oli edelleen hänen rakkain harrastuksensa. Neito rakasti hevosia ja poneja ratsastamistakin enemmän. Ne olivat hänen mielestään kovin kiehtovia, kauniita liehuvine harjoineen ja häntineen ja omalla tavallaan viisaita eläimiä. Kartanossa ei ollut sellaista hevosta, joka ei olisi pitänyt Marlanne-neidistä. Kaltoin kohdeltu kopukkakaan ei olisi luimistellut kauan hänelle vaan se olisi ollut kohta vaatimassa hellyydenosoituksia.
Nelistäessään hurjaa vauhtia kartanon tiluksilla vaaleat kutrit hulmuten Marlanne tunsi olevansa vapaa kuin taivaan lintu. Koti oli hänen kultainen häkkinsä hienon naisen velvollisuuksineen ja kreivitär hänen vanginvartijansa. Avain pysyi aina visusti kreivitär Brünhilden taskussa. Kreivitär Brünhilde ei ollut hänen oikea äitinsä vaan äitipuolensa. Dajaane, Marlannen biologinen äiti oli menehtynyt tytön ollessa kymmenenvuotias. Isän oltua kaksi vuotta leskenä hän solmi uuden avioliiton Ruusun ritarin tyttären kanssa. Solamnian ritareilla oli kolme veljeskuntaa: Ruusun, Miekan ja Kruunun veljestöt. Ruusun ritarit olivat ritarikunnan korkea-arvoisimpia paladiineja, Kruunun ritarit alempiarvoisia. Äitipuoli lahjoitti aviomiehelleen perillisen, Marlannea kymmenen vuotta nuoremman Kristoferenin.
Tällä kertaa Marlannen ratsastusretki sijoittui metsään eikä alustalaisten asutuksille tahi Portdalen kylään. Metsässä vallitsevan taianomaisen tunnelman vuoksi hän ratsasti kenties kernainten siellä. Maileja ja taas maileja Ruostevuorille saakka jatkuva metsä ei kuulunut läheskään kokonaan Portdalen tiluksiin. Metsänvartija Juggs asui perheineen pienessä töllissä kartanon metsän rajan tuntumassa. Ruostevuorille matkaaminen kesti neljästä kuuteen päivään. Kahdenpuolin metsän ympäröimä vuorijono muodostui terävähuippuisista punaisista vuorista, jotka olivat vieretysten kuin lohikäärmeen selkäpiikit.
Lohikäärmeet viihtyisivät varmasti hyvin Ruostevuorilla. Ratsastajatar kuvitteli sielunsa silmin lohikäärmeiden kaartelevan vuoriston yllä ja katoavan sen kyljissä oleviin tunneleihin, jotka johtivat niiden pesiin. Jotkut kyläläiset kertoivat tarinoita Ruostevuorten yllä kauan sitten lentelemässä nähdystä lohikäärmeestä. Monta vuotta sitten nähdystä lohikäärmeestä. Tarinaa oli mahdoton todistaa todeksi, mutta Marlanne piti silti sitä kiinnostavana. Sen hänelle kertoneella kutojaeukolla olisi riittänyt tarinankertojanlahjoja vaikka kiertelevälle tarinasiepolle.
Marlannella ja Aaveprinsessalla piisasi edelleen energiaa, olihan ratsukko hyvässä kunnossa. Estehyppely oli nyt paikallaan. Ratsukko valmistui ylittämään kaatuneen rauduskoivun, ennen kun kartanonneiti huomasi kuparinpunaisen päälaen pilkistävän rungon takaa. Pienet, silti vahvat hansikaskädet nykäisivät leveistä ohjaksista. Tamma korskui ikään kuin nurkuen.
”Soo, tyttö”, ratsastajatar torui Aaveprinsessan kaulaa silitellen.
Punahiuksinen nousi hämillään seisomaan kaatuneen puun toisella puolella ja kääntyi katsomaan ratsukkoa.
Tämä oli nuori, arviolta hänen ikäisensä tyttö. Ainakaan hän ei ollut metsänvartijan tytär, sillä kolmen lapsen isällä oli pelkästään yksi paljon nuorempi ja mitättömämmän näköisempi tytär, Minnie. Hän ei ollut nähnyt kylässäkään täsmälleen tuon näköistä tyttöä, niinpä tämä oli mahdollisesti jonkun torpparin tytär.
”Hei olen Marlanne”, aatelisneito esittäytyi laskeuduttuaan satulasta, ”Portdalen kartanonherran tytär.”
”Päivää. Mä oon Holly Nahkuri”, punapää sanoi melko hiljaisella äänellä. Marlannen mielestä Hollyksi esittäytynyt vaikutti aranoloiselta ihmiseltä.
”Nahkuri. Kylässä asuu vain yksi sen niminen. Seitsemissäkymmenissä oleva mies, mutta hän asuu yksin.”
”Ei se oo mulle sukua, enkä mä edes oo täältä kotosin. Vaan Kotolasta.” Holly Nahkuri nielaisi. Kotola oli Portdalen toiseksi lähin naapurikylä ja sitäkin ja toista kylänaapuriaan pienempi kyläpahainen. ”Mun isä oli nahkapeitturi, niin oli sen isäkin ja vaarin isä aikanaan, isovaarin isäkin. Meidän sukunimi tulee siitä.” Holly vaikeni.
Paikatusta sarkahameesta, puukengistä ja karkeasta pellavapaidasta päätteli ensivilkaisulla Holly Nahkurin olevan niin sanottua rahvasta. Tyttö puhui kuten torpparit ja palvelusväli – joskin hänellä oli vieras, suorastaan outo hiuksenhieno korostus, jota Marlanne ei kyennyt yhdistämään mihinkään. Vilkas mielikuvituskaan ei tullut tässä avuksi.
”Miksi olet näin kaukana kotoa, Holly hyvä?” Marlanne-neito kysyi peläten vaikuttavansa tivaavalta.
Punahiuksisen tytön sievä pää oli painuksissa kuin nuupahtanut ansariruusu.
”Koska mä oon pakomatkalla, armollinen neiti!” Sanat tulivat parahtaen hänen suustaan. ”Me asuttiin kaksihuoneisessa mökissä, ja meidän piti kattoa tarkasti jokasen lantin perään. Koskaan ei nähty sentään nälkää, jumalat tietäkööt. Meidän elämä ei ollu ruusuilla tanssimista, mutta ihan hyvää ennen kun – ennen kun - ” Purskahdettuaan itkuun hänen kasvonsa vääristyivät surusta.
”Ennen kun mun koko perhe kuoli koleraan, joka vähens Kotolan väkilukua entisestään”, nahkurin tytär sai jatketuksi. Naapurikylissä ja Portdalen kartanossa oli hermoiltu koleran takia, pelätty sen leviävän. Valkeuden jumalten johtaja Paladine ja parannuksen jumalatar Mishakal olivat varjelleet sillä kertaa heitä Morgionin vitsaukselta. ”Lähellä ei asunu mun muita sukulaisia kuin Zack-setä. Kat-täti, äidin sisko asuu ainakin seitsemänkymmenen mailin päässä. Mulla ei oo varaa matkustaa vielä niin kauas.”
Zack-setä oli juovuspäissään hyvin väkivaltainen ottaessaan veljentyttärensä sadististen päähänpistojensa uhriksi. Miehellä oli tapana ruoskia tyttörukan selkä verille ja hakata tämä tajuttomuuden partaalle. Kerran ukko oli yrittänyt lähestyä Hollya seksuaalisesti umpihumalassa, muttei muistanut kuvottavaa tekoaan seuraavana päivänä herätessään omalle oksennukselleen löyhkäten. Setänsä sammuttua sinä päivänä Holly päätti ottaa jalat alleen tietäen, ettei Zack-setä lähtisi hänen peräänsä. Holly oli hänelle pelkkä ylimääräinen ruokittava suu, jolla oli muka yksi ainoa hyvä ominaisuus; kyky suoriutua taloustöistä.
Rikkaan aatelismiehen tyttärenä Marlanne oli elänyt hyvin suojattua elämää. Hänen elonsa ei ollut onnellista nähnytkään vastoinkäymisten kosketettua häntä. Hän ei ollut elänyt missään lintukodossa epätietoisena Krynnissä tapahtuvista kauheuksista. Värilliset lohikäärmeet, pahuuden jumalatar Takhisiksen mahtavat ja hirmuiset palvelijat tuhosivat kokonaisia kaupunkeja. Hiidet ja suurhiidet hyökkäsivät joukolla matkalaisten kimppuun... Kuitenkin nuo ja muut kauheudet tapahtuivat kaukana Portdalesta, niinpä hänen reaktionsa ei ollut yhtä väkevä kuin nyt hänen kohdattuaan julmuuksien uhrin. Hän ei pitänyt rahtusen vertaa isän häneltä vieneestä äitipuolesta ja kadehti kaikkia lapsia, joilla oli rakastavat vanhemmat, mutta Hollyn kokemuksiin verrattuna hän eli perheidyllissä.
Poloisella Hollylla ei ollut oikein ketään maailmassa. Suuren menetyksen kokenut tyttö olisi tarvinnut tukea, turvaa ja empatiaa sedältään eikä joutua kärsiä vielä pahemmin. Kuinka... kuinka Zack Nahkuri oli rohjennut sortaa itseään heikompaa? Marlannen mieli alkoi täyttyä voimattomasta inhosta. Järkytykseltään hän ei pystynyt sanomaan mitään lohduttavaa Hollylle.
”Pakopäivänä ennen kun mä k-karkasin Zack-sedältä, se sito mun kädet. Ruoski mut tavallistakin pahemmin”, nahkurin tytär sanoi hiljaisella äänellä lähes kuiskaten. Hän löysäsi vapisevin käsin kuluneen kureliivinsä nyörejä, veti sen päänsä yli ja riisui puseronsakin. Lemmikinsiniset silmät käväisivät tytön paljaalla ylävartalolla. Koska Marlanne ei ollut nähnyt ikinä alastonta saati puolialastonta naisenalkua, hän ei kääntänyt välittömästä katsettaan kuparikutrin povesta. Toisen rinnat olivat hänen omiaan täyteläisemmät ja raskaammat.
Holly kääntyi selin.
Lähes maidonvalkea selkä näytti todella pahalta pitkine ja syvine piiskanjälkineen. Kreivin tyttärelle tuli mieleen pikkulapsen ensimmäisiin tekeleisiin lukeutuva, kirkkaanpunaisella värikynällä tekemä piirustus. Karkea pellava hankasi takuulla arkaa ja vaurioitunutta hipiää inhottavasti eikä selällään nukkuminen ollut miellyttävää.
Tarkasteltuaan Hollyn selkää lähietäisyydeltä Marlanne sanoi että vammoille olisi välttämätöntä tehdä jotain. Iho oli pahasti rikki, joten tulehdusriski oli olemassa. Marlanne-neiti kehotti Hollya nousemaan Aaveprinsessan selkään, niin he karauttaisivat kartanoon.
Holly tarttui vaaleaverikön linnunluiseen käteen kiinnittämättä huomiota puolialastomuuteensa. ”Saisinko mä jäädä teidän kartanoon, neiti?” M-mulle on ihan sama, mitä mun pitäis tehä. Hällä väliä, vaikka oisin karjapiikana. Mä voisin piikoa missä tahansa ilmaseksi, kunhan mulla on katto pään päällä eikä mun tarvi pelätä... enää koskaan”, hän aneli sielunpeilit suurina.
”Meidän kartanossamme riittää töitä vaikka kolmelle Holly Nahkurille. Äitipuoli valittaa aina, ettei meillä ole tarpeeksi palvelijoita. Viimeviikolla Nann,, yksi sisäpiioista lähti yhdelle torpparille emännäksi. Äitipuoleni voisi tietysti ylentää jonkun keittiöpiioista sisäköksi, mutta hän ei ole varma kuka olisi oikea henkilö täyttämään Nannin paikan. Pue silti ensin päällesi”, Marlanne huomautti merkitsevästi hymyillen.
Maalaistyttö punastui. ”Juu tietty. Muuten siellä kartanossa aateltaisiin että: ’likka on pimahtanu. Edes katuhuorat ei kuljeskele tissit paljaina.’” Hän veti kiireesti puseron takaisin ylleen, ja hänen sormensa alkoivat askarrella kureliivin nyörien parissa.
Viaton Marlanne ei ollut juurikaan perillä siitä, mikä huora oli tarkalleen ottaen. Sana oli itsessään hänelle tuttu palvelusväen puheista. ”Se likka käyttäytyy kuin huora!” Noustuaan satulaan Marlanne ohjasi Aaveprinsessan kaatuneen koivun viereen. ”Nouse tuon päältä Aaveprinsessan selkään, Holly. Olet kävellyt pitkän matkan.”
”Ootte mahottoman ystävällinen kun aattelette mun jalkojakin.” Kaarevien, tummanruskeiden kulmakarvojen välissä oli kaksi pikku ryppyä. ”Anteeksi Marlanne-neiti, mutta teidän hevonen näyttää siltä kuin sen tekis heti mieli viskata mut selästään. Mä oon aina pelänny hevosia enkä oo ollu montaakaan kertaa semmosen selässä.”
”Aaveprinsessa ei ole tosiaankaan aloittelevan ratsastajan ratsu”, tamman omistajatar myönsi. ”Se on silti hevosiksi minun istuessani satulassa, koska se tietään etten suvaitse siltä minkäänlaisia konnankoukkuja.”
Vähän luottavaisempi Holly kiipesi tottumattomasti istumaan aatelistytön taa takareisin.
”Sinun on huolehdittava omasta osuudestasi pysyäksesi satulassa. Kiedo käsivartesi ympärilleni ja ja istu niin tiukasti että vaikutat satulaan liimatulta”, neuvottiin.
Suurella vaivannäöllä Holly onnistui pysymään voikkotamman selässä perille asti kankeasti hytkyen.
Kartanonneito tiedusteli palvelijalta missä kreivi oleskeli sillä hetkellä. Talon kirjastossa, jossa herra kreivi viihtyi noin nelisen tuntia päivässä lueskellen ja hoitaen kirjeenvaihtoaan sekä kartanon asioita. Kreivi oli aikamoinen nopeasti paksunkin kirjan lukeva lukutoukka. Kirjat imaisivat hänet kauas kartanosta kuin pyörre eikä hän olisi häiriintynyt edes kokoajan pälpättävästä kenttilaumasta. Aatelisherra luki vanhaa ja tiiliskivenpaksuista kirjaa suuren ja tavaroita notkuvat kirjoituspöydän ääressä.
Kahdeksan kolmatta oleva pitkä mies oli säilyttänyt vartalonsa kiinteyden maltillisella syömisellä ja juomisella sekä säännöllisillä ratsastusretkillä. Keski-iän lähestyminen näkyi muutamana harmaana suortuvana sekä suupielten ja silmäkulmien juonteina. Kreivi Bertrand oli jaloine piirteineen, yhä tuuheine kutreineen ja perimiehekkäine vartaloineen komea kuin Solamnian ritari. Silmien lemmikinsinisyys ja oli isän ja tyttären ainoa yhteinen ulkonäköpiirre.
Ei riittänyt että Marlanne puhutteli kerran isäänsä. Hänen oli ravistettava tämän leveää olkaa ja toistettava sanansa, ennen kun tämä jätti kirjan maailman.
”Kappas, Marlanne”, Bertrand sanoi hieraisten nenänvarttaan etusormellaan. ”Kuka seurassasi oleva tyttö on?”
”Mä oon Holly Nahkuri, arvon herra”, maalaistyttö sanoi niiaten.
”Holly on tullut kysymään pääsisikö hän meille piiaksi”, Marlanne kertoi.
”Oon riuska ja nopea oppimaan uusia juttuja”, Holly ei voinut olla huomauttamatta.
”Vaikutat kunnon tytöltä näin ensivaikutelman perusteella, Holly”, kreivi Bertrand virkkoi suopeasti. ”Olisin valmis ottamaan sinut koeajalle, mutta kreivitär haluaa päättää siitä. Mene kysymään häneltä.”
Holly nyökkäsi.
”Minä vien sinut hänen puheilleen. Hän lienee jo ennättänyt kaunistautumaan?” Marlanne oletti hitusen viileästi.
”Äitipuolesi ei ole vielä ilmaantunut kamaristaan”, hänen isänsä sanoi kohauttaen olkapäitään.
Kreivin ja kreivittären makuuhuoneet sijaitsivat vierekkäin, ja niiden välissä oli väliovi. Kartanonherra ja -rouva olivat nukkuneet niissä makuukamareissa kartanon valmistumisesta lähtien. Ainoastaan kreivittären makuuhuoneen arkkitehtuuri, leveä katosvuode ja pari muuta huonekalua muistuttivat sen kuuluneen joskus Marlannen äidille. Äitipuoli oli taloksi asetuttuaan pistänyt sisustuksen uusiksi tekemällä kamarista pramean turhamaisuutensa temppelin. Paneloiduilla seinillä roikkui monta kultakehyksistä peiliä.
Brünhilde oli täysissä pukeissa leveähihaiseen leninkiin sonnustautuneena, hänen kasvonsa oli ehostettu ja keskiruskeat hiukset oli kammattu kahdesta palmikosta taiteillulle, suuritöiselle nutturakampaukselle. Hänen kaikki korulippaansa olivat auki, ja osa niiden kimaltavasta sisällöstä oli levitetty pukeutumispöydälle. Taaskaan rouva kreivitär ei osannut päättää, millä koruilla koristaisi itsensä. Äitipuoli voisi valittaa aviopuolisolleen korulippaitaan tongittuaan, ettei hänellä ollut tarpeeksi koruja arkikäyttöön juhlatilaisuuksista puhumattakaan. Isä lupaisi lahjoittaa ilman suostutteluja hänelle uusia koruja sekä pitäisi lupauksensa pelastautuakseen nurkumisen kuuntelemiselta.
Tytärpuoli ja äitipuoli toivottivat viileähkösti toisilleen hyvää huomenta. Sitten Marlanne esitteli Hollyn kreivitär Brünhildelle selittäen, mikä oli tuonut tyttösen Portdaleen.
Äitipuolen verenpunaisiksi maalatusta suusta ei kuultu Hollylle kohdistettuja kohteliaisuuksia muiden kuin naisen oman mittapuun mukaan. ”Et vaikuta niin moukkamaiselta kuin kartanomme keittiö- ja karjapiiat. Voisit olla sen perusteella sisäpiika, vaikkei sinulla ole aikaisempaa kokemusta palvelijattaren toimesta. Saat jäädä kolmeksi viikoksi koeajalle, mutta mikäli laiskottelet tahi suoriudut muuten huonosti töistäsi, lähdet täältä sen jälkeen”, aatelisrouva totesi painokkaasti.
”Selvä, armollinen rouva”, Holly sanoi nöyrästi.
”Rouva kreivitär ”, korjattiin.
”Rouva kreivitär”, tyttö toisti. ”Oon jo nyt tosi, tosi kiitollinen teille teidän suopeudesta.”
”Sietää ollakin”, vallasnainen sanoi alentuvasti katsellen kynsinauhojaan.
Kreiviär Brünhilden kamarineito, kopea keski-ikäinen solamnialaisnainen järjesteli kamarissa emäntänsä vaatearkkuja. Kartanon herratar käski kamarineitiään opastamaan Hollyn taloudenhoitajan luo perehtymään talon tapoihin. Äitipuolensa seurasta piittaamaton Marlanne pujahti huoneesta samalla ovenavauksella. Hän tahtoi nähdä omin silmin kovia kokeneen tytön saavan asianmukaista hoitoa vammoihinsa.
***
Kamarineidon vedettyä silkkiverhot kamarin kahden korkean ikkunan edestä ja katosvuoteen ympäriltä, seuraavana aamuna Marlanne alkoi heräillä valon virtaukseen. Välillä aatelisneito heräsi kamarineitonsa raskaisiin askeleisiin ilman verhojen sivuun vetämistä. Välillä aamunkoin oli kehotettava häntä heräämään. Oven vaimea kolahdus riitti nyt herättämään hänet.
Hänen alitajuntansa oli vähällä lausua kiitosrukouksen Paladinelle aamunkoista. Marlanne ei osannut löytää oikeaa syytä. Hänen eilen illalla käyttöönsä ottama, pesty revinnäisompelein koristeltu yöpaitansa haisi tunkkaisen hikiseltä. Alabasteri-iho oli kuin voideltu nihkeällä kerroksella, ja hänen otsansa, kainalonsa ja koko selkänsä olivat hiestä kosteat. Pellavalakana oli rypistynyt pahasti hänen allaan. Paksu peite oli valunut neidon lanteille kumpuilemaan kuin pannukakku.
Nähtyään pahoja, ahdistavia ja pelottavia unia Marlanne oli huojentunut herätessään omassa vuoteessaan. Silloin hän oli hikinen kuten tänä aamuna. Mutta hänellä ei ollut edes tunnetilallisia muistikuvia näkemästään unestaan, siispä hän oli voinut yksinomaan nukkua levottomasti säpsähdellen ja nytkähdellen koiran lailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti