Kaksi Takhisiksen palvelijatarta
Viimeisimmillään tiineenä oleva vuorivuohi ja pukki määkivät surkeasti lohikäärmeen kynsien vankina. Hollintress oli ahminut puolet laumasta suihinsa. Hänen elävänä pyydystämänsä vuohet olivat osa hänen tuliaislahjoistaan, sille jota hän oli menossa tapaamaan. Lohikäärmeen mentävä luolansuu ammotti mustana auringonlaskun punaiseksi värjäämällä vuorenkyljellä. Hän suuntasi käärmemäisesti alaspäin viettävään tunneliin siivet kylkiä vasten taitettuina eteisluolasta, jonka lattialla lojui eläinten ja kaksijalkaisten luita. Tunneli oli korkea, mutta kaksi täysikasvuista lohikäärmettä ei olisi mahtunut kulkemaan siellä rinnakkain.
Tunnelin pilkkopimeydestä huolimatta Hollintress näki valtavilla silmillään miltei yhtä hyvin kuin päivän tai kuunvalossa. Käytävä päättyi leveten ensimmäistä luolaa paljon suurempaan, pienen metsäaukion kokoiseen luolaan. Vuori tutisi aarrekasan päällä nukkuvan lohikäärmeen kääntyillessä unissaan. Tämä lohikäärme oli punainen kuten Hollintress, joskin paljon suurempi. Pitkänomaisesta kuonosta piiskamaiseen hännänpäähän mitattuna neljäkymmentä metriä.
Vuorivuohien määkinä ja veden kielelle nostattava tuoksu sekä vieraan lohikäärmeen haju herättivät nukkujan. Hän aiheutti pienen kolikkovyöryn nostaessaan vähän päätään meloninkokoiset silmät raollaan. Silmiä samentavasta kalvosta huomasi hänen olevan iäkäs Krynnin pitkäikäisimpien olentojen mittapuunkin mukaan. Feminiinisessä äänessä oli unenpöpperöisyyttä ja sydämellisyyttä. ”Kas Hollintress, tyttäreni. Ilmeisesti olet palannut ryöstöretkeltäsi?”
”Vähän aarteita hankkineena. Kartano lienee palanut maan tasalle ja kylä sekä torpat ovat pelkkiä tuhkakasoja”, Hollintress sanoi vailla vaatimattomuutta.
”Saat kertoa kohta minulle parhaimmat palat, kun olen syönyt. Toit kaiketi nuo vuohet minulle syötäväksi?”
”Niin toin.” Nuori punainen lohikäärme heitti saaliin äitinsä etujalkojen juureen.
”Kerrassaan huomaavaista”, hänen äitinsä kiitteli. Iän myötä mukavuudenhaluiseksi ja laiskaksi muuttunut Tressory lähti enää ani harvoin kauas pesänsä lähettyviltä. Tressory torkkui suurimman osaksi pesässään tarumaisine aarteineen kerälle käpertyneenä käyden vain saalistamassa. Välillä häntä ei huvittanut edes raahautua metsästysretkelle muutaman kilometrin päähän, niinpä hänen luonaan ainakin kerran viikossa käyvä Hollitress toi mukanaan tuoretta syötävää.
***
Holly oli odottanut jo tunnin toisen hänen kanssaan huoneen jakavan sisäkön nukahtamista. Tina kuorsasi keskimmäisessä sängyssä ärsyttävän äänekkäästi ja hampaitaan narskutellen. Hiuksiaan nykivä Ina vaihteli viiden minuutin välein kylkeä ja huokaili. Nukkuvaa tasaisesti hengittäen teeskentelevä Holly ei aikonut odottaa enää viittä minuuttiakaan toisen vaipuvan uneen. Hän lausui oudon sanan eikä valveilla kieriskellyt piika ennättänyt edes ihmetellä miksi Hollyn huulilta kuultiin kummallista kieltä, sillä hän oli viimeisen tavun lausumisen jälkeen unessa.
Punahiuksinen piika kietoutui Tinan paksuun, virkattuun hartiahuiviin ja pujahti huoneesta. Mikäli hän oli kohdannut käytävällä jonkun palvelijan, hän olisi sanonut menevänsä käymälään. Oikeasti hänellä ollut tarvetta päästä sinne, oikeasti hän ei jäänyt ylipäätään kolmanteen kerrokseen.
Hän laskeutui palvelusväen portaikkoa pitkin toiseen kerrokseen, jossa herrasväen makuukamarit sijaitsivat.
Lady Marlannen huoneeseen. Silkkiverhot joissa oli vaaleanpunaisia ja kanariankeltaisia ruusuja, oli vedetty tammisen katosvuoteen ympärille. Kynttilät oli jätetty palamaan lampetteihin, tuomaan lisää turvallisuudentunnetta pimeää yhä pelkäävälle aatelisneidolle. Holly kurkisti verhojen taa. Rentona nukkuva neito makasi selällään luonnonvaaleat kutrit palmikoituina, peite kaulaan asti vedettynä. Soikionmuotoisten kasvojen levollisuudesta ja vienosta hymystä päätellen nukkuja näki kauniita unia. Uneksi esimerkiksi kokevansa ensisuudelmansa rakastettunsa kanssa tai kuljeksi urhonsa kanssa kukkaniityllä auringonpaisteessa.
Holly-sisäkön pisamaiset kasvot olivat nyrpeät, vaikka hän sanoi tulevansa iloiseksi Marlanne-neidin hyvästä mielialasta. Kartanonneitihän näki jälleen sopimattomia unia!
Jos kartanonneiti olisi ollut hereillä, hän olisi nähnyt sisäpiian pronssinruskeiden sielunkuvastimien värin muuttuneen tulenpunaisiksi kuin hehkuva hiillos Hollyn virkkaessa: ”Siispä siihen on tuleva taas muutos.” Valveilla oleva Marlanne olisi äimistellyt myöskin, miten eri tavalla Holly oli puhunut. Yleensä hän puhui hiljaisesti, lempeästi ja rahvaalle ominaiseen tapaan. Nyt hän puhui hyvin itsevarmasti ja kuin sivistynyt ihminen tummalla ja kalsealla samettiäänellä. Vuoteen reunalle sirosti istahtava tyttönen alkoi kuiskia vaaleaverikön korvaan samalla äänellä.
Kieli oli vaihtunut. Kukaan kartanossa, kylässä tai koko maassa – tokkopa monikaan kaksijalkainen olisi tiennyt, mitä kieltä Holly puhui. Silti he olisivat olleet yhtä mieltä nuoren tytön puhuvan sihahtavaässäistä ja terävää kieltään kuin äidinkieltään.
Levollisesta unesta ei ollut enää tietoakaan Marlannen vääntelehtiessä ja huitoessa höyhenpatjalla hikoillen ja nyyhkyttäen. Jälleen mitä sopivimpia unia nähden, niinpä Holly oli pääsevä kapeaan olkipatjalliseen sänkyynsä kohtapuolin nukkumaan. Näkemään yhtä raakoja ”painajaisia” hymyillen autuaan julmasti kuin sievä demonitar.
***
Nykyään Hollintress osasi liikkua luontevasti ja sulavasti ihmisnaaraan hahmoon ahtautuneena eikä hän enää puhunut kolmea osaamaansa ihmisten kieltä vahvalla lohikäärmeiden korostuksella. Siitä huolimatta lohikäärmeen näkökulmasta jänöjussinkokoisen otuksen hahmoon totuttelemiseen kului helposti tuntikin. Kahteen lyhyeen takaraajaan ja surkastuneen näköisiin, käsiksi kutsuttuihin eturaajoihin ja haurasta ruumista peittävään pehmeään nahkaan, josta ei ollut suojaamaan edes itikanpuremilta. Siivettömyyteen tottuminen tuotti hänelle eniten hankaluuksia. Hollintress tuijotti kaihoisasti pilviselle taivaalle, nyt pronssisilmin tuntien Hänen Mustan Majesteettinsa vihollisten amputoineen hänen siipensä.
Muista olevasi vain väliaikaisesti tässä mitättömässä hahmossa, suurin piirtein silmänräpäyksen! Hollintress muistutti itseään tiukasti peilatessaan valepukuaan tyynestä metsälammesta. Ihmisten mielestä hän oli varsin sievä neitonen herkkine pisamaisine piirteineen, kohdallaan olevine kurveineen ja yläreisiin ylettyvine paksuinen kuparinpunaisine palmikoineen. Pah! Todellisessa hahmossaan hänellä oli yhdessä kynnessäänkin enemmän kauneutta kuin ihmiskaunottarilla koko ruumiissaan.
Noustuaan lyhyille jaloilleen hän laittoi taittoi lähimmästä puusta oksan ja riisui kureliivinsä ja karkeasta pellavasta kudotun puseronsa. Hän otti oksan käteensä ja sivalsi sillä itseään selkään. Kerran, toisen, kerran, kolmannen kerran –
”Mustan Kuningattaren päiden nimeen!” Irvikasvoinen Hollintress kiroili älähtäen lohikäärmeiden kielellä. Vitsa kirveli helvetisti selkänahassa jättäen niin pahat jäljet kuin hän halusikin.
– neljännen kerran, viidennen kerran, kuudennen kerran, seitsemännen ja kahdeksannen kerran.
***
Kaikki Portdalen kartanon pöytähopeat oli kaivettu esiin kreivittären määräyksestä. Kartanossa järjestettäisiin kolmen viikon päästä suuret päivälliset, jonne tulisi kreivin ja kreivittären sukulaisia ja ystäviä. Muutamilla heistä oli sopivan ikäisiä poikia Marlannen naittamisen kannalta. Kreivittärellä olisi hyvät mahdollisuudet päästä tytärpuolestaan eroon puolenvuoden sisällä, olihan tämä isänsä puolelta hyvää sukua ja edustavan näköinen. Eräs kreivittären ystävätär oli hiljattain udellut oliko hänen tytärpuolellaan tiedossa sulhoa. Päivälliskutsut olivat itse asiassa yksinomaan rouva kreivittären idea, mutta hän oli manipuloinut herra miehensä uskomaan tuuman olevan yhteinen.
Sisäpiiat kiillottivat hopeita taloudenhoitajan kanssa tämän haukankatseen alla. Hollintress hankasi par’aikaa viisihaaraista hopeakynttelikköä kiillotusaineeseen kastetulla rievulla. Taloudenhoitajan silmän välttäessä hän laami laiskasti kynttelikköä sieltä täältä. Taloustyöt olivat tehneet hänen hoikista käsistään punakat sekä kuivuuttaan hilseilevät, ja niihin oli tullut paksuja kovettumia. Hän oli ”taas vaihteeksi” äkäinen, kyllästynyt kahdessa päivässä palvelemaan ihmismatosia raataen toinen toistaan alentavimpien askareiden parissa. Hitto vie ihmiset lyhyine ja säälittävine elinikineen eivät olleet yhtään mitään häneen ja muihin lohikäärmeisiin verrattuina. Heihin, mittaamattomasti korkeampiin olentoihin verrattuina.
Enimmäkseen Hollintress ei yrittänytkään hillitä kiukkuaan tahi suoraa raivoaan. Värillisten lohikäärmeiden vanhemmat eivät liiemmin pitäneet noiden tunteiden tukahduttamista tärkeinä, kunhan poikaset eivät raivonneet heille. Se oli epäkunnioittavaa ja sopimatonta käytöstä pahuuden silmissä. Tressory oli vain huomauttanut Hollintressille itsehillinnän olevan tarpeen poikkeuksellisissa olosuhteissa. Niin kuin nyt. Ihmishahmoisen punaisen lohikäärmeen äkäisyys ei jäänyt välttämättä kytemään tämän ajatuksissa vaan ihmiset voisivat tuntea sen. Huoneen lämpötila nousisi aluksi pelkästään parilla asteella, mutta vähitellen täällä olisi yhtä kuuma kuin sepänpajassa. Muista saaneesi miltei kokonaan selville, mitä kaikkea varastamisen arvoista näillä typerillä nollilla on, hänen järkevämpi puoliskonsa muistutti. Älä unohda sitä hetkeksikään.
Ihmistyperykset luulivat hänen olevan yksi heistä elellen kartanossa pedon läsnäolosta tietämättömänä lammaskatraana. Ne olisivat pysyvä loppuun saakka siinä harhakäsityksessä. Kiukku oli pidettävä tiukasti suitsittuna. Hollintress ummisti ihmissilmänsä ja keskitti kaikki ajatuksensa hengityksensä syventämiseen ja sen rytmin seuraamiseen.
***
”Mitä sä teet tähän aikaan ulkona, Holly?” maahismaisen nopeaan tapaan puhuva miesääni kysyi.
Äänettömät ärräpäät tasapainoilivat Hollintressin kielellä. Miksi tuon pahuksen tallirengin piti sattua olemaan juuri nyt ulkosalla, vaikka kaikki oli sujunut tähän asti kuten pitikin? Inakin oli nukahtanut kahdessakymmenessä minuutissa.
”Voisin kysyä samaa sinulta, Jem – jollei se olisi sanomattakin selvää”, Hollintress sähähti nyhtäisten suurieleisesti heinänkorren rengin likaisenruskeista, puoliväliin kaulaa tapaavista hiuksista. Erittäin tarkan hajuaistin omaava naaraslohikäärme erotti mieheen tarttuneen naisen hajun. Jem oli paritellut jonkun piian kanssa heinäladossa.
”Soo soo Holly, älä oo noin tympeä mulle”, Jem torui omasta mielestään hurmaavasti älyämättä kiinnittää huomiota tyttösen sivistyneempään puhetapaan.
”Öhöm”, Holly mutisi itsekseen miettiessään kuinka hänen kannattaisi menetellä Jemin suhteen. Uniloitsun langettaminen oli paras idea. Vaikka nuorukainen kertoisi herättyään muille törmänneensä Holly Nahkuriin pihalla ja tämän taikoneen hänet uneen, tytön paljastumisella epäilyttäväksi noidaksi ei ollut väliä enää huomenna. Loitsusanat odottivat lausumista.
”Ihan varmasti sä tulit ettimään mua.”
”Voin vakuuttaa etsiväni mieluummin rottia tahi kastematoja kuin sinua, senkin pölvästi. Ru -” kuparikutri aloitti.
Jemin tarttuessa häntä lanteilta ja vetäessä lähemmäs vartaloaan. Hänestä lähti etäämmällekin pistävä hienhaju, mutta Hollintress ei pystynyt sietämään lemua lähietäisyydeltä.
”Tätä mä oonkin ootellu”, nuorukainen huokaisi vieden sänkisiä kasvojaan lähemmäs tytön kasvoja suu raollaan. Ennätettyään hädin tuskin painaa vähän rohtuneet huulensa Hollyn huulille tämän ruumis alkoi säteillä kuumuutta. Jem alkoi hikoilla vuolaammin kuin kesähelteellä enemmän ja enemmän kuumissaan. Tallirenki ei vain vienyt suutaan tytön huulilta vaan irrotti kätensä tämän lanteilta.
Tulinen vaippa alkoi kietoutua Jemin ympärille kuin kuristajakäärme saaliinsa ympärille. Ilma rätisi ja sihisi ollen polttaa hänen ihoaan ja keuhkojaan. Pistävästi häntä tuijottava katse oli leimuava.
”En mä tiedä kuka sä oot, Holly Nahkuri. Mutta et ainakaan se, joka oot olevinas!” tallinrenki Jem ähkäisi pelon vangitsemana. Muuta hänen huuliltaan ei kuultukaan Hollintressin lausuman loitsun toimiessa kuin suukapula liimaamalla hänen kielensä kitalakeen. Toinen lohikäärmeen loitsu – sanoinkuvaamattomasti hirmuisempi muutti miehenalun eläväksi soihduksi. Peloltaan hän ei kyennyt liikahtamaankaan yrittääkseen sammuttaa itsensä, joskaan vesi ei olisi sammuttanut maagista tulta. Se lietsoi tulta kuten vesi rasvapaloa.
”Kerrankin sinun suustasi kuullaan järkevyyksiä”, Hollintress naurahti silkkisesti ihmisen ollessa vielä hengissä. ”Olisi kuultu kenties enemmänkin, mikäli lyhyt elämäsi olisi saanut jatkua. Muuten, nimeni on Hollintress, joka tarkoittaa tulilintua meidän lohikäärmeiden kielellä.”
Tuota pikaa nurmikolla violettikukallisten sireenipensaiden juurella oli suuri rasvaläikkä. Jem-tallirengistä ei ollut jäänyt muuta jäljelle. Naurunkyyneleitä virtasi vuolaasti vatsaansa pitelevän Hollintressin silmistä hänen potkiessaan tuhkakasaa. Renkivainaan aikeet naurattivat nuorta pahaa lohikäärmettä sitäkin runsaammin. Pölkkypää oli lähennellyt häntä kuten ihmisillä oli tapana tehdä niiden halutessa paritella. Kuulemma ihmiset parittelivat muulloinkin kuin halutessaan lisääntyä. Mielihyvän tähden. Sangen kummallista ja huvittavaa. Hollintressilla ei ollut kokemuksia parittelutapahtumasta, mutta hän tiesi sitä tarvittavan uusien lohikäärmeiden syntymiseen. Lohikäärmeeksi hän oli vielä turhan nuori pariutuakseen ja jatkaakseen siten sukua.
Nurmikolla ei ollut tuhkakekoakaan muistuttamassa kiimaisen rengin olemassaolosta Hollintressin sovittaessa kokeeksi jalkojaan muurin rakoihin. Portdalen kartanoa ympäröi kaksi ja puoli metriä korkea graniittimuuri, jonka ulkopuolelta sekametsä alkoi. Ylittääkseen muurin ei tarvinnut olla ketterä kuin alppikauris, sillä se ei ollut sileä ja jalan- sekä kädensijoja löytyi tarpeeksi. Lisäksi hänen jalkineensa soveltuivat tarpeeksi kiipeilyyn toisin kuin ne jalassa heiluvat puukengät, jotka hänellä oli ollut jalassaan kartanoon tullessaan.
Juro hänen kerran näkemänsä metsänvartija asui perheineen metsäpirtissä. Miehellä oli kolme vihaista ja suurta vahtikoiraa eikä Hollintress välittänyt tässä hahmossa joutua tekemisiin elikoiden kanssa. Metsänvartijan mökin kautta oikaisemalla lähimmälle metsäaukiolle olisi ollut lyhyempi taival, mutta hän käytti kernaammin pidempää reittiä. Hän halusi säästä metsänvartijan perheineen ja rakkeineen huomenna ensimmäisinä teurastettaviksi. Paladinen lohikäärmeiden ja kaksijalkaisten nisäkkäiden lahtaaminen sekä niiden kaupunkien ja kylien tuhoaminen oli punaisten lohikäärmeiden suurinta hupia aarrekammion kartuttamisen jälkeen. Heidän omissa, hirmuisissa fyysistä pelkoa herättävissä hahmoissaan tietysti. Ihmisnaaraan ruumiissa Hollintress ei tuntenut täysin itseään eräänlaiseksi puolijumalattareksi, joka päätti kenellä oli oikeus elää.
Hopeinen Lunitari ja Punainen Lunitari, kahden mahdin jumalan kuut toivat valoa yöhön. Kolmannen taikuuden jumalan, Nuitarin kuu oli taivaalla, mutta vain hänen palvelijansa, mustakaapuiset velhot näkivät mustan kuun. Lohikäärme halusi ammentaa omaksi itsekseen palaamisesta kaiken mahdollisen nautinnon pitkittämällä hetkeä tarkastelemalla Holly Nahkurin kuvajaista lampikuvastimesta. Miten hän halveksikaan jok’ikistä ihmishahmonsa piirrettä, vaikka se oli erinomainen valeasu. Siivettömyyttä kaikkein eniten, ja se että hänen kielellään maistui vain se, mitä hän oli syönyt. Hyi olkoon. Hän ei kestänyt katsella tuota kuorta enää hetkeäkään saati olla siihen teljettynä.
Punainen lohikäärme kumosi loitsunsa iloa kuplivalla äänellä herkutellen jokaisella kirjaimella.
Hänen leukansa alkoivat venyä ja kasvaa. Käsivarret alkoivat vahvistua ja muuttua etujaloiksi. Hän tunsi luustonsa muuttuvan ja lihastensa paisuvan. Ohut ja huonosti suojaava hipiä värjääntyi punaiseksi alkaessaan muuttua suomupanssariksi. Tuli alkoi roihuta hänen sisuksissaan ja suloinen rikinmaku kohosi hänen pidentyneelle, kaksihaaraiselle kielelleen. Siivenalut puskivat hänen selästään kuin kevään ensimmäiset kukkaset maasta. Hänen ruumiinsa kasvaessa kasvamistaan pehmeinä ilmaantuneet suomut kovettuivat timantinkoviksi.
”Vihdoinkin!” Hollintress huudahti omalla kielellään palattuaan kokonaan naaraslohikäärmeeksi. Hän venytteli perusteellisesti suuria lihaksiaan levittäen siipensä ja viskeli käärmemäistä häntäänsä. Kauhistuttavat raatelukynnet jättivät syvät vaot maahan hänen tunnustellessaan voimiaan ja mahtiaan.
Siitä huolimatta että punaiset lohikäärmeet olivat kaikkein turhamaisin lohikäärmeiden heimoista, Hollintress oli kaunis olento, yksi Krynnin kauneimmista muidenkin kuin itsensä ja äitinsä silmissä. Hänen pitkä ja vahva kaulansa kaartui tavattoman viehkeästi kuin joutsenen kaula. Ylväästi pystyssä oleva, vähän hevosen turvanmuotoinen pää näytti taitavan kuvanveistäjän hienostuneimmalta luomukselta. Suuret silmät tulvivat armotonta julmuutta säihkyen samalla tavalla kuin arvokkaimmat timantit. Ohuudestaan huolimatta vahva siipikalvo näytti tiukasti luiden varaan kiinnitetyltä ohuelta silkiltä. Teräksenlujat suomut liekehtivät tulenpunaisina Lunitarin valossa. Lohikäärmeen kaikki liikkeet olivat harkittuja ja sulavia, vaikka tuo valtava hirviö sai tantereen tömisemään painavuutensa vuoksi.
Vartuttuaan nuoreksi lohikäärmeeksi Hollintress oli saanut osakseen suunnattomasti punaisten urosten huomiota ja ihailua. Jokainen puolisoton olisi ollut innokas ottamaan hänet puolisokseen. Rukkaset eivät missään nimessä tappaneet heidän ihailuaan, sillä he sanoivat Hollintressin kaltaisia naaraita löytyvän yhden tuhatta kohden. Krynnistä ei löytynyt ainuttakaan lohikäärmettä, joka ei olisi pitänyt Hollintressia uljaana ja jumalaisena ilmestyksenä.
Ohut lieska luikerteli hänen suupielestään. Hänestä ei olisi vielä muutamaan tuntiin lietsomaan tultaan roihuun, koska hän ei ollut voinut valepuvussaan kantaa sisällään kuin pienenpientä kipinää. Nälkä kurni hänen vatsassaan aivan kuin muistuttaen siitä sianruoasta, jota hän oli joutunut syömään ihmishahmossa. Leipä, perunat, vihannekset ja kaurapuuro-niminen laastinvärinen sotku... Kaurapuuroaamiainen oli saanut hänet antamaan kerran ylen. Siispä hän lähtisi metsästysretkelle hankkimaan kunnon ruokaa ja menisi pesäänsä ruokalevolle.
Paikallistettuaan ilmavirran Hollintress nousi lentoon.
***
Tressoryn silmiä näytti peittävän sokeuden maitomainen kalvo hänen suljettuaan läpinäkyvät sisemmät silmäluomensa. Hänen hännänpäänsä sohi laiskasti aarrevuoren kylkeä.
”Minulla on sinulle vielä toinen tuliaislahja”, kertomuksensa päättänyt Hollintress virkkoi. Raatelukynsissä killui kultainen naisen vyö. ”Olepa hyvä”, hän sanoi ojentaessaan sen äidilleen.
Vanha lohikäärme tutkaili hetken keskittyneesti vaaleanpunaisin villivadelmankokoisin timantein ja valkoisin helmin koristettua vyötä. Läheskään kaikki hänen omistamistaan koruista eivät olleet yhtä arvokkaita, mutta hän ei hämmästellyt sitä miksi tytär luopui siitä innokkaasti. Hollintress inhosi vaaleanpunaisia timantteja toisin kuin jalokivien suhteen kaikkiruokainen äitinsä.
”Kiitos. Ainahan tänne mahduttaa jotain pientä”, Tressory sanoi lisätessään timanttihelmivyön aarreröykkiöönsä. ”Kottikärryllinenkin, mutta vankkurillista aarteita en saisi oikein mahtumaan.”
”Kunpa minulla olisi samanlaisia ’pulmia’!” Nuori naaras harmiteli hampaitaan narskutellen. Hänellä oli edessään lukemattomia ryöväysretkiä päästäkseen oikaisemaan suuren kehonsa yhtä korkealle makuusijalle kuin emonsa.
”Et ole sentään mikään vastakuoriutunut. Silti vielä kovin nuori.
”Kuinka vanha minä nyt olinkaan...Kaksisataavuotias vai vanhempi?” Hollintress veikkasi.
”Mikäli et saa surmaasi esimerkiksi jossain kahakassa tai pesääsi ei ryövätä, sinullakin on oleva enemmän kultaa kuin valtakunnan aarrekammiossa”, lohdutettiin.
Hänen ainokaisensa oli käpertynyt keräksi ja kietonut häntänsä ympärilleen. Ollessaan tyttärensä seurassa tai ajatellessaan tätä hän tunsi äidillistä ylpeyttä. Totisesti Hänen Musta Majesteettinsa oli siunannut ylenpalttisesti Hollintressia poikkeuksellisella komeudella. Lisäksi tytär eli hänen, äitinsä neuvojen mukaan kuten kunnon lapsen kuuluikin. Voi, eihän ensimmäisestä Hollintressin tekemästä joukkomurhasta ollut kulunut pitkää aikaa...
Hollintressin tuoreimman retken parhaat palat olivat viihdyttäneet kovasti Tressorya, jonka häijy hekotus oli pistänyt pesävuoren tutisemaan. Hän pyysi tytärtään kertomaan koko tarinan saadakseen nauraa lisää ihmisten typeryydelle ja kärsimyksille tämän raatelukynsissä ja tulessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti