Pikkuneiti
1968
Uusi luihuinen Erica Lavenham suuntasi kohti luihuisten tupapöytää tupakaveriensa raikuvien aplodien saattelemana. Tyttö istui parhaan ystävänsä Beatrice Macnairin isoveljen Waldenin ja ylimielisen neljäsluokkalaisen pojan väliin, jolla oli pitkät sliipatut hiukset. Kohta Beatricekin lajiteltiin Luihuiseen.
Pitkähiuksinen poika käänsi katseensa Ericaan päin toinen kulmakarva koholla. Beatrice oli sanomassa jotain, mutta Walden hiljensi pikkusisarensa pelkällä katseella.
”Onnea - Ericako sinun nimesi nyt oli?” vaalea poika kysyi laiskalla äänellä.
”Tuota…”, Erica takelteli ja suoristi kouluhamettaan, ”kuka sinä olet?”
Vaalea luihuinen ojensi hoikkasormisen kätensä Ericalle Waldenin virnuillessa taustalla tyypilliseen tapaansa. ”Lucius Malfoy, Abraxas Malfoyn poika.”
Malfoy taisi olla Waldenin kavereita - ellei hän muistanut väärin. Walden oli joskus tainnut mainita jotain Lucius Malfoysta muiden ystäviensä ohella.
”Olen, joo, kuullut teistä. Malfoyt on Britannian vanhimpia ja vaikutusvaltaisimpia velhoperheitä.”
Koleanharmaat tummien ripsien reunustamat silmät tarkastelivat häntä. Lucius haukotteli.
”Miten on oman sukusi laita?”
Malfoyn käytös alkoi ärsyttää häntä. Poika tuntui kohtelevan häntä kuin halpaa makkaraa. ”Olen puoliverinen molempien vanhempieni puolelta, esivanhemmissani oli muutamia jästisyntyisiä.”
”Erican isä on ministeriössä töissä ja äiti Me Noidissa kauneustoimittajana. Molemmat olleet Luihuisessa”, Walden sanoi.
”Sukusi ei ole kaksinen, mutta aina parempi kuin kuraveriset ja verenpetturit”, Lucius totesi armollisesti. ”Ehkä sinusta jopa tulee jotain kunhan pelaat korttisi oikein.”
Erica kätki kiukkunsa arvoituksellisen hymyn taakse. ”Voi kiitos, ylhäisyys!” Hän räpytteli huomaamattomasti maskaroituja ripsiään pilkallisesti.
Valkopartainen rehtori Albus Dumbledore oli noussut seisomaan. “Tervetuloa aloittamaan taas uusi kouluvuosi Tylypahkassa. Ennen kuin rupeamme juhlimaan tahtoisin sanoa muutaman sanan. Ja ne ovat: Taukki! Vollotus! Kummallisuus! Nipistys. Kiitos.”
Rehtori Dumbledore istuutui kultatuolilleen. Kaikki taputtivat ja hurrasivat - joskin luihuiset vähäeleisimmin ja innottomimmin.
”Minusta ja isästä Dumbledore on pahinta mitä Tylypahkalle on tapahtunut.”
Noin sanoi Lucius Malfoy. Pöydällä olevat astiat täyttyivät Dumbledoren taputtaessa käsiään yhteen. Erica vilkaisi Lucius Malfoyta vielä kertaalleen ennen kuin tarttui haarukkaansa.
Erica oli muodostanut vanhempiensa ja Waldenin kertomaan perusteella omasta mielestään perusteellisen kuvan Tylypahkasta, mutta ensimmäisenä kouluviikkona hän eksyi vähän väliä luokkatovereidensa kanssa. Oleskeluhuoneen ja suuren salin väliä hän ja Beatrice olisivat osanneet kulkea vaikka unissaan tai silmät sidottuna. Luihuisen oleskeluhuone on tyrmissä ja sinne pääsee kiviseinän läpi, niin syvällä että se on maan alla. Vanhemmat luihuiset joutuivat vähän väliä opastamaan ensiluokkalaisia tupatovereitaan. Koulussa oli sataneljäkymmentäkaksi erilaista milloin minnekin johtavaa portaikkoa sekoittamassa alkutekijöissä olevaa suuntavaistoa kaiken muun ohella. Itse oppitunnit koittivat luokan viimein löydyttyä. Erica ja hänen luokkalaisensa osasivat ennestään joitain yksinkertaisia loitsuja, jotka he olivat oppineet joko vanhemmiltaan tai muilta sukulaisiltaan. Heillä oli melkoinen etumatka jästisyntyisiin verrattuna. Nämä kun oli kuvainnollisesti paiskattu tutusta maailmasta keskelle kätkettyä, uutta maailmaa.
Uudet oppilaat joutuivat järjestään silmätikuiksi. Ylempiluokkalaiset luihuiset ilkkuivat, huutelivat ja kiusasivat hanakimmin muiden tupien ensiluokkalaisia, mutta se ei suinkaan tarkoittanut sitä etteivät Korpinkynteen, Puuskupuhiin ja Rohkelikkoon kuuluvat oppilaat olisi huudelleet ensiluokkalaisille luihuisille. Ensiluokkalaiset luihuiset kun eivät olleet vielä yhtä ”häijyjä” kuin vanhemmat luihuiset.
Erica sai osansa huutelusta, hänen kohdallaan verbaalisesti suppeasta. Yleisimmät haukkumanimet olivat ”nukketyttö”, ”mamin pikkuprinsessa”, ”neiti nirppanokka”, ”hienohelma” tai jästisyntyisten käyttämä ”Barbie”. Kaikki nimet olivat yhtä väkisin väännettyjä ja niitä käytettiin vain siksi, että niiden käyttäjät halusivat huudella luihuistytölle, jonka ulkonäöstä oli mahdotonta keksiä mitään negatiivista. Huutelu meni Erican kohdalla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. ‘Barbie’ oli suoranainen kohteliaisuus; se oli kuulemma kaunis jästinukke, vähän niin kuin veelanuket.
Yksi syy haukkumisen lopahtamiseen oli Walden. Poika langetti jonkun herjan kaikkiin korpinkynsiin, puuskupuheihin ja rohkelikkoihin, joiden kuuli haukkuvan pikkusiskoaan ja Ericaa. Vasta kolmannella olevaa Waldenia pelättiin esimerkiksi siksi, että hän oli hyvää pataa jopa seitsemäsluokkalaisten kanssa. Hän kiusasi tuhat kertaa pahemmin kuin huutelijat Ericaa ja Beatricea. Parin ensimmäisen kuukauden jälkeen tytöt saivat käydä koulua kuulematta yhtäkään tyhjänpäiväistä haukkumanimityksen tapaista. He uskalsivat pian katsella muita nenänvarttaan pitkin ja vetää suunsa vahingoniloiseen, ivaavaan virneeseen nähdessään Waldenin kavereineen kiusaamassa valikoituja onnettomia.
***
Luihuisilla oli taikuudenhistoriaa. Lähes kaikki torkkuivat tai tekivät ainakin muuta kuin seurasivat aaveprofessorin yksitotista paasausta maahiskapinoista ja jättiläissodista. Erica ei useimmiten kuunnellut Binnsiä, sillä hän oli ilmankin hyvä professorin aineessa. Hänen isänsä oli kiinnostunut taikakausien historiasta ja luki vapaa-aikanaan alan kirjallisuutta. Erica muisti yhtä hyvin historian pikkuasioita kuin isäkin. Hän lisäsi hempeää huulipunaa huulilleen tavallista kärttyisempänä. Hänen vatsaansa oli nipistänyt aamusta lähtien, siihen oli suorastaan koskenut.
Beatrice oli pannut ensimmäisen parhaan ystävänsä kärttyisyyden merkille. Hän oli huomauttamassa siitä Ericalle, mutta heidän luokkatoverinsa Eleanor Parkinson ehti ensin.
”Mikä sinulle tuli, Erica?” Eleanor kysyi. Hän ei juurikaan pitänyt Ericasta, koska tämä oli paljon sievempi kuin lähinnä mukavan näköinen Eleanor.
”Vatsaan vähän sattuu”, Erica sanoi vältellen.
”Ehkä sinun kannattaisi mennä sairaalasiipeen, koska tuo voi olla vakavaakin”, Beatrice sanoi.
”Kai.” Erica kohautti olkiaan ennen kuin alkoi koota tavaroita laukkuunsa. ”Professori Binns”, hän huikkasi aaveopettajalle, “minä lähden sairaalasiipeen kun minulla on huono olo.”
Sairaalasiivessä matami Pomfrey ohjasi Erican kansliaansa, joka oli samantyyppinen kuin jästien terveydenhoitajien vastaanottohuoneet. Matami Pomfrey otti häneltä ensitöikseen painon ja pituuden.
”Käyrien perusteella olet kasvanut aika paljon viimeaikoina, neiti Lavenham”, sairaanhoitaja lausahti hyväntuulisesti, “muussakin kuin pituussuunnassa.”
Erica tunsi kivuliaan vihlaisun alavatsassaan. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle tuntiessaan jonkin kuuman ja märän valuvan sisäreisiään pitkin.
”Mutta miksi minun mahaani sitten koskee?”
Matami Pomfreyn katseessa oli jotain hyvin tietävää. Äidillinen hoitajatar naurahti.
”Sinua ei vaivaa mikään. Olet kehittymässä tytöstä naiseksi - murrosiässä, vaikka olet vasta yksitoista. Sinun kehossasi on havaittavissa monia murrosiästä kertovia merkkejä: orastavia naisellisia muotoja. Tuo vatsakipu kertoo mitä luultavimmin kuukautisten alkamisesta.
Matami otti jotain yhdestä kookkaan lipaston laatikosta ja ojensi tavarat Ericalle. Hän selitti että kirjasessa oli hyödyllistä tietoa kaikista murrosikää sivuavista asioista. Kankaiset siteet ja sidevyö olivat kuukautisia varten. Sen Erica tiesikin jo ennestään, sillä äiti oli joskus maininnut hänelle jotain kuukautisista.
”Kiitos, matami Pomfrey”, Erica sanoi sujauttaessaan arkaluontoiset tavarat laukkuunsa.
Tyttö viiletti nopeasti kansliasta toivoen, ettei kukaan arvaisi, minkä takia hän oli tullut sairaalasiipeen. Hän oli jokseenkin varma, ettei muilla hänen vuosikurssinsa tytöillä ollut vielä kuukautisia.
”Kas pikku Ericahan se siinä”, kuului tuttu, laiska ääni.
Lucius Malfoy makasi yhdellä sängyllä Luihuisen hopeanvihreässä huippauskaavussa. Pojan toinen käsi oli kantositeessä, mutta hän näytti muuten lähes yhtä huolitellulta kuin yleensäkin, aristokraattiselta ja elegantilta.
”Hei Lucius. Mitä sinulle on sattunut?”
”Ryhmy osui harkoissa, mutta se ei osunut kunnolla. Käsi on silti lievästi murtunut.”
”Entä mikä sinut lennätti tänne? Et näytä kovinkaan kipeältä.”
”Ööh - jonkinlaista migreeniä vain. Sain lääkettä, joten tämä on helpottamaan päin.”
”Kiinnostavaa.” Lucius Malfoy kuulosti kaikkea muuta kuin kiinnostuneelta. Hän katsoi Ericaa hetken pitkään ja perusteellisesti, mikä sai Erican tuntemaan, että hän oli muuttunut eri tytöksi.
Lucius sanoi: ”Näytät jotenkin vanhemmalta kuin ensiluokkalaiselta.”
Erica tiesi Luciuksen tuijottaneen epäuskoisena hänen nupullaan olevia rintojaan. Nyt kun hän ajatteli tarkemmin, monet muutkin pojat olivat vilkuilleet vaivihkaa hänen rintamustaan, joka korostui puristavien puseroiden alta. Hänen poskilleen nousi häpeän puna. Sillä hetkellä Erica olisi halunnut kotiin äidin luokse, vaikka joululoman alkuun ei ollut kahta päivää enempää.
Kaksi päivää myöhemmin Erica istui äitinsä kanssa Lavenhamien kodikkaassa keittiössä juomassa kuumaa kaakaota. Hän pyöritteli äänekkäästi hopealusikkaa mukissaan.
Äiti loi häneen harvinaisen äkäisen katseen. ”Onko sinun pakko kolistella tuolla tavoin, ma petite?” Yvonne Lavenhamin puheesta kuulsi heikko ranskalainen korostus. “Olet ollut tuollainen siitä lähtien kun hain sinut King’s Crossilta. Sinulla on selvästi jotain sydämelläsi.”
Erica hörppäsi mukistaan.
”Niin onkin eikä se ole ihme. Kaikki koulun pojat ovat tuijottaneet minua oudosti jo pidemmän aikaa, vaikka olen ensiluokkalainen. Ja minun kuukautiseni alkoivat pari päivää sitten. Pari päivää sitten! Tuntuu niin ällöttävän likaiselta!”
Äiti halasi häntä. Erica ei voinut estää muutamaa kyyneltä tulemasta.
”Voi minun pientä Ericaani…” Äidin äänessä oli aavistus surua. ”Sinä olet jättänyt lapsuuden taaksesi - kenties liiankin aikaisin. Olisin suonut sinun nauttivan lapsuudestasi sentään vähän pidempään.”
”Kunpa minä olisin vieläkin se sama pikkutyttö kuin silloin ensimmäisenä koulupäivänä. Minä tunnen häpeää kun minua tuijotetaan - aivan kuin olisin esine.”
Ehkä sinusta jopa tulee jotain, kunhan pelaat korttisi oikein.
”Minä olin aivan samassa tilanteessa, kun olin vuoden vanhempi kuin sinä. Häpesin varhaiskypsää olemustani, sillä tiedostin poikien reaktiot. Tunsin että pian - parin kolmen vuoden päästä jokainen kaksilahkeinen tulisi haluamaan minua. Menenpä minne tahansa, en voi välttää miesten katseita, koska olen sellainen nainen, jota miehet haluavat.
Olen ollut monien miesten kanssa puhdasverisistä puoliverisiin. He kaikki ovat ihastelleet kauneuttani, mutta vain murto-osa on kunnioittanut minua edes hiukan. Minä - me - emme ole täysin puhdasverisiä emmekä siksi ole sosiaalisen hierarkia huipulla. Minun kaltaiseni tarjoavat osalle puhdasverisistä aristokraateista pelkkää huvitusta kauneuden hahmossa. Vain heidän mahdolliset vaimonsa kelpaavat emännöimään seurapiirijuhlia.”
Yvonne katsoi uhmakkaasti ylöspäin ”Ja juuri me puoliveriset noidat hyödymme näistä aristokraattisista velhoista mikäli olemme kyllin viehättäviä ja päättäväisiä. Olen edennyt yksinomaan reittä pitkin, ma petite. Se on oleva sinunkin osasi mikäli haluat päästä johonkin elämässäsi.”
Äiti suuteli tyttärensä otsaa. ”Itke nyt paha olosi pois.”
Erica itki aikansa esipuberteetti-ikäisen tytön antaumuksella. Hänen kouristelevat kätensä puristivat äidin luumunpunaista villakankaista kaapua. Nyyhkytykset tärisyttivät häntä kauttaaltaan. Suolaiset kyyneleet kirvelsivät hänen silmiään ja huuhtoivat vähäisen maskaran hiilenmustiksi mutkittelevien juovien verkostoksi.
Tyttö haukkoi henkeään, mutta lakkasi kuitenkin itkemästä. ”Minä näytän varmasti ihan hirveältä… ehkä minun kannattaa mennä vähän siistiytymään. Taisin pilata sinun hienon kaavunkin.”
Yvonnen hymy oli levollinen. ”Se nyt on äkkiä korjattu.” Hän heilautti taikasauvaansa ja mutisi ”kuuraannu”. Kaapu näytti taas yhtä hyvältä kuin ennen tyttären tunteenpurkausta.
Rouva Lavenham kaivoi savukerasian taskustaan ja sytytti itselleen ohuen savukkeen yksinkertaisella loitsulla. Hän heilautti saumasukkien verhoamat säärensä vastakkaisella tuolille.
”Ai niin, ma chérie Erica, sinun huoneessasi on läjäpäin kosmetiikkaa ja asusteita, joita sain toimituksesta.”
Erica todellakin löysi mainitut tavarat huoneestaan. Ne oli kasattu silkkitäkillä sijatulle vuoteelle ja somalle pukeutumispöydälle. Erica puhdisti meikkitahrat uudella ihonpuhdistusaineella. Hyväntuoksuinen kasvovoide tuntui miellyttävältä iholla, iho oli kuin pehmeänukkaista persikkaa kämmentä vasten. Kevyt sipaisu puuteria, poskipunaa, maskaraa ja kulmaväriä riittivät Erican lapsenomaisen kaunispiirteisten kasvojen kaunistukseksi. Viattomuus asui tuolloin hänen meripihkan värisissä silmissään ja ylöspäin kaartuvissa huulissaan.
Äidin tuomat asusteet käsittivät hienostuneita hansikaspareja, nilkkapituiset nahkakengät, kaksi salkkumaista laukkua (sopivia koulukäyttöön) ja minkistä tehdyn hatun. Asusteet olivat juuri sellaisia, että ne olisivat kelvanneet vanhemmillekin luihuistytöille - ja Me Noitien imagon tuntien kalliita.
Äiti sanoi oven takaa: ”Erica, isä tuli. Pue jotain sievää ja tule sitten olohuoneeseen.”
”Hyvä on.”
Erica avasi vaatekomeronsa oven. Osa vaatteista oli valitettavasti liian lyhyitä tai pieniä, mutta hän löysi samettileningin, jossa oli taidokas pitsikaulus ja puhvimaiset pitkät hihat. Mekon vyö toi sopivasti hänen kaventuvan vyötärönsä esiin, mutta hän näytti yhä ‘isän nukketyttäreltä‘.
Isä istui olohuoneessa harmaassa velhonkaavussaan juomassa teetä äidin kanssa.
”Nukke!” isä sanoi ja antoi suukon Erican molemmille persikkaposkille - ranskalaissyntyiseltä vaimolta omaksuttu tapa.
Erica suukotti isäänsä asiaan kuuluvasti ja oli juuri kaatamassa itselleen teetä kun pieni kimittävä ääni sanoi: ”Ei neidin tarvitse kaataa itse, Muffy tekee sen neidin puolesta.”
Erica huomasi pienen isokorvaisen olennon, joka oli verhonnut piskuisen ruumiinsa tyynyliinaan. Kotitonttu.
”Hankin Muffyn äitisi avuksi. Hän kun ei millään ehdi hoitaa kotia työn ohella.”
”Siitä on varmasti iso apu kun minun ei tarvitse vastata yksin joulujärjestelyistä”, äiti kaavaili.
Mulkosilmäinen kotitonttu jaksoi säteillä koko teetarjoilun ajan ja vielä silloinkin kun se vei tarjottimen pois keittiön puolelle.
”Isä ja minä ajattelimme lähteä huomenna Viistokujalle sillä aikaa kun Muffy pistää paikkoja juhlakuntoon. Sinä lähdet tietenkin mukaan, voit ostaa vaikka uusia vaatteita ja joululahjoja ystävillesi.”
”Sehän kuulostaa hyvältä. Minä en olekaan ostanut vielä kenellekään lahjoja.”
Loppupäivän Erica käytti muodonmuutosten ja loitsujen esseiden laatimiseen. Kello oli jo puoli kaksitoista kun tutkielmat valmistuivat. Hyvä, nyt hänen ei tarvitsisi uhrata joululomaansa koulutehtävien väkertämiseen.
***
Lavenhamit matkustivat seuraavana aamupäivänä hormipulverilla Viistokujalle. He kävivät ensin Matami Malkinilla hakemassa herra Lavenhamin uuden juhlakaavun. He sopivat, että Erica saisi kierrellä kahteentoista asti itsekseen ja tulisi sitten Toimikkaaseen ja sukkulapitsiin. Joululahjojen löytäminen osoittautui helpoksi. Serkuilleen hän osti mustepullot, isälleen kalvosinnapit, äidilleen Veelan tenho-nimistä parfyymiä (ranskalaista), Waldenille sulkakyniä ja Beatricelle hopeiset valokuvakehykset.
Hän astui Toimikkaaseen ja sukkulapitsiin lahjoineen. Äiti seisoi matalalla jakkaralla. Hänen päällään oli puolivalmis koruompelein koristeltu satiinikaapu. Isä istui sivummalla vilkuillen kelloa tympääntyneen näköisenä.
Yvonne huomasi Erican. ”Rouva Wutheringhill, tässä on tyttäreni ja hän tarvitsee vähän uusia vaatteita.
Rouva Wutheringhill otti Ericalta mitat ja esitteli valmiita leninkejä, kaapuja, viktoriaanisen tyylisiä puseroita ja pönkkähelmaisia hameita mittojen pohjalta. Erica löysi kolme puseroa ja kaksi hametta, jotka hän maksoi liikkeen toiselle myyjättärelle.
Yvonnen kaapu oli saatu valmiiksi kun ovesta ilmestyi kolme sellaista ihmistä, joita Erica ei osannut odottaa. Lucius Malfoy ylhäisen näköisten noidan ja velhon seurassa, joita hän oletti Luciuksen vanhemmiksi.
Luciuksen isä vaihtoi pari sanaa poikansa kanssa ja lähestyi sitten - ihme sinänsä - Ericaa ja tämän vanhempia.
”Sinä lienet Erica Lavenham, Luciuksen koulutoveri Luihuisesta?” herra Malfoy kysyi ylhäisellä äänellä käärmepäiseen kävelykeppiin nojaten.
”Kyllä.”
Herra Malfoy ojensi toisen hansikkaan peittävän kätensä Ericalle. ”Abraxas Malfoy, hauska tutustua.”
Erica kätteli miestä ja niiasi niin kuin äiti oli opettanut. ”Samoin, herra Malfoy.”
Luciuksen äiti, punavaaleahiuksinen hillityn kaunis nainen smaragdin vihreässä kaavussa ja mustassa matkaviitassa, esitteli itsensä Ambrosia Vaisey Malfoyksi. Rouva Malfoy oli keskipituinen, vähän alle 170 senttimetriä. Hänellä oli jonkin verran povea ja kaartuva lantio, mutta hän oli hoikkaakin hoikempi. Pienet timantinmuotoiset kasvot olivat riutuneet ja kaula niin kapea, että rusto ja jänteet näkyivät. Erica ei kuvitellut kenenkään äitiä niin laihaksi. Rouva Malfoy vaikutti liian pieneltä synnyttämään lapsia.
Tyttö kätteli ja niiasi rouvallekin.
Hän tervehti harmaaseen matkaviittaan ja kaapuun pukeutunutta Luciusta.
”Hei. Joululahjaostoksilla, vai?” poika venytti.
”Tavallaan joo - ne on kyllä jo ostettu, mutta äiti on täällä kaapuostoksilla.” Hän viittasi kauniiseen äitiinsä, joka jutteli isän ja Malfoyn pariskunnan kanssa.
”Minunkin äitini ajatteli kai teettää jotain, ilmeisesti iltapuvun”, Lucius haukotteli leveästi, mutta sai siitä hyvästä erittäin jäätävän katseen isältään, joka seisoi äärimmäisen ryhdikkäänä.
Erica tarkasteli Abraxas Malfoyta. Tämä muistutti suuresti poikaansa. Molemmilla oli pitkät ja sliipatut, platinanvaaleat hiukset, koleanharmaat jäätävät silmät ja samat aristokraattiset, terävähköt kasvonpiirteet. Linnunluista äitiään Lucius ei muistuttanut ollenkaan.
Tyttö oli sanomassa jotakin, kun hänen vanhempansa tulivat ovelle. Äidillä oli paketti kainalossaan.
”Tulepa nyt, Erica. Lähdetään.”
”Hyvää joulua”, Erica lähes kuiskasi Luciukselle.
”Hyvää joulua, pikkuneiti Lavenham.”
Erica seurasi vanhempiaan pakkasen kylmentämään ulkoilmaan. Isäänsä verrattuna Lucius Malfoy oli hänen silmissään lähes tulkoon ihminen. Onneksi vanhempi Malfoy ei ollut hänen isänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti