Neljäs vuosi Tylypahkassa
1971
Frederick ja Yvonne Lavenham olivat saattamassa tytärtään Tylypahkan pikajunaan muiden oppilaiden vanhempien tavoin. Laituri yhdeksän ja kolme neljännestä oli jästeiltä piilossa, koska sinne pääsi ainoastaan kävelemällä suoraan laiturien yhdeksän ja kymmenen välissä olevaa puomia päin. Näyttävän näköinen aviopari syleili ja suukotti tytärtään ihmisvilinän keskellä.
”Muista kirjoittaa säännöllisesti”, Frederick sanoi.
”Muistan toki, isä”, Erica vakuutti kopisuttaen korkokenkiään.
Beatrice seisoi hieman kauempana vanhempiensa ja veljensä Waldenin kanssa. Tyttö hymyili Ericalle.
”Beatrice ja muut Macnairit ovat tuolla. Minä haluan vaihtaa muutaman sanan Macnairien vanhempienkin kanssa.”
”Totta, totta. Hei sitten”, Lavenhamit sanoivat.
”Nähdään.”
Erica lähti Macnarien luo matka-arkkuineen ja pöllönhäkkeineen.
”Erica, mukava nähdä!” Beatrice huudahti.
Tavallisesti Erica vietti loppukesän Macnaireilla, mutta tänä kesänä nämä olivat olleet loppukesän Saksassa, koska taikaministeriön virkamiehenä työskentelevällä herra Macnairilla oli ollut lomaa. Walden oli ainakin kasvanut kesällä pituutta eikä virnuillut enää niin ärsyttävästi kuin vielä jokin aika sitten.
”Hei”, Erica ja sanoi Beatricelle ja Waldenille. ”Päivää herra ja rouva Macnair.”
”No mutta, Erica!” rouva Macnair huudahti, ”oletpas sinä kasvanut. Käänny vähän, että saan katsoa sinua.”
Erica pyörähteli sirosti. Hänen pitkät hameenhelmansa hulmusivat aavistuksen.
”Ericasta on tullut todella hyvännäköinen - sanoisin että jopa paremman näköinen kuin Mustan sisarukset”, sanoi poikaansa muistuttava herra Macnair.
Tyttö naurahti pehmeästi, matalasti. Herra Macnair töytäisi häntä tuttavallisesti. ”Synnynnäinen kaunotar.”
Rouva Macnair ei pahastunut miehensä eleestä. Hän pyysi Erican heille jouluksi, ja Erica sanoi tulevansa mielellään. Walden, Beatrice ja Erica lastasivat matka-arkut junaan ja nostivat pöllönsä tavaratelineille. Sitten olikin hyvästien aika. Walden jutteli vähän aikaa Erican kanssa, kunnes huomasi Rabastan Lestrangen ja pari muuta luokkatoveriaan.
”Nähdään myöhemmin”, Walden huikkasi sisarelleen ja Ericalle.
Erica ja Beatrice etsivät vapaata vaunuosastoa. Kumpikaan heistä ei pitänyt heidän vuosikurssinsa kolmesta muusta luihuistytöstä: Eleanor Parkinsonista, Susannah Zabinista ja Purilla Yaxleysta. Toisinaan he viisi suostuivat tekemään yhteistyötä, sillä luihuiset olivat kohtuullisen lojaaleja omalle tuvalleen.
Iso joukko ensiluokkalaisia ryntäili käytävällä, ja Erica joutui sekaannuksessa eroon Beatricesta. Tätä hän juuri kaipasikin, upeaa. Hän mulkaisi ensiluokkalaisia kiukkuisena ja potkaisi lihavahkoa lettipäistä tyttöä sääreen. Erica jatkoi umpimähkään matkaansa ja käveli suoraan jonkun pojan syliin.
”Kukas neiti siinä on?” tämä poika kysyi huvittuneena.
Erica tunnisti Lucius Malfoyn ja yritti vetäytyä kauemmas, mutta nuorukainen veti hänet takaisin. Poika piti käsiään hänen lantiollaan.
”Etkö muista minua?” Erica kysyi.
Lucius pudisti päätään. Hänen koleanharmaissa silmissään oli hienoista epäröintiä, mutta muuten hänen kasvonsa olivat tavanomaisen pitkästyneen näköiset.
”Ericahan minä.”
”Ah, pikku Erica. Muistan sinut lähinnä varhaiskypsän näköisenä ensi- ja toisluokkalaisena.”
Kolmannella en pistänyt yhtä paljon silmään kun muutkin alkoivat kehittyä. Jätit sen mainitsematta.
”Ilmeisesti olen muuttunut?”
”Niin voisi sanoa. Hiuksesi ehkä, ne on kiharrettu… tai mahdollisesti vartalosi?”
Mahdollisesti vartalosi? Kaksi viimeistä sanaa lausuttiin arvioivasti ja Luciuksen suupielet nykivät siihen malliin, että hän oli tulossa mukaan Erican aloittamaan flirttiin.
”En kiistä ettenkö olisi saanut lisää muotoja”, Erica näpäytti asiallisesti. ”Sinäkin olet kasvanut.”
Luciuksen jäisissä silmissä leimahti aavistus uhkaa. Nuorukainen ei tainnut pitää siitä, että hänen miehuuttaan kyseenalaistettiin, koska hän oli Malfoy eikä kuka tahansa. Lucius otti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä Ericaa.
”Tuosta hyvästä voisin kirota sinut, Lavenham.”
Erica tempaisi oman taikasauvansa esiin, muttei kohottanut sitä Malfoyta vastaan. ”Et sinä sitä tekisi. Sen sijaan sinä autat herrasmiehenä minua löytämään Beatricen.”
”Macnairin pikkusiskon?”
”Jo vain.”
Lucius suvaitsi tarjota tytölle käsivartensa, jolle tummaverikkö laski empimättä kätensä. “Kuten haluat.”
Siinä heidän kävellessään käsikynkässä tyttö ei voinut kiistää, etteikö olisi nauttinut tilanteesta ja seuralaisestaan. Lucius Malfoy oli kiistatta todella hyvännäköinen, pitkä ja solakan jäntevä olematta liian hintelä. Pojan ylimielisyys vain korosti veistoksellisten piirteitten aristokraattisuutta. Pitkät ja sliipatut platinanvaaleat hiukset sekä kallis partavesi viimeistelivät kokonaisuuden. Matkan varrella he törmäsivät useisiin typerästi tuijotteleviin tylypahkalaisiin - pääasiassa poikiin. Nämä tuijottivat Ericaa, jonka kurvikkuutta vaatteet eivät suinkaan kätkeneet. Kuola kirjaimellisesti valui heidän suupielistään.
Tällä kertaa Luciuksen musertavat kommentit miellyttivät Ericaa. ”Mitä te siinä toljotatte?”
”Tuota tyttöä”, eräs isonenäinen poika takelteli. (Taisi olla viidesluokkalainen puuskupuh.)
Erica tuhahti. Köntys teki itsestään vielä entistäkin typerämmän heidän silmissään.
”Sinuna en herättelisi turhia toiveita, kuraverinen.” Lucius painotti sanaa ’kuraverinen’. ”Kaltaisesi ovat pelkkää roskasakkia. Olet kusessa jos edes hipaisetkin Ericaa.”
”Yllättävää sinulta”, Erica huomautti, kun puuskupuhit olivat jääneet kuuloetäisyyden ulottumattomiin.
”Kaikkea muuta, sillä olemme ensinnäkin samassa tuvassa, et ole mikään kuraverinen - kuten sanoin sinulle silloin ensimmäisenä koulupäivänä - ja tunnet pelin säännöt. Hmm eivätkös nuo ole neljännen tytöt?” Lucius osoitti yhden osaston ovea.
Erica kurkisti lasiruudusta. “Ovatpa hyvinkin, kiitos sinulle.”
Vaalea poika kohautti vain olkiaan. ”Törmäillään.” Ja Lucius lähti.
Erica liittyi koulukaveriensa seuraan. ”Hei.”
Beatrice Macnair nousi Susannah Zabinin ja Purilla Yaxleyn välistä. ”Minä jo ehdin ihmetellä minne sinä hävisit!” Beatrice huudahti.
”Eksyin sinusta, mutta onneksi törmäsin yhteen poikaan.”
”Ihan kuin olisin kuullut Lucius Malfoyn äänen”, Purilla huomautti monimielisesti silitellen samalla raidallista kissaansa.
”Paljon mahdollista kun hän saattoi minua”, Erica sanoi ja hymyili äitelän maireasti.
”Silti!” Eleanor ihmetteli, ”juuri Lucius Malfoy. Eihän hän edes huomaa meitä - oman ikäisiään ja jotain vuotta nuorempia vain.”
Purilla Yaxley heilutteli sääriään joko harmistuneena tai tylsistyneenä. ”Luciuksella ja Narcissa Mustalla on kuulemma jonkinlaista säpinää. Malfoyt ja Mustat ovat jo nyt innoissaan, koska Lucius ja Narcissa olisivat liki täydellinen pari. Tietenkin he haluavat Narcissan hyviin naimisiin kun Bellatrixaan ei ole vielä naimisissa, vaikka on parissakymmenessä. Anteeksi nyt vain, Erica.” Purilla hymyili osanottavasti, mutta hänen äänensä ei kuulostanut pahoittelevalta. ”Mutta tuskin sinä Narcissan edelle menet.”
Periaatteessa Erican olisi pitänyt loukkaantua tyttöjen sanoista, sillä häntä herjattiin selkeästi kuraveristen esi-isien takia, mutta hän ei enää välittänyt. Eilen illalla hän oli jutellut äitinsä kanssa kun äiti oli tullut hänen huoneeseensa. Erica oli istunut pukeutumispöydän ääressä harjaamassa hiuksiaan.
”Anna minun”, rouva Lavenham oli sanonut ja tarttunut hopeiseen hiusharjaan. ”Miltä sinusta tuntuu mennä neljännelle?”
”En osaa sanoa… kai minua vähän jännittää siinä missä muidenkin kouluvuosien alussa.”
”Niin, uuden kouluvuoden aloittaminen on aina jännittävä kokemus. Tiedätkö miksi minä oikeastaan tulin?”
Erica oli pudistanut päätään.
”Halusin puhua kahden kesken, vain äiti ja tytär. Sinä - sinä olet kovin kaunis nykyään. Pitkä ja muodokas. Monella aikuisellakaan naisella ei ole yhtä hyvää vartaloa. Keräsit paljon katseita Viistokujalla, ma chérie.”
”Äh, en kai.”
”Kyllä sinä keräsit. Sitä on turha kiistää. Ihmisten katseissa oli sekä ihailua että kateutta. Kauniin naisen elämä ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka joku akanrumilus niin kuvittelisikin huonon itsetuntonsa alhossa. C’est impossible.”
”En minä nyt niin kaunis ole. Sinä se kaunis olet.”
Äiti oli heilauttanut hoikkaa, alabasteria hohtavaa kättään. ”Erica, älä enää ikinä vähättele itseäsi, sillä tavalla et tule pääsemään mihinkään. Voit myöntää itsellesi olevasi kaunis. Katso peiliin ja sano: minä olen kaunis.”
Hän oli katsonut uhkeaa peilikuvaansa ja sanonut: “Minä olen kaunis.”
”Sinun on nyt oltava vahva etkä saa antaa minkään lannistaa sinua - koskaan. Vain siten voi elää tuollaisen uskomattoman kauneuden kanssa.”
Vain siten voi elää tuollaisen uskomattoman kauneuden kanssa.
”Eikö kuudesluokkalainen Rabastan olekin komea poika?” Erica kysyi spontaanisti kolmikolta.
Muut tytöt mutisivat jotain epäselvän tulkitsematonta, mutta sulkivat lopulta suunsa kun eivät keksineet mitään tähdellistä sanottavaa.
***
Takassa rätisevä tuli toi kodikasta tunnelmaa luihuisten lähes autioon oleskeluhuoneeseen, missä Erica ahkeroi taikajuomien vastamyrkky-tutkielman kanssa. Tutkielman tekeminen oli osoittautunut pitkäveteiseksi työksi. Hän oli suurella vaivalla onnistunut kirjoittamaan yhden pergamenttirullan eikä tutkielma vaikuttavat suurenmoiselta. Onnekseen Erica oli onnistunut kietomaan professori Kuhnusarvion pikkusormensa ympärille - kuivattua ananasta silloin tällöin, niin professori antoi parempia arvosanoja kuin mitä hän olisi oikeasti ansainnut. Professori Patapalo oli määrännyt kirjoittamaan tutkielman haiskuista eikä Erica olisi millään jaksanut työstää koko tehtävää. Oikeastaan hän inhosi taikaeläinten hoitoa ja oli valinnut sen vain siksi, ettei ollut keksinyt muuta. Tyttö kätki leveän haukotuksen kämmenensä suojiin.
Oleskeluhuoneessa ei ollut yhtään hänen vuosikurssilaisiaan, pelkästään yksittäisiä ylempiluokkalaisia sekä Lucius Malfoy jengeineen - tosin tällä kertaa ilman Waldenia. Rabastan Lestrange oli huomannut Erican, sillä hän sanoi jotain Lucius Malfoylle.
”Liity meidän seuraan”, Lucius kehotti.
”Mielelläni.”
Tyttö kiersi mustepullon korkin nopeasti kiinni. Patapalon tutkielma saisi jäädä. Hän istui hauskan näköisen Bordeaux Averyn viereen Luciusta vastapäätä.
”No mitäs teille?” Erica risti pitkät säärensä ja nojasi eteenpäin.
”Ei mitään ihmeempiä - ainakaan minulle”, Rabastan sanoi.
”Sitä tavallista”, vaaleahko Bordeaux sanoi, ”mitäs muutakaan.”
Rotevarakenteinen Stephen Crabbe antoi samantyyppisen vastauksen, jota Erica tuskin noteerasi.
”Mitäs neidille itselleen?” Rabastan kysyi.
”Tiivistettynä ihan hyvää.”
Rabastan kaivoi taskustaan hopeisen taskumatin ja taikoi laseja. ”Saako olla tuliviskiä?”
Erica nappasi ensimmäisenä lasin itselleen. Hän oli juonut itsensä humalaan ensimmäisen kerran kaksitoistavuotiaana ja oli parin vuoden aikana ehtinyt olla useita kertoja päissään. Tyttö kulautti väkevän, sisuksia polttelevan nesteen muutamalla kulauksella. Lucius pyöritteli omaa lasiaan käsissään ennen kuin kohotti sen huulilleen. Hänen asentonsa oli yhtä aikaa rento että hallittu. Nuorukaisen jokainen ele kuvasti musertavaa ylivoimaa ja tyylikkyyttä, johon edes komea, poikamaisen huoleton Rabastan ei yltänyt.
”Malfoy, mikset sano mitään?” Crabbe kysyi.
Koristeellinen smaragdisormus Luciuksen etusormessa kimalteli takkatulen kuumassa loisteessa. ”Ehkä minulla ei ole mitään sanottavaa ääliölle.”
”Helvetin ylimielinen kusipää!”
Luciuksen hymy ei yltänyt silmien kalseuteen asti, hän vain esitteli suoria, valkoisia hampaitaan. ”Lähdetäänkö näiden idioottien seurasta?” Kysymys oli suunnattu Ericalle.
”Minne?”
”Ulos, neitiseni.”
”Et ole tosissasi, Lucius?” Rabastan kolautti lasinsa pöytään. ”Meidän seurassamme on koulun kaunein tyttö, ja sinä haluat omia hänet kokonaan itsellesi.”
”Elämä ei ole reilua, Rabastan. Minä ehdin ensin. No lähdetäänkö, neiti Lavenham?”
Erica heilautti kiharansa olan yli ja ojensi kätensä Luciukselle. ”Eiköhän tämä riitä vastaukseksi..?”
Lucius tarttui tytön siroon käteen ja ohjasi hänet oleskeluhuoneen kiviovelle. “Te voitte olla hyödyksi.”
”Ja miten?” Bordeaux ja Rabastan kysyivät ivallisesti.
”Neiti Lavenhamilta taisi jäädä joku essee kesken.”
”Patapalon haisku-tutkielma”, Erica avitti.
”Joku teistä voi tehdä sen valmiiksi - ehket sentään sinä, Crabbe, sillä sinun aivosi tuskin riittävät siihen. Illan jatkoja.”
Vahtimestarista ja räyhähenki Riesusta huolimatta Erica ja Lucius pääsivät pujahtamaan Tylypahkan ihmisettömällä pihamaalle. Kielletyn metsän äänet kantautuivat hieman kauempaa aavemaisina sekalaisten äänien yhdistelmänä. He jatkoivat matkaansa järven suuntaan menemättä rannalle asti.
Erica katseli peilityynelle järvelle, joka oli yön varjojen tummentama. ”Miksi me tulimme tänne?”
”Tämän takia.” Lucius veti tytön lähelleen ja vangitsi tämän käsivarsiensa syleilyyn. Kovat huulet painuivat Erican punatuille huulille yllättävän kiihkeästi. Tyttö vastasi Luciuksen ahnaisiin suudelmiin yhtä suurella halukkuudella, ja se oli kuin kutsu vaalealle nuorukaiselle. Tämän suudelmat muuttuivat entistä vaativimmiksi ja pitkäsormiset kädet liikkuivat häpeilemättömästi nuoren tytön varhaiskypsällä vartalolla. Erican kädet kulkivat pojan silkkisissä platinaisissa hiuksissa, jotka tuntuivat lähes lasimaisilta käsissä.
Luciuksen huulet kulkeutuivat tytön pitkänä ja hoikkana kaartuvalle kaulalle ja kädet löysivät tiensä vaatteiden peittämien rintojen täyteläisille kumpareille. Kädet ja huulet aiheuttivat miellyttävää kihelmöintiä eri puolille tytön kehoa, saivat sydämen sykkimään tavallista nopeammin ja pakottivat vaimean huokauksen purkautumaan täyteläisten huulien välistä.
Lucius oli muuttunut täysin siitä kopeasta ja arvovaltaisesta pojasta, jona hän oli esiintynyt vielä oleskeluhuoneessa jenginsä nähden. Himo oli vyörynyt esiin vaalitun julkisivun kätköistä korventaen Luciuksen jäisen ulkokuoren alkukantaisessa kiirastulessaan. Hetken aikaa Erica tunsi hallitsevansa tilanteen, kunnes Lucius vetäytyi kauemmas kädet hänen kapoisella vyötäröllään.
”Me olisimme voineet mennä pidemmällekin, jos minä olisin halunnut, etkä sinä olisi voinut sille mitään. Me Malfoyt saamme aina haluamamme.”
Poika tuntui olevan kovin varma itsestään ja omasta ylivertaisuudestaan, mutta hänen äänensä oli himon käheyttämä. Lucius näytti niin pitkältä ja jumalaisen seksikkäältä.
Erica antoi pitkän suudelman pojalle. ”Uskon sen.” Ajatus hänestä ja Luciuksesta harrastamassa seksiä vaikutti erittäin houkuttelevalta.
Seuraavana aamuna Erica kertoi Beatricelle yöllisistä tapahtumista, kun he olivat matkalla aamiaiselle suureen saliin. Beatrice haukkoi ihastuneena henkeä.
”Oi, hän antoi ymmärtää, että te tulette tapaamaan toistekin sillä lailla ’intiimeissä tunnelmissa’. En minäkään pahastuisi, jos Lucius Malfoy haluaisi maata minun kanssani.
Beatrice näytti verrattain haltioituneelta. “Kunpa minun ensimmäinen kertani tapahtuisi jonkun yhtä upean kanssa”, hän kuiskasi.
Tytöt näkivät kauniin Rabastan Lestrangen hymyilevän heille Luihuisen tupapöydän puolivaiheilta siihen malliin, että hän halusi heidän istuvan hänen seurakseen. Niin he tekivätkin.
***
Liemiluokan ilma oli täynnä rohkelikkojen ja luihuisten noidankattiloista nousevia sakeita höyryjä. Luihuisten tuvanjohtajan Horatius Kuhnusarvion johdolla keitettiin vastamyrkkyjä vaihtelevalla menestyksellä. Erican ja Beatricen liemet eivät vastanneet täysin vasta-aineen kriteerejä, ne olivat tummanvihreän sijasta vaaleanvihreitä. Luokassa kiertelevä professori tuli heidän pöytänsä luo.
”Hmm, millaisia liemiä täällä on saatu aikaan?” Kuhnusarvio kauhoi ystävysten liemiä. ”Ovathan nämä sinne päin. Taitaa tulla kelvolliset molemmille neideille”, Kuhnusarvio lupasi veitikkamaisesti.
Beatrice tirskui kämmenensä suojissa professori Kuhnusarvio ehtiessä Phyllis Watson -nimisen jästisyntyisen tytön kohdalle. Phyllis oli järkyttävän lihava tyttö, jonka ihrakertymiä koulukaapu ei kyennyt peittämään kunnolla. Rohkelikolla oli ulkonevat mulkosilmät sekä leveä nenä, ja hän näytti kaulattomalta suunnattoman kaksoisleukansa takia. Kellertävän vaaleat huonosti vaalennetun näköiset hiukset oli jaettu mutkittelevalla jakauksella kahdeksi korkealla sojottavaksi saparoksi.
”Erica, katso nyt tuota läskiä kuraveristä”, Beatrice hihitti.
Erica kiersi huulipunan korkin kiinni ja kohdisti huomionsa Phyllis Watsoniin. Tämän noidankattilasta kuului tavallisen uhkaavaa pihinää. Jopa Erican ja Beatricen pöytään asti erotti Watsonin kirkkaanpunaisen liemen olevan kaukana tavoitteesta. Lihava liemimestari oli purskahtamaisillaan nauruun tarkastellessaan Watsonin aikaansaannosta.
”Ei tule suoritusta tälläkään kertaa, neiti Watson. Parempi onni ensi kerralla.”
Juuri silloin Watsonin liemi alkoi kiehua pahasti yli. Noidankattila näytti pomppivan kolmella lyhyellä jalallaan.
”Varokaa professori, Watsonin noidankattila räjähtää!” Susannah huusi luokan takaosasta.
Suurin osa luokkaa professori Kuhnusarviota myöten peräytyi tyrmän kosteita, kylmyyttä hohkaavia kiviseiniä vasten. Ainoastaan Phyllis Watson itse ja muuan huonoryhtinen silmälasipäinen poika olivat kyllin hidasjärkisiä perääntymään. Kaikki luihuiset ulvoivat naurusta kun Phylliksen noidankattila laajeni uhkaavasti ja sinkosi koko punaisen litkumaisen sisältönsä huono-onnisen duon päälle. Osa litkusta läikkyi pöydälle ja syövytti sen pinnasta vähintään puolet pois. Kohta noidankattila hajosi kappaleiksi ja kappaleet sinkosivat eri puolille luokkahuonetta.
”Hieno homma, Watson”, Purilla ilkkui. ”Pistä vaan koko luokka tuusan nuuskaksi.”
”Kaksikymmentä pistettä Rohkelikolta”, Kuhnusarvio hekotti. ”Koulua ei ole tarkoitus räjäyttää - ja jälki-istuntoa neiti Watsonille. Läksyä ei tule. Saatte mennä kun olette kasanneet tavaranne. Neiti Watson, jäät tänne sopimaan jälki-istunnostasi.”
Rohkelikot mulkoilivat äkäisenä Phyllisiä. ”Kiva menettää sinun takia kaksikymmentä pistettä”, valitti eräs tummahko rohkelikkopoika.
”E-en minä tahallani”, Phyllis soperteli.
”Joopa joo. Sinusta ei ole muuta kuin harmia meidän tuvalle. Ilman sinua voitaisiin jopa voittaa tupapokaali.”
”Hah hah, melkein säälin rohkelikkoja, kun niillä on tuo kuraveri-Watson”, Erica sanoi suureen ääneen muille luihuisille käytävällä.
”Älä nyt!” pitkä ja rotevahko Timothy Burke hekotti. ”Tyttö on yhtä nätti kuin sika pienenä.”
”Onko teidän pakko olla noin ilkeitä Phyllikselle?” Ann Piggs-niminen rohkelikkotyttö sanoi. ”Ei hän voi mitään sille, että on jästisyntyinen tai sille” - Ann Piggs katsoi Ericaa, ”ettei ole hoikka ja nätti niin kuin sinä.”
Beatrice ja Erica katsoivat Annia nenänvartta pitkin ja tirskuivat.
”Turhaan paasaat siinä, Piggs”, Purilla ivasi. ”Sinulla ei ole varaa sanoa kenellekään mitään. Molemmat vanhempasi ovat kuraverisiä, joten sinäkin olet käytännössä kuraverinen. Kurja semijästi.”
Luihuiset purjehtivat niine hyvineen kasvihuoneille päin. Heillä oli yrttitietoa, yhtä Erican inhokkiaineista, korpinkynsien kanssa. Erica inhosi ainetta yksinkertaisesti siitä syystä, ettei halunnut tahria käsiään multaan. Verson suosikkilannoite, lohikäärmeen sonta piti hänen suoran nenänsä nyrpällään oppitunneilla. Äiti ei voinut sietää silmissään professori Verson kaltaisia ihmisiä, jotka piittasivat enemmän jostain ”taikarehuista” kuin omasta ulkonäöstään.
”Kenen kanssa sinä ajattelit mennä Pikkujoulutanssiaisiin?” Beatrice uteli Ericalta, sillä Tylypahkassa oli päätetty järjestää joulukuun alussa pienimuotoiset tanssiaiset.
”En ole vielä päättänyt. Moni on tullut kysymään, muun muassa Thorfinn Rowle, Amycus Carrow, Crabbe, Hereward Urquhart, Calahad Harper ja Mordred Hichens.”
”Amycus Carrow, yök! Kaikki muut on ihan mukiinmeneviä, mutta Carrow on käsittämätön moukka. Waldenkin aina haukkuu sitä ja sen paksua siskoa - jopa minulle. Hän ei ollut järin otettu kun Alecto Carrow pyysi Waldenia parikseen.”
Tytöt pysähtyivät kasvihuonekolmosen eteen.
”Onko sinulla jo paria?” Erica kysyi.
Beatrice suoristi kouluhameensa helmaa. ”Menen meidän luokan Christopher Dalen kanssa. Sinänsä minulla kävi hyvä tuuri, sillä hän on ihan hyvännäköinen ja mukavakin.”
Tyttö hymyili vienosti Susannahin, Eleanorin ja Purillan suuntaan. Kolmikko kuului haukkuvan kovaan ääneen Ann Piggsiä ja Phyllis Watsonia. Eleanor oli olevinaan Phyllis, ja Purilla moralisoi Annin kimakalla äänellä verisäätyjen tasavertaisuudesta. Muiden matkimisessa ja pilkkaamisessa he ainakin olivat taitavia, sillä heidän imitaationsa jaksoivat naurattaa kerta toisensa jälkeen.
”Sinuna pitäisin kiirettä, Erica. En ole sataprosenttisen varma onko Eleanorilla, Purillalla tai Susannahilla tanssiparit.”
Kohta yrttitiedon opettaja Pomona Verso harppoi nurmikentän poikki. Hän oli hyvin lyhyt, pulleavartaloinen nainen, jonka tunnisti jo kaukaa multapaakkuisesta, kuluneesta kaavusta ja pörröisistä harmaanruskeista hiuksista.a
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti