Malfoyn morsian ja neiti Lavenham
Pimeyden lordin tapaaminen toi joitakin muutoksia Erican elämään. Hän tutustui muun muassa Purilla Yaxleyn Isaiah -veljeen ja muihinkin kuolonsyöjiin, jotka hän tiesi vain nimeltä ja ulkonäöltä. Hän luovutti havaintojen pohjalta kirjoittamat raporttinsa kuolonsyöjille. Välillä hän oli onnistunut urkkimaan uutta tietoa, välillä ei. Erican tiedot edesauttoivat joitakin kuolonsyöjien tekemiä iskuja ja suunnitelmia. Kukaan kuolonsyöjistä ei ollut antanut hänelle yksittäisiä tehtäviä. He olivat kuitenkin tyytyväisiä hänen raportteihinsa. Erica oletti saavansa lähiaikoina muitakin tehtäviä.
Lucius vieraili usein Erican asunnolla, vei hänet ulos syömään, antoi hänelle vaatteita ja koruja lahjaksi. Lähes jokaisen tapaamisen aikana Erica makasi Luciuksen kanssa joko omassa asunnossaan tai pariksi tunniksi varatussa sviitissä. Hänen vaatehuoneensa oli alkanut lyhyessä ajassa pursuta Luciuksen ostamista vaatteista. Pukeutumispöydällä oli nahkaisia korurasioita, baarikaapissa hienoimpia viinejä.
Tällä kertaa Lucius oli päättänyt viedä hänet koruliikkeeseen valitsemaan korvakoruja. Erica piti kättään miehen käsivarrella. Yhdessä he muodostivat jyrkän vastakohdan; tumma ja vaalea, keskiluokkainen ja yläluokkainen, puoliverinen ja puhdasverinen. Matkan varrella he kohtasivat välillä kuolonsyöjiä ja muita pimeän lordin kannattajia ja pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia näiden kanssa. Eräs taikaministeriön työntekijä pysähdytti Luciuksen. Kyseinen työntekijä oli Arthur Weasley -niminen miekkonen. Tämä oli jokseenkin köyhä, jästeistä luonnottoman kiinnostunut verenpetturi. Weasley oli aikamoinen vitsi jopa Erican kaltaisten vähäpätöisten ministeriön noitien keskuudessa.
“Kas Weasley”, Lucius venytti pilkallisesti.
“Malfoy.” Weasley katseli hämmästyneenä ympärilleen otsa kurtussa.
“Kuulin että teille on tulossa perheenlisäystä lähiaikoina”, Lucius sanoi kuivasti.
“Niin on, mutta miksi se kiinnostaa sinua?”
“Taitaa olla neljäs tai viides kakara.” Lucius hymyili maireasti nenäänsä nyrpistäen. “Weasleyillä on tunnetusti enemmän lapsia kuin olisi varaa. Jästien paapomista ei voi sanoa tuottoisaksi bisnekseksi.”
Luciuksen osuva letkautus sai Weasleyn puhisemaan vihaisena. Hetken tämä mietti miten antaisi Luciukselle samalla mitalla takaisin.
“Sinä et ole vielä edes mennyt vihille Mustan neitisi kanssa.” Weasley vilkaisi vihaisesti hymyilevää Ericaa eikä keksinyt muuta sanottavaa.
“Erica Lavenham”, nainen esitteli halveksivasti hymyillen. “Olen töissä ministeriössä.”
“Katsoa saa muttei koskea”, Lucius sanoi sellaiseen ylimieliseen sävyyn kuin olisi puhunut haaremin lemmikistä tai bordellin kalleimmasta huorasta. “Ah, ilmeestäsi päätellen, Weasley, Erica taisi tehdä vaikutuksen sinuun. Onhan hän kieltämättä toista luokkaa kuin se vaimonpullukkasi.”
“Kuinka - kuinka sinä kehtaat nimitellä Mollya? Itselläsi on kaikkia muita naikkosia, vaikka olet menossa naimisiin. Tämäkin brunette.”
Erica tuhahti.
“Sinulla ei tunnu olevan mitään käsitystä suuren maailman tavoista - köyhä verenpetturi kun olet.” Lucius painotti sanoja ‘suuri’ ja ‘maailma’. “Usko pois että olet velhomaailman pohjasakkaa. Mutta valitettavasti minun ja Erican täytyy lähteä.”
“Näkemiin Arthur”, Erica huikkasi Weasleylle. “Ehkä tapaamme töissä.”
“Tjaa”, Weasley mutisi poskeensa kiusaantuneen näköisenä, mutta Erica olivat jo ylittämässä katua.
Kirkin kultasepänliike oli pienehkö, mutta sitäkin hienostuneemmin kalustettu tila suurine vitriineineen ja vaalein silkkitapetein. Liikkeen omistaja herra Kirk huomasi heidät heti kun he astuivat liikkeeseen, sillä Lucius oli käynyt Kirkillä usein rakastajattarensa kanssa.
“Herra Malfoy, miten miellyttävä yllätys!” herra Kirk huudahti. “Mitä teille saisi olla?”
Lucius nojasi kävelykeppiinsä. “Etsin korvakoruja ystävättärelleni.”
“Tälle viehättävälle noidalle siis. Mitä arvon neidillä on mielessä?” Kirk kysyi Ericalta.
“Rubiinikorvakorut voisivat olla”, Erica vastasi ja lipaisi huuliaan.
Omistaja hymyili ja nyökytteli sanojaan tehostaen. “Ne sopisivat loistavasti valkeaan ihoonne. Mennäänpä tänne, olkaa hyvät.”
Herra Kirk avasi yhden tavallista matalamman vitriinin alohomora -loitsulla ja otti lasihyllyltä puolentusinaa korurasiaa. Hän asetti ne sivupöydälle katseltavaksi. Erica tarkasteli huulet supussa eri vaihtoehtoja ja päätyi valitsemaan korvakorut, joissa oli suuria rubiineja.
“Minä otan nämä.”
“Erinomainen valinta, neiti.”
Nainen heilautti kättään Luciuksen suuntaan. “Herra Malfoy maksaa ne.”
Lucius kaivoi pullean Malfoyn vaakunalla koristellun rahapussin kaapunsa taskusta. Erica oli näkevinään kaljuunankuvat herra Kirkin silmissä.
“Neljäsataa kaljuunaa, kiitos”, liikkeen omistaja ilmoitti.
Ylimielinen ilme ei kadonnut Luciuksen kasvoilta tämän löysätessä rahakukkaron nyörejä ja tiputtaessa rahaa tiskille.
“Ja kaksikymmentä kaljuunaa takaisin, herra, olkaa hyvä.”
“Kiitos.”
Kirk kääri korurasian silkkipaperiin ja ojensi paketin Ericalle. “Olkaa hyvä, neiti.”
“Kiitos”, nainen sanoi laittaessaan paketin laukkuunsa.
“Näkemiin ja tervetuloa uudestaan.”
“Näkemiin.”
Sen enempää Lucius eikä Erica ei ollut huomannut sivummalla yksin koruja katselevaa naista. Tämä oli Narcissa Mustan ystävätär ja entinen koulutoveri Adrianne Swanfield. Silti Adrianne oli tunnistanut Narcissan sulhasen rakastajattarineen. Vai tuollaista peliä Lucius Malfoy pelasi Narcissan selän takana, vieläpä hyvin lähellä häiden aattoa.
***
Huomenna Lucius menisi naimisiin Narcissan kanssa. Tänä iltana hän vietti viimeisiä hetkiään poikamiehenä ystäviensä kanssa. Lucius oli vuokrannut suuren huvilan Lontoon läheltä, kaksikerroksisen rakennuksen, jossa oli pyöreä veranta. Juoma virtasi ja naisten nauru helisi korkeissa huoneissa. Nuo ilottelevat naiset olivat keskihintaisia prostituoituja, eivät yhtä rahan ja muun materian ahneita kuin Erica Lavenhamin tapaiset rakastajattaret.. Prostituoidut olivat suorempia ja helpompia olentoja.
Lucius alkoi olla humalassa. Monet muut kuten Crabbe, Goyle, Travers ja Rowle olivat vielä enemmän päihtyneitä. Lestrangen veljekset ja Avery olivat vielä melko selviä. Naiset ja juhlavieraat hurrasivat kun vaaleahiuksinen prostituoitu kapusi pöydälle. Jazzin sävelet kantautuivat gramofonista blondin alkaessa riisua hitaasi vaatteitaan vähän kerrallaan. Ensin lähti leninki, sitten alushameet. Kaljuunoita viskottiin hänen jalkoihinsa.
“Ei hassumpi nainen”, Walden myhäili Luciukselle.
Malfoy ahmi katseellaan naisen kurkivakasta vartaloa ja lantiota, joka heilui kuin heiluri. “Totta puhut, Walden. Ehkä hän voisi järjestää minulle yksityisen näytöksen.”
Waldenin kultahampainen hymy oli kaksimielinen.
“Sitä sinä todellakin kaipaat, sillä huomenna olet ukkomies.”
Sivummalla seisoskellut tumma nainen tuli heidän luokseen.
“Mutta monsieur Malfoy, minä osaan sripata yhtä ‘yvin kuin ‘änkin!” brunette sanoi niin kuuluvalla äänellä, etteivät miehet voineet olla huomaamatta häntä.
Hän oli kieltämättä vetävän näköinen flamingonpunaisessa leningissään. Ensimmäisenä hänessä kiinnitti huomiota nukkemaisiin kasvoihin ja puvun anteliaasta kaula-aukosta pursuavaan poveen. Brunette oli vähän halvan näköinen, mutta humalaiset miehet eivät kiinnittäneet tuohon seikkaan huomiota.
“Mikä sinun nimesi on?” Lucius kysyi tanssittaessaan sormiaan kihertävän naisen rintojen välissä.
“Antoinette, monsieur”, prostituoitu kikatti. “Ah, monsieur ei malta pitää näppejään erossa minusta, hih.”
Ranskatar suuteli Luciusta suoraan suulle.
“Suudelma lienee myöntyvä vastaus”, Lucius sanoi.
“Toki”, nainen vastasi. “Olen kuullut että täällä on oikein somia makuuhuoneita…”
Lucius hymyili Waldenille voitonriemuista voittajan hymyä. Nopeat syövät hitaat. Mies heilautti ilotytön käsivarsilleen.
“Minä voin esitellä makuuhuoneita sinulle, kaunokaiseni.”
Walden näytti happamalta, joten Antoinette nuhteli häntä. “Voi monsieur, älkää näyttäkö tuollaista naamaa. Täällä on kerrassaan ’urmaavia naisia, teillä on valinnanvaraa.”
Lucius lähti nousemaan yläkertaan Antoinette käsivarsillaan. Platinanvaaleat hiukset heilahtelivat miehen selässä.
***
Narcissa, Luciuksen morsian itki tärisevänä myttynä vuoteellaan. Häihin oli vielä monta tuntia, sillä ne pidettiin Malfoyn kartanossa vasta iltapäivällä. Kello oli vain puoli kymmenen. Narcissa oli haaveillut pikkutytöstä lähtien unelmiensa häistä. He olivat leikkineet Andromedan kanssa morsiamia; pukeneet valkoiset juhlamekot ylleen ja kietaisseet pitsiverhot hunnuiksi. Bellatrix oli katsellut sivusta nuorempien siskojensa leikkejä halveksuvan näköisenä. Isosisko inhosi hempeitä värejä ja kaikkea imelää hömpötystä, joksi hän oli mieltänyt sisartensa leikit. Se oli kauan ennen kuin Meda nai kuraverisen Tonksin, ennen Andromedan repimistä sukupuusta.
Häiden piti olla täydelliset yksityiskohtia myöten. Kaiken piti tuntua todeksi tulleelta sadulta, jossa hän, isän oma prinsessa sai unelmiensa prinssin. Lucius oli aina edustanut hänelle juuri unelmien prinssiä. Nuorukainen vastasi täydellisesti Narcissan mielikuvaa satuprinssistä, sillä hän oli kaunis ja rikas. Malfoyn Wiltshiressä sijaitseva herraskartanokin oli melkein kuin linna ja heidän sukunsa oli vielä hienompi kuin Narcissan suku, vaikka Malfoyt olivat äärimmäisen sukuylpeitä.
Lucius oli aina saanut Narcissan polvet tutisemaan silkalla läsnäolollaan, sillä miehen kanssa kaikki tuntui niin euforiselta ja oikealta. Seksikin osoittautui nautinnollisen luontevaksi. Lucius teki kaikkensa taatakseen hyviä kokemuksia hänelle puhumalla käsittämättömän hurmaavia asioita, ja jokainen suudelma tai kosketus kuvasti suurta hellyyttä Narcissaa kohtaan. Tökeröstä tunnelmasta ei ollut Luciuksen seurassa tietoakaan. Hän tunsi itsensä itsevarmaksi ja kauniiksi nuoreksi naiseksi. Halutuksi ja rakastetuksi.
Hääseremonian ja lopulta koittavan hääyön oli määrä kruunata Narcissan ikimuistoinen prinsessapäivä, johon hän oli valmistautunut koko pienen ikänsä. Mutta mikään ei tuntunut täydelliseltä, sillä hänet oli temmattu pilvilinnoistaan mitä raaimmalla tavalla.
Luciuksella oli ainakin yksi rakastajatar ellei useampikin. Adrianne oli nimittäin nähnyt Luciuksen Kirkillä Erica Lavenhamin kanssa. Naisella ja Luciuksella oli pakko olla seksisuhde, koska Lavenhamin tyttärellä ei muuten voisi olla hienoimmalla kärpännahalla reunustettua viittaa saati sellaisia koruja. Adriannen mukaan Lucius oli ostanut Ericalle neljänsadan kaljuunan arvoiset rubiinikorvakorut. Kokonaisen neljänsadan! Herra Kirk oli Adriannen mukaan peräti mielistellyt sitä naista siihen malliin, että tämä oli käynyt ennenkin hänen liikkeessään.
Jo Tylypahkan aikaan Lavenhamin tytär oli vaikuttanut häneen hyvin voimakkaasti negatiivisella tavalla. Tämä oli häpeämättömän lihallinen ilmestys. Hurmaavan seksikäs vamppi, joka hankki kalleuksia kauniilla ulkonäöllään. Hänestä Erica Lavenham oli pelottavan todellinen olento eikä siten sopinut hänen maailmaansa saadessaan kaiken tuntumaan maalliselta. Luciuskin muuttui satuprinssistä tavalliseksi nuoreksi elostelijaksi, joka tunsi sitä samaa alkukantaista himoa Erica Lavenhamia kohtaan kuin mitä nainen herätti hänessä. Kalliissa lahjoissa ja heidän seksisuhteensa näyttämössä oli Malfoyn julkisivun alle kätkettyjä vulgaareja aistinautintoja.
Narcissan ja Luciuksen liitto olisi sittenkin pelkkää kylmää laskelmointia. Tietenkin Lucius rakasti häntä jollain tavalla kuten aviopuolisoa tuli rakastaa, mutta heidän avioliittonsa olisi vain viimeinen silaus Malfoyn julkisivulle. Narcissa pääsisi vain vaalituksi koriste-esineeksi. Entistä syvempi nyyhkäys vavisutti hänen ruumistaan. Narcissa ei tiennyt halusiko mennä naimisiin kun asioiden laita oli tällainen. Kyyneleet virtasivat epätasaista tahtia hänen hautautuessaan vuoteen pehmeään lohduttavuuteen. Hän näki huoneen jokaisen yksityiskohdan; ne tuntuivat kaksiulotteiselta kulissilta. Narcissa Musta oli ainoa kolmiulotteinen olento. Hän ei viitsinyt liikkua, sillä pieninkin teko tuntui merkityksettömältä.
Oveen koputettiin. “Cissy, oletko sinä siellä?” hänen Druella -äitinsä kysyi.
“Olen”, hän mutisi vaimeasti vastaukseksi. “Miten niin?”
Äiti tuli hänen huoneeseensa Bellatrixin kanssa. Molemmat olivat jo juhlapuvuissaan huolellisesti laittautuneina.
“Miksi sinä makaat sängyssä etkä ole ottanut vielä edes morsiuspukuasi esille? Sinun pitää alkaa pukeutua viimeistään tunnin kuluttua.”
Narcissa ei viitsinyt katsoa kelloa. Tikityksen kuuli muutenkin. Nainen ei sanonut mitään, joten hänen äitinsä tuli lähemmäs.
“Sinähän näytät aivan kammottavalta! Pitäisihän sinun tietää, ettei morsian saa näyttää itkeneeltä. Mitähän kaikki vieraat sanoisivat sellaisesta näystä?”
“Kuule äiti, m-minä en tiedä enää h-haluanko naimisiin L-luciuksen kanssa”, Narcissa sopersi.
Druellan ääneen ilmestyi närkästynyt sävy. “Ja pah! Mikset muka haluaisi? Luciushan on kaikin puolin ihanteellinen aviomies sinulle, Narcissa.”
“H-hänellä on rakastajatar tai useampikin.”
“Hänhän välittää sinusta - sen näkee idioottikin.”
“Ei välttämättä niin paljon kuin k-kuvittelin. Hän nai minut ennemmin velvollisuudesta.”
Rouva Mustan sinisistä silmistä heijastui hetken aikaa raivoa. Hänen sieraimensa laajenivat. “Katso minuun, Narcissa. Katso minuun helvetti soikoon kun puhun sinulle.”
Neito nousi veltosti istumaan vuoteella ja nosti vaaleaa päätään.
“Minä en halua kuulla sanaakaan häiden perumisesta. Onko selvä?” Druella tivasi.
Tytär nyökkäsi ja Druella jatkoi purevaan sävyyn: “Sinä et tule saattamaan perhettämme toistamiseen häpeään, et sen jälkeen mitä Andromeda meni tekemään. Jos teet saman tempun, meidän perheellämme ei ole enää mitään asiaa seurapiireihin. Nait Abraxas Malfoyn pojan ja sillä hyvä.” Druellan ääni pehmeni hivenen. “Voisit saada huonommankin miehen… Puhdasverisen seurapiirirouvan osa on tarkasti määritelty, sillä onhan hän avioliiton toinen osapuoli ja sen kantava voima.
Sinä olet aina ollut sellainen kuin puhdasverisen perheen tyttären tulee - jopa liiankin prinsessa -”
“Sitä Narcissa todellakin on ollut”, Bellatrix pisti väliin. “Hän on elänyt omassa maailmassaan.”
“Sisaresi on oikeassa”, Druella myönsi kireällä äänellä. “Maailma on paikoitellen kova paikka ja jotkin asiat on vain hyväksyttävä. Lucius on viriili mies. Monilla miehillä on rakastajattaria. He ovat hauskanpitoa varten, sillä vaikutusvaltaiset miehet pitävät tunnetusti elostelusta. Sinun tehtäväsi taas on Malfoyn kartanonrouvana emännöiminen ja perillisen synnyttäminen. Sinä edustat Luciuksen rinnalla sellaisissa seurapiiritilaisuuksia, joihin rakastajattarilla ei ole mitään sijaa.
Sinusta tulee vaikutusvaltainen kuten miehesikin on ja tulet tuomaan suurta kunniaa meidän suvullemme. Mutta Bellatrix, sinunkin on korkea aika alkaa metsästää varteenotettavaa sulhasta.”
Bellatrix hymyili ivallisesti äidilleen. “Minä haluan ensisijaisesti palvella pimeyden lordia enkä olla mikään pöytäkoriste.” Hänen tummat silmänsä hehkuivat fanaattisesti kuten aina hänen puhuessaan pimeyden lordista ja aatteesta.
“Sinä voit palvella häntä naimisissakin. Autapa sisartasi pukeutumaan, jotta Cissy saa itsensä ajoissa valmiiksi.”
Druella poistui Narcissan neidonkamarista alushameet kahisten. Narcissa nousi vuoteelta täynnä yllättäen kertynyttä päättäväisyyttä. Hänestä tulisi kuin tulisi rouva Lucius Malfoy eikä mikään estäisi häntä saamasta vihkisormusta sormeensa. Bellatrix oli oikeassa: oli aika hylätä prinsessamaailma ja elää edes puolittain todellisuudessa. Pitäköön Lucius rakastajattarensa, mutta hänestä tulisi miehelle korvaamaton. Hän pitäisi Malfoyn perheen pystyssä ja kasvaisi vahvaksi naiseksi.
***
Ovikellon soiminen kuului Erican makuuhuoneeseen. Hän laski hiusharjan pukeutumispöydälleen ja meni avaamaan.
“Iltaa Travers.” Erica ei häkeltynyt nuorehkon miehen edessä, vaikka ohut yöpaita ei salannutkaan hänen vartalonsa ääriviivoja.
“Iltaa neiti Lavenham”, Travers tervehti. “Pimeyden lordilla on teille tehtävä.”
“Olkaa hyvä ja tulkaa toki peremmälle.” Erica ohjasi miehen olohuoneeseensa ja asettui divaanille puoliksi makaavaan asentoon Traversin istuessa alas.
“Pimeyden lordin korviin on kantautunut sellaisia tietoja, että Dumbledore on perustamassa vastarintaliikettä. Selvitätte ketä siihen kuuluu”, Travers sanoi, “sillä meillä ei ole tiedossa kuin muutama jäsen.”
“Kuten?”
“Muun muassa Elfias Doze, Aberforth Dumbledore ja Anne Lawdon.”
“Onko tällä - oletetusti kuraverisellä - Lawdon -naikkosella aviomiestä?”
“Ei. Hänellä on tosin miesystävä, jonka nimi on Lance Rington. Tämä kuuluu myös kiltaan.”
“Tässä tapauksessa Rington on helpompi kohde”, Erica totesi. “Tiedän hänet, sillä häntä näkee harva se päivä Vuotavassa noidankattilassa. Äijä on kova ryyppäämään ja sählää kännissä minkä ehtii - päätyy milloin kenenkin sänkyyn. Pystyisin houkuttelemaan hänet tarvittaessa mukaani ellen onnistu käyttämään lukilitista paikan päällä.
En kyllä tiedä onko pimeyden lordi määrännyt kuinka tiukan aikarajan.”
“Teillä on kaksi viikkoa aikaa. Kirjoitatte raportin ja joku meistä vie sen pimeän lordille”, Travers sanoi.
“Voitte luottaa minuun, Travers. En epäonnistu.”
Eräänä iltana Erica lähti jälleen Vuotavaan noidankattilaan. Rington ei ollut ollut pubissa, kun Erica oli käynyt siellä edellisen kerran ja muina kertoina tämä oli ollut niin monen ihmisen seurassa, ettei lukitilikseen keskittymisestä ollut tullut mitään. Toivottavasti hän onnistuisi tällä kertaa, sillä hänellä oli enää viikko aikaa. Hän suuntasi hitaasti baaritiskille
“Lasi tonttuviiniä”, hän sanoi baarin kyssäselkäiselle omistajalle. Maksettuaan juomansa hän jäi baaritiskin ääreen istumaan, koska sieltä näki hyvin muualle paitsi kabinetteihin.
Erica siemaili viiniään maistellen sen aromia suussaan. Hän rummutti pöytälevyä. Rington oli kuin olikin pubissa, mutta hänellä oli naisseuraa; pullea nainen, jota hän oletti Lawdonin naikkoseksi. Ainakin mies ja nainen riitelivät pariskunnan malliin. Tehtävän onnistumisesta ei välttämättä ollut tälläkään kertaa takeita. Hitto jos Lawdon ja Rington lähtisivät muualle riitelemään tai näiden seuraan liittyisi paljon muita ihmisiä. Pariskunnan riitely oli niin kovaäänistä ettei Ericalta ja muilta asiakkailta jäänyt yksikään sana kuulematta.
“Aina sinä vain ryyppäät”, Lawdon valitti.
“Saahan sitä nyt hauskaa pitää”, Rington puolustautui.
“Sinun hauskanpitosi kyllä tiedetään. Olet niin pahassa kännissä, että tuskin muistat nimeäsi.” Nainen iski melkein nyrkkinsä pöytään. “On se kummaa, että minä unohdun melkein aina sinun ‘kapakkareissujesi’ aikana.”
Mies laski kätensä Lawdonin harteille. “Anne-kulta, älä nyt - saahan sitä näteille tytöille nyt vähän jutella.”
Anne Lawdon riuhtaisi miesystävänsä ison käden pois. “Se menee pikkuisen pidemmälle kuin pelkäksi ‘jutteluksi’. Minä en enää jaksa, Lance! Lähden nyt - jonain kertana ehkä lopullisesti!”
Nainen veti tuolin selkänojalle ripustamansa viitan takaisin ylleen ja kulautti lasinsa lopun sisällön kerralla alas. Hän viiletti pahantuulisesti ulos.
Nyt sinun tilaisuutesi on tullut, Erica.
Erica Lavenham suuntasi kepeät askeleensa Ringtonin luo viinilasi toisessa kädessä.
“Hei, hän sanoi hunajaisimmalla äänellään, “saanko istua seuraksenne?”
Miekkonen silmäili häntä avoimen ihailevasti. “Istukaa toki, sillä seura ei ole ikinä pahitteeksi.”
“Ah - näinhän se on”, Erica vakuutti. “Minä olen aina ollut sen verran sosiaalinen ihminen, ettei yksinolo tunnu kaikkein luontevimmilta.”
Äijä ei ollut vielä kovin päihtynyt, joten tämä saattaisi kyetä torjumaan lukilitiksen. Ringtonin piti tulla kunnolla känniin. Sitä odotellessa hänen piti käyttää parhaita avujaan hyväksi.
“Kuka te olette?” Lance Rington kysyi.
“Erica Lavenham. Entä te?” hän kysyi vaikka tiesi hyvin kenen seurassa istui.
“Lance Rington, sinuttele ihmeessä.”
“Oikein hauska tutustua.”
“Ilo on kokonaan minun puolellani.”
Miehen katse seurasi hänen liikkeitään, kun Erica riisui viittansa ja ojentautui tarkoituksella eteenpäin uhkea povi pystyssä. Hänen povensa kohoili tasaisesti hengityksen tahdissa. Vaihteeksi yksinkertainen platinariipus upposi rintojen väliin. Erica sytytti savukkeen, imi vuoroin imuketta ja maistoi välillä viiniään.
“Mitä sinä teet työksesi, Lance?” Moinen yksinkertainen kysymys avasi heidän keskusteluaan ja rohkaisi Lancea. Mies paljastui suhteellisen puheliaaksi henkilöksi ja käyttäytyi vähän niin kuin Carrow kouluaikoina: antoi ymmärtää olevansa kovakin naistenmies, vaikka itse asiassa oli vain naisiin menevä keskustelukumppani. Rington tilasi välillä uuden tuliviskin kun hänen lasinsa tyhjeni. Vähitellen hän alkoi humaltua. Miehen puheet ja eleet muuttuivat liiankin tuttavallisiksi. Hän sipaisi Erican poskea ja piirsi hänen leukansa ääriviivat paksulla sormellaan.
Viini lämmitti mukavasti Erican suonissa, mutta alkoholi ei hidastanut hänen järjenjuoksuaan. Katselkoon Rington häntä sillä silmällä jos halusi. Tämä oli tarpeeksi humalassa, jotta hän voisi iskeä. No niin, Rington. Hän osoitti Ringtonia taikasauvallaan ja lausui loitsusanat mielessään nauliten meripihkasilmänsä mieheen. Nainen laski kenenkään huomaamatta toisen kätensä miehen housujen etumukselle. Rington oli tavallaan tietoinen hänen hyökkäyksestään. Vastusteli aikansa alkoholin sumentamilla aivoillaan samalla kun Erican hyväilevä käsi lähetti miellyttäviä väristyksiä häneen kehoonsa. Olet nuoren ja kauniin naisen seurassa, Lance. Sinulla ei ole mitään syytä vastustella. Ei mitään. Sinä pidät mielesi avoimena minulle.
Lancen vastarinta alkoi herpaantua. Naisen kosketus tuntui hyvältä, polttavalta vaatteidenkin läpi. Pulleat rinnat olivat kirjaimellisesti tarjottimella. Erican hyväilyt saivat hänen nivusensa sykkimään ärsyttävästi. Hän ei kuitenkaan ollut enää pahoillaan, vaikka Anne oli lähtenyt niin vihaisena, sillä hänellä oli seurassaan ehkä kaunein nainen, jonka hän oli eläessään nähnyt.
Juuri noin. Miehen mieli oli yhtä liikkuvien kuvien ja tunnetilojen kavalkadia. Erica silmäili muistoja. Lawdonin ja Ringtonin ensisuudelma… mitä käsittämätöntä roskaa. Mielihyvän tuntemuksia. Rington surullisena saadessaan kuulla ystävänsä Joseph Birchin murhasta. Jo sinne päin. Erica hämäsi. Hän oli katsovinaan Ringtonin nuoruusmuistoja, mutta vaihtoikin yhteen lupaavaan muistoon, jossa joukko velhoja ja noitia oli kokoontunut Elfias Dozen kotiin. “Lordi Voldemort on iso uhka ja meidän on taisteltava häntä vastaan”, sanoi muiston Albus Dumbledore. Dozella oli muitakin kuin Traversin mainitsemia jäseniä: aurori Vauhkomieli, valtava riistanvartija Hagrid, Tabita Niittu, Arabella Figg, Donald Forrester, Aslana Lionnus sekä Rington Lawdonin kanssa. He kutsuivat itseään Feeniksin killaksi ja aikoivat värvätä lisää jäseniä kuten pimeän lordi kuolonsyöjiä ja muita kannattajia.
Myöhään samana iltana Erica kirjoitti pienen kirjoituspöytänsä ääressä raporttia pimeyden lordille.
Jo seuraavana päivänä lordi Voldemort luki Xavier Lestrangen nuoremman pojan Rabastanin tuomaa raporttia. Lavenhamin tytär oli saanut sen valmiiksi reilusti ennen määräaikaa. Jos hän, lordi Voldemort ylipäänsä jotain ihmisissä arvosti niin sitä, että nämä suorittivat saamansa tehtävät nopeasti ja mahdollisimman huolellisesti. Lavenhamin tyttären käsiala oli koristeellista, kuitenkin helppolukuista. Hän seurasi rivejä pedonkyntisillä sormillaan ilmeet käärmenaamiolla vaihdellen. Vai aikoi se jästien ja houkkien valtias saada vielä lisää väkeä riveihinsä. Lordi Voldemortin silmät leimusivat raivokkaina. Dumbledore uskalsi vastustaa häntä, maailman mahtavinta velhoa.
“Alastor Vauhkomieli, Rubeus Hagrid, Tabita Niittu, Arabella Figg, Donald Forrester ja Aslana Lionnus”, pimeän lordi sanoi kärmeskielellä käärmeelleen Naginille.
Nagini kohotti päätään. “Lisää ruokaa, herrani?”
“Mahdollisesti, Nagini.”
Naginin leveästä kidasta pilkisti pikkulapsen kättä. Sen lähellä oli verinen käärmeen hampaitten julmasti silpoma pikkutytön ruumis, jonka vatsaontelo paistoi avoimena riekaleisten vaatteiden jäänteiden seasta. Lordi Voldemort nauroi näylle kylmästi, kolkosti ja huvittuneesti Naginin sihistessä tyytyväisenä taustalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti