Rating: S
Joku okiyan palvelijoista oli tuonut sen uusimmalle asukille futonin ja vuodevaatteet hänelle varatulle lattia-alueelle levitettäväksi. Ensimmäistä kertaa lankkulattialle levitettäväksi Aokin kevättalvivaiheessa olevan elämän aikana. Aoki makasi puhtaalle tuoksuvalla makuusijallaan toisella kyljellään. Hän yritti itkeä mahdollisimman hiljaa muiden palvelijainhuoneessa nukkuvien palvelijoiden takia pyrkien äänettömyyteen.
Kyyneljoet eivät lähteneet virtaamaan kyynelkanavista sen tähden, ettei tyttö varmaan tulisi näkemään enää koskaan perhettään ja leikkitovereitaan. Aoki itki hiuksiaan. Hän ei ollut sievin mahdollinen tyttölapsi, mutta hänellä oli ollut kauniit hiukset. Eebenmusta yläreisiin tapaava kiiltävä hiusviitta, jonka ihanuus oli tehnyt omistajattarensa somemmaksi. Nyt hiukset ulottuivat vain niskaan hienon talon emännän - jota piti kutsua Äidiksi – käskettyä keriä uuden palvelustytön tukan syöpäläisten varalta.
”Ei mulla oo sellasia, rouva”, Aoki oli kiistänyt, mutta Äiti ei ollut ollut kuulevinaankaan. Palvelijattaren sakset olivat niittäneet hiuskimppuja permannolle.
”Se on vain tukkaa, Aoki-san”, hiukset leikannut piika oli lohduttanut. ”Se kasvaa äkkiä taas pitkäksi.”
Mutta hiukset olivat pitkään olleet Aokin ainoa omaisuus, ellei okiyassa pois heitettyjä korkeintaan lattiarievuiksi kelpaavia vaatteita laskettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti