Rating: K-7
Polvet koukistettuna futonillaan istunut maiko saattoi vihdoin laskeutua pitkälleen, tosin laskien päänsä takamakuralle. Se oli olevinaan tyyny, vaikka se oli tosiasiassa pelkkä niskankannatin vaivaisella vehnänakanoilla täytetyllä pehmikepussilla. Mokoma ei pehmittänyt nimeksikään, mutta geishan oli käytettävä sitä kampauksensa vaalimiseksi. Jotenkin takamakuran kanssa nukkumiseen tottui. Kayoko sulki helpottuneena ja syvään hengittäen pienet silmänsä.
Hänen unentarpeensa oli suuri lyhyiksi jääneiden yöunien takia. Hän oli herännyt ennen kukonlaulua hänen vatsalaukkunsa sisällön ylös nostattaneeseen kuvotuksen aaltoon. Kayoko oli läpsäissyt paksusormisen kätensä suunsa eteen ja pinkaissut antamaan ylen. Oksentelu jatkui kolmeen asti kymmenen minuutin välein ilman että edes vesi pysyi hänen sisällään. Tauti tuntui koituvan hänen kuolemakseen. Muista oksennustauti ei ollut vakava sairaus – Kayokolla ei välttämättä kestäisi edes kokonaista päivää parantua siitä. Lääkäriä ei kutsuttu. Kutsuttaisiin huomenna, ellei oksentelu olisi loppunut.
Oven liukuessa auki Kayoko oli nukahtamisen partaalla. Varmaan vettä tuova piika, hän ajatteli laiskasti avaamatta silmiään ja nousematta.
”Ylös, tyttö”, naisääni käski.
Äiti. Maiko avasi silmänsä varmistaakseen, ettei Äiti ollut puhunut hänelle unessa. Eipä ollut. Kayokon oli oltava kohtelias ja osoitettava kunnioituksensa rouva Nittaa kohtaan tottelemalla hänen käskyään.
”Mitä tahdotte minusta, Äiti?” geishakokelas tiedusteli, vaikka olisi tahtonut sanoa: ”Kai teillä on silmät päässä? Ettekö näe että olen sairas ja uupunut oksenneltuani tuntitolkulla? Ettekö voisi antaa minun nukkua?”
Rouva Nitta otti hänen korvalehtensä etusormensa ja peukalonsa väliin ja veti. Kayoko ähkäisi kivusta peläten Äidin tekevän hänestä korvapuolen. ”Olet yksi typerys Hayao Aoki – ei kun Kayoko”, Äiti syytti inhottavasti. ”Mitä minä käskinkään tekemään?”
Tyttö nousi aikailematta seisomaan. Äiti oli käyttäytynyt jo häijyhkösti, mutta se oli pelkkä aperatiivi julmuusmuodoista.
”Tyhmyristäkin on nousemaan futonilta!” Äiti oli ihmettelevinään. ”Laita lakkanahkaiset zorit jalkaasi, niin menemme pihalle.” Nariseva naisääni oli tulvillaan kylmää uhkaa kuten aina Äidin ryhtyessä kurittamaan okiyansa nuorempia asukkaita.
”E-ette kai ole pieksemässä minua, Äiti?” sopersi Kayoko.
”En ole, pikku letukka. Pääset pieksäjäisten kunniavieraaksi”, kuului vastaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti