-- Muutaman askelen päässä hänestä seisoi pensaan vihreän lehvistön edessä pitkä nuori mies nojaten huolimattomasti marmoripatsaan jalustaan. Hän oli hyvin kaunis, ja hänen vaatteensa olivat todella hienot. Hänen mantelivihreää samettipukuaan peittivät kukka- ja lintukuvioiset kukkakirjailut. Hänen tuuhean vaalean peruukkinsa verhona oli vihreätöyhtöinen valkoinen hattu. Suuret silmät olivat kuultavan siniset mutta niissä heijastui lehvistön vihreä häive.
Ylimys ei liikahtanutkaan eikä räpäyttänyt silmiään. Haaveiliko hän?
Oliko hän vajonnut mietteisiinsä? Hänen siniset silmänsä tuijottivat
mitään näkemättä kuin sokean. Ne olivat käärmemäisen tyhjät
kylmyydessään. Hän ei näyttänyt huomaavan herättämäänsä kiinnostusta.
- Mitä sitten, Angelika? kysyi neiti de Paranjoc nyrpeänä. - Olette menettäneet hetkeksi järkenne. Tuollainen tapa tuijotella miestä on tavattoman alhainen.
- Mikä… mikä hänen nimensä on?
- Sehän on markiisi du Plessis-Belliére! Mitä ihmeellistä hänessä on? Hän epäilemättä odottaa kaunokaistaan. En voi todellakaan käsittää, miksi te, joka ette välitä vähääkään näistä pikku herrasmiehistä, seisotte nyt tuossa aivan kuin maahan naulittuna.
- Anteeksi, sammalsi Angelika.
Hän oli hetkiseksi muuttunut jälleen hurjapäiseksi tyttöseksi, joka ihaili Pihippen kauneutta. Philippe tuossa! Pitkänhuiskea ja aina ivallinen serkku. Hänen mieleensä palasi Monteloup ja ruokasali, missä keiton kuumuus sai höyryn kohoamaan kosteasta pöytäliinasta.
- Mitä sitten, Angelika? kysyi neiti de Paranjoc nyrpeänä. - Olette menettäneet hetkeksi järkenne. Tuollainen tapa tuijotella miestä on tavattoman alhainen.
- Mikä… mikä hänen nimensä on?
- Sehän on markiisi du Plessis-Belliére! Mitä ihmeellistä hänessä on? Hän epäilemättä odottaa kaunokaistaan. En voi todellakaan käsittää, miksi te, joka ette välitä vähääkään näistä pikku herrasmiehistä, seisotte nyt tuossa aivan kuin maahan naulittuna.
- Anteeksi, sammalsi Angelika.
Hän oli hetkiseksi muuttunut jälleen hurjapäiseksi tyttöseksi, joka ihaili Pihippen kauneutta. Philippe tuossa! Pitkänhuiskea ja aina ivallinen serkku. Hänen mieleensä palasi Monteloup ja ruokasali, missä keiton kuumuus sai höyryn kohoamaan kosteasta pöytäliinasta.
Naiset kävelivät hitaasti miehen editse. Hän näytti huomaavankin heidät, liikahti, heilautti raukeasti hattuaan ja tervehti heitä.
- Eikö hän kuulukin kuninkaan seurueeseen? kysyi Angelika heidän päästessään kuulomatkan ulkopuolelle.
- Kyllä, ja hän oli mukana sodissa hänen korkeutensa prinssin kanssa, kun tämä oli espanjalaisten puolella. Siitä lähtien hän on ollut kuninkaan sudenmetsästäjien suurmestari. Hän on niin kaunis ja pitää niin paljon sodasta, että kuningas käyttää hänestä lempinimeä Mars. -- (katkelma kirjasta)
***
Angeleque-saagan esikoiskirjan Angelikan samaa nimeä kantanut sankaritar ei ollut pikkutyttönä ja esimurrosikäisenä sellainen kuin hänen olisi kuvitellut olevan. Tyttönimeltään Angelique de Sancé de Monteloup oli naisellisuusikoni ja barokkikaunotar, jonka kauneus oli yhtä säihkyvää kuin jalokivet tai kulta. Lapsuudessaan ja varhaisessa nuoruudessaan hän oli maalaispoika Nicholaksen kanssa leikkivä poikatyttö, joka ei piitannut hienoista vaatteista ja tavoistaan. Päästyään luostarikouluun hänestä alkoi kehittyä nunnien opetuksessa ja toisten korkeasäätyisten neitosten seurassa se jumalainen Angelique. Hän opiskeli luostarikoulussa kahdeksantoistavuotiaaksi, kunnes vanha palvelija tuli noutamaan aatelisneidon takaisin Monteloupiin. Hänestä oli tullut nuori nainen, ja hänelle oli valittu aviomieheksi muuan kreivi de Peyrac de Morens.
Angelique vihittiin ensin kotiseudullaan valtakirjalla ja varsinaisesti Touloisessa. Hän näki vasta siellä ensimmäistä kertaa aviomiehensä eikä astunut avioon hymysuin. Neito tunsi pikemminkin antaneensa Kaunotar ja hirviö -sadun hirviöksi muutetun prinssin pujottaneen vihkisormuksen sormeen. Kreivin kasvojen toinen puoli oli kammottavan arpinen, mies oli rampa ja hänen puuhansa epäilyttävät Jofreyn haalittua satumaisia rikkauksia, joita ei löytynyt edes kuninkaalta. Angelique harmitteli aikansa avioliittoaan, kunnes hän huomasikin Jofreyn olevan omalla tavallaan viehättävä naistenmies. Kreivin ei tarvinnut vietellä vaimoaan vaan vaaleaverikkö rakastui muutenkin häneen. Siitä lähtien he olivat hyvin onnellisia, kunnes kreivi de Peyracin rikkaus ja asema Etelä-Ranskassa herättivät kirkonmiesten ja nuoren Ludvig XIV:n kateuden ja epäluulon. Kuninkaan tyytymättömyyden takia Angeliquen aviopuoliso vangittiin ja poltettiin roviolla.
Kreivitär de Peyrac menetti omaisuutensa ja joutui pakenemaan Pariisin alamaailman eli Ihmeiden hovin turviin henkeään vaanivia ranskalaisylimyksiä. Vähitellen sankaritar alkoi kavuta asteittain kohti entistä säätyään. Ensin kapakoitsijan apulaisena, tämän yhtiökumppanina, liikenaisena ja lopulta synnyinsäätyynsä solmimalla järkiavioliiton ylhäisaateliin kuuluvan sukulaisensa kanssa.
Takakansiteksti lupasi kirjan juonen sisältävän tarpeeksi tapahtumia, käänteitä ja vastoinkäymisiä. Miellyin, suorastaan rakastuin kirjailijan sanan käyttelyyn, mutten löytänyt mitään hehkutettavaa ennen Angeliquen hienojen sukulaisten yllätysvierailua jousen hajottua heidän vaunuistaan. Aloin pitää Philippe-serkun henkilöhahmosta, vaikka aatelispoika oli ilkeä serkkuaan kohtaan (tuohon aikaan yleinen ilmaisu kelle tahansa sukulaiselle). Philippe oli jo keskenkasvuisena kaunis kuin kuva platinanhohtoisine kutreineen, hienopiirteisine kasvoineen ja jäänsinisine silmineen. Julmuus, häikäilemättömyys ja ylimielisyys eivät tehneet nuorukaisesta inhokkihahmoani vaan olivat osa minuun iskevää kokonaisuutta. Metsissä juoksentelevasta Angeliquesta en oikein pitänyt niin paljon kuin siitä lumoavasta aateliskaunottaresta, joksi hän kasvoi mentyään naimisiin kreivi de Peyracin kanssa.
Ennen Angeliquen lukemista pidin eniten Itävallan Annan, Ludvig XIII:n ja kardinaali Richelieun aikakaudesta, koska Alexandre Dumas vanhemman Kolme muskettisoturia on lempiteokseni. Muuten en pitänyt barokkiaikakaudesta toisin kuin rokokooajoista. Siitä voi syyttää silloista tietämättömyyttäni. Tiesin kyllä kuka oli Ludvig XIV eli Aurinkokuningas, mutten tiennyt Ranskan historian suurimmasta hallitsijasta muuta kuin että hän oli Anna Itävaltalaisen ja Ludvig XIII:n poika, joka eli lähemmäs kahdeksankymmentävuotiaaksi. Hänen hovinsa oli Ranskan historian loisteliain eikä viimeisen Bourbon-sukuisen monarkin rekonstruoitu hovi elokuvassa Marie-Antoinette ole mitään maan kulta-aikojen kuninkaanhoviin verrattuna. Ensimmäisessä Angeliquessa Aurinkohovi ei ollut vielä niin loistelias jatkuvien huvittelujen ja kuninkaan palvonnan ympärillä pyörivä suljettu maailmansa. Kuningaskin oli tuolloin vaatimattomampi mies, joskin Fouguet’n Vaux-le-Vicomtessa monarkin kunniaksi järjestämät juhlat alkoivat muovata Lousista koreilunhaluisen. Kuninkaanhovi alkoi siinä ohella kehittyä koreampaan suuntaan.
Angelika parani paranemistaan sivujen jäätyä taakse kertyneenä etukannen painoksi; se muuttui mielenkiintoisesta hyvään ja hyvästä suorastaan loistavaksi Angeliquen lähdettyä Ihmeiden hovista. Kirjailija ei ollut unohtanut nuoren Louis XIV:n hallituskauden alkusuven tapahtumia kuten Fronde-kapinaa ja hallitsijan ja infanta Maria-Theresian avioliittoa saati muita historiallisia henkilöitä. (Kuninkaan silloinen rakastajatar Louise de La Valliére, madame de Montespan, Monsieur eli Orléansin herttua, leskirouva Scarron...) Loppupuolen tapahtumat olivat juonen parhaimpia kohtia. Oli enemmän kuin kiinnostavaa seurata, miten terävillä hoksottimilla siunattu Angelique teki esimerkiksi vaatimattomasta krouvista menestyvän ravintolan. Markiisin arvon perineen Philippe-serkun valitseminen toiseksi aviomieheksi piti huolen siltä, ettei tuo suhde jäisi tylsäksi seurattavaksi. Philippe ei ollut hellimpiä ja rakastavampia aviomiehiä vaan ennemmin enkelin hahmon ottanut raakalainen. Aatelismies ei kohdellut tuoretta vaimoaan sen paremmin kuin muitakaan naisia, mutta se ei tarkoittanut että rouva markiisitar suostuisi jäämään kaltoin kohdelluksi pöytäkoristeeksi. Harvoin törmää yhtä mehukkaaseen pairingiin. Jäätä, tulta, raakuutta ja vetovoimaa. <3
Arvosana : *****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti